— Kerrottiin sen ainakin eilen olleen.
— Hyvästi sitten, lautamies. Mutta tosiaankin, saanko vuokrata kesähuoneenne talveksi?
— Käypä se kai laatuun!
— Tulen takaisin, niin saamme puhtia siitä.
Ja niin alkoi astunta jälleen Nyt hän tiesi, että hänen täytyi päästä perille, päästä perille puolustautumaan, jos syiden mainitsemista voitaisiin pitää edes lieventävänä asianhaarana, kun laki ei hyväksynyt yksityisiä sopimuksia, jotka olivat ristiriidassa voimassaolevien asetusten kanssa.
Kun hän oli kulkenut puoli tuntia, pilkistihe aurinko esiin, ja kun se oli matalalla, niin se poltti. Hän aukaisi nutun ja kantoi hattua kädessään. Ilma oli suoja, lumi kävi nuoskeaksi ja muodosti tieroja saappaan pohjiin. Askeleet kävivät yhä raskaammiksi, hengästys kasvoi ja hikiset alusvaatteet polttivat kuin nokkoset.
Mutta hänen täytyi päästä perille. Kun hän puolen tunnin kuluttua katsoi jälleen taakseen, näki hän askeliensa muodostavan käyrän, kuoppaisen viivan. Kuljettuaan vieläkin puoli tuntia, hän pääsi maantielle, ja elpynein voimin hän astui edelleen, ikäänkuin jalkaraudoista vapautuneena, ja jouduttuaan eräälle kukkulalle, hän näki kirkon kaukaa kuumottavan. Mutta lahti oli välissä, eikä sitä nähnyt hänen tähystelypaikaltaan. Sitten hän alkoi painua alas myötämaata, ja kiirehti puolihölkässä kalastajan mökille. Siellä hän pysähtyi ja näki — lahden avoimena, sinisenä, pilkallisesti hymyilevänä, eroittaen hänet ja taistotantereen, missä ottelu oli oteltava, vilkaistuaan kelloon, hän huomasi että kymmenen minuttia puuttui yhdestätoista. Hän syöksyi kalastajan majaan, ja kysyi venettä. — Vene on vajotettu turpoamaan.
— Tulkaa sitten tyhjentämään se.
— No, mitäs nyt sillä?
— Auttakaa minua, hyvät ihmiset; minun täytyy päästä kirkolle yhdeksitoista.
Ei, ketään ei haluttanut.
Silloin hän juoksi veneen luo ja näki sen olevan täynnä vettä. Se oli vanha ruuhi, jossa ei ollut airoja eikä viskainta. Hän juoksi paikasta toiseen etsien airoja, mutta ei löytänyt; hän etsi ämpäriä, jolla viskata vettä, mutta ei löytänyt; mutta eräällä seinävierellä oli jonkun verran kupera lapio. Hän otti sen ja palasi veneelle; riisuutui paitahihasilleen, ja seisoen hajasäärin laitojen varassa, hän tyhjensi lapiolla ruuhen puoliksi. Sitten hän työnsi sen vesille ja meloen kuin kanootinkuljettaja hän pääsi veneen vahvasti vuotaessa lahden yli. Päästyään toiselle rannalle, upposi vene. Hän jätti sen paikoilleen, viskasi lapion siihen, ja riensi juoksujalassa pappilaan.
Hänellä ei ollut ollut aikaa kuvitella mielessään kohtausta, joka vartosi häntä; varmasti hän vain tunsi, että pastori oli vihamielinen häntä kohtaan viime mellakan jälkeen, ja että kirkkoraati, jonka jäsenet olivat körttiläisiä, oli pitävä häntä tiukalla. Astuessaan saliin hän näki lankomiehensä istuvan puheenjohtajan paikalla, tyynenä, arvokkaana, kasvoillaan melkein ystävällinen ilme.
Rouva Borg istui sohvalla, kylmänä, odottavana.
Kun toimittaja oli tervehtinyt, ja häntä oli pyydetty istumaan, aloitti kirkkoherra asiain käsittelyn vasaranlyönnillä ja kysyi neuvostolta, tahtoivatko he jäävätä hänet, hän kun oli miehen lanko ja vaimon veli.
Kukaan ei tahtonut jäävätä, ja näin ollen alkoi puheenjohtaja:
— Velvollisuuteni mukaan ja nojautumalla kirkkoraadin määräykseen, kysyn täten sisareltani, aikooko hän jatkaa avioliittoa Gustaf Borgin kanssa?
— En! vastasi Brita rouva, lyhyesti, varmasti.
— Kysyn sitten Gustafilta, aikooko hän jatkaa avioliittoa?
— En! vastasi tämä, yhtä varmasti.
— Jospa nyt kysyisin sisarelta, minkä syyn perusteella hän vaatii avioliittoa purettavaksi?
Brita rouva vastasi:
— Miehen aviorikoksen.
Asiahan oli tunnettu, mutta kuitenkin vaikutti tuo sana kuin laukaus; ukot pöydän ääressä heristivät korviaan, ja puheenjohtaja, joka tahtoi, että kaikki olisi käynyt siististi ja säädyllisesti, loukkaantui. Hän kääntyi senvuoksi jonkunlaisella osanotolla vanhan vihollisensa puoleen, ja tuntien kaikki asianhaarat ennestään, koetti hän sovittaa lieventävät asianhaarat kysymykseen:
— Voiko Gustaf Borg tunnustaa olevansa täydellisesti syyllinen mainittuun rikokseen.
— Rikosta en ole tehnyt, sillä en ole rikkonut aviolupaustani, minut kun on siitä vapautettu, ja sen on tehnyt se ainoa henkilö, jolla on ollut oikeus vapauttaa minut, nimittäin vaimoni.
Taaskin liikettä neuvospöydän ääressä; jonka jälkeen puheenjohtajan ääni heti kuului:
— Onko tämä totta, täytyy minun kysyä sisareltani?
— Se on valhetta! vastasi Brita rouva.
— Kas niin vain! puuttui Gustaf Borg puheeseen. Henkilön kanssa, joka ei voi puhua totta, en tahdo neuvotella; ja pyydän senvuoksi sitä muodollista varoitusta, joka lain mukaan on annettava, ennenkuin käräjillä ryhdytään juttua käsittelemään.
— Hyvät herrat, alkoi kirkkoherra. Syyt avioliiton onnettomuuteen ovat tavallisesti niin monien vuosien takaisia, että (tässä hän loi silmäyksen oveen, joka johti sisähuoneisiin) niitä ei voi selvitellä. Olen senvuoksi sitä mieltä, että kun ei voida päästä perille siitä, ken on aloittanut, tai ken on syyllinen siihen, mitä tapahtunut on, että siirrymme lainmukaisen varoituksen antamiseen. Onko kenelläkään jäsenistä mitään muistuttamista?
Tässä pyysi vapaakirkollinen tilanomistaja Lundström puheenvuoroa.
— Varoituksen antamista vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista, mutta toimittajan käsitystä avioliitosta yksityisenä sopimuksena pyydän luvan saada vastustaa. Sekä valtio että kirkko esiintyvät auktoriteetteina saadakseen takeita, mikä näyttäikse siinä, että maallinen tuomioistuin käsittelee erojutun käräjillä, ja hengellinen tuomioistuin eli konsistoriumi antaa erokirjan. Vaimo ei voi siis vapauttaa miestään tämän uskollisuusvalasta eikä julistaa häntä rikokseen syyttömäksi.
Toimittaja Borg pyysi saada vastata:
— Avioliitto perustuu alkujaan yksityiseen sopimukseen, joka päättyy kihlaukseen. Ja laki tunnustaa yksityisen, uskollisuutta koskevan sopimuksen avioliiton alettuakin. Esimerkiksi: vaimo on uskoton ja synnyttää toisen miehen lapsen avioliitossa. Tässähän on tapahtunut aviorikos, mutta yleinen syyttäjä ei saa nostaa kannetta siitä. Jos mies antaa anteeksi, niin laki vaikenee, ja tunnustaa siten yksityisen sopimuksen; laki ei ole tietävinään rikoksesta, jolta näyttää senvuoksi puuttuvan yleisperusteellinen pohja. Jos mies kuitenkin on ollut kyllin varomaton antaakseen anteeksi, mutta myöhemmin, aviottoman lapsen synnyttyä, muuttaa mielensä, ja tahtoo hakea eroa vaimon aviorikoksen perusteella, niin hän ei saa sitä, siksi että hän on antanut anteeksi. Ja pahinta on se, että vieraan lapsi merkitään miehen papinkirjaan, saa hänen nimensä, perii hänet, senvuoksi vain, että mies on antanut anteeksi. Tästä näemme, että yksityinen sopimus rikkoo sekä yhteiskuntakin että luonnonlain. Pysyn senvuoksi edelleen vaatimuksessani, että vaimoni syytös julistetaan mitättömäksi, kun hän ei ole neljään vuoteen pannut juttua vireille. Tahdon vielä lisätä, että on oleellinen ero miehen ja naisen aviorikoksen välillä, ero, jonka luonto itse on järjestänyt; sillä miehen uskottomuudesta ei ole milloinkaan seurauksena väärien lapsien tulo perheeseen ja niiden merkitseminen vaimon papinkirjaan (jos hän jää leskeksi ja saa oman papinkirjansa); senvuoksi laki on puutteellinen, kun se tuomitsee ylimalkaisesti, ikäänkuin mies ja nainen olisivat yhtäläiset, eikä se ole oikeudenmukainen miestä kohtaan; niin, tiedän tuomarin, joka tuomitsi miehelle lapsen, joka ei ollut hänen, huolimatta siitä, että mies oli hakenut eroa oikeaan aikaan. Tämä lapsi, jonka isän nimi mainitaan julkisesti, on merkitty miehen papinkirjaan, sillä on hänen nimensä, saa häneltä elatuksensa ja on perivä hänet. Sehän on hirvittävää, mutta tuomari sanoo, että yhdelläkään miehellä ei ole oikeutta kieltää lapsia, jotka ovat syntyneet hänen avioliitossaan.
Brita rouvan hatuntöyhtö vapisi kiukusta, sillä hän oli sitä maata, että luuli "mielipiteittensä" naisasiassa olevan yläpuolella kaikkia tosiasioita. Mitä hän "piti" oikeana, se oli oikein; lait menettivät merkityksensä, kun hänen "mielestään" jokin oli oleva niin, ja häntä ei voinut milloinkaan saada vakuutetuksi erehdyksestä, siksi että hän ei ymmärtänyt todistuksia eikä ottanut syitä huomioonsa.
