"Gösta", sanoo Anna leikillisesti, vaikka tuska kuristaa hänen kurkkuaan, "sinusta sanotaan, että olet elänyt useampia runoja kuin toiset ovat kirjoittaneet, vaikk'eivät olisi elämässään muuta tehneetkään, mutta tiedätkös: sinun on parasta runoilla omalla tavallasi. Tuo oli yötyötä, tiedätkös."

"Et ole lempeä, Anna."

"Tulla lukemaan tuollaista, kuolemasta ja surkeudesta, — ettet häpeä!"

Gösta ei kuule enää häntä. Hänen silmänsä ovat suunnatut nuoreen kreivittäreen. Kreivitär istuu aivan jäykkänä, liikkumattomana kuin kuvapatsas. Göstasta hän näyttää kuin pyörtyvän.

Mutta sanomattoman työläästi saa kreivitär sanan huuliltaan.

"Menkää!" hän sanoo.

"Kuka, menkää? Pitääkö minun mennä?"

"Papin pitää mennä", änkyttää kreivitär.

"Elisabet, ole toki vaiti!"

"Juoppo pappi saa mennä ulos huoneestani!"

"Anna, Anna", kysyy Gösta, "mitä hän tarkoittaa?"

"Parasta on sinun mennä, Gösta."

"Miksi minun pitää mennä? Mitä tämä merkitsee?"

"Anna", sanoo kreivitär Elisabet, "sano hänelle, sano hänelle…!"

"En, sano itse, kreivitär!"

Kreivitär puree hampaansa yhteen ja masentaa liikutuksensa.

"Herra Berling", hän sanoo ja astuu hänen eteensä, "teillä on merkillinen kyky saada ihmiset unohtamaan, kuka olette. Minä en ole tiennyt sitä ennen kuin tänään. Olen juuri kuullut kertomuksen Ebba Dohnan kuolemasta ja saanut samalla tietää, että tieto, että hän rakasti arvotonta, tappoi hänet. Teidän runonne on selittänyt minulle, että se mies olette te. En voi ymmärtää, miten kukaan sellaisen jälkeen, kuin te olette elänyt, voi olla kunniallisen naisen seurassa. Minä en voi sitä ymmärtää, herra Berling. Puhuinko nyt kyllin selvästi?"

"Kyllä, kreivitär. Tahdon vain sanoa yhden ainoan sanan puolustuksekseni. Olin vakuuttunut siitä, koko ajan olen ollut varma siitä, että te tiesitte kaiken minusta. En ole koskaan yrittänyt salata mitään, mutta eipä liene hauska huudella elämänsä katkerimpia onnettomuuksia turuilla ja teillä, kaikkein vähimmin itse huudella."

Hän menee.

Ja samassa painaa kreivitär Dohna kapean jalkansa pienen, sinitähtisen vuokkokimpun päälle.

"Sinä olet nyt tehnyt niinkuin minä toivoin", sanoo Anna Stjärnhök kreivittärelle kylmästi, "mutta nyt tuli myös loppu ystävyydestämme. Älä luulekaan, että minä voin antaa anteeksi sitä, että olet ollut hänelle julma. Olet ajanut hänet pois, ivannut ja haavoittanut häntä, ja minä, minä tahtoisin seurata häntä vankeuteen, häpeäpenkille, jos niin vaadittaisiin. Minä tahdon vartioida häntä, säilyttää hänet. Sinä olet tehnyt niinkuin minä tahdoin, mutta en anna sinulle koskaan anteeksi!"

"Mutta Anna, Anna!"

"Kun äsken kerroin sinulle, niin uskotko, että tein sen iloisin mielin!
Enkö ole tässä kappale kappaleelta raastanut omaa sydäntäni rinnasta?"

"Miksi sitten teit sen?"

"Miksi? Siksi, etten halunnut — etten halunnut, että hänestä tulee vihityn vaimon rakastaja…"

Kolmastoista luku

MAMSELLI MARIE

Hiljaa, ihan hiljaa!

Pääni ympärillä surisee. Kai se on kimalainen, joka tulla pörisee. Ei, hiljaa nyt! Ah, millaista tuoksua! Niin totta kuin olen tässä, eikö se ole koimarunan ja lavendelin ja tuomen ja sireenin ja valkonarsissien tuoksua. Ihanaa on tuntea sellaista harmaana syysiltana, keskellä kaupunkia. Kun vain etsinkin ajatuksiini tuon pienen, siunatun maakaistaleen, heti alkaa ympärilläni surista ja lennellä, ja siirryn aivan huomaamattani pieneen, nelisnurkkaiseen ruususarkaan, joka on täynnä kukkia, ligusterpensaisen aidan takana. Nurkissa on sireenimajat ja niissä kaidat lautapenkit, ja kukkalavain ympärillä, jotka on järjestetty sydämien ja tähtien muotoon, kiertelevät kapeat polut, valkealla merihiekalla ripotetut. Kolmelta puolen ympäröi ruususarkaa metsä. Pihlaja ja tuomi, nuo puolisivistyneet ja kauniskukkaiset, seisovat likinnä ja yhdistävät tuoksunsa sireenien lemuun. Niiden takana kohoaa muutamia koivusikermiä, ja sitten alkaa kuusimetsä, oikea metsä, hiljainen ja tumma ja partainen ja pistävä.

Ja neljännellä puolella on pieni, harmaa tupa.

Se ruususarka, jota minä nyt ajattelen, oli kuusikymmentä vuotta sitten Svartsjössä Moreuksen vanhalla rouvalla, hänellä, joka elätti itseään tikkaamalla peitteitä talonpojille ja valmistamalla ruokaa heidän pitoihinsa.

Rakkaat ystävät! Kaikesta hyvästä, jota teille toivon, mainitsen ensiksi tikkauspuut ja ruususaran. Suuret, huojuvat, vanhanaikaiset tikkauspuut, joissa on somat linkut ja kuluneet rissat, minä toivon teille, sellaiset, joiden ympärillä viisi, kuusi henkeä voi yhtaikaa työskennellä, joiden ääressä ommellaan kilpaa ja koetellaan, kuka saa kauniimmat pisteet nurealle puolelle; joiden ääressä syödään omenapaistikkaita ja rupatellaan ja "matkustetaan Grönlantiin" ja "kätketään sormusta", ja nauretaan niin, että oravat metsässä nakkelevat kuperkeikkaa pelästyksestä. Tikkauspuut talveksi, rakkaat ystävät, ja ruususarka kesäksi! Ei puutarhaa, johon uppoaa rahaa enemmän kuin huvi kannattaa, ei, vaan ruususarka, kuten ennen maailmassa sanottiin. Sellainen pitää teillä olla, sellainen jota voitte hoidella omin käsin. Pienoisten orjanruusupensaiden tulee siellä rehottaa pienten maakumpareiden huipulla, ja lemmikkirivin kierrellä niiden juurella; suuri, lehahtava unikko, joka kylvää itse itsensä, leviää siellä kaikkialle, sekä ruohoreunustalle että hiekkakäytävälle, ja siellä pitää olla ruskeaksi kulottunut turvesohva, jossa kasvaa akilleioja ja keisarinkruunuja, sekä istuimella että selkänojalla.

Vanhalla Moreuksen rouvalla oli ennen aikaan paljon hyvää. Hänellä oli kolme iloista ja ahkeraa tytärtä sekä pieni tupa tienposkessa. Hänellä oli kirstunpohjalla säästöjä, hänellä oli jäykkiä silkkisaaleja, suoraselkäisiä nojatuoleja ja tietoja monenlaisista asioista, mitkä ovat tarpeellisia tietää sellaisen, jonka itse täytyy hankkia leipänsä.

Mutta parhainta olivat hänen tikkauspuunsa, jotka tuottivat hänelle työtä läpi vuoden, ja ruususarka, joka antoi hänelle iloa koko kesän ajan.

Ja nyt on kerrottava, että Moreuksen rouvan pienessä tuvassa eleli vuokralainen, pieni kuiva mamselli, nelikymmenvuotias, joka asui ullakkokamarissa. Mamselli Mariella, joksi häntä aina sanottiin, oli omat käsityksensä monista asioista, kuten usein on sellaisella ihmisellä, joka oleksii paljon yksinään ja antaa ajatuksensa pyöriskellä havaitsemissaan asioissa.

Mamselli Marie uskoi, että rakkaus on kaiken pahan alku tässä matoisessa maailmassa.

Joka ilta hän ennen nukkumistaan pani kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa. Luettuaan "Isä meidän" ja "Herra siunatkoon meitä", hän päätti aina rukouksensa pyytämällä Jumalaa varjelemaan häntä rakkaudesta.

"Siitä vasta viheliäisyyttä koituisi", hän sanoi. "Minä olen vanha ja ruma ja köyhä. Ei, kunpa vain säästyisin rakastumasta!"

Hän istui päivät päästään Moreuksen rouvan pienessä yliskamarissa ja koukkusi ikkunaverhoja ja suomusvirkkauksia. Ne hän sitten myi emännille ja herrasväelle. Hän koukkusi sillä tavoin itselleen tupaa.

Sillä pieni tupa, töyrylle vastapäätä Svartsjön kirkkoa, hänen piti saada, tupa, joka olisi niin korkealla paikalla, että sieltä voi nähdä mukavasti kauas; se oli hänen unelmansa. Mutta rakkaudesta hän ei tahtonut kuulla puhuttavan.

Kun hän kesäiltoina kuuli viulun soivan tienhaarassa, missä peluri istui veräjälaudalla ja nuori väki hölkkäsi polkkaa niin että tanner pölisi, silloin hän kaarsi pitkät matkat metsän kautta päästäkseen kuulemasta ja näkemästä moista.

Toisena joulupäivänä, kun maalaismorsiamia tuli viisin ja kuusin Moreuksen rouvan ja hänen tyttäriensä luo puetuttamaan itseään; jolloin heidät koristettiin myrttiseppeleillä ja korkeilla silkkisillä ja lasihelmisillä kruunuilla ja koreilla silkkivöillä, pantiin rintaan kotitekoiset ruusunkimput ja hame reunustettiin taftikankaisilla kiehkuroilla, silloin hän pysyi itsepintaisesti huoneessaan päästäkseen näkemästä, miten toisia hepenöitiin rakkauden kunniaksi.

