Poika punehtui, painoi katseensa maahan, ja virkkoi hetken kuluttua:
— Voiko toinen ihminen kieltää toista ajattelemasta?
Vastausta ei kuulunut; sillä tuossa lausumatavassa "toinen ihminen ja toinen" oli sellainen personallinen itsetunto, joka osoitti lapsen olevan samalla tasolla kuin äiti; ja se koski myös häneen, mutta enin senvuoksi, että hän kuuli isän äänen puhuvan lapsen suusta. Mies, jonka hän luuli kokonaan hävittäneensä, ilmestyi jälleen ja istui pöydän ääressä, puhuen, soimaten. Kostaisiko hän lasten kautta, oleskelisiko hänen sielunsa vielä tässä talossa, joka oli häneltä suljettu? Tällä hetkellä hänessä syttyi ääretön viha lasta kohtaan, ja kun poika ajattelematta tai tietämättään tahtoen, otti takaisin lautasliinarenkaan, nousi äiti raivoissaan ja veti lasta korvasta. Levollisesti, kylmästi, hillitysti ja täysikasvuisen henkilön vakaumuksella poika lausui nämä sanat, joita hän ei ollut harkinnut:
— Älä koske minuun, äiti, sillä silloin sinä kuolet!
Mitä hän tarkoitti? Tarkoittiko hän jotakin? Ken tietää? Kaikki lapset ovat ihmelapsia siinä suhteessa, että heidän havainnollinen järkensä näyttää piilevän valmiina heidän pienessä kehkeymättömässä ruumiissaan. Mutta lapsen ruumiskin tuntuu olevan valmis; se esiintyy vain pienennetyssä muodossa, ja usein saa sen käsityksen, että lasta katsellessa näkee pienoisihmisen. Ne naivit purkaukset, joita kuulee lapsen suusta, eivät ole naivia, ne ovat yhtä syvämielisiä kuin vanhemmankin ihmisen. Luimmehan juuri äskettäin erään suuren valtiomiehen muistelmista, kuinka hän muisteli poikavuosinaan olleensa aivan yhtä viisas kuin vanhanakin. Jos asian laita on niin, mitä hyötyä sitten on kasvatuksesta? Sillä vain ehkäistään!
Mutta kun poika oli puhunut, piti hänen vastaukseksi päästä pimeään huoneeseen senvuoksi, että oli puhunut pöydässä. Äiti oli tarttunut hänen käsivarteensa, yleinen mieliala oli masennuksissa, ja kreivi Max valmistautui menemään väliin, kun kaikki yhdellä kertaa heristivät korviaan.
Ulkoa puutarhasta kuului karjuva ääni, ehkä mylvivän kotieläimen…
— Eihän karja käy talvella ulkona? katkaisi kreivi kammottavan äänettömyyden.
Kukaan ei vastannut, mutta äiti seisoi kalpeana, pysähtyen liikkeessään, ja pojan kasvoille levisi sisäisen valon kajastus ja rauha kuin kuolevan kasvoille. Äiti ja hän olivat yksin ymmärtäneet tämän äänen. Se oli isä! Mies, joka ei voi vuodattaa kyyneliä, karjuu tuskasta. Hän oli siis pimeänä talvi-iltana kulkenut talon ulkopuolella nähdäkseen lapset edes vilaukselta!
Brita rouva tapasi kädellään rintaansa, poistuen huoneesta sanaakaan sanomatta.
Kun nuoret sitten kysyivät häntä, vastasi palvelijat, että rouva oli mennyt levolle ja oli sairas.
* * * * *
Seuraavana aamuna rouva makasi vielä sairaana; mutta hän ei ottanut vastaan lääkäriä eikä tahtonut nähdä ketään. Hän kirjoitti määräyksensä paperilapuille. Nuori pari sai seuraavan määräyksen: "Matkustakaa heti kaupunkiin ja ottakaa kuulutus."
Ja he matkustivat.
Kun he työllä ja tuskalla olivat saaneet todistukset kuntoon piirivirkamiehien luona, kuten luulivat, läksivät he pastorinkansliaan "ottamaan" kuulutusta.
He kulkivat etuhuoneen läpi, joka muistutti pienempää eteistä, ja astuivat kansliaan, joka muistutti suurempaa eteistä. Lattialla lunta ja likaa, ikkunat ilman uutimia, puupenkkejä seinivierillä, pulpetteja; ikävää, ilma raskasta, karua, rumaa. Täällä seisoi ja istui syntisiä, joiden piti alkaa elämä, miehen ja naisen, koko vaellusajan kestävä yhteiselämä; täällä seisoi ja istui vanhempia, jotka tahtoivat vihkiä vastasyntyneen taisteluun, ja antaa hänelle nimen; täällä seisoi ja istui ihmisiä, jotka tahtoivat saada omaisen multaan, mikä ei myöskään ole niin helppoa. Mikään ei ole helppoa, ei sisään- eikä uloskäynti. Ja sen he tulivat huomaamaan, kun heitä pyydettiin istumaan ja odottamaan.
He näkivät mustien miesten merkitsevän suuriin kirjoihin, merkitsevän ja pyyhkivän pois; tekevän julkisesti mitä nenäkkäimpiä kysymyksiä. Isän nimi? Tuntematon. Ollut ennen naimisissa? Ehkäpä eronnut? Näyttäkää erokirja! Ei ole! Onko lapsi kastettu? On, mutta ei täällä. Missä? Kaukana Amerikassa! Kirjoittakaa sinne! Kirjoittakaa, kirjoittakaa, kirjoittakaa! — Tämä puoli sielunhoidosta on hiukan omituinen; alkoi kreivi kuiskaten. Konttoritöitä, reskontran, muistikirjan pitoa. Kuten piirimiehen virastossa! Henrik setä sanoo sitä papinkonttoriksi; mutta tämähän on julkinen rippituoli. — Oletteko käynyt ehtoollisella? — Mitä se teihin kuuluu! — Eivätkä he ole kilttejä! Kuuluu niin kovalta, kun Herran palvelija puhuu.
Sali tyhjeni hetkeksi, ja eräs, joka näytti olevan konttoripäällikkö, ähkyi ja puhkui silmälasejaan kuivaten. Hän näytti olevan maailmallinen pappi, sillä hän kertoi ääneen kaskun naisesta, joka oli viime sunnuntaina kuulutettu hullun miehen kanssa. Luotuaan silmäyksen ympäri salia ja tunnettuaan kuuluisan Brita rouvan tyttären, joka oli myöskin antanut puheenaihetta Upsalassa, punehtui hän hiusrajaa myöten; ja kun kirkonvartia tuli samassa kohentamaan kamiinaa, ei hän voinut tukkia suutaan.
— Lämmitä sinä, Söderström, niin että kamiina käy punaiseksi; punaista pitää olla, punaista punaisille!
— Haukkuuko hän meitä? kuiskasi kreivi.
Mutta konttorihenkilökunta oli palkinnut päällikkönsä tukahutetulla nauruntirskunalla, ja hän, jonka päähän, menestys oli kohonnut, tahtoi leikata uusia laakereita.
— Eikö täällä käynyt äsken eräs mulli, joka tahtoi tietoja viimeisen avioeron yksityiskohdista? kysyi hän lukkarilta.
Tämä mutisi jotakin, mikä oli vain synnyttävä sukkeluuden, joka nyt laukesi.
— Vai niin, hän aikoi naimisiin; vihkimälläkö vai ilman?
— Tämähän on kuin Etelä Teatterissa, kuiskasi kreivi. Ja minä kun otin sen niin vakavalta kannalta! Lähdemmekö matkoihimme, Ester?
— Emme! Ajattele äitiä!
— Mutta tämähän on pilaa! Minä lähden!
Kirkonvartia tuli jälleen sisään, kädessään katajanoksa, jonka hän sytytti kamiinassa, ja jota hän heilutti ympäri salia. Oli nimittäin liikkeellä kulkutauti, ja kaikkia julkisia huoneustoja oli savustettava. Se oli kuin virikettä papin tuleen.
— Hyvä, Söderström, savuta ulos nihilistit!
— Tämähän on uskomatonta! kuiskasi kreivi. Hehän ovat jätkiä! Jätkiä! — Ajattelehan noita viinaan menneitä ylioppilaita; kun eivät muuhun pysty, niin heistä tulee sielunpaimenia, ja sitten heillä on oikeus antaa nuhteita kanssaihmisilleen. Otetaan hutikka, ja sitten voidaan päästää ja sitoa sieluja. Ei, tiedätkös, tämä on mätää, ja minä hoidan itse paremmin sieluni.
Nyt saapui kirkkoherra. Hän oli sivistynyt, arvokas mies; kuitenkin ylempi virkamies, ei mikään paimen eikä ylimmäinen pappi. Hän silmäili todistuksia, ja kasvoillaan ystävällinen ilme, ei lainkaan alentuvainen, hän sanoi:
— Tähän on kirjoitettu herra Adelstorm, pitäisi kai olla kreivi.
— Niin pitäisi, mutta isäni, joka on rahastonhoitajana eräässä pankissa, on luopunut arvonimestä, joka aiheutti vain vääriä vaatimuksia…
— Kirkkoherra nyökäytti hyväksyvästi, melkeinpä ihailevasti päätään.
— Ja minä, jatkoi kreivi, olen seurannut isäni esimerkkiä, vallankin kun koko arvonimijärjestelmä on vanhentunut.