Hän puhkesi senvuoksi puhumaan ja lörpötteli naisen ja miehen yhtäläisyydestä, siitä että luonto oli muodostanut heidät samanlaisiksi (sepä vasta pirua!) vaikkakin miehet olivat kohdelleet naista orjana (talon hallitsijattarena!) lasketti koko tuon linnunsonnan, jota sen ajan rappeutuneet miehet olivat myöskin märehtineet.
Lopulta löi puheenjohtaja vasaralla pöytään, ja selitti, että käräjät olivat erojutun oikea paikka, ja että naisliitto oli naisten lörpöttelyn oikea paikka.
Sitten hän varoitti puolisoita ja julisti kokouksen päättyneeksi.
Tämä oli vuosisadan vaihteessa miehen ja naisen välisen keskustelun tavallinen loppu: kokous lopetettiin.
Naisasia, sen ajan suurin ja vaikein probleemi, oli kai lähinnä demokratian äärimmäinen suhdaton johtopäätös. Kaikki ihmiset olivat yhtäläisiä (vaikkakin he olivat niin erilaisia); siinä heidän väärä väitteensä. Demokraattien täytyi pitää kiinni siitä, tai luopua periaatteistaan. Aristokraatit yhtyivät siihen, osittain saadakseen ääniä ja voidakseen kopeloida demokraattien taskuja, osittain siksi, että nainen heidän vanhentuneen maailmankatsomuksensa mukaan oli korkeampi olento.
Tässä kaikessa oli niin paljon näennäistä ja niin paljon todellista. Nainen, jota mies rakastaa, on näennäisesti yläpuolella tätä, niin kauan kuin mies häntä rakastaa, mutta ainoastaan miehen mielestä, ja näennäisesti hänen mielestään, sillä miehen rakkauteen kuuluu, että hän asettaa rakastamansa yläpuolelle itseään, ja yläpuolelle muitakin. Mutta nyt tehtiin tästä järjestelmä, ja mies luopui vallastaan. Milloinkaan ennen ei oltu nähty miesten niin matelevan vatsallaan ja syövän maata naisen jalkojen juuressa kuin silloin. Miehet, joista olisi luullut parempaa, oikein nauttivat saadessaan maata salinmatolla rumimman naisen pesemättömien jalkojen, juuressa. Sensijaan että miehet ennen kadulla tarjosivat naiselle käsivartensa, joka oli kauniisti tehty, senvuoksi että se oli oikein, nähtiin nyt, miten naiset taluttivat rappeutuneita miehiään.
Naiset pukeutuivat kuin miehet, ja miehet kuin naiset; rannerengas siirtyi miehille. Se oli perversisyyttä, ja ikäviä erehdyksiä sukupuolten välillä alkoi ilmetä; mutta perversien miesten ollessa ehdottomia naistenystäviä, johtuiko se nyt siitä, että he tahtoivat siten peittää vikansa, tai että he tunsivat omassa luonteessaan olevan jotain naisellista, olivat perversit naiset sitävastoin miessuvun ehdottomia vihaajia, jota seikkaa he eivät peittäneetkään, ja heidän elämäntehtävänään oli rikkoa avioliittoja — tietysti naisen vapautukseksi.
Probleemi, sekalaisen seurakunnan hämmentämänä, saatettiin kuitenkin supistaa seuraavaan johtopäätökseen: Naisen vapautuminenhan olisi vapautumista lapsien synnyttämisestä ja kasvattamisesta. Uskooko kukaan ihminen tällaiseen luonnon luonnottomaan järjestykseen. Ja kuka sitten synnyttää lapsia, ellei nainen? Tämä kaikkihan oli hölynpölyä! Mutta tulevaisuuden yhteiskunnassakin, jossa nainen tekee työtä, täytyy hänen luonnollisesti synnyttää, niin että mistään vapautumisesta sanan varsinaisessa merkityksessä ei kai tule mitään. Minkä tähden sitten kääntää yhteiskunta nurin narin muutamien hysteeristen naisten takia?
Riistämällä paikat miehiltä, estettiin jokainen leivätön mies menemästä naimisiin; senvuoksi avioliitot vähenivät ja prostitutsiooni kasvoi! Ja tämän hyväksi työskentelivät yhteiskunnan säilyttäjät ja siveellisyyden harrastajat.
Se oli sulaa hulluutta!
Kuitenkin kaikitenkin; Storön kirkkoherra Alroth oli pitänyt silmällä tätä liikettä; hänen sisarensa, Brita rouva, oli koettanut nostaa kapinaan hänen oman vaimonsa, viekoitella tämän pois kotoa kokouksiin ja sen semmoisiin, senvuoksi veljen tunteet kirkkoherran povessa eivät voineet sokaista häntä, vaan ymmärsi hän sangen hyvin lankomiehensä kiusallisen aseman talossa. Häntä miellytti myöskin se, että lanko ei tahtonut asettaa rikosta rikosta vastaan, tuomalla esiin viimeistä juttua lapsista ja sitä, mitä talossa tapahtui vaimon luvalla, joka hänen näkökannaltaan katsottuna oli ollut iljettävää.
Kun nyt neuvosto oli hajonnut, ja Brita rouva rientänyt heidän edellään kotia, jäivät lankomiehet kahdenkesken.
Kirkkoherra oli niitä ihmisiä, jotka olivat huomanneet edulliseksi unhoittaa ja käydä edelleen. Elämä oli hänelle opettanut, että sitä häväistystä ei ollut olemassa, josta ei ollut tietävinään ja että kosto vei aikaa, ja synnytti kostoa vastakkaiselta puolelta. Hän oli senvuoksi pyyhkinyt mielestään lankomiehen viimeiset häpäisevät soimaukset, vaikkakin niiden jättämä vaikutus oli jäljellä. Oli myöskin toisia syitä, jotka tekivät hänet lempeäksi; jonkinlainen luonnollinen ja selittämätön myötätuntoisuus Gustaf Borgia kohtaan vaikutti sen, että kirkkoherra ei voinut häneen oikein suuttua, hyvin tavallinen tapaus, mikä selittää sen seikan, miksi on niin vaikeata saada oikeutta muutamien ihmisten suhteen, vaikkakin he ovat todistetut syyllisiksi ja tavatut itse teossa.
Valitetaan jollekin ystävälle jonkun poissaolevan kehnoa käyttäytymistä.
— Sitä en voi hänestä uskoa! Se ei ole lainkaan hänen tapaistaan! vastaa ystävä.
Ei pääse puusta pitkään, vaan istuu alallaan kuin mikäkin raukka, jota vaivaa epäluuloisuus; selkeimmistä todistuksista, uskottavimmista todistajista ei ole mitään apua.
No niin, lankomiehet olivat jääneet kahdenkesken.
— Tämä on ikävä juttu, aloitti pastori. Eikä sinulla ole mitään toiveita käräjillä; tuomarit ovat villittyjä, ja antavat jokaiselle naiselle oikeuden, kun miehistä on kysymys, selvistä todistuksista huolimatta. Ajan henki on näet sellainen! Etkö ole näinä päivinä lukenut siitä englantilaisesta naisesta, joka myrkytti miehensä? Viisikymmentäkaksi lääkäriä vannoi, että hän oli viaton; mutta nainen oli vankilassa ja tunnusti tällä aikaa! Pam! Nyt luultiin asian olevan lopussa! Mutta eipäs, nyt alkoi sataa joukkoanomuksia, joissa puolustettiin myrkytystä sillä verukkeella, että mies oli emäsika. Omalta näkökannaltani, ota huomioosi se, olisin taipuvainen selittämään asian niin, että kaitselmus rankaisee miehiä heidän epämiehekkäisyytensä, luonteenheikkoutensa takia siten, että naiset päästetään valloilleen. Ne, jotka eivät voi puhua totta, ja joiden ei pitäisi senvuoksi saada esiintyä todistajina, ne pääsevät asianajajiksi ja tuomareiksi. Jumala meitä silloin varjelkoon! Tässä muuanna päivänä istui postineiti suuressa seurassa ja kertoi, että avasi ja luki kaikki kirjeet postissa. Mitä siitä sanotaan? Kerroin sen eräälle nykyaikaiselle herrasmiehelle, ja hän väitti sitä valheeksi! Aioin lyödä häntä ensin, mutta hän tuntui minusta mieltäkiinnittävältä, ja minä aloin ajatella häntä. Hän suuttui kertomuksestani ikäänkuin olisi ollut nainen, ja ottanut itseensä. Tai sitten hän oli vannoutunut naisasian palvelukseen ja suuttui itseensä senvuoksi, että oli ollut väärässä. Jälkimmäinen otaksuma on luultavinta. Kuitenkin, veliseni, sinulla on hyvin vähän mahdollisuuksia käräjillä: sillä jos nainen meidän päivinämme tekee vääryyttä miehelle, niin on koko maailman myötätuntoisuus hänen puolellaan. Ja Brita on tehnyt sinulle vääryyttä, sen tiedän minä ja sen tiedämme me kaikki! — Minkä sille mahtaa? Ei mitään! Mutta seuraa neuvoani! Ota asianajajaksesi oikea sikunasihteeri, sulavakielinen lurjus, äläkä lähde itse sinne. Hiukan parempi se on kuin itse seista siellä lörpöttelemässä; mutta varma et voi asiasta olla sittenkään, sillä hameen nähdessään alkaa miestä jänistää. Minulla oli äskettäin oikeudenkäynti täkäläistä opettajatarta vastaan. Ja minä valitsin vartavasten joukosta asianajajan, joka oli onnettomissa naimisissa. Kyllä hän nyt saa, ajattelin! Vielä mitä. Ajattelehan, tuo maksun saanut ryökäle puolusti minun vastustajaani! —
Gustaf Borg oli sangen mielellään kuunnellut näitä lohdun ja osanoton sanoja, mutta hän ei voinut pakoittaa itseään tunnustamaan, että pastori oli oikeassa, sillä se olisi ollut oman erehdyksen myöntämistä. Hän tunsi päinvastoin hetkeksi halua nousta vastarintaan, puolustaa naisia, kuten hän lehdessään oli heitä alati puoltanut.