Kun Moreuksen tytöt istuivat talvi-iltoina tikkauspuiden ääressä ja suuri, porstuan vasemmalla puolella oleva huone säteili kodikkuutta, kun lasiomenat heiluivat ja hikoilivat uunin luona tulen loimuun ripustettuina, kun kaunis Gösta Berling tai kiltti Ferdinand, jotka olivat tulleet vieraisille, aina kepposiin valmiina nykäsivät tytöiltä rihman neulansilmästä tahi narrasivat heidät ompelemaan vääriä pistoksia; ja kun huone raikui iloa ja remua ja kuhertelua ja kädet puristelivat toisiaan tikkauspuiden alla, silloin kääri mamselli Marie ärtyneenä neuleensa kokoon ja meni tiehensä, sillä hän vihasi rakkautta ja rakkauden teitä.

Mutta rakkauden ilkiteot hän tunsi, ja niistä hän tiesi kertoella. Hän ihmetteli, että rakkaus vielä tohti näyttäytyä maan päällä, ettei sitä karkottanut täältä hyljättyjen valitus ja niiden kiroukset, jotka se oli tehnyt rikollisiksi, eikä niiden vaikerrukset, jotka se oli kytkenyt vihattaviin kahleihin. Hän ihmetteli, miten sen siivet saattoivat kantaa niin vapaasti ja keveästi, miten se ei tuskan ja häpeän painamana jo uponnut nimettömiin syvyyksiin.

Ei, nuori hän oli ollut kuten kaikki muutkin, mutta rakkautta hän ei ollut koskaan maistanut. Koskaan hän ei ollut antanut houkutella itseään tanssiin ja hyväilyihin. Hänen äitinsä kitara riippui pölyisenä ja kielettömänä ullakolla. Koskaan hän ei ollut näpännyt sitä vienoon lemmenvirteen.

Hänen äitinsä ruusupuut kasvoivat hänen ikkunallaan. Hän antoi niille nipin napin vettä. Hän ei rakastanut kukkia, noita lemmen lapsia. Niiden lehdet riippuivat tomuisina. Hämähäkit keikkuivat oksien välissä, ja nuput eivät koskaan puhjenneet.

Ja Moreuksen rouvan ruususaralle, jossa perhot liehuivat ja linnut lauloivat, jossa tuoksuvat kukkaset lähettivät lemmenviestejä lentäville mehiläisille, jossa kaikki puhui tuosta vihattavasta, sinne hän harvoin pisti jalkansa.

Tulipa sitten aika, jolloin Svartsjön kunta panetti urut kirkkoonsa. Se oli sen vuoden edellisenä kesänä, jolloin valta oli kavaljeerien käsissä. Paikkakunnalle tuli nuori urkujenrakentaja. Ja hänkin tuli rouva Moreukselle asumaan, ja hänet sijoitettiin toiseen pieneen ullakkokamariin.

Ja sitten hän asetti paikoilleen nuo urut, joilla on niin ihmeelliset äänet, joiden hirmuinen pasuuna tuon tuostakin vongahtaa keskellä rauhallista virttä — kuka ties miksi ja miten — ja pelästyttää lapset joulukirkossa itkemään.

Oliko nuori urkujenrakentaja alallaan mestari, sitä epäiltäköön kernaasti. Mutta iloinen velikulta hän oli ainainen päivänpaiste silmissään. Hän puheli aina ystävällisesti kaikille, rikkaalle ja köyhälle, vanhalle ja nuorelle. Hänestä tuli pian talonväkensä hyvä ystävä, ah, enemmän kuin ystävä.

Kun hän iltaisin tuli kotiin työstä, hän piteli Moreuksen rouvan lankavyyhteä ja aherteli nuorten tyttöjen apuna ruususaralla. Hän lausuili "Axelia" ja lauloi "Frithiofia". Hän poimi maasta mamselli Marien lankakerän, pudottipa tämä sen miten usein tahansa, ja korjasi vielä hänen pöytäkellonsakin käymään.

Hän ei hellittänyt yksissäkään tanssiaisissa ennen kuin oli tanssittanut kaikki naiset, vanhimmasta rouvasta nuorimpaan tyttöseen, ja jos vastoinkäyminen häntä kohtasi, hän istahti heti ensiksi näkemänsä naisen viereen, olipa tämä kuka tahansa, ja teki hänestä uskottunsa. Niin, hän oli sellainen mies, joita naiset luovat unelmissaan! Älköön hänestä sanottako, että hän puhui kenenkään kanssa rakkaudesta. Mutta kun hän oli vain pari viikkoa asunut Moreuksen rouvan ullakkokamarissa, olivat kaikki tytöt rakastuneet häneen, ja mamselli Marie parka tiesi, hänkin, rukoilleensa turhaan.

Ne olivat surun päiviä ja riemun päiviä. Kyynelet tippuivat tikattavalle kankaalle ja huuhtoivat liituviivat pois. Iltaisin istui tavallisesti joku kalpea uneksijatar sireenimajassa, ja mamselli Marien pienessä ullakkokamarissa näppäiltiin äskenviritettyä kitaraa vienoihin lemmen virsiin, joita hän oli oppinut äidiltään.

Nuori urkujenrakentaja heippaili talossa yhtä suruttomana ja iloisena kuin ennenkin ja siroitteli hymyjä ja palveluksia noille riutuneille naisille, jotka kiistelivät hänestä kun hän oli poissa kotoa työssään. Ja viimein tuli päivä, jolloin hänen oli matkustettava pois.

Kyytihevonen seisoi kuistin edessä. Matkalaukku oli köytetty kärryjen takalautaan, ja nuori mies teki jäähyväiset. Hän suuteli rouva Moreuksen kättä ja sulki itkevät tytöt syliinsä ja suuteli heitä poskelle. Hän itsekin itki sitä, että hänen oli pakko lähteä, sillä hänen kesänsä oli ollut päivänpaistetta siinä pienessä, harmaassa tuvassa. Viimein hän alkoi katsella, missä mamselli Marie oli.

Silloin mamselli tulikin alas vinnin kapeita portaita, parhaassa asussaan. Kitara riippui hänen kaulassaan leveässä, viheriässä silkkinauhassa, ja kädessä hänellä oli ruusunippu, sillä tänä vuonna olivat hänen äitinsä ruusut kukkineet. Hän pysähtyi nuoren miehen eteen, näppäsi kitaraansa ja lauloi:

    "Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!
    Ole, rakkahin, murheita vailla!
    Äl' unhoita armasta tuttavaas,
    joka huokaa Vermlannin mailla!"

Sitten hän pisti kukat hänen napinläpeensä ja suuteli häntä suoraan suulle. Ja niin: sitten hän katosi taas ullakolle, tuo vanha ilmestys.

Rakkaus oli kostanut hänelle ja tehnyt hänestä yleisen naurun kohteen. Mutta hän ei moittinut enää koskaan rakkautta. Hän ei heittänyt enää koskaan kitaraa joutilaaksi eikä unohtanut koskaan vaalia äitinsä ruusupuita.

* * * * *

Aika vieri. Ekebyn majurinrouva karkotettiin talostaan, kavaljeerit pääsivät valtaan, ja tapahtui sitten, niinkuin taannoin on tarinoitu, että Gösta Berling eräänä sunnuntai-iltana luki nuorelle Borgin kreivittärelle runon, jonka jälkeen kreivitär kielsi häntä näyttäytymästä kodissaan.

Kerrotaan, että kun Gösta sinä iltana talosta lähtiessään sulki eteisen oven, niin hän näki pari kolme rekeä tulevan Borgin pihaan. Hän katsahti pientä naista, joka istui etumaisessa reessä. Jos hän jo ennestäänkin oli synkkä, niin vielä synkemmäksi hän tämän nähdessään tuli. Hän kiiruhti pois, ettei häntä tunnettaisi, mutta onnettomuuden aavistus täytti hänen mielensä. Olivatko juuri nuo äskeiset puheet mananneet tänne tämän naisen? Ei onnettomuus mene ilman toista onnettomuutta.

Mutta palvelijat kiiruhtivat ulos, rekipeitot päästettiin, vällyt leväytettiin auki. Ken oli tuo tulija? Kuka oli tuo pieni nainen, joka nyt nousi seisomaan reessä? Ah, se on todellakin itse Märta Dohna, tuo kuuluisa kreivitär!

Hän oli naisista hupaisin ja huimamielisin. Maailman ilo oli nostanut hänet valtaistuimelleen ja kruunannut hänet kuningattarekseen. Leikit ja sulohymyt olivat hänen alamaisiaan. Soitto ja tanssi ja seikkailu olivat sattuneet hänen osakseen silloin, kun elämän arpaa heitettiin.

Hän oli nyt jo melkein viisissäkymmenissä, mutta hän oli niitä viisaita, jotka eivät laske vuosien lukua. "Se, jonka jalka ei nouse tanssiin tai suu sula hymyyn", hän sanoi, "on vanha. Se tuntee vuosien kamalan painon, mutta en minä."

Ilolla ei suinkaan ollut vakaata valtaistuinta hänen nuoruutensa päivinä, mutta vaihtelu ja epävarmuus lisäsivät vain elämän suloisuutta. Ilon perhossiipinen majesteetti piti yhtenä päivänä kahvikekkerit hovinaisten saleissa Tukholman linnassa ja tanssi huomispäivänä hännystakissa ja pahkasauva kourassa Pariisissa. Se käväisi Napoleonin kenttäleirissä, se matkasi Nelsonin laivastossa sinisellä Välimerellä, se käväisi Wienin kongressissa, se uskalsi Brysseliin tanssiaisiin erään kuuluisan taistelun edellisenä yönä.

Ja missä ikinä ilo oleksi, siellä oli Märta Dohna, hänen valiokuningattarensa. Soitellen, tanssien, ilveillen samosi kreivitär Märta ympäri maailmaa. Mitä ei hän olisi nähnyt, mitä elänyt? Hän oli tanssinut kumoon valtaistuimia, pelannut écartéta[10] ruhtinaskunnista, sytytellyt pilahuulin hävittäviä sotia! Hilpeyttä ja hullutusta oli hänen elämänsä ollut ja oli edelleen oleva. Ei ollut hänen ruumiinsa liian vanha tanssimaan, ei hänen sydämensä liian vanha lempimään. Milloin hän väsyisi naamiaisiin ja huvinäytelmiin, hupaisiin tarinoihin ja kaihoisiin lauluihin?

