Götalaiset huoneet: Sukutarinoita vuosisadan vaihteesta

KUUDES LUKU

Epäselvä asema

Ranskan laivasto tuli ja hajoitti hetkeksi yksityiset liitot ja muutamat yleisetkin. Ruotsalainen kevytmielisyys näytti rakastettavan puolensa, unhoittamistaidon. Huolimatta siitä, että oli äskettäin yhdytty Saksan politiikkaan, nähtiin hallituksen jäseniä juhlissa ja kuultiin heidän pitävän puheita Ranskalle. Gustaf Borgilla oli suuri päivä Tivolijuhlaa vietettäessä, sillä hän oli yksi isännistä; ja kun hän osasi sitäpaitsi täydellisesti ranskaa ja oli erinomainen puhuja, teki hän mainion vaikutuksen.

Ranska oli ollut hiukan kylmäkiskoinen Ruotsia kohtaan 1870 vuoden sodan jälkeen, kun sen ikivanha liittolainen oli kääntänyt selkänsä sekä tasavallalle että voitetulle ystävälle, mutta nyt oli kaikki unhoitettu. Ranskan ministeri Tukholmassa, eloisan älykäs mies, tasavaltalainen, ja entinen kommunaardi, kuten väitettiin, oli ennen ollut ystävyksin Tukholman vapaamielisten salonkien kanssa, seurusteli porvarisperheissä ja piti esitelmiä klubeissa, jotka eivät olleet aivan comme il faut. Ylemmät saivat tyytyä häneen, sillä hän oli suuren kansakunnan lähettiläs, joten hänen personansa oli loukkaamaton. Hänen asuntonsa ja Norjan ministerihotelli olivat kaikkien edistysmieliseen puolueeseen kuuluvien valtiomiesten, tiedemiesten, taiteilijain ja kirjailijain keskuksena; ja uteliaisuus ja pakko veti sinne monta ylempää, joita vain syntyperä ja virat sitoivat sinne. Nämä koettivat kyllä syrjäyttää punaisia ja saada heidät huonoon huutoon, mutta huomasivat pian puhuneensa päänsä poikki. Niinpä sattui eräälle ruotsalaiselle ala-lähettiläälle seuraava erehdys Norjan ministerin luona.

Ala-lähettiläs (Ranskan ministerille). Minkä rentun tuo kunnon Blehr on tuonut salonkiinsa?

Ranskan ministeri. Kenen? Tuonko noin! Hän on minun erikoinen ystäväni, maalari X.

Ala-lähettiläs. Herra hallitkoon, mutta hän on kauhean näköinen!

Ranskan ministeri. Mitä se tekee, hän on kunnialegioonan upseeri, ja me (me kaksi) olemme vain ritareita!

Ala-lähettiläs (yhä huonommalla menestyksellä). Mutta kyllä ovat naiset hiukan omituisia. Katsokaahan tuota, joka on ihan laulajattaren näköinen.

Ranskan ministeri. Hän ei tosin ole minun vaimoni, mutta hän oli myöskin laulajatar.

Pam!

Näissä piireissä Gustaf Borg liikkui kuin kotonaan, ja nyt Tivolijuhlassa, kun hän piti loistavan puheensa Ranskalle, josta kaikki edistys lähtee, unohdettiin hänen virasta eroituksensa; ja hän esiintyi puhtaana kuin vanha tasavaltalainen ikään, vallankumouksen jälkeläinen, jota ei voinut hetkeäkään epäillä vanhoilliseksi.

Luokkien ja mielipiteitten sekoitus yhdeksänkymmen-luvulla oli niin voimakas, että kaikki vanhat käsitteet eivät enää vastanneet merkitystään. Noita kahta yksinkertaista nimitystä vanhoillinen ja vapaamielinen käytettiin vain haukkumaniminä, niinkuin kerran ennen vanhaan hattuja ja myssyjä. Elämä oli käynyt rikkaammaksi, mielipiteet saaneet vivahduksia, ahdasnäköiset rajoitukset olivat jätetyt alemman porvariston pikkulehtien tehtäväksi, jotka näkivät vain kaksi väriä yksinkertaisessa spektrissään. Niinpä oli valtiopäiväin Cato Censor, perustuslakien pyhyyden järkähtämätön vartia, saanut moneen kertaan haukkumanimen vanhoillinen, viimeksi silloin, kun hän ei voinut yhtyä naisasiaan, mutta se ei järkyttänyt häntä. Jotavastoin Y:n röyhkeää, ajan vaatimuksille umpisokeaa piispaa pidettiin punaisena, senvuoksi että tämä oli kerran sulasta erehdyksestä puhunut yleisen äänioikeuden puolesta.

Vallanjako maan hallinnossa oli hajaantunut niin moniin käsiin, ettei voinut sanoa, kuka ei olisi ollut hallitsemassa. Neuvosto ei sitä tehnyt; valtiopäivät näyttivät laativan lakeja, mutta mielipide valmistettiin edeltäkäsin sanomalehdissä, kirjallisuudessa, perheissä, klubeissa, kahviloissa, salongeissa, verstaissa. Pelkkä sanotun sanan valta on suuri, ja kirjoitetun vielä suurempi. Sanomalehdistön vallan, joka oli siihen aikaan hyvin suuri, teki monien lehtien synty tehottomaksi; niin että jollakin kuuluisuudella tai auktoriteetilla oli merkityksensä vain omassa piirissään; toisten piirissä hän ei ollut mitään. Yhteiskunnan muodosti monta excentristä kehää, joilla oli kullakin keskipisteensä, mutta ei yhtään yhteistä. Ja senvuoksi ei mikään voimalähde saattanut käydä niin väkeväksi, että se olisi voinut painaa muita alas, jotavastoin kaikki tunsivat heikkoa sivupainetta, mikä pysytti holvia koossa.

Tivolijuhlaa vietettiin kuitenkin parhaillaan eräänä aurinkoisena kesäiltana. Yleisesikunnan päällikkö piti ensimmäisen puheen johdattaen mieliin aseveljeyttään Ranskan armeijan kanssa, hän kun otti osaa vuoden 1870 sotaan, taistellen Vionvillen ja Gravelotten luona. Senjälkeen nousi Nordensköld. Tasavaltalainen, joka oli juuri viettänyt vallankumousjuhlaa; vapaamielisten edusmies, suomalainen maanpakolainen, Ruotsin suurin nimi, rahvaanomainen, vaatimaton mies, ei ylpeä eikä eleiltään mahtaileva, mutta kotona piironginlaatikossaan hänellä oli Europan kaikki rintatähdet. Noita rintatähtiä eivät vapaamieliset tahtoneet mitenkään ymmärtää, mutta se oli hänen uhrauksensa. Maassa, jossa kaikki on tehtävä kruunun etuudeksi, oli hän pakoitettu valitsemaan: Ilman rintatähteä ei koillisväylää! Ja hän otti molemmat!

Vanhan hallitusmuodon aikana oli Le roi soleil antanut loiston kaikelle suurelle, nyt lainasi hallitus sitävastoin loistonsa kaikelta suurelta, antamalla sille korkean suojeluksensa. Nordensköld otti vastaan sen kuin jonkinlaisen viattoman leikkikalun, mutta antamatta vastalahjaksi mitään personallisuudestaan.

Vanhoillisvapaamieliset olivat tosin napisseet, mutta nähdessään, että se ei vahingoittanut miestä, antoivat he pian hänelle anteeksi, ja sen hän ansaitsikin.

Kuitenkin, juhlan virallinen puoli oli lopussa ja hajaannuttiin ryhmiin. Hienosto oli vetäytynyt tanssipaviljonkiin, toiset pikkuryhmät olivat asettuneet huvihuoneisiin, ja ylös terassin kahvilaan, vaatemajoihin, keilaradoille.

Gustaf Borg oli hienoston joukossa, mutta eräässä viereisessä huvihuoneessa istui hänen vaimonsa Brita, poikansa Holger ja arkkitehti Kurt sekä tohtori Borg, ei kuitenkaan rouvansa seurassa, joka ei osannut ranskaa eikä tahtonut tulla nöyryytetyksi.

— Asema on epäselvä, sanoi tohtori, epäselvä kuten kaikki on nykyään. Vapaamieliset ovat nousseet laivastoon, ja Gustaf kukoistaa tuolla alhaalla penkereellä.

— Kenen kanssa hän puhelee? kysyi Brita.

— Ajattelehan, se on eräs suomalainen nainen.

— Joka juhlii Kronstadtin laivastoa ja venäläistä alliansia?

