VIIDESTOISTA LUKU
Oopperakellarissa
Oli kulunut jälleen pari vuotta. Tohtori Borg ja toimittaja Holger istuivat eräänä iltapäivänä uudessa Oopperakellarissa. Holger Borg ei ollut entisellään; nuo kolme vankeudessa viettämäänsä kuukautta olivat vaikuttaneet kummasti häneen. Oli tapahtunut jotakin, josta hän ei tahtonut puhua; ja hänen kasvonsa olivat jäykistyneet niin, että hän ei vainut hymyillä; hänessä oli sisällisesti jotakin jäätynyttä, ja jokin hermo näytti häneltä katkenneen. Mutta virkeissä edistyspyrkimyksissään hän pysyi: ero oli kuitenkin havaittavissa siinä tavassa, jolla hän nyt kohteli uskonnollisia ihmisiä. Hän ei pilkannut enää, ei herjannut myöskään, hänen iloinen uskonsa maailmankoneistoon, jolla ei ollut koneenkäyttäjää, oli haihtunut, eikä hän voinut selittää enää ihmisten kohtaloita eläintieteen avulla.
Vuosi oli sama, jolloin maailmassa alkoi kummitella. Nähtiin merkkejä ja ihmeitä, salaperäisiä kuolemantapauksia, kaukoaavistuksia, ennustuksia. Ja rintaman-muutoksia tapahtui: uskovaiset kävivät uskottomiksi, ja valistusopin miehistä tuli uskovaisia. Itse tiede meni päin mäntyyn: Kockin miljoona-lymfa ei pitänyt paikkaansa; ei keksintöjä eikä edistystä, kähnimistä vain; mutta silloin saapui viesti Amerikasta, että hopeasta ja kuparista tehtiin kultaa, ja että oli muodostettu yhtiö, jonka suojana olivat nuo suuret nimet Edison ja Tezla. Tätenhän kemia oli lopussa ja alkemia tuli sen sijaan.
Kerrottiin, että Parisissa oltiin panemassa vireille noitajuttuja; kääntymisiä katolilaisuuteen huomattiin; kaunotaiteet olivat hyljänneet naturalismin ja kallistuivat mystillisyyteen kuten kirjallisuuskin. Maailmassa kiehui ja kävi, mikä ennusti uutta.
Ystävät istuivat juuri ja laskivat tulevaisuuden mahdollisuuksia, kun
Holgerin katse sattui noihin kuuluisiin kattomaalauksiin:
— En voi nähdä mitään siveetöntä noissa; tuollaisia taulujahan on museo ja Tukholman linna täynnä.
— Niin, mutta mainiointa oli nähdä, miten tuo suuri Faustin-kääntäjä, joka oli siveydenharrastaja ja antinaturalisti 84-luvulla, nyt esiintyi alastomuuden puoltajana ja sellaisella tarmolla, jota häneltä oli turhaan varrottu oikeaan aikaan.
— Hän on nyt kuollut, ja haudataan huomenna. Onpa mieltäkiinnittävää nähdä.
Samassa tuli iltalehti. Holgerin täytyi vilkaista siihen.
Tohtori kuuli ähkinää ja puhkinaa, ja huomasi, että Holger kävi nolon näköiseksi.
— Oletko hävinnyt jotakin? hän kysyi. Lehti kahisi lukijan kädessä, ja hän pudotti sen pöydälle.
— Mitä on tapahtunut?
— Lue!
Tohtori luki; luki ja paisui, luki ja kirkastui.
Hän luki, että Ruotsin naisvapautumisen ylimmäinen papitar oli heittänyt hiiteen koko moskan havaittuaan sen hassutukseksi. Ja hän kehoitti sukupuoltaan ja äitejä työskentelemään sen hyväksi, että nainen kehittyisi naiseksi, äidiksi ja puolisoksi.
— Vihdoinkin! huudahti tohtori. Pannukakku siitä tuli ja pannukakku se oli senvuoksi, että se lähti väärästä edellytyksestä. Mutta ajattele, kuinka paljon työtä, kuinka paljon vihaa, kuinka paljon p—aa tähän on tuhlattu. Hehän tahtoivat surmata Falkin, kun tämä ei voinut käsittää tuon hulluuden hienouksia. Jos olisin uskovainen, niin uhraisin hekatombin jumalille!
Holger ei voinut yhtyä iloon, sillä hän tunsi kadottaneensa uskontonsa, uskon naiseen! Eikä hänellä ollut voimia tunnustaakseen erehtyneensä. Hän suuttui tapansa mukaan, ja hänen jälleen toinnuttuaan nousivat hänen harjaksensa.
— Siksi:, että hän on väsynyt…
— Vai niin? Puhummeko muusta! Miten Ester ja Max voivat?
— Varmaankin he ovat hyviä ystäviä, mutta avioliitto lykkäytyi, kun papit eivät tahtoneet kuuluttaa.
— Ja minkä vuoksi on kuulutettava, että kaksi ihmistä aikoo rakastaa! Salaisin, jonka luonnollinen tunne vaatii peitettäväksi, asetetaan näytteille! Minusta se on kyynillistä! Mutta pelätään kaksinnaimista. Sitä pelätään, mutta tunnetut kaksinnaimiset ja moniavioisuudet tunnetuissa avioliitoissa, ne ovat rankaisemattomia, ovat tulleet tavaksi. Nainen ottaa nykyään miehen saadakseen vain kaitsijan ja laillisen suojelijan — piru tässä ruvetkoon irstaitten naisten syöttinä olemaan. Ja kun te vapautitte naisen naisellisuudesta ja häveliäisyydestä, tuli hänestä kokotti. Te juuri olette pilanneet sukupuolen ja avioliiton, ja juuri nuo miehekkäät naiset ovat turmelleet miesten vaistot niin, että heistä on tullut perversejä. Sellainen oli Kreikan loppu! Aspasioihin, ystävättäriin ja sodomiitteihin he joutuivat. Luulen, että lähestymme loppua! Olen, kuten tiedät, monta kertaa etsinyt puolisoa, perheenemäntää ja äitiä, mutta löytänyt vain kokotin. Kiimaa ja vihaa, sitä minä löysin. Etsin rakkaudelleni — anteeksi lausumatapa — vastarakkautta, mutta kohtasin pelkkää vihaa; vihaa miestä kohtaan, joka näyttää muodostavan naisen niin sanotun rakkauden. Häväistä miestä, siinä naisen ihanne. Sinä tiedät sen! — Annat hänelle miehuudenvoimasi, ja tällä voimalla, sinun voimallasi, hän hallitsee sinua. Ja hän vaikuttaa kuin induktsioonikone; tekee virranvoimasi moninkertaiseksi ja kääntää virran sinua vastaan. Mutta sitä et ole milloinkaan ymmärtänyt! Katsohan aarrettasi, miten hän kutistuu joka kerran, kun sinä katkaiset virran! Itsesi alle sinä aina alistut hänen tahtoonsa alistuessasi! — Katsohan vain, miten nuo ihailemasi "suuret naiset" syntyvät. Ensin he etsivät voimakkaita miehiä, kuuluisia, suggestiivisia; saatuaan akkumulaattoreihinsa voimaa, alkavat he itse leikkiä patteria ja synnyttää virtoja, jotka kuitenkin ovat vain toisarvoisia. — Kun kaikki on valmiina, tulevat he ottamaan; kun taistelutantereet ovat täynnä kuolleita ja haavoitettuja, silloin saapuvat luittenkerääjät; ja aina on laumoittain heikkoja miehiä, jotka kunnioittavat tunkionpenkojattaria kuningattarina; sinä tunnet nuo miehet, jotka aina tähtäävät potkun miesten haaroihin…
— Niin, mutta sinä olet naistenvihaaja!
— Kun ajattelen tarkoin, niin minun on ehkä vastattava myöntävästi. Minähän vihaan kaikkea vihollismielistä, ja koskapa vihaan naista, niin hän on vihollinen. Ja jos hän on vihollinen, niin hän vihaa miestä. Totta lienee, että sukupuolet vihaavat toisiaan, ja tämä viha on kyllä vieroitusvoimaa kahden vastakkaisen välillä, joka rakkaudessa vaihtuu vetovoimaksi. Voit yhtä hyvin sanoa kaikkia naisia miehenvihaajiksi kuin minua naisenvihaajaksi. Ajoittaisia virtoja! Siinä rakkaus! — Mutta nainen on aina vaikuttanut terveellä vetovoimalla minuun, siksi en voi hyvällä omallatunnolla tunnustaa mitään erikoista naisvihaa, johon yksin olisin syyllinen! Päinvastoin, olen aina tuntenut elämän autiuden, ellei lähellä ole ollut äidin helman lämpöä, mutta teidän turmeltuanne naiset, on mahdoton enää sietää tätä elämää. Te sanotte, että en voi säilyttää heitä, minä vastaan, etten ole tahtonut säilyttää mätää lihaa talossa. — Kas tuossahan on Kurt! Tunnetko sitten hänen avionsa? Se oli mainio! Usko pois!
Arkkitehti tuli sisään seurassaan silmälaseja käyttävä mies, joka oli epämääräisen näköinen. Veli nyökkäsi ja painui seuroineen erääseen salin nurkkaan.
— Niin, mitenkä on hänen avioliittonsa laita? kysyi Holger. Kaikki siinä oli niin salaperäistä; onko se lopussa?