Kun ilo joskus jäi kodittomaksi maailmassa, joka oli muuttunut sotatantereeksi, se vetäytyi pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa vanhaan kreivinhoviin Lövenin pitkän järven rannalle. Samoin matkasi kreivitärkin sinne silloin, kun ruhtinaat ja hovit kävivät hänestä pyhän allianssin aikana liian synkiksi. Tällaisella käynnillä hän oli nähnyt hyväksi ottaa Gösta Berlingin kotiopettajaksi pojalleen. Kreivitär viihtyi kyllä täällä pohjoisessa. Missään ei ilolla ollut ihanampaa valtakuntaa. Siellä oli laulua ja soittoa, seikkailunhaluisia miehiä ja kauniita, iloisia naisia. Siellä siltä ei puuttunut pitoja ja tanssiaisia, ei venematkoja kuutamoisilla järvillä, ei rekiretkiä halki tummain metsäin, ei myöskään sydäntä järisyttäviä tapahtumia ja rakkauden tuskaa ja vaivaa.

Mutta tyttärensä kuoltua oli kreivitär lakannut käymästä Borgissa. Hän ei ollut nähnyt sitä viiteen vuoteen. Nyt hän tuli katsomaan, jaksoiko hänen miniänsä elää kuusikkojen, karhujen ja lumikinosten keskellä. Hänestä oli hänen velvollisuutensa mennä katsomaan, eikö tuhma Henrik ollut jo kiduttanut kuivuudellaan nuorta kreivitärtä kuoliaaksi. Nyt hän tahtoi tulla kotirauhan laupiaaksi enkeliksi. Päivänpaiste ja onni oli tuotu mukaan ladottuina hänen neljäänkymmeneen nahkaiseen matkalaukkuunsa, hupi oli hänen kamarineitsyensä, pila hänen kuskinsa, leikki hänen seuranaisensa.

Ja kun hän juoksi ylös portaita, otettiin hänet avosylin vastaan. Hänen entinen huoneensa alakerrassa odotti häntä. Hänen palvelijansa, seuranaisensa ja kamarineitsyensä, hänen neljäkymmentä nahkaista matkalaukkuaan, hänen kolmekymmentä hatturasiaansa, hänen toalettivehkeensä, monet saalinsa ja turkkinsa, kaikki ne saatiin vähitellen huoneeseen. Siitäkös riitti touhua ja hälinää! Ovet paukkuivat ja portaissa juostiin. Kyllä näki, että kreivitär Märta oli tullut.

* * * * *

Oli kerran keväinen ilta, oikein kaunis ilta, vaikkei vielä ollut kuin huhtikuu parhaillaan, eikä jää ollut vielä lähtenyt. Mamselli Marie oli avannut ikkunansa. Hän istui huoneessaan, näppäili kitaraansa ja lauloi.

Hän oli niin kiintynyt kitaraansa ja muistoihinsa, ettei huomannut, että vaunut vierivät tiellä ja pysähtyivät tuvan eteen. Vaunuissa istui kreivitär Märta, ja hänestä oli aika hauskaa nähdä, kuinka mamselli Marie istui ikkunassaan, kitaranauha kaulassa ja silmät käännettyinä taivasta kohti, ja lauloi vanhoja, kuluneita rakkauslauluja.

Viimein laskeusi kreivitär vaunuista ja meni tupaan, jossa nuo kiltit tytöt istuivat peitettä tikkaamassa. Hän ei ollut koskaan ollut kopea: vallankumouksen tuuli oli puhaltanut häneen ja täyttänyt hänen keuhkonsa raikkaalla ilmalla.

Hän ei voinut sille mitään, että oli kreivitär, oli hänen tapanaan sanoa; mutta joka tapauksessa hän aikoi elää sellaista elämää, joka häntä miellytti. Hänellä oli yhtä hauska talonpoikaishäissä kuin hovitanssiaisissa. Hän näytteli hovinäytelmiä piioilleen, kun ei muita katselijoita ollut saapuvilla, ja toi tullessaan riemua seuraan, mihin kulloinkin ilmestyi pienine somine kasvoineen ja kuohuvine elämäntunteineen.

Hän tilasi peitteitä Moreuksen rouvalta ja kehui tyttäriä. Hän katseli ruususarkaa ja kertoi matkaseikkailujaan. Hänellä oli aina seikkailuja, tällä kreivittärellä. Ja viimein hän tohti nousta ullakon portaille, jotka olivat pelottavan jyrkät ja kaidat, ja meni mamselli Marien luo hänen päätykamariinsa.

Siellä hän väläytteli mustia silmiään tuon yksinäisen pikku olennon edessä ja antoi sulosointuisen äänensä hyväillä tämän korvia.

Hän osti Marielta uutimia. Hän ei voinut elää Borgissa, jollei hänen kaikissa ikkunoissaan ollut suomussilmäisiä verhoja ja joka pöydällä mamselli Marien virkkaamaa liinaa.

Hän lainasi sitten hänen kitaraansa ja lauloi hänelle riemusta ja rakkaudesta. Ja hän kertoi hänelle juttuja, ja mamselli Marie huomasi ennen pitkää liitävänsä keskellä hauskaa, humuavaa maailmaa. Ja kreivittären nauru oli sellaista musiikkia, että kohmettuneet lintuset ruususaralla alkoivat sen kuullessaan laulaa, ja hänen kasvonsa, jotka tuskin enää olivat kauniit — sillä ihomaali oli turmellut hipiän, ja suupielissä oli aistillisuuden piirteitä — näyttivät mamselli Mariesta niin kauniilta, että hän ihmetteli, kuinka pikku peili hennoo ne jälleen kadottaa, saatuaan ne kerran kiiltävälle pinnalleen vangituiksi.

Lähtiessään hän suuteli mamselli Marieta ja pyysi tätä käymään
Borgissa.

Mamselli Marien sydän oli autio kuin pikku pääskysten pesä joulunaikaan. Hän oli vapaa, mutta hän halusi kahleita kuin vanhuuden päivillä vapaaksi päästetty orja.

Nyt koittivat taaskin riemun päivät ja surun päivät mamselli Marielle; mutta ei pitkät, ainoastaan kahdeksan lyhyttä päivää.

Kreivitär nouti hänet vähän väliä Borgiin. Hän näytteli hänelle huvinäytelmiään ja kertoi kosijoistaan, ja mamselli Marie nauroi niin, ettei siten ollut ikänään nauranut. Heistä tuli iki-hyvät ystävät. Kreivitär sai pian tietää kaikki nuoresta urkujenrakentajasta ja jäähyväisistä. Ja hämärissä hän antoi mamselli Marien istua sinisen pikku kabinetin ikkunakomerossa. Ja hän pujotti kitarannauhan hänen kaulaansa ja sai hänet laulamaan lemmenlauluja. Sitten istui kreivitär katsellen, miten ikäneidon kuiva, laiha vartalo ja pieni, ruma pää kuvastuivat punaista iltavalaistusta vasten, ja hän sanoi, että mamselliraukka muistuttaa riutuvaa linnanneitoa. Mutta jokainen laulu tarinoi hellistä paimenista ja julmista paimentytöistä, ja mamselli Marien ääni oli kovin ohut ja kovin kimeä, ja voi hyvin ymmärtää, että kreivitär iloitsi sellaisesta ilveilystä.

Ja sitten hommattiin Borgiin kemut, kuten luonnollista, koska kerran kreivin äiti oli tullut kotiin. Ja oli hauskaa kuten tavallisesti. Vierasjoukko ei ollut kuitenkaan suuri. Sinne oli kutsuttu ainoastaan oman pitäjän väkeä.

Ruokasali oli alakerrassa, ja illallisen jälkeen sattui, etteivät vieraat nousseet yläkertaan, vaan jäivät alas kreivitär Märtan huoneisiin, jotka olivat ruokasalin takana. Ja kreivitär sai käsiinsä mamselli Marien kitaran ja alkoi laulaa vieraille. Hän oli hupainen nainen, tuo kreivitär, ja osasi matkia ketä tahansa. Nyt hänen päähänsä pälkähti matkia mamselli Marieta. Hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja alkoi ohuella, kimakalla lapsenäänellä laulaa.

"Älkäähän, kreivitär!" rukoili Marie.

Mutta kreivittärellä oli hauskaa, ja vieraat eivät voineet olla nauramatta, niin surkeata kuin se olikin mamselli Marien kannalta.

Kreivitär otti käsityölippaasta kourallisen kuihtuneita ruusunlehtiä, astui traagillisin elein mamselli Marien luo ja lauloi syvästi liikuttuneella äänellä:

     "Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!
     Ole, rakkahin, murheita vailla!
     Äl' unhoita armasta tuttavaas,
     joka huokaa Vermlannin mailla!"

Sitten hän ripotteli ruusunlehdet hänen päähänsä. Ihmiset nauroivat; mutta mamselli Marie raivostui. Näytti kuin hän olisi tahtonut repiä kreivittäreltä silmät päästä.

"Sinä olet huono nainen, Märta Dohna", hän sanoi. "Kenenkään kunniallisen naisen ei sopisi seurustella sinun kanssasi."

Kreivitär Märta suuttui nyt hänkin.

"Ulos, mamselli!" hän sanoi. "Olen kyllästynyt hupsutuksiisi."

"Kyllä minä menenkin", sanoi mamselli Marie, "mutta ensin minun pitää saada maksu liinoista ja uutimista, jotka olet tänne ripustellut."

"Vanhoista rääsyistä!" huusi kreivitär. "Tahtooko hän maksua sellaisista rääsyistä? Ota ja vie ne! En tahdo nähdä niitä enää silmissäni! Ota heti ja vie!"

Sitten nakkaa kreivitär hänelle liinat ja repii alas uutimet, sillä nyt hän on raivon vallassa.

Seuraavana päivänä pyysi nuori kreivitär anoppiaan sopimaan mamselli Marien kanssa; mutta kreivitär ei tahtonut. Hän oli kyllästynyt mamselliin.

Elisabet kreivitär lähti silloin itse ja osti mamselli Marielta koko uudinvaraston ja koristi niillä kaikki yläkerran ikkunat. Niin mamselli Marie tyytyi ja sai hyvityksen.