Lähdettyään ja päästyään tielle, hänessä heräsi jälkitunne tapahtuneesta, ja hän huomasi, että viimeiset lohdun sanat olivat häntä nolanneet. Tämä sai hänet liikkeelle, ja kulkiessaan, ulos maailmalle, tietämättä minne, hän päätti matkustaa kaupunkiin, kun hänen läsnäolonsa täällä oli nyt tarpeeton. Hän suuntasi senvuoksi askeleensa laivalaiturille.
Katsoessaan kelloa hän huomasi, että laivan tuloon oli vielä kolme tuntia.
Aikaa siinä oli runsaasti, mutta häntä vartosi uusi elämä, ja entisen hän oli jättänyt taakseen.
Laivalaiturit ovat erinomaisen sopivia mietiskelypaikkoja; jalkojen alla on sileätä, niin että voi kävellä ajatellen; siellä loppuu maa, ja suuri autio vesi alkaa; siellä on hiljaisen liikkumatonta, siellä kulkee varroten jotakin, joka panee ihmisen uuteen liikuntoon, siirtää hänet toisaalle, muuttaa näköalat ja ohjaa kohtalon uusille urille.
Gustaf Borg kulki siellä mietiskellen. Hän oli nyt joutunut elämässään siihen kohtaan, jota sanotaan "nielaisemisen" ajaksi. "Sen saat vielä kerran nielaista" oli hän niin usein kuullut, ymmärtämättä sen merkitystä, uskomatta sitä, elämän uupumatta rientäessä eteenpäin. Nyt hän ymmärsi sen, mutta niin monen muun tavoin hän teki sen väärän johtopäätöksen, että hänen pitäisi katua ja peruuttaa ne opit, joita oli levittänyt, ja jotka eivät olleet johtaneet täydellisesti tarkoitettuihin tuloksiin. Hän luuli uhranneensa työnsä erhetysten hyväksi, joita hänen nyt tuli vastustaa, mutta ei käsittänyt, että hänen niin sanotuissa erehdyksissään oli jonkun verran totuutta, jonka ainoastaan vastakkaisten plus- ja minus-päätepisteitten yhteistyö saattoi pusertaa esille. Vastustajat olivat jo tehneet oikaisut, eikä hänen tarvinnut tehdä niitä uudelleen. Mutta häntä suututti nyt hukkaan mennyt vaiva, harmitti se, että oli narrin lailla tehnyt takaperoista työtä, vaikka oli luullut kulkevansa etunenässä. Ja ne kärsimykset, jotka olivat häntä nyt kohdanneet, hän luuli saaneensa rangaistukseksi siitä pahasta, mitä oli tehnyt, vaikkakin ne saattoivat olla koetuksia.
Se tilinteko, jonka jokainen ihminen määrättynä ikäkautenaan suorittaa, on kuitenkin vain personallisuuden tilinpäätös, jossa tarkempi tarkastelu on osoittava, että se suhteellinen paha, jota on täytynyt toisille tehdä hyvää asiaa ajaessaan, oli välttämätön paha. Mutta toiselta puolen näyttää sisäinen, iäinen oikeus vaativan, että syyttömästikin aiheutetut kärsimykset ovat sovitettavat maailmanjärjestyksessä sen henkilön vastaavilla tuskilla, joka on aiheuttanut nämä kärsimykset. Jos joku tähän korkeampaan kirjanpitoon perehtynyt olento olisi läsnä sinä hetkenä, kun ihminen tekee tätä tiliä, niin hän murtaisi kaikki sinetit ja lausuisi tuolle katumuksen tuskan raatelemalle: "Älä ole lohduton! Katso, tässä tekemäsi hyvän palkka, ja tässä pahan! Nyt kuittaamme toisen erän toisella, ja sittenkin on oleva jotakin jäljellä sinun hyväksesi; sillä yksinomaan se, että olet jaksanut elämäsi elää, parhaan kykysi mukaan, on sankariteko; ja jokainen ihminen, joka täällä on päässyt luonnolliseen kuolemaan saakka, on sankari: jokainen kuollut ansaitsisi muistopatsaan, sillä niin vaikea ja tukala on elämä elää. Eikä kurjin ihminen ole vähimmän ihailtava, sillä hänen taakkansa oli raskaampi kuin toisten, hänen taistelunsa suurempi, hänen kärsimyksensä syvemmät; ja minkä vuoksi hän oli kurja, sitä ei yksikään kuolevainen tiedä, kukaan ei voi sitä selittää, ei tilastotietojen eikä kansantalouden avulla."
Gustaf Borg ei voinut täydellisesti suorittaa vielä elämänsä synteesiä, vaan oli kokonaan käännekohdassa, astumassa siihen valtakuntaan, jota Swedenborg sanoo Hävitykseksi. Ja pahinta oli se, että hän seisoi itseään vastaan, sillä hän, siveyslain kumoamisen vastustaja, oli syytteenalaisena siveysrikoksesta. Tämä ristiriitaisuus ei ollut helposti ratkaistavissa.
Laiturilta hän näki kotinsa savupiiput. Juuri nyt nousi kaksi sinistä savupatsasta ilmaan. Liesissä leimusi tuli, niissä paloi poroksi kaikki tyynni ja parhain: vaimo ja lapset.
YHDESTOISTA LUKU
Uusi toimittaja
Holger Borghan oli aikansa lapsi; ollen insinööri ja sähköopin tutkija, hän eli elämänsä yksinkertaisesti, mietiskelemättä, käytännöllisesti. Meni aikaisin naimisiin pienen teatterilaistytön kanssa, jonka hän harjoitti näyttelemään toverin osaa, sen ajan tavan mukaan. Hiukan vaikeatahan tämän oli tuota pikaa perehtyä insinööritieteeseen, mutta täytyi tyytyä muutamiin oppisanoihin koskettimista ja lyhytsuluista; hän oli olevinaan insinööri, ja kehitti itsensä tendenssivaimoksi, joka oli näyttävä maailmalle, että nainen oli kaikessa miehen vertainen. Tämän yhdenvertaisuuden tuli näyttäytyä myöskin seuraelämässä; mies ei saanut mennä yksin ravintolaan, vaan piti vaimon olla mukana; mutta aamupäivin kävi vaimo yksin kahvilassa, ja kun mies aluksi tahtoi todeta tämän matemaattisen vääryyden, sai hänet vaikenemaan kysymys siitä, oliko vaimo vapaa ihminen vaiko orjatar. Jotta perherauha ja rattoisuus olisi säilynyt, ei mies vastannut kysymykseen, mukautui, alistui, aluksi enemmän leikillään, mutta aina ottaen huomioon sen, että kaikki näyttäisi erinomaiselta. Hänellähän täytyi olla kaikkein uudenaikaisin vaimo, ja hän tahtoi noudattaa oppejaan. Siten sai hän vähitellen vaimostaan kotiopettajattaren, joka teki hänelle huomautuksia seurassa ja joka loppujen lopuksi tahtoi opettaa miehelleen kaiken, minkä tämä tiesi paremmin kuin vaimo. Mutta mies ei valittanut; eikä hän huomannut, miten ylenkatse kätkeytyi vaimon äidillisyyteen. Hän aavisti sen kuitenkin, nähdessään ystäviensä kohtelevan vaimoa kuin korkeampaa olentoa ikään, ja häntä itseään kuin raukkaa. Toiselta puolen tämä miellytti häntä. Se seikka, että oli kyennyt vainuamaan itselleen komeimman rouvan, ja tämän ollessa seuran keskipisteenä, oli hänen paikkansa näennäisesti ylempänä.
Avioliiton alkuaikoina elivät vastanaineet sangen ahtaissa oloissa; he elivät kuitenkin ulkoelämää, koska se kävi halvemmaksi, ja toisinaan vietettiin boheemielämää kotona. Sitten syntyi lapsi. Se alkoi tuntua. Miehen tulot, jotka ennen jaettiin kahdelle hengelle, olivat nyt jaettavat neljälle. Tämä oli kieltäytymistä, ja siitä ei pidetty, vaan lainattiin rahaa ja jatkettiin. Mutta kun lapsi täytti kolme vuotta, pantiin lapsenpiika pois, ja puolisot hoitivat itse lapsen. Vaimo, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä, vaati kuitenkin miehen, joka työskenteli tehtaassa ja sanomalehdissä, ottamaan osaa lapsen hoitoon. Täytyi tietenkin olla tasa-arvoista. Mies, tuo pöllö, ei uskaltanut kieltäytyä, eikä yrittänytkään, siksi että tahtoi aateloida vaimon työn, mutta ei huomannut, minkälaista vääryyttä hän kannatti, ja kuinka hän valmisti omaa perikatoaan. Korvatakseen vahingon, hän teki kuten muutkin aviomiehet, haukkasi salaa aamiaisia ulkona; keksi kokouksia iltaisin, ja joutui viimein vakiintuneiden aviomiesten piiriin, jotka joivat punssinsa kuuden ja seitsemän välillä illalla, ennättääkseen kotia illalliselle. Jos hän sitten tuli kotia haisten punssille, niin rouva suuttui; ja lapselta puuttui silloin aina sukat. Silloin hän tavallisesti pelasti itsensä sillä, "että häntä oli kutsuttu", ja silloin olisi sukkakysymyksen pitänyt raueta, mutta niin ei käynyt, sitä jatkettiin.
Mies saapui aina kotia illalliselle ja oli ikävällä tuulella. Pöydän ääressä, jossa hän pureksi kuivaa ruokaa, muistellen ehkä oopperakellarin herkullista aamiaista, kirkastuivat hänen kasvonsa toisinaan heikosti, niille ilmestyi sisäisen hymyn viimeinen kajastus, jonka synnytti muisto jostakin lystikkäästä, pikku hävyttömästä jutusta. Silloin rouva synkistyi, ja ymmärsi, että mies oli huvitellut ilman häntä, ja häntä kiukutti se, että tällä saattoi olla hauskaa, kun hän ei ollut mukana. Ja niin täytyi miehen kertoa tuo lystikäs juttu. Se kuului vaimon avio-oikeuksiin.
Eräänä iltana puolisot istuivat kotona kuten tavallisesti. Rouva oli väsynyt lapsen kirkunasta, pesusta keittiössä, pöydän kattamisesta.