— Lopussa? Toivottavasti! Näin hän sai omansa! Hänet laahattiin erääseen lapsettomaan perheeseen, ja juuri sillä hetkellä, kun puolisot olivat kyllästyneet toisiinsa. Hänestä tuli molempien ystävä; he riippuivat hänessä ja kuljettivat häntä mukanaan haihduttaakseen ikävystymistä. Luonnollisesti hän ja rouva rakastuivat toisiinsa; mies vei tietämättään heidät yhteen; ja eräänä kauniina päivänä, ollakseen rehellisiä, he ilmoittivat miehelle tunteensa, jonka jälkeen rouva matkusti Parisiin saadakseen avioeron. Kurt odotti, ja jonkun ajan kuluttua hänen piti palata takaisin. Kurt kun oli kärsimätön, matkusti hän Söderteljeen rouvaa vastaan. Juna pysähtyi; Kurt puikkelehti vaunujen läpi löytääkseen morsiamen, joka ei aavistanut mitään. Vihdoin hän joutui erääseen tupakkavaunuun. Siellä makasi hänen lemmittynsä, pää erään vieraan herran polvella, ja tupakoi. Kurt ei hämmentynyt; nosti lakkiaan, pyysi anteeksi, eikä ollut tuntevinaan naista. Mutta päästyään viereiseen vaunuun, oli nainen hänen kintereillään, ja kohta hänen kaulassaan; itkien, vannoen hän vakuutti, ettei se merkinnyt mitään: vain ystävä, joka oli tarjonnut hänelle suojelusta matkalla. Kurt kun itse oli rehellinen ja uskollinen, luuli naista samanlaiseksi. Senvuoksi nainen pitää miestä tuhmana! nyt sen tiedät! No niin, ystävä esitettiin, ja oli hän kyllin hienotunteinen hävitäkseen ensimmäisenä iltana. Mutta seuraavana ehtoona syötiin yhdessä illallista sukulaisten kanssa, ja ystävä oli mukana. Siellä ystävä ja morsian vaihtoivat keskenään tuttavallisia sanoja ja silmäyksiä, niin sydämellisiä, että Kurt menetti viimein malttinsa, pani toimeen kohtauksen ja viskasi lautaset lattialle. Aivan äkkiä hän huomasi näyttelevänsä naurettavan aviomiehen osaa, mutta meni kuitenkin nopeasti naimisiin. Nyt he istuivat ikävissään, aivan kuin rouva ja tämän mies ennen. Miten kummallista! — Hänen elämänsä piti näet olla vain alituista menoa. Kurtin täytyi myötäänsä kuljettaa häntä ulkona. Silloin hän vasta eli, kun sai kapakassa herrojen katseet kääntymään puoleensa, ja silloin hän nautti nähdessään miehen kärsivän. Koko hänen olemassaolonsa riippui siitä, että mies kärsi. Ja hänen täytyi näytellä onnellista aviomiestä, kuten kaikkien, jotka ovat naimisissa eronneiden kanssa. Hänen piti olla elävä todistuskappale siitä, että entinen mies "ei voinut tehdä vaimoa onnelliseksi". Ja entisen musertamiseksi piti näiden saada lapsia. Kurt näet pitää itseään tässä suhteessa oikein aika poikana! Mutta katso, lapsia ei tullut. — Siis: ei hänkään! — Nyt vaimon alituiset soimaukset muuttivat hänen elämänsä helvetiksi. — "Nykyään ei ole enää olemassa miehiä", virkkoi vaimo. — Hänen oma vikansa se ei tietysti mitenkään voinut olla.
Mitä Kurt teki? Niin, mitä oli hänen tehtävä? Hän hankki itselleen suhteen, ja lapsen. Hänenhän täytyi pelastaa miehenkunniansa. — Syy oli selvästi rouvan. Mutta Kurt sai kantaa kuitenkin koko häpeän. "Hän oli vietellyt toisen miehen vaimon, ja hylkäsi sitten tämän". — Mutta Kurt ei ollut vietellyt häntä! Ei siitä apua! "Hän oli vietellyt toisen miehen rouvan!" Siitä ei välitetty mitään, että se oli juuri rouva, joka oli lähtenyt tiehensä. No niin, nyt on Kurt vapaa, mutta oletko kuullut kummempaa, että hänen ajatuksensa askartelevat vielä tänäkin päivänä tuossa vaunussa olleessa ystävässä. Hän on kysynyt varmaan kaikilta tuttaviltaan, uskovatko he, että se merkitsi mitään. — Niin, sotkuista on nykyään!
Samassa astui saliin suuri lihava herra, nainen ja kolme lasta.
Nainen oli erittäin hyvinvoivan näköinen, ja oli hänellä harteitten yllä melkein liian pieni pää.
Tohtori katsoi hetken seuraa, säpsähti, kääntyi ikkunaan päin ja varjosti kädellä silmiään, kasvoillaan naurun ja, itkun sekainen ilme. Annettuaan seuran kulkea ohi, puhui hän hullunkurisen mahtipontisesta:
— Siinä meni ensimmäinen vaimoni toisen miehensä kanssa (tai kolmannen, ken tietää?). Tuo hupakko, joka vastanaineena sanoi elävänsä nunnan elämää, ja hupsutteli lapsen tullessa, ettei käsittänyt, mistä se tuli. Tämä kylmäverinen veitikka pakoitti idioottimaisella puheellaan minut eroamaan ja menemään uusiin naimisiin. Katsopas, Holger, hänen suutaan, ja varo lapsensuita. — Ja hän oli ensimmäinen rakkauteni! — Luulen toisinaan, ettei se ollut tuhmuutta, vaan ilkeyttä. Hän oli minulle mustasukkainen siitä, että olin saanut hänet. Kunnia oli liian suuri, ja senvuoksi se oli minulta riistettävä! — Hän oli suurin nauta, mitä olen tuntenut, senvuoksi kaikki viholliseni tekivät hänestä korkeimman olennon; he sanoivat, että olin saanut kaikki häneltä, vieläpä lääketieteellisen sivistyksenikin. Tuon pikku suun jokainen sana oli niin ilkeä, että aioin kerran lyödä naulan hänen kielensä läpi. Toivon, että hän on saanut selkäänsä tuolta mörökölliltään, minun syyni. — Niin, Holger, sellaista on elämä, eikä se ole minun syyni.
KUUDESTOISTA LUKU
Kuolleiden valtakunnassa
Ester Borg kulki kirkon edustalla ja näki, että se oli auki. Siellä sisällä oli kaunista, ja alttari oli vihrein köynnöksin koristettu. Kuusenhavuja oli siroitettu edustalle, oli siis odotettavissa hautajaiset. Kansaa tulvi, ja väkijoukossa hän näki kreivi Maxin, jonka kanssa ei ollut seurustellut kuuteen kuukauteen. Ester näki hänet, mutta hän se ei ollut, vaan joku hänen näköisensä. Tätä hän sanoi "näkemiseksi", ja silloin hän tiesi Maxin pian saapuvan. Hän meni sisälle odottamaan. Hänen ja kreivin välit olivat särkyneet sillä kertaa, ja he olivat päättäneet erota; mutta olivat kärsineet erosta niin, että solmivat jälleen liiton. Senjälkeen he olivat kärsineet toistensa läheisyydestä ja eronneet taas; ja sitä menoa oli jatkunut vuosikausia.
Ester nousi oikeanpuoliselle lehterille, hän ei tiennyt minkä vuoksi, mutta tunsi, että tulisi viihtymään siellä. Sen näköinen lehteri vaan oli; lähellä holvia, korkealla väkijoukon yläpuolella, ja niin turvallinen.
Hetken kuluttua kreivi todellakin saapui, ja lähestyi levollisesti Esteriä, ikäänkuin olisi ennakolta määrännyt kohtauksen hänen kanssaan.
— Oletko varronnut kauan? kysyi hän hillityllä äänellään.
— Kuusi kuukautta, kuten tiedät, vastasi Ester mutta oletko nähnyt minut tänään?
— Olen, äsken juuri raitiovaunussa; ja minä katsoin sinua silmiin niin, että luulin puhelevani kanssasi.
— On "tapahtunut" paljon viime näkemästä?
— Niinpä niin, ja minä luulin, että välimme olisivat olleet lopussa.
— Kuinka niin?
— Kaikki pikku esineet, jotka olen saanut sinulta, ovat särkyneet salaperäisellä tavalla. Mutta tämä on vanha havainto.
— Todellakin! Nyt muistuu mieleeni joukko tapauksia, mutta luulin niitä vain sattumaksi. Sain kerran isoäidiltäni silmälasit meidän ollessamme vielä hyviä ystäviä. Ne olivat tahkotusta vuorikristallista ja erinomaiset ruumiinavauksissa, oikeat ihmekapineet, joita vaalin kuin silmäterääni. Eräänä päivänä särjin suhteeni eukon kanssa, ja hän suuttui minuun. Seuraavassa ruumiinavauksessa tapahtui sitten, että lasit putosivat niistä ilman syytä. Luulin, että ne olivat ihan yksinkertaisesti rikki; lähetin ne korjattavaksi. Mutta eipäs, ne yhä vain kieltäytyivät palvelemasta; joutuivat erääseen laatikkoon ja katosivat.
— Mitä sanotkaan! Ihmeellistä, että se, mikä koskee silmiä, on kaikkein arinta. Sain eräältä ystävältä kaksoiskiikarin; se sopi aivan minun silmilleni, ja minä nautin sen käyttämisestä. Ystävästä ja minusta tuli vihamiehet. Tiedät, että sellaista sattuu, ilman näkyväistä syytä; tuntuu siltä kuin ei saisi olla sovinnossa. No niin, kun minun piti käyttää seuraavalla kerralla kiikaria, niin en nähnyt selvästi. Väli oli liian lyhyt, ja minä näin kaksi kuvaa. Ei minun tarvinne mainita sinulle, ettei väli ollut lyhentynyt eikä silmien etäisyys kasvanut! Se oli ihme, jollaisia tapahtuu joka päivä, ja joita huonot havainnontekijät eivät huomaa. Entäs sitten selitys? Vihan sielullinen voima lienee suurempi kuin uskommekaan. Muutoin on kivi sinun antamastasi sormuksesta pudonnut — eikä sitä voi korjata, ei voi. Samoin on nimileiman laita! Tahdotko nyt erota minusta?
— Sinähän tiedät, että me molemmat tahdomme, mutta emme voi. Olen päivät päästään niin läheisessä yhteydessä kanssasi, että tuskin kaipaan läsnäoloasi, ja minä pidän enemmän siitä, sillä tavatessa me käymme eripuraisiksi. Tuntuu siltä kuin ruumiimme eivät kärsisi toisiaan.