Kreivitär Märta laski sitten monta kertaa leikkiä miniänsä mieltymyksestä suomusneuleihin. Hän osasi myös kätkeä vihansa — säilyttää sitä tuoreena ja uutena vuosikausia. Hän oli varsin lahjakas nainen.

JÄLKIMMÄINEN OSA

Ensimmäinen luku

KRISTOFFER-SERKKU

Heillä oli vanha petolintu siellä kavaljeerien rakennuksessa. Hän istui aina uuninnurkassa ja vaali takkavalkeaa, ettei se päässyt sammumaan. Pörröinen ja harmaa hän oli. Pieni pää, jossa oli iso nokka ja sammuvat silmät, nuokkui surullisesti pitkän, laihan kaulan päässä, joka pisti esiin tuuheasta turkinkauluksesta. Sillä petolintumme kulki turkki yllään sekä kesällä että talvella.

Muinoin hän oli kuulunut siihen parveen, joka samosi suuren keisarin seurassa saalista ajaen yli Euroopan; mutta hänen nimeään ja arvoaan ei kukaan nykyjään uskalla käydä arvailemaan. Vermlannissa tiedettiin vain, että hän oli ollut noissa suurissa sodissa, että hän oli mahtavasti riehunut jylisevissä taisteluissa ja että hänen vuoden 1815 jälkeen täytyi suunnata siipiensä lento pois kiittämättömästä isänmaastaan. Hän sai suojaa Ruotsin kruununprinssin hovissa ja tämä neuvoi häntä kaukaiseen Vermlantiin. Sellainen oli aika, että hän, jonka nimi muinoin oli pannut maailmat vapisemaan, sai nyt olla iloinen, kun ei kukaan tuntenut enää hänen nimeään, tuota aikoinaan niin pelättyä.

Hän oli kunniasanalla luvannut kruununprinssille, ettei lähtisi Vermlannista eikä mainitsisi tarpeettomasti kuka oli. Ja niin hänet lähetettiin Ekebyhyn, kädessään kruununprinssin omakätinen kirjelmä majurille, jossa suositeltiin häntä mitä lämpimimmin. Silloin aukaisi kavaljeerirakennus hänelle ovensa.

Aluksi arvailtiin innokkaasti, kuka oli tuo kuuluisuus, joka kätkeytyi uuden, tekaistun nimen taakse. Mutta vähitellen hän muuttui kavaljeeriksi ja vermlantilaiseksi. Kaikki sanoivat häntä Kristoffer-serkuksi, tietämättä oikein kuinka hän oli saanut juuri tämän nimen.

Mutta ei ole petolinnun hyvä elää häkissä. Ymmärtää, että se on tottunut muuhun kuin hyppäämään pienalta pienalle ja ottamaan ruokansa hoitajan kädestä. Alituinen kuolemanvaara on muinoin sytyttänyt hänen valtimonsa tuleen. Häntä iljettää tämä untelo rauha.

On kyllä totta, etteivät nuo toisetkaan kavaljeerit olleet juuri kesyjä lintuja; mutta kenenkään veri ei ollut kiehunut niin kuumana kuin Kristoffer-serkun. Vain karhunjahti saattoi elähyttää hänen lamaantunutta elinintoaan, karhunjahti tahi nainen, yksi ainoa nainen.

Hän oli vironnut henkiin kymmenen vuotta sitten nähtyään ensi kerran Märta-kreivittären, joka silloin jo oli leski. Nainen, vaihtelevainen kuin sotaonni, kiihoittava kuin vaara, räiskyvä, ylimielinen olento — sotaurho rakasti häntä.

Ja nyt hän istui siellä ja vanheni ja harmeni voimatta pyytää häntä vaimokseen. Hän ei ollut nähnyt häntä viiteen vuoteen. Hän kuihtui ja riutui vitkalleen, niin kuin vangitut kotkat riutuvat. Vuosi vuodelta hän kävi yhä kuivemmaksi ja viluisemmaksi. Hänen täytyi piiloutua paremmin turkkiinsa ja vääntäytyä lähemmäksi takkaa.

* * * * *

Niin hän istuu siellä, viluisena, pörröisenä ja harmaana senkin päivän aamuna, jonka iltana pääsiäispaukut ammutaan ja poltetaan pääsiäisakka. Kavaljeerit ovat kaikki kylillä, mutta hän istuu kotona uuninnurkassa.

Oi, Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku, etkö sinä sitä tiedä?

Hymyillen on tullut viettelevä kevät.

Hereille kapsahtaa luonto untelosta unestaan, ja sini-ilmoissa hulmuavat perhossiipiset henget huimassa leikissä. Lukemattomina kuin villipensaan ruusut kimmeltävät heidän muotonsa ylhäältä hattaroiden lomista.

Maa, suuri emo, alkaa elää. Huimana kuin lapsi hän nousee kevätvirran kylvystä, kevätsateiden vihman alta. Kivet ja multa kimaltavat halusta. "Ylös, elon kiertokulkuun!" riemuitsee pieninkin hiukkanen. "Me matkaamme kuin siivet kirkkaassa ilmassa. Me helotamme nuorten tyttöjen punehtuvilla poskilla."

Kevään hupaisat henget uivat ilman ja veden mukana ruumiiseen, hyppivät kuin ankeriaat veressä, panevat sydämen ailahtamaan. Samaa ääntä on kaikkialla. Sydämiin ja kukkiin, kaikkeen, joka häilyy ja väräjää, tarttuvat nuo perhossiipiset ja soittavat yhä kuin tuhansin myrskynkelloin: "Intoa ja iloa, huvia ja iloa! Tullut on hän, hymyilevä kevät!"

Mutta Kristoffer-serkku istuu sopessaan eikä ymmärrä mitään. Hän nojaa päänsä jäykistyneihin sormiinsa ja uneksii kuulatuiskuista ja taistotanterella kasvaneesta kunniasta. Sisäisen silmänsä eteen hän loihtii laakereita ja ruusuja, jotka eivät kukoistaakseen kaipaa kevään vienoa ihanuutta.

Sääli on kumminkin häntä, tuota yksinäistä, vanhaa tungeksijaa, joka istuu ylhäällä kavaljeerien rakennuksessa, ilman kansaa, ilman maata; sääli häntä, joka ei koskaan kuule kotimaansa kielen sointua, häntä, joka saa nimettömän haudan Bron kirkkomaalla. Voiko hän mitään sille, että on kotka ja syntynyt vainoamaan, tappamaan?

Oi, Kristoffer-serkku, olet jo kyllin kauan istunut uneksien kavaljeerirakennuksessa! Nouse ja juo elämän pulppuavaa viiniä uljaiden linnojen saleissa. Tiedä, serkku Kristoffer, että tänä päivänä on majurille tullut kirje, kuninkaallinen kirje, joka on suljettu Svean kuningaskunnan sinetillä. Se on osoitettu majurille, mutta sisältö koskee sinua. Merkillistä nähdä kuinka sinä, vanha petolintu, luet kirjettä. Silmä syttyy loistoon ja pää kohoaa. Näet häkin ovien avautuvan ja avaruuden leviävän kaipaavien siipiesi nousta.

* * * * *

Kristoffer-serkku kaivaa ja penkoo vaatekirstunsa pohjia. Hän vetää esiin kultakoristeisen univormunsa, jota on säilyttänyt kuin silmäteräänsä, ja pukeutuu siihen. Hän painaa töyhtökorskan hatun päähänsä ja kiitää pian Ekebystä pois, ratsastaen mainiolla valkealla ratsullaan.

Tämä on toki toista kuin istua viluisena uuninnurkassa. Nyt näkee hänkin, että kevät on tullut.

Hän kohottautuu satulassa ja laskee laukkaa. Turkitettu dolma, husaarijakku hulmuaa. Lakin töyhtö häilyy. Nuortunut on mies kuten maaemo itse. Herännyt on hän pitkästä talvesta. Vanha kulta voi vielä välähdellä. Nuo rohkeat sotilaskasvot ovat kolmikulmaisen lakin alla ylväs näky.

Ihmeellistä on hänen ratsastuksensa. Maasta pulppuaa puroja, ja vuokkoja versoo mistä hän ratsastaa. Muuttolinnut kirkuvat ja riemuitsevat vapautetun vangin ympärillä. Koko luonto yhtyy hänen iloonsa.

Komeana kuin triumfaattori hän tulee. Itse kevät ratsastaa edeltä väikkyvällä pilvellä. Kevyt ja ilmava on hän, tuo valon henki. Hänellä on käyrätorvi huulillaan, ja hän hypähtelee ilosta, keikkuen ylös alas satulassaan. Ja Kristoffer-serkun ympärillä tepastelee esikunta vanhoja asetovereja hevosineen: onni on varpaillaan satulassa, ja kunnia uljaan juoksijansa selästä, ja rakkaus kiitää tulisella Arabian orhilla. Ihmeellistä on ratsastus; ihmeellinen ratsastaja. Kielitaitoinen lahorastas huutaa hänelle:

"Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku. Minne ratsastat? Minne ratsastat?"

"Borgiin kosimaan, Borgiin kosimaan", vastaa Kristoffer-serkku.

"Älä mene Borgiin, älä mene Borgiin! Poikamiehellä ei surua", huutaa lahorastas perästä.

Mutta hän ei kuule varoitusta. Hän karauttaa mäet ylös, mäet alas, kunnes vihdoinkin saapuu perille. Hän hypähtää alas satulasta, ja hänet viedään saliin kreivitärten luo.

Kaikki käy hyvin. Märta-kreivitär on hänelle armollinen. Kristoffer-serkku näkee kyllä, ettei kreivitär halua kieltäytyä kantamasta hänen loistavaa nimeään eikä hallitsemasta hänen linnassaan. Soturi puhelee ja lykkää tuonnemmaksi sen hurman hetken, jolloin hän on näyttävä kreivittärelle kuninkaallisen kirjeen. Hän nauttii tästä odotuksesta.

Kreivitär pakisee ja hauskuuttaa häntä tuhansin jutuin. Kristoffer-serkku nauraa kaikelle, ihmettelee kaikkea. Mutta koska he istuvat eräässä niistä huoneista, joihin kreivitär Elisabet on ripustanut mamselli Marien uutimia, alkaa kreivitär kertoa myöskin niistä. Ja hän vääntää tapahtuman niin hauskaksi kuin voi.

