PIISPA. Kuinka sanoittekaan, mikä oli nyt sen keisarin nimi, joka on teidän Corpus Juris-kirjanne[18] kirjoittanut?
OLEARIUS. Justinianus.
PIISPA. Oivallinen herra! Eläköön!
OLEARIUS. Malja hänen muistokseen! (Juovat).
APOTTI. Se lienee oikein aimo kirja.
OLEARIUS. Sitä kyllä sietäisi nimittää kirjojen kirjaksi; kokoelma kaikkia lakia. Se on joka tuomiokohtaan valmis latu; jospa siinä vielä esiytyy mitä kuta vajavaista ja hämärää, niin sen puolen korvaa ne valaisevat reunamuistutukset, joilla mitä oppineimmat miehet ovat sen verrattoman kirjan koristelleet.
APOTTI. Kokoelma kaikkia lakia! Herrainen aika! Sittenpä siinä lienee kai nekin kymmenen käskysanaa.
OLEARIUS. Implicite kyllä, ei explicite.
APOTTI. Sitähän minä juuri tarkoitan, näet: itsessään, kaipaamatta muita selityksiä.
PIISPA. Ja mikä siinä on parasta, niin voisi, kuten sanotte, valtakunta, jossa se täydelleen otettaisiin laiksi ja sitä oikein käytettäisiin, elää mitä varmimmassa rauhassa ja levossa.
OLEARIUS. Tietäähän tuon.
PIISPA. Kippis, kaikki Doctores juris![19]
OLEARIUS. Minä tätä osaan ylistää.[20] (Juovat). Soisipa Jumala, että näin puhuttaisiin minun isänmaassani!
APOTTI. Mistä te olette kotoisin, korkeasti oppinut herra?
OLEARIUS. Mainin Frankfurtista, Teidän ylhäisyytenne luopuisin palvelija.
PIISPA. Eivätkö herrat lakimiehet olekaan siellä hyvässä huudossa?
Mistä se tulee?
OLEARIUS. Erikoisen kumma kyllä. Minä olin siellä isäni perintöä hakemassa; rahvas oli kivittää minut, kun kuuli, että minä olen lakimies.
APOTTI. Jumala varjelkoon!
OLEARIUS. Mutta se tulee siitä, että kaupungin neuvosto, lautakunta, jolla on suuri arvo kauvaksi ympäristöön, on jäsenistönsä puolesta pelkkiä semmoisia miehiä, jotka eivät tiedä hölyn pölyä roomalaisesta oikeudesta. Uskotaan, että on täysin hyvä sillä, kunhan elämän ja kokemuksen varrella hankitaan tarkka tieto kaupungin sekä sisäisestä että ulkonaisesta tilasta. Niinpä vanhan pitämyksen ja muutamain säännösten nojassa sitten tuomitaan porvarit ynnä ympäristön maalaiset.
APOTTI. Tuo on kyllä hyvä.
OLEARIUS. Mutta ei hetikään riittävä. Ihmisen elämä on lyhyt, eikä yhden polvikunnan aikana ennätä sattua kaikkia oikeusjuttuja. Meidän lakikirjamme on kokoelma semmoisia tapauksia usealta vuosisadalta. Sitä paitsi on ihmisten tahto ja mieli horjuvainen; tänään on toisen mielestä oikein, mitä toinen ei huomenna voi hyväksyä; ja siitä seuraa hämminki ja epä-oikeus välttämättä. Tässä kaikessa määrää laki; ja laki on muuttumaton.[21]
APOTTI. Tuo on epäilemättä parempi.
OLEARIUS. Sitä ei käsitä rahvas, joka, niin utelias kuin onkin uutisille, kuitenkin kammoo oikein uskolla uutta, joka sitä pyrkii ohjaamaan pois entiseltä polanteelta, vaikkapa samaisen rahvaan kohtalo kostuisi kuin paljon uudennuksesta. He arvaavat lakimiehen pahemmaksi kuin kapinannostajan tai taskuvarkaan, ja ovat melkein raivostua, jos joku on aikeissa asettua sinne.