Kirkkoherra synkkeni, sillä hän vainusi tämän olevan niitä nykyaikaisia hyökkäyksiä yhteiskuntaa kohtaan, joka järjesti jäsenensä niiden oikean arvon mukaan. Mutta hän oli humaaninen mies ja jatkoi:
— Eikö… kreivi, anteeksi, en näet voi yhtyä kreivin mielipiteeseen arvonimien merkityksettömyydestä, kun itse valtio niillä arvioi henkilön yhteiskunnalliset ansiot… Eikö kreivi ole kastettu? En näe kastetodistusta.
— Kastettu? En, enpä luule.
— Ettekö? — Silloin en voi antaa kuulutusta.
— Siinä nyt ollaan! Ester! Mutta ihmeellistä on joka tapauksessa, herra kirkkoherra, että jollei tahdo mennä naimisiin, antaa vihkiä itseään, niin joutuu vainon alaiseksi; ja jos tahtoo mennä naimisiin, antaa vihkiä itsensä, niin kohtaa esteitä, joita kaikki naineet ihmiset ovat valittaneet. Miksi tahdotte estää niin yksinkertaista asiaa? Tehän vaaditte muun muassa todistusta siitä, että on esteetön avioliittoon: Mitenkä se on todistettavissa?
— Otan ainoastaan huomioon minulle annetut määräykset…
— Mutta sitä en voi minä tehdä, ja siksi… siksi menemme me nyt tiehemme, kuljemme omaa tietämme.
— Odottakaahan hiukan, puuttui kirkkoherra jälleen puheeseen. Katsokaamme neidin todistusta! — Tässä on — ripillä käymätön! Ei käy laatuun siinä tapauksessa. Valitan, mutta en mahda sille mitään.
Nyt oli Esterin vuoro puhua, sillä hän oli luvannut äidilleen, ja hänen mieleensä oli myöskin juontunut muisto isästä, se nimittäin, kun tämä oli rannalla sulkenut hänet syliinsä kihlauksen tapahtuessa, joka oli vihkimys uuden perheen perustamiseen. Ja siten oli liitto käynyt ikäänkuin tuttavuutta suuremmaksi.
— Eikö kirkkoherra voi auttaa meitä? lausui hän puoleksi epätoivoissaan, joka teki hänet miellyttäväksi.
— En, hyvät ystävät, sitä en voi. Sillä minä edellytän, että kreivi ei tahdo mennä kasteelle, eikä neiti ripille.
— Emme, vastasi Ester pikku tytöksi muuttuen, sillä me emme usko oppiin. Mutta täytyykö meidän senvuoksi kulkea vanhempien ja sisaruksien hyljeksiminä ja halveksimina? Eikö se ole liian kovaa?
Kirkkoherra tuli vastoin tahtoaan liikutetuksi, kuullessaan miten he kuitenkin ottaessaan tuon tärkeän askeleen ikäänkuin etsivät korkeamman suojelusta elämän vaikeimmassa, onnettomimmassa taistelussa. Hän piti myös kauniina heidän alistumistaan vanhempien tahtoon, vaikka he oikeastaan uhrasivat täten vakaumuksensa.
— Myönnän, aloitti kirkkoherra…
— Nyt rykäsi konttoripäällikkö, mikä rykäisy merkitsi: "Älä myönnä mitään!"
— Myönnän tosin…
— Herra kirkkoherra, keskeytti kirjanpitäjä… Eikä myöntämisestä tullut mitään sillä kertaa.
Kun nuoret astuivat ulos syntisten huoneesta, ei kreivi voinut hillitä itseään:
— Hyi! sanoi hän. Kaikki tyynni on nurinkurista.
Samassa oli kirkkoherra heidän rinnallaan; ja kasvoillaan ystävällinen, inhimillinen ilme hän tarttui Esterin puuhkaan ikäänkuin olisi tahtonut pidellä tyttöä hännästä tai veitikkamaisesti tukistaa häntä:
— Neiti! sanoi hän, käykää ripillä; sehän on vain muodollisuus; ja te, herra kreivi, antakaa kastaa itsenne, eihän se ole vaarallista; hiukan vettä vain!
— Ovatko ne vain muodollisuuksia, vastasi kreivi Max; ja hiukan vettä vain? No, mikäpäs sitten… kiitos tiedonannosta, kirkkoherra… Mutta ajatelkaahan meitä raukkoja, jotka luulimme sen olevan muuta! Tule, Ester!
He läksivät.
— Luuletko, että hän piti niitä paljaina muodollisuuksina? kysyi Max.
— En, vastasi Ester itkuun purskahtamaisillaan; hän oli hyvä mies, joka tahtoi lohduttaa ja auttaa meitä. Siksi puhui hän niin.
— Nyt suutelen sinua, Ester, ajatuksissani, tässä kadulla, siksi että uskot hyvää ihmisistä!
— Voihan pappikin käydä sääliksi!
— Niinpä niin, pappikin! — Niin, nyt sen näemme, että kirkko saa aikaan avioliittojen vähenemisen ja vapaiden suhteiden kasvamisen. Tapahtukoon heidän tahtonsa.
— Mitä teemme nyt?
— Menemme Holgerin luo toimitukseen ja haihdutamme puhelemalla tämän mielestämme.
— Tehkäämme se.
* * * * *
Sanomalehti oli tavattomasti edistynyt senjälkeen kuin se nuoren toimittajansa muodossa oli saanut uuden voimakoneen. Rohkeana, ennakkoluulottomana miehenä hän oli koonnut akkumulaattoriinsa kaikki virrat. Vapaamielisyyttä, hiukan sosialismia, koko naisasian, hieman teosofiaa, eläinsuojelusta, urheilua, hituisen maan puolustuksen suosimista vähitellen tapahtuvan aseitten riisumisen rinnalla, maailmankansalaisuutta isänmaallisella pohjalla, periaatteellista vapaakauppaa suojelustulleineen, kun vaara uhkasi. Saattoi tuntua siltä kuin tämän eklektisismin olisi synnyttänyt halu laajentaa tilaajamäärää, mutta toiset syyt sen kyllä aiheuttivat. Kun Ruotsin maanviljelys 80-luvulla oli todellisessa vaarassa, herätettiin kamareissa tullikysymys, mikä sai maan täydelliseen kapinaan. Kuten tavallista laadittiin esitys väärin: joko tulli tai vapaakauppa; ja koko kansakunta oli jakautuneena kahteen leiriin: vatsaan ja jäseniin, vaikkakaan kukaan ei tiennyt varmasti, ken oli vatsa. Tullin puoltajat voittivat ja talonpojat pitivät itseään pelastettuina. Mutta — seuraavana vuonna kohtasi Venäjää kato, ja meidän talonpoikamme, joiden myös täytyi ostaa viljaa, pelkäsivät nälänhätää. Silloin viljatullit lakkautettiin jälleen, ja koko tuo hirvittävä tullisota osoittautui olleen ajan- ja voimaintuhlausta, ja voittajat olivat kärsineet tappion. Meidän, jotka uudella vuosisadalla olemme nähneet, kuinka Englannin vanhoista vapaakauppateorioista luovutaan, meidän käsityskantamme ovat arvatenkin muuttuneet, ja olemme kai huomanneet, että taloudellinen elämä ei kulje niin matemaattisia ratoja kuin on luultu. Vapaakauppa merkinnee kai sitä, että valtiot vapaasti vaihtavat tuotteitaan. Silloin ehkä häviää jossakin erässä, mutta voittaa toisessa, ja vähitellen on tapahtuva tasoitus kaikkien eduksi. Mutta kun valtio sanoo: nyt olen vapaakauppalainen toisten ollessa suojeltuina, silloin se ryöstää itseään, ja on tämä sitäpaitsi luonnotonta, se kun kokonaisuudessaan edellytti useampien yhteistä sopimusta. Sehän on kuin aseiden riisumista sodan aikana.
Ne kuitenkin, jotka olivat eläneet tullisodan ja nähneet, että oikeus ja vääryys ei ollut kummallakaan puolella, kävivät hiukan varovaisemmiksi; ja tunnusmerkillistä vuosisadan vaihteen elämänmuodoille oli: varovaisuus, harkitsevaisuus. Sitä oli ennen sanottu kompromissiksi sanan ilkeässä merkityksessä tai kaupanhieromiseksi, epäilyksi, mikä merkitsi luonteen ja mielipiteitten löyhyyttä. Nyt oli koittanut tasoituksen aika, jolloin toinen otti todellakin vastaan toiselta: opittiin toinen toiseltaan; ja toinen antoi edun toisen korvaukseksi; yhteiskuntaluokat sekaantuivat, ei tarvinnut muuta kuin katsoa aateliskalenterista, kuinka monta aatelitonta nimeä oli yhdistynyt ylhäisaatelisiin, ja kuinka halpoja virkoja oli suurimpien nimien jälkeläisillä; valtio avusti sosialismia, ja sosialistit taistelivat anarkismia vastaan. Hajaantumisen aika alkoi muuttua kokoontumiseksi, ja ihmiset koettivat ymmärtää toisiaan. Suuri osa tuosta uudesta osoittautui epäonnistuneeksi kokeeksi, mutta kielteisiinkin tuloksiin johtaneet kokeet ovat hyödyllisiä, ja synnyttävät ne lisätuotteita; alkemistit eivät ehkä keksineet kultaa, mutta löysivät sensijaan rikkihapon, joka on paljon hyödyllisempi.