"Nähkääs", hän sanoo lopulta, "niin ilkeä minä olen. Täällä riippuvat nyt nämä uutimet, jotta joka päivä ja joka hetki ajattelisin syntiäni. Se on tavatonta parannuksen tekoa. Hyi näitä kauhistavia suomusneuleita!"

Suuri Kristoffer-serkku katsoo häneen palavin silmin.

"Minä olen myöskin vanha ja köyhä", hän sanoo, "ja olen kymmenen vuotta istunut takan ääressä kaivaten rakastettuani. Nauraako armollinen kreivitär sillekin?"

"Oh, se on toinen asia", huudahtaa kreivitär.

"Jumala on ottanut minulta onnen ja isänmaan ja pakottanut minut syömään vierasta leipää", sanoo Kristoffer-serkku vakavasti. "Minä olen saanut oppia kunnioittamaan köyhyyttä, minä."

"Oh, tekin", huudahtaa kreivitär kohottaen käsiään. "Miten ihmiset ovat hurskaita. Ah, miten ihmiset ovat tulleet hurskaiksi!"

"Niin", sanoo Kristoffer-serkku, "pankaa mieleenne, kreivitär, että jos Jumala antaa minulle vielä kerran rikkautta ja valtaa, niin osaanpa käyttää niitä paremmin kuin jakaa ne jonkun maailmannaisen kanssa, tuollaisen maalatun, sydämettömän marakatin, joka pilkkaa köyhyyttä."

"Olettepa vallan oikeassa, Kristoffer-serkku."

Ja niin marssii Kristoffer-serkku ulos huoneesta ja ratsastaa takaisin Ekebyhyn; mutta henget eivät seuraa häntä, lahorastas ei huuda hänelle, eikä hän enää voi nähdä hymyilevää kevättä.

Ekebyhyn hän tuli juuri kun pääsiäispaukut piti laukaistaman ja pääsiäisakka poltettaman. Pääsiäisakka on suuri olkinukke, jonka riepunaamaan on hiilellä piirretty silmät, nenä ja suu. Ja yllään sillä on ruotuämmän joutovaatteet. Pitkävartinen hiilihanko ja luuta on asetettu sen viereen, ja rasvasarvi riippuu sen kaulassa. Se on aivan valmis Kyöpelin matkalle.

Majuri Fuchs lataa pyssynsä ja laukoo sen kerta toisensa jälkeen suoraan ilmaan. Kuiva risurovio sytytetään, noita-akka heitetään tuleen ja palaa iloisesti hulmuten. Kavaljeerit kyllä tekevät kaiken voitavansa hävittääkseen pahuuden voimia vanhalla koetellulla tavallaan.

Kristoffer-serkku seisoo ja katsoo tuikeasti roviota. Äkkiä hän tempaa suuren kuninkaallisen kirjeen hihansa käänteestä ja nakkaa sen tuleen. Jumala yksin tietää, mitä hän ajatteli. Kenties hän kuvitteli, että Märta kreivitär itse paloi tuossa roviolla. Kenties hän ajatteli, että koska se nainen sittenkin oli vain rääsyjä ja olkia, niin ei maailmassa enää ollut mitään muutakaan arvokasta.

Hän menee takaisin kavaljeerirakennukseen, sytyttää takkavalkean ja kätkee univormunsa. Ja niin hän jälleen asettuu uuninnurkkaan, ja päivä päivältä hän käy yhä pörröisemmäksi ja harmaammaksi. Hän riutuu vitkalleen siinä, kuten vanhat kotkat riutuvat vankeudessa.

Hän ei ole enää vanki; mutta hän ei huoli käyttää vapauttaan. Avaruus on hänelle avoinna. Taistelutanteret, kunnia, elämä odottavat häntä. Mutta hänellä ei ole enää voimia levittää siipiään lentoon.

Toinen luku

ELÄMÄN POLUT

Raskaat ovat ne tiet, joita ihmisten on vaellettava maan päällä.

Erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä.

Miksi saa niin moni suru käydä häiritsemättä, kunnes se eksyy erämaahan tahi vaipuu järveen tai suistuu tunturilta? Missä ovat pienet kukkasten poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, joiden askelilla ruusuja kasvaa, missä ovat ne, joiden pitäisi siroitella kukkasia raskaille teille?

Nyt on Gösta Berling, runoilija, päättänyt mennä naimisiin. Hän etsii vielä vain morsianta, joka on kyllin köyhä, kyllin halpa, kyllin hyljeksitty hullun papin vaimoksi.

Kauniit ja jalot naiset ovat rakastaneet häntä, mutta älkööt he yrittäkö kilpailla hänen suosiostaan. Hyljätty valitsee hyljättyjen joukosta.

Kenet hän valitsee, ketä hän etsii?

Ekebyssä käy joskus vastoja kaupalla köyhä tyttö yksinäisestä metsäkylästä, joka on kaukana vuorien keskellä. Tässä kylässä, jossa vallitsee alinomainen köyhyys ja suuri kurjuus, on monta, joilla ei ole täyttä ymmärrystä, ja vastatyttö on yksi niitä.

Mutta kaunis hän on. Hänen runsas, musta tukkansa on niin paksuilla palmikoilla, että ne tuskin mahtuvat hänen päähänsä, hänen poskensa ovat hienosti pyöristyneet, nenä suora ja parhaan kokoinen, silmät siniset. Hän on sitä surumielistä, madonnamaista kaunotartyyppiä, jollaista vielä näkee Lövenin pitkän järven rannoilla.

No, siinähän se nyt on se Göstan morsian — hassahtavasta vastatytöstä tulee mainio hullun papin vaimo, niin ettei paremmasta apua.

Göstan ei tarvitse muuta kuin matkata Karlstadiin ostamaan sormuksia, ja sitten olkoon Lövenin rannalla taas ilon päivä. Naurakoot ihmiset vielä kerran Gösta Berlingille, kun tämä kihlaa vastatytön ja viettää häitä hänen kanssaan! Naurakoot vain! Onko hän ikänään keksinyt hauskempaa kujetta?

Eikö hyljätyn pidä polkeman hyljätyn tietä, vihan tietä, surun tietä, onnettomuuden tietä! Mitäpä haittaa jos hän suistuu, jos hän turmeltuu? Onko ketään joka huolii häntä hillitä? Onko ketään joka ojentaa hänelle ohjaavan kätensä tai virkistävän juoman? Missä ovat pienet kukkasten poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, missä ovat ne, joiden pitäisi sirotella ruusuja raskaille teille?

Ei, ei, nuori, lempeä Borgin kreivitär ei suinkaan häiritse Gösta Berlingiä hänen aikeissaan. Hänenhän on ajateltava mainettaan, ajateltava miehensä vihaa ja anoppinsa vihaa; ei, hän ei yritäkään pidättää Göstaa.

Pitkän jumalanpalveluksen aikana Svartsjön kirkossa hän painaa päänsä alas, panee kätensä ristiin ja rukoilee Göstan puolesta. Unettomina öinä hän usein itkee ja pelkää hänen tähtensä, mutta hän ei sirottele kukkia hyljätyn tielle eikä anna pisaraa vettä janoavalle. Hän ei ojenna kättään vetääkseen toista perikadon partaalta.

Gösta Berling ei huoli verhota valittuaan silkkiin eikä koruihin. Hän antaa tämän kaupustella vastoja talosta taloon entiseen tapaan, mutta sitten kun hän on kutsunut kaikki seudun mainittavat miehet ja naiset suuriin kemuihin Ekebyhyn, sitten hän julkaisee kihlauksensa. Silloin hän kutsuu hänet keittiöstä saliin sellaisena kuin hän on taivalluksensa jäljiltä, tien pöly ja lika vaatteissaan, ehkä rääsyisenä, ehkä hiukset pörröisinä, silmissä sekava ilme ja yhtä sekava sanatulva huulilla. Ja hän kysyy vierailta, eikö hän nyt ole valinnut sopivaa morsianta, eikö hullun papin pidä ylpeillä niin kauniista morsiamesta, tästä lempeästä madonnan muodosta, näistä sinisistä, haaveellisista silmistä.

Hän oli aikonut olla hiiskumatta tästä kenellekään ennen aikojaan, mutta hän ei pystynyt varjelemaan salaisuuttaan, ja niin sai myös nuori kreivitär Dohna sen tietoonsa.

Mutta mitä hän voi tehdä estääkseen Göstaa? Kihlauspäivä on tullut, sen myöhä hämärän hetki on käsissä. Kreivitär seisoo ikkunan edessä sinisessä kabinetissa ja katsoo pohjoiseen. Hän on melkein näkevinään Ekebyn, vaikka kyyneleet ja sumu peittävät hänen näköalansa. Yhtä kaikki hän näkee selvään, miten iso kolmikerroksinen rakennus loistaa kolmine valaistuine ikkunariveineen, hän kuvittelee, miten samppanja kaadetaan laseihin, miten maljahuuto raikuu ja hän, Gösta Berling, ilmoittaa kihlauksensa, hänen ja vastatytön liiton.

Jos hän nyt olisi lähellä Göstaa ja panisi aivan hiljaa kätensä hänen käsivarrelleen tai vain soisi hänelle ystävällisen katseen, niin eiköpä Gösta kääntyisi huonolta hyljeksittyjen tieltä? Jos kerran kreivittären lausuma sana oli ajanut hänet niin epätoivoiseen tekoon, niin eikö myös hänen sanansa voisi häntä hillitä?

Häntä kauhistuttaa rikos, jonka Gösta aikoo tehdä tuota kovaonnista lapsiparkaa kohtaan. Häntä pöyristyttää synti tuota poloista raukkaa kohtaan, joka nyt tulee houkutelluksi rakastamaan Göstaa, ehkäpä vain yhden päivän pilan tähden. Kenties häntä myös nyt kahta enemmän kauhistuttaa rikos, jonka Gösta tekee itseään kohtaan — tuo tyttö tulee kytketyksi kuin painava kahle hänen elämäänsä ja riistää hänen hengeltään korkeuteen pääsyn voimat.

Ja kaikkeen oli kreivitär syynä. Hän oli syössyt tuomitsevalla sanalla Göstan huonolle tielle. Hän, joka oli tullut siunaamaan, lientämään, miksi juuri hän oli vääntänyt vielä lisäokaan syntisen orjantappuraiseen kruunuun?