LIEBETRAUT. Te olette Frankfurtista! Minä olen aika tuttu siellä. Keisari Maksimilianin kruunaus-juhlassa me siellä sulhojenne herkkuja hieman maistelimme edeltäpäin. Teidän nimenne on Olearius? En tunne siellä sen-nimistä ketään.
OLEARIUS. Minun isäni nimi oli Oelmann. Ainoastaan välttääkseni, ett'ei tuo sopimaton nimi esiytyisi minun latinaisten kirjaini päällys-lehdellä, nimitin minä itseni, arvoisain oikeuden-opettajain esimerkkiä sekä neuvoa noudattain, täksi: Olearius.
LIEBETRAUT. Siinä te teitte hyvin, että käänsitte itsenne. Profeetta ei ole minkään arvoinen isänmaassaan, niinpä olisi voinut teille käydä äidin-kielessänne.
OLEARIUS. Ei se tapahtunut siitä syystä.
LIEBETRAUT. Kaikella on joku pari syytä.
APOTTI. Profeetta ei ole minkään arvoinen isänmaassaan!
LIEBETRAUT. Tiedättekö, miksi, kunnianarvoinen herra?
APOTTI. Siksi, että hän on syntynyt ja kasvanut siellä.
LIEBETRAUT. Hyvä! Joutaa se olla yksi syy. Ja toinen on tämä: koska tuo arvollisuuden ja pyhyyden säde-kehä, jolla utuinen etäisyys valhetellen ympäröitsee hänet, katoo pois, kun tullaan se herra lähemmin tunteneeksi; ja sitä lyytä hän onkin aivan vähäinen pätkä talia.
OLEARIUS. Näyttää, että te olette yksinomaan tilattu lausumaan ihmisille totuuksia.
LIEBETRAUT. Kun minulla on uskallusta siksi, niin ei minulta puutu suutakaan.
OLEARIUS. Mutta puuttuu taitoa, te näet ette osaa noita totuuksia istuttaa oikeaan paikkaan.
LIEBETRAUT. Kupparinsarvet ovat aina hyvin satutettuina siinä missä ne suinkin imevät.
OLEARIUS. Saunoittajat tutaan aina esiliinasta, eivätkä he siltä ole yhtään paheksittavia ammatissaan. Erhetyksen välttämiseksi, te tekisitte hyvin, jos te rupeisitte kantamaan narrin-kauhtanaa.
LIEBETRAUT. Missä teidät on vihitty tohtoriksi? Tämä on ainoastaan etukysymys, jos minulle miten pistää päähän, niin että minä osaisin oitis mennä oikeain seppojen eteen.
OLEARIUS. Te olette ruti julkea.
LIEBETRAUT. Ja te ruti ylpeä.
(Piispa ja Apotti nauravat).
PIISPA. Nyt jostain muusta! — Ei olla niin kiihkeitä, hyvät herrat!
Näin pöydässä sallitaan kaikkea — Joku muu puheen aine, Liebetraut!
LIEBETRAUT. Vastapäätä Frankfurt'ia sijaitsee yksi paikka, jonka nimi on Sachsenhausen[22] —
OLEARIUS (piispalle). Mitä sanotaan sotaretkestä Turkkilaisia vastaan,
Teidän Ruhtinaallinen Armonne?