Pöydällä oli kovaa leipää, margariinia, ja avattu anjovislaatikko, jonka pohjaa tuskin peitti kolme kurjaa kalaa, joihin kukaan ei moneen päivään ollut tahtonut kajota, ja jotka senvuoksi olivat kuivuneet kuin kahvin selvikenahat. Väärän sveitsinjuuston kuori, ja muutamat raa'at silavaviipaleet, jotka olivat olevinaan savustettuja, muodostivat kolmiomittauksen asemat. Ikävyys, huolimattomuus, haluttomuus pilkistihe esiin kaikesta, ja tämä kaikki oli niin erilaista kuin entiset kuvittelut kodista ja kodikkaisuudesta. Ja tuo toinen toisensa heikkouksien äänetön vaaniskeleminen, tuo toinen toisensa keskeneräisten ajatusten vakoileminen. He olivat kuin kaksi vankia, jotka salassa vahtivat toisiaan.
Mies silmäili synkkänä ruokaa, ja katsellessaan anjovista, tunsi hän suussaan hirvittävän tinanmaun, ummehtuneen öljyn… Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus.
— Mitäs, jos lähtisimme ulos pitämään hauskaa! Emme ole pitkiin aikoihin olleet ulkona!
— Entäs Ragnar sitten? Lapsi?
— Se on totta se! Rouva tuumi:
— On hirvittävää joka tapauksessa, että lapsi hallitsee vanhempiaan!
Päinvastoinhan sen pitäisi olla!
— Niin pitäisi! Me, jotka olemme koko nuoruutemme ajan kieltäytyneet ja nyt alkaisimme nauttia elämästä, me olemme orjia.
— Eikä hän nyt nukkuessaan meitä tarvitse.
— Nukahdettuaanhan hän tavallisesti nukkuu?
— Me olemme hemmoitelleet sitä, siinä kaikki! Ajattelehan kaikkia köyhiä lapsia, jotka suljetaan huoneeseen aamulla, ja saavat istua siellä yksin päivällisiin saakka… Tiedätkö mitä, Holger; sanotaan portinvartiattarelle, että tämä kuuntelee itkeekö poika…
— Eiköhän tuo käyne laatuun, vastasi Holger. Tuumasta toimeen! Hetken kuluttua herrasväki oli matkalla kaupungille. Nybrolla he erosivat; herran piti pistäytyä toimituksessa ja rouvan varrota häntä Grand Hôtelin "Kuopassa", tuossa klassillisessa, jonka 70-luvun miehet olivat perustaneet, 80-luvun miehet perineet, ja jonka 90-luvun miehet sittemmin hylkäsivät siirtyen uudistettuun Rydbergiin.
Kun rouva tuli Kuoppaan, astui hän sisään ja istuutui heidän tavallisen pöytänsä ääreen, otti sanomalehden, ja odotti.
Heti sen jälkeen astui näyttelijä sisään, heidän läheinen seurusteluystävänsä, ja etsi seuraa.
— Kas, Marttahan se on, tervehti hän, missä Holger on?
— Hän saapuu tuossa tuokiossa! vastasi Martta, joka heti tuli loistavalle tuulelle.
— Saanko istuutua?
— Totta kai! vastasi rouva empimättä.
He pääsivät heti puheenvauhtiin, ja siinä silmänräpäyksessä ilmestyi punssitarjotin sekä tupakat pöydälle.
Näyttelijä oli tehnyt tilauksen niin nopeasti, että rouva ei ollut huomannut sitä, ja nyt he istuivat siinä, kahdenkesken, eivätkä tahtoneet alkaa, ennenkuin mies tuli. He puhuivat kaikista maailman asioista, ja aika kului.
Ajattelematta sen enemmän asiaa ja pitkästyen odotukseen, täytti ystävä kaksi lasia, sanoi terve, ja he joivat.
Kului taas hetkinen, ja he sytyttivät tupakan.
— Kylläpä se Holger nyt viipyy, sanoi rouva, eikä meidän olisi pitänyt mitenkään alkaa.
— Nyt se on myöhäistä, vastasi ystävä.
Silloin saapui seura, joka tiesi keitä he olivat, vaikka eivät tunteneet heitä. He katselivat tietysti kummeksuen noita kahta, ja heidän katseensa kävivät pilkallisiksi, kun he olivat istuutuneet vastapäätä heitä.
Samassa saapui Holger, näki ensi silmäyksellä aseman, jonka hän saattoa käsittää, ja jota hän ennakkoluulottomana miehenä ei paheksunut, mutta sitten hän näki nuo pilkalliset katseet, ja se osui arkaan kohtaan, niin että hän synkistyi.
Päästyään pöydän luo, hän tervehti niin luonnollisesti kuin taisi.
— Teitte oikein, kun aloitte, sain sähkösanoman ja minun täytyi kirjoittaa muutamia rivejä.
Hän kun joutui toisten jo aikaisemmin kohonneeseen mielialaan, ja edellä nämä olivat, oli hänen vaikea heti päästä heidän tasalleen. Ja hän, joka toi mukanaan toimituksesta tuulahduksen työn raskaasta totisuudesta, vaikutti heihin painostavasti. Mieliala särkyi, ja seuran valtasi ikävystymisen nolous.
Onnettomasta päähänpistosta koetti rouva, joka tahtoi pitää hauskaa, saada miehen vireille, mutta silloin tämä kävi mykäksi.
Hänen seuraava yrityksensä päättyi kuitenkin vielä onnettomammin, jolloin hän, saadakseen kaikki oikealle tolalleen, teki kömpelön kysymyksen:
— Mikä sinua vaivaa?
Se oli kuin tunkeutumista hänen sisimpäänsä, ja hän säpsähti, suuttui itseensä senvuoksi, että ei voinut hillitä itseään, häntä suututti katseleva seura, suututti kaikki tyynni.
Hänen kiusaantunut ulkonäkönsähän ilmaisi mustasukkaisuutta, mutta mustasukkainen hän ei ollut, häntä vain iljetti ajatus siitä, että häntä moisesta epäiltäisiin, ja hän tunsi olevansa naurettava. Vaimon kysymys oli tehnyt hänet naurunalaiseksi, kysymys, johon hän ei voinut vastata. Silloin syntyi äänettömyys, jota kukaan ei uskalla häiritä senvuoksi, että kaikki tietävät, että ken ensin puhuu, hänen täytyy sanoa tuhmuus, täytyy paljastaa salaisuus, jota kaikki hautovat.
Kului hetki, pitkä kuin iankaikkisuus. Mutta silloin tuli pelastus: kaksi heidän piiriinsä kuuluvaa taiteilijaa syöksyi sisään, he käänsivät virranvaihtajan ja johtivat vastakkaiset virrat toisaalle. Ja niin kului ilta iloisesti.
Teatterin päätyttyä seura kasvoi. Kaikki nuo ihmiset, jotka olivat saman hengen lapsia, tunsivat kuuluvansa yhteen, ikäänkuin olisivat olleet saman perheen jäseniä. Ja vaistomaisesti he aavistivat ystävän; selityksiä ei tarvittu; ja vaikka heitä oli vainottu, olivat he suruttomia, toivorikkaita, varmoja siitä, että olivat oikealla tiellä.
Kello oli puoli kaksitoista ja ilo oli ylimmillään, kun eräs mustiin puettu nainen äkkiä ilmestyi pöydän ääreen ja pyysi saada puhutella Martta rouvaa.
Tuo vieras tuntematon vaikutti kuin musta lippu, ja riemu taukosi.
— Rouva Borg, hän alkoi: asun samassa talossa kuin tekin ja minulla oli onni sattumalta kulkea lastenkamarinne ikkunan ohi, jolloin kuulin yksinäisen, huoneeseen suljetun lapsen huutavan — kas niin, älkää nyt luulko, että soimaan teitä! Mutta kun huudot olivat epätoivoisia, menin portinvartian luo saadakseni avaimen ja päästäkseni sisään. Portinvartian asunto oli tyhjä. Lähetin erään armeliaan ihmisen noutamaan seppää, jolla aikaa loruilin lukkojen takana olevalle lapselle suljetun ikkunan läpi — — — Olkaa levollinen, rouvaseni, teillä on ollut huono onni, ja te olette luottaneet epäluotettavaan portinvartiattareen. — — — Päästyäni sisään, viihdyttelin lapsiraukkaa; istuin siellä kolme tuntia, ja nyt se nukkuu tuon jälleen löydetyn portinvartiattaren hoivassa. Kas niin…
Herra ja rouva Borg syöksyivät ulos…
Sellaista se oli, kun oli lapsia! Niin, niin, niin, ja he soimasivat itseään, päättivät, että eivät milloinkaan enää läksisi ulos. He tuumiskelivat, että minkälainen opettavainen juttu tästä nyt pantaisiin liikkeelle; he riensivät puoli juoksussa kotia, kun eivät löytäneet ajuria.
Nybronkadulla, kun he olivat juuri ennättäneet läähättäen mäen päälle, törmäsivät he erästä jättiläismäistä herraa vastaan, joka sulki heidät suureen syliinsä ja huusi:
— Hohoi! Löysinpä teidät vihdoin viimeinkin! Se oli tohtori Henrik
Borg.
— Sinä, Holger, olet lehden toimittaja, ja palkkaa saat kuusi tuhatta; toimeesi ryhdyt huomenna! Eikö niin?
Martta rouva itki jättiläisen rintaa vasten. Ja niin he juoksivat sedän luota; juoksivat, nauroivat ja itkivät.
— Tiedätkös, me otamme kaksi piikaa, huusi rouva.
— Ja huoneuston Strandvägenillä.
Östermalmin torilla he tanssivat lyhtypatsaan ympärillä, ja juoksivat leskisillä kahden puolen kauppakojuja.
Niin tuli Holger Borgista toimittaja, ja niin päättyi kiusallinen päivä iloon.