No niin, nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä. Hänpä menee ja valjastuttaa mustat hevoset reen eteen ja ajaa hurauttaa Lövenin yli, ryntää Ekebyn hoviin, asettuu Gösta Berlingin eteen ja sanoo hänelle, ettei hän halveksi häntä, ettei hän tiennyt mitä puhui karkottaessaan hänet kotoaan… Ei, hänen on sittenkin mahdoton tehdä niin, hän häpeäisi eikä uskaltaisi virkkaa sanaakaan. Hänhän oli naimisissa ja hänen piti varjella itseään panettelulta ja juoruilta. Mutta kuinka sitten kävisi Gösta Berlingin?

Hänen on lähdettävä.

Sitten hän ajattelee, että sellainen matka on mahdoton. Tänä vuonna ei enää yksikään hevonen voi päästä Lövenin yli. Jää sulaa, se on jo irtautunut maasta. Se on vapaana, puhkeillut, kamalan näköinen. Vesi porisee ylös ja alas railoista, paikoin se on kokoontunut mustiksi lammikoiksi, toisin paikoin jää on hohtavan valkeaa. Enimmäkseen se on kumminkin harmaata, likaista sulavasta lumesta, ja tiet kuultavat pitkinä, mustina juovina sen pinnalla.

Miten hän voi ajatellakaan moista matkaa? Vanha Märta-kreivitär, hänen anoppinsa, ei millään ehdolla sallisi hänen sitä tehdä. Koko illan hänen on istuttava kreivittären vieressä salissa ja kuunneltava vanhoja hovijuttuja, jotka ovat vanhuksen suurin ilo.

Mutta yö tulee, ja hänen miehensä on poissa; nyt hän on vapaa.

Hevosella hän ei voi mennä, palvelijoita hän ei tohdi pyytää mukaansa, mutta tuska ajaa hänet kotoa ulkosalle. Hän ei muuta voi.

Raskaita ovat ne tiet, joita ihmiset maan päällä vaeltavat: erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä.

Mutta tuota öistä tietä yli sulavan jään, mihin minä sitä vertaisin? Eikö se ole juuri se tie, jota pienten kukkainpoimijatarten on käytävä, epävarma, keinuva, liukas tie, niiden polku jotka tahtovat lääkitä iskettyjä haavoja, niiden polku jotka tahtovat hyvittää vääryydet; kevyen jalan, nopean silmän ja uljaan, rakastavan sydämen polku?

Puoliyö oli jo ohi, kun kreivitär viimein pääsi Ekebyn rantaan. Hän oli lankeillut jäällä, hän oli hyppinyt railojen yli, hän oli juosten ylittänyt sellaiset paikat, joissa jalanjäljen täytti pulppuava vesi, hän oli liukastunut, hän oli ryöminyt.

Se oli ollut raskasta vaellusta; hän oli itkenyt kulkiessaan. Hän oli märkä ja väsynyt, ja pimeys, kolkkous ja autius olivat tuoneet mieleen kamalia ajatuksia.

Ekebyn rannassa hänen täytyi kahlata jalansyvyisessä vedessä päästäkseen maalle. Ja tultuaan rannalle hän ei saattanut muuta kuin istahtaa rannan kivelle ja itkeä väsymystään ja avuttomuuttaan.

Raskaita teitä vaeltavat ihmisten lapset, ja joskus pienet poimijattaret vaipuivat kukkaskoriensa viereen, juuri saavuttuaan tielle, jolle aikovat kukkia sirotella.

Tämä nuori, ylhäinen nainen oli kuin olikin pieni rakastettava sankaritar. Ei hän ollut kulkenut sellaisia teitä ennen kotimaassaan. Ehkäpä hän nyt, istuessaan tämän kauhean, hirvittävän järven rannalla märkänä, uupuneena, onnettomana, ajatteli eteläisen isänmaansa lempeitä, kukkasten reunaamia polkuja.

Voi, ei häntä liikuta nyt etelä, ei pohjola. Hän on keskellä elämää. Hän ei itke koti-ikävää. Hän itkee, tuo pikku kukkastenpoimija, tuo pieni sankaritar sitä, että on niin uupunut ettei ehdi sen tielle, jolle tahtoo kukkia sirotella. Hän itkee siksi, että luulee tulleensa liian myöhään.

Silloin juoksee väkeä rannalle. He kiiruhtavat hänen ohitseen häntä huomaamatta, mutta hän kuulee heidän sanansa:

"Jos pato särkyy, menee paja", sanoo joku. "Ja mylly ja verstaat ja seppien asumukset", lisää toinen.

Silloin hän rohkaistuu jälleen, nousee ja seuraa heitä.

* * * * *

Ekebyn mylly ja paja olivat kaidalla niemellä, jonka ympäri kiertää pauhaava Björksjön-joki. Se tulee viuhuen nientä kohti, ylemmän, valtavan kosken valkeaksi kuohuttamana, ja niemen rakennusten perustaa oli siellä siihen aikaan vedeltä suojaamassa mahtava aallonmurtaja niemen nokassa. Mutta sulku oli jo vanha ja kavaljeerit talon ohjissa. Heidän aikanaan tanssia keikuttiin tehtaan mäillä, kukaan ei huolinut katsoa, kuinka virta ja pakkanen ja aika kuluttivat vanhaa kivipatoa.

Sitten tulee kevättulva ja sulku alkaa horjua.

Ekebyn putous on kuin valtavat harmaakiviportaat, joita myöten Björksjö-joen laineet hyrskyten tulevat alas. Ne tulevat vauhdista huimiksi, tuupertuvat nurinniskoin ja ryntäävät toisiaan vastaan. Ne hypähtävät ilmaan vihoissaan ja pärskyttävät vaahtoa toistensa yli, kompastuvat taaskin kiveen, tukkiin ja kepsahtavat jälleen pystyyn mennäkseen samassa nurin, ja niin yhä vain vaahdoten, kähisten, karjuen.

Ja nyt karkaavat nämä villit, hurjistuneet aallot, kevätsäästä juopuneina ja äsken saadun vapauden huumauksessa, vanhan kivimuurin kimppuun. Ne tulevat, kähisten ja raastaen, kimpoavat korkealle sen harjalle ja vetäytyvät takaisin kuin olisivat loukanneet valkokutriset päänsä. Se on väkirynnäkkö jos mikään, ne tempaavat suuria jäälauttoja suojakatoiksi, ne ottavat hirsiä muurinmurtajiksi, ne yhdistyvät, karkaavat hyökkäykseen, pauhaavat tuota muuriraukkaa vasten, kunnes tuntuu yht'äkkiä siltä kuin joku olisi niille huutanut: pitäkää varanne! Silloin ne rynkäisevät takaisin ja niiden jäljestä tulee iso kivi, joka irtautuu sulusta ja vaipuu kolisten virran syliin.

Näyttää kuin se olisi niitä ällistyttänyt, ne ovat hiljaa, ne riemuitsevat, ne neuvottelevat … ja sitten uusi ryntäys! Siellä ne taaskin ovat jäälauttoineen ja hirsineen, nuo vallattomat, armottomat, rajut hävityshalun hullaannuttamat.

Jos vain pato olisi poissa tieltä — sanovat aallot — jos vain pato olisi tieltä, niin silloin tulee pajan ja myllyn vuoro.

Nyt on vapauden päivä … pois ihmiset ja ihmisten työt! Ne ovat noenneet meidät hiilillään, ne ovat tomunneet meitä jauhoillaan, ne ovat kytkeneet meidät työn ikeeseen kuin härkänsä, ajaneet meitä pyörylässä, sulkeneet meidät kammioihin, estäneet kulkumme patoluukuilla, pakottaneet meidät kiskomaan raskaita pyöriä, kantamaan kömpelöitä tukkeja. Mutta nyt me anastamme vapauden.

Vapauden päivä on tullut! Kuulkaa, te Björksjön ulapan aallot, kuulkaa, siskot ja veikot, te rämeitten ja lampien, vuoripurojen ja metsäjokien vedet! Se on tullut, on tullut! Rynnätkää alas Björksjön jokeen, tulkaa vereksin voimin, jyristen, viuhuen, murtamaan vuosisatain sortoa, tulkaa! Hirmuvalan paalutus kaatukoon. Kuolema Ekebylle!

Ja ne tulevat — aalto aallon perästä ryntää putoukseen iskeäkseen päänsä sulkumuuriin, antaakseen oman osuutensa suureen työhön. Juopuneina kevään äsken saadusta vapaudesta, lukemattomina, yksimielisinä ne tulevat, ne irroittavat kiven toisensa jälkeen, mättään mättään perästä horjuvasta aallonmurtajasta.

Mutta miksi antavat ihmiset hurjien aaltojen riehua, tekemättä vastarintaa? Onko Ekeby kerrassaan kuollut?

Ei, väkeä siellä on kyllä, tyrmistynyt, neuvoton, avuton ihmisjoukko. Musta on yö, he eivät näe toisiaan eivätkä näe eteensä. Korkeana pauhaa putous, hirvittävä on murtuvien jäiden ja töytäävien hirsien jyske, he eivät kuule omaa ääntään. Sama hurja huimaus, jonka vallassa aallot ovat, täyttää ihmistenkin aivot, heillä ei ole enää omaa ajatusta, ei ymmärrystä.

Tehtaankello läppää; jolla korvat on se kuulkoon. Meitä täällä Ekebyn pajalla uhkaa perikato. Joki on kimpussamme. Pato vapisee, paja on vaarassa, mylly on vaarassa, ja meidän omat köyhät majamme, rakkaat kaikessa mataluudessaan, ovat vaarassa!

Aallot luulevat kai kellon soiton kutsuvan sotaan heidän ystäviään, sillä ihmisiä ei näy tulevan. Mutta metsissä ja järvissä syntyy kiire. "Lähettäkää apua, lähettäkää apua", soi kello. "Vuosisatain orjuudesta olemme vihdoinkin itsemme vapauttaneet. Tulkaa, tulkaa!" pauhaavat aallot. Jyrisevä veden paljous ja läppäävä tehtaankello laulavat Ekebyn mahdin ja maineen kuolinvirttä.

Ja sillä välin kulkeutuu sana sanan jälkeen kartanon kavaljeereille.