PIISPA. Keisarin mielestä ei ole mikään tärkeämpää, kuin että ensi kädessä rauhoitetaan valtakunta, kumotaan kahakat pois, ja vahvistetaan tuomio-istuinten arvo. Sitten, niin sanotaan, aikoo hän, itsepä keisarikin lähteä tuota valtakunnan ja kristikunnan yhteistä vihollista vastaan. Tätä nykyä hänellä on omissa yksityis-riidoissaan kyllin tekemistä, ja valtakunta, huolimatta lähes neljästäkymmenestä maanrauhasta,[23] yhäti vielä on murhamiesten luolana. Franken, Schwaben, Ylä-Rhein, ynnä näiden rajamaat on vallattomain ja uhkarohkeiden ritarien hävitettävinä autioksi. Sickingen, tois-jalka Selbitz, rautakoura Berlichingen ilkkuen pilkkaavat niissä tienoissa keisarillista arvoa —
APOTTI. Jaa, jos Hänen Majesteettinsa ei pian puutu asiaan, niin nuo urokset lopuksi pistävät toisen ihmisen pussiin.
LIEBETRAUT. Se varmaan olisi uros, joka tahtoisi Fuldan viinitynnörin työntää pussiin!
PIISPA. Erittäinkin niistä se viimeksi mainittu, on monta vuotta ollut minun leppymätön viholliseni, ja kiusaa minua sanomattomasti; vaan ei sitä kauvan enää kestäne, toivon minä. Keisari pitää nyt hoviansa Augsburg'issa. Me olemme ryhtyneet tarpeellisiin keinoihin, ei ne voi mennä meiltä tyhjiin — Herra tohtori, tunnetteko te Adelbert von Weislingenin?
OLEARIUS. En, teidän Ylhäisyytenne.
PIISPA. Jos maltatte odottaa, jahka hän saapuu tänne, niin saatte riemuksenne oppia tuntemaan mitä jaloimman, ymmärtäväisimmän ja herttaisimman ritarin.
OLEARIUS. Se lienee mainio mies, joka ansaitsee semmoisia ylistys-sanoja semmoisesta suusta.
LIEBETRAUT. Hän ei ole ollut missään yliopistossa.[24]
PIISPA. Sen me tiedämme.[25] (Palvelijat juoksevat ikkunaan). Mitä siellä näkyy?
YKSI PALVELIJA. Nyt juuri ratsasti Färber, Weislingenin ratsuhuovi portista sisään.
PIISPA. Ottakaa varteen, mitä sanomaa se saattaa! Se lienee ilmoittamassa hänen tuloaan.
(Liebetraut pois. Nousevat ylös ja kulauttavat vielä.
Liebetraut tulee takaisin).
PIISPA. Mitä sanomia?
LIEBETRAUT. Soisinpa, että joku muu olisi ne teille saanut sanoa.
Weislingen on vangittu.
PIISPA. Oh!
LIEBETRAUT. Berlichingen on siepannut vangiksi hänet ynnä kolme huovia Haslach'issa. Yksi on päässyt käsistä, kertomaan sitä tapahtumaa teille.
APOTTI. Sepä on Jobin-posti!
OLEARIUS. Se karvastelee minua oikein sydämen pohjasta.
PIISPA. Minä tahdon nähdä sen huovin, tuokaa hänet tänne ylös — minä tahdon häntä itseänsä puhutella. Tuokaa hänet minun virkahuoneeseeni! (Pois).
APOTTI (rupeaa istumaan). Vielä yksi kulaus! (Palvelijat kaatavat lasiin).
OLEARIUS. Eikö Teidän Korkea-arvoisuutenne suvaitse lähteä pikku kävelylle puutarhaan? "Atrian jälkeen seiso'os tai tuhat askelta käyös".[26]
LIEBETRAUT. Niinpä kyllä, istuminen ei ole terveellistä teille. Teitä saattaisi tavata vielä halvaus.
(Apotti vääntäytyy seisaalleen).
LIEBETRAUT (itsekseen). Jos minä kerran hänet saan ulos, niin kyllä minä koetan pitää huolta liikeharjoituksista. (Lähtevät).
* * * * *
Jaxthausen.
MARIA. WEISLINGEN.
MARIA. Te rakastatte minua, niin te sanotte. Sen minä uskon kernaasti ja toivon tulevani onnelliseksi teidän kanssanne ja tekeväni teidät onnelliseksi.