Saatuaan ohjakset käsiinsä oli insinööri Borg heti huomannut, ettei maksanut vaivaa koettaa hallita jotakin mielipidettä ja vainota toista, sillä silloin tilaajamäärä väheni heti vuosineljänneksen vaihteessa. Rahastonhoitaja oli ilmapuntari; hän näki kirjoistaan, minne tuulet kääntyivät. Ja vaikkakin toimittaja olisi uskaltanut uhmata taloudellista tappiota, näki hän lehden vaikutusvallan vähentyvän tilaajien vähentyessä. Senvuoksi hän kadotti pian iloisen uskonsa sanomalehdistön kaikkivaltaan, ja tottui vähitellen olemaan palvelijana herran asemesta; ja senvuoksi kukoisti liike.
Nuori pari oli saanut suuren huoneustonsa ja kolme palvelijaa, ja toimitus oli laajentanut myöskin huoneustoaan. Toimittajan työhuoneessa kävi ministereitä, talonpoikia, työmiehiä, kenraaleja, näyttelijöitä ja taiteilijoita. Vaikutusvaltaa oli, mutta valta suhtautui suoraan siihen riippuvaisuuteen, johon tahtoi alistua. Totella ja hallita!
Tänään oli myrsky riehunut toimituksessa. Oli nimittäin avustajia, jotka elivät menneessä ajassa, ja käyttivät lehteä yksityisten harrastustensa palvelukseeni, jokaisella uutisella, viattomimmallakin, oli oma salainen sisältönsä; sillä koetettiin ajaa jotakin harrastusta, voittaa jokin etu, tyydyttää vanhaa kaunaa. Etenkin teatteriarvostelija oli anastanut mahtiaseman, jota hän käytti väärin saadakseen hallita ja tunteakseen jotakin olevansa, vaikka ei ollutkaan mitään. Yksissä tuumin naissuosikkien kanssa hän tuhosi ihmisten kohtaloja, kukisti ja iski milloin mitenkin. Vallankin hän oli ottanut hoivaansa sen teatterin, jota helposti arvattavista syistä sanottiin hovinhankkijaksi. Se tarjosi huonompaa tavaraa kuin toisenluokan teatteri, mutta nautti suojelusta ja valtioapua, jota paitsi sen henkilökunta lukeutui korkeampain hovipalvelijain joukkoon.
Insinööri Borg ei tuntenut teatterioloja, mutta häntä harmitti se, että huonompi nautti suojelusta, mikä esti paremman edistymistä. Hän tiesi myös, että moni seikka oli siellä hyvin ilkeällä tolalla, mutta ei puuttunut siihen; sitä vastoin hän ei tuntenut arvostelijansa läheistä suhdetta kuninkaalliseen huvitarhaan. Senvuoksi hän kyhäsi kirjoituksen "laitonta suojelusta vastaan", ja sattui siinä tallaamaan toisen peltoa. Sitten seurasivat paljastukset, joista kävi ilmi, että juuri hänen lehtensä oli tukenut tuota kurjuutta. Se oli kiusallista, ja insinööri Holger oli mennyt pitemmälle kuin oli tahtonut, koskenut mätään munaan, ja oli tehnyt itsensä syylliseksi pieneen majesteettirikokseen.
Kannetta ei oltu vielä nostettu, mutta korkeimmissa piireissä puhuttiin siitä, ja toimituksessa varustauduttiin taisteluun.
Mielet olivat juuri tässä kuohumatilassa kreivi Maxin ja hänen
Esterinsä saapuessa toimitukseen Holgeria tapaamaan.
Tämä oli loistavalla tuulella ja iloitsi tapahtumasta, joka antaisi aihetta monen vanhan selkkauksen selvittämiseen. Hän tervehti sisarta ja Maxia, jota sanoi jo langoksi, ja piti häntä sinä, sillä nuoremmat katsoivat kihlauksen olevan luvallisen liiton julkaisemista.
— Vai niin, te tulette papinkonttorista, ja teille on oltu hävyttömiä! Mitä tekemistä teillä siellä oli? Kirkon omat lapset ovat lapsipuolen asemassa; juutalaiset ja mormoonit saavat kuulutuksen, mutta me oikeat lammashuoneen jäsenet emme. Kuulkaahan, jos teitä haluttaa, niin pidän itse teille häät, ja kuulutan teidät lehdessä, ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran.
— Olisimme jättäneet kaikki muodollisuudet sikseen, vastasi Ester, ellei äiti olisi pakoittanut.
— Niin, äiti? Kuinka on hänen laitansa?
— Hän ilmoitti olevansa huonona, ja kävi vuoteen omaksi erään kohtauksen jälkeen…
— Niin, tuo ukon juttu oli hiukan ikävä, mutta tähän aikaan saa taistella personallisen olemassaolonsa puolesta, ja ken kaatuu, hän ei ole minkään arvoinen.
Silloin soi puhelin viereisessä huoneessa.
— Anteeksi! — Ja Holger poistui nuorten tyköä. Puoliavoimesta ovesta kuului muutamia hajanaisia huudahduksia.
— Mitä sanotte? — Mitä Herran tähden! — Sehän on uskomatonta. — Kyllä, he istuvat huoneessani, lähetän heidät heti sinne! — Se on liian ilkeätä! — Että isä, isä olisi…? — Ei, kiitos! — Ja pappi uskoo siihen? — Herra jesta! — Tiedättekö… tiedättekö… Halloo!… Onko lääkäri käynyt siellä?… Mitä hän sitten sanoi?… Ei mitään ulkonaista väkivaltaa!… Hyvästi siksi; he tulevat ensi laivalla!
Holger tuli sisään, nokka valkeana, joka oli kapea kuin veitsi.
— Voi Herran nimessä, millainen tapaus!… Äiti on kuollut! Kuollut vuoteelleen!
— Onko äiti kuollut?
— On, ja mikä pahinta: ihmiset sanovat… että isää epäillään… senvuoksi että hänen oikeusjuttunsa saattoi raueta vain… täten!
— Sehän on hirveätä! huudahti Ester, joka ei tällä hetkellä tiennyt varmasti, kehen hänen myötätuntonsa kohdistui. — Mitäs sitten lääkäri sanoo?
— Hän ei näe muuta kuolemansyytä kuin sydänhalvauksen.
— Silloin meidän täytyy heti matkustaa sinne! Ei kyyneltäkään vuodatettu, ei osoitettu muuta mielenliikutusta kuin vakavaa ihmettelyä. Tunnettiin elämä ja sen raa'at tavat; oltiin alusta saakka valmistuttu kaikkeen, ja täytyihän taistelussa, ikuisessa taistelussa kaikesta, jonkun sortua.
* * * * *
Kun Ester ja Max saapuivat Storön huvilaan, näkivät he valkeat lakanat ikkunoissa. Salissa he kohtasivat pikku lapset, jotka olivat mustiin puetut. Heillä ei ollut mitään käsitystä kuolemasta, ja tuntuivat he hyvin viihtyvän siinä rauhassa ja hiljaisuudessa, joka vallitsi nyt myrskyjen tauottua.
— Äiti on kuollut! virkkoi poika, ikäänkuin olisi kertonut jokapäiväisinpä asiaa, ja tuntui hän hieman ylpeilevän siitä, että saattoi ensimmäisenä kertoa uutisen.
Kun Ester astui taloudenhoitajattaren kanssa äidin huoneeseen, muisti hän heti olevansa medisiinari, ja tutki kuolleen ruumiin, joka todellakin havaittiin kuolleeksi. Kasvojen ilme oli aivan sama kuin se, minkä hän oli huomannut niissä viimeisen kerran kohdattaessa, jolloin isän kiljuntaa oli kuulunut puutarhasta, mikä seikka sai hänet ajattelemaan, että sielullinen syy oli aiheuttanut kuoleman. Oli siis olemassa jokin sellainen, jota sanottiin sieluksi, oli olemassa tunteita ja sellaista, joiden syntyä ei voinut johtaa soluista ja kudoksista.
Todettuaan sen, minkä halusi, hän kysyi taloudenhoitajattarelta:
— Onko herra, onko isäni näyttäytynyt talossa lähtönsä jälkeen?
— Ei, ei ole; mutta… mutta hän on varmaankin mieleltään sairas; sillä on kuultu hänen… koko yön, ja päivän täällä metsässä.
— Kuultu hänen?
— Niin, hän on huutanut niin, ettei rouva voinut nukkua. Mutta heti rouvan kuoltua hän vaikeni.
— Miten ihmeellistä! — Missä hän nyt sitten on?
— Kerrotaan hänen asuvan pappilassa. Ester läksi Maxin luo, joka istui pianon ääressä ja oli soittavinaan, mutta ei painanut koskettimia.
— Luuletko, hän kysyi, että äidin omatunto heräsi.
— En, sitä en usko.
— Mitä sitten arvelet?
— Niin, jos olisin teosoofi, niin arvelisin, että hän kuoli isäsi surusta. Tämän sielu, joka oli kasvanut kiinni puolisonsa sieluun, temmattiin pois, eikä hiljaiseen irtautumiseen ollut kylliksi aikaa; senvuoksi särkyi äitisi sydän. Eroaminen ei ole niin helppoa kuin luullaan, eikä se ole vaaratontakaan. Kun vaimo on miehelleen uskoton, niin, vaikkakaan tämä ei tiedä siitä mitään, tuntee hän sen telepaattisesti, ja hänet valtaa itsemurhahalu. Omituista on, että petetyn miehen murhahalu useimmiten etsii purkautumistaan hirttäytymisessä. Se, että hän tahtoo kuolla, riippunee siitä, että hänen sielunsa joutuu naisen kautta luvattomaan yhteyteen toisen miehen alempien ilmapiirien kanssa; ja sielun itsesäilytysvaisto on niin voimakas, että hän mieluummin kuolee kuin käy saastaiseksi. Jospa miehet tietäisivät, kuinka vaarallista on kajota toisten vaimoihin, hengenvaarallista; ja jospa he tietäisivät, kuinka vähän iloa heillä on toisen miehen naisen omistamisesta! He hakevat häntä, mutta löytävät miehen, sillä hän on sisäpuolella ja taistelee vastaan. Eräs nuori miljoonamies matkusti äskettäin erään toisen miehen vaimon kanssa. He matkustivat hyvin kauaksi, Itämaille saakka. Saatuaan nyt toisensa, he eivät voineet saada toisiaan. Senvuoksi mies ampui ensin naisen ja sitten itsensä.
— Eivät voineet?
— Eivät! Niin hän kirjoitti viimeisessä kirjeessään — miehelle, joka oli ollut hänen ystävänsä, ja nyt kuolinhetkellä tuli siksi jälleen! — Toinen tapaus! Muuan mies hylkäsi vaimonsa siksi, että tämä oli mahdoton. Vuoden päästä hän meni naimisiin erään nuoren tytön kanssa. Astuessaan morsiuskammioon, hän näki ensimmäisen vaimonsa morsiusvuoteessa. Tämä se ei tietysti ollut, mutta yhdennäköisyys oli niin erehdyttävä, että hän kauhistui ja pakeni tuota kummittelua. Siinä sinulle sen arvoituksellisen asian ratkaisu, minkä tunnet. Parin vuoden perästä hän meni uusiin naimisiin, sai lapsia, ja elää vieläkin.
— Nepä vasta kamalia kertomuksia!
— Arkielämästä. Pidä nyt silmällä isääsi hänen jälleen palatessa kotia, sillä hän palaa, mutta ei ennen kuin äiti on mullassa. Hän on silloin terve. Hän ei kaipaa vaimoaan, päinvastoin; hän ei sure, päinvastoin; mutta hänessä on kalman väri, ja hän kärsii etenkin kylmästä; häntä paleltaa niin hirvittävästi, ja hän itkee myöskin, mutta ei kaipaa silti. Samalla hän laihtuu, ja hänen ruumiillinen riutumisensa kasvaa suhdattomasti. Se on irtautumista puolisosta. Sitä kestää tavallisesti vuoden päivät.
— Mistä olet tuon lukenut?
— En ole lukenut, olen tehnyt havaintoja, arki-ihmisistä. — Ja kun miehessä syttyy rakkaus, suuri rakkaus naiseen, niin olet kai huomannut hänessä tapahtuvan muodonmuutoksen. Ensinnäkin hän laihtuu: mutta kauniilla tavalla. Kaikki kudokset käyvät hienommiksi kihloissa ollessa; hän muuttaa, asiaa ajattelematta, ruokajärjestystään. Nauttii hedelmiä, maitoa ja viiniä; ei siedä mitään raakaa eikä pahalle haisevaa. Ruumis se on, joka valmistautuu uudesti syntymään, ottamaan vastaan naisen sielun emanatsiooneja; hän pitää vaarin teoistaan ja ajatuksistaan, sillä hän tietää kaiken riippuvan nyt hänestä. Hän ei tahdo saastuttaa naista etäältä, ja hän tietää tämän kärsivän hänen ajatellessaan pahaa. Oletko nähnyt, kuinka hänen ulkonainen olemuksensa henkevöityy, kuinka hän sädehtii, säteilee fosforivaloa, kuinka yksinkertainen käy teräväksi, tuhma henkeväksi, ruma kauniiksi? Se on sielujen hääjuhlaa!
— Sitä en ymmärrä! keskeytti Ester.
— Et, tiedän sen, vastasi Max, ja siksi on suhteemme lopussa!
— Lopussa?
— Niin! Lopussa! Sillä minä olen jo irtautunut sinusta!
Nyt Ester nousi vimmoissaan:
— En ole milloinkaan omistanut sinua!
— Et, sinä et voinut saada minua! Sinä et kuulunut minun ilmakerroksiini.
— Ja sen sanot sinä, niin, niin kylmästi!
— En kylmästi, mutta se tuntuu sinusta siltä! — Eikö sinua viluta nyt?
— Viluttaa, ihan hirvittävästi!
— Nyt sen näet! On olemassa muita lämpölähteitä kuin mekaaninen työ ja kemiallinen taipumus. — Eikö sinusta vedä täällä huoneessa?
— Oi, täällähän tuulee.
— Minä se olen, joka otan takaisin aurani; tiedätkö mitä aura on? Et, siitä eivät eläinlääkärikirjasi tiedä mitään. — Etkö todellakaan ole koskaan omistanut minua?
Ester punehtui ja kuiskasi ikäänkuin olisi hävennyt.
— Olen, kerran… unessa!
— Tiesin sen, vastasi kreivi; ja tiedän vielä milloin! Näepäs, ystäväiseni, minä luulen, että meidän ruumiimme vihaavat toisiaan, ja sellaista tapahtuu niin usein avioliitossa… Kuitenkin, nyt olet saanut todistuksia sielun laajenemiskyvystä eli sen näennäisestä voimasta irtautua itsestään. — Tiedätkö, mitä painajainen on? Se on vihollisesi sielu, joka käy luonasi. Katsopas, senvuoksi ei pidä antautua liian läheisiin suhteisiin ihmisten kanssa, sillä siten he pääsevät kanssamme kosketukseen ja saavat vaikutusvaltaa, tai kyvyn päästä yhteyteen kanssamme. — Tiedän kaksi vastanainutta, jotka heräsivät keskellä yötä sydämentykytykseen ja tuskantuntoon. He eivät voineet selittää sitä. Mutta sittemmin huomattiin, että ilmiö oli yhteydessä erään unen kanssa, joka oli hyvin hämärä, niin hämärä, että se jätti jälkeensä vain vaikutelman eräästä määrätystä henkilöstä. Miestä ei haluttanut mainita nimeä, sillä se oli eräs rouvan armastelijoista ennen kihlausta. Mutta kun rouva mainitsi hänen nimensä, tunsi mies vapautuvansa, ja katso, heidän ajatuksiaan ja uniaan häiritsi tuon hyljätyn öinen käynti. Ajattelehan nyt, kuinka tyystin täytyy vartioida ajatuksiaan, jotta ei tekisi rikosta… Nuorukaisia ja neitoja ei tee unessa useinkaan rauhattomiksi heidän omat mielikuvansa, kuten luullaan, vaan toisten mielikuvat, olivatpa nämä sitten nukuksissa tai valveillaan. En voi muistaa, että hekumalliset unet olisivat vaivanneet minua nuorukaisena, mutta kylläkin aistimukset, jotka ikäänkuin tuntuivat tulevan ulkoapäin, ja olivat minusta ihan kouraantuntuvia. — Mutta palataksemme nyt isääsi, olen vakuutettu siitä, että hän tietämättään surmasi äitisi. Hän on jäätänyt hänet kuoliaaksi, ja jos katsot, niin huomaat äitisi kuolleen vilusta.
Ester alkoi kulkea pitkin lattiaa, ja otti kaulavaipan vaatenaulakosta:
— Minä pelkään sinua! hän sanoi. Sinä jäädät sinäkin minut kuoliaaksi.
— Pane pois äitisi kaulavaippa! sanoi kreivi rauhallisesti. Siinä on niin paljon hänen auraansa jäljellä; ja se voi tehdä sinut rauhattomaksi! Sinussa voi syntyä sairaloisia mielialoja…
Ester viskasi kaulavaipan luotaan ja sanoi:
— Se polttaa nokkosten lailla ruumista!
— Nessus-vaippa! siinäpä se. — Nyt näet, kuinka herkkä sielunelämä on. Sitä et näe mikroskoopin avulla, mutta sisäinen valvova silmäsi näkee sen!
— Miksi et ole milloinkaan ennen puhunut minulle tästä?
— Siksi, että jos sen olisin sanonut, olisi suhteemme ollut lopussa; sillä sitä piti koossa se sinun luulosi, että minut oli johdettu harhaan. — Mutta ystäväni, sinä et ole koskaan voinut salata mitään minulta. — Kun menit viime kerralla yksin tanssiaisiin, niin olit minulle vihainen, ja olit päättänyt kostaa. Istuin kotona ja seurasin ajatuksissani sinua. Kun petit minut, kun kavalsit henkeni ja kunniani eräälle keikarille, arvaan kuka hän oli, silloin sieluni itki kuin surren taivaan lakeja vastaan tehtyä rikosta. Ja kun annoit hänen suudella itseäsi erään oven takana…
Ester seisoi kauhusta mykistyneenä, ja hänen kasvonsa kysyivät: "Kuinka voit tietää sen?" Mutta Max, joka oli vain varronnut tätä myönnytystä, jatkoi:
— Silloin tunsin niin voimakkaan likaisuuden tunteen koko ruumiissani, että minun täytyi heittää yltäni kaikki vaatteet, ja huuhtoa itseni kylpyammeessani. Siitä näet, että emme saata elää yhdessä, sinä kun et voi mitään salata minulta! Senvuoksi, täytettyäni kunnianvaatimukset ja tarjottuani sinulle avion laillistuttamista, sanon hyvästi. — Jää hyvästi! Nyt otan jälleen omani takaisin!
Hän läksi, ja Ester jäi seisomaan keskelle lattiaa jäykkänä kuin kuvapatsas.
NELJÄSTOISTA LUKU
Majesteettirikos
Kanne oli tehty ja oli se herättänyt suurta huomiota. Tuumiskeltiin oliko se ylimielisyyden vaiko pelon ilmaisu. Kuninkaan valtahan oli heikontunut niin, ettei sen omistaja uskaltanut käyttää perustuslain hänelle myöntämiä suuria oikeuksia, kuten esim. valita vapaasti neuvonantajiaan. Ja Norjassa hallittiin todenteolla nimileimalla. Hallitsija oli ainoastaan valtakunnan jonkinlainen edustaja kotona, kuten ala-lähettiläät edustivat valtakuntaa ulkomailla. Valtiopäivät hallitsivat, kuningas ei ollut enää hallitsija. Ottaessaan vastaan erään lähetystön, joka pyysi hänen apuaan eräässä tärkeässä lainlaadintakysymyksessä, oli majesteetti valittanut sitä, ettei voinut tehdä mitään asian hyväksi, hänen valtansa kun ei ollut niin suuri kuin he luulivat. Mutta mitä heikommaksi tuolta ylhäältä tuleva tuki kävi, sitä pelokkaammiksi kävivät kaikki nuo avuttomat, jotka etsivät tukea ylhäältä, he keräytyivät laumoihin arkojen lampaitten lailla ja kulkivat kaitoja polkuja ehtiäkseen edelle, polkuja, jotka eivät olleet milloinkaan suoria ja joita senvuoksi itseään alhaaltapäin puolustavien oli sangen vaikea seurata.
Eräs monarkkian viattomammista itsepuolustuskeinoista oli sen yliherruus teatterimaailmassa.
Teatterissa kansa kohtasi hallitsijansa, ainoastaan siellä; se oli hänen vastaanottopaikkansa, siellä hänen uskollisensa tervehtivät häntä, ja taputtamalla käsiään hän antoi merkin siitä, mille oli osoitettava suosiota, ja mikä oli vaieten painettava alas. Se oli sotaväenkatselmuksen ja yleisten maankäräjien pitoa, ja senvuoksi oli asema tärkeä. Kun nyt valtiopäivät säästäväisyyden puuskasta, tai tuntien teatterin merkityksen lainsyrjäisenä valtiokokouksena, jossa saattoi tapahtua, että tilauksesta tehdyt kappaleet esittivät irvikuvia valtiopäiväin lainsäätäjistä, lakkauttivat teatterien apurahan maksamisen, kävi ylempi leiri levottomaksi.
Toisenluokan teatterin, joka oli seurannut aikaansa ja kannattanut suuren taiteen lippua, oli ollut vaikea kilpailla valtion teattereiden kanssa, ja keinot, joilla tuota vapaata teatteria ehkäistiin, eivät olleet aina niin valittuja. Niinpä olivat kuninkaalliset, jotka itse istuivat ehdottomasti tulenvaarallisessa talossa, saaneet viranomaiset vaatimaan toisenluokan teatterin ryhtymään niin kalliisiin varokeinoihin rakennuksensa pienempää tulenvaaraa vastaan, että se sai niskoilleen suuren rasittavan velkataakan.
Nyt, kun kuninkaallinen oli suljettava, alettiin pelätä, että toisenluokan teatterista tulisi määräävä ja ensimmäinen, ja se oli ehkäistävä. Silloin aateliset ja porvarit lyöttäytyivät yhteen, ja muodostivat teatteriyhtiön, joka isänmaallisen uhrautuvaisuuden varjolla perusti arpajaisteatterin, joka sitten oli peijattava kansalle kuninkaallisen kansallisteatterin nimellä, mikä kaikki tapahtui sillä edellytyksellä, että valtiopäivät ottaisivat vastaan tuon troijalaisen lahjan. Se on, aiottiin saada hoviteatteri, jota valtiopäivät kannattaisivat, huolimatta siitä, että ne olivat ehdottomasti kieltäytyneet harjoittamasta teatteri- ja kapakkaliikettä.
Tämä petollinen ja hiukan typerä menettelytapa oli ärsyttänyt demokraatteja, ja muodostanut Holger Borgin kirjoitusten lähtökohdan, jotka päättyivät viimein majesteettirikokseen.
Kirjoituksen sisällys oli kaikessa lyhykäisyydessään seuraava:
Ruhtinaasta
kirjoittanut Anti-Macchiavelli.
Niin kauan kuin kansat tahtovat herraa, on tämän aina muistettava, että hän on päässyt asemaansa kansan tahdosta; mutta vaikkakin hän luulisi saaneensa sen Jumalan armosta, tulee hänen muistaa, että on saanut sen Jumalan armosta, eikä hänen pidä vaipua siihen harhaluuloon, että saa hallita miten vain haluttaa.
Ruhtinas on kasvatettava valtiomieheksi eikä upseeriksi, sillä valtio ei ole mikään sotajoukko, vaan valtio on valtio.
Ruhtinas on myöskin kirkon korkein piispa, mutta ei hänen tarvitse silti esiintyä valtioneuvostossa päässään hiippa ja kädessään piispansauva, mikä olisi yhtä muodotonta kuin se, että hän ottaa amiraaliunivormussa vastaan vieraita lähettiläitä.
Ruhtinaalla ei saa olla yhteiskunnallisia eikä pikkuporvarillisia harrastuksia, sillä hänen personansa kuuluu valtiolle; ja hänen tulee personassaan arvokkaasti säilyttää sen arvoa, jota hän edustaa.
Ruhtinas ei saa harjoittaa kauppaa, ei kilpailla taiteen, tieteen tai kirjallisuuden aloilla, sillä koko hänen aikansa on valtion. Ja kenen pitää valvoa kahdeksan valtio-osaston ja kahden edustajakamarin töitä, hänellä ei saa olla muuhun aikaa. Jos häneltä riittää aikaa muuhun, niin hän ei hoida tehtäviään.
Ruhtinaan tulee olla oikeudenmukainen kuin kaikkivaltias, johon hän uskoo; luja, mutta ei julma; anteeksi antava, mutta ei veltto; nuhteeton, mutta ei ulkokullattu; hänellä tuke olla rohkeutta kieltäytyä epävakaisen joukon suosiosta, ja tietoisena korkeampien velvollisuuksien täyttämisestä uskaltaa seisoa yksin, jos niin tarvitaan.
Korkeassa asemassaan, vapautuneena kosketuksesta elämän roskan kanssa, vapaana toimeentulon huolista, hänen tulee elää kauneudessa ja seurustella viisaiden ja hyvien miesten kanssa, eikä narrien ja pelurien parissa; silloin hän voi katsella valtakuntaa nähden asiat laajemmin kuin muut kuolevaiset; silloin hänen neuvonsa painavat ja hänen sanansa merkitsevät jotakin.
Ruhtinas ei saa tuntea kuuluvansa mihinkään erikoiseen luokkaan. Hän ei saa olla aateliston päämies, ei hovin, eikä hallitsijahuoneen, vaan pitää hänen tuntea olevansa kuin valtion kaitselmus, kansakunnan turva ja maan isä.
Ruhtinas ei saa kiinnittää huomiotaan pikku seikkoihin, hänen tulee seista sellaisten yläpuolella: hänen armonsa tulee kohdata ansiokasta eikä ansiotonta; sillä armo käy helposti vääryydeksi.
Ruhtinaan tulee suojella heikkoa, ei senvuoksi, että tämä on heikko, vaan kun häntä sorretaan; muutoin ei.
— — —
Yleisiä sanoja, joita voitiin sovittaa yksityistapauksiin, kas siinä kirjoituksen sisältö. Tuomio oli kuitenkin langennut, ja määräsi se kirjoituksen laatijalle kolme kuukautta vankeutta. Ihmeteltiin, miten se saattoi olla mahdollista.
Viime vuosina oli tapahtunut paljon: tulleilla valtio oli eristänyt itsensä; ylempien mielet oli vallannut jonkinlainen junkkari- ja sotilashenki sen jälkeen, kun hallitus oli ruvennut lähestymään Saksan valtakuntaa; ja nyt väliaikaisten valtiopäiväin päätyttyä, kun sotajoukko oli päässyt käsiksi kansakunnan kasvatukseen, alkoi ilma käydä sakeaksi. Norjalaisten sodanuhka ja varustukset peloittivat maan rauhalliset; sosialidemokratian edistyminen uhkasi yhteiskunnan perustuksia; senvuoksi kerääntyi kaikki avuttomuus, kaikenlainen väsymys ja laiskuus korkeimman suojaan, ja tämä suurporvarillinen enemmistö tervehti kannetta ja tuomiota yksimielisellä tyytyväisyydellä.
Holger Borgin koti oli sanomalehden vaikutusvallan kasvaessa muuttanut luonnettaan ja käynyt kansan kaikenlaisen tyyssijaksi. Mutta talon rouva, joka kirjoitti kutsut, huomasi pian kieltäyvien luvun kasvavan, niin että tulokkaita täytyi ruveta ottamaan vastaan luokittain eli ruokakunnittain. Ja senvuoksi pidettiin eri kutsuja korkeammille upseereille, entisille valtioneuvoksille ja valiokunnanjäsenille; siinä ensi luokan tulokkaat. Monet tulivat senvuoksi, että eivät uskaltaneet jäädä pois, ja ne, jotka olivat pakoitettuja tulemaan, näyttivät peittelemättä, etteivät olleet tulleet mielisuosiosta. He eivät täyttäneet tavallisen kohteliaisuuden vaatimuksia; eivät keskustelleet rouvan kanssa; söivät äänettöminä, mutta saattoivat olla kajoamatta pariin ruokalajiin, siksi että olivat ennestään kylläisiä. Tämä kaikki nöyryytti tiukkaa insinööriä, mutta se tapahtui hänen vaimonsa tahdosta, ja kun mies ajoi naisten oikeuksia, niin oli määräämisvalta vaimolla.
Oli juuri sellaiset päivälliset, kun kanne alettiin panna kyseeseen. Korkeammat upseerit olivat jääneet pois, läsnä oli ainoastaan yksi kapteeni. Hän oli siellä senvuoksi, että hänellä toiselta puolen oli vekseleitä, ja toiselta puolen hän sai lehteen pieniä uutisia yleisesikunnan merkeistä, näennäisesti viattomia, mutta sisällöltään sangen merkityksellisiä. Tänään hän oli ylhäistä poikaa, koska hänen esimiehensä eivät olleet saapuvilla ja koska hän vainusi epäsuosiota. Hän kaiveli hampaitaan jälkiruokaveitsellä, hoiti itse pulloja, ja sytytteli paperosseja. Talon emäntä oli hermostunut, ja kun hän oli saanut tuon ruman tavan korjata miestään, huomautti hän kaikesta, mihin ikänä tämä vain ryhtyi, vähemmän ilkeydestä kuin ajattelemattomuudesta ja puuttuvasta itsensähillitsemistaidosta. Mies, jota toiselta puolen loukkasi vaimo, toiselta kapteenin töykeä käytös, kävi aivan mykäksi, ja hänen äänettömyytensä vaikutti seuraan. Päät painuivat lautasten yli eikä kukaan uskaltanut katsoa toinen toistaan.
Tuo miellyttävä lumous, joka tavallisesti vallitsee juhla-aterian aikana, jolloin ihmiset näyttävät juoneen unhoa kimaltavista laseista, jolloin eletään yhdessä muutamia puolitunteja siinä täydellisessä uskossa, että ollaan ystäviä, ettei välillä ole mitään selvittämätöntä, tuo lumous oli haihtunut. Kaikki olivat valveillaan ja tietoisina, ja he istuivat kuin alastomina toistensa edessä; he kuulivat toistensa äänettömät ajatukset, kasvojen ilmeillä he lausuivat kaikkien salaisuudet; kaikki harrastukset ja intohimot, jotka olivat koonneet heidät tänne, näyttivät paljastuneilta, ja he häpesivät toisiaan ja itseään. Emäntä, joka oli tilapäisesti heittänyt boheemitavat, ja ollut jäykkä ja juhlallinen, muutti nyt käytöstään ja siirtyi toiseen äänilajiin, nähdessään että ei ollut enää rajoja; ja pelkästä epätoivosta hän tyhjensi kokonaisen lasin saadakseen rohkeutta, mutta kohdisti sen kapteeniin, joka heti käsitti, mistä oli kysymys, ja päätti puhaltaa enemmän eloa seuraan. Muisto siitä, että lehti helli ja hoivasi "säädytöntä kirjallisuutta", jota hän ei milloinkaan lukenut, ja muutamat kuulopuheet talon kolmannenluokan taiteilijaboheemi-kutsuista, joissa kuuluttiin pidettävän niin hauskaa, kohosivat viimeisen lasin pohjasta, ja unhoittaen viisaiden miesten harmaat päät hän alkoi iloilla.
— No, teillähän taitaa olla aikamoista taiteilijakutsuissanne, hän sanoi; olen kuullut niistä meheviä juttuja, ja ensi kerralla tulisin niihin kernaasti.
— Mitä olette kuullut? kysyi rouva, varomattomasti kyllä, mutta nyt hän tahtoi pitää hauskaa, maksoi mitä maksoi.
— Niin, kun…
Tässä koetti isäntä ehkäistä, mutta se oli liian myöhäistä.
— Niin, kuulin runoilija Grönlundista, joka saapui puoli tuntia liian myöhään päivällisille, ja tullessaan hän oli niin hutikassa, että ammensi eteensä kalopsia pöytäliinalle!
— Ei se kalopsia ollut… huusi rouva.
— No, sitten se oli keuhkomuhennosta… Ja kun he pääsivät lettuihin, otti hän rouvan polvelleen sillä seurauksella, että hänet nostettiin ylös ja viskattiin eteiseen. Onko se totta, Holger?
— Totta on, että hänet heitettiin ulos, vastasi isäntä, ja se voi sattua kenelle tahansa, joka käyttäytyy sopimattomasti, ole varma siitä.
Teeskentelyn viimeinenkin varjo oli hävinnyt; istuttiin siinä toisiaan kursailematta, synnynnäisinä vihollisina, vihollisiksi kasvatettuina, ja sitten laukesi mielten kuohu. Upseeri karkasi kimppuun:
— Tarkoitatko, että minä, joka kunnioitan taloasi läsnäolollani, vartoisin potkua, ensi viittauksesta minä pyyhkisin nämä tomut jaloistani, ja kääntäisin selkäni seuralle, johon minun ei olisi milloinkaan pitänyt nokkaani pistää…
Rouva juoksi itkien ulos; herra seurasi häntä. Vieraat nousivat ja vetäytyivät eteiseen. Viimeinen urho, kapteeni, täytti madeiralasin ja tyhjensi sen levollisesti, osoittaen sillä, ettei hän paennut, vaan oli valmis taisteluun. Mutta kun kukaan ei tullut, sytytti hän sikarin, ja meni tyhjään eteiseen, jossa palvelustyttö auttoi nutun hänen ylleen. Nipistettyään tätä leuvasta ja kysyttyään hänen nimeään, hoiperoi kapteeni ulos porraskäytävään.
Mutta rouva oli heittäytynyt raivoissaan vuoteelleen.
— Niin, miksi kutsut tuollaisia univormuun puettuja jätkiä? lohdutti mies.
— Oi voi, eivät he jätkiä ole, mutta sinä kirjoitat lehteen kuin jätkä, ja siksi ei kukaan kunnon ihminen tahdo tulla meille enää.
Siinä vaimon koko mielipide hänen toiminnastaan. Hän tunsi sen jonkun verran ennestään, mutta vaimo oli niin usein kuullut itseään juhlittavan miehensä hyvänä hengettärenä, että olisi kernaasti tahtonut osan takia olla niiden kirjoitusten innostajana, jotka otettiin suosiollisesti vastaan. Tämä hänen avomielinen tunnustuksensa siitä, että halveksi miehensä mielipiteitä, sattui kuin isku vasten tämän kasvoja juuri nyt, jolloin hän tarvitsi hyväksymistä, mutta hän ei voinut suuttua vaimoonsa, joka kuitenkin oli vienyt hänet piireihin, joissa hän ei tahtonut olla.
Hän meni saliin, jonka huomasi tyhjäksi; jäljellä oli vain mullin mallin oleva pöytä; palvelijat odottivat, ja hän häpesi heitä. Vieraat olivat poistuneet hyvästiä sanomatta. Koti oli tahrattu, ja hän itse kärsinyt häväistyksen, nöyryytyksen. Mutta tällä hetkellä hän päätti puhdistaa talon, eikä enää taipua naisensa turhamaisuuteen. Se särkisi hänen vaivaisen onnensa, joka oli vain kuviteltua, mutta sen piti tapahtua.
Hän pukeutui päällysvaatteisiin lähteäkseen lehteen. Siellä hän sai tiedon kanteesta, ja se valaisi yhdellä erää hänen asemansa. Se oli sodanjulistus, ja iltalehdet olivat jo valmiina rynnäkköön. Ei enää sovittelua; ei enää harhaluuloja eri luokkien välisestä sovinnosta; ylemmät olivat voitolla ja saatuaan sotajoukon ja ylimääräiset valtiopäivät, aloittivat he taistelun.
* * * * *
Päivää ennen vankilaan menoaan hänellä oli kohtaus vaimonsa kanssa, joka rikkoi heidän välinsä. Tämä vaati, että mies pyytäisi armoa, hänen takiaan. Hänen siitä kieltäytyessä vaimo selitti, ettei sellainen ollut mies eikä mikään; sillä mies uhrautuu vaimonsa tähden.
Hän oli takertunut niin teorioihinsa, ettei saanut sanaakaan suustaan; mutta tässä turvattomuuden tunteessa heräsi nyt ensi kerran vastustushalu, josta oli koituva vapaus.
Miksi hän ei voinut vastata? Siksi että vaimon väite oli niin tuhma, että siihen ei voinut löytää sopivaa vastausta.
Hän läksi ulos illalla päättäen, ettei palaisi takaisin. Puoli yhdeltätoista hänen ystävänsä pitivät hänelle jäähyväisjuhlat Götalaisissa huoneissa. Ennen kokoontumista hän meni setänsä, tohtori Borgin kanssa Oopperaan. He istuivat permannolla ja odottivat alkusoittoa. Yleisö oli juhlapuvussa, mutta kuninkaallinen aitio oli tyhjä, joten hän ei päässyt asiasta selville.
Orkesteri kokoontui ja alkoi viritellä soittokoneitaan. Johtaja nousi paikalleen; naputti… mutta kääntyi samassa kumartaen kuninkaallista aitiota kohti; ja nyt soitettiin laulu "Ur svenska hjärtan".
Yleisö nousi seisaalleen; kaikki nousivat paitsi Holger ja tohtori.
— Gesslerin hattuako he kumartavat? kysyi hän sedältä.
— Taitaa olla nimi- tai syntymäpäivä…
— Niin, mutta tyhjää aitiota? Sehän on hölmöä.
Samassa kuului käskevä ääni: Ylös!
Holger kääntyi ympäri, mutta samassa joku tarttui hänen kaulukseensa ja nosti hänet paikoiltaan. Kun hän ei käyttänyt koskaan muita aseita kuin sanoja ja kynää, läksi hän, ja tohtori seurasi.
— Mitä tämä on? hän kysyi kadulle päästyään.
— Ruotsalaista lakeijamaisuutta! Tervehtiä hallitsijaansa, miksei, mutta tuoleja ja pöytiä! Nyt tiedät, mikä laitos uusi Ooppera on!
— Osuipa iskuni oikeaan! — Taitaapa meille koittaa kymmenvuotinen ajanjakso, joka käy ihanaksi.
— Kerron sinulle, mitä kuulin tänään, mutta sinun pitää vaieta siitä. Eräs lääkäri maaseudulla, ystävä, joka ei milloinkaan valhettele, kertoi että sotilaspiirin päällikkö oli kysynyt häneltä, tahtoisiko hän, sodan mahdollisesti syttyessä Norjaa vastaan, seurata mukana kirurgina!
— Olen kuullut samaa toiselta taholta, mutta ylhäältä nämä huhut kielletään julkisesti.
— He tietysti valehtelevat.
— En usko heidän sitä tekevän, mutta sehän saattaa olla tunnustelemista.
— Eivätkö he valehtele, tuolla ylhäällä? Silloin et tunne valtioviisaita. Onhan sitäpaitsi vanha valtiotaito näyttää rehelliseltä, mutta olla viekas. Rehellinen kaupanvälittäjä olisi kuitenkin toimittanut Emsin sanoman. Niin, Norja! joka on tuottanut Ruotsille kaksikymmentä vuotta päänvaivaa, joka on hajoittanut meidät ja kääntänyt huomiomme omista harrastuksistamme. Kannattaako tähän pieneen maahan kiinnittää niin suurta huomiota? Kalastaja-, laivuri- ja paimenkansa, joka elää päivän kerrallaan ja on yhtä velkainen kuin mekin. Matkailijamaa ravintolanisäntineen; kuuluisampi näköalojensa kuin peltojensa vuoksi; vie maasta kuivaa kalaa ja jäätynyttä vettä. Mitä tekemistä meillä on heidän kanssaan? Pöyhkeitä peeveleitä, jotka tahtovat naisvaltaa! Hyi hitto!
— Sinä, naistenvihaaja!
— Tyhmeliini! Aion juuri mennä kolmannen kerran naimisiin.
— Minulle ei ole olemassa mitään naiskysymystä! Näen vain ihmisiä.
— Ellet myöskään näe eroa miehen ja naisen välillä, niin olet perversi, kuten kaikki muutkin. Mutta kun pääset huomenna linnaan, niin puhumme nyt jostakin muusta! — Oletko kuullut, että keltaiset ovat alentuneet arvossa?
— Niin väitetään, mutta he ovat tainneet pelissä menettää kirkon.
— Muistomerkki Lützenin tappiosta. Mainioita ollaan tässä maassa, kun juhlitaan tappioitamme; ja he aikovat kohta juhlia Pultavaakin.
— Keltaisista juohtuu mieleeni, että heidän sukuperänsä lienee myöskin väärä, sillä keltaisen prikaatin Lützenin luona muodostivat saksalaiset, ja oli se keskustassa; muutoin useammat rykmentit muodostivat yhden prikaatin; ja tämä keltainen polveutunee vapaudenajalta.
— Selvä se; mutta joutuvatko nämä kassanhoitajat vankeuteen?
— Eivät, he ylenevät viroissaan; mutta ken siitä uskaltaa mitään hiiskua, joutuu varmasti vankeuteen! Olin aikonut pistää tuon jutun kirjoitukseeni, mutta muutin mieltäni; nyt minua kaduttaa.
— He kulkivat Pienen teatterin ohi, joka oli valaistu juhlanäytäntöä varten.
— Eteläteatterin ohjelmisto, ja Kansallisteatterin vaatimukset.
— Kuninkaallinen teatteri, jonka on perustanut majesteetinrikkoja
Anders Lindeberg; alkaa majesteettirikoksella ja päättyy siihen!
Miten eriskummallista! Ajattelehan!
— Kansallisteatteri, jota hallitsee eräs Strandvägenin varrella asuva pelihuoneen emäntä, ja johon uusia jäseniä värvää… niin; mutta suurilta suljetaan ovet; Antigone ja Julia ovat paenneet, Hamlet ja Horatio kulkivat joutilaina loppua odottaen. Maku ei ole korkea kukkuloilla. "Iloista ja likaista", siinä heidän makunsa! Vakavuutta he pelkäävät.
— Nuo vanhat idealistit ovat mainioita; Allehanda julistaa Paul de Kockin viattomaksi, ja Posttidningen suojelee tuota "irstasta ja jumalatonta" Anatole Francea! Mitä se merkitsee?
— Barrabasta! Vapauttakaa kuka tahansa, vaikka itse Barrabas, kunhan ette vain suurta Zolata! Heillä on niin suunnaton kauhu kaikkea suurta ja voimakasta kohtaan siksi, että itse ovat pieniä ja heikkoja. — Tiedätkö, äsken oopperassa, kun tunsin tuon käden takaapäin tiukasti tarttuvan minuun, niin ajattelin, mitä tuo tuntematon tahtoi. — Personaton raukka, joka ei mahda minulle mitään, suurentaa vähäpätöisen personansa tekeytymällä kuninkuuden osaksi. Hän tahtoo, että palvelisin hänen jumalaansa senvuoksi, että se on hänen, ja siten hän tuntee olevansa hetken yläpuolellani. Hän on jonkinlainen ryhmäeläin, kuten korallit, jotka elävät ja kasvavat yhtenä möhkäleenä. He eivät ajattele mitään, vaan muistelevat ainoastaan, mitä ovat lukeneet sanomalehdestä, kirjasta, mitä ovat kuulleet puhuttavan, lukiessaan he sulattavat kaiken, perkkaamattomana, jyvät ja pienet kivet, paltun ja papanat; ja puhuessaan he aukaisevat kurelihakset ja laskettavat sanoja suustaan, joka on heidän peräreikänsä. Sellainen on enemmistö, uskollinen kansa, terve ymmärrys, joka on vain ymmärtämättömyyttä; he ovat oikeinajattelevia, maan rauhallisia, he muodostavat väestön ytimen. Ja kaikki he ovat vallanhimoisia, mutta voivat hallita vain hallitsijan kautta, joka käy heidän välikappaleekseen siksi, että hän hallitsee heidän kauttaan. — Tiedätkö, minusta tulee anarkisti, vastoin tahtoani.
— Ken ei siksi tulisi! — Kun elämän ja kehityksen kulku on niin kiihtynyt, että nyt suoritetaan maailmanhistoriallinen ajanjakso kymmenessä vuodessa, niin kasvuvoimaisille käy yhä kiusallisemmaksi, että heidät tukahuttaa vanhentunut hallitusmuoto, jolla ei ole mitään käsitystä nykyajasta. Tavat muuttuvat, mutta vanhat lait pysyvät voimassa; oikeuskäsitteet uudistuvat, mutta lakikirja pysyy samana kuin se oli 1734 ja 1866. Meidän laskiessamme metreissä ja kruunuissa, mittaavat vanhat kyynäräkepillä ja laskevat rahansa rikseissä. Nämä epäsuhtaisuudet yhteiskuntarakennuksessa tekevät elämän siinä kuin helvetiksi tai hourujenhuoneeksi. Tiedätkö mitä: maa, jolla ei ole ollut vallankumoustaan, ei voi kasvaa. Katso aateliskalenterista, niin huomaat tarvitsemmeko Tukholman verilöylyä, Lindköpingin samanlaista ja Kaarle XI:nnen reduktsioonia. Oletko Lundissa katsellut Lundagårdia? Siellä ei viihdy yksikään nuori puu, sillä vanhat ovat tiellä ja varjostavat; onttoja ja lahoja ne ovat, ja huuhkajat asuvat niissä. Kaataa niitä ei saa! Miksi piru vie ei saa?… Sinä päivänä kuin ne kaatuvat itsestään, muuttuu koko puisto hiekka-aavikoksi, ja miespolvia saa varrota, ennenkuin uusia kasvaa sijaan. Ei, harventaa pitää ja uudistaa!
— Tahtoisitko seisoa mestauslavan ääressä?
— Minäkö? Kernaasti! Olen tottunut näkemään viattomien kärsimyksiä leikkauksissa; ja minä seisoisin pään puolella ja sanoisin heille lohduttavan sanan viime hetkellä annettuani heille kloroformia. Minä olen villi, minä, vaikkakin olen merkitty henkikirjoihin ruotsalaiseksi; ja minä luulen, että tulevaisuus on villien. Tiedäthän, että kaikki sivistyneet kansakunnat kuolevat; sivistys, hupsuttelu, eläinsuojelus ja kansantieteelliset museot tappavat heidät. Ken kääntyy taakse tunkioitaan katsomaan, hän on kuolemalla kuoleva. Niin tekee nyt kansa tähystellessään taakseen Lützeniä ja Narvaa, Kustaa kolmatta ja Ruotsin akatemiaa, kaakinpuita ja kellotapuleita, vemmelpuita ja raintoja; he kääntyvät vain ympäri, osoittavat sontakokkareita ja sanovat: Kas tämän me olemme tehneet! — Niin, ja elleivät he ole pian tyhjentäneet itseään, niin ei meillä ole milloinkaan tilaisuutta tehdä omaa tarvettamme!
— Oletko joutunut takaisin aikaisemmalle kannallesi kaiken suunnattomasta roskaisuudesta?
— Kun väsyn, niin tuntuu minusta kaikki roskalta; mutta kylliksi nukuttuani olen jälleen valmis tanssimaan suurta tuntematonta kohti!
* * * * *
He kulkivat katuja edestakaisin.
— Katsopas, puuttui tohtori jälleen puheeseen; nykyinen asiain tila on sietämättömämpi minulle ja minun ikäisilleni, jotka kasvoimme 60-luvulla siinä uskossa, että yksinvalta oli laitonta, anastettua; että ruhtinas oli kansan luonnollinen vihollinen, ja että se, ken tahtoi olla Brutus, ansaitsi suuren riemusaaton. Kuulimmehan vapaudenlaulajien sellaisten kuin Talis Qvalisen ja Snoilskyn lauluissaan ylistävän tasavaltaa korkeimmaksi hyväksi. Tämä aiheutti sen, että me tasavaltalaiset odottelimme uutta Jerusalemia, ja 1866 luulimme sen tulleen. Mutta se ei tullut. Ja kun tämä sinua kohtasi, niin me suistuimme takaisin 40-luvulle. Minusta tuntuu, että tänään löyhkää Kaarle Juhanalle, Crusenstolpelle ja Anders Lindebergille, mutta enin Kaarle-Juhanalle. Tällä viimeksi mainitulla tarkoitan kaikkea tympeää: lakkauttamisvaltaa ja kaupungintaloa, Vaxholman linnoitusta ja suurleiriä; sanalla sanoen: ennen minua ollut oli tuhkana ja tomuna, jossa me jo kasvoimme; se kaivettiin ylös ja löyhkää nyt. No, mutta pelkäätkö vankilaa?
— En! Päinvastoin! Se on oleva minulle lepoaika, jolloin tahdon kasvattaa uudelleen itseni.
— Niin, leikin asia se ei ole; olen istunut kuusi vuorokautta sotilaslääkärinä, ja aivoni olivat pakahtua liikatuotannosta.
— Mitä sitten olit tehnyt?
— Olin vastustanut asevelvollisten laitonta kohtelua. Lääkärit käyttivät miehistöä idioottimaisiin kokeisiin, kuten mahalaukun suuruuden mittaamiseen, jonka jokainen oppikirja sanoo vetävän kolme litraa. Senvuoksi heidän piti nieleskellä letkuja, ja kun he eivät voineet tai eivät tahtoneet, niin heitä rangaistiin tottelemattomuudesta. Mitä sanot siitä? No niin, aloin puolustaa noita sorrettuja, ja sain kuusi päivää vankeutta. Sellainen on Ruotsi, maa, joka minun nuoruudessani oli lailla rakennettava. — Tuo uusi armeija merkitsee pientä piiritystilaa! Perustuslaillinen yksinvalta, suojanaan pretoriaanikaarti, joka määrää korkeimman tahdon. Mielivaltaa, puolueellisuutta, laittomuutta, siinä kaikki. —
He kävelivät vielä puoli tuntia, äänettöminä, odottaen kellonlyöntiä, jolloin jäähyväisjuhla oli alkava.
Silloin ilmestyi takaapäin äkkiä jättiläinen heidän eteensä, ja lempeällä, osanottavalla äänellä lausui pastori Alroth:
— Miksis olette niin murheelliset?
Pastori oli näet matkustanut kaupunkiin tervehtimään sisarenpoikaansa Holgeria ja osoittamaan hänelle osanottoaan. Tosin hän oli lainkuuliainen alammainen, mutta, kuten papisto yleensä, ei hänkään voinut sietää sitä, että luterilaisen kirkon päämies oli amiraali. Uskonpuhdistuksen seurauksena oli ollut se, että maan isästä oli tullut kirkon korkein piispa; ja maallinen paavi arkkipiispan yläpuolella muistutti hieman kaartinrykmentin pappisvaltaa, jossa eversti oli kuitenkin aina vain alapäällikkö. Holgerin huomautus tämän vanhan muodottomuuden johdosta oli miellyttänyt pastoria, ja senvuoksi hän säteili ystävällisyyttä heidän vaeltaessaan Götalaisiin huoneisiin.
Vanha kaarti oli koolla; konsuli Levi, arkkitehti Kurt, joka muutoin kulki omia teitään, pysyen syrjässä; Sellén, joka harvoin näyttäytyi ja oli usein matkoilla.
Mieliala oli painostava. He olivat viimein vakiutuneet, ja poikavuodet olivat ohi. Nyt heidän piti kärsimyksellä vahvistaa oppinsa ja valittamatta kestää seuraukset.
— Missä on Lundell, professori? kysyi tohtori, jonka piti saada syntipukki.
— Hän ei tule, vastasi Sellén. Hän on ritarikunnan-tähden ritari eikä voi kärsiä majesteettirikoksia.
— Siinä näette, mitä ritarikunnan-tähti on! Vastamerkki siitä, että on antanut päällysvaatteensa, myönyt nahkansa! Se ei ole niin viaton kuin sanotaan! kiivasteli tohtori.
Pastori vei Holgerin erikseen ikkunanpieleen:
— Terveisiä isältäsi!
— Mitä hän tekee, miten elää?
— Hän on jälleen kotona lasten luona, mutta ei ole entisellään. Tuo ansaitsematon paha maine, johon hän oli joutunut, ja nuo hirvittävät epäluulot, jotka syntyivät äitisi kuoleman johdosta, tuntuvat ahdistavan häntä, niin että hän luulottelee olevansa syyllinen.
— Tapaus ei ole ollenkaan odottamaton, vastasi Holger. Siihen aikaan kun luin lehtien hävyttömyyksiä itsestäni, aloin lopulta vähin uskoa, että olin tuo lurjus, joksi minut kuvattiin. — No, kuinkas Anders veli voi Långvikissa?
— Etkö sitä tiedä? — Hänhän matkustaa Amerikaan vuokra-ajan loputtua.
— Amerikaan? Uuteen Ruotsiin? — Niin; siellä kai kohtaamme kaikki kerran toisemme.
Booli oli valmis, ja tohtori kutsui:
— Niin, ystävät hyvät, hän aloitti. Tässä huoneessa me juhlimme Ranskan vallankumousta 80-luvun viimeisenä vuotena. Veli Alroth ei tosin ollut silloin mukana, sillä hän ei ole vallankumouksellinen, ja hänen läsnäolonsa tänään aiheuttavat omat yksityiset syyt, joita meidän on kunnioitettava. Ovet musiikkisaleihin ovat myöskin hänen vuokseen kiinni, mutta hän sallii meidän kyllä raottaa hetkeksi niitä, kun minä annan soittaa päivän kunniaksi Marseljeesin.
Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta tuntien kuitenkin jonkinlaista pelkoa.
— Sen, mitä meillä on sanottavaa Holgerille tänä iltana, jatkoi tohtori, sen hän tietää ennestään; me emme ylistä hänen tekoaan emmekä valita hänen kohtaloaan, sillä soturi täyttää velvollisuutensa palkkaa tai kiitosta pyytämättä.
— Ei vain politiikkaa! kuiskasi Holger pappiin katsellen, jonka tunteita hän sääli, kaikesta huolimatta.
— Ei, politiikkaa ei, hiukan vain musiikkia mieltemme rohkaisuksi.
Hän viittasi vahtimestarille, joka aukaisi peräovet salonkeihin, ja astui parvekkeelle, josta antoi lautasliinalla viittauksen soittokunnalle. Syntyi äänettömyys. Ja sen jälkeen orkesteri viritti laulun: "Ur svenska hjärtans djup".
Alhaalta kuului tuolien ja pöytien melua yleisön noustessa seisaalleen ja yhdellä kertaa yhtyessä lauluun.
— Sana sanasta, pojat! sanoi tohtori.
Pastori ei käsittänyt asiain yhteyttä, vaan luuli kaikkea pilaksi, niin että häntä ei liikuttanut se vastaisku, joka painoi toisten mieliä. Ja hän rupesi juttelemaan kaiken maailman asioista, vähäpätöisistä pikkuseikoista, joita toiset kuuntelivat miettien omia äänettömiä mietteitään.
Illallinen syötiin kaikessa kiireessä, ja hajaannuttiin pian, sillä tuo kirjava melu alhaalla salissa tuntui uhkaavalta, tukahuttavalta.
Tohtori ja veljenpoika läksivät kahden hotelliin, sillä Holger ei tahtonut enää nähdä kotiaan ennen vankilasta pääsyään.
— Vähemmistönä tänään, enemmistönä huomenna! puhui tohtori. Kokemus on sitäpaitsi opettanut, että se, ken metsässä vaeltaessaan on luullut kulkeneensa harhaan, joutuu äkkiä matkan määrään. Ranskan vallankumous saattoi syttyä vain Ludvig XV:nnen hallituksen jälestä. Sen parempi, mitä huonompaa. Sitäpaitsi tämä on vain lepoaikaa; hihnaa hellitetään ja ruokahalu palaa jälleen, käännyttäessä tuuli on puhaltava purjeita vastaan, ja sinä olet näkevä, että vene kohta muuttaa suuntaansa. Minusta tuntuu kuin kuljettaisiin lausumassa jäähyväisiä kaikelle vanhalle, josta kohta on erottava; kaikki käy silloin niin rakkaaksi, jota on pitänyt vähemmässä arvossa. Uusi vuosisata saapuu uusine sukupolvilleen, ja uusine ajatuksineen, ja silloin on kaikki tämä kuihtunut itsestään. Ryömi nyt, Holger, koteloosi. Palaa jälleen siivekkäänä, niin lähdemme lentoon! — Ja nyt! Terve mieheen! Ja hyvää yötä.
He erosivat, tuskaa tuntematta, ilman suuria sanoja, mutta totisempina kuin milloinkaan ennen.