Pystyvätkö he nyt ajattelemaan pajaa ja myllyä? Sata vierasta on kokoontunut Ekebyn avariin saleihin. Vastatyttö odottaa keittiössä. Yllätyksen jännittävä silmänräpäys on tullut. Samppanja helmeilee laseissa, Julius nousee pitämään juhlapuhetta. Kaikki vanhat seikkailijat iloitsevat etukäteen ajatellessaan, kuinka tyrmistys valtaa vierasjoukon.

Lövenin jäällä kulkee kreivitär Dohna kamalaa, hengenvaarallista tietään saadakseen kuiskata varottavan sanan Gösta Berlingille. Putouksella hyökkäävät aallot väkirynnäköllä Ekebyn kunniaa ja mahtia vastaan, mutta suurissa saleissa vallitsee vain ilo ja intoisa odotus, vahakynttilät säteilevät ja viini virtaa; siellä ei kukaan ajattele, mitkä tuumat käyvät pimeässä, myrskyisessä kevätyössä.

Juuri nyt on hetki tullut. Gösta nousee ja menee salista hakemaan morsiantaan. Hänen on mentävä eteisen kautta, ja sen suuret ovet ammottavat selällään, hän pysähtyy, hän katsoo sysipimeään yöhön … ja kuulee, hän kuulee.

Hän kuulee kellon läppäävän, kosken pauhaavan. Hän kuulee murtuvain jäälauttain jylyn, töytääväin hirsien jyskeen, kapinallisten aaltojen pauhaavan, ilkkuvan, voitonriemuisen vapaudenlaulun.

Silloin hän syöksyy ulos yöhön unohtaen kaiken muun. Seiskööt he vain siellä sisällä lasit koholla, odottaen vaikka maailman loppuun; nyt hän ei heistä huoli. Morsian odottakoon, Julius patruunan puhe kuolkoon hänen huulilleen. Sormuksia ei vaihdeta tänä yönä, kivettävä hämmästys ei ole valtaava loistavaa vierasjoukkoa.

Voi teitä, te kapinalliset aallot, nyt teidän on taisteltava vapaudestanne, nyt on tullut Gösta Berling putoukselle, nyt on väki saanut johtajan, nyt syttyy rohkeus kauhistuneihin sydämiin, nyt nousee puolustusväki ylös muureille, nyt alkaa mahtava sota.

Kuulkaa, kuinka hän huutaa väelle, hän komentaa, hän panee kaikki toimeen.

"Valoa meidän täytyy saada, ennen kaikkea valoa, ei riitä tässä myllärin sarvilyhty. Katsokaa: nuo risuläjät, kantakaa ne rantatörmälle ja pankaa tuleen. Siinä on työtä naisille ja lapsille. Kiireesti vain, laittakaa suuri risurovio ja sytyttäkää! Se valaisee, kun me olemme työssä, se näkyy kauas ja kutsuu apua. Älkää suinkaan antako sen sammua! Tuokaa olkia, tuokaa risuja, antakaa kirkkaiden liekkien kimmota taivaalle!"

"Kas täällä, aikamiehet, täällä on teille työtä. Täällä on hirsiä, täällä on lankkuja, kyhätkää hätäsulku, jonka voi upottaa tuon murtuvan muurin eteen. Nopeasti, heti työhön, tehkää siitä luja ja vankka; varustakaa valmiiksi kivet ja hiekkasäkit, joilla se upotetaan! Antakaa kirveiden huiskia, vasarain paukkua, porien purra puuta, sahojen vinkua kuivissa lankuissa!"

"Ja missä ovat pojat! Tänne, te villikot, te huimapäät. Hankkikaa aseiksenne seipäät, hankkikaa keksit ja tulkaa tänne, keskelle taistelun vilinää. Ulos padolle, pojat, keskelle aaltoja, jotka vaahtoavat ja kähisevät ja pärskivät meitä valkealla kuohullaan. Torjukaa, heikontakaa, lyökää takaisin nuo hyökkäykset, jotka repivät muuria. Työntäkää pois tukkeja ja jäälauttoja, heittäytykää maahan, jos ei muu auta, ja pitäkää kiinni irtautuvia kiviä, tarttukaa kynsin hampain niihin, iskekää niihin rautakourin. Taistelkaa, pojat, te villikot, te huimapäät! Tänne muurille, pojat! Meidän on taisteltava maamme joka tuumasta."

Gösta asettuu itse äärimmäiseen padon nokkaan ja seisoo pärskyvän vaahdon kuohuissa, perus tutisee hänen allaan, aallot jylisevät ja raivoavat, mutta hänen hurja sydämensä riemuitsee vaarasta, jännityksestä, taistelusta. Hän nauraa, hän lennättää sukkeluuksia pojille, jotka ovat vallilla hänen ympärillään; ikinä hän ei ole kokenut hauskempaa yötä.

Pelastustyö edistyy nopeasti, liekit loimuavat, kirvesmiesten piilut paukkavat ja pato on pystyssä.

Muutkin kavaljeerit ja nuo sata vierasta ovat tulleet putoukselle. Väkeä juoksee läheltä ja kaukaa, kaikki käyvät käsiksi työhön tulien, hätäsulun, hiekkasäkkien ääressä, virrassa, huojuvalla, tutisevalla kivisululla.

Kas niin, nyt saivat kirvesmiehet hätäsulun valmiiksi, nyt se upotetaan horjuvan aallonmurtajan eteen. Pitäkää kivet ja hiekkasäkit valmiina ja keksit ja köydet, ettei se pääse virran vietäväksi, että ihmiset voittavat ja kukistetut aallot taas joutuvat orjuuteensa!

Silloin, juuri ennen ratkaisevaa silmänräpäystä, sattuvat Göstan silmät naiseen, joka istuu kivellä joen rannalla. Risurovion liekit valaisevat häntä hänen istuessaan siinä aaltoihin tuijotellen. Gösta ei voi nähdä häntä selvästi udun ja kuohujen takaa, mutta hänen silmiään vetää alinomaa naisen puoleen. Hänen täytyy yhä uudelleen katsoa häntä. Hänestä tuntuu kuin naisella olisi jotakin asiaa juuri hänelle.

Niistä sadoista, jotka puuhaavat ja häärivät virran äyräällä, on hän ainoa paikallaan istuva, ja häneen täytyy Göstan silmien lakkaamatta kääntyä, hän ei näe ketään muuta kuin naisen.

Hän istuu ihan rannalla, siten että aallot loiskivat hänen jalkoihinsa, että vaahto roiskuu hänen ylleen. Hän mahtaa olla aivan likomärkä. Hän on mustissaan, musta saali päässä ja hartioilla, hän istuu aivan kumarassa, nojaten leukaansa käsiin ja tuijottaen lakkaamatta Göstaan, aallonmurtajan kärkeen. Gösta tuntee, miten nuo tuijottavat silmät vetävät ja kiehtovat, vaikkei hän voi edes nähdä toisen muotoa, hän ei ajattele muuta kuin naista, joka istuu valkeiden aaltojen partaalla.

"Se on Löven-järven syöjätär, se on noussut tänne jokeen viettelemään minua turmioon", ajattelee hän. "Se istuu tuolla ja houkuttelee, houkuttelee, minun täytyy karkottaa se pois."

Kaikki nuo valkopäiset laineet näyttävät hänestä tuon mustan naisen armeijalta; hän on niitä yllyttänyt, hän se on johtanut ne hyökkäykseen Göstaa vastaan. "Täytyy totisesti ajaa se pois", sanoo Gösta. Hän tempaa keksin, juoksee maalle ja kiiruhtaa naisen luo.

Gösta jättää paikkansa aallonmurtajan äärimmäisessä kärjessä ajaakseen vetehistä. Hänestä tuntui tällä kiihtymyksen hetkellä kuin kaikki syvyyden pahat voimat olisivat taistelleet häntä vastaan. Hän ei tiennyt mitä ajatteli, mitä luuli, mutta hänen täytyi ajaa pois kiveltä virran partaalta tuo musta.

Ah, Gösta, miksi on paikkasi ratkaisevalla hetkellä tyhjä? Väki tuo nyt hätäsulun, pitkä rivi miehiä jonoutuu aallonmurtajalle; heillä on köydet ja kivet ja hiekkasäkit valmiina, he odottavat, kuuntelevat. Missä on komentaja? Eikö kuulu sitä ääntä, joka käskee ja ohjaa?

Ei, Gösta Berling ajelee syöjätärtä, hänen ääntään ei kuulu, hänen käskynsä ei ohjaa ketään.

Silloin upotetaan hätäsulku ilman hänen apuaan.

Aallot väistyvät, se syöksyy syvyyteen ja sen kintereillä kivet ja hiekkasäkit. Mutta kuinka tuli työ johtajatta toimitetuksi? Oltiin varomattomia, järjestystä ei ollut lainkaan. Aallot hyökkäävät uudestaan, ne karkaavat kahta raivoisammin tätä uutta estettä vastaan, ne alkavat vieritellä pois hiekkasäkkejä, kiskoa köysiä, päästellä kiviä, ja se onnistuu, se onnistuu. Pilkaten, riemuiten ne nostavat koko vallin vahvoille hartioilleen, pudistavat ja lohkovat sitä, ja nyt se on niiden vallassa. Järveen, viheliäinen varokeino, alas Löveniin! Ja uudestaan taas huojuvaa, avutonta kivipatoa vasten.

Mutta Gösta Berling ajelee syöjätärtä. Uhattu näki hänet, kun hän tuli keksiään heilutellen kohti. Hän pelästyi. Näytti kuin hän olisi ollut syöksymäisillään veteen, mutta malttoi mielensä ja juoksi maalle.

"Syöjätär", huutaa Gösta ja heiluttaa keksiä lyödäkseen. Ajettu kiiruhtaa rannan lepikkoon, takertuu tiheään risukkoon ja pysähtyy.

Silloin viskaa Gösta keksin pois, menee hänen luokseen ja panee käden hänen olalleen.

"Te olette myöhään yöllä ulkosalla, kreivitär Elisabet", sanoo hän.

"Antakaa minun olla, herra Berling, antakaa minun mennä kotiin!"

Gösta tottelee heti ja kääntyy hänestä.