— Niin, siltä tuntuu. Mutta sinun aurasi seuraa minua, ja etäältä tunnen mielialasi minua kohtaan kolmena eri tuoksuna, joista kaksi on minulle erittäin mieluista. Ensimmäinen on kuin suitsutus, ja se voi käydä niin sakeaksi, että se vaikuttaa kuin noituus ja hulluus, viimeinen on tuoreen hedelmän kaltainen. Järjestyksessä toinen on tukahuttava kuin saippuan haju ja vaikuttaa aistillisen epäystävällisesti. Mutta läheisyydessäsi en tunne milloinkaan näitä enkä muitakaan tuoksuja; siis eivät ne ole mitään hajuaistimuksia aineellisessa merkityksessä, vaan tuntuvat jonkin tulkinnalta. Enkä tunne milloinkaan poissa ollessani olevani epäsovussa kanssasi; kun eroamme riideltyämme, jolloin vihani on niin suunnaton, etten saa sanaakaan suustani, niin, heti lähdettyäsi viha häipyy ja hiljainen ihana rauha leviää mieleen, jossa olen niin läheisessä suhteessa kanssasi kuin haluan. Puheeni, ajatukseni, kirjoitukseni, kaikki omistan sinulle; ja kun hyväksyt ne, voin tuntea makusi suussani, ja silloin suitsutuksesi käy lievitykseksi. Päästäkseni sinusta vapaaksi, etsin toisinaan seuraa, mutta alan pelätä ihmisiä, he loukkaavat minua läsnäolollaan, sotkevat kudoksemme, ja minusta tuntuu kuin olisin uskoton sinulle. — Niin, ystäväni, maailmankaikkeudessa on arvoituksia; ja ihmiset hapuilevat, eivät sokeina, sillä he näkevät, mutta eivät ymmärrä. — Ken sinä olet, ken minä, sitä emme tiedä! Mutta yhtyessämme minusta tuntui kuin olisin syleillyt ruumista, joka ei ollut sinun, vaan jonkun toisen… en tahdo sanoa kenen.
— Ja minusta tuntui kuin sinä, sinä olisit ollut isäni, niin että minua hävetti ja inhoitti! Mitä tuo peljättävä, salaperäinen on, johon olemme joutuneet?
— Nyt vasta ehkä ihmiskunta pääsee noiden ratkaisemattomien arvoitusten perille. Ainakin saa aavistuksen niistä! Olet kai usein huomannut minun tullessani luoksesi, että synkistyin ja kävin sanattomaksi. Sanoit sitä huonoksi tuuleksi. Ei, ystäväni, saavuin riemusta säteillen ja valmiina seurustelemaan kanssasi tuntikausia. Mutta sinä katsoit vieraasti minuun, huoneesi oli niin myrkyllinen, että olin tukehtua; tiesin vain, että minun täytyi päästä pois. — Ja kun sitten olit minulle vihainen, niin en voinut vastata enkä puolustautua. Uskon sitäpaitsi, ettei ole olemassa kahta ihmistä, jotka ymmärtävät toisensa. Toinen antaa sanalle toisen arvon kuin toinen, ja kuinka toinen voisi sitäpaitsi ymmärtää toista, kun itsekään ei ymmärrä itseään? Äänettömyydessä ymmärrän sinut parhaiten ja kaukana luotasi; silloin olet minua lähinnä, silloin ei synny väärinymmärryksiä.
— Minun ei tarvitse kertoa sinulle elämääni viime näkemästä, sillä sinä tunnet sen…
— Niin, minä tunnen sen; sinä kaipaat pois tuosta epävapaudesta, sillä niin on meidän laitamme; jokainen rakkaussuhde merkitsee epävapautta ja on senvuoksi kiduttava…
Samassa laskeutui kaksi raskasta kättä ystävällisesti heidän harteilleen, ja tohtori Borg istuutui heidän taakseen.
— Hyvää päivää, lapset, oletteko tekin tulleet tänne katselemaan tuota ilveilyä. Kristuksen seuraajat hautaavat Antikristuksen. Ruotsi saa suuren runoilijan, joka ei ollut milloinkaan runoilija, koska hän ei milloinkaan elänyt, hän valitti itse ettei ollut mitään kokenut, eikä hänellä ollut mitään senvuoksi kerrottavaa. — Hän käänsi ensimmäisen osan, toista hän ei jaksanut! Se poika oli ruotsalainen. Kaiken, jota hän oli sylkenyt, hän lopulta poimi maasta ja ripusti rinnalleen, kaikki nuoruutensa ihanteet hän vaihtoi arvonimiin ja arvoasemiin, ja tätä hölläluonteista, selkärangatonta otusta on jo ylistetty lujaluonteiseksi, tarmokkaaksi mieheksi! Mehän elämme humbuugin aikakaudessa.
— Älä puhu pahaa kuolleista, kuiskasi kreivi Max, he voivat kostaa!
Nyt tuli saattojoukko sisään; ja Max kumartui Esterin puoleen alentaen äänensä, jotta tohtori ei olisi kuullut hänen sanojaan.
— Näetkö, tuolla kulkevat kuolleet! Nykyään elossa olevat hengittävät oman aikansa ilmaa, elävät nykyisyydestä; nuo tuolla alhaalla elävät 1850 elämää kuten vainajakin; he ovat syöneet tuhkaa ja luita, senvuoksi he ovat tuhkankarvaisia; kaikki jo ennen nautittu ja sulatettu, jäännökset, elottomat jätteet ovat heidän ravintonaan; varjojen valtakuntaan he kuuluvat, ja elävään, kasvavaan kaikkivaltaan uskomatta he tekevät itselleen savesta epäjumalan ja panevat sen hopeajalkaiseen arkkuun; mutta vainaja ei ollut heidän; ei tee mitään, sillä he tekevät tyhjästä; hän oli heidän aran, verettömän jälkikaiku-aikansa lapsi, ja he tuntevat omansa; he ovat aikanaan taistelleet häntä vastaan, he ovat voittaneet hänet, ja nyt he kantavat ruumista riemusaatossa; taistelua Patrokloksen ruumiista, Patrokloksen, joka makasi vuosisatoja toimetonna ja heräsi viimein, jolloin itse Apollon löi hänet sokeudella ja Hektor hänet surmasi.
Tohtori Borg keskeytti tässä: — Kuulkaahan! Nyt puhuu heidän jättiläisneronsa, mies, joka ei ole koskaan tehnyt mitään, mutta tuli entiseksi valtioneuvokseksi kolmenkymmenen seitsemän vuoden ikäisenä, ei saanut milloinkaan mitään valmiiksi, paitsi muutamia keskeneräisiä lentokirjasia. Lentokirjanen, dosenttikirjoitus, se oli ajan muoto. — Hän pelkää jälkimaailman arvostelua kuolleen elämäntyöstä, ja senvuoksi hän vakuuttaa hänet sen tapaturman varalta. Kuulkaa! — Hänen, vainajan, ajatukset olivat niin valtavat, että vasta tulevien vuosisatojen sukukunnat kykenevät käsittämään niitä! Sepä vasta peto. — Nyt tulee Kristuksen seuraaja, joka ei kainostele istuutua antikristuksen valtaistuimelle. Sovinnollisuus on kaunista, mutta kun se ostetaan maailmallisesta kunniasta ja maallisesta kunnianosoituksesta, niin se on roskaa! — Kuulkaahan, kuinka hän tasoittelee uskonoppia, sovittelee sääntöjä — — — ja nyt! Nyt muuttui musta valkeaksi! — Luonne! Lujaluonteinen! Luonteen lujuus! Ja nyt: vapaamielinen, vapaa, — miksi ei vapaa-ajattelija? — Ei kiitos!
Kreivi Max kääntyi Esterin puoleen.
— Hän oli mukana tuomitsemassa Holgeria majesteettirikoksesta. Tämä on merkillinen näytelmä! — Nämä tuhkaihmiset muistuttavat lemuureja ja toukkia, jotka tahtovat varastaa Faustin ruumiin! Muistatko? — Ja tuntuu siltä kuin Mefistofeles seisoisi alttarin takana ja kääntäisi heidän silmänsä! He näkevät vainajassa kaikki ne ominaisuudet, joita tällä ei ollut. Aivan kuin Auerbachin kellarissa:
Falsch Gebild und Wort
Verändern Sinn und Ort.
— Puhutko Oopperakellarin kuvista? keskeytti tohtori, joka oli kuullut väärin.
— He näkevät viinamäkiä ja rypäleitä! kuiskasi Max Esterille.
Betrug war alles, Lug und Schein!
Mutta ylimmäinen pappi on minusta pahin; hän on sokeudessaan kammottava; häntä on nähtävästi kohdannut "väkevä eksytys", niin että hän luulee valhetta totuudeksi. Muistatko, että hän syytti Akselia valheesta kuolinvuoteella, jolloin tämä puhui totta?
— Niin, nyt Ruotsi sai yhden pyhimyksen lisää! lopetti tohtori Borg. Hän oli ruotsalainen sielultaan ja sydämeltään, heidän perikuvansa; diletantti, joka ei saanut mitään valmiiksi; kuivakiskoinen ajattelija, joka filosofoi tyhjää; laulaja, jolla ei ollut ääntä; kirkui äänensä ensimmäisestä bassosta tenoriksi; alkoi vastustuspuolueen miehenä, päätti päivänsä Ruotsin Akatemiassa; oli alussa espanjankärpänen, lopuksi valkea laastari. Barrabashan se on, joka makaa hymyillen laatikossa; mutta pappi luulee häntä ristiinnaulituksi! — — — kuulkaa, miten hän suostuttelee uskonkappaleita; mutta kuulkaa, kuinka kuudestoista tuoli narisee; liukkaita sanoja kuin sokerivesi kynttilän valossa. He itkevät! Aivankuin Voltaire'n kortinpelaajat, jotka itkivät Homeroksen kuolemaa! Tiedätkö, että tuollainen jäte nimitti äskettäin vainajan meidän Homerokseksemme, vaikka tämä ei ollut kirjoittanut Iliadia eikä Odysseiaa; hänen elämänsä oli kyllä Odysseia siinä suhteessa, että hän oli poissa niin kauan, ja hänen kotia tullessaan olivat kosijat valloittaneet hänen talonsa. — Toivotammeko rauhaa hänen tomulleen onnitellen itseämme siitä, että yksi aikakausi hänen hahmossaan on saanut kolme lapiollista multaa; aikakausi, joka oli suuren vallankumouksen vihollinen; jonka kielteisenä ja vähemmän kunniakkaana tehtävänä oli ehkäistä.
Tohtori läksi urkujen soiton alkaessa, sillä hän ei voinut kärsiä sitä soittokonetta.
Ester ja Max jäivät paikoilleen.
— Niin, virkkoi Max; kunnon tohtorimme katselee asioita 80-luvun valossa, mutta unohtaa, että elämme nyt 90-luvulla. Hän ei ymmärrä uutta aikaa, joka tekee tuloaan; hän ei ymmärrä meitä nuoria; sillä jos hän olisi kuullut äskeisen keskustelumme, niin hän olisi sanonut sitä — niin, mikä tuo kaunis selittävä sana olikaan?