WEISLINGEN. Minä en tunne muuta kuin sen ainoan onnen, että minä olen kokonaan sinun omasi. (Halaa Mariaa).
MARIA. Minä pyydän, päästäkää minut. Yhden suudelman minä tosin myönsin teille ikäänkuin käsirahaksi; mutta näyttää siltä, että te mielitte jo omistaa, mikä ainoastaan ehtojen nojassa kuuluu teille.
WEISLINGEN. Sinä olet liika ankara, Maria! Viaton rakkaus ilahuttaa jumaluutta eikä suinkaan pahoita.
MARIA. Olkoon niin! Mutta minä en siitä pyhemmäksi ylene. Minulle opetettiin, että rakkaus-halailut ovat sukulaisuuttaan voimalliset, niin kuin kahleet, sekä että tytöt, jotka rakastavat, ovat heikommat, kuin Simson, hivus-suortuansa menetettyään.
WEISLINGEN. Kuka sitä opetti sinulle?
MARIA. Sen luostarin abbedissa, jossa minua kasvatettiin. Kuudenteentoista ikävuoteeni asti olin minä hänen luonansa, ja ainoasti ollessani teidän luonanne, tunnen minä taas samaa onnea, mitä sain nauttia hänen seurassaan. Hän oli rakastanut ja sen takia hän tiesi puhua. Hänellä oli sydän täynnä tunnetta. Niin, hän oli oikein erinomainen nais-henkilö.
WEISLINGEN. Sittenpä hän oli sinun kaltaisesi! (Tarttuu Marian käteen).
Ah! miltä se on tuntuva, kun minun täytyy jättää sinut!
MARIA (vetää kätensä takaisin). Vähän ahdistaa sydäntänne, toivon ma, sillä minä hyvin tiedän, mitenkä minulle käy. Mutta teidän täytyy lähteä.
WEISLINGEN. Niin, minun kallis kultaseni, ja minä tahdon lähteä. Sillä minä tunnen, mitä autuuden suloisuuksia itselleni saavutan sillä uhrauksella. Siunattu olkoon sinun veljesi, siunattu se päivä, jona hän lähti ottamaan minua vangiksi!
MARIA. Hänen sydämensä uhkui täynnä toiveita sekä häntä itseänsä että sinua kohtaan. Jääkää terveeksi! sanoi hän hyvästiä heittäissään, minä tahdon mennä ja koetan jälleen löytää sen miehen.
WEISLINGEN. Ja hänen aikeensa onnistui. Kuinka soisin minä, että tuon katalan hovi-elämän tautta ei minun tilusteni hoito ja talouteni turvaaminen olisi niin tullut laiminlyödyksi! Sinä voisit oitis olla minun omani.
MARIA. On odottamisellakin omat riemunsa.
WEISLINGEN. Älä sano sitä, Maria, muuten minun täytyy peljätä, että sinun tunteesi on vaisumpi kuin minun. Kuitenkin minä ansainneena kärsin rangaistuksen, ja mitkä toiveet minua sitten seuraavat joka askelella! Saada olla kokonaan sinun omasi, elää ainoasti sinun kanssasi ja hyväin ihmisten piirissä, kaukana, erillään maailmasta, saada nauttia kaikkea sitä armasta suloutta, mitä kaksi semmoista sydäntä voi toisilleen suoda! Mitä on ruhtinasten armo, mitä maailman ylistys tämän yksinkertaisen ja ainoan onnellisuuden verralla! Minä olen toiveillut paljon, paljon aaveillut; tämä minulle koituu yli kaiken toiveilun ja aaveilun.