Mutta koska kreivitär ei ole ainoastaan ylhäinen rouva, vaan oikeastaan pieni, kiltti nainen, joka ei voi sietää ajatusta, että on saattanut jonkun epätoivoon, koska hän on pieni kukkasten poimijatar, jolla on aina ruusuja yllin kyllin korissaan kaunistaakseen vaikka kaikkein kolkoimman polun, niin hän katuu heti, menee Göstan jäljestä ja ottaa häntä kädestä.

"Minä tulin", sanoo hän sammaltaen, "tulin siksi että… Oi, herra Berling, ettehän te ole tehnyt sitä, sanokaa, ettette ole tehnyt… Minä pelästyin niin, kun te aloitte ajaa minua, mutta juuri teitähän minun piti tavata. Olisin pyytänyt, ettette ajattelisi sitä, sitä mitä minä viimeksi sanoin, ja että kävisitte meillä niinkuin ennenkin."

"Miten tulitte tänne, kreivitär?"

Kreivitär nauraa hermostuneesti. "Tiesin kyllä, että tulisin liian myöhään, mutta en tahtonut ilmaista kenellekään että läksin; ja sitä paitsi, ymmärrättehän, ettei enää voi kulkea hevosella järven yli."

"Jalanko te tulitte järven poikki?"

"Niin, jalan, jalan, mutta herra Berling, sanokaa se jo minulle. Oletteko kihloissa? Ymmärrättehän, etten haluaisi sitä. Se on väärin; ja minusta tuntuu kuin minä olisin ollut syypää kaikkeen. Teidän ei olisi pitänyt välittää minun turhista sanoistani. Minähän olen muukalainen enkä tunne maan tapoja. Borgissa on niin tyhjää, kun te ette enää käy siellä, herra Berling."

Gösta Berlingistä tuntuu, hänen seistessään siinä märässä lepikossa, kuin hänen ylleen olisi viskattu sylin täydeltä ruusuja. Hän kahlaa polviin asti ruusuissa, ne hohtavat hänen silmiinsä pimeästä, hän vetää ahnaasti sisäänsä niiden tuoksua.

"Oletteko tehnyt sen?" toistaa kreivitär.

Göstan täytyy kumartua vastaamaan kreivittärelle ja laukaista hänen jännityksensä, vaikka hän tunteekin siitä sanomatonta riemua. Oi, hänen sielunsa lämpenee ja hänestä tuntuu ihmeen valoisalta ajatellessaan, millaista tietä kreivitär on tullut, miten märkä hän on, miten viluinen, miten tuskissaan hän mahtaa olla, miten itkettynyt hänen äänensä on.

"En", hän sanoo, "en ole kihloissa."

Silloin ottaa kreivitär vielä kerran häntä kädestä ja hyväilee sitä. "Olen niin iloinen, niin iloinen", hän sanoo, ja hänen poveaan, jota tuska on ahdistanut, vavahduttavat nyt nyyhkytykset.

Niinpä runoilijan tielle tuli kylliksi kukkia, ja kaikki synkkä, paha ja vihanalainen sulaa hänen sydämestään.

Aivan heidän lähellään rientävät aallot rynnäkköön Ekebyn kunniaa ja loistoa vastaan. Väellä ei ole enää johtajaa, kukaan ei vala rohkeutta ja toivoa heidän sydämiinsä, nyt murtuu aallonmurtaja, aallot yhtyvät kuohuen sen paikalla, ja sitten ne hyökkäävät voitonvarmoina nientä kohden, jolla mylly ja paja kohoavat. Kukaan ei ajattele enää muuta kuin henkensä ja tavarainsa pelastamista.

Noista kahdesta nuoresta on aivan luonnollista, että Gösta nyt saattaa kreivittären kotiin: eihän Gösta voi jättää häntä yksin pimeään yöhön, ei antaa hänen uudestaan kulkea yli sulavan jään. He eivät edes ajattele, että Göstaa tarvitaan pajalla, he ovat vain onnellisia löydettyään taas toisensa ystävinä.

Voi luulla, että nuo kaksi rakastivat lämpimästi toisiaan, mutta kukapa sen varmasti tietää! Heidän elämänsä loistavat seikkailut ovat joutuneet käsiini vain siruina. Enhän minä tiedä mitään, en suorastaan mitään siitä, mitä piili heidän sielujensa sisimmässä. Mitä voin sanoa heidän tekojensa syistä. Tiedän vain, että sinä yönä uskalsi nuori, kaunis nainen henkensä, uskalsi kunniansa, maineensa, terveytensä palauttaakseen poloisen raukan oikeille teille. Tiedän, että sinä yönä antoi Gösta Berling rakastetun hovin mahdin ja loiston kaatua, seuratakseen naista, joka hänen tähtensä oli voittanut kuolemanpelon, häpeän pelon, rangaistuksen pelon.

Usein olen ajatuksissani seurannut heitä yli jään tuona hirmuisena yönä, joka kuitenkin päättyi juuri heidän onnekseen. En usko, että heidän sielussaan on mitään salattua ja kiellettyä, joka on kukistettava ja saatava alistumaan nyt, kun he kulkevat jäällä, iloisina ja puhellen kaikesta, mitä välien rikkoutumisen aikana oli tapahtunut.

Gösta on taaskin hänen orjansa, hänen hovipoikansa ja makaa hänen jalkainsa juuressa, ja kreivitär on hänen vallasrouvansa.

He ovat vain iloisia, vain onnellisia. Kumpikaan ei lausu sanaa, joka merkitsisi rakkautta.

Nauraen he kulkea läiskyttävät rantavedessä. He nauravat löytäessään tien, nauravat sen kadottaessaan; liukastuessaan, langetessaan, noustessaan he vain nauravat.

Tämä siunattu elämä on taas hupaisaa: saa leikkiä ja he ovat lapsia, jotka ovat olleet pahoja ja kiistelleet keskenään. Voi kuinka on hyvä olla sovinnossa ja alkaa leikki uudestaan!

Huhuja tuli ja huhuja meni. Kulkeutuipa juttu kreivittären matkasta myös Anna Stjärnhökin korviin.

"Niinpä näen", hän sanoi, "ettei Jumalalla ole vain yksi jänne jousessaan. Annanpa sydämeni asettua lepoon, ja jään siihen missä minua tarvitaan. Jumala voi tehdä Gösta Berlingistä minuttakin miehen."

Kolmas luku

KATUMUKSEN TEKO

Rakkaat ystävät, jos sattuisitte tapaamaan säälittävän raukan tiellänne, pienen, murheellisen olennon, joka riiputtaa hattua niskassaan ja pitää kenkiä kädessään, niin ettei hänellä ole lainkaan suojaa auringonpaahteelta ja tien kiviltä; turvattoman, joka omasta tahdostaan toivoo kaikkea turmiota osakseen, no niin, käykää hänen ohitseen vaieten ja vavisten. Hän on katumuksentekijä, ymmärrättekö, katumuksentekijä, matkalla pyhille haudoille.

Katumuksentekijän täytyy pitää karkeata kaapua ja elää pelkällä vedellä ja kuivalla leivällä, vaikkapa olisi kuningas. Hänen täytyy kävellä eikä kiitää hevosella. Hänen täytyy kerjätä eikä omistaa. Hänen täytyy maata ohdakkeilla. Hänen täytyy kuluttaa kovat hautapaadet polvillaan. Hänen täytyy heiluttaa okaista ruoskaa selkäänsä. Hän ei voi tuntea makeutta muussa kuin kärsimisessä, ei suloa muussa kuin surussa.

Nuori Elisabet-kreivitär oli kerran sellainen, piti karkeata kaapua ja vaelsi orjantappuraisia polkuja. Hänen sydämensä syytti häntä synnistä. Se ikävöi tuskaa kuin väsynyt haaleaa kylpyä. Julman osan hän valitsi astuessaan kärsimysten yöhön.

Hänen miehensä, nuori ukonpäinen kreivi, tuli kotiinsa Borgiin sen yön jälkeisenä aamuna, jona kevättulva hävitti Ekebyn myllyn ja pajan. Hän oli tuskin tullut, kun jo Märta-kreivitär kutsutti hänen luokseen ja kertoi hänelle kummia.

"Sinun vaimosi oli poissa täältä viime yönä, Henrik.

"Hän oli poissa monta tuntia. Hän tuli kotiin erään miehen seurassa. Kuulin, kuinka mies sanoi hyvää yötä vaimollesi. Minä tiedänkin, kuka hän on. Kuulin vaimosi menon ja tulon, vaikkei sitä liene haluttu. Hän pettää sinua, Henrik. Hän pettää sinua, se tekopyhä olento, joka ripustaa suomusuutimia joka ikkunaan vain kiusatakseen minua. Hän ei ole koskaan rakastanut sinua, poika parkani. Hänen isänsä tahtoi hänet vain hyviin naimisiin. Hän otti sinut elättäjäkseen."

Niin hyvin hän puhui asiansa, että kreivi Henrik vimmastui. Hän aikoi hakea avioeroa. Hän aikoi lähettää vaimonsa takaisin Roomaan apen luo.

"Ei ystäväni", sanoi kreivitär Märta, "siten hän jäisi iäksi pahan valtaan. Hänet on hemmottelulla pilattu ja huonosti kasvatettu. Mutta anna hänet minun huostaani, anna minun ohjata hänet takaisin velvollisuuden tielle!"

Ja kreivi kutsui sisään kreivittärensä sanoakseen hänelle, että hänen täytyi tästä lähtien totella kaikessa hänen äitiään.

Oi, mikä kohtaus seurasi: surkeampaa ei lie koskaan näytelty tässä surulle vihityssä talossa.

Monta pahaa sanaa antoi tuo nuori mies nuoren naisen kuulla. Hän kohotti kätensä taivasta kohti syyttäen sitä siitä, että se oli antanut julkean naisen polkea likaan hänen nimensä. Hän heristi nyrkkiään hänen kasvojensa edessä ja kysyi, minkä rangaistuksen vaimo arvelee kyllin suureksi tekemästään rikoksesta.

Kreivitär ei ollenkaan pelännyt miestään. Hän uskoi yhä menetelleensä oikein. Hän sanoi kreiville saaneensa jo kauhean nuhan ja että siinä oli rangaistusta tarpeeksi.

"Elisabet", sanoo kreivitär Märta, "näillä asioilla ei käy leikkiminen."

"Me kaksi", vastaa nuori nainen, "me emme ole koskaan olleet yksimielisiä siitä, milloin on sopiva hetki laskea leikkiä, milloin olla vakava."