— Hm! Asema on epäselvä! Mutta varma on, että suomalaiset saavat nyt kärsiä rajattomasta röyhkeydestään ja tuhmasta ylenkatseestaan Ruotsia kohtaan. Seitsenkymmenluvun fennomania, jota Suomen ruotsalaiset johtivat, oli vain Anjalan liiton jatkoa. Minäkin olin sillä kertaa Helsingissä ja sietämätöntä se oli. Forsman halveksi ruotsinkieltä niin syvästi, että risti itsensä uudelleen Yrjö Koskiseksi tai joksikin sentapaiseksi; Topelius oli venäläinen valtioneuvos tai jotakin muuta venäläistä; puhuessani ruotsia eräälle Suomen ruotsalaiselle, en saanut vastausta; he loruilivat "Ruotsin ikeestä", joka oli merkitsevinään ruotsinkieltä, ja he koettivat rakentaa jotain Kalevalan pohjalle, tuon nuorisonkirjan, joka näyttää olevan jonkun sahanhoitajan kokoonkyhäämä. Äskettäin 80-luvulla he tahtoivat poistaa ruotsinkielen ja asettaa sijaan oman samojeedilaisen tuohikultuurinsa ja suomenkielen; vanhat leikkivät venäläisiä valtioneuvoksia ja nuoret olivat olevinaan venäläisiä nihilistejä; Walter Runeberg tekee Aleksanterin patsaan Helsinkiin; Troijan hevonen, vai? Mutta nyt, kun he ovat pulassa, ja Venäjä aikoo liittää Suomen yhteyteensä, niin he tulevat tänne ja tahtovat, että me rupeisimme sotimaan Venäjää vastaan. Ajatelkaahan, että tuon suomalaisen naisen salongissa seurustelee eräs suomalainen senaattori, joka luulee olevansa maanpaossa, kun ei tsaari muka ole ollut hänelle suosiollinen, mutta tsaari ei tiennyt mitään epäsuosiosta ja on äskettäin kysellyt "ystäväänsä" senaattoria, jota hän on kaivannut. Ottakaa selvä siitä! Ja tuo suomalainen nainen luulee olevansa suuri isänmaanystävä, vieläpä hän oli niin perisuomalainen, että otti osaa Helsingin Ruotsalaisen Teatterin oppilaskoulun perustamiseen, jossa juuri maahan tulleiden ruotsalaisten piti oppia suomalainen lausuntatapa, se on oppia puhumaan suomenvoittoisesti. Mitä arvelette? Poloiset suomalaiset, he eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he ovat niin tahtoneet! — Kaikki merkit viittaavat sitäpaitsi liittoutumiseen ja pienien kansakuntien sulautumiseen. Se on alussa katkeraa, mutta maailmankansalaisuutta ei osteta pikku rahoilla! — Katsokaa, nyt hän liehii erästä venäläistä apulähettiä! Sietäisipä senaattorin olla näkemässä! — — —

— Pienten kansakuntien täytyy hävitä, puuttui nyt Brita rouva puheeseen, iloisesti ja raikkaasti ikäänkuin olisi ilmaissut keksinnön.

— Niin, ja me kuljemme jo sitä kohti! Tiedättekö, että tämä juhla ei huvita minua; se merkitsee meille ruotsalaisille sitä, että meitä ruotsalaisia ei tarvita enää. Ranska on jo monta vuosisataa käyttänyt meitä etuvartiana Venäjää vastaan, ja on olemassa vanha Ranskassa lyöty mitali, jossa ruotsalainen on osoitettu oikealle paikalleen Ranskan palkkasotamiehenä. He ovat oikeastaan pitäneet meitä jonkinlaisina sveitsiläisinä, jotka ovat eläneet sotajoukkoja vuokraamalla; ja nyt kun he ovat liittoutuneet Venäjän kanssa jakaakseen Kiinan keskenään, on Ruotsi menettänyt osansa historiassa. Meitä ei tarvita enää! — Läksin eilen laivastosta erään lääkärin kanssa ja näytin hänelle Tukholmaa. Hän puhui liitoista ja maapallon tulevasta jaosta Europan kansojen kesken. Ajattelin maatani, joka ei pääse mukaan, jonka mielipidettä ei tiedusteta, jota ei oteta lukuun; ja minusta tuntui kuin olisin ollut koulusta eroitettu, rangaistuksen alainen, jota ei merkitä henkikirjoihin, paaria, jolla ei ole inhimillisiä oikeuksia maailmanhistoriassa. Nyt olen saanut samanlaisen kasvatuksen kuin tekin, ja olen oppinut, että on ylpeiltävä siitä, että on ruotsalainen. Mitä ylpeiltävää siinä on? Puhua kuuromykänkieltä, jota kukaan ei ymmärrä Europassa; romaanisissa maissa tulee sekoitetuksi halveksittuihin sveitsiläisiin, joille hymyillään; Saksassa kohdellaan ala-saksalaisena, joka on omaksunut heidän Eddansa, jotka Wagner varasti meiltä sodan jälkeen. Serbialainen, bulgarialainen tai rumanialainen voi ylpeillä enemmän kuin me, sillä heillä on tehtävä maailmanhistoriassa: olla puskureina Turkkia vastaan, mutta meillä ei ole mitään. Kuitenkin tahdoin kääntää ranskalaiseni; ja koska olen ollut yhtä ylpeä Skansenistamme kuin tekin, niin vein hänet sinne ylös masentaakseni hänet. Alashan näkyy Bredablick ja kellotapulit. Kun olimme päässeet portille, tahdoin saada hänet juhlalliselle tuulelle, osoitin punaista tornia ja lausuin:

— Siellä on Akropoliimme; siellä säilytetään Sveaa, hänen suojeluspyhäkköään, ja hänen syntyperäänsä. Sanani sattuivat omasta mielestäni hyvin; ja ranskalainen valmistautui nolaukseen. Me mutkittelimme ylös, löysimme kellotapulin ja muutamia poroja, kaakinpuun ja vanhan tykin, mutta kuinka siinä kuljimmekaan, niin tapasimme eläimiä. Onnettomuudeksi oli lääkärini eläintieteilijä ja kohdisti mielenkiintonsa eläimiin, niin etten voinut saada häntä erkanemaan niistä. Nähdessään jääkarhut hän kysyi, onko niitä Ruotsissa, ja minun täytyi valhetella ja myöntää.

— Hyvä eläinnäyttely, hän sanoi, hyvin hyvä.

Ohjasin hänet tupia katsomaan, mutta ne eivät saavuttaneet hänen myötätuntoaan.

— Tupia, talonpoikaistupia, hyvin hyvä.

Meidän täytyi kulkea olutpalviljongin ja soittolavan ohi.

— Varietee! hän sanoi, hyvin hyvä!

Päästyämme Bredablickiin, täytyi hänen katsoa näköalaa, ja sitten hän ei tahtonut nähdä mitään enää. Ja tiedättekö, ystävät hyvät, siellä ei ollut enää mitään nähtävää!

Mutta nyt hän alkoi kysellä:

— Akropolis? Katsokaamme nyt Akropolista. Minä mykistyin.

— Svea? Mitä se on? Ja missä on suojeluspyhäkkö?

Silloin hän alkoi laskea leikkiä kuin ranskalainen ainakin; ja osoittaen jääkarhuja hän sanoi:

— Siinäkö on syntyperä? Esi-isät?

Olin itkeä raivosta, mutta kohtelias ranskalainen tahtoi säästää minua ja lisäsi:

— Minä olla darwinist. Eikö te olla?

Siinä sain syntyperästä!

Mutta poistuessamme me tapasimme muutamia suomalaisia, joihin olimme eilen tutustuneet. Nuo hävyttömät lurjukset olivat olevinaan ryssiä, puhuttelivat ranskalaistani kuin liittolaista ja laskivat pilaa minusta ja Akropoliistani.

— Ei ole todellakaan mikään kunnia olla ruotsalainen, se on varma; ja pisarainen vaatimattomuutta kaunistaisi todentottakin meitä, vallankin Skansenista puhuessamme. Mutta en olisi ikänäni uskonut, että siellä oli niin vähän näytettävää: kaksi kellotapulia, yhdeksän tupaa ja eläinkokoelma. Punehdun korviani myöten, kun ajattelen puhettani Skansenin vihkiäisissä. Jos muistatte, niin älkää puhuko siitä!

Nyt katsoi Holger uuden toimittaja-arvonsa velvoittavan hänen sanomaan jotain ylevää.

— Mitä valittamista siinä on, jos pikku valtiot häviävät! Ruotsi tosin kuolee täällä, mutta se täyttää maailmanhistoriallisen tehtävänsä Amerikassa, missä ruotsalaiset ja muut skandinaavialaiset muodostavat parhaillaan voimakasta talonpoikaissäätyä, joka on kerran lähettävä presidentin valkeaan taloon. Ja te loruilette, että Ruotsi ei ole mukana jakamassa maailmaa!

— Siinä olet tavattoman oikeassa, puuttui nyt Kurt puheeseen, ja maasta-muuttoa olisi todellakin helpoitettava määräämällä englanninkieli oppiaineeksi kansakouluihin.

— Samaa sanoi eräs mies tässä muuanna vuonna, ja he olivat iskemäisillään hänet kuoliaaksi, kuten talonpojan valtiopäivillä, joka piti asiain tilaa niin toivottomana, että oli valmis yhtä kernaasti maksamaan veroa Venäjälle kuin Ruotsin armeijan upseereille.