KAHDESTOISTA LUKU
Tohtori Borg
Tohtori Borg oli ollut kaksi kertaa naimisissa; ensi kerran kotimaisen hupakon kanssa, johon hän oli kiintynyt tämän kauneuden ja nuoruuden vuoksi. Mutta tämä nainen oli niin tietoinen kauneudestaan, että suorastaan jumaloi sitä. Hän saattoi istua puolialastomana kuvastimen ääressä tuntikausia itseään ihaillen; saattoi suudella pyöreitä käsivarsiaan, muovailla rintaansa, näytellä itselleen hampaitaan, hieroa nenäänsä saadakseen kauneimman kaarroksen muodostumaan oikeaan paikkaan. Kun tohtori näki salaa hänet kerran tässä hommassa, pelästyi hän, sillä vaimon kasvojen ilme ei ollut ihmisen, vaan järjettömän eläimen; linnun, joka kuvastelee itseään lähteessä ja kynii höyheniään. Ajatus siitä, ettei ollut yhdistetty ihmiseen, kauhistutti tohtoria niin, että hän suorasukaisuudestaan huolimatta antoi asian mennä menojaan.
Kauneudestaan huolimatta hän ei osannut pukeutua, ja kun mies teki muistutuksen, niin sitä pidettiin majesteettirikoksena. Hän sulkeutui itseensä loukkautuneena, pilkkasi miestään siitä, että tämä ei muka kyennyt pitämään arvossa häntä; ja yksinkertaisuudessaan hän luetteli kaikki ihailijansa, kertoi heidän arvostelujaan. Naimisiin mentyäkin tohtori jatkoi suitsutuksiaan kukkien ja sampanjan muodossa; mutta kukat eivät olleet milloinkaan mieluisia.
— Sain luutnantti X:ltä orkideoja, jotka maksoivat seitsemän kruunua kappale. Ja oikea sampanja maksaa yksitoista kruunua.
Hän rakasti itseään ja kauneuttaan niin objektiivisesti, että kadehti tohtoria siitä, että tämä oli saanut hänet.
— Sinä olet saanut, sinä! Sinä et tiedä, miten hyvät päivät sinulla on. Ajattelehan, kuinka moni sinua kadehtii.
Mutta tämä itsensä rakastaminen meni niin pitkälle, että hän ei voinut antautua miehelle; hän ei tahtonut suoda tälle rakkauttaan, vaan oli vielä hellyydenkin hetkenä niin kateellisen kylmä, että ei voinut ottaa mitään vastaan. Ja sitten hän valitti.
Ensin tohtori ei välittänyt siitä, sillä hän tunsi itsensä. Mutta jonkun ajan kuluttua hän rupesi valittelemaan äidilleen ja sanoi, että ei katsonut olevansa naimisissa. Äiti ei ymmärtänyt mitään, eikä tahtonut mitään tietää.
Tohtori, joka oli nuori lääkäri, ei ymmärtänyt myöskään, mitä vaimo tarkoitti, mutta kävi levottomaksi, ja neuvotteli erään vanhemman lääkäriystävänsä kanssa.
— Niin, poikaseni, sanoi vanhus, ratkaistavanasi on nyt probleemi, jota minä yhä vielä tavailen. Mutta minä olen äskettäin lukenut erään suurimman gynekoloogimme jyrkän lausunnon tästä kysymyksestä. Hän sanoo, että ilotyttö etsii iloa, mutta aviovaimo tahtoo lasta; ja hän lausuu vääjäämättömästi, että lapsen täytyy syntyä siveästi rakastavaisessa syleilyssä, ei intohimoisessa. Kunniallinen äiti-nainen käy avioliitossa siveäksi, vastoin tahtoaan, eikä löydä etsimäänsä; senvuoksi hän valittaa. Mutta, ystäväni, olen päässyt niin pitkälle, että olen huomannut miehenkin halujen aateloituvan avioliitossa, ne ikäänkuin talttuvat, henkevöityvät; siksi olen kuullut miesten valittavan yhtä paljon. Näethän vastanaineista, miten paljon pettymystä… mutta, onko vaimosi raskaana?
— On, oltuaan kaksi kuukautta naimisissa!
— Sittenhän voit olla rauhallinen!
Tohtori rauhoittui, liiaksikin, niin että se ärsytti rouvaa. Hän kävi yhä kateellisemmaksi miestä kohtaan siitä, että tämän osaksi oli tullut kunnia saada lapsi hänen kanssaan, ja vihasi raskauttaan, joka haittasi hänen kauneuttansa. Ja mistä hän ei pitänyt, se oli hänelle olematonta. Ollen ajattelematon ja typerä, esiintyi hän yhä vielä kaikkialla neitseenä.
Silloin hänen äitinsä raivostui:
— Oletko mieletön, lapsi? Sinähän olet siunatussa tilassa.
— Niin, en minä tiedä…
— Etkö tiedä? Kuulepas; jos sinä lörpöttelet tuollaista, niin surmaa miehesi sinut. Etkö käsitä, että ihmiset ihmettelevät, mistä olet saanut lapsen, jos loruilet heille viattomuudestasi.
Mutta nähdessään miehen isänilon ja ylpeyden hän alkoi kiehua vihasta. Aivan petomainen ilkeys kehittyi hänessä; hän ei tahtonut suoda, että mies olisi hänen, hänen lapsensa isä.
Johtuiko se sitten typeryydestä tai pelkästä ilkeydestä, kuitenkin kaikitenkin, eräänä aamuna hänen tapansa mukaan nalkuttaessaan, sattuivat hänen sanansa näin:
— En tiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin sinulla ei olisi mitään osaa tähän lapseen…
Silloin tohtorin afrikalainen luonto kuohahti, jota hän oli niin kauan pidättänyt:
— Mitä p—lettä sinä puhut? Ellei se ole minun lapseni, niin sinä olet… ja sitä et tarkoittane.
Rouva nousi, pukeutui; ja lähtiessään hän lausui:
— Nyt lähden, iäksi!
— Lähde vaan, mene h—tiin, vastasi tohtori. Sinun pöyristyttävä tuhmuutesi ja saatanallinen ilkeytesi voi viedä hengen ihmiseltä. Lähde nopeasti, muutoin potkin sinut ulos!
Siihen loppui se avioliitto. Varjo oli langennut tohtorin ylle, sillä eihän hän voinut puolustaa itseään, vaikka esitti fysioloogisia todistuksia, joita kukaan ei pyytänyt. Niin hän raivosi pari kuukautta, ja raivoissaan hän nai erään norjattaren, ja teki hänet heti raskaaksi. Seitsemäs kuukausi oli kulumassa, kun heidät vihittiin; rouva tahtoi hiljaisia häitä, mutta mies pani toimeen humuavat häät kirkossa ihan sydänpäivällä.
— Oli niin kaunista katsella siunattua naista, hän sanoi.
Pappi ei ollut samaa mieltä, mutta sai tyytyä. Ja kun tohtori, ollen oma naittajansa, kuljetti korkeakumpuisen morsiamensa halki kirkon pääkäytävän, silloin häipyi varjo; hän oli päässyt valoon, nousi raikkaana ja terveenä, jollainen hän oli…
Päivällisillä hän piti puheen sadan kutsuvieraan läsnäollessa, ja joi vaimonsa ja syntymättömän lapsensa maljan.
— Se oli suurenmoista! sanoivat muutamat. Mutta toiset pitivät sitä kyynillisenä.
Tämä toinen avioliitto menetteli jonkun aikaa, jotakuinkin! Sitten tuli tietysti Nukkekoti ja koko moska perästä. Joukkuenaisia ja tykkinaisia, yhdistysnaisia ja hansikasnaisia. Aviomiehen elämä oli kuin helvetti!
Koko ikivanha epäjumalanpalvelus oli muuttunut gynolatriaksi eli naisenjumaloimiseksi. Eräs ateisti-runoilija selitti, että nainen oli hänen uskontonsa. Sitä kirjallisuutta, joka ei ihannoinut naista, pidettiin arvottomana, niin että todellakin saattoi Spencerin tavoin uskoa runouden ja taiteen alkuperän johtuneen uroksen matelemisesta naaraan edessä. Tämä naistenmalja-runous olisi käynyt laatuun, ellei sitä olisi seurannut miesten itsensäalentaminen. Miehet nauttivat siitä, että saivat halventaa itseään, että saivat todistaa miehen olevan alemman eläimen, ja kun nuo vanhat narrit Ibsen ja Björnson selittivät suoraan, että yhteiskunta oli pelastettavissa ainoastaan kohottamalla nainen ja panemalla mies viralta, silloin hulluus oli huipussaan.
Kun Norjan kysymys tuli tämän lisäksi, niin oli tohtorin koti hauska. Kaksi lasta oli tosin kasvanut, kolme- ja viisitoistavuotiaiksi, mutta nyt sukeutui heistäkin riidanaihe. Kaikki muuttui riidanaiheeksi, ja hurjalle naiselle ei mahtanut mitään.
Miksikä he eivät eronneet? Lapset pitivät koossa kurjuutta, muistoja, ja tuo selittämätön, mikä sitoo puolisoita, silloinkin kun nämä vihaavat toisiaan. Salatieteilijät sanovat, että he synnyttävät toinen toiseensa puoleksi henkisiä substraatteja, joilla on jonkinlainen olentomainen olemassaolo; toiset arvelevat, että miehen ja naisen sielut kasvavat toisiinsa imujuuriin, ja että he oikeastaan elävät alinomaisessa syleilyssä; he tuntevat yhdessä ja toistensa kautta kuten kaksoisten väitetään tekevän; senvuoksi kärsii sekin, joka tekee toiselle pahaa; hän kärsii sen kärsimyksistä, jotka itse on aiheuttanut, senvuoksi on aseeton rakastamaansa kohtaan, ja rakkaus on kärsimystä. Senvuoksi on eroaminen myöskin kaikkein tuskallisinta; se on olemassaolon rikkirepimistä ja hävittämistä, ja muistot ovat sielujen lapsia; niitä ei voi hyljätä milloin vain haluttaa. On olemassa puolisoita, jotka ovat yrittäneet erota kolmekymmentä vuotta, onnistumatta siinä; he erosivat kihlautuneina, vastanaineina, naineina; he erosivat kahdeksan päivää ennen hopeahäitä; ja kun he olivat päässeet niin pitkälle, luulivat he sen kestävän koko elämän ajan. Mutta kolmen viikon päästä mies lähti kotoa, oli poissa koko yön, ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen. Seuraavana päivänä hän palasi jälleen, ja jotta sovinto olisi saanut näkyväisen muodon, perusti hän uuden kodin; ja niin se sitten jatkui.