GÖTZ (tulee ja ensiksi puhuu Weislingenille). Teidän palveluspoikanne[27] on jälleen täällä. Hän tuskin voi väsymykseltä ja nälältä lausua mitään. Vaimoni antaa jotain ruokaa hänelle. Niin paljon minä olen ymmärtänyt, että piispa ei tahdo sitä minun poikaani antaa pois, että keisarilliset komisariukset tulee nimitettäväksi, ja eräs päivä määrättäväksi, jona sitten asia tasataan. Olkoonpa sen laita miten tahansa, Adelbert, te olette vapaa! Enkä minä vaadi muuta mitään kuin teidän kättänne, sen vakuudeksi että te tästä puoleen ette julkisesti ettekä salaisesti toimita minun vihollisilleni mitään avustusta.
WEISLINGEN. Tässä puristan minä teidän kättänne. Suokaa, että tästä hetkestä alkain ystävyys ja luottamus, niin kuin muuttumaton luonnonlaki, vallitsee meidän kesken! Sallikaa samalla minun puristaa tätä kättä (ottaa Marian käden) ja omistaa mitä jaloin neito.
GÖTZ. Saanko minä sanoa teille: onnea!
MARIA. Jos te sen sanotte yhdessä mielin minun kanssani.
GÖTZ. Se on erinomainen onni, että meidän molemminpuoliset etumme tällä kertaa käyvät näin yhteen. Ei sinun tarvitse punastua. Sinun katseesi on hyvä puhumaan. No niin, Weislingen! — Antakaa kättä toisillenne, ja minä lausun: Amen! — Minun ystäväni ja veljeni! — Minä kiitän sinua, sisko! Sinä taidat enemmän kuin kehrätä rohtimia. Sinä olet punonut yhden langan lisää pauloittamaan tätä paratiisi-lintua.[28] Sinä et näytä aivan vapaalta, Adelbert! Mikä sinua vaivaa? Minä — olen ehyt onnellinen; mitä minä ainoasti uneksien toivoin, näen minä nyt, ja olen kuin uneksija. Ah! nyt on minun unennäköni päättynyt. Minä näin viime yönä unta, että olin ojentavinani tämän rautakouran sinulle, ja sinä puristit sitä niin kovasti, että se oli, ikään kuin poikkimurtuneena luiskahtavinaan irti rautahihasta. Minä säikähdin ja siihen heräsin. Olisinko saanut jatkaa untani, niin olisin minä siinä nähnyt, mitenkä sinä olisit minulle laatinut uuden, elävän käden. — Sinun täytyy nyt lähteä täältä, panemaan linnasi ja kontusi täydelliseen kuntoon. Se kirottu hovi sinut on saattanut laiminlyömään ne molemmat. Minun pitää rouvani kutsua. Elisabeth!
MARIA. Veljeni on nyt täysin iloissaan.
WEISLINGEN. Ja kuitenkin minä tällä kertaa uskallan kiistata siinä häneltä etusijaa.
GÖTZ. Jahka joutuu, sinun asumuksesi on hyvin ihana.
MARIA. Franken, se on siunattu maa.
WEISLINGEN. Ja kyllä minä saatan sanoa, että minun linnani sijaitsee mitä siunatuimmassa ja suloisimmassa seudussa.
GÖTZ. Niin, kyllä sinä saatat, minä takaan. Tässä juoksee Main-joki, ja siitä vähitellen nousee vuori, jota kattaa peltojen ja viinimäkien vihanta, ja jonka ylinnä huippuna seisoo sinun linnasi, sitten taipuu joki pikaisena polvena kiertämään sen kallion alaviertä, jonka kukulla sijaitsee tuo linnasi. Suuren salin akkunat seisoo kohtisuorassa veden yllä, avaamassa näkö-aloja silmän siintämättömiin!
ELISABETH (tulee). Kuinka täällä ollaan?
GÖTZ. Sinun pitää myös kätellä näitä ja sanoa: Jumala siunatkoon teitä!
Nää on pariskunta.
ELISABETH. Niin äkkiä!
GÖTZ. Vaan ei äkki-arvaamatta.
ELISABETH (Weislingen'ille). Ikävöikää te häntä aina, niin kuin tähän saakka, kun vasta kositte häntä! Ja sitten! Olkaa sitä mukaa onnellinen kuin te ette unhota häntä!
WEISLINGEN. Amen! minä en pyydä mitään onnea, muuten kuin sillä ehdolla.
GÖTZ. Rakas rouvani, sulhanen lähtee nyt pikku matkalle; sillä tämä suuri muutos tuo monta pientä mukanaan. Hän erkanee piispan hovista, sekä antaa sikäläisen ystävyyden vähä vähältä jäähtyä. Sitten hän riistää omaisuutensa pois noiden omaa voittoa kiskovain vuokraajain kynsistä. Ja — tule sisko, tule Elisabeth! Me annamme hänen olla yksinään. Hänen pojallansa on epäilemättä joitain salaisia asioita, toimitettavia hänelle.
WEISLINGEN. Ei mitään, joita teidän ei sovi kuulla.
GÖTZ. Ei tarvita. — Franken ja Schwaben! Te olette nyt heimostuneita lähemmin kuin ennen koskaan. Kuinka meidän on helppo nyt pitää silmällä ruhtinaita!
(Kolmen pois).
WEISLINGEN. Jumala taivaassa! Että sinä minulle, tälle arvottomalle, voit valmistaa vakaisen autuuden! Se on liika paljon minun sydämeni osaksi. Kuinka minä olin riippuvainen niistä kurjista ihmisistä, joita minä uskoin vallitsevani, riippuvainen ruhtinaan silmäyksistä, ja siitä hyvin kunnioittavasta suosiosta, mikä minua siellä saarsi! Götz, kallis Götz, sinä minun olet antanut jälleen itselleni, ja sinä, Maria, vihdoin kerität täydelliseksi minun mielen-muutokseni. Minä nyt hengitän niin kepeästi, kuin nauttisin vapaata ilmaa. Bamberg'iä nähdä minä en tahdo enää, tahdon katkaista ne raiskat siteet, jotka minun alensivat omaa itseäni alemma! Minun sydämeni avartuu, ei minun tarvitse enää tuskissani tavoitella tuota kiellettyä suuruutta.[29] Niin totta kuin ikinä se on onnellinen ja suuri, jonka ei tarvitse hallita eikä totella, ollakseen jotakin!
FRANS (esiytyy). Jumala siunatkoon teitä, ankara herra! Minä tuon teille niin paljon terveisiä, ett'en tiedä oikein, mistä alkanen. Bamberg ja koko kymmenpeninkulmainen ympäristö lähettää teille tuhatkertaisen tervehdyksen: Jumala siunatkoon teitä!
WEISLINGEN. Tervetullut, Frans! Mitä sinä vielä muuta kuulutat?
FRANS. Teistä on niin tuores muisto hovissa ja kaikkialla, että sitä on mahdoton kertoa.
WEISLINGEN. Se ei ole kauvan kestävä.
FRANS. Niin kauvan kuin te elätte! Ja kuolemanne jälkeen, on se kirkkaampana välkkyvä, kuin messinki-kirjaimet jossain hautapatsaassa. Te ette voi ikinä aavistaa, kuinka syvästi teidän kovan-onnen kohtauksenne koski kaikkien sydämeen!
WEISLINGEN. Mitä piispa sanoi?
FRANS. Hän oli niin kiihkeä utelemaan, että hän kysymystensä hätiköivällä tulvalla haitalsi minun vastauksiani. Kyllä hän jo tiesi asian ennestään; sillä Färber, joka Haslach'issa pääsi karkuun, vei hänelle tuon odottamattoman sanoman. Mutta hän tahtoi saada selon kaikesta. Hän kyseli kuin tuskainen, jos te miten lienette särkeytynyt. Minä sanoin: Hän on ehommallaan, kiireestä kantapäähän.
WEISLINGEN. Mitä hän nimesi minun ehdotuksestani?
FRANS. Ensin hän käkesi paikalla antaa kaikki tyyni pois, sekä pojan että rahaa lunnaiksi, pelkästi vaan vapauttaakseen teidät. Mutta kun hän sai kuulla, että te ilmankin pääsette irti ja että teidän paljas sananne pätee korvaamaan sitä poikaa, silloin hän tahtoi välttämättä lykätä asian Berlichingenin kohdalta toiseen aikaan. Hän sanoi minulle satakin seikkaa teitä varten — minä olen ne jo unhottanut kerrassaan. Se oli koko pitkä saarna, ylipään tätä maata: Minun on mahdoton tulla toimeen ilman Weislingeniä.
WEISLINGEN. Siihen hän kyllä saa tottua.
FRANS. Mitä te sanotte? Piispa sanoi: Kiirehdi häntä, kaikki odottaa häntä!
WEISLINGEN. Sopii odottaa. Minä en matkusta hoviin.
FRANS. Ettekö hoviin? Herra! Kuinka voi tuommoista pistää päähänne? Jos te tietäisitte, mitä minä tiedän. Jos te voisitte edes uneksia, mitä minä olen omin silmin nähnyt.
WEISLINGEN. Mikä sinuun meni?
FRANS. Ihan pelkkä muistelma hurmauttaa minut pois suunnalta. Bamberg ei ole enää Bamberg, eräs enkeli naisen hahmossa on siitä somaissut taivaan etehisen.
WEISLINGEN. Eikö muuta?
FRANS. Minä annan vaikka pääni pantiksi, jos te, sen naisen nähtyänne, ette liikahda pois suunnalta.
WEISLINGEN. Kuka se sitten on?
FRANS. Adelheid von Walldorf.
WEISLINGEN. Hän! Minä olen paljon kuullut hänen kauneudestaan.
FRANS. Kuullutko? Tuo on pian sitä kuin te sanoisitte: minä olen nähnyt musiikia. Kielen kyky lienee siksensä mahdoton ilmaisemaan yhtä piirrettä hänen täydellisyyksistään, koska silmäkään, hänen läsnäollessansa, ei ole kyllin riittävä tarkoitukseensa.
WEISLINGEN. Et sinä ole enää kotonasi.
FRANS. Mahtaa olla sitä. Viime kerran kun minä olin näkemässä häntä, ei minulla ollut selvää tajua enemmän kuin juopuneella. Tai pikemmin, voinpa sanoa, minä tunsin siinä silmänräpäyksessä samaa, mitä pyhimykset, kun heille näytetään taivaallisia ilmestyksiä. Kaikki aistimet voimallisempina, korkeampina, täydellisempinä, ja kuitenkin kykenemättömät mihinkään toimeen.
WEISLINGEN. Sepä on harvinaista.
FRANS. Hän istui huoneessa piispan tykönä, kun minä olin hyvästillä. He pelasivat shakkia. Pappi oli sangen armollinen, ojensi kätensä minulle suudeltavaksi, ja puhui minulle paljon, josta minä en tajunnut tuon taivaallista. Sillä minä vaan katselin puhujan naapuritarta, joka oli silmänsä teroittanut pelilautaa tähystämään, niin kuin olisi jotain suurta temppua ongelmoinut. Hieno, väijyvä juoni suun ja posken ympärillä! Minä olisin hinnalla millä tahansa tahtonut olla se norsunluu-kuningas. Ylhäisyys ja ystävällisyys valtioitsi hänen otsallaan. Ja se häikäisevä kasvojen ja poven valkeus, ah, kuin sen tenhoa teroitti mustain hiusten varjo!
WEISLINGEN. Ne ovat sinusta tehneet täydellisen runoilijan.
FRANS. Niin siinä silmänräpäyksessä ainakin sitä minä tunsin, mikä luopi runoilijan: täysi, tyyten yhtä ainoista tunnelmaa täysi sydän! Kun piispa lopetti ja minä kumarsin, katsoi se ihanainen minuun ja sanoi: Minulta myös tuntemattoman terveiset! Pyytäkää häntä tulemaan pian