— Venäjä, niin, keskeytti tohtori, näettekös, kuinka suomalaisnaisemme tuolla veikostelee venäläisen professorittaremme tai professorin kanssa, kuinka häntä nyt on nimitettävä. Luulen, että professori on aivan yksinkertaisesti suomalainen, sillä hän puhui sujuvasti suomenvoittoista ruotsia tänne tullessaan.

— Sinä puhut turhia, keskeytti Brita rouva!

— On niitäkin, jotka väittävät häntä puolattareksi! Niin, teillä naisilla on hyvät päivät tätä nykyä; ajatelkaa meidän kirjailijattariamme! Olutkeittoa; tiistailientä, hiukan toisten aiheiden muuttelemista ja heti tekee Pikku Sakari heidät jättiläisneroiksi! kas tuolla hän muutoin meneekin. Mies, jolla jo syntyessään oli ihramaha, lasisilmät, kaljupää ja eläke; kirjallisuuden suojelija, naisten ystävä; syömäveikko, varjo. Hän synnyttää silkkimatoja ostettuaan ensin munat; hän on kummituseläimen näköinen, käyttää silmälaseja kuin detektiivi, Faux bonhomme, joka on hirvittävä; pettäjä, jota vastaan ei saa koskaan todistuksia, mutta jota vaistomaisesti täytyy paeta; selittämätön ja senvuoksi kammottava; imartelee saadakseen kynsiä; käyttää kaikkia tarkoitusperiinsä, ruumiitakin; antaa anteeksi, missä luulee olevan jotakin voitettavaa, ja kostonhimoinen, missä ei ole mitään menetettävää. Hän puhuu naisten nimessä ikäänkuin olisi nainen; panettelee omaa sukupuoltaan kuin itsesaastuttaja ja ryömii naisten edessä, kuten kaikki pederastit: — — — Mutta katsokaahan tuota!

— Meidän täytyy lähteä nyt, keskeytti Brita rouva, muutoin me herätämme pahennusta.

Seura lähti liikkeelle etsiäkseen kentältä ajuria. Mutta kulkiessaan erään vaatemajan ohi, näkivät he miehen, jonka päässä oli punainen fetsi, seisovan pöydällä ja pitävän puhetta ranskalaisille laivamiehille.

Se oli Syrach, maalari, joka oli tullut hiukan järkiinsä ja luuli nyt olevansa Brestissä, jossa hän vietti viime kesänsä.

— Asema on epäselvä, jatkoi tohtori; vesi on sameaa ja yläluokka tulee kalastamaan.

SEITSEMÄS LUKU

Pääelinkeino

Päivää ennen uudenvuoden-aattoa istui Anders Borg, toimittajan kolmas poika, Långvikin vuokratilallaan ja teki tilinpäätöstä sekä suoritti arvioimislaskuja. Långvik, joka kuului pappilan alueeseen, oli keskikokoinen maatila erään Itämeren merenpuoleisen lahdelman rannalla, luotojen ja karien muodostamassa saaristossa.

Anders Borg, joka oli opiskellut maanviljelyskoulussa ja mennyt hyvin nuorena naimisiin, niin että hänellä nyt oli neljä lasta, oli ollut kolme vuotta arentimiehenä.

Kaksi vuotta oli isä maksanut vuokran, mutta tänä kolmantena hän oli kieltäytynyt. Alussa oli Anders, joka oli kevytmielinen vintiö, elänyt herroiksi ja toivonut parempia aikoja tullien astuttua voimaan. Tullit tulivat, mutta ajat eivät parantuneet, sillä hänen täytyi ostaa nyt kalliilla hinnalla huonoa tavaraa. Toisena vuonna hän koetti vähentää palkollisia, mutta huomatessaan, ettei sekään auttanut, hän hellitti jälleen ja heitti kaikki oman onnensa nojaan.

Mutta kun vuoden loppu lähestyi, ja päivät olivat kaikessa lyhyydessään loppumattoman pitkät, kulutti hän aikaansa laskemalla, laskemalla selville syyt maanviljelyksen rappiotilaan. Ja hän johtui mitä merkillisimpiin tuloksiin.

Niinpä katsellessaan nyt maitoluetteloa hän näki, että kilo voita maksoi hänelle seitsemän kruunua, ja itse hänen täytyi myödä se kahdesta kruunusta. Hän luuli ensin laskeneensa hullusti, mutta pelästyi nähdessään kirjasta, että lehmä, antaakseen kilon voita, söi viisitoista leiviskää heiniä, jotka maksoivat viisikymmentä äyriä leiviskä. Vaikkakin separeerattu maito käytettiin palkollisille, vasikoille ja porsaille, niin hän sai kuitata sen elukan hoidolla, pahnoilla ja kalliilla kaupunkiinviennillä.

Katsoessaan nyt, mitä yhden elukan elättäminen oli maksanut, hän huomasi, että elukka oli syönyt oman hintansa, ja että hän oli tehnyt ilmaista työtä.

Mutta kaikkein kummallisimpiin tuloksiin johtivat hänen kemialliset laskelmansa karjan meno- ja tulopuolesta. Ravinnokseen käytti lehmä pelkkiä kuivia heiniä ja muutamia ämpäreitä vettä. Heinäthän sisältävät pääasiallisesti soluainetta, joka on typetöntä, ja vedessähän ei ole lainkaan typpeä. Mistä sitten tuli se suunnaton typpimäärä, joka oli maidossa ja lannassa? Jos hän vastasi: eläimen ruumiin käytetyistä kudoksista, niin hänen täytyi jälleen kysyä, mistä eläimen ruumis sai typen kudoksien uudistukseen; sillä elleivät nämä uudistuneet, niin eläimen täytyi hävitä jäljettömiin kolmessa kuukaudessa. Heinistä tuli niin mitättömän vähän typpeä eikä vedestä lainkaan; ilmastako ne sen sitten saavat? Ei, vastasi Pettenkofer! Sehän oli ihme, tai sitten oli kemia päin mäntyä.

Ja kun hän ruokki perunoilla, joissa oli yhdeksänkymmentä prosenttia vettä ja kaksi prosenttia typpeä, niin oli tulos sama. Tässähän täytyi uskoa, että typetön tärkkelys saattoi muuttua — typpipitoiseksi munanvalkuaiseksi, ja että vesi vaihtui siksi ammoniakiksi, joka heitettiin navetankuoppaan. Mutta se oli ristiriidassa tieteen voimassa olevien teoriojen kanssa, ja senvuoksi se oli hänelle arvoitus, jonka hän karkoitti mielestään.

Kouraantuntuvampia olivat sitävastoin pääkirjan tiedot siitä, että hän oli tänä vuonna ostanut kolmella tuhannella kruunulla tuomaskuonaa, ja että vuokrasumma nousi kahteen tuhanteen viiteen sataan kruunuun. Se oli suora ja selkeä tosiasia, joka sytytti hänessä ajatuksen, mikä valaisi hänen tilansa. Maa voi elättää omistajan, mutta ei omistajaa ja arentimiestä; ja maa tulee lannoitetuksi itsestään hyvin järjestetyllä karjanhoidolla, mutta maalla ei ole varaa ostaa lannoitusaineita. Tämä hänen olisi pitänyt tietää ennen, mutta sitä ei sanottu maanviljelysopissa eikä kansantaloudessa.

Hän kuuli jonkun tulevan, ja iski kirjat kiinni sekä sytytti sikarin peittääkseen rauhattomuuttaan.

Sisään astui vaimo, nuorena ja voimakkaana, mutta kasvoillaan tällä kertaa huolestunut ilme.

— Anders! Anna minulle varastohuoneen avaimet; tarvitsen jauhoja leipomiseen.

— Jauhoja? Ne ovat lopussa.

— Lopussa?

— Niin!

— Voi, Herran nimessä! — Oletko myönyt ne?

— Minun täytyi!

— Mutta entäs palkolliset sitten?

— Täytyy tarvittaessa ostaa heille.

— Emmekö voi jauhattaa hätäpikaa?

— Ei ole mitään jauhatettavaa.

— Oletko myönyt viljankin?

— Minun täytyi!

— Ei, ei, ei! Mitä sitten on jäljellä varastohuoneessa?

— Ei mitään! Rotat vain!

— Paha meidät perii, jos se joutuu voudin korviin.

— Hän tietää sen.

— Senvuoksi hän uskaltaakin mitä tahansa. Tämä ei käy laatuun,
Anders, ei käy.

— Käy kyllä, mutta käy niin, että minusta täytyy tulla maantienmatkalainen. — Mitä vouti sitten tekee?

— Tekeepä vain sitä, että antaa päivätyötä tekevien torpparien lahjoa itseään munilla ja voilla, ja vapauttaa heidät päivätyöstä.

— Onko menty jo niin pitkälle?

— On ja vielä pitemmälle, hän on salajuonissa lypsäjien kanssa!
Miksi et aja häntä tiehensä?

— En voi, en uskalla. Talon asiat ja asema ovat hänelle liian selvillä. Pahin on tuo tyhjä varastohuone, sillä se on hiukan laitonta. Sen sisältö oli ikäänkuin vuokran ja palkollisten palkkojen panttina.

— Ajattele, että minun täytyy sietää tuota voutia pöytäni ääressä, kun hän tunkeutuu siihen… tiedätkö, että hän renttuilee kaupungissa ja juo suihinsa koko talon, niin että meidän täytyy elättää heidän lapsensa? — — —

— Sen kyllä uskon! Mutta loppujen lopuksi täytyy minun ruveta pehtoriksi, niin ehkäpä pääsen käsiksi maatilaan ennen kuolemaani.

Nyt rouva tahtoi siirtyä yleisistä mietiskelyistä todellisuuteen.

— Kristiina tuolla kyökissä pyytää palkkaansa. Oletko saanut rahat lehmästä, jonka möimme teurastajalle?

— En, mutta odotan häntä joka hetki rahoja tuomaan. Paljonko olemme velkaa Kristiinalle?

— Koko vuoden palkan, kuten tiedät, ja sitten olen lainannut häneltä käteistä… niin, mitä on tehtävä?

— Kuulehan, mehän menemme huomenna pitoihin; onko pojilla vaatteita?

— Ei, tiedäthän, että heillä on vain kesänutut.

— Saamme kai kääriä heidät saaleihin ja peitteisiin, sillä kotia he eivät saa jäädä.

— Niin, Anders, hullusti ovat asiat. Olen syntynyt maalla ja tiedän, mitä talo kestää, mutta sitä et sinä tiedä! Tällaisen pienen maatilan ei kannata pitää seppää, metsänvartiaa ja ajomiestä. Ja siksi, että et voi maksaa heille palkkoja, he varastavat. Seppä varastaa rautaa ja tekee työtä omaksi hyväkseen; hän kengittää puolen pitäjän hevoset sinun raudallasi; metsänvartia myö halkoja. Ja ajomies kauroja. — Tiedätkö, ystäväiseni, minä jättäisin mieluimmin kaikki oman onnensa nojaan, sillä talossa ei ole leivän palaakaan! Minä itkisin, ellen säälisi sinua, mutta sinä olet niin hyvä, etkä voi mitään tälle sotkulle.

Nyt ei Anders voinut pidättää liikutustaan; sillä hän oli hyvä mies, jonka hyvät sanat saivat sulamaan kyyneliin; mutta hän ennätti puristaa kiitollisuudesta vain vaimonsa kättä, kun kuuli kulkusten kilinää ulkoa.

— Teurastaja tuo rahoja! Me olemme pelastetut, huudahti hän ja hypähti pystyyn.

— Voi, jumala! Mikä onni, yhtyi rouva ja asettui ikkunaan. — Mutta älä mene sinä ulos; anna Lindkvistin ottaa vastaan!

— Tehköön vain sen, sillä teurastaja ja minä emme ole hyviä ystäviä.

Kulkuset olivat vaienneet, mutta sensijaan rupesivat molemmat kahlekoirat haukkumaan ja riuhtomaan; metsäkoirat vastasivat, ja talon kaikki rakit kokoontuivat jäävaraston taakse, joka kätki teurastajan ja voudin välisen kohtauksen.

Vuokraaja ja hänen rouvansa eivät nähneet mellakkaa, mutta he kuulivat teurastajan ja voudin sananvaihdon, joka oli niin äänekäs, että sana petkuttaja tunkeutui sisäikkunain läpi.

Hetken kuluttua kulkuset etenivät; koirien haukunta muuttui karjunnaksi, joka tiesi tappelua, ja sitten vouti saapui juosten kartanolle.

Herra aavisti pahaa, ja hellävaroin tahtoi hän johtaa vaimon huoneesta pois säästääkseen häntä kohtaukselta ja itseään nöyryytykseltä, mutta vaimo jäi.

Vouti tuli sisään.

— Mikä on? kysyi patruuna.

— Teurastaja toi takaisin lehmän, vastasi vouti. Hän sanoi, että se oli itsestään kuollut tuntemattomaan tautiin, ja että hän haastaa patruunan oikeuteen.

— Mihin panitte sitten eläimen?

— Hän heitti sen mäelle, ja sitten koirat karkasivat sen kimppuun; en saanut niitä erilleen.

— Antaa niiden olla! Niille emme mitään mahda. Herra Lindkvist menee sitten talliin ja valjastuttaa hevosen kilpareen eteen. — Sanokaa metsänvartialle, että hän ottaa jäätuuran ja seuraa minua.

Vouti tahtoi kyllä pitentää puhelua, sillä jokainen patruunaan tähdätty isku suurensi hänen rankaisemattomuuttaan; mutta hänen täytyi mennä, sillä patruuna lähti vaimoineen huoneesta.

Puolisot olivat kahden makuuhuoneessa, minne heidän oli tapana piiloutua neuvottelemaan ja olemaan kätkössä, silloinkuin väki vaatimuksineen piiritti talon.

Vaimo aloitti:

— Onko se totta, että olet myönyt sairaan eläimen?

— Totta se on! Minusta tulee petkuttaja, jos tätä kauemmin jatkuu!

Ja he itkivät molemmat.

Mitä nyt olisi myötävää? Mitä tehdä? He neuvottelivat ja päättivät, että mies ajaisi lainaamaan rahaa. Sitten muutettaisiin koko talonpito. Arentia kesti vielä vuoden, ja maa oli pantava kauraksi; sitä ei tarvinnut lannoittaa ja se myötiin heti raitiotieyhtiölle; se imi tosin mehun maasta, mutta mitä se koskee heihin, he kun muuttavat.

Koko maa oli ruvennut viljelemään kauraa, kun mikään muu ei kannattanut, ja senvuoksi Ruotsin maa oli pian mehuton. Ruis, köyhän viljaa sekin, ei menestynyt enää, vaan täytyi sitä tuottaa maahan; vehnästä oli vajottu, sivuuttamalla ruis, syöttökauroihin; se oli rappiotilaa. Ja kun talonpojat olivat korjanneet viimeisen kaurasadon ostaakseen piletin Amerikaan, niin arvottomalle maalle tuskin ilmaantui ostajaa. Maa, jonka aura oli muokannut ja joka oli ollut lannoitettu, se kasvoi vain rikkaruohoa, kumma kyllä; se ei voinut muuttua itsestään luonnonniituksi, kuten sydänmaa; se oli kirottu; se oli viljelyksen pilaama ja vaati viljelystä; se voitiin tosin kylvää jälleen apilanurmikoksi, mutta ellei sitä uusittu, niin se lakkasi kasvamasta.

Kun sitten vuokra-aika oli kulunut loppuun, niin myötiin tarvekalut huutokaupalla. Koska talonpojilla oli omituinen halu ostaa huutokaupoista, he kun luulivat kaiken olevan niissä huokeampaa ja parempaa, niin möivät eroavat arentimiehet tavallisesti kaiken kunnollisen irtaimistonsa ennakolta, ja hankkivat uutta huonompaa. Hyvä karja ja hevoset myötiin vähitellen, ja ostettiin kehnoja sijaan. Työkaluja, vaunuja ja rekiä kyhättiin kokoon hät'hätää, ja pantiin huutokauppaan. Sehän ei ollut epärehellistä, mutta hienoa se ei ollut, eikä siihen ollut varaakaan.

Kun neuvottelu oli lopussa, ajoi kilpareki kartanolle: metsänvartia, mustalaistyyppi, patruunan suosikki siksi, että hän oli torppareita ripeämpi, oli lähtöön valmiina jäätuura kädessään. Hänen tehtävänään oli näet niemien ja salmien kohdalla, joissa pelättiin virtapaikkoja, kulkea hevosen edellä ja koetella jäätä.

Noustessaan rekeen näki patruuna näytelmän, joka sai hänet hymyilemään huolimatta siitä kurjuudesta, mikä tässä paljastui.

Neljä suurinta koiraa oli kaikessa sovussa laahannut kuolleen lehmän jäävaraston valtavan pyramiidin huipulle. Mutta kun ne olivat suorittaneet tämän yhteistyön, ajoi talon suurin verikoira kolme muuta osakasta alas, ja makasi nyt yksin kuin sfinksi ja piti pitoja siellä ylhäällä. Paisti oli houkutellut naapuritalojen koirat sinne, ja jäävuoren juurella oleva haukkuva liuta rähähti toisinaan tappeluun ja muodosti yhden ainoan pyörteen turkkeja, häntiä ja käpäliä. Muutamat muonamiesten muijat olivat heikosti yrittäneet jakaa saalista verikoiran kanssa, mutta peräytyneet. Kaikki talossa olivat nälkiintyneitä, ihmiset ja eläimet. Koirat olivat hädässään ajaneet kaikki jänikset ja poikaslinnut, ja oppineet viimein salakalastukseen jäällä, jossa sieppasivat särjet hauenkoukuista. Mutta nyt niillä oli kemut. Ruoska läimähti, ja kilpareki kiiti pyrynä alas jäälle ja ulos välkkyville ulapoille.

Kulku ohjattiin ensin jään yli toiselle rannalle, jonne kaksi vanhaa miestä oli asettunut eräälle niemelle punaiseen tupaan odottamaan päiviensä päättymistä. Toinen oli eräs kaupungin virastossa palvellut entinen kamreeri ja leskimies, joka nyt seitsenkymmenvuotiaana eli eläkkeellään; toinen oli kahdeksankymmenvuotias vanhus, valkea kuin kyyhkynen, eikä ollut milloinkaan ollut mitään, sen koommin kuin oli ylioppilaana Upsalassa. Kaksikymmenvuotiaana hän oli saanut elinkoron eikä tehnyt mitään senjälkeen. Tapaus oli harvinainen: mutta ukolla oli ollut elämässään yksi ainoa urotyö, yksi ainoa harrastus: hän oli ollut juvenaali. Hän pitikin itseään nyttemmin kuin museokapineena, jota saattoi näytellä. Punainen tupa oli kuuluisa kalliin sisältönsä vuoksi; sinne tehtiin huvimatkoja katsomaan "yhtä glunteista", sillä siksi oli traditsiooni muuttanut juvenaalin. Hän oli laulanut Wennerbergin kanssa, oli tuntenut Kaarle XV:nnen, hän oli puhunut Jenny Lindin kanssa, nähnyt Geijerin. Mutta kaikella tällä ei ollut mitään merkitystä, kun Anders Borg ajoi rahaa lainaamaan.

Ukot iloitsivat suuresti, kun reki ajoi tuvan eteen, sillä he olivat olleet umpilumessa neljätoista päivää, eivätkä olleet saaneet sanomalehtiä ja postia kahdeksaan päivään.

Andersilta riisuttiin turkit, hänet vietiin sisälle lämpimään, sai keitettyä viiniä, ja sitten hänen täytyi kertoa, mitä uusia lehdet tiesivät. Sitten otettiin kortit esille, ja pelattiin viirapeli, noin vain ohimennen.

On ikävää puhua rahasta, sillä kulta on viimeinen, mistä ihminen luopuu, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä metalli muodostaa olemassaolon ehdot, asunnon, ruuan, vaatteet ja lämmön.

Kerrottuaan kahden tunnin ajalla kaikki, minkä tiesi vanhuksia miellyttävän, sanoa paukahutti hän vihdoin asiansa. Silloin laskeutui pilvi tuohon valkeiden uutimien verhoamaan valoisaan huoneeseen; vanhuuden rauha oli häiritty, ja vanhuksia vaivasi se, että eivät voineet auttaa hädänalaista. Heiltä ei riittänyt rahaa lainaksi, ja heitä kiusasi se, että olivat pakoitetut tunnustamaan sen, paljastamaan asiainsa tilan.

Ja Anders taas kärsi puolestaan siitä, että oli synnyttänyt tämän painostavan mielialan; oli viheliäistä lainata rahaa; ja hän ymmärsi nyt, kuinka niin monet mieluummin turvautuivat petokseen ja vieläpä varkauteenkin.

Noustessaan nyt jälleen rekeen hän aikoi kääntyä takaisin kotia, mutta muistaessaan vaimonsa ja lapsensa hän havahtui, pani ruoskaniskulla hevosen liikkeelle ja suuntasi kulun aavalle ulapalle. Metsänvartia takapulkilla lausui muutamia epäilyksiä, mutta patruuna ummisti korvansa. Jää oli ohutta, mutta sitkeää, läpikuultavaa kuin lasi, niin että ruskolevät näkyivät matalikoilla.

Ulapalla jää keinui, aaltoili, mutta hevonen kiihdytti vauhtia, vaistomaisesti tuntien, että voisi hätätilassa hypätä avannosta, ja patruuna tiesi kokemuksesta, että suolaisen veden jää oli sitkeämpää kuin miltä se näytti, ja että vaara näköjään oli suurempi kuin se todellisuudessa oli. Kulun hän suuntasi itäänpäin kohti kaukaista pitkää maankaistaletta, missä apulaispappi asui. Tämä, jonka hallussa oli pieni kirkonkassa, saattoi kyllä lainata kymmenen kruunua; näin alhaalle hän oli jo asettanut vaatimuksensa.

Näkyi vain ilmaa ja vettä ja mustanvihreä viiru kaukaisuudessa, kun hevonen äkkiä pysähtyi.

Metsänvartia hypähti heti hevosen päänpuolelle: heitti jäätuuran kuin keihään, ja vesi roiskahti reiästä.

— Tästä ei tule mitään, patruuna, sanoi Vihtori. Jos tuuli kääntyy hiukankin idemmäksi, niin jää murtuu, ja me olemme mennyttä miestä!

— Minä en käänny, vastasi patruuna; istu alallesi, niin näet kuinka meillä mennään!

Ruoska vingahti hevosen lautasille, ja oistonaan se lentää lasketti tuhannen tulimmaista laukkaa. Jäänsiruja ja vettä räiskyi vasten kasvoja.

Kysymyksessä oli vain kymmenen kruunua, mutta oli myöskin saavutettava päämaali ja ennen kaikkea täytettävä velvollisuus, ja hänestä tuntui kuin hän panisi henkensä alttiiksi omiensa puolesta ja jättäisi taaksensa häpeän.

Tuo kaukainen tumma viiru leveni levenemistään ja läheni; katonharjoja häämöitti, ja kohta näkyi rannalla väkeä, joka viittoili ja huusi.

Metsänvartia tajusi ensimmäiset merkit, hypähti pukilta ja huusi:

Seis patruuna, jäässä on railo!

Anders Borg pysäytti hevosen, sillä hän näki avonaisen väylän, jossa höyrylaiva oli kulkenut. Hän nousi reestä ja mittasi katseellaan väylän leveyden ikäänkuin olisi aikonut uida yli, sillä hänen täytyi päästä perille.

Mutta hetken harkittuaan hän tarttui seipääseen, joka oli väylän merkkinä, astui uiskentelevalle jäälautalle, meloi seipäällä ja joutui vesiajolle. Väki rannalla huusi, kun lautta lähti liikkeelle, mutta Anders meloi edelleen. Kun hän lähestyi toista rantaa, alkoi hänen jäälauttansa vajota, hiljalleen, tasaisesti kuin laskuluikku. Yhdellä harppauksella hän hypähti seuraavalle lautalle, jonka jälkeen hän syöksyi suin päin maihin; mutta viimeisen kaistaleen hän kulki vajoten joka askeleella rantajäähän, joka kilisi murskaantuneitten ikkunaruutujen lailla.

— Onko pastori kotona? kysyi hän tervehtimättä.

— On kuin onkin, vastattiin.

Ja nyt riensi Anders erääseen punaiseen taloon, joka oli jotensakin toisten kaltainen.

Hän syöksyi sisään samalla vauhdilla kuin oli kulkenut jääväylän poikki, tempasi auki oven ja joutui tupaan, missä apulaispappi istui nukkuen keinutuolissa, kahdentoista aikaan päivällä.

— Älähän, sinäkö se olet? Minä hiukan torkahdin ja kuulin hätähuutoa jäältä, sanoi hän karistellessaan unta silmistään.

— Minä vain, olen pulassa, ja sinä saat lainata minulle kymmenen kruunua.

— Kymmenen kruunua? Mistä ne sieppaisin? Koetin juuri saada diskonttolainaa, mutta ei onnistunut…

— Lainaa kassasta!

Syntyi hiljaisuus, ja Anders Borg ymmärsi, että hän oli jälleen eksynyt tunkeutumaan toisten salaisuuksiin ja pakoittanut onnettoman ihmisen tekemään nöyryyttävän tunnustuksen asiainsa kehnoudesta. Mutta hän tointui pian ja virkkoi sivumennen:

— Etkö voi lainata joltakin talonpojalta?

— Minäkö talonpojalta? En, ystäväiseni, tilani ei salli sitä. Näepäs, ensimmäisenä vuonna tekeydyin kansanomaiseksi, ja minun täytyi syödä ja juoda heidän kanssaan; mutta silloin hävisi kunnioitus, vallankin kun lainasin heiltä rahoja Upsalan velkoihini.

Kun sitten vetäydyin heidän seurastaan, alkoivat he vihata minua.

Jäin ihan yksinäiseksi; minulla ei ole yhtään puhekumppania, ei mitään tekemistä. En saa kalastaa, en metsästää, en viljellä maata. Lukea en voi, sillä silloin nukahdan. Olen tuomittu tyhjäntoimitukseen, paitsi sunnuntaisin! Minä kuivetun, kivetyn nukkuessani; nukun koko yön, kaksitoista tuntia, kahdeksasta kahdeksaan, ja minä vedän aamiaisunet, päivällisunet, nukun vain nukkumistani. Kunpa tietäisit, millaista elämää tämä on! Se on valekuolemaa! — Sielunhoitoa he eivät kaipaa, ja ne, joita suru ja murhe kohtaa, menevät heränneiden luo. Toivon toisinaan, että itsekin olisin herännyt; mutta silloin täytyy uskoa, ja sitä en voi! — Anders Borg, auta minut täältä jumalan nimessä, muutoin kuolen! — En ole puhunut kahdeksaan päivään, ja nyt olen kaiken kurjuuden kukkuraksi saanut vielä haasteen. Muuan talonpoika varasteli puita pappilan metsästä; näin itse sen ja ilmoitin rovastille. Nyt olen saanut haasteen kunnianloukkauksesta, kun en voi todistaa, että näin miehen varastavan. Varas kulkee vapaana, ja minä ehkä joudun telkien taa; minä, joka en ollut metsänvarkaissa. Talonpojat sanovat, että olen kielinyt; samaa he sanovat nimismiehestäkin, kun tämä antaa ilmi heidät, ja äskettäin tahtoi eräs roisto haastaa tuomarin kunnianloukkauksesta, tämä kun tuomitsi neljännysmiehen kanteen nojalla, joka on täysin pätevä todistus. Mihin ryhtyä? Jos saan virkaeron, niin en saa paikkaa entisenä pappismiehenä.

Hän ei olisi lopettanut milloinkaan, ellei olisi purskahtanut itkuun. Ja Anders Borg unhoitti huolensa, nähdessään tämän pohjattoman kurjuuden. Mutta kun hän ei tiennyt mitä sanoa, niin apulainen jatkoi ylen onnellisena siitä, että sai kuulla oman äänensä ja valittaa.

— Mitä he tekevät papeilla? Eivätkö he voi tehdä juutalaisten lailla ja antaa jonkun seurakunnan vanhimman lukea saarnakirjasta sunnuntaisin — minä kirjoitan saarnakirjoista, kuten muutkin papit. Eivätkö samat ymmärtäväiset, rehelliset miehet voi myöskin haudata ja kastaa? — Baptistithan kastavat, ja heränneet jakavat ehtoollista hoitaessaan ammattejaan kuin apostolit! Tiedätkös, uskonto ammattina ja elinkeinona on järjetöntä. Ja tuo yliopistossa vetelehtiminen ja ryypiskeleminen, rikkiviisauksien ja jumaluusopillisten sanasaivartelujen päähän pänttääminen, se karistaa miehestä kaiken uskonnollisuuden! Ja nythän pappien pitää marssia kasarmeissakin, ovat pakoitettuja laulamaan sikamaisia lauluja, kuuntelemaan kaartilaisten yöllisiä keskusteluja, se tekee lopun koko leipäkirkosta!

Tässä meni keskustelu viistoon, sillä Anders tunsi liian vähän mielenkiintoa kirkkoa kohtaan, voidakseen valittaa sen rappiota; sitäpaitsi heräsi hänen oma itsesäilytysvaistonsa, niin että hän keskustelun loppupuolella oli ennättänyt ajatella, mistä nyt sieppaisi kymppänsä. Senvuoksi hän nousi äkkiä ja heitti hyvästit lausuen ainoan rohkaisevan sanan, minkä saattoi löytää:

— Karskista luontosi, poika! Tule sinne mantereen puolelle tervehtimään meitä, niin me ravistamme eloon sinut.

Apulainen katsoi ystävätään kuin vierasta, sillä hän oli pettynyt toivoessaan osanottoa. Hän pani kuitenkin karvalakkinsa päähänsä saattaakseen Andersia rantaan; ja hän osoitti ystävällisyyttä kuin koira, puhui taukoamatta, mutta nyt tyhjänpäiväisistä asioista, ilmasta ja kalastuksesta, tulvajäästä ja merihädästä, mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville.

Kun Anders Borg oli rähminyt jääväylän yli ja istuutunut rekeen, ohjasi hän pohjoista kohti; mutta muistaessaan rannalle jääneen papin, kääntyi hän ja näki nyt tuon hyljätyn heiluttavan lakkiaan jäähyväisiksi.

Hänen rintaansa ahdisti, mutta samalla hän tunsi epätoivoisen lohtua siitä, että näki vieläkin epätoivoisemman ihmisen.

— Koditonna, vailla ystäviä, vankilan ja perikadon partaalla! ajatteli hän. Häntä on sääli, mutta mistä nyt kaappaan kympin?

Tähän kysymykseen hän oli kuitenkin miettinyt mielessään vastauksen, ohjatessaan kulkunsa pohjoiseen halki ulapan, sillä siellä asui vanha oopperalaulaja, joka maailmaan kyllästyneenä oli vetäytynyt eläkkeineen ja eukkoineen erääseen taloon, jonka hän oli vuokrannut ilman viljelysmaita, mutta pidättänyt metsästys- ja kalastusoikeuden.

Peninkulma on runsas matka hevosella ajaen, mutta menihän sekin, ja Anders Borg tiesi varmasti saavansa ainakin hyvän lasin ja ystävällisen vastaanoton, olipa sitten kympin laitan miten tahansa.

Kuistilla seisoi vanha laulaja pyssyineen ja ajokoirineen. Hän palasi jänismetsästykseltä, tietenkin saamatta mitään, ja ilostui suuresti nähdessään ihmisen, sillä hän asui sydänmaalla, josta naapuriin oli puoli peninkulmaa.

Anders Borgin hääriessä jalkapeitteen kimpussa, taputti laulaja vaahtoista hevosta kuonolle ja sanoi:

— Sinulla on hyvä juoksija, Anders.

— Tahdotko ostaa sen? kysyi Borg vain jotain sanoakseen.

— Jos myöt! — minulla on juuri ollut yksi koetteella, mutta se oli pattijalka.

— Ihan tosissasi, tahdotko ostaa hevosen?

— Tietysti!

— Ota sitten minun, niin saat reen samaan kauppaan.

— Mitäs se sitten maksaa?

— Saat sadallaviidelläkymmenellä rekineen päivineen.

— Olkoon menneeksi!

— Käteistä?

— Käteistä! Käy sisään, niin lyön rahat pöytään.

— Mutta sinä saat antaa minulle kelkan ja luistimet, jotta pääsen kotia! Vihtori saa työntää minua jäällä.

— Saat kyllä! Siis ovat kaupat tehdyt!

Anders oli pelastettu, kynitty putipuhtaaksi, päässyt jaloilleen; ja pistettyään ryypyn poskeensa, läksi hän kotimatkalle päivän painuessa mailleen. Hän istui potkukelkassa, jota perässä luisteleva metsänvartia työnsi.

Lähestyessään iltahämyssä kotia, hän näki koko talon valaistuna, ja hän ajatteli vaimoraukkaansa, joka varmaankin oli saanut äkkiarvaamatta vieraita, joille hänellä ei ollut mitään tarjota.

Jotta ei olisi tullut sopimattomaan aikaan, nousi hän kartanolle polkua pitkin ja kulki ohi jäävaraston, missä hänen verikoiransa makasi verissään ja herraskartanon kahden verikoiran raatelemana, jotka nyt pitivät pitojaan kuolleen lehmän kimpussa; oikean omistajan saadessa vain katsella kemuja.

Anders meni sisään keittiön kautta ja vetäytyi makuuhuoneeseen muuttaakseen pukua. Siellä istui hänen vaimonsa itkien.

— Mitä on tapahtunut? Kuka täällä on? Miksi olet jättänyt vieraat? ahdisti hän kysymyksillä itkevää, joka vastasi suurimmassa epätoivossa:

— Isäsi on täällä, ja aikoo jäädä luoksemme…

— En voi elättää häntä!

— Hän sanoo, että olet velkaa hänelle suurehkon summan…

— Mitä tekemistä hänellä on täällä?

— Hän ei voi enää asua kotona, sillä hän on haastettu kirkkoraatiin kuulusteltavaksi, jossa hänen avioerojuttunsa alkaa.

— Voi, Herra Jumala…

Tämä on hirveätä! Hirveätä!

Anders valmistautui seikkailurikkaan retkensä jälkeen lähtemään isän luo ja kuulemaan, mitä tällä oli hänelle uskottavaa, vaikka hän ei näistä luottamuksista välittänyt. Mutta hän rauhoitti ensin vaimoaan asettamalla kaksi viidenkymmenenkruunun seteliä pukupöydälle; kolmannen hän jätti omaan taskuunsa, sillä nuo iän ikuiset ikävyydet ja puute olivat tehneet hänet epärehelliseksi parhainta ystävääkin kohtaan.

KAHDEKSAS LUKU

Yhdeksänkymmenluku

(Fin de Siécle)

Kahdeksankymmenluvun voimakas naturalismi oli kaikkien muiden virtojen lailla laskeva mereen. Luonnontieteellinen menettelytapa oli lakannut kukkimasta eikä kantanut enää hedelmää; monet pitivät menettelytapaa itse totuutena ja pysyttelihevät itsepintaisesti lahon laudan varassa sen vaipuessa pohjaan. Toiset lujatahtoisemmat etsivät uusia aluksia purjehtiakseen edelleen. He erkanivat tosin aikakaudesta kaihomielin, sillä tuo villiytyminen, intiaanielämä oli ollut virkistävää, kuten koulupojan rosvoelämä kesälomalla; tämä maailman ja ihmisten yksipuolinen valaiseminen kohotti ne jyrkästi taustastaan, asetti esineet ja tapahtumat Rembrandtin valaistukseen; tämä vanhojen asiain uudestaan arvioiminen synnytti sananmukaisesti uuden maailmankatsomuksen, joka ei nähnyt etäälle, mutta näki terävästi läheltä. Se oli mikroskoopillista menettelytapaa. Mutta ken on työskennellyt mikroskoopin avulla, hän tietää liian hyvin, että voi nähdä soluja ja suonia siinä, missä on vain kuplia, ja että tomuhiukkanen voi harhauttaa todistamaan olemattomien elimien olemassaolon. Silloin, 1889, sai maailma kaksi uutta ajattelijaa tai profeettaa, Langbehnin, Rembrandt als Erzieher nimisen teoksen tekijän, ja Nietzschen, pääasiallisesti Jenseits von Gut und Böse nimisen teoksen tekijän. Niin suuresti kuin nämä kaksi eroavatkin toisistaan, ja saattavatpa näyttää jyrkiltä vastakohdiltakin, niin oli heillä kuitenkin yksi yhteinen kosketuskohta, ja se oli heidän vastavaikutuksensa mikroskoopillista menettelytapaa vastaan. Langbehn on ennen kaikkea makroskopisti. Kukaan ei ole käsittänyt, mitä tekemistä Rembrandtilla on hänen kirjansa kanssa, ja vaikkakin tunsi halua kumota joka kohdan teoksessa, niin aukaisi sen jokainen tosiasia kuitenkin uusia tulevaisuuden näköaloja, ja luonnontiede, joka oli kuihtumaisillaan liian perinpohjaisten tutkijainsa käsiin, elpyi uuteen eloon.

Langbehn, johon vuosisata oli loppuva, oli oikeastaan jälleen ylösnoussut Kant, jolla vuosisata oli alkanut, ja molemmat he etsivät pelastuksensa vaatimuksista ja imperatiiveista, kun arvostelukyky ja puhdas järki olivat osoittautuneet kykenemättömiksi ratkaisemaan maailmanarvoituksia ja antamaan yksilölle sitä ryhtiä, jota kulku aukealla merellä vaati, säilyäkseen turvallisena. Sekä Darwin että Hæckel olivat ennen, vaikkakin turhaan, panneet vastalauseensa niitä nopeita johtopäätöksiä vastaan, joita oli tehty heidän lajien polveutumisopistaan siveysopin kumoamiseksi, ja Langbehn vastustaa sitä naturalistista psykologiaa, joka oli alennettu eläinlääkintätieteeksi. Kun naturalistit sanoivat: Olkaamme ihmisiä! niin he tarkoittivat: Olkaamme eläimiä! Itse jumaluusoppi eli oppi Jumalasta johdettiin eläintieteestä. Eläimen pelko tuntematonta kohtaan ja villin kykenemättömyys eroittaa unta ja todellisuutta toisistaan, kas siinä uskonnon synty.

Mitä sitten oli uskottava maailmasta, missä ihmiset olivat kuolleet valheen marttyyreinä? Mitä oli ajateltava tulevaisesta, kun menneisyys julistettiin valheeksi? Kahdeksantoistasatavuotinen kristinoppi, joka huomattiin eräänä kauniina päivänä erehdykseksi? Se oli liian järjetöntä, ja kuula otsaan oli ainoa mahdollinen pelastus!

Itsemurhan partaalla oli nyt ihmiskunta eikä nähnyt mitään pelastusta.

Silloin nousi toinen profeetta, Nietzsche, ja julisti ensin, että paha oli hyvää ja hyvä pahaa, sitten, että hyvää ja pahaa ei ollut olemassa. Se oli rikoksen puolustusta, pahantekijämoraalia, joka Oscar Wilden perversisyydessä sai räikeimmän ilmenemismuotonsa. Jos Langbehn oli negatiivikuvillaan vasten tahtoaan tuonut esiin naturalismin valopuolet, niin Nietzsche vei sen irvikuviin, joissa sen virheet näyttäytyivät.

Parisissa oli samaan aikaan herännyt tunne positivismin riittämättömyydestä, ja alkoi vihmoen sataa sanoma-lehtikirjoituksia, joiden niminä oli: Etsitään uskontoa; Palvelukseen halutaan: profeetta; Halutaan vuokrata: yhteinen, ajanmukainen kirkko.

Itse Zola alkaa havahtua; ja hän, joka oli pysynyt katselijana, levollisena, tunteettomana, nousee etsiäkseen uskontoa. Lourdes'sta hän ei sitä löydä, sillä hänen lääkärinsä on "selittänyt" ihmetyöt, ei petokseksi, se on liian vanhanaikaista, vaan hypnotismiksi. Silloin hän matkustaa Roomaan, eikä ole suinkaan vapaa siitä harhaluulosta, että voisi siellä tehdä kristinopin nykyaikaiseksi ja saada aikaan ajanmukaisen sovinnon tieteen ja uskonnon välillä. Mutta se ei onnistu. Myöhemmin hän tekee kiihkomielisenä uskovaisena uskonnokseen ihmiskunnan edistyksen tieteen ja työn kautta oikeutta ja totuutta kohti, sekä johtuu lopuksi Cabet'n paratiisinihanaan Ikariaan, missä karitsat leikkivät jalopeurojen kanssa ja metsän linnut syövät falansterin asukkaan yltäkylläisestä pöydästä, kun köyhiä ei enää ole.

Zola kehittyi, hedelmättömästä eläintieteellisestä epäilystä, uskomaan onneen ja hyveeseen pyrkivään edistykseen (se oli uusi sana). Mutta monet hänen oppilaistaan pysähtyivät kehityksessä ja märehtivät yhä tuota kulunutta ohjelmaa, joka nyt tehtiin positiiviseksi.

Zola lopetti idealistina sanan oikeassa merkityksessä, ja vaikkakin hän vihasi ja vastusti uskonnollisia muotoja, etenkin roomalaiskatolilaisia, niin hän oli uskonnollinen, uskovainen omalla tavallaan. Mutta Ranskan yhdeksänkymmenluvun nuoriso ei ollut tuntenut Zolata, ei tahtonut tuntea häntä, ei tietää hänestä mitään. Heillä oli aivan toinen opettaja ja profeetta, ja se oli Josephin Péladan.

On käsittämätöntä, että meidän kirjallisuushistorioitsijamme, jotka nauttivat vuosipalkkaa aikakautensa kirjallisuuden seuraamisesta, eivät milloinkaan mainitse tuota merkillistä ilmiötä Péladania muuta kuin sivumennen hymähtäen, jota vastoin he luennoivat hänen saksalaisista jäljittelijöistään. Miettii mielessään, eivätkö he tiedä mitään hänen olemassaolostaan; vai onko Péladanin osaksi tullut, että hän ei saavuta milloinkaan tuota iljettävää yleistajuisuutta, joka tavallisesti päättyy arkipäiväistymiseen, joukon epäjumalaansa ikävystymiseen, suuruuden kukistumiseen ja tunkiolle viskaamiseen.

Jo 1884, siis silloin kuin Zola on ehtinyt vasta Au Bonheur des
Dames nimiseen teokseensa saakka, alkaa Péladanin toiminta hänen La
Décadence Latine nimisen sarjansa ensimmäisellä niteellä — joka on
saanut nimityksen Le vice Suprême.

Niiden kahdenkymmenen vuoden ajalla, jotka siitä ovat kuluneet, hän on julkaissut neljätoista romaania, paitsi näytelmiä ja filosoofisia teoksia, yhteensä kolmekymmentäkahdeksan nidettä. Nuo neljätoista romaania ilmestyvät rinnakkain Zolan romaanien kanssa, mutta tämän kuvatessa Rougon-sarjassa toista keisarikuntaa, kuvaa Péladan omaa aikakauttaan, kolmatta tasavaltaa. Finis Latinorum on hänen mottonaan, ja hän uskoo, että latinalaiset kansat häviävät; hän ennustaa heidän perikatoaan, kuvaa Juvenaliksen lailla nykyisen Parisin kaiken kurjuuden; yhtä pelottomasti kuin Zola ja yhtä lapsellisen ujostelemattomasti. Hänen kokemuksiin ja näkemyksiin perustuva aineistonsa on suunnaton, mutta hänen sanontatapansa hehkuu harrastusta; hän sukeltaa liejuun, mutta nousee aina jälleen pinnalle, räpyttelee siipiään ja kohoaa korkeuteen.

Hänen loistavin romaaninsa on L'Initiation sentimentale, kirja, jossa käsitellään rakkauden kaikkia lajia, äänilajia, lajimuunnoksia, jossa hän paljastaa kaikki sokkelot ja näyttää Parisin sisukset. Se on peljättävä kirja, runsas, suuri ja kaunis huolimatta kaikesta siitä rumuudesta, minkä hän tuo esille.

Tämä sama mies on uskaltanut ryhtyä suurtyöhön ja onnistunut siinä! Hän on runoillut Aiskhyloksen Promotheukseen ne trilogian kaksi osaa, jotka ovat hävinneet; ja joskaan niiden sävy ei ole aivan sama, niin se riippuu niiden runsaammasta ja syvemmästä sisällöstä, siltä ainakin tuntuu sen mielestä, joka ei usko antiikin saavuttamattomuuteen. Olisihan surkuteltavaa, ellei maailma olisi edistynyt ja kehittänyt samalla ajatuselämää ja ilmaisukeinoja.

Péladan ei ole mikään kansalliskiihkoilija eikä kostonhimoinen; hän on maailmankansalainen ja on tehnyt Wagnerin Ranskassa tunnetuksi, huolimatta isänmaanystävien vastustuksesta; ja tuskin yksikään saksalainen on tehnyt Wagneriaan niin jättiläismäiseksi kuin Péladan omansa.

Nykyaikaisen taiteen hyväksi hän on työskennellyt näyttelyillään, ja hän on perustanut kaiken symbolismin.

Mikä on miehessä vikana, koskapa hän ei ole tullut tunnetuksi omien piiriensä ulkopuolella? — Hän oli liian sivistynyt kaikkien ymmärrettäväksi; hän oli kristillismielinen kuin ristiretkeläinen, ja sai senvuoksi pakanat vastaansa, hän piteli pahoin kolmannen tasavallan chequardeja ja panamalaisia.

Péladanin vaikutus on arvaamattoman suuri, mutta hän ei vaikuta suoranaisesti, vaan oppilaittensa kautta. Häneen ei viitata, mutta hänen altaastaan lainataan; hänen personalleen ei annettu mitään arvoa, ja syynä siihen olivat hänen poimukauluksensa kuten Kirkegaardilla hänen vihreä sateenvarjonsa; mutta hän elää kuin huutavan ääni, joka toi germaanisen sivistyksen maahansa, ja aukaisi sen suljetut portit Europalle.

* * * * *

Ihmishenki heräsi eristymistilastaan ja tunsi voimiensa loppuvan katkaistuaan kosketuksensa tuonpuoleisen maailman kanssa. 90-luvun erikoispiirteenä oli sen pyrkimys henkimaailman yhteyteen. Sittenkuin Hæckel nimittäin oli laatinut 80-luvulla järjestelmänsä Systema Naturæ eli Luomisen Sukutaulu, oli luonnontieteen aika mennyttä, ei tehty yhtään uutta merkitsevää keksintöä; suurinta hälinää herätti serumparannuskeino, mutta se huomattiin vääräksi; sitten oli kaikkialla pelkkää pikku kähnimistä; vanhoja väitelmiä kehitettiin hiukan ja pidettiin suurta melua, vaikka vainu oli väärä. Luonnontiede oli todenteolla tehnyt vararikon. Ajan voimalähteen, sähkön, liitti teollisuuden palvelukseen oppimaton Edison, joka valmisti valon ja teki fonograafin; puhelimen keksi Bell 60-luvulla; joten vallassa oleva darwinilaisuus ei ole milloinkaan vaikuttanut käännettätekevästi aikansa sivistyselämään, ei edes kemiaan, jossa Mendelejeffin perioodinen järjestelmä on kuin hautakivenä järjestelmällisyyden kuolinkentällä.

Silloin ihmiskunta huomasi olevansa harhatiellä ja kääntyi takaisin löytääkseen uuden polun tienristeyksestä. Oli kerätty ilmiöitä ja tosiasioita, mutta ei voitu selittää mitään; selittäminenhän oli ilmiön syiden tietämistä, ja kun huomattiin, että syyt olivat etsittävissä "tuolta puolen", niin haettiin aivan johdonmukaisesti tuonpuoleista maailmaa. Nyt oli taas tullut mystiikan vuoro. Ja silloin nousi Swedenborgkin satavuotisesta kuolonunestaan. Hän palasi takaisin monella muotoa. Balzacin hahmossa, jota alettiin jälleen lukea helppohintaisena painoksena, jossa Swedenborgin nièce Séraphitasta löydettiin jälkiä Nietzschen yli-ihmisestä ja Péladanin androgynistä. Parisilaiset salatieteilijät löysivät jälleen Swedenborgin ja Böhmen tutkimalla Eliphas Leviä ja Saint Martinia; teosoofit havaitsivat hänet Blawatskyn Salaisesta opista. Mutta voimakkaimman avun mystillisyydelle antoi Berthelot julkaisemalla alkemian historian. Tämä positivisti, joka oli tutkinut hiilivetyjen synteesiä, teki tässä mystillisyydelle palveluksen, jota ei ollut aavistanutkaan. Jos nimittäin muutamin sanoin tahtoo lausua alkemian ja kemian eron, niin saattaa sanoa, että alkemia uskoi alkuaineiden voivan muuttua toisiksi alkuaineiksi (transmutatsiooni), mutta uudempi kemia ei tehnyt sitä. Nyt oli Berthelot työn edistyessä alkanut osoittaa yhä suurempaa myötätuntoa alkemisteja kohtaan, mikä vahvisti heikkouskoisten rohkeutta jatkuvaan tutkimukseen. Samaan aikaan oli Crookes "Alkuaineiden synnyssä" lausunut mielipiteenään sen, että "alkuaineet" olivat syntyneet ja kehittyneet toisistaan. Lockyer oli Ranskan Institutille esittänyt epäilynsä siitä, että fosfori oli koottu aine, koska sillä oli kaksi spektriä. Tämähän kaikki oli sopusoinnussa vallalla olevan monismin eli kaikkeuden ykseyden kanssa ja olisi aikalaisten pitänyt johdonmukaisesti olla samaa mieltä, mutta epäjohdonmukaisesti kyllä pysyttiin mielipiteessä alkuaineiden erikoisesta muuttumattomasta luonteesta, millä vasten tahtoa pönkitettiin tuota hyljättyä oppia erikoisista luomistoimista.

Berzelius oli kuitenkin vielä 1835 tehnyt seuraavan tärkeän kysymyksen: "Ovatko metallit alkuaineita?" ja vastatessaan tähän hän oli lausunut seuraavat tärkeät sanat: "Aine, jonka olen asettanut metallien joukkoon, on ammonium, joka on kokoonpantu typestä ja vedystä; ja sen metallisoiminen sähkön avulla johtaa ajattelemaan yhdistettyä metallia. Muiden metallien yksiaineisuuden tekee epäilyttäväksi se, että ne elimellisessä luonnossa näyttävät syntyvän aineista, joissa ei ole jälkeäkään näistä metalleista."

No niin, kun metallit eivät kerran olleet yksiaineisia, niin ne saattoivat muuttua toisiksi metalleiksi, ja luonnollisena seurauksena tästä oli ehdottomasti: kultaa voidaan valmistaa!

Ja seuraava johtopäätös oli: On aina "valmistettu" kultaa rikkikiisusta, kun on luultu lioitettavan sitä. Mikä seikka selittää sen Gahnin havainnon, että melkein kaikki rikkikiisu sisältää kultaa.

Kuitenkin, ihmisen aivojen hitaus on niin suuri, vallankin harjaantuneiden, että kun ne ovat tehneet ensimmäisen korollaarin, niin ne eivät jaksa tehdä toista.

Senvuoksi muuttui hämmästys tuhmaksi nauruksi, joka sittemmin kävi pahanilkiseksi ja päättyi irvistykseen. Kun viimein meidän vuosisadallamme Ramsay (ja Kelvin) todisti, että radium voi muuttua heliumiksi, niin vanhat rutinistit saivat kouristuksia huomatessaan, että olivat joutuneet harhaan ja että oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.

Siinä tarina kullantekotaidosta 90-luvulla, joka oli niin yksinkertainen, yksinkertaisempi kuin Kolumbuksen muna.

Palatkaamme kuitenkin Swedenborgiin. Satapäisenä hän nousi haudasta: Pulkovan astronoomit tervehtivät häntä astronoomina, Kantin ja Laplace'n edeltäjänä; eläintieteilijät keksivät hänet, ja huomasivat että Buffon oli Eläinkuntansa johdantoon anastanut hänen kosmogoniansa; etenkin kemistit ja vuorityön harjoittajat ylistivät häntä; ja vihdoin tuli joukoittain fysioloogeja ja anatomian tutkijoita tuomaan suitsutusta ja mirhamia tuolle uudestasyntyneelle. Mutta suurimman tunnustuksen sai Swedenborg eräältä kirjallisuushistorioitsijalta, Max Morrisilta, joka pitemmässä tutkielmassa esittää nykyajan ylevät epäjumalat, itse Goethenkin Swedenborgin oppilaina. "Swedenborg im Faust" on kirjoituksen nimi (Euphorionissa 1899. 6 vihko), jossa nojautumalla Areana Coelestiaan todistetaan, että Swedenborg on välittänyt Kantin ja Fräulein von Klettenbergin kautta (jo 1771) Faustin kosketukset henkimaailman kanssa.

Mitä sanoivat Goethe-ystävät siitä? Eivät mitään, sillä kun vastausta ei ole, niin ei virketa tavallisesti mitään!