Oli saavuttu aavalle ulapalle ja tohtori meni peräkannelle vilvoittelemaan.
Siellä hän näki tukkukauppias Levin, joka myöskin omisti huvilan
Storössä, sekä Britan kolmannen pojan, jolla oli eräs pastori
Alrothin ulkotila vuokralla.
Tohtorin täytyi ensin purkaa mielensä, ennenkuin aloitti toisen puheenaineen, ja Isak oli uskollinen sielu, johon hän saattoi tyhjentää närkästyksensä.
— Ajattele noita saakeleita! Naiset ovat liittoutuneet eläinten kanssa; eläin saa purra minua, mutta jos minä puolustaudun potkaisemalla, niin joudun vankilaan. Onko maailman loppu käsissä, vai mitä tämä on? Ja nämä eläin-naiset kuvataan ihmiskunnan hyväntekijöiksi, kohotetaan elämäkerroissa jättiläisneroiksi…
— Niin, sanoi Isak, siinä seuraukset zooloogisesta maailmankäsityksestä, eläinlääkäripsykologiasta, demokraattisten periaatteitten ulottamisesta eläimiin saakka. Kaikki on samanlaista, kaikki ovat yhdenvertaisia…
— Mitkä pässinpäät ovat voineet tehdä niin järjettömiä johtopäätöksiä? Jos ihminen on eläinasteikon huippu, niin on hän kai hallitseva eläimiä, se on johdonmukaista. — — — Mutta se on mädäntymismerkki, kun pienet tai suuret eläimet pääsevät valtaan; bakteriot tai koirat, yhdentekevää; basillia vastaan saan puolustautua, mutta en koiraa? Tiedättekö, kaikki tyynni on ihan mätää!
Isak huomasi hetken keskeytykseen sopivaksi, ja sanoi sivumennen:
— Andersin mielestä on maanviljelyskin mätää!
— En tahdo sanoa mätää, mutta kyllä on päin mäntyä maanviljelyskin, se on vissi. Eikö maasta ole imetty mehu, kun emme voi lannoittaa sitä tuottamatta ulkoa lannoitusaineita? Tiedättekö, että Ruotsi osti yhtenä vuonna 60 miljoonaa kiloa keinotekoista lannoitusainetta ulkomailta? Tiedättekö sen? Ja luuletteko, että se lyö leiville? — Me emme voi ruokkia edes karjaamme: tiedättekö, että olemme ostaneet yhtenä vuonna 90 miljoonaa kiloa leseitä ja öljykakkuja. Me emme voi kylvää ostamatta siementä ulkomailta; 16 miljoonaa kiloa siementä vuodessa ulkomailta. Akat, jotka ennen hoitivat kanoja, eivät viitsi tehdä sitä enää, vaan me ostamme 20 miljoonaa munaa vuodessa, oikeammin 27, mutta me viemme todellakin maasta 7 miljoonaa.
— No, kuinkas on sitten viljan laita? viskasi Isak kalikkansa jo sytytettyyn tullitakkaan?
— Älkää puhuko siitä! 132 miljoonaa kiloa vehnää yhtenä vuonna, mitäs sanotte siitä?
— Tasaan sen maastaviennillä, sanoi Isak.
— Sinä et voi tasata 132 miljoonaa kiloa maahan tuotua vehnää 18 tuhannella maastaviedyllä, vaikkapa ottaisit lukuun 27 miljoonaa kiloa maastavietyä kauraakin; ja sitäpaitsi sinä olet tuonut maahan 92 miljoonaa ruista ja 27 miljoonaa maissia, kaikki kiloissa! Millä Ruotsi elää?
— Puulla ja raudalla!
— Ei, Norlannissa ei ole enää jäljellä yhtään jättiläishirttä, ei yhtään mastopuuta, sanovat jotkut; toiset väittävät sitä valheeksi; vastaus riippuu siitä, mikä vaaliyhdistykselle on edullista sillä hetkellä; me viemme maasta vain kaivoskeppejä ja "lastikkoja" sanoo sahanomistaja, jos hän on vasemmistolainen, mutta kieltää sen, jos on oikeistolainen.
— Entäs rauta sitten?
— Me viemme maasta rautaa, se on totta, mutta me tuomme sitä myöskin maahan; kankirautaa on viety maasta 162 miljoonaa kiloa, mutta tuotu 21 miljoonaa; 91 miljoonaa kiloa valurautaa on viety, mutta 50 miljoonaa on tuotu, ja me olemme ostaneet 55 miljoonaa kiloa rautatienkiskoja ulkomailta yhden vuoden kuluessa. Millä Ruotsi elää?
— Keinottelulla! vastasi tohtori Borg arvelematta.
Isak hymyili.
— Niin, keinottelulla, mutta sellainen päättyy tavallisesti aika romahduksella, kun korkoja ei voida maksaa, ja toisinaan se päättyy tyrmällä, jos velallinen on huomattu huolimattomaksi. Ajatelkaahan, jos koko Ruotsi pistettäisiin huolimattomana velallisena salpojen taa?
— Niin, vastasi tohtori, kerran oli Arvid Falk sitä mieltä seisoessaan vielä vartiossa ja saarnatessaan kuuroille korville.
— Kumma mies tuo Falk, joka viimein joutui taisteluun itseään vastaan… huomautti Isak.
— Ei minun nähdäkseni, keskeytti tohtori. Hän kokeili katsantokannoilla, ja tunnontarkkana kokeilijana hän pani toimeen tarkistuskokeita, asettui koetteeksi vastustajan puolelle, rupesi korjausluvussa vastalukijaksi, tarkisti laskelman alhaalta ylöspäin, ja kun vastakoe johti kielteisiin tuloksiin, palasi hän takaisin koeteltuun lähtökohtaan. Tätä te ette käsitä. Mutta Falk olisi suoriutunut tästä käyttämällä Kierkegaardin menettelytapaa. Tämä loi kirjailijapersonallisuuksia ja esiintyi joka kerran uudella salanimellä. Victor Eremita on toinen kuin Johannes Climacus; Constantin Constantius ei ole Johannes de Silentio, mutta ne kaikki yhteensä muodostavat Sören Kierkegaardin. Falk oli elävältäleikkaaja, joka kokeili omalla sielullaan, kulki aina haavat avoimina, kunnes antoi henkensä tietämisen puolesta, en tahdo käyttää tuota väärinkäytettyä sanaa totuus. Ja jos hänen kootut teoksensa ilmestyisivät kerran, niin ei olisi muutettava sanaakaan, vaan kaikki ristiriitaisuudet koottava yhteen ja merkittävä Kierkegaardin yhteisellä nimityksellä: Asteita elämän polulla.
Nyt laski laiva Kirkkolahteen, ja matkustajien täytyi kohdata toisensa maihin noustessa, niin ystävien kuin vihollistenkin.
NELJÄS LUKU
Toimittaja
Toimittaja Gustaf Borg oli syntynyt Bergslagenissa aatelisista vanhemmista. Isä oli nimismies, ja piti ankarasti kiinni aateluudestaan; kasvatti poikansa jonkun verran ylpeiksi, mikä eristi heidät keskisäädystä, valmistamatta heille pääsyä yläluokkaan. Pojat, Gustaf ja Henrik, opiskelivat Vesterisin kimnaasissa ja olivat muutamien ylhäisaatelin jälkeläisten tovereita, mutta nämä eivät tahtoneet lähestyä, he eivät olleet tietävinään Borgien aateluudesta.
Nimismiehen pojat varttuivat kuitenkin; olivat yksinkertaisia ulkoasultaan, mutta etusormissa kantasormukset ja kruunut parranajovehkeissä he huolehtivat käytöksestään, pysyttelivät pinnalla, kuten sanotaan, ja olivat päättäneet aateloida nimen tiedoilla ja edistymisellä.
Mutta kun se aika teki tuloaan, jolloin aateli piti "poistettaman", tuli Gustaf ylioppilaaksi.
Hän matkusti Upsalaan ja kävi kuraattorin luona kirjoittautumassa osakuntaan. Siihen aikaan oli ylioppilasluettelossa jokaisen aatelisnimen jälkeen nob. (nobilis).
Kun nyt kuraattori kirjoitti Borgin nimen nimikirjaan, unohti hän piirtää perään nob.
Gustaf Borg tulistui ja kysyi, aikoiko kuraattori riistää hänen perunsa ja omansa, hänen traditsiooninsa ja perhekunniansa.
Kuraattori pysyttelihe rauhallisena, mutta kysyi:
— Onko Borg todellakin ruotsalainen aatelismies?
— Todellakin? Mitä se on? Eikö minun nimeni ole aateliskalenterissa?
Kuraattori, joka itse oli aatelismies ja tunsi ammattikunnan salaisuudet, vastasi silmäänsä vilkuttaen:
— On: aateliskalenterissa!
— Entä sitten? kysyi Gustaf edelleen.
— Niin, nähkääpäs, aateliskalenteri on vain kirja, mutta sukuluettelot, ne ovat toista. Eikö herra tunne sukuluetteloja, Anrepin sukuluetteloja?
— En, minä en ole nähnyt niitä, mutta jokin häväistyskirja se taitaa olla.
— Katsokaammehan sitä sitten, vastasi kuraattori ja otti erään nidoksen kirjoituspöydältään. — Tämä on merkillinen kirja; sitä alettiin julkaista kauan sitten ja viimeinen vihko ilmestyi vast'ikään. Kirja tuli kuin käskystä; ja ehkäpä juuri se sulkee Ritarihuoneen — katsokaammepa nyt: B; B, O; Borg. Aatelissuku Borg numero 1570. Jäljessä on risti ja se merkitsee sitä, että suku on kuollut.
Nuori ylioppilas tunsi todellakin kuolevansa; ja hän vaipui tuolille istumaan. Mutta toinnuttuaan hän koetti tarttua oljenkorteen:
— Silloin me olemme adopteerattuja!
— Ruotsin laki ei myönnä adopteerausta, ja herra kai ymmärtänee, että jos voisi täten tulla aateloiduksi, niin antaisi jokainen rikas tukkukauppias köyhän rappiolla olevan aatelismiehen adopteerata itsensä vähäpätöisestä summasta. Niin, tehän tiedätte, että ritarihuonelippuja eli valtakirjoja myödään juuri nyt.
Gustaf Borg hypisteli kantasormustaan ja teki vielä hyökkäyksen:
— En voi käsittää tätä; isäni on syytön, sillä hän on ehdottomasti rehellinen!
— Sitä en ole kieltänyt, mutta esi-isäin pahat teot käyvät perintönä, ja jos tahdotte nähdä jotain hullunkurista, niin silmäilkäämmepä erästä kiivainta Ritarihuoneen puhujaa, joka taistelee perunsa ja omansa puolesta. Kas tässähän se onkin; suvun aateloi Englannin Kuningas Kaarle I käydessään Dublinissa 1652. Nyt mestattiin Kaarle I, kuten tunnettua, 1649, joten hänen käyntiään Irlannissa 1652 täytyy sanoa päättömäksi, mutta vieläkin päättömämmäksi sitä, että hän aateloi kapinallisen irlantilaisen. Näettekös juuri tällaiset seikat ovat tehneet meidän aatelimme epäilyttäväksi, ja etenkin kaikki nämä ulkomaalaiset sukuluettelot ovat sangen ontuvia. Oletteko kuulleet, millainen sukuperä meidän Ritarihuoneen-sankarillamme on? Luen koetteeksi muutamia 42 luetellusta. "Felimlomkóode Kingissä; Ferghis Avrenoud (skottilaisten kuningas); Eochy; Collumium." — Mitä arvelette Collumiumista! Joko on jäljentäjä sotkeutunut tai on joku tekaissut nimen. Siitä ei herran tule olla pahoillaan, sillä kohta on parempi olla Anderson kuin Gyllensparre; silloin ei kukaan käy nuuskimassa toisen papinkirjaa eikä penkomassa vuoteita, kuten tämä Anrep tekee. Ajatelkaahan, herraseni, että eräs kirjanpainaja pahus on laskenut, että 60 sukua on syntynyt aviottomassa vuoteessa, tai polveutuvat ne poikamiehen sohvalta. Ja että meidän suurimmat Ritarihuone-sankarimme ovat ulkomaalaisia; että uudistusministeriössä istuu hollantilaisia, saksalaisia, kaiken maailman kansaa; ja jos laskemme äidinpuolelta, niin saamme Afrikan ja Aasian mukaan. Curry Treffenberg, tuo naurettava isänmaanystävä on mustalainen; ja lähetyskunnansihteeri —sky on puolalainen. Niin että älkäämme olko siitä pahoillamme. — Kuitenkin; nyt en kirjoita nobilista tai nob'ia, josta Thackeray on johtanut sanan: snobbi! sitäpaitsi!
Tämä oli väkivaltainen isku nuorelle ylioppilaalle; hän viskasi kantasormuksen nurkkaan, matkusti kotia isänsä luo ja sadatteli niitä, jotka olivat saaneet hänet esiintymään väärällä kantakirjalla. Isä havaittiin syyttömäksi, mutta kantasormuksensa hän piti. Ritarihuoneella toimeenpannussa tarkastuksessa hänelle neuvottiin Vaakunakirjaa varmana lähteenä; ja sen mukaan oli vaakuna ollut poissa sata vuotta, mutta toisen sadan vuoden kuluttua se oli tuotu varkain sinne jälleen.
— He ovat petkuttaneet tietysti, keskeytti Ritarihuoneen vahtimestari, joka oli tottunut tuollaisiin temppuihin.
Mutta Gustaf Borg ja hänen veljensä Henrik kulkivat häpeissään monta vuotta ja tunsivat olevansa kuin väärentäjiä: mutta sitten he suoristausivat, ja saivat sellaisen vastenmielisyyden kaikkea väärää kohtaan, että he asettuivat täydellisesti niiden puolelle, jotka 60-luvun lopulla vaativat vanhan hutiloimistyön tarkastusta sekä valtion ja kirkon että yhteiskunnan alalla.
Upsalan yliopistossa kävi Gustaf Borgin niinkuin niin monen muunkin sillä aikakaudella. Hän tunsi vaipuvansa alkuaikaan ja epävapauteen: ilmakehä oli niin täydellisesti eroava kaikesta siitä, mitä hän oli uneksinut; ylhäältäpäin painostus niin sietämätön, siksi että sen alkuperää ei tuntenut. Nämä opettajat, joiden käsissä oli hänen kohtalonsa ja tulevaisuutensa, määräsivät mitä hänen tuli ajatella ja tuntea, mutta opettajain hirmuvaltaa seurasi tovereiden hirmuvalta. Ylioppilaskunta oli toisen hirmuvaltiaan nimi. Osakunta oli toisen. Nämä laativat julistuksia, lähettivät matelevaisia sähkösanomia suuruuksille, joita hän ei kunnioittanut, päinvastoin. Osakunta valitsi kunniajäseniä, joiden alaisena hän ei katsonut kunniakseen olla, mutta tämä tapahtui osakunnan nimessä, siis myöskin hänen, vastoin hänen tahtoaan.
Marraskuun 30 päivänä hän oli tunteva kuilun itsensä ja muiden välillä. Oli juhlittava Kaarle XII:tta, ja hän seisoi muun ylioppilaskunnan mukana ja kuuli ylistettävän jätkä-kuninkaan "siveellistä suuruutta".
Häntä raivostutti, ja kun osakunnalla oli illalla kekkerit, astui hän pöydän ääreen, ja pyysi saada panna vastalauseensa Kaarle XII:nnen puhujan lausunnoihin. Hän ei käsittänyt itsekään, miten sai sanat suuhunsa; mutta hänellä oli täysiparta ja mahtava Bergslagin-ääni, joka vaikutti valtavasti noihin enimmäkseen parrattomiin nuorukaisiin, ja hän tunsi noudattavansa vaatimusta, joka oli vastustamaton ja vaikutti senvuoksi vastustamattomasti; jotenkin tähän tapaan sattuivat hänen sanansa:
— Kansa, joka vaalii suuria muistojaan, menettelee tosin oikein; mutta voi sitä, joka sanoo väärää oikeaksi ja pahaa hyväksi. Te olette suitsuttaneet tänä iltana pahan miehen kunniaksi, ja se on häpeällistä. Kuolleethan eivät ole olevaisia, he ovat varjoja, ja olemattomistahan ei pitäisi puhua. Sanotaan tosin, että me teoissamme elämme kuoltuammekin, mutta en tiedä yhtään Kaarle XII:nnen tekoa, mikä saisi hänet elämään näennäisesti meidän muistossamme. Olemme juhlineet tänä iltana Ruotsin tuhoojaa kuin kansallispyhimystä ikään; niin, te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että hän tuhosi valtakunnan kaiken mieskuntoisen väen; te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että hän ottamalla kansaa tunnottomasti sotaväkeen tuhosi elinkeinot ja kaupan, sekä saattoi Ruotsin maan rappiotilaan. Te ette ehkä tiedä, mitä rappiotilassa oleva maa merkitsee, ja mitä autiotila on! Se merkitsee sitä, että korjataan rikkaruohoa sieltä, mihin kylvettiin ruista! — Mutta teidän sankarinne — ei minun! — oli maailman siveettömin ihminen; sillä ken silmäänsä räpäyttämättä uhraa maansa ja kansansa oman kunnianhimonsa tähden, hän on siveettömin. Ja ken Kaarle XII:nnen lailla huomaa erehdyksensä, mutta ei tunnusta eikä korjaa niitä, hän on siveetön.
Ruotsalaiset ovat kuningasmielistä väkeä, jumala paratkoon! Niin olivat kreikkalaiset ja roomalaisetkin ollessaan vielä villitilassa. Orjanmieli tahtoo totella, siksi että se on mukavampaa, ja senvuoksi ruotsalaiset ovat orjamaista kansaa. Meitä on sanottu lakeijoiksi ja syystä kyllä…
Osakunnansalissa alkoi kuulua muminaa, ja se ärsytti meidän vuorimiestämme, niin että hän teki päätöksen ja muutti äänilajia.
— Lakeijoiksi, niin, sillä ruotsalaisen ihanne on päästä virkamieheksi ja saada eläke, olla mukana jossakin loukossa ja hallita tottelemalla, tottelemalla esimiestä.
Muminan muuttuessa rytinäksi, tulistui puhuja yhä enemmän, ja muistaessaan ympäristön, missä liikkui, siirtyi hän leikilliseen totisuuteen.
— Valmistaakseen kuninkaalle uskottuja palvelijoita, myöhemmin luottamusmiehiä, on valtio perustanut yliopiston. Tehän tiedätte, yhtä hyvin kuin minä, että sen rihkaman tarkoituksena, jota neljä tiedekuntaa myö täällä vähittäin, on tehdä meidät virkamiehiksi, sillä jos minusta tulee pappi, notaario, varalehtori tai piirilääkäri, niin olen joka tapauksessa virkamies. Siinähän ei olisi mitään muistuttamista, ellei viisaudenlähteen luo olisi niin vaikea pääsy. En käsitä, miksi viisaus on oleva niin kallista, ellei joku tahtoisi näyttää minulle, että on vaikeata saada paikkoja. Tiedättehän, kuinka vaikeata on saada paikka; ei näet haeta paikkaa hovioikeudessa, kuten etsitään työtä jossakin kaupassa, sinne kutsutaan. Se riippuu siis kutsusta ja armovalitsemuksesta. Tämä ihmeellinen vaalitoimitus näyttäikse jo tutkinnoissa. Muutamat hyvät lukupäät eivät saa tutkintoa suoritetuksi, jotavastoin monet huonopäiset valmistuvat. Se on ennakoltamääräämistä. Ja uskokaa minua, että kaikki, mitä täällä opitaan luennoista ja luentosarjoista, se on ostettavissa kirjakaupoista. Perustamalla hyvinvarustetun kirjakaupan ja asettamalla asianomaisia tutkintotoimikuntia voisi sulkea yliopistot, joissa aika hukataan makailemalla ja ryypätään hermot pilalle. Yliopisto on yhdistelmä luostarista, kapakasta ja porttolasta; yliopisto on koulu — ylpeyden, sorron, laiskuuden, kateuden, ryömimisen koulu. Tähän aikaan, jolloin säädyt poistetaan, olisi oppinut säätykin pyyhittävä pois. Mitä on oppineisuus? Tänään et tiedä mitään roomalaisesta oikeudesta, mutta huomenna ostat kirjakaupasta pienen roomalaista oikeutta käsittelevän kirjan, ja ylihuomenna tiedät, mitä roomalainen oikeus on. Siinä oppineisuus, josta me niin pöyhkeilemme. Tänään emme tiedä, että Kaarle XII sulki pastori Boëthiuksen Danvikiin, senvuoksi että tämä oli saarnannut, kuinka vaarallinen viisitoistavuotias lurjus oli valtaistuimella, mutta huomenna ostamme Ruotsin historian, ja tiedämme sen! (Nähkääs minä palasin kuitenkin takaisin aineeseen!) Tänään emme tiedä, että Kaarle XII oli nöyräpäinen, mutta huomenna me pyydämme kirjakauppalaskun, ja tiedämme sen! Hyvät herrat, pyydän esittää maljan hyvin järjestetylle kirjakaupalle ja rajattomalle luotolle, niin me pääsemme tämänkaltaisista päivistä, jolloin tietämättömyydestä juhlitaan Ruotsin tuhoojaa, murhapolttajaa, suur-inkvisiittoria, vääränrahan tekijää Kaarle XII:tta sen ominaisuuden tähden, mikä häneltä puuttui, nimittäin siveellisen suuruuden.
Seuraus tästä oli sellainen kuin saattoi arvatakin. Gustaf Borg kävi mahdottomaksi yliopistossa. Ja senvuoksi hän ei käynyt milloinkaan luennoilla, vaan hankki itselleen kirjakauppalaskun; valitsi siis itse opettajansa, ja enimmäkseen ulkomaalaisia, sillä ruotsalaisia ei ollut. Jokainen ylioppilashan tiesi, että professorit itse ammensivat tietonsa ulkoa; suurimmat oppikirjathan olivat saksankielisiä, etenkin lääketieteen, jumaluusopin ja kaunotieteen.
Kolmen vuoden vapaiden tutkimusten jälkeen Gustaf Borg näki nuoremman veljensä Henrikin astuvan akatemiaan. Kaksi saman pesuuden veljestä, mutta niin perinpohjin erilaisia. Vanhempi vaalea, kasvot vaalean täysiparran peitossa, germaanityyppi, polveutui isästä; nuorempi musta ja kuusitoistavuotiaana mieheksi kehittynyt, valkoinen afrikalainen, johti selvästi juurensa äidin puolelta, jonka isä oli ollut jossakin yhteydessä tropiikin kanssa, mikäli traditsioonit tiesivät kertoa.
Nämä veljekset eivät olleet vetäneet yhtä köyttä. Vanhempi oli sortanut nuorempaa nuorempana, ja niitä muutamia vuosia, jotka olivat heidän välillään, ei vanhempi voinut milloinkaan unhoittaa. Lapsuudesta saakka oli hänelle tullut tavaksi halveksia tuota poikasta, ylenkatsoa kaikkea, mitä tämä sanoi, kohdella häntä pölkkypäänä ja niin edespäin; kuten tavallisesti perheissä. Nyt yliopistossa osoittautui ero vieläkin jyrkemmäksi. Gustaf oli ruotsalainen ja bergslagilainen, jonkun verran alkuruotsalainen, joka harrasti isänmaallisuutta, joskaan ei sokeasti, jotavastoin Henrik eksoottisena ilmiönä ei ollut tunteiltaan ruotsalainen, eikä mahtanut sille mitään.
Keskusteltaessa esi-isien muistoista, saattoi Henrik lausua veljelleen tähän tapaan:
— Minusta on yhtä epärehellistä yhtyä teidän muistoihinne kuin meidän aatelimmekin oli. Äitini musta isoisä tanssi kanelinuotion ympärillä päiväntasaajalla, eikä hän voinut mitenkään juhlia Kaarle XII:tta, yhtä vähän kuin skånelainen voi sydämestään ja sielustaan yhtyä Kustaa Aadolfin juhlaan, koska Skåne kuului Tanskaan kolmikymmenvuotisen sodan aikana.
Veli ei jättänyt vastaamatta, vaan virkkoi aina: Lützen.
— Miksi me juhlimme tappioitamme ja häpeäämme? väitti Henrik silloin vastaan. Teidän kuninkaanne (hän ei sanonut milloinkaan meidän!) kaatui Lützenin kentällä, ja katolilaiset juhlivat voittoa; peli on voitettu, silloin kuin kuningas on kaatunut, ja Wallenstein ei kaatunut. Lützenin jälkeen ruotsalaiset uudistivat liittonsa kardinaali Richelieun kanssa ja houkuttelivat Ranskan sotajoukot Saksaan. Senvuoksi saksalaiset kiroavat ruotsalaisia Lützenin jälkeen. Ajatelkaahan: saada ranskalaiset ryntäämään maahan; vetää perivihollinen, gallialainen maahan, jonka piti olla meidän ystävämme! Senvuoksi minua suututtaa lukiessani teidän jumaloivia esityksiänne tuosta raa'asta Banér-jätkästä, joka hävitti Saksin ja otti Böhmiltä pakkoveroa, mutta on kuuluisin pakoretkiensä vuoksi.
Silloin Gustaf tulistui. Kaarle XII ainesta hän oli luopunut, mutta
Kustaa Aadolfiin ja Johan Banériin ei saanut kajota.
— Oletko sinä ruotsalainen? hän huusi.
— En, minä olen maailmankansalainen! karjui Henrik.
Gustaf otti Wreden-kiväärin seinältä, ja Henrik paljasti uplantilaisen rakuunasapelin — ja sitten he häpesivät; solmivat vastaiseksi rauhan, jota ei kauan kestänyt.
Mutta oli toisia ja syvällisempiä eroavaisuuksia. Gustaf työskenteli vanhan uudistamiseksi, mutta Henrik toimi tulevaisuuden hyväksi.
— Nykyinen vanha on niin mätää, että se ei kestä kosketusta. Yksinvaltahan on kaikkineen päivineen vanhan hallitusmuodon armovuosia; se on lahoava itsestään ja muodostava pehkun, josta uusi on nouseva; sitä ei voi uudistaa, senvuoksi se elää lahjomisilla: ritarimerkeillä, akatemioilla, viroilla, ylennyksillä. Meillä, joille on langennut vallankumouksen perintö, on muuta ajateltavaa, ja me olemme samaa mieltä siitä kuin lääkärit ovat prostitutsioonista: se on jotakin, jota toistaiseksi ei voi muuttaa, mutta jota täytyy suvaita — maison de tolérance, enfin!
Henrik oli ikäänkuin jo syntymässään saanut nämä periaatteet yhteiskunnan uudestisyntymisen välttämättömyydestä, ja siitä, että tämä saattoi tapahtua huomaamatta vanhan valtiomuodon vallitessa, joka viimein heikentyneenä oli luhistuva itsestään.
Veljekset riitelivät, kunnes jättivät akatemian, vanhempi suorittamatta tutkintoja antautuakseen sanomalehtimieheksi, nuorempi valmiina lääkärinä.
* * * * *
Gustaf Borg perusti sanomalehden pääkaupunkiin, ja Henrik veli otti osaa siihen. He olivat perineet isänsä ja sijoittaneet omaisuuden kirjapainoon. Mutta Henrik kartutti omaisuuttaan säästäväisyydellä ja toimeliaisuudella, niin että hän viimein omisti suurimman osan sanomalehteä. Veljekset riitelivät, mutta eivät eronneet. Menivät naimisiin, saivat lapsia, uusia riidanaiheita. Viimein kävivät välit vuosien kuluessa niin kireiksi, että rikkoutumisen täytyi tapahtua. Ja nyt se oli tapahtunut.
* * * * *
80-luvun maailmankäsitys tai eläinlääkärifilosofia ei ollut ainakaan hienostanut mieliä, mutta sitä ei voitu pyytääkään; ja pieni villiytyminen silloin tällöin on vain lepoa. Mahtisanat olivat: taistelua, taistelua kaikesta; iske puolestasi, kukaan ei anna ilmaiseksi; ole julkea, niin menestyt. Vanhat, jotka olivat oppineet toisin, nimittäin että siviät saavat maan periä, kävivät alussa neuvottomiksi; mutta sitten hekin amerikalaistuivat ja ryhtyivät taisteluun, niin että koko yhteiskunta oli kahtena varustautuneena leirinä, joilla oli yhteisenä tunnussanana: kaikki keinot ovat luvallisia! Kaikki apujoukot olivat hyviä, ja kun miehet nyt taistelivat, olivat he kyllin varomattomia asettaakseen naisensa taakseen sotavaunuihin; ensin taakse, sitten eteen, sillä eläinteoriaa seurasi taikauskoinen pelko naarasta kohtaan, mikä on ominaista kaikille eläimille. Se, mikä vanhoilla oli perittyä ritarillisuutta, kunnioitusta vaimoa ja äitiä kohtaan, kristillisen mielen vapaaehtoista uhria, kävi nyt inhimilliseksi oikeudeksi, s.o. teoreettiseksi suhdattomuudeksi. Pelkurimaiset miehet ryömivät naistensa taakse, työnsivät naisensa eteensä; käyttivät toinen toisensa naisia pistoaseina ja räjähdysaineena; ja moni voimakas mies, joka itsessään oli voittamaton, räjäytettiin ilmaan juuri hänen omassa lujassa linnassaan, perheessä. Vihollinen kiihoitti vaimon ja lapset kapinaan, ja niin oli linnoitus kavallettu. Se ei ollut siistiä taistelua, mutta se asetti päälaelleen vanhat käsitteet avioliitosta elinkautisena sopimuksena, se synnytti muutosta ja vireyttä; terveellistä epävarmuutta, joka piti ihmisen kurissa, aina valveilla, varuillaan; alituista uudistusta hillittömän etenemisen aikana.
* * * * *
Tohtori Henrik Borg oli nainut norjattaren, perikuvallisen Nooran; väärän marttyyrin, hysteerisen hupsun, jolla ei ollut vastinetta todellisuudessa, ennenkuin näivettyneet miehenaivot synnyttivät sen tuntiessaan olevansa naisten ja lasten tasalla. Mutta hänessä oli myöskin vahvasti kaikkea sitä hölynpölyä, jota Norjan kansanopistot silloin levittivät maailman markkinoille; hän luuli esimerkiksi kuuluvansa nuoreen kansakuntaan, jolla oli lukemattomat herttaiset nuoruudenvikansa. Tämä oli olevinaan Norjan kansa, joka on ikivanha, vanhempi kuin Ruotsin ja siihen määrin, että Ruotsin historia alkaa Norjan kuningas-saduista. Hän oli elänyt Kristianian boheemielämän, ja se oli hänen asiansa; mutta hulluudessaan hän haaveksi samalla Svavaa, hansikasnaista. Nyt hän tahtoi puhtaita nuorukaisia, ja hänen ensimmäinen muistutuksensa tohtoria vastaan oli se, että tämä ei ollut puhdas.
— Mutta ethän sinäkään ollut, vastasi teeskentelemätön tohtori.
Kun vaimo silloin vastasi vain kasvojen ilmeelle, jonka saattoi tulkita: Minä? Se on toinen asia! niin silloin mies ymmärsi, että tässä ei ollut kysymyksessä tasa-arvoisuus, vaan hirmuvaltaisuus, ja tarttui hirmuvallan vihaajana miekkaan.
Ei voi taistella kauan hurjan ihmisen kanssa, johon eivät mitkään syyt, tosiasiat, eivätkä järkiperustat pysty, vaan jättää arvottoman tappotantereen, eikä ryhdy otteluun aseettoman kanssa. Mutta tohtori jäi käärmekuoppaan toistaiseksi, lasten vuoksi, odottaen hetkeä, jolloin saattoi olla varma, että nämä eivät kaipaisi häntä, vaikka hän lähtisikin. Omituinen piirre sen ajan miehissä oli se, että heidän tunteensa lapsia kohtaan olivat voimakkaammat kuin äitien, jotka näyttivät kadottavan terveet vaistonsa ja etsivän ulkoelämää, jotavastoin miehet vielä uneksivat kotielämää.
Eräässä kuuluisassa erojutussa teki mies muun muassa sen harvinaisen syytöksen vaimoa vastaan, että hän sai viettää illat yksin kotona vaimon istuessa kapakassa hänen ystäviensä kanssa. Tuo julkea ja tuhma nainen uskalsi väittää vastaan, että mies jätti hänet yksin (kapakkaan), ja sai tyytyä senvuoksi osaansa.
Tohtori Borg sai taistella yksinään; ja hän koetti juuri sillä hetkellä vallassa olevan uuden maailmankatsomuksen perusteella todistaa ystävilleen, että jos nämä olivat varovaisia, niin heidän täytyi vastustaa eri sukupuolten sekoittamista toisiinsa. Hän koetti osoittaa, että kautta koko luonnon havaittavissa oleva työnjako johti voimien säästämiseen ja täydellistymiseen.
— Miehen osalle voima ja ulkotyö; naiselle kauneus ja sisäaskareet!
Mitä suurempi sukupuolien eroavaisuus, sitä paremmat jälkeläiset.
(Eroavaisuuslaki).
Mutta se ei auttanut; eivät edes vankimmatkaan naturalistit voineet nähdä "mitään eroa sukupuolien välillä". Ja he loivat toisen naissuuruuden toisensa jälkeen; heistä oli autuasta osoittaa, miten paljon alapuolella naisia he olivat.
— Se on pederastiaa tai itsesaastutusta, oli tohtorilla tapana kivahtaa. Tehän olette menettäneet kaiken miehisen itsetunnon, kun tunnette olevanne alapuolella; ja koskapa kerran tunnette huonommuutenne, niin tottapa kai te sitten olette huonompia!
Omituista se oli, mutta johtavien miehien joukossa oli useita perversejä; monesta tämä puhe tosin oli panettelua, mutta useasta se tiettiin aivan yleisesti, kuten joukko tunnettuja naisia oli epäilyksen alaisia tai syyllisiksi todistettuja.
Sitten sanottiin tohtoria naisten vihaajaksi, tietysti. Se ei säikyttänyt häntä, sillä hän tiesi sen valheeksi. Ja hän saattoi vastata:
— En ole senvuoksi lastenvihaaja, että tunnustan lapsen naista heikommaksi; enkä ole naisenvihaaja senvuoksi, että olen huomannut naisen kehkeymättömän tilan. Mutta te ette voi tehdä havaintoja ettekä ajatella. Te olette jälki-ajattelijoita, joilla ei ole hillintäkeskusta isojen ja pienten aivojen välillä…
Kuitenkin, kellarissaan hänellä oli ruuti ja nyt hän oli räjäytettävä ilmaan; murhayrityksen oli suunnitellut hänen oma veljensä, toimittaja. Oikeutta rakastavana miehenä oli tohtori Borg, kuten tiedämme, puoltanut norjalaisia heidän oikeudenmukaisessa vapaudenpyrkimyksessään ja oikeistolaiset nimittivät häntä siis Norjan ystäväksi, mutta kun hän eli huonossa sovussa vaimonsa kanssa, joka oli norjatar, niin tekivät vasemmistolaiset vastoin hänen tahtoaan hänet Norjan vihaajaksi. Hän vihasi pahaa, tuhmaa vaimoaan; vaimo oli norjatar, siis oli mies Norjan vihaaja. Tämä typerä johtopäätös meni puoluemiesten pehmeihin aivoihin, ja vain sillä perusteella häntä alettiin epäillä "lipun pettäjäksi"! Se seikka, että hän ei yhtynyt naishullutteluun, riitti tekemään hänet vanhoilliseksi.
— Hän on perinjuurin vanhoillinen pentele, oli nyt Gustafin viimeinen sana.
Mutta kun se ei pystynyt karhunnahkaan, niin koetti hän käydä hametietä.
Päivää myöhemmin kuin hänet oli eroitettu, kävi hän vieraisilla kälynsä, Dagmar rouvan luona. Kauniiseen nimeen oli hänellä liittynyt synnynnäinen kauneus, jota hän koetti kaikin tavoin peittää ja vääristellä. Kauniin tukkansa hän oli leikannut, jotta se ei olisi muistuttimena siitä, että hän oli orjatar. (Tohtori oli sitävastoin oppinut, että pitkä tukka oli vapaan miehen merkki, ja että kaikkien vankien hiukset leikattiin); kauniin kaulan hän peitti korkealla kauluksella unohtaakseen, että oli nainen; pienet jalkansa hän oli kätkenyt liian suuriin rasvanahkakenkiin, jotka olivat menneet poimuihin ja synnyttäneet hieroontumia; kaiken ruman hän oli haalinut pukuunsa, ja kaiken, mikä näytti ilkeältä, hän oli koonnut kotiinsa; ilkeys pisti esiin joka huonekalusta, uutimien väreistä ja koristuksista. Siitä näkyi uhkamielisyys miestä kohtaan, jonka kauneudenaisti oli tunnettu, ja saattoi huomata, että koko koristelu oli tehty selvässä tarkoituksessa loukata miehen hyvää makua. Hän tahtoi näyttää riippumattomuutensa, sanoi hän, osoittaessaan riippuvaisuuttaan pahuudestaan.
Kuitenkin kaikitenkin: lankomies Gustaf otettiin vastaan siistimättömässä huoneessa; ja hän näki heti kahdesta pienestä lasista, joissa oli tilkka jäljellä, että siellä oli ollut naisvieraita. Käsittäen täysin osansa ja asiaintilan, hän tiesi, että tässä ei maksanut vaivaa aloittaa kohteliaisuuksilla, kaikkein vähimmän ulkonäköä ja pukua koskevilla, mikä olisi ollut "loukkaus naisen sukupuolta kohtaan".
Käly ei ollut milloinkaan pitänyt Gustafista, mutta sillä hetkellä kuin tästä tuli hänen miehensä vihollinen, rakasti hän lankomiestään. Senvuoksi sai keskustelu heti alusta alkaen sangen ystävällisen luonteen.
— No, Dagmar, alkoi siis lanko; miehesihän rupee vapaamielisen puolueen valtiopäivämiesehdokkaaksi.
— Onko hän vapaamielinen? keskeytti Dagmar rouva heti, joka oli saanut sanat suuhunsa huomaamattaan.
— On, aina häntä siksi voi nimittää, vastasi pahansuopa lankomies.
— Nimittää, niin? mutta hänhän on vanhoillinen…
— Tarkoitat kai muutamissa kysymyksissä?
— Sitä juuri tarkoitan; naisasiassa hän on taantumuksellinen, ja häntä vastaan on taisteltava. Sitäpaitsi hän on Norjan vihaaja!
— Eipä suinkaan, ärsytti Gustaf; onhan hän naimisissa sinun kanssasi!
— Senpä vuoksi juuri tiedän, mikä hän on: hän sanoo Ibseniä tyhmeliiniksi ja Björnsonia akaksi. Eikö sellainen ole Norjan vihaaja?
— Sitä hän ei todenteolla tarkoittane?
— Eikö hän sanonut Lage Langin juhlassa norjalaisia helvetilliseksi kansaksi, ja sitten hän haukkui vaimonsa pataluhaksi; mutta minä olen jo käynyt asianajajan puheilla…
Nyt kirkastui Gustaf Borg, sillä hänen käyntinsä päämaalina oli saada tietää, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet.
— Miksi te eroatte? jatkoi lankomies vanhemman veljen koko osanotolla. — Ajatelkaa lapsia!
— Niistä minä kyllä pidän huolen!
— Oletko varma, että hän antaa ne?
— Minä otan ne! vastasi rouva varmuudella, joka ei ennustanut kysymyksen rauhallista ratkaisua.
— Sinä et ota heitä, sillä tuomioistuin tuomitsee kuulusteltuaan molempia asianomaisia.
— Tuomioistuimella ei ole mitään tekemistä minun lasteni kanssa! huusi Dagmar rouva.
— On kyllä, ystäväiseni; ja sillä on sangen ratkaiseva merkitys, mitä miehesi tulee sanomaan sopimattomuudestasi äitinä; sillä hän on lääkäri ja tunnettu luotettavaksi henkilöksi.
— Hänkö? Maailman suurin valehtelija!
Nyt oli taula syttynyt, ja enempää ei Gustaf Borg pyytänytkään. Hän tahtoi kuitenkin hiukan puhaltaa siihen ennen lähtöään.
— Mutta ystävä kulta, ajattele mitä teet! Ero tällä hetkellä turmelisi hänen mahdollisuutensa päästä valtiopäiville, ja ethän sitä tahtone; naiset hän saa etenkin vastaansa, ja tiedäthän, kuinka vapaamieliset ovat naistensa tohvelin alla.
— Juuri sen minä tiedän, ja senvuoksi annan naisten-äänen kirjoittaa häntä vastaan!
Sen pituinen se! nyt oli tuli valloilla ja Gustaf saattoi lähteä. Mutta ennen lähtöään hän osoitti pieniä laseja ja sanoi ystävällisesti, kahdenkeskisesti:
— Älä pidä tuollaisia esillä, Dagmar: se voi olla sinulle epäedullista oikeudenkäynnissä!
— Eikö hän sitten juo? kipenöi rouva Borg. — Juo kyllä, ystäväiseni, mutta ei aamupäivällä!
Siihen loppui se kohtaus.
* * * * *
Mutta tämän par'aikaa kestäessä tohtorin luona, tapahtui toinen kohtaus toimittajan kotona.
Taistelu koski kaikkea, mutta taistelussa vallasta tällä kertaa oli määrättävä, mikä oli oleva vapaamielistä. Kun kaikki kannattivat kehitysteorioja, niin oli kaikkien kunnianhimona pysyä kehityksen tasalla, edistää kehitystä. Senvuoksi taisteltiin sen ratkaisemisesta, mikä oli kehitystä, muutamat luulivat, että kaikki eteenpäin menevä oli sitä, mutta kun nähtiin vanhojen katojen ja sairauksien kehittyvän hirvittävää vauhtia, niin alettiin hiukan epäröidä; ja viimein keksittiin, että kehitys saattoi merkitä ainoastaan edistymistä inhimillisyydessä, pyrkimystä kauneuteen ja onneen, jota oikeus ja kohtuus kohottivat. Mutta puoluetaisteluissa ei huolita mistään järkisyistä; nostetaan lippu ja sanotaan: nyt sinä olet vanhoillinen! Tohtori Borg, joka otti maltillisesti järkisyyt huomioonsa, oli nyt kaatuva malttavaisuutensa vuoksi. Kun norjalaisten pyhimpiä oikeuksia loukattiin 1885, oli tohtori puoltanut heitä. Mutta kun vaara oli ohi ja he kykenivät auttamaan itse itseään, ja siihen määrin, että uhkasivat sodalla, silloin tohtori katsoi enemmän avun tarpeettomaksi; ja koska hän oli merkitty henkikirjoihin ruotsalaiseksi, piti hän vääränä yhtyä viholliseen. Vaikka hän perheessään ei kuullut vaimonsa suusta muuta kuin norjalaista talonpoikaiskerskailua aamusta iltaan, ja kuinka tuhmia ja lahjattomia ruotsalaiset olivat, niin ei hän kuitenkaan väsynyt myöntämään oikeaksi mahdollista oikeutta. Mutta tätä ruotsalaista ritarillisuutta, joka ilmeni Norjan suurmiesten demonstratiivisessa tunnustamisessakin, ei ymmärretty, vaan oli päälle päätteeksi nähty Norjan sanomalehtien pilkkaavan ruotsalaisia siitä, että taiteilijat olivat juhlineet Lage Langia.
"Pelkurimaiset ruotsalaiset", sanottiin, "ruotsalaiset ryömivät", "Norja tarttuu ohjaksiin" ja niin edespäin. Niin kauan kuin tämä ei ollut totta, ei se vaikuttanut tohtoriin; mutta kun ryömiminen sitten muuttui todellisuudeksi, kun kateelliset, halpamieliset ruotsalaiset, akat vallankin, alkoivat järjestelmällisesti ylistää kaikkea norjalaista, keskinkertaistakin, sen kustannuksella, mikä oli ruotsalaista ja selvästi tarkoittaen sen halventamista, niin silloin hän nousi vastarintaan. Mutta silloin hänestä luovuttiin ja nimitettiin häntä Norjan vihaajaksi. Hänen perherauhansa särkyi ja hänen valtiopäivämiesehdokkuutensa oli vaarassa. Gustaf veli oli luonteeltaan suurruotsalainen ja sydämessään vihollismielinen norjalaisia kohtaan, mutta hän antoi politiikan, hyödyn ja intohimojen vaikuttaa itseensä, ja senvuoksi hän käytti Norjan kysymystä veljeään vastaan. Tuo epärehellinen menettely ärsytti rehellistä tohtoria, ja hän ryntäsi keskelle veljen linnoitusta räjäyttääkseen hänet ilmaan.
Hän kävi tapaamassa Brita rouvaa Gustafin toimiessa Dagmar rouvan luona.
Brita rouva oli huvilassaan; hän sanoi sitä omakseen senvuoksi, että oli tuonut pesään rahoja, mutta Gustaf sanoi sitä heidän omakseen, koska laki määräsi aviopuolisoiden omaisuuden yhteiseksi. Se oli suuri puutalo, jossa oli viisitoista huonetta ja kaksi keittiötä. Toinen keittiö oli Britan kirjoitushuoneena, jossa hän kirjoitti esitelmänsä, artikkelinsa, kirjeensä, ja se oli se ainoa huone, missä hän sai olla rauhassa monilta lapsiltaan; hänellä oli niitä seitsemän kappaletta.
Tavattomalla hyväntahtoisuudellaan hän otti vastaan lankomiehensä
Henrikin huolimatta tämän raa'asta keskustelusta laivamatkalla.
— Kuulehan, eukkoseni, alkoi tohtori; jos minä sanon sinulle, että meidän täytyy tehdä Gustaf tehottomaksi, niin ei se merkitse sitä, että aion hieroa sovintoa kanssasi.
— Mitä hänellä on nyt sitten tekeillä?
— Ensinnäkin hän toimii lehteä vastaan; toiseksi hän tahtoo ehkäistä minun edusmiesehdokkuuteni, ja kolmanneksi hän keinottelee pörssissä teidän rahoillanne.
— Minun rahoillani?
— Ei, vaan teidän; mutta se on yhtä moitittavaa!
— Keinotteleeko hän pörssissä?
— Keinottelee, nuo vanhat lurjukset ovat oppineet sen!
— Mitenkä voin ehkäistä sen?
— Eroa!
— Oletko sitä mieltä?
— Juuri sitä mieltä minä olen. Teidän avioliittonne on ollutta ja mennyttä, ja nyt älkää istuko ja homehtuko yhdessä; poikaset ovat valmiit lentämään ja pesä on ikävän näköinen.
— Kylläpä sinä puhut!
— Juuri niin minä puhun! Te ette ole pitkiin aikoihin olleet aviopuolisoita, ja nyt täytyy lasten saada elää ja hengittää. Isä on tehnyt tehtävänsä, ja nyt hän painostaa vain, sortaa, ehkäisee, tukauttaa! Suorikoon hän tiehensä!
— Ja sinä olet itse isä!
— Olen; juuri senvuoksi minä tiedän…
— Keinotteleeko hän pörssissä?
— Kahvilla ja sokerilla!
— Vai niin? Kahvilla ja sokerilla? — Vai niin?
Tässä Brita rouva vaikeni hetken, ja ollen nopsatuumainen hän ennätti tehdä tuon vaikenemisen ajalla päätöksen. Hän nousi ja meni käyttämättömän jääkaapin luo, jossa hän säilytti tärkeitä papereita. Hän etsi ja löydettyään ryhtyi jälleen keskusteluun:
— Minulla ei ole tosin avioehtoa, mutta minulla on jotakin muuta; minulla on kirjeitä.
— Varo kirjeitä, Brita; tuomioistuimen edessä he puhdistautuvat kirjeistä; he joko väittävät, että eivät ole kirjoittaneet niitä, tai etteivät ole tarkoittaneet sitä, että se oli pelkkää pilaa. Ei, sinun täytyy nojautua tosiasiaan, mieluimmin flagrans delictum'iin.
— Mitä se on?
— Se on rikollinen teko kahden järkähtämättömän todistajan läsnäollessa.
— Sitä en tahdo!
— Et tänään, mutta anna tapausten kehittyä, niin ehkä tahdot myöhemmin.
— Olen teeskennellyt tietämättömyyttä, olen antanut anteeksi; voidaan sanoa, että olen suostunut siihen, mutta kun on kysymyksessä lapseni, heidän perintönsä ja tulevaisuutensa, niin ei kanssani ole hyvä leikitellä. Sitäpaitsi; saattaisi ajatella hänen keräävän — — — uuden avioliiton varalle, jonka hän aikoo solmia tuon toisen kanssa.
— Koskapa ajatuksesi ovat alkaneet kulkea sitä latua, niin: ole varuillasi ja kavahda ennen kaikkea kirjoittamasta mitään papereille, joita hän asettaa eteesi! Sinä tiedät, että en ole mikään sokea naisten kannattaja; mutta oikeus ennen kaikkea!
— Sinä vihaat veljeäsi?
— Se on kai hiukan liioiteltua, mutta minä varustaudun peljättävää vihollista vastaan… Asiasta toiseen; tiedätkö mitään Gustafin ja Holgerin välikirjasta?
— Holgerin täytyy maksaa suuri vuotuinen vuokra Gustafille sanomalehdestä ja kirjapainosta.
— Kuinka suuri?
— Sitä en tiedä!
— No niin, se on siksi suuri, että hän ei voi suorittaa sitä.
— Eikö Holgerilla sitten ole mitään asetta häntä vastaan?
— Onhan hänellä amerikalainen julkeutensa!
— Miten tässä on meneteltävä?
— Meidän täytyy auttaa häntä, vastasi tohtori ja ojensi kätensä kälylle. Sillä nyt alkaa taistelu henkeen ja veriin!
— Etkö jää päivällisille? kysyi Brita rouva, en tiedä, mitä on ruuaksi, sillä en hoida itse taloutta?
— Kiitoksia, ystäväiseni, mutta minä en tahdo istuutua samaan pöytään kuin se mies, joka juuri on tunkeutunut kotiini murhatakseen minut.
— Onko hän teillä?
— On, hän ei karta mitään keinoja; ja kotia tultuani pääsen niistä selville. Hyvästi! Brita.
VIIDES LUKU
Kuningas Lear ja rippi-isä
Entinen toimittaja oli alistunut kohtaloonsa, asui maalla ja kirjoitti artikkeleitaan. Eräänä kesäaamuna hän istui kuistillaan ja odotti lehteä, saadakseen lukea viimeisen pääkirjoituksensa. Se oli ovela pala, jonka hän toivoi tekevän suuren vaikutuksen; se koski vapaamielistä ohjelmaa, jonka ehdokkaat olivat valalla vahvistavat vaalikokouksissa, ja sen salaisena tarkoituksena oli osoittaa Henrik veli vanhoilliseksi. Se oli laukaus vesirajaan, jonka määränä oli upottaa sotalaiva. Gustaf istui ja nautti hengessään, kuuli myrkyllisten sanainsa surisevan korvissa, oli näkevinään, kuinka veli aukaisi lehden etsiäkseen kirjoitustaan, ja kuinka hän sitten löysikin toisen, joka kuulana lensi vasten kasvoja. Hän nautti mielessään niin, että hymyili, pyöritteli viidentoista äyrin sikaria hekumallisesti suupielissään, sytytti monta tulitikkua ja muhoili.
Viimein saapui lehti.
Hän nousi ja asettui miekkailija-asentoon levittäessään auki sanomalehden, käänsi sen nurin narin, lukeakseen makupalansa toiselta sivulta.
Sitä ei ollut siinä! Hän haki kolmannelta sivulta. Sitä ei ollut siinäkään.
Lehti ruttuun puristettuna hän hyökkäsi puhelimeen ja pääsi toimitukseen. Hänen poikansa Holger oli koneessa ja otti vastaan iskun:
— Miksi kirjoitukseni ei ole lehdessä? kysyi isä sähisten.
— Me emme voineet painattaa sitä, vastasi poika.
— Mutta minä näin sen ladottuna; luin korehtuurin ja…
— Me emme voi painattaa tuollaista sekamelskaa! vastasi poika jälleen.
Silloin isän ääni sammui; hän koetti karjua, mutta ei saanut ääntä. Ja äänettömänä hän poistui puhelimesta, otti hattunsa ja keppinsä painuakseen metsään.
Kulkiessaan Britan keittiönikkunan ohi, näki hän tämän istuvan lehti toisessa kädessä ja kynä toisessa; hän kirjoitti, kirjoitti häntä, miestänsä vastaan, ja poika oli riistänyt kynän hänen kädestään, ainoan itsepuolustusaseen.
Hän kutistui kokoon, tunsi raukeavansa tyhjiin. Hän, joka oli perustanut lehden, kohottanut sen kirjoituksillaan valta-asemaan ja tehnyt siitä varallisuuslähteen, hän ei saanut kirjoittaa siihen, hänen oma poikansa esti sen. Ja hän ajatteli Kuningas Learia, syrjäytettyä, virkaheittoa. Hän alkoi kävellä, kohti tiluksia, läpi hakojen ja niittumaiden.
Mitä apua oli pitkästä elämästä ja opetuksesta, kun kokemukset eivät lopullisesti kelvanneet. Nuorena hän oli aina kuullut, että vanhana vasta viisastui, käytyään monet vuodet elämän koulua. Hän oli koulunsa käynyt; hän oli nähnyt kaiken nykyisen sen syntymästä saakka; siksi ymmärsi hän sen paremmin kuin muut, tuumiskeli hän, mutta siitä huolimatta hänet viskattiin syrjään kuin viskataan kulunut huosiain, häntä kohdeltiin kuin vanhaa idioottia.
Kun hän oli kävellyt itsensä hikeen, tyyntyi hän, nousi eräälle vuorelle, josta oli näköala kauaksi merelle. Se vilvoitti häntä, ja tuo ääretön liikkuva pinta antoi hänelle voimia. Hän istuutui paadelle ja ajatteli kohtaloaan. Hän saattoi elää vielä kolmekymmentä vuotta, kokonaisen miespolven; hän tunsi itsensä voimakkaaksi aloittamaan taistelun, tunsi kestävänsä ja hätätilassa voivansa varrota vihollisia, jotka kuluttivat voimansa tyhjää tavoitellessaan, ja joiden pian täytyi olla ikäkuluja, vallankin kun eivät ymmärtäneet säästää ja uudistaa. Kymmenen vuoden kuluttua, mietti hän mielessään, on noussut uusi nuoriso uusine ihanteilleen, järkevä todellisuudentavoittelijajoukko, joka ymmärtää paremmin häntä ja panee vuorostaan viralta nämä uneksijat, jotka nyt riehuivat sosialistiyhteiskunta-keksintöineen, teorioineen, jotka hän oli nuoruudessaan koetellut ja hyljännyt. Nämä nuoret luulivat olevansa hänen edellään, mutta elivät kuitenkin niin etäällä omasta ajastaan kuin 1830- ja 40-luvulla. Olihan hän juuri juhlinut Ranskan vallankumousta, ja selittänyt puheessaan olevansa konventin jälkeläinen, traditsiooneille uskollinen, leppymätön yksinvaltaa kohtaan, tasavaltalainen veriin, henkiin saakka. Ja nyt he sanoivat häntä vanhoilliseksi! Vanhoillinen vallankumouksellinen ja kuninkaansurmaaja! Se nyt oli mieletöntä jos mikä! Mutta elettiinkin sekamelskan ajassa, joka oli kuin värihyrrä, missä kaikki sateenkaaren värit sekaantuivat yhdeksi ainoaksi valkeaksi; kaikki virrat ja vastavirrat olivat juosseet mereen, ja olivat siellä sekoittaneet veden pohjamuria myöten. Jumalankieltäjät kannattivat sosialismia, joka oikeastaan oli kristinoppia, ja kristityt olivat itsekkäitä pohattoja; talonpojat olivat kuningasmielisiä, mutta heikonsivat kuningasvaltaa; kuningasmieliset leikkivät vapaamielisiä, ja hallitsija oli vapaakauppalainen, vapaakirkollinen, ja häntä pidettiin vapaamielisenä. Se oli Babelin sekoitusta, kaikkien vanhojen käsitteiden hajoamista. Anarkistit olivat aristokraatteja; vapaamieliset työskentelivät naistyrannian hyväksi, vääryyden perustalla, ja vapaakaupan oikeuden puolesta tukauttaa omat elinkeinot; suojelustullien puoltajat tahtoivat auttaa elinkeinoja, mutta pakoittaa omat maanmiehet ostamaan kallista ja huonoa tavaraa.
Se oli pitkällinen keitos, josta suurin osa oli haihtuva ja lopulta jättävä pienen, ainesosiltaan tiiviimmän pohjasakan, mikä kelpasi ravintoaineiksi. Tapahtui ehkä pysyväinen käänne kehityksessä, mikä muistutti kaasujen imeytymistä toisiinsa, jossa kaikki tunkeutui toinen toiseensa; tai kokoontui nyt kaikkien erittelyjen kautta saavutettu paras yhteen; erilaatuiset voimat kohdistuivat moneen pisteeseen ja kivi liikahti lopulta.
Kenties se oli oikein, mitä tapahtui; kenties tämä saos oli sitten taas liukeneva, ja uusi suuri voimien yhteistyö syntyvä uusista taisteluista, niin että voitiin sanoa vähäpätöisimmänkin olleen osallisena edistyksessä, ja että voittanut mielipide oli yhteenveto kaikkien mielipiteistä, koska se oli jalojen ja epäjalojen metallien seos. Tämä olisi vanhurskasta kuin Jumala itse, ja saattaisi se harmittaa vain kunnianhimoisia puolueenjohtajia.
Näitä asioita aprikoidessaan hänen silmänsä olivat kiintyneinä muutamiin harmaanruskeihin luotoihin, jotka siintivät kaukaa merenselältä. Hän oli likinäköisyydestään huolimatta huomannut ne muodoltaan hiukan oudoiksi, eikä tuntenut niitä, vaikka tiesi jokaisen karinkin ulkona ulapalla. Nyt — juuri nyt — ne alkoivat liikkua, väriltään kammottavina kuin yöperhoset, minkä selvänä tarkoituksena oli tehdä ne näkymättömiksi. Samalla nousi kolme savupatsasta taivasta kohti, ja hän ymmärsi: se oli Ranskan laivasto, joka saapui Kronstadtista ja ohjasi kulkunsa Tukholmaan. Kolmiväriliput nostettiin, ja vanhan vallankumouksellisen sydän sykähti, sillä Saksan politiikka, johon Ruotsin hallitus oli yhtynyt Sedanin taistelun jälkeen, ei ollut hauska ja muistutti epämiellyttävästi alistumista ja hädänalaisen hylkäämistä. Ranska oli nyt noussut syrjäytetystä asemastaan ja astunut jälleen Europan suurvaltojen riviin, esiintyäkseen vuosisadan vaihteessa niiden Europan valtojen joukossa, jotka tulivat jakamaan maanpiirin. Ranskan elpyminen merkitsisi jälleen liikuntoa eteenpäin, sillä heti, kun johdot olivat kunnossa, virtasi Ranskan moottorista aina voimaa muihin kansoihin. Kolmen keisarin liitto oli hajonnut, ja suurimmat vastakohdat, tsaarikunta ja Europan tasavalta, tasoittivat kaukaisessa Idässä sen, mitä Englannin ylivalta Egyptissä ja Välimerellä oli uhannut järkyttää.
Iloisena ja mieleltään rohkaistuna hän nousi ja kääntyi kotia kohti, mutta läksi nyt kulkemaan oikeanpuolista tietä yli pappilan tiluksien. Hän tunsi tarpeen tavata ihmisiä ja haihduttaa puhelemalla aamupäivän epämiellyttävät vaikutukset.
Pappila näkyi pian lehmuksien lomista; suunnattoman suuri punainen kaksikerroksinen puutalo; ollen rakennettu ruotsalaisten talonpoikaistupien tapaan, ympäröivät luhdit ja navetat sitä joka taholta. Kun nyt toimittaja ensin astui puustellin eteiseen ja Fylaks otti hänet vastaan ovella pyyhkien tervehdykseksi käpälänsä vieraan vaatteisiin, ilmoitti palvelija hänelle, että pastori oli navetassa toimittamassa koelypsyä.
Hän läksi siis määräpaikkaan, missä näki lankomiehensä täydessä toimessa. Päässään lippalakki ja yllään haalistunut päällysnuttu hän istui ja piti maitoluetteloa, ja ikkunalla hänen takanaan oli tyhjennetty aamiaistarjotin.
Gustaf Borg laski tavallisesti leikkiä lankomiehen sielunhoidosta navetassa ja meijerissä, mutta tänään häntä ei haluttanut, sillä hän tahtoi voittaa langon puolelleen, ja sitäpaitsi teki hänet aseettomaksi pastorin katse, joka anoi, että hän armosta tulisi säästetyksi palvelijain läsnäollessa.
— Me olemme olleet työssä neljästä saakka aamulla, ja senvuoksi minun täytyi hiukan syödä!
Tällä hän tahtoi väistää iskun aamiaistarjotinta vastaan, jolta ei olut- ja viinapullokaan puuttunut.
— Tahdoin vain käydä tervehtimässä sinua! vastasi lankomies tarjottimeen katsomatta.
— Olemme juuri lopettaneet: Odota hetkinen, niin tulen kanssasi.
Gustaf odotti ja heitti yleissilmäyksen noihin sataan lihavaan nautaan, jotka pureksivat ja heiluttivat häntäänsä.
Pastori laski yhteen litrat ja oli tyytyväinen tulokseen, vaikkakin hän ihmetteli sitä, että valvonnan alainen koelypsy johti aina parempiin tuloksiin kuin jokapäiväinen lypsy.
— Siinä nähdään isännän silmä! sanoi hän. Ellei pidä huolta omastaan, niin kyllä seuraukset näkyvät. Ja maa antaa ainoastaan viljelijälleen. Jos antaisin tämän arennille, niin en saisi vuokraa milloinkaan. Arentimies valittaa aina, ja kun maksuaika lähestyy, niin hän lähettää vaimonsa ja lapsensa itkemään vuokrasummaa anteeksi. Ei, oma itse on rengeistä parhain, nyt me vain vilkaisemme meijeriin. Oletko nähnyt uutta separaattoriani? Se on aika pahus pyörimään, tämä turbiini. —
Hän aukaisi erään peräoven, ja he olivat meijerissä.
— Täällä tehdään kultaa! jatkoi hän sellaisella innolla kuin olisi tahtonut estää kaikki sopimattomat kysymykset ja pisteliäät huomautukset. — Katsohan vain tuota voita! katso! Maistapa nyt myöskin!
Mitä? — Se on ensiluokkaista! — — — No niin, mitäpä huvia sinulla siitä olisi!
Ja sitten he lähtivät.
Kun he tulivat eteiseen, otti Fylaks jälleen vastaan Gustaf Borgin ja pyyhki kuononsa hänen valkeihin vaatteisiinsa. Eläin kun juuri oli syönyt, tunsi saapuva vieras mielipahaa, mutta hänen täytyi vaieta ja kärsiä, sillä hän tahtoi voittaa jotakin.
Papin asunto oli vanhanaikainen nahkasohvineen, lautapeleilleen, piippuhyllyineen ja kirjakaappeineen, jossa oli kirkkoisien nelitaitteiset niteet sekä hiippakunnan sanomat ja asetuskokoelmat! Tuo maallisen ja hengellisen vallan omituinen sekoitus.
Huonekalut olivat mahongista, ja näyttivät siltä kuin eivät olisi milloinkaan olleet uudet, vaan siinneet itsestään jossakin huutokaupassa maailman alussa. Mahonki ei näytä kasvisaineelta, vaan muistuttaa kuivettunutta lihaa ja voi hikoilla rasvaa. Senvuoksi siinä näkee aina sormenjäljet, ja se ei ole miellyttävää. Seisten sillisalaatin värisillä räsymatoilla, muodosti huonekalusto sopusointuisen yhdistelmän kodikasta pikkutörkyä, joka tuoksui Gyllenhaalin sekoitukselle.
Lähemmin tarkastaessa huomasi ovensuussa rasvaisen hattu- ja lakkimuseon alla kokoelman keppejä. Sen vieressä hyllyn täynnä lasimittoja maidonkoetusta varten, järkiperäisen maanviljelyksen uudet vertauskuvat.
Lankomiehet istuutuivat, ja molemmat kun olivat suulaita, kävivät kielet kuin voideltuina.
— Sinä olet aikaisin lähtenyt jaloittelemaan, sinä, virkkoi pappi.
— Eipähän minulla ole muutakaan tekemistä sen jälkeen kuin jouduin toimettomaksi, vastasi toimittaja.
— Niinihän se nuoriso ahdistaa! Se on maailman meno!
Tässä Gustaf Borg oli lankeamaisillaan ruikutukseen, mutta vältti kiusauksen, sillä hän tiesi, että lankomies olisi ilkkuen nauranut hänelle, joka aina oli ajanut nuorison asiaa. Hän pidättäytyi senvuoksi ja peräytyi:
— Nuoriso, niin; sinähän tiedät, että olen aina ajanut heidän asiaansa, niin kauan kuin heidän vaatimuksensa olivat kohtuullisia ja järkeviä, mutta kun ne menivät yli rajojen, niin minun täytyi asettua heitä vastaan.
Kun pastorikin oli rauhaa rakastavalla tuulella, niin hän asettui kohteliaasti vastustajansa kannalle.
— Siinä teitkin oikein. Senvuoksi olet saanutkin kiitosta.
Hän otti lautapelipöydältä sanomalehden; mutta kun Gustaf Borg näki nimen Kotimaa, niin oli rauha lopussa, ja naamio putosi.
— Kiitetäänkö minua siinä? Siinä? — Silloin on loppuni käsissä!
— Sinä et rakasta kotimaatasi? puuttui pastori torjuvasti ja leikillisesti puheeseen.
— Enpä juuri, sillä se ei ole herttainen ja mitä taas sanomalehteesi tulee, niin ovatko ne omasta mielestäsi kristityitä ihmisiä, jotka kirjoittavat tuolla tavalla? Ne ovat hengen miehiä kumminkin, ja kirjoittavat kuin perkeleet. Valhe, väkivalta, puolueellisuus, viha, väärät todistukset, siinä lehden ohjelma!
Nyt pastori kuohahti, ja hän nousi ja alkoi laukata matolla, niin että tomu pölysi:
— Eikö sinun mielestäsi ole parempi, että valtiokirkon humaaniset, sivistyneet papit ohjaavat kansaa, eivätkä oppimattomat kiihkomieliset maallikkosaarnaajat?
Kyllähän Gustaf Borg oli sitä mieltä, arkioloissa, mutta tässä ei saanut jäädä tuppisuuksi, ja senvuoksi muutti hän vihapäissään mieltään äkkipikaa:
— Maallikkosaarnaajat? Mitä muuta sinä sitten olet? Sinä, joka pidät maanviljelystä ammattinasi, annat kappalaisen ja apulaisen hoitaa virkaasi. Ja mitä sinun kappalaisesi tekee? Hän syö silloin kuin ei nuku, ja väliajat hän juo ja pelaa korttia. Lepää kuusi päivää ja tekee työtä seitsemäntenä. Entäs sitten apulaisesi, joka on Kotimaan aputoimittaja ja puolustaa naimakaarta, tiedätkö, mitä hän hommailee saarellaan? Sinä tiedät, että hän elää kuin turkkilainen ja on soudellut ihmisten nähden ilkialasti erään kauniin tytön kanssa, ja sinä et ole asiasta tietävinäsikään, siksi että tarvitset häntä viirapeliisi! Mutta seurakunta luopuu kirkosta ja rakentaa rukoushuoneita, joita te vainoatte! Niin, vanha Ruotsi on muuttumaisillaan pappistasavallaksi kuin Paraguay, ja valtiokirkko on nyt yhtä mätä kuin vuonna 1527. Hengellisen vallan te olette menettäneet, mutta maallinen teillä on jäljellä. Teidän piispanne syövät tarkastuspäivällisiä, istuvat valtiopäivillä ja maankäräjillä, komiteoissa ja akatemioissa, — meillä oli äskettäin piispa, jolla oli 80,000 kruunun vuositulot ja peräsyöpä — (hän oli syömällä hankkinut sen!); hän käänteli runoja ja kirjoitteli leikillisiä lauluja, mutta sielunhoidolle hän antoi palttua. Minun serkkuni, jonka sinäkin tunsit, oli pappina eräässä kaupungissa pohjanpuolessa. Hän söi itsensä kuoliaaksi; sillä joka toimituksessa, häissä, ristiäisissä, hautajaisissa, hänen täytyi syödä ja juoda; ja elämänsä viimeisenä sunnuntaina hän suoritti kahdeksantoista toimitusta, hän söi ja joi toisin sanoen kahdeksantoista kertaa sinä päivänä; siksi hän sai halvauksen ja kuoli! — Sinä puhut teidän humaanisuudestanne. Se on vain epäuskoon perustuvaa ennakkoluulottamuutta! Te ette usko oppeihinne, sitä ei teiltä kukaan pyydäkään, mutta silloin teidän täytyy erota, muutoin te olette teeskentelijöitä! Mutta te ette tahdo luopua leivästä ja vallasta! Papit ja upseerit, ne kaksi ovat yhtä, ja Te tuette valtaistuinta, joka on vain vanha reikätuoli…
Nyt olivat molemmat nousseet ja laukkasivat ristiin rastiin matoilla kuin jalopeura ja karhu. Mutta Gustaf Borg ei jäänyt tuppisuuksi.
— Lehmiä ja sikoja sinä osaat hoitaa, mutta jos joku ihminen tulee sielunahdistuksessa luoksesi, niin silloin sinä et sääli etkä auta etkä lohduta, sillä sinä olet kova, ahne, säälimätön! Ja 28,000 sinun ja sinun laistasi moista kapinetta saa valtio elättää. Seitsemän miljoonaa kruunua te syötte, ja varat siihen kiskotaan joko hyvällä tai pahalla, tunnustajilta ja ei-tunnustajilta, ja tavalla, mikä muistuttaa rahankiristämistä. Lempo ties, mihin te uskotte, mutta lähinnä Te olette perkeleen palvelijain kaltaisia, teidän äänenkannattajanne kun jumaloi Kaarle XII:tta, Ruotsin tuhoojaa, joka ei ollut ihminen, vaan perkele. Ja kun joukko ylioppilaita asettui vastustavalle kannalle tätä petoa viimeksi juhlittaessa, jolla ei ollut mitään suuruutta, ei edes siveellistäkään, niin heidät kutsuttiin rehtorin puheille, ja läheltä piti, ettei heitä häväisty eroituksella. Hourujenhuonettako vai kuritushuonetta te ansaitsisitte? — Ja sinä kirkkoherrantoiminesi. Sanotaan, että sinä hosut rottingilla, silloinkuin sinun pitäisi liikuttaa järkeä ja sydäntä. Ja sinun kirkkosi, mitä sinä siellä teet? Samaa kuin metropoliitta sakastissa! Sinä kehuskelit äskettäin aikamoisessa kemuhutikassa, että et käy milloinkaan kirkossa, että et ole vuoden päiviin ollut kirkossa! Ja sinä, joka puollat ehtoollispakkoa, milloin kävit viimeksi ehtoollisella? Kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin sinut vihittiin papiksi! Hyi helvetti, ja nyt minä pyyhin tomun jaloistani sinun räsymattoosi! Sääli sinua on, sillä sinä et ole milloinkaan ajatellut, mitä teet, tai kuka olet! Mutta jos sinä heräät, niin älä mene vanhaan hökkeliisi, jonka alttarikaapin sivumennen sanoen möit äskettäin muinaiskalujen kauppiaalle, vaan mene rukoushuoneeseen, jos uskallat; siellä tapaat ainakin kristityltä ihmisiä, jotka koettavat, vaikkakin onnistumatta, siivota sisäpuoltaan!
Pastori ei ollut mikään paha mies, eikä myöskään teeskentelijä, mutta hän oli muiden lailla elänyt elämän sellaisena kuin se oli, mietiskelemättä; ahertanut päivän kerrallaan, ei kääntänyt koskaan katsettaan taaksepäin eikä tarkastanut sekavaa menoja tulotiliä, vastattavaa ja vastaavaa, jota sanotaan elämäksi.
Kun hän nyt kuuli sen ja näki laskunsa, ei hän voinut kieltää ainoatakaan tosiasiaa. Hän näki itsensä, Fylaksinsa, ensi kerran, ja hän luuli kuolevansa. Hän jäi sanattomana istumaan sohvalle ja oli kasvoiltaan musta kuin teurastettu musta härkä.
Lankomies, jolle tämä purkaus ja voitto oli antanut takaisin hänen aamulla kadottamansa itsetunnon, alkoi paisua kutistumistilastaan, ja kun hän tahtoi jättää kunnialla taistelutantereen, ennenkuin vihollinen oli ennättänyt koota voimansa, antoi hän viimeisen iskunsa.
— Sinä olet rippi-isä, mutta et hengellinen; sinä alat aamurukouksen navetassa oluella ja viinalla, sen jälkeen vedät aamupäiväunet ja pelaat lautapeliä päivälliseen saakka; syötyäsi kolme ruokalajia puoliseksi ja humalluttuasi toistamiseen, heittäydyt sänkyyn ottamaan päivällisunia, tai, kuten sitä Upsalassa sanotaan, päivällisen pyörittelemiseksi; senjälkeen pelaat lautapeliä iltaan saakka, jolloin todinjuonti ja viirapeli alkaa ehtoolliseen saakka, johon kuuluu joka ilta kylmää ja lämmintä ruokaa. Oletko pannut selvänä maata yhtenäkään iltana; oletko ollut selvänä kahteenkymmeneenviiteen vuoteen kolmine päivittäisine hutikkoinesi? Luetko milloinkaan iltarukoustasi? Et, sinä et ole ihminen, vaan sika! Se sinä juuri olet.
Hän ei ollut tosin saavuttanut tarkoitustaan, mutta hän oli saavuttanut jotain muuta; ja hän toivoi vain, että he olisivat kuulleet hänen puheensa, silloin eivät olisi sanoneet häntä vanhoilliseksi.