Tohtori oli kärsinyt ensimmäisestä erostaan niin perinpohjin, että oli päättänyt kestää toisen avioliiton, sietää kaiken, paitsi alennusta. Mutta on olemassa niin paljon, mikä alentaa huomaamatta. Miehelle on alentavaa tulla palvelijain aikana koiramaisesti kohdelluksi, ja vielä alentavampaa on, jos häntä omien lasten läsnäollessa kohdellaan idioottina, vallankin kun hän todellisuudessa itse on älykkäämpi. Tällainen oman mielensä jokapäiväinen ja alituinen tukahuttaminen voi lopuksi riistää voimakkaimmaltakin kaiken itsetunnon, ja kun tohtori huomasi olevansa vaarassa, päätti hän paeta, ainoa mahdollinen tapa taistellessa pahojen naisten kanssa, sillä ken pahaan puuttuu, hän siihen itse myös tarttuu. Ja vaimon pahuus vaikutti kuin hermomyrkky, joka oli turmella hänet.
Riidan puhkeamisen aiheutti lähinnä, kuten tavallista, muutamien ystävättärien tulo taloon. Eräs heistä rakasti Dagmar rouvaa, vaikeata päättää kuinka viattomasti, mutta naiset pitävät kaikkia hommiaan viattomina, vaikkakin on jo menty yli rajan.
Tämä ystävätär rupesi sekaantumaan lasten kasvatukseen. Tytön tukka leikattiin lyhyeksi ja pojan hiukset saivat kasvaa pitkiksi, jotta eroavaisuus sukupuolien välillä saataisiin poistetuksi. Mutta kun poika sai kärsiä pilkkaa koulussa naisellisen ulkomuotonsa takia, ja kun isä myöskin huomasi, että pojan vaistot aikoivat naisellistua, rupesi hän pelkäämään; tarttui saksiin ja leikkasi tukan. Kun äiti näki tämän, raivostui hän:
— Eikö äiti saa kasvattaa lapsiaan? hän huusi.
— Ei piru vie saakaan kasvattaa miehimyksiä! Kahden me huolehdimme kasvatuksesta, ja toinen siinä olen minä.
Äiti uhkasi mennä asianajajalle. Se oli hänen tavallinen tapansa.
Mutta oli olemassa toinen syy, joka vaikutti häiritsevästi avioliittoon, ja se oli erään siihen aikaan kuuluisan lääkärin keksimä konjakki. Sitä rouva käytti yleislääkkeenä kaikkiin kipuihin, ja enin aamupäivin hermostumista ja iltaisin unettomuutta vastaan. Nuo näennäisesti viattomat pikku lasit turmelivat mielen ja ruokahalun, uuvuttivat uneen sopimattomaan aikaan, ja haihduttivat yöunen. Vaikkakin keksijän itsensä, professorin ja auktoriteetin, kävi huonosti, hän sortui konjakkihypoteesinsa uhrina, jatkoivat naiset juontia.
Kun tohtori varoitti rouvaansa, veti tämä aina esiin professorin.
— Tottahan professori ymmärtää sen paremmin kuin sinä, joka et ole edes dosentti.
Sanalla sanoen, tämä avioliitto oli kypsä, niin perinpohjin kypsynyt, että veljeskiistan puhjetessa saattoi keveinkin tuulenpuuska murtaa sen.
Dagmar rouva kirjoitti naisten-ääneen miehensä teorioja vastaan, kuten hän niitä nimitti, kuitenkin mainitsematta hänen nimeään, teki hänet epäilyksen alaiseksi vanhoillisuudesta ja varoitti vapaamielisiä valitsijoita sellaisesta ehdokkaasta. Siten oli sota avoimesti julistettu, ja puolisot asuivat kukin omalla puolellaan huoneustoa.
Mutta itse ratkaisua kiirehtii eräs pieni tapaus, joka tuli kuin tilauksesta.
Yhtenä aamuna vastaanottoajalla astui erittäin hyvin puettu nainen tohtorin huoneeseen. Se hämmästytti häntä, sillä naiset olivat hylänneet tohtorin siksi, että tämä oli "epähieno"; hän ei tahtonut näet ymmärtää heidän vihjauksiaan, vaan lausui julki muitta mutkitta heidän salatuumansa; paljasti heidän salaisuutensa tarvitsematta kysyä niitä.
Hän pyysi kuitenkin naista istumaan, ja silmäillessään tätä näki tohtori heti, mitä lajia hän oli. Silmien ilme ei ollut sopusoinnussa suun kanssa. Hänellä oli lapsen leuka, posket ja huulet, mutta silmät puhuivat toista kieltä, sillä hän oli unohtanut kasvattaa silmiään. Kun tohtori nyt kysyi, mikä häntä vaivasi, valitti tämä verenvähyyttä ja hermostusta.
Tohtori oli päässyt tutuille jäljille, ja jatkoi varovasti; kyselyään:
— Oletteko naimisissa?
— Olen!
— Onko teillä lapsia, ja kuinka monta?
— Yksi.
— Milloin se syntyi? (Nyt se alkoi luistaa kuin kaavasta lukien, sillä hän osasi ulkoa tuon jutun.)
— Kolme vuotta sitten!
— Entäs sitten?
Syntyi äänettömyys, sillä "sitten" sanaan sisältyi koko tunnustus, jonka tohtori sai epäsuorasti häneltä; mutta rouva ei ollut tullut mitään tunnustamaan, päinvastoin. Senvuoksi tohtori puuttui jälleen puheeseen ja jatkoi itse.
— Eikö miehenne tahdo useampia lapsia?
— Ei!
— Tahdotteko te sitten?
— En!
— Senpä vuoksi juuri olette hermostunut ja vähäverinen; onko miehennekin hermostunut?
— Josko hän on? Hän se juuri tekee minut hermostuneeksi, ja siitä minä juuri tahdoin puhua.
— Kuulkaapas nyt rouva! Te hermostutatte toisenne tuolla hutiloimisella…
— Eikö tohtori voi sanoa, mitä minun on tehtävä; en voi naineena elää kuin naimaton…
— Eikö miehennekin tee samoin, koskapa ette tahdo lapsia?
(Hän ei tahtonut puhua miehestään, ei ajatella häntä.)
— Eikö tohtori voi määrätä minulle jotakin, jotakin joka…
— Tarkoitatteko, että minun pitäisi määrätä teille rakastaja?
Silloin tämä tekee lapsen, ja tuo peljätty raskaus on yhtä lähellä.
Siinä oli koko salaisuus, ja nyt tohtori näki näyttämövaihdoksen esiripun ylhäällä ollessa; pienet kasvot muuttuivat toisiksi, niin hirvittäviksi, että tohtori luuli kokonaan toisen ihmisen istuvan tuolissa. Mutta hän jatkoi säikähtämättä:
— Minua ei ihmetytä, että miehenne kyllästyy harjoittamaan teidän paheitanne…
Pitemmälle hän ei päässyt, sillä nainen pujahti silmänräpäyksessä ulos ovesta.
Sehän oli säännöllinen tapaus, joka oli yhtä yleinen kuin onnettomat avioliitot.
Mutta kun tohtori meni vahtimestarin luo odotushuoneeseen, näki hän naisen nimen. Hän oli vapaamielisen yhdistyksen äänenkannattajan toimittajan rouva. Kylläpä hän nyt oli laittanut asiansa sellaiseen kuntoon, että kelpasi olla ja elää.
* * * * *
Maitta siihen ei asia päättynyt, sillä neljännestunnin kuluttua Dagmar rouva astui huoneeseen, ja kun hän tahtoi pitempää puhelua, oli hän leppeä, tietäen hyvin, että tunkeilemista olisi seurannut oven sulkeutuminen:
— Mikä vaivasi pikku rouva ——, joka oli puheillasi?
— Se, että hän tahtoi minun määräämään itselleen rakastajan? Niin, he juoksevat tänne pyytämään neuvoja sikiön ulosajamisessa, kysymään ehkäisykeinoja…
— Muutoin tehdään Lääkäriseuralle ilmoitus, että olet kohdellut loukkaavasti naispotilasta.
— Pidätkö hänen pyyntöään oikeutettuna?
— Pidän!
— Silloin olet sinäkin…
Hän etsi hiilihankoa, ja rouva hävisi. Silloin hän tunsi, että kaikki oli lopussa.
Sellainen oli ajan helvetillinen sukupuolitaistelu, jota käytiin henkiin veriin saakka. Ja vaikka nähtiin niin monen miehen sortuvan ja kuolevan ennen aikojaan, niin syytä siihen ei tutkittu milloinkaan, sillä siitä ei saanut kirjoittaa.
Luonto oli antanut miehelle alkuunpano-oikeuden, koska hän on vaikuttava syy, mutta nyt se oli häneltä riistettävä; nainen, joka ei mitään anna, ottaa vain vastaan, anasti alotteen itselleen; ja kun hänen vastaanottavaisuutensa on rajaton, täytyy jokaisen miehen jäädä huonommalle puolelle epätasaisessa taistelussa, jossa voiman menetyksillä on luonnolliset rajansa. Ja kaikki luonnonlakien kiertämiset rankaisivat itsensä. Sensijaan, että miehistä olisi tullut isiä, alentuivat he rouviensa alfonseiksi; nykyaikaiset makuuhuoneet rautasänkyparineen muistuttivat lääkekoneellisia laitoksia, siementenkaristuslaitoksia, tai sairasvoimistelulaitoksen yksityisiä huoneita. Puolisot eivät löytäneet sitä, mitä etsivät, sillä se on löydettävissä ainoastaan äitiydestä ja isyydestä. Senvuoksi tuli kuolema syntymisen asemesta.