— Hermostuneisuus!
— Niin, sehän se oli! 80-luvulla sairastettiin vatsakatarria, joka oli pelkkää tyhjää puhetta; nyt vaivaa hermostuneisuus ihmisiä. Kullakin ajalla on omat vammansa, jotka näyttävät riippuvan sielullisista muutoksista, aivankuin lasten selittämättömät sairaudet kasvavassa iässä. "Hän kasvaa", sanotaan. Niin, me olemme kasvaneet, ja olemme senvuoksi sairaita. Mitä on umpisuolentulehdus? Se lienee eläimellisen elimen sairautta, joka on käynyt tarpeettomaksi ja leikataan senvuoksi pois. Toivon, että kaikki eläimellinen voitaisiin leikata pois; ja katsos, senvuoksi en tahdo kieltää, että tunsin toisinaan myötätuntoa vainajaa kohtaan, jonka pieniin voimiin oli yhtynyt hyvä tahto ja ylevä pyrkimys. Tohtorimme sitävastoin — niin, hän oli aikansa lapsi, mutta se aika on ohi, minulle hän on vieras ja jo vainajien joukossa oleva. Hänen nuoruutensa ihanteet ovat osaksi lakanneet olemasta ihanteita, siksi että ne ovat toteutuneet; ja ihanteiden tulee olla edessäpäin. Mutta vaarallisinta tohtorissa on se, että hän on käynyt jo ehkäisijäksi. Hän pelkää nuorisoa, eikä tahdo kuulla puhuttavan uudesta. Hän on vetänyt rajaviivansa; tähän saakka, mutta ei siitä yli. Sensijaan, että koettaisi selittää jokapäiväisen elämän selittämättömiä seikkoja, hän sivuuttaa ne. Hän, joka uskoo lainalaisuuteen ja järjestykseen, uskoo kuitenkin sattumiin; sehän on ajatustavan heikkoutta, että samassa henkäyksessä kieltää väitteensä. Hän, joka uskoo kehitykseen ja kasvamiseen, tahtoo evätä sielunelämältämme mahdollisuuden kehittyä korkeampiin kykyihin. Hän uskoo langattomaan sähkölennättimeen, mutta kieltää sielun kyvyn asettua toistensa yhteyteen välimatkan päästä. Kunnon tohtorimme on hieman yksinkertainen. Holger sitävastoin voi kasvaa; hän näyttää tehneen muutamia havaintoja vankilassa, mutta ei ilkeä puhua niistä, ja arkailee, että häntä hymähtäen sanottaisiin mystikoksi; ja hän tietää sitäpaitsi, että hänen lehtensä kuolisi sinä päivänä, jona hän koskettaisi sitä kieltä. — — —
Tiedät itse; en saa painetuksi sitä, mitä kirjoitan, sillä sitä sanotaan hassutukseksi; ja minä saan varrota, kenties käydä perikatoon matkalla…
Nyt läksi saattojoukko kirkosta.
— On omituista nähdä, sanoi Ester, miten niin erilaiset puolueet ovat yhtyneet kunnioittamaan vainajaa.
— Niin, ystäväni, se voi merkitä sitä, että kaikkien mieliin on painunut muisto Tuonpuoleisesta, ja että ylhäinen vetää luoksensa. Voin lukea hänen elämänsä ristiriitaisuudet ja tehdä yhteenvedon räikeistä ristiriitaisuuksista, mutta siihen vaaditaan kasvatusta ja itsensä voittamista.
Gerettet ist das edle Glied
Der Geisterwelt vom Bösen;
Wer immer strebend sich bemüht
Den können wir erlösen.
Und hat an ihm die Liebe gar
Von oben Theil genommen,
Begegnet ihm die selige Schaar
Mit herzlichem Willkommen.
Mutta minä ymmärrän myöskin Mefistofeleen osan, oikeutetun osan.
"Herra" tulkitsee sen näin:
Ich habe deines Gleichen nie gehasst.
Von allen Geistern die verneinen,
Ist mir der Schalk am wenigsten zur Last.
Kuuntele tarkasti nyt!
Der Menschen Thätigkeit kann allzuleicht erschlaffen,
Er liebt sich bald die unbedingte Ruh;
Drum geb ich gern ihm den Gesellen zu,
Der reizt und wirkt und muss als Teufel schaffen!
Siinä kieltäjän tehtävä, pahan oikeutus elämän taloudessa. Siinä tohtorimme ekvatsiooni; vastustajan, vikojen löytäjän, joka hoitaa tehtävänsä kuin mies, ja jota kipeästi kaivataan näinä aikoina, jolloin sovinnon tehneet kilpailevat keskenäisessä imartelussa ja ylistyksessä. — Nyt meidän täytyy lähteä; kirkko suljetaan!
He läksivät, ja suuntasivat askeleensa kuin äänettömästä sopimuksesta Saaria kohti. Heidän yhteiset vaelluksensa olivat heidän parhaita hetkiään. Kulku samassa tahdissa pakoitti heidät astumaan rinnan ja mukautumaan toinen toisensa mukaan; tästä syntyi molemminpuolisiin myönnytyksiin perustuva sopusointu; ihmisten katseet saivat heidät varomaan lähentelevää lähestymistä; ja kun uusia esineitä aina kiiti ohi, vaihtuivat mielialat ja niiden mukana keskusteluaiheet:
Mutta kun he olivat uupuneet kävelystä, tahtoi Ester istua uudella Oopperaterassilla. Hetken emmittyään Max seurasi häntä. Ja nyt he istuivat kumpikin omalla puolellaan pöytää; lähenivät lähenemistään toisiaan, ja katsoivat toisiaan silmiin.
— Miten suoriudumme tästä, Ester? kysyi Max.
— En tiedä! Toivon sitä, enkä toivo kuitenkaan.
Äkillinen halu puhua jostakin muusta valtasi molemmat; he tahtoivat nähtävästi siirtää tuonnemmaksi tuon tuskallisen leikkauksen. Ester silmäili ympärillään istuvia monia ihmisiä löytääkseen jonkun, josta keksisi puheenaiheen, ja joka synnyttäisi mielikuvan jostakin kaukaisesta. Tuolla istui eräs kapteeni tykkiväen univormussa, ja tästä Ester sai heti tukikohdan pelastaakseen molemmat tuosta alakuloisesta tunnelmasta.
— Muistatko, hän aloitti, viime vuonna tuota ranskalaista tykkiväen kapteenia, joka vietiin siirtovankeuteen syylliseksi todistettuna vakoojana.
— Muistan, vastasi Max hajamielisesti.
— Nyt aletaan huhuilla, että hän oli viaton; mitä arvelet asiasta?
Max ei pitänyt tuollaisista käänteistä keskustelussa; hänestä ne tuntuivat siltä kuin häntä olisi yritetty pettää, houkutella hänen ajatuksiaan radoille, joille hän ei tahtonut. Hän vastasi kuitenkin kohteliaisuuden vuoksi.
— Olin siihen aikaan Parisissa, ja sain sen käsityksen, että hän oli syyllinen, jota pidin sangen luonnollisena, kun mies oli syntyään saksaa puhuva elsassilainen ja tullut valtakunnan alammaiseksi 1871.
— Miksi sitten luulet, että hän oli syyllinen? Kreivi koetti muistella asiaa, joka ei liikuttanut häntä, ja vastasi:
— Kapteenista tuli ranskalainen, mutta hänen sukulaisensa Mülhausenissa pysyivät yhä saksalaisina; ja kun Dreyfus, sehän muistaakseni oli hänen nimensä, kävi joka kesä heidän luonaan, niin hän luonnollisesti juorusi. Näin myös, että hänen luonaan olisi käynyt Fontainebleau'ssa tai jossakin muualla hänen saksalainen veljensä, ja että hän olisi näyttänyt tälle joukon uusia keksintöjä, jos hänellä nyt oli yleensä mitään näytettävää.
— No, minkä nojalla hänet sitten tuomittiin?
— Epäilyä herättävien seikkojen nojalla; yhtäpitävien todistusten ja sitovien asianhaarain; nykyaikainen todistamistapa kiinnittää enemmän huomiota tällaisiin kuin aineellisiin; ja todistuksethan ovat aina vääriä siitä syystä, että ihmisen muisti on epätäydellinen. Ja yleinen mielipide riippuvainen harrastuksista ja intohimoista.
— Niin, mutta olen muistavinani, että hänet tuomittiin nojautumalla epätietoiseen todistuskappaleeseen.
— Tarkoitat tuota niin sanottua Bordereauta. Näin sen autografoituna erään Dreyfusin kirjeen rinnalla, ja vielä sen kirjelmän, jonka eversti — mikä hänen nimensä nyt olikaan — antoi Dreyfusin kirjoittaa sanelun mukaan. Näiden kirjoitusnäytteiden nojalla ei voida todistaa mitään, sillä Dreyfus käytti kahta kirjoitustapaa; lapsena oppimaansa saksalaista ja Ranskassa oppimaansa ranskalaista. Bordereaussa on käytetty ranskalaista kirjoitustapaa, numeroissa sen huomaa etenkin 4:stä, joka on merkitty siten kuin sen vain ranskalainen merkitsee, ja samoin myös 5:stä, joka on kirjoitettu ranskalaiseen tapaan.
Hän piirteli marmorilevyyn lyijykynällä.
— Mutta everstin sanelemassa näytekirjoituksessa Dreyfus on käyttänyt saksalaisia numeroita ja saksalaista päivänmäärän merkitsemistä. Kirjoitus alkaa näin: "Paris 15 Oktobre 1894".
Ester ällistyi:
— Näyttää siltä kuin olisit tutkinut perusteellisesti tuon jutun.
— Niin olen, perusteellisemmin kuin minulla on oikeus tunnustaa sinulle; ja… kuitenkin: tässä ovat numerot saksalaisia; hän on sentään muuttanut päivänmäärää, niin että 13 on korjattu 15:ksi. Minkä vuoksi hän kirjoitti ensin 13, kun hän sanelussa varmaankin saattoi kuulla eron quinze ja treize sanojen välillä? Senvuoksi, että kolmantenatoista päivänä oli tapahtunut jotakin, jota sinä et tiedä! Bordereaun käsiala on siis todistukseksi kelpaamaton, kun mies käytti kahta kirjoitustapaa, joista lapsuuden kirjoitustapa esiintyi erinäisissä tilaisuuksissa.
— Etkö sitten usko, että hän on kirjoittanut Bordereauta?
— En tiedä! Mutta kun häntä ei ole tuomittu sen nojalla, vaan useiden epäilyä herättävien seikkojen perustalla, on se yhdentekevää. Omituista on, että löydettiin ote Bordereausta Dreyfusin liivintaskusta häntä Ile de Rez'sta vietäessä. Mistä hän sen sai, kun hänen käytettävänään ei ollut alkuperäistä kappaletta vankilassa; ja mitä hän sillä teki, se kun osoitti hänet syylliseksi? Tiedetäänkö oliko tuo ote alkuperäinen vai eikö?
— Kuinka tämän tiedät?
— Onhan se selostuksessa, eikä hän ole milloinkaan kieltänyt, että ote oli liivintaskussa, se kun tavattiin ihan verekseltä. — Miksi tämä oikeusjuttu kiinnittää niin suuresti mieltäsi?
— Sitä en voi selittää.
— Kuitenkin, nyt hän istuu saarella, jolle muutamat ovat antaneet nimen du Diable, toiset taas du Salut. Onhan se merkillistä. Ja kerrotaan risteilevistä aluksista, jotka tahtovat vapauttaa hänet.
— Oliko hän juutalainen?
— Oli tietysti; mutta se ei pahentanut hänen asiaansa valistuneessa Ranskassa, jonka sotajoukossa oli jo kolmekymmentäkuusi juutalaista upseeria, ja jossa Dreyfus, saksalaisesta sukuperästään huolimatta, oli päässyt yleisesikunnan jäseneksi, senvuoksi että hän oli juutalainen. Tahdottiin näet osoittautua valistuneiksi ja ennakkoluulottomiksi. Luulen tietäväni, että siitä munasta puhkee jotakin. Varmasti se on basiliskin muna!
— Uskotko sitten, että hän on syyllinen.
Max katseli Esteriä, ja tunsi hänen kysymyksessään vihan odan, taisteluun vaatimuksen, ansan. Hän vastasi senvuoksi kylmästi:
— Uskon, että hän on juorunnut ja sitä pidän anteeksi annettavana, en tiedä, onko hän kirjoittanut Bordereaun, mutta katson epätodennäköiseksi, että mies pitää luetteloa rikoksistaan. Todennäköisesti hän on syyllinen, mutta ei siihen rikokseen, josta häntä on syytetty. Ja siinä on hänen voimansa! Senvuoksi hän saattoi virka-arvon alennuksen saatuaan huudahtaa rohkeasti Marskentällä: "olen viaton!" (se on: "teidän tuhmaan syytökseenne!")
He kävivät alakuloisiksi ja Esteriä rupesi viluttamaan. Kreivi Maxia alkoi hermostuttaa ja hänestä kävi viereinen seura liian äänekkääksi; pahanilkinen koira kulki paikasta toiseen ja lakasi pöytiä hännällään; vahtimestari töykkäsi Esteriä selkään joka kerran ohi kulkiessaan.
— Luulen, että istunto on lopussa, virkkoi Max. Täällä on ikävää, ja niin käy aina, kun keskustelut alhaisista asioista rupeavat vaikuttamaan. Ilmassa on ilkeä tuntu, kuolleet ympärilläni vaikuttavat minuun vastenmielisesti, ja minä kaipaan pois, ulos; toivoisin voivani ryömiä ruumiistani ja lentää lokkien kanssa merelle, kylpeä suuressa vihreässä laineessa, maata selälläni ja nähdä vaan taivaan; olla jättiläisvalas ja huuhtoa itseni valtameressä, uida kilpaa pursien kanssa ja sukeltaa levämetsiin —.
Nyt alkoivat kirkonkellot soida.
— Ja sitten nuo kellot! Tuo kirkko on aina tuntunut minusta Oopperakellarin apuseurakunnalta, sisäänkäytävä on Österlånggatanilta ja torni Champs de Mars'n salongista. Kun tuolla ylhäällä soitetaan, niin kaikki totilusikat kalisevat terassilla ja punssilasit kilisevät tarjottimilla, laakeripuut värisevät ja niissä on elohopean maun haju, tämä terassi muistuttaa muutoin ranskalaista kirkkomaata istutuksilla koristettuine hautoineen ja tasaisiksi leikattuine puineen. — Huh, miten minua viluttaa; lähdemmekö?
Ester tiesi sen merkitsevän eroa; sillä nyt alkoi vieraantuminen, viha, ilman erikoista syytä, ja jos hän itsepintaisesti jäisi Maxin luo, niin syntyisi tappava äänettömyys, tai puhkeisi järjetön riita.
He erosivat hyvästiä heittämättä molemmanpuolisesta äänettömästä sopimuksesta, mutta kuitenkin varmoina siitä, että kohtaisivat jälleen toisensa, ennemmin tai myöhemmin.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Sovintojuhla
Ester ja Max kulkivat pitkin Strandvägeniä matkalla näyttelyyn, jota eivät olleet vielä nähneet. Molemmat kun olivat syntyneet Tukholmassa, muistivat he Djurgårdenin vanhat ääriviivat niin tarkasti, että olisivat voineet piirtää sen pimeässäkin. — Nyt, kun he keskusteluihinsa vaipuneina olivat kulkeneet katse sisäänpäin tähdättynä, pysähtyivät he äkkiä ja loivat ylös silmänsä. He näkivät edessään valkean, siintävän kaupungin, joka oli kuin juhlaan pukeutuneena.
Max pysähtyi, ja tuijotti eteensä, ylös kuin hurmiossa:
— Valkeus on jälleen koittanut!
Ja he vaelsivat edelleen Maxin puhuessa:
— Pelko valkeaa kohtaan on kadonnut. Silmät eivät sietäneet valkeita taloja, senvuoksi terveysoppi kielsi kalkkikiilloitukseni, ja meidän nuoruutemme talojen seinät olivat sivellyt noella ja ruosteella; ja viranomaiset määräsivät käytettäväksi kimröökin ja rautamullan sekaista kalkitusta. Ja vihreä, toivehikkaan vihreä, jonka estetiikka oli julistanut pannaan siksi, ja senvuoksi että… vihreä on viettänyt jälleen paluujuhlaansa; valkea vihannoi, ja vehreys kullataan. Itse kansallislippu on valjennut koleasta indigosta lempeäksi koboltiksi, paksusta munanruskuaisesta kelmeäksi kullaksi. — Me olemme vaeltaneet pimeydessä, mutta se oli vain auringonpimennystä, jota täytyi aikansa kestää. Muistan, miten lapsena ollessani pikku siskoilla oli valkeat sukat kuten heidän äideilläänkin; ja muistan ajan, jolloin heidän säärensä kävivät mustiksi; minusta he muistuttivat demooneja, jotka laskeutuivat alas savupiipuista; valkea muuttui mustaksi, ja oli muutamia naisia, jotka keikailivat surupuvulla, vaikka heillä ei ollut surua. Nyt alkaa taas valjeta; sukka on käynyt värikkääksi, ja kenkä kadottanut mustuutensa; nainen on saanut jälleen pitkät hiuksensa, paljastanut kaulansa ja povensa — nyt saamme jälleen — äitejä — joiden kaulakoruina ovat lapset!
He olivat joutuneet sillankorvaan ja astuivat valkeaan kaupunkiin. He eivät nähneet ihmisiä; heitä ympäröi heidän oma suojeleva auransa, joka teki heidät ikäänkuin näkymättömiksi. Rakennuksia ja esineitä he eivät tutkistelleet, vaan pitivät niitä kuin omien aatekuviensa koristeina. Kuin kisaten he kulkivat ohi koneiden, mineraalien, aseiden, huonekalujen ja kaikenlaisen rihkaman. He vaipuivat vanhaan Tukholmaan; viihtyivät muinaisajan unhossa hetken; mutta tunsivat ahdistusta ja riuhtautuivat siitä irti takaisin nykyisyyteen! Elää nykyisyyden elämää, ei silloista! Ei päivääkään taaksepäin, pikemmin eteenpäin, itsensä ja aikansa edellä.
Lopuksi he istuutuivat siniseen luolaan. Max jatkoi puhettaan.
— Nyt ajattelen sinistä, nyt näen sinistä, tiedän missä olen, mutta olen unhoittanut sen, enkä ole täällä. Tiedän nimesi, mutta en tahdo mainita sitä, sillä et ole se, ken olet. — Tiedätkö, mitä "Gudsivalag" oli? Se oli henkistä sukulaisuutta, jota luultiin olevan saman lapsen kummien välillä. Uskon siihen, sielujen itsenäiseen olemassaoloon ruumiiden ulkopuolella, henkiseen sukurutsaukseen. Lienemme sisaruksia jollakin tuntemattomalla tavalla, ja senvuoksi emme saa lapsia; siksi olemme syyllisiä rikokseen, tunnemme häpeätä, jota emme voi selittää. Sinä et ole se, ken olet, sillä kun et ole luonani ja minä koetan muistella sinua, niin muutut toiseksi…
— Keneksi sitten muutun?
— Milloin äidikseni, milloin sisarekseni, milloin… Tiedätkö, uskon sielujen elävän niin riippumattomina ruumiista, että voivat ruveta versomaan toisen rungossa, ja elää saprofyyttien lailla toisten varassa. Jäkälä, joka kasvaa puissa ja kivissä, on levän ja sienen yhteiselämää, pesäyhteyttä, jota sanotaan symbiokseksi. Se on avioliittoa, henkistä tarkoitan, ja avioyhtäläisyys on sielun vielä tuntematonta muovailukykyä, joka voi muodostaa aineen toiseksi. Olin nähnyt isäsi, mutta en milloinkaan äitiäsi, kun kerran teatterissa, edessäni monta penkkiriviä, näin naisen niskan, joka veti huomioni puoleensa. Käännyin seurani puoleen ja sanoin tahtomattani: Tuon naisen niskasta muistuu Gustaf Borg mieleeni! — Nainen on hänen vaimonsa, vastattiin minulle. Jos ne olisivat olleet kasvot, olisi saattanut käsittää seurustelusta johtuneen mukautumisen vaikutuksen, mutta niska. Sehän tuntuu satumaiselta.
— Tosin synnytään kaksoisina, jatkoi Ester, mutta siksi voi myöskin tulla. Äidilläni oli kaksoissisar, jakun tämä leikkasi kerran käteensä, niin äitini tunsi tuskan pitkän matkan päähän. Sinusta ja minusta on tullut kaksoiset, mutta meidän täytyy lakata olemasta sitä.
— Luulen, että kuolemme sinä hetkenä kuin side katkaistaan. Erosta johtuva tuska on kärsimyksistä suurin, mutta me emme voi välttää sitä!
— Voitko ajatella loppua?
— En! Ja mitä ei voi ajatella… sitä ei ole. He läksivät vaihtaakseen jälleen paikkaa; ja joutuivat Skansenille.
Koirat tervehtivät haukkuen heitä, ja Max kutistui kokoon tuskasta:
— Nuo eläimet täällä? Eikö sitten Ruotsissa ole ihmisiä?
— Et ole eläinten ystävä?
— En, vihaan kaikkea eläimellistä, kuten tiedät, etenkin itsessäni. Ja nuo eläinten ystävät — niin, sinähän tiedät, että itse johtajatar oli tappaa lapsensa rusinoilla ja manteleilla (hän oli kasvissyöjä), mutta ei voinut kuulla puhuttavan lampaan teurastuksesta. Ne, jotka ovat niin alhaisella eläinasteella, että tuntevat myötätuntoa eläimiä, mutta eivät ihmislapsia kohtaan, ne pitäisi rankaisematta voida lähettää eläinlääkäriin sinihappoa haistamaan, Kuilut, joita tuollainen ihmisen kaltainen sielu kätkee, pitäisi sen oikeastaan koettaa salata. Olen kuullut, että ratsuväki ja paimenet… Ei, nyt jätämme tämän paikan. Täällä on ilkeätä, ja ilkeätä on aina siellä, missä pidetään eläimiä häkeissä! — Lähtekäämme Swedenborgin huvimajaan.
— Oletko lukenut Swedenborgia?
— Swedenborgia ei lueta, hänet saadaan, tai ollaan saamatta. Häntä voi ymmärtää vain se, joka elämässään on kokenut samaa kuin hän. Senvuoksi ei ole vaarallista lukea häntä; syrjäiselle hän on suljettu kirja.
He kulkivat kulkemistaan.
* * * * *
Pääravintolan edustalla istui konsuli Levi tohtori Borgin kanssa.
— No, vikojen löytäjä, mitä sanot kaikesta tästä?
— Tahtoisin mieluimmin vaieta ja säilyttää juhlan kauniin vaikutuksen.
— Ei, sinun tulee ihailla, ihailla Ruotsin teollisuutta ja keksintöjä.
— Mitä keksintöjä?
— No, kas niin!
— Vanhempien ideoiden pientä sovittelua, aiheet toisten, muutokset omat!
— Mutta entäs sitten separaattori? Ruotsin kunnia ja rikkaus.
— Se juuri! Sentrifuugin tehtävänä on aina ollut eroittaa malmeja, sokereja ja sokerinestettä; nyt se eroittaa kermaa, siinä kaikki!
— Puhut joutavia! Se juuri on uutta, että sitä käytetään maidon erottamiseen.
— Ei, maitoseparaattorin keksi 1864 Prandtl Baijerissa, mutta keksintöä kehitettiin Ruotsissa.
— Siinäpä vasta poika! Entäs sitten höyryturbiini? Kelpaako se?
— Kyllä, mutta se on vanha! Lasketaan sisään höyryä veden asemesta, siinä kaikki! Akseli on uusi! Ei, ken laskee höyrykoneeseeni toista nestettä kuin vettä, nestettä, jonka kiehumapiste on alhaisempi, kuten esim. eetteriä, jonka kiehumapiste on 45°, hän on säästänyt voimaa; hän on keksijä. Silloin kun voidaan lämmittää veturi väkiviinalampulla, olen minäkin mukana palkitsemassa. Tai kun tehdään ilmapallo, joka nousee typpikaasulla täytettynä ja paloöljykamiinalla lämmitettynä.
— Typpikaasulla?
— Niin, typpi, jonka ominaispaino on sama kuin valokaasun eli 0,9, on luonnollisesti nostava pallon. Kun typpi ei syty eikä räjähdä, voidaan sitä lämmittää, joko bentsiinilampulla, paloöljykamiinalla tai asetyylillä. Silloin istun lämmössä ja hoidan ruuvia; nousen ja laskeudun mieleni mukaan, saatan poistua pallostani tyhjentämättä sitä, ja silloin voin nousta ja laskea etsimään sopivia tuulia.
— Entäs tulenvaara?
— Typpi ei ole tulenvaarallista eikä kyllästetty kangas syty! Sellaisen voit tilata joltakin insinööriltä, kuten regulaattorinkin eetteri- tai bentsiinihöyry-koneeseeni!
— Onko sinulla muita keksintöjä?
— On, meidän pitää sytyttää vesi tuleen. Tiedäthän, että koksi palaa paremmin vedessä kuin ilman sitä! Niinpä valmista joku määrä huokoista koksia tulenkestävästä savesta tai valuraudasta ja kostuta sitä herkeämättä tulistuneella höyryllä saatuasi sytykkeen tavallisesta koksista, joka synnyttää höyryn.
— Tuo kuulostaa hyvältä; onko sinulla näyttelyysi muuta näytteille asetettavaa?
— On, kaukoputki. Nuo vanhat suuret rumilaat ovat aivan tarpeettomia. Katsoin äsken erään magneettisen teodoliitin kaukoputkeen, jonka putki ei ollut puolta jalkaa pitempi eivätkä lasit kahdenäyrin lanttia suuremmat. Se kiikari oli jonkin arvoinen. Nyt on asianlaita niin merkillinen, ettei saa käyttää liian voimakkaasti suurentavia kaukoputkia taivaankappaleita tutkittaessa. Mars ei siedä kuin 50-kertaisen suurennuksen. Tähtiä ei maksa vaivaa katsella, sillä ne vain pienenevät suurennuksen kasvaessa, ovat siis merkillisiä valonlähteitä. Jäljellä on aurinko ja kuu, ja ne näkee yhtä hyvin teatterikiikarilla. Nyt meillä pitäisi olla… Kas tuolla tulee Kurt!
Kurt Borg astui esiin. Hän oli juhlallisen näköinen, mutta samalla hajamielisen:
— Mistä tulet? tervehti tohtori.
— Tulen eräästä suuresta ja kauniista tilaisuudesta; olen ollut ritarihuoneella, uskontokongressissa; ja olen kuullut erään piispan lausuvan kohteliaisuuksia rabbiinille.
Isak Levi näytti vähemmän ihastuneelta kuin arkkitehti oli odottanut, sillä Isak luki uskonnolliset asiat niiden joukkoon, joista ei puhuta.
Tohtori sitävastoin kävi aineeseen käsiksi:
— Niin, sekin on jälkikaikua! Uskontokokous Chicagossa 1893 oli paljon suurempi. Siellä oli maanpiirin kaikki kansat ja uskonnot edustettuina ja seurakunta sai joka aamu siunauksen sen päivän esimieheltä, olipa tämä sitten muhamettilainen, katolilainen tai protestantti, ja itse paavi lähetti onnentoivotuksensa… Meidän kongressistamme puuttuu jotain oleellista, siellä ei ole yhtään katolilaista.
— Kas niin, onko sinustakin tullut katolilainen? vastasi Kurt.
Tohtori ei vastannut tuohon tuhmaan kysymykseen:
— Tässä kokouksessa on jotakin niin yksinomaan luterilaista-ainoaa-autuaaksitekevää, ja siksi se on pöyhistelevää kuin kaikki luterilainen. Sitäpaitsi ette muistane, että Pius IX 1868 kutsui myös kreikkalaiset, protestantit ja muut ei-katolilaiset Vatikaanin kirkolliskokoukseen saadakseen aikaan sovinnon kristittyjen kesken, aluksi. Kutsutut harhaoppiset eivät saapuneet, ja niin kehittyivät asiat sellaisiksi kuin ne nykyään ovat!
— Voi olla niin, puuttui Kurt puheeseen, mutta suurta on tekeillä, ja me saamme nähdä uutta uudella vuosisadalla.
— Ranskan valistus vallankumouksen ajalla oli päässyt paljon pitemmälle kuin me nyt; he repivät maahan kaikki tyynni; ja kongressi koettaa nyt vain kännien hävittää sitä, mitä heidän oma vastarintansa on rakentanut. — — —
Taivas oli mennyt pilveen, ja ilmanrannoilla kiemurteli ruskeanvärisiä hattaroita. Ylhäällä pimeni, mutta valkea kaupunki näytti vieläkin valkeammalta, hymyillen mustaa taivasta vasten.
— Nousee ankara tuuliaispää, virkkoi tohtori.
— Tuuliaispää, niin, muistatteko tuuliaispäätä Parisissa? puuttui Kurt puheeseen. Se riehui syyskuun 10 päivänä viime vuonna, olin silloin siellä ja näin sen. Se oli niin hirmuinen näky, että monet menettivät järkensä kauhusta. Se raivosi Jesuiittaseminaarin luona olevalla Saint-Sulpice'n torilla… jatkoi matkaansa Seine'ä kohti ja särki la Revanche nimisen hiilialuksen…
— Se oli vertauskuvallinen tuuliaispää, puuttui Isak puheeseen.
— Sitten se jatkoi matkaansa Ludvig Pyhän pyhään kappeliin ja repi maahan telineet, ja ryntäsi sieltä oikeuspalatsiin. Siellä istui muuan tuomari käsitellen erästä juttua; silloin ikkunat ponnahtivat yhdellä erää auki ja suuri puu lensi juurineen päivineen oikeushuoneeseen; eräs vahtisotamies lensi vahtikoppeineen sisään ja kiiti halki pitkän käytävän. Oikeuspalatsissa se näytti tehneen, suurimmat tuhonsa. Mutta sieltä pyörre suuntasi kulkunsa Saint-Louis'n sairaalaan ja kaatoi 50 metriä rauta-aitauksesta, joka oli musertaa kuoliaaksi erään Le Courrier de Paris'n aputoimittajan.
— Kaikkeapa sinä keksit. Veli Max sommittelisi siitä ennejutun, mutta onneksi on Parisissa ollut vuoden päivät rauhallista, eivätkä enteet tavallisesti jätä pitämättä paikkaansa vuoden ja vuorokauden kuluessa?
— Keksin? Saat lukea Vossische Zeitungista leikkaamani kohdan, joka on mukanani!
— Ei ole tarpeen! Muistan ilmankin. Jesuiittaseminaari, Saint Louis kaksi kertaa, la Revanche ja oikeuspalatsi…
— Paina se sitten mieleesi, lausui Kurt terävällä, melkein kiihkeällä äänellä; ja jos Parisissa tapahtuu jotakin, tänä tai tulevana vuonna niin…
— Oletko sinäkin käynyt taikauskoiseksi? iski tohtori vastaan.
— Olenpa tai en, mutta täällä tapahtuu asioita!… Näin unta
Parisissa…
— Etsi selitys unikirjasta!
— Laske sinä vain leikkiä, mutta ota tämä sanomalehtiliuska, ja säilytä se, ainakin koetteeksi. Sinähän pidät kokeista. Se on syyskuun 15 päivänä 1896 ilmestynyt Vossische Zeitung. Nyt meillä on 97!
— Hyvä, sanoi tohtori! Lyömmekö vetoa, ettei tuosta tarusta tule mitään?
— Lyödään vaan! Sata kruunua! sanoi Kurt. Isak todistaa.
Isak oli hyvin tarkkaavaisesti kuunnellut kertomusta; ja todistettuaan vedon hän otti esiin lompakkonsa, veti sieltä sanomalehtipaperin, ja asetti sen pöydälle.
— Tässä on todellakin ranskalainen kuvaus tuuliaispäästä, ja se pitää yhtä Kurtin kuvauksen kanssa. Merkitseekö se jotakin? Hm! Sepähän nähdään!
— Mitä hittoja se merkitsisi? Ei voi tehdä tuuliaispäitä, ei vaikka olisi jesuiitta tai salatieteiliä, eikä kukaan ihminen usko yliluonnollisiin tuuliaispäihin.
— Sepähän nähdään! Sepähän nähdään!
* * * * *
Ester ja Max kulkivat taidekokoelmain edustalla. Max puhui:
— Tuntuu siltä kuin ruotsalaiset eivät rakastaisi täällä toisiaan, vaan kokoontuisivat enemmän pelosta, kuin säikkyen jotakin tuntematonta tulevaa; se on kuin sairaan tarvetta tehdä sovinto vihamiehen kanssa; mutta jos hän elpyy, voittaa vihollisuus jälleen.
He pysähtyivät ja katselivat ensin myrskypilviä, siirsivät sitten katseensa taidekokoelmien pylväskäytävään ikäänkuin etsien suojaa sieltä.
— Näetkö? puuttui kreivi jälleen puheeseen. Näetkö tuota rintakuvaa?
— Se on Arvid Falk! Elääkö hän?
— Elää.
— Mennään katselemaan häntä!
He astuivat lasiseinäkuistille; ja kreivi Max aloitti jälleen:
— On odottamatonta, että hänet päästetään tänne, mutta häntä pidetään kuolleena ja vaarattomana.
— Kuka on tehnyt rintakuvan?
— Eräs nainen: merkillistä kyllä.
— Kuinka niin; hänhän on aina elänyt naisten ja lasten parissa, vastasi Ester. — Mutta mitä on jalustaan piirretty?
— Ne näyttävät tulenlieskoilta. Tarkoittaneeko se rikkiä, jonka perille hän väittää päässeensä, vaiko infernoa, jossa hän nyt vaeltaa?
— Hän ei ole pelkurimaisen näköinen, pikemmin hänen kasvonsa kuvastelevat jumalallista ylimielisyyttä, jota jumalat vihaavat.
— Luuletko, että kukaan on ymmärtänyt sitä miestä? Hän väittää, ettei kukaan ole tehnyt sitä, koska hän itsekään ei ole ymmärtänyt Useaan; mutta tuntuu siltä kuin hän joskus aavistaisi elämänsä arvoituksen ja käsittäisi olemassaolonsa jonkin tehtävän suorittamiseksi. Hän muistuttaa minusta min Balzacin Louis Lambert'a, olentoa, joka ei kuulu tähän maailmaan. Tyytymättömyytensä kaikkeen täällä alhaalla hän johtaa jonkin paremman synnyttämistä muistoista, jotka piilevät hänen sielussaan; hänestä on kaikki huonoja jäljennöksiä alkuperäisistä jotka muistuvat hämärästi hänen mieleensä. Ja hänen häilymisestään itseään kiduttavan hurskauden ja aistillisen jumalattomuuden välillä ilmenee, että hän pitää tätä ajallista elämää rangaistuksena, ja että hänen täytyy toisinaan ottaa katumuksessaan mutakylpy.
— Oletko tuntenut hänet?
— En, uskon, ettei yksikään ihminen ole tuntenut häntä. Hänellä on taito kätkeytyä seurustelussa mukautumalla puhujaan, niin että kuulijasta tuntuu ikäänkuin olisi vain kuvastellut itseään tai puhutellut itseään. Senvuoksi on olemassa niin monta merkillistä luonteenkuvausta hänestä, joista tuntuu kuin kuvaajat olisivat piirtäneet omansa, eivätkä hauen kuvaansa! Nykyään on muuan nainen koettanut tehdä selvää hänestä eräässä tutkielmassa, mutta tunnustaa epäonnistuneensa, ja olleensa vahalla menettää järkensä.
— Miksi häntä sitten vihataan niin?
— Koska te ette ole tästä maailmasta, niin maailma vihaa teitä!…
— Samassa kreivi Max tunsi kuin lämpimän läikän selässään; ja kääntyessään katsomaan, hän näki erään epämääräisen ikäisen miehen tarkastelevan rintakuvaa pilkallisesti, melkein ilkeästi hymyillen.
Kreivi oli miltei huudahtamaisillaan, mutta kääntyi sensijaan Esterin puoleen ja lausui hänelle jotakin katseellaan.
— Tuntematon poistui kokoelmiin.
— Oliko se hän?
— Niin luulen!
— Näitkö hänen kasvojensa ilmettä? Hän katsoi halveksien itseään, ja hänen, kasvonsa lausuivat: Tuo on jo voitettua!
— Mitä se merkitsee?
— Hänhän oli aina itseään ylempänä, ja mitä suurimpaan oman arvon tuntoon hänessä yhtyi mitä rehellisin itsensä halveksiminen. Ehkä hänen henkensä on joutunut uusille radoille ja katselee nyt halveksien vanhaa reinkarnatsiooniansa.
— Luuletko, että se oli hän? Hänhän on Parisissa!
— En usko kummittelijoihin rahvaan tavoin; mutta se saattoi olla meidän synnyttämämme kuvainen taideteoksesta. Me, sinä ja minä, "näemme" silloin tällöin toisemme, ja sehän on vain kuvastusta sekä jotakin lisäksi, jota en vielä tunne. Teosoofit ovat todenneet tuon huomion, mutta eivät voi selittää sitä; sanovat sitä kuitenkin "ajatuksen puolittaisen aineen satunnaisiksi aineellistumisiksi".
— Mutta hänen askeleensa olivat niin raskaat? — Niin, hän astunee niin raskaasti, ikäänkuin pysytelläkseen maassa, jotta ei nousisi ylös. — Tiedätkö, mitä levitatsiooni on?
— Tiedän! — Mutta etkö tahdo katsella taideteoksia?
— Silmäni ovat sokeat, en näe ulkonaisia esineitä; tahdon vain kulkea sinun rinnallasi, sillä silloin syttyy sisäinen valo minussa — voitko selittää sitä? Vaikka minusta usein tuntuu sinua ajatellessani kuin olisit pimeyden lapsi. Silloin vihaan sinua kuin pahaa; mutta silloin pimenee kohta. Mitä se on? — No, uskotko nyt, kun sovinnon aika on koittanut, että mies ja nainenkin sopivat, ja että sukupuolitaistelu taukoaa?
— En, vastasi Ester, sitä en usko, sillä jolleivät erilaisuudet eroittaisi heitä, kävisi koko maailma perversiksi. Tiedäthän, että kaikki naisten ystävät ovat omituisia. Heillä on naisten sielu, ja senvuoksi he kunnioittavat itseään naisessa. Nuorukaiset, joiden sukupuolielämä ei ole joutunut vielä käännekohtaan, jumaloivat naista. Mutta oletko huomannut, että meikäläiset herrat ovat lakanneet puhumasta suhteistaan…
— En kuullut mitä sanoit.
— Et, sinulla on erikoinen kyky olla ottamatta vastaan toisten vaikutuksia.
— Silloin kun ne alentavat! — Nyt sinä pimenet jälleen.
He kulkivat, mutta pysyttelihevät kaukana toisistaan, ja näytti siltä kuin Max olisi tahtonut juosta piiloon ensimmäiseen porttikäytävään.
— Erotkaamme hetkeksi, sanoi Ester, niin kohtaamme toisemme tunnin kuluttua täältä lähtiessämme.
— Kiitos siitä, että olit ymmärtäväinen! vastasi Max; mutta me eroamme ystävinä, muutoin olemme heti toistemme kintereillä.
— Ystävinä!
* * * * *
Näyttelyn valkea kaupunki kohosi uhkaavan rajuilma-taivaan alla, joka ei tahtonut milloinkaan puhjeta.
Rakennustapa oli improvisoitua, joka ei muistuttanut Ruotsin, vaan enemmän Itämaiden rakennustapaa. Mistä rakennusmestarit saivat tämän vaikutuksen? Auringonnousun maista, jonne maanpiiri nyt käänsi katseensa odottaen ja vapisten, senjälkeen kuin Japani oli antanut iskun, joka jatkoi liikettä länttä kohti, ja joka ehkä oli alkava maailmanhistoriassa uuden ajanjakson, niin uuden, että historioitsijat saisivat nimittää sitä ja kaikkea sitä ennen, meidänkin aikaamme, uudemmaksi ajaksi. Oli puhkaistu läpiä kaukaisen idän suureen ampiaispesään, ja nyt kihisivät keltaiset ja mustat parvissa. Mutta kaukainen länsi auringonlaskun mailla oli myöskin liikahtanut. Maanpiirin kaikki kansat olivat sekoittuneet siellä ja synnyttäneet uusia jälkeläisiä, jotka tunsivat maailmankansalaisuutensa, jotka eivät tunnustaneet Atlantia rajaksi, vaan tahtoivat jakaa muiden kanssa maanpiirin, päästä Europan suurvaltojen joukkoon. Vanha Espanja, hidalgo, Amerikan ensimmäinen valloittaja, oli työnnetty syrjään, ja Columbus oli ensimmäisestä haudastaan Haytilta kostanut kärsimänsä vääryydet. Tässä idän ja lännen välisessä peikon painannassa Europa tunsi olemassaolonsa uhatuksi, ja säikyksissään kuin pikku linnut he yhtyivät pakolliseen ystävyyteen, jonka ensimmäinen ilmenemismuoto oli tsaarin käskykirje, joka sitten aiheutti Haagin rauhankongressin, joka kai lähinnä merkitsi: Europan valtojen yhtymistä yhteiseen puolustukseen yhteistä vihollista vastaan, ei siis mitään maailmanrauhaa. Pansaroitu nyrkki oli särkenyt Kiinan muurin portit, ja Sedanin jälkeisen kostopuolueen miehet olivat luopuneet kostosta taistellakseen yhdessä preussilaisten kanssa. Europalaiset olivat lakanneet olemasta paikallispatriootteja, ja heidän kansakuntansa olivat käyneet muistomerkeiksi, jotka muistuttivat ylioppilaiden osakuntia yliopistossa, jotka kantoivat omia lippujaan juhlatilaisuuksissa, mutta olivat arkioloissa ylioppilaskunnan jäseniä. Ruotsi, tuntiessaan yhdyskuntana käyvänsä perikatoon, oli myöskin yhtynyt, kääntynyt katsomaan muistojaan, siistinyt piironginlaatikot ja poiminut esille sen, mikä oli säilytettävä ja sen, mikä oli poltettava. Oli etsitty kirkoista, linnoista ja tölleistä ja muistot olivat kootut pyhälle vuorelle, Skansenille.
Yli Leijonakentän valkean maailmankaupungin kohosi Skansenin vuori mustine petäjämetsineen ja maalaisille vanhanaikaisine kellotapuleineen, jotka soittivat hautaan menneisyyden, jonka monet luulivat nyt heräävän uudestaan eloon. Ja runoilijat kutsuivat esiin varjoja, loihtivat ilmoille Kaarle XII:nnen ja muita hänen kaltaisiaan. Pyhän vuoren teille ja poluille oli annettu suuria nimiä, jotta ne herättäisivät kansakunnan omanarvon tuntoa, ja lujittaisivat yhdyssidettä hajaantuneiden puolueiden välillä, joita menneisyyden piti nyt yhdistää.
Sanomalehdistön osastossa istuivat tohtori Borg ja toimittaja Holger yksityishuoneessa ja ottelivat ankarasti. Tohtori raivosi:
— Tämähän on naamiohuvia, etkä sinä saa imarrella maanmiestesi turhamaisuutta, niin että he kadottavat järkensä ja luulevat olevansa Kaarlekahdensiatoista. Nykyhetkellä voimme rehellisesti yhtyä vain tulevaisuutta varten. Hallitsijasukuhan on vuodelta 1809 eikä voi johtaa syntyperäänsä Lützenistä ja Narvasta; puolet aatelista on ulkomaalaisia, ja koko Skåne alkaa vasta Lundin taistelun jälkeen; ethän voi vaatia, että skånelaiset hurraisivat Breitenfeltille, jossa he eivät olleet mukana; näyttelyn edusmies, ystävämme Isak, on muukalainen itäisiltä mailta, eikä voine juhlia Lutheria eikä Kaarle XI:ttä. Te olette tahdittomia, ja loukkaatte toisianne tietämättänne! Itse Skansenin ukko on ulkomaalainen, menen valalle siitä, ja minä neekeripoikana voin yhtä vähän kuin Syrach ja Isak innostua Grönlundin lailla taalaalaistyttöihin ja Jössen kihlakunnan poikiin. Tämä ei ole rehellistä peliä, ja ennen kaikkea sinun pitäisi komentaa: Luokaa silmänne tulevaisuuteen! — Sinä et huomannut rabbiinin oikeutettua hyökkäystä kurjan menneisyyden jumaloimistamme vastaan hänen eilen kongressissa käydessään sivistyksemme kimppuun, jonka pohjana on Hellas ja Rooma. Hän veti paksun viivan Platonin ihannevaltion yli, jota hän nimitti — keskellä ritarihuonetta! — pederastivaltioksi. Jos olisin ollut siellä, olisin hurraten nostanut miehen ilmaan, — Mitä saatanaa meillä on Kreikan, Rooman ja Kaarle kahdennentoista kanssa tekemistä? Te asustatte alhaalla haudoissa ruumiiden parissa, ja nykyaika ja tulevaisuuskin kiitää ohitsenne. Mutta sen aiheuttaa hirvittävä koulu- ja yliopistokasvatus, ja ylioppilastutkinto, joka nykyään vastaa 30-luvun maisteritutkintoa.
— Mitä sitten mielestäsi olisi tehtävä?
— Perustettava ammattikouluja ja valmistettava miehiä heidän toimiinsa. Anna lakimiesten alkaa uransa nelitoistavuotiaina asianajajain puhtaaksikirjoittajina ja juoksupoikina; lähetä medisiinarit saman ikäisinä sairaaloihin hoitajiksi; anna insinöörien aloittaa viilareina työpajoissa, anna pappien, jos sellaisia tarvitaan, alkaa lukkarin apulaisina asettelemalla virsinumeroita ja oppimalla kansliatehtäviä piirimiehen luona. Sulje kaikki neljä tiedekuntaa, ja suorittakoot lapset rippikoulunsa kansakoulussa oppimalla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan: sitten kukin ulos maailmalle ammattiinsa perehtymään. Nykyään täytyy taitaa ammattinsa, muutoin sortuu kilpailussa; emmekä me kykene muuhun kuin salonki-, kapakka- ja kokousjutteluihin. Meidän tulee olla kaikesta perillä ja haastella vaikka mistä naisten kanssa, mutta me olemme vain diletantteja kaikilla aloilla. Mistä saamme valtiomiehiä, kun valtiotiedettä ei opeteta? Pilantekoa on hallituksemmekin. Kesäisin nähdään meriministerin hoitavan kirkkoa ja koulua, kaartinupseeri pitää huolta maanviljelyksestä ja joku entinen asessori johtaa sotajoukkoa ja laivastoa. Onko se valtiotaitoa. Ja toimituspäällikkö ei ennättäne opettaa valtioneuvokselle edes alkeitakaan, ennenkuin tämä saa potkut. Koko maa on senvuoksi täynnä entisiä valtioneuvoksia, ja jos kysyy joltakin koulupojalta, miksi hän aikoo, niin hän vastaa: entiseksi valtioneuvokseksi! Täytyy tuntea perustuslait tullakseen varatuomariksi, mutta päästäkseen osastonpäälliköksi ja ministeriksi ei tarvitse osata mitään. En tahdo puhua äänestävistä valtiopäivämiehistä, heillä on sen verran hävyntuntoa, että tavallisesti ostavat perustuslain, mutta valiokunnanjäsenten, jotka todella laativat lakeja, tulisi tuntea maan kaikki lait ja olla koulutettuja valtiomiehiä. Jos valiokunnan jäsenet olisivat valtiomiehiä, niin he olisivat pysyväisesti koolla ja työskentelisivät yhdessä hallitusosaston kanssa, eivätkä esiintyisi, kuten nyt, muutamia kuukausia häiritsevästi, puuttuen umpimähkään asioihin, ja aina hallituksen vihollisina. Miksi hallitus ja valtiopäivät esiintyvät aina vihollisina, koettavat aina nolata toisiaan! Sehän on suuri ennätys, jos saa läpi jonkin ehdotuksen, ja jos joku ministeri pääsee enemmistöön, niin hän on voittanut palkinnon — päässyt saamasta potkut, taannut itselleen paikan. — Ja mistä valtiopäivillä keskustellaan? P—kasta, varieteista ja oopperakellarista, eläkkeistä ja siltojen rakentamisesta; vieläpä poliisiasioista, kaartilaisten kahakoista, hevosten ruokkimisesta, kaljan käyttämisestä ja tarkastusuhasta, naisten puvuista ja koulupoikien tupakoimisesta. Onko se valtiotaitoa? — Valtiopäiväthän, ovat osoittaneet kyvyttömyytensä, ne kun lykkäävät kaikki tärkeät asiat asiantuntijoista muodostettuihin komiteoihin, mutta itse valtiopäiväinhän pitäisi olla kokoonpantu asiantuntijoista! — Onko se hallitusta, ovatko ne lainlaatijoita?
— Minkä sille mahtaa?
— Ei mitään! Hajoittaa vaan, hajoittaa! Lumen alla ei voi mitään kasvaa; mitään ei voi rakentaa, ellei ensin ole hajoittanut vanhaa rakennusta. Toimi ainoastaan kielteisesti; älä tee milloinkaan mitään myönteistä ehdotusta, sitä vain pilkataan; kumoa vanhoja lakeja, suo vapautta, ja anna voimien vaikuttaa! Sinun tulee olla herättäjä, eikä uneen uuvuttaja! Terve mieheen, nyt löi kello seitsemän!
* * * * *
Skansenvuoren alapuolella ja ikäänkuin sinne kuuluvana, kohosi musta rakennus, jonka muodosti suurimmaksi osaksi raskas katto; rakennettu vanhasta, lahosta puusta, joka oli valmistettu vartavasten näyttämään laholta; rivi pieniä maan tasalla olevia ikkunoita ilmaisi valon kaihtamista. Se muistutti latoa, mutta saattoi olla kirkko.
Tohtori Borg ja Isak Levi katselivat sitä, ja tohtori puhui tapansa mukaan itse:
— Siinä on Norja! Mustana ja lahona, joka heittää varjonsa meidän valoisan kaupunkimme ylle. Tuo korkea katto näyttää vain kerskailulta, sen alla ei ole mitään; ei ullakoita eikä ylisiä, ei kelpaa mihinkään, pelkkää talonpoikaiskerskailua!
— Vihaatko nyt Norjaa?
— Vihaan, ihan jumalattomasti! — Miksi en vihaisi vihollistani! Miksi en saisi vihata norjalaisia, kun he kerskuvat vihaavansa ruotsalaisia? Saanen kai määrätä vastenmielisyyteni ja mieltymykseni kuten muutkin kuolevaiset. Onko sinulla mitään sitä vastaan muistuttamista?