Kahdeksantoistasataluku ei ollut lapsien vuosisata, se on valhetta. Seitsentoistasataluku, Rousseaun Emilen vuosisata, jolloin äidit oppivat jälleen imettämään lapsiaan ja antoivat äitiydelle uudelleen sen kadotetun arvon, se oli lasten kultainen aika. Mutta kahdeksantoistasataluku, etenkin sen loppupuoli, muuttui lasten helvetiksi. Ne lapset, jotka tulivat maailmaan, olivat syntyneet tapaturmassa, jonka aiheutti tahdontoiminnan epäonnistunut pidättäminen; senvuoksi he olivat tahdottomia, sukupuolettomia, hölläluonteisia olentoja. Äitiyttä halveksittiin; kukaan ei tahtonut synnyttää lapsia, ja häpeällisenä pidettiin sitä, jos äiti itse imetti. Lapset kasvatettiin pullolla, ja olivat ne aina kärtyisiä, unettomia ja sairaita. Kemialliset ainekset, hiilihappoinen natrom, maitosokuri, sterilisoitu lehmänmaito olivat ravintona. Hedelmättömän nesteen, jonka elinvoima oli surmattu, piti korvata elävä äidinmaito! Se kasvatti myös hedelmättömiä ihmisiä, jotka eivät voineet synnyttää yhtään uutta ajatusta; jälkikaikuihmisiä, automaatteja, jotka antoivat painettuja vastauksia ihmiskunnan kysymyksiin, painettuja pienille paperiliuskoille kansakoulumaksun vastapalkkioksi. Se oli automaatin aikakausi, ja automaattilapsen, pullolapsen ja tuttilapsen, joka ei ollut milloinkaan maannut äidin lämmintä rintaa vasten, vaan joka komennettiin makaamaan hiljaa ja ruumiillisesti ja henkisesti värisemään vilusta vaappuvissa vaunuissa vieraan joukkuenaisen ja tämän sulhasen hoidossa, useinkin prostitueeratun, joka sai "imeä tutin kuntoon" sterilisoimattomilla huulillaan.
Tämä oli hedelmättömien naisten kultainen aika; ja he saarnasivat hedelmättömyyttä, muodostivat seurakuntia ja saivat naisprofeettoja, kunnes heistä tuli lopulta valtion tunnustama kirkkokunta. Taistelussa tätä rappeutumista vastaan kaatui tohtori Borg, tuo terve mies, ikipäiviksi.
Kahdeksan päivää myöhemmin hän istui yksin hävitetyssä kodissaan, ja neljäntoista päivän päästä hänen nimensä oli pyyhitty kaikilta vaalilistoilta, hän kun oli sekä vanhoillinen naiskysymyksessä että Norjan vihaaja.
Mitään ilmoitusta ei tehty Lääkäriseuralle, mutta hänen praktiikkansa oli kärsinyt.
KOLMASTOISTA LUKU
Storön Brita rouva
Rouva Brita Borg ei ollut lainkaan niin merkillinen kuin luultiin, ja hänen hyväntahtoisuutensa riippui suurimmaksi osaksi hänen hyvinvoinnistaan. Kun naisasia heräsi eloon, liittyi hän heti mukaan pelastamaan ihmiskuntaa, jonka perustus oli nyt laskettava yhteiskunnan pylvään, naisen varaan. Mies oli niinmuodoin kukistettava; ja Brita rouva heittäytyi ajometsästykseen. Nämä mielipuolet ahdistivat suurmiehiä erikoisella taputusajolla. Kaarle XII itse kaivettiin haudasta ja selitettiin, että hän oli ollut nainen. Napoleon ei ollut itsessään mitään, vaan oli kaikki hänen äitinsä ansiota; Goethe oli oppinut kaikki äidiltään (joka ei tiennyt mitään). Toiselta puolen: naisten kaikki salaiset taudit tarttuvat miehistä (jotka miehet olivat kuitenkin saaneet naisilta); ja kaikki miehet olivat naisten synnyttämiä (mutta siitä ei hiiskuttu sanaakaan että kaikki naiset olivat siinneet miehistä).
Kaikkea tätä valheellisuutta ja vääryyttä puolustettiin sillä, että nainen kosti nyt kärsimänsä kuvitellut vääryydet. Mitkä vääryydet? kysyttiin. Luonnon epätasaisen, mutta kauniin sukupuolijaon, joka näytti kultaisen jaon mukaan tehdyltä, jossa pienempi osa suhtautuu suurempaan kuin suurempi kokonaisuuteen. Jossa nainen sai kauneuden ja viehkeyden; mies voiman ja älyn. Jossa naisen velvollisuudeksi tuli synnyttää lapsi ja hoitaa sitä: miehen siittää se ja elättää se sekä äiti.
Ja aina, kun mies on rakastanut kunniallista naista, on tällä ollut täydelliset takeet siitä, että häntä kohdellaan hyvin, niin kauan kuin hän oli uskollinen. Senvuoksi nainen oli aina väärässä valittaessaan miehestään; sillä hänen käytöksestään riippui miehen käytös. Kun eräs amerikalainen oli heittänyt palavan lampun vasten vaimonsa kasvoja, antoi rauhantuomari tällaisen lausunnon: Miten hirvittävä nainen! — Niin, miehen, joka on rakastanut naista, on täytynyt nähdä hänen ikuinen pahuutensa, ennenkuin on voinut unohtaa itsensä siihen määrin.
Nainen on aina väärässä miehensä suhteen, senvuoksi, että mies on mies ja nainen hänen jälkijatkonsa.
Mies on yksin luonut koko kultuurin: maanviljelyksen, teollisuuden, tieteen, taiteet, kirjallisuuden, joiden hedelmät hän on tarjonnut naiselleen (se seikka, että joku ani harva nainen on kähminyt jossakin nurkassa mukana, ei merkitse mitään).
Brita rouva ja hänen kaltaisensa vastasivat: Mutta nainen on synnyttänyt kaikki ihmiset. Siihen vastattiin: Mutta mies on siittänyt kaikki ihmiset ja antanut naisen synnyttää lapsensa! (Amen!)
Gustaf Borg oli vuosisadan alkupuolelta peritystä kohteliaisuudesta, jolloin romantiikka herätti jälleen eloon keskiaikaiset käsityskannat, heti asettunut naisten puolelle; ja kohteliaisuudessa eli ritarillisuudessa naisia kohtaanhan on puolueellisuutta ja vääryyttä. Kun mies nousee ja jättää paikkansa naiselle, ei se merkitse sitä, että hän siten tunnustaa ehdottoman alemmuutensa; se on voimakkaamman vapaaehtoinen uhri heikommalle. Mutta siltä kannalta eivät naiset tahtoneet ottaa enää asiaa, vaan vaativat alistumista etevämmän alle.
Kun Brita rouva nyt tahtoi näyttää voimaansa, kävi hän raa'aksi ja tunteettomaksi; ja mitään sen iljettävämpää kuin raaka nainen ei ole olemassa. Vähäpätöinen asia oli eroittaa lapset isästä; eikä se tehnyt mitään, että lapset kuihtuivat isäänsä kaivaten. Ei tullut koskaan kysymykseenkään hellyys, sääli, armeliaisuus viattomia pienokaisia kohtaan, kunhan hän vain saattoi osoittaa raakuutta vihattua miestä kohtaan.
Käräjähaasteessaan hän esitti kaksikymmentä syytöskohtaa, joista useimmat olivat vääriä, tai joihin oli helppo vastata. Mies oli ollut törkeä (vaimon valehdellessa vasten hänen kasvojaan); mies oli laiminlyönyt häntä avioliitossa (senvuoksi, että hän oli kieltänyt mieheltä suosionsa tai tahtonut myödä sitä); mies oli ollut ahne häntä kohtaan (siksi, että vaimo ansaitsi itse käännöstyöllä ja pani rahat pankkiin tai tuhlasi ne juhlimisiin); ja niin edespäin.
Hänen "ritarillisuutensa" ei sallinut hänen käräjillä paljastaa vaimoaan, ei edes tyttären parittajanakaan. Senvuoksi hän antoi valtakirjan asianajajalle, jonka tuli kaikkiin kysymyksiin oliko hänellä mitään muistuttamista, vastata ainoastaan: "ei mitään".
Hän ei tahtonut taistella lapsista, sillä he tarvitsivat paremmin äitiään kuin häntä.
Jos hän olisi saattanut ruveta puolustamaan itseään tekemällä vastasyytteitä, niin olisi hän mahdollisesti voittanut sekä lapset että omaisuuden. Nyt hän tuli menettämään kaikki; sen hän tiesi, sillä tuomari oli naisasian harrastaja.
Kuitenkin, nyt hallitsi Brita rouva Storössä. Lastenhoitajatar oli tietysti eroitettu ja alaikäiset olivat ymmällään. Jätettyinä omiin ja vieraan neidin hoteisiin he kulkivat paikasta toiseen suruissaan ja kyselivät isää. Armeliaat vastasivat, että tämä oli matkoilla, säälimättömät, että hänet oli ajettu tiehensä. Itse asiassa oli isän elämä alituista muuttoa. Kaupungista hän oli lähtenyt takaisin Storöhön ja vuokrannut asunnon lautamieheltä. Sieltä hän teki retkeilyjä saarelle; nousi vuorille ja kiipesi korkeihin puihin nähdäkseen edes katonharjat, joiden alla hänen lapsensa elivät.
Nyt olivat Ester ja Max asettuneet mielensä mukaan asumaan eivätkä salanneet lainkaan suhdettaan. Niin, vieläpä he panivat toimeen päälle päätteeksi pieniä perhekohtauksia, jotka muistuttivat avioliiton kaikkein rumimpia. Äiti piti heitä silmällä, mutta pysyi kauan vaiti. Vihdoin eräänä iltapäivänä hän meni nuorten luo ja kysyi peittelemättä kreiviltä:
— No, Max, milloin aiot mennä naimisiin?
Hämmästyksen synnyttämän äänettömyyden jälkeen Ester vastasi:
— Mekö naimisiin? Emme koskaan?
— Eikö Max ole antanut aviolupausta?
— Ei, päinvastoin, vastasi Ester; me olemme luvanneet toisillemme, että emme mene milloinkaan naimisiin. Emmekö ole nähneet täällä ja muualla kylliksi kurjuutta, mikä on ollut omiaan säikyttämään meidät vannomasta Jumalan edessä rakastavamme koko elinajan toisiamme? Ken mahtaa tunteilleen ja mielelleen mitään? Ken uskaltaa keväällä luvata, ettei syksy tule?
— Vai niin, kreivi Max on sellainen sulhasmies, jonka kanssa täytyy pitää peliä keittiökamarissa? Minun nuoruudessani sanottiin sellaisia leipävieraiksi.
Kreivi nousi ja huomasi silmänräpäyksessä, miten väärä hänen asemansa oli, niin että hän kävi sanattomaksi. Mutta tyttö puuttui jälleen puheeseen.
— Milloin olet saanut nämä mielipiteet, äiti? Sinä, joka…
— Nyt, vastasi äiti. Nyt, kun olen teissä tutkinut vapaata suhdetta; ja kuunnellessani teidän myrskyjänne ja riitaanne, olen huomannut, että vapaa on yhtä hullua kuin sidottukin. Niinpä on lain syyttäminen roskapuhetta ja minä tiesin sen melkein edeltäkäsin, kun olen nähnyt rakastajattarien ja heidän rakastajiensa olevan yhtä onnettomia kuin naineetkin ihmiset ovat, ja, huomatkaa se, heidän on ollut yhtä vaikeata erota, vaikkakin ovat olleet vapaita. Syy ei ole avioliiton, vaan on se itse asian luonnossa; rakkaus on taistelua veriin, henkiin saakka, ja vastakkaisista voimista on syntyvä uusi voimakas elämä, jolla on oikeutensa elämään, ja näitä oikeuksia valvoo valtio ja kirkko toistaiseksi, jotka ovat kaikkien lastensa holhoojia. Nyt annatte kuuluttaa itsenne; ruuan ja asunnon saatte minulta, mutta ette penniäkään rahaa.
— Mutta vala, väärä vala.
— Sen ottaa valtio niskoilleen; on sitäpaitsi olemassa avioero, joka vapauttaa ihmisen valasta.
Keskustelu loppui siihen. Erottiin ja tavattiin jälleen vasta illallispöydässä.
Nuoret istuivat Esterin huoneessa ja olivat vakavia.
— Meidän täytyy mennä vihille, sanoi kreivi, sillä muutoin on maineeni mennyt, enkä minä voi kunnioittaa itseäni.
— Olkoon menneeksi vihkiminen, vastasi Ester, mutta me emme muuta milloinkaan yhteen asumaan, sillä silloin meistä tulee viholliset, tunnen sen. Laillinen vapaus! siihen suostun, mutta en lailliseen pakkoon.
— Hyvä! Mutta uskollisuutta vaadin niin kauan kuin olemme toisiimme sidottuja, liitti siihen kreivi.
— Uskollisuutta? Sehän on itsensä sitomista.
— Mehän sidomme itsemme ja toisemme välipuheella, ja välipuhe on pidettävä, muutoin menee maailma nurin.
Sitä Ester ei ymmärtänyt:
— Se sotii luonnettani vastaan, sanoi hän.
— Sillä sinun luonteesi on uskoton! tuli kreivi sanoneeksi.
Ja samassa hetkessä murtui jotakin; ja uusi tuli syttyi. Sukupuolitaistelu syntyi heidän elämässään nyt ensi kerran. Sitä kysymystä ei ollut heille olemassa, he tuumivat, ja he elivät vähääkään ajattelematta sukupuolten luonnollista eroa. Nyt he istuivat siinä miehenä ja naisena, alastomina syntiinlankeemuksen jälkeen, syötyään itsetietoisuuden tiedonpuusta.
Hirvittävän äänettömyyden perästä Max alkoi jälleen keskustelun:
— Huomaatko, että vihaamme nyt toisiamme?
— Miehenä ja naisena kyllä.
— Silloin lienevät eri sukupuolet toistensa vihollisia?
— Tietysti, kuten pohjois- ja etelänapa magneetissa.
— Silloin on rakkaus vihaa, ja ihmissuku syntyy vihasta, eikä rakkaudesta.
Ihmeellistä oli, että heidän aina vihaisesti puhuessaan vetovoima kasvoi, ikäänkuin suunnan vaihdos olisi enentänyt virranvoimaa; ja heitä veti niin valtavasti toisiinsa jokin, joka muistutti rakkautta, mutta ilmeni kiehuvana vihana. Nyt etsi Max Esteriä tulistunein katsein ja lähestyi häntä ikäänkuin olisi tahtonut tehdä pahaa hänelle, polttaa hänet, tuhota hänet. Ei mitään saadakseen, vaan antaakseen, antaakseen jotakin hirvittää, jotakin alkutulen olemuksesta, nähdäkseen hänen kuin ennakolta kärsivän synnytystuskia.
Mutta tyttö, jonka äskeinen keskustelu oli herättänyt, ei tahtonut ottaa vastaan; hän muisti nyt asemansa naisena, nöyryyttävän asemansa, jolla ei ollut mitään annettavaa, ja joka peitti sen sananparrella, "että hän oli antanut miehelle kaikki, että hän oli antanut itsensä"; ja hän hypähti ylös kuin villikissa, otti pöydältä paperiveitsen, ja huusi:
— Minä vihaan sinua.
Tämä saattoi merkitä: Minä pelkään sinua tällä hetkellä, sillä jos nyt saisit tahtoni lannistetuksi, niin minä kulkisin yhdeksän kuukautta kuin sinun poikasesi linnunpesänä; sinun! Sitä en tahdo. En tahdo hautoa sinun munaasi. En tahdo olla peltonasi, johon kylvät…
Max seurasi tytön äänettömiä ajatuksia ja vastasi niihin mielessään. Sinä korjaat elon sieltä, minne minä olen kylvänyt; sinä poistut mukanasi minun lapseni, sittenkuin olen antanut sinun synnyttää sen; sinä varas, joka, synnytettyäsi minun poikaseni, (sillä se on minun, koska minusta lähtee elämä ja liikunto) tahdot tehdä tyhjäksi minut ja minun työni. Näen silmistäsi, että voisit kieltää isyyteni ja tehdä itsesi portoksi, päästäksesi vain käsiksi minun omaisuuteeni, ja äidinylpeydellä kuljettaaksesi minun lastani pitkin katuja ja työlläsi kerskataksesi. Halventaa miestä, kas siinä naisen kunnianhimon korkein päämaali!
Sitten he häpesivät; istuivat kumpikin sohvannurkkaansa ja vihasivat.
Sitten rupesivat he jälleen. Kreivi aloitti:
— Niin, nyt sinä et kuule rukoustani, enkä minä saa suuttua siitä; mutta ellen minä tottele sinun käskyäsi, niin katsot sinä oikeudeksi suuttua, niin… Ajattelehan, että järkevät ihmiset raastavat toisiaan kuin kissat! Kiima ja viha! Kas siinä rakkaus, korkein, jollainen sen tulisi olla, ja joka kuitenkin kuuluu alhaisimpiin ilmakehiin. Sinä, joka olet lääkäri, sano mitä rakkaus on sen todellisimmassa ilmenemismuodossa?
— Eriymä!
— Hyvä! Ja sellainen on riistävä parhaan aikamme ja parhaat ajatuksemme! Tiedätkö, Ester, idealisti en ole milloinkaan ollut, mutta kyllä todellisuus on ajatustemme irvikuva asioista. Kaikki on halvennettua ja vääristettyä; on hetkiä, jolloin minusta tuntuvat tosilta vanhan tarinan sanat: Kirottu olkoon maa sinun tähtesi! On hetkiä, jolloin uskon, että tuo hullu Stagnelius oli oikeassa valittaessaan sitä, että meidän ihmissielumme ovat saaneet ryömiä eläinten ruumiisiin. Mehän käyttäydymme kuin eläimet, me suutelemme samalla suulla, jolla nautimme ruokamme, ja me rakastamme ulostuselimillämme! Onko sitten ylvästä olla ihminen? Ei, nöyryyttävää se on, ja meidän tulisi alati hävetä. Darwinistit ovat kyllä oikeassa siinä, että ihmisenruumis on kehittynyt eläimenruumiista, mutta he unohtavat, että sielun olemassaolo on itsenäinen, joka on ylhäältä polveutunut, ja jonka muistot ovat tähdistä, ja että tämä liha on vain pusertava kotelo. Egyptiläisten sielujenvaellusoppi on kyllä oikea, mutta minä luulen, että suoritamme jo tätä vaellusta tässä apinamaisessa majassamme. Tiedätkö, katselin kerran uimakoulussa valkeanpunakellertäviä ihmisruumiita, ja minua hämmästytti niiden ja — ei apinain, vaan porsaiden yhdennäköisyys, jotka myöskin ovat ruusunpunaisia ja karvattomia. Tiedätkö, että on hetkiä, jolloin totta tosiaan en ole mahtua nahkoihini, jolloin tahtoisin ryömiä kuorestani, ja lentää tieheni. Alan uskoa kaikkiin vanhoihin satuihin; uskon syntiinlankeemukseen, sillä sen jälkeen kuin me lankesimme, sinä ja minä, olemme vain halveksineet toisiamme. Ensi aikoina, jolloin rakastin sinua, en nähnyt ruumistasi; näin vain sielusi, ja se oli kaunis ja hyvä. Sitten tulivat perkele ja eläin. Eräänä päivänä näin eläimen sinussa, silmissäsi. Se muuttui yhdellä erää kuin kuolleeksi maalatuksi porsliiniksi, tai muistutti se silmälasikauppiaan kyltin emaljisilmää. Silloin aloin pelätä. — Ja kuitenkin, meidän täytyy antaa kuuluttaa itsemme! täytyy vaipua keittiön ja lastenkamarin liejuun; sinun ja minun kuten kaikkien muidenkin. — Pyhä aviosääty, missä rakkaudella ei ole mitään sijaa, missä haukkuminen aina seurannee vastaanottamisen ihanaa silmänräpäystä, missä kaikki paheet kukoistavat, ja hyve, jos se ilmenisi hyvänä makuna, hyve on vika, joka voi aiheuttaa avioeron. Minulla on naimisissa oleva ystävä, jota syytettiin kylmyydestä vaimoa kohtaan. Tuomarille hän vastasi seuraavaan siistiin tapaan. Vaimoni syyttää minua kylmyydestä. Meillä on ainoastaan yksi lapsi oltuamme vuoden avioliitossa; mutta jos olisimme olleet naimisissa Konstantinopolissa, olisi minulla nyt voinut olla kaksi sataa lasta; ja kuitenkin valittaa vaimoni! Kaksisataa! Mutta sinä tiedät, ihmiset eivät pidä siitä, että puolustaa itseään…
Nyt soitettiin illalliselle, ja heidän täytyi lähteä alas. Mieliala pöydässä oli kylmä, jäykkä. Pienokaiset olivat myöskin aterialla. Epähuomiossa oli poika saanut isän lautasliinarenkaan. Hän istui leikkien sillä ja luki nimikirjaimet; hänen huulensa liikahtivat, mutta ei kuulunut ääntäkään. Brita rouva kuitenkin kuuli, hän, ja ymmärsi; ja hän tempasi renkaan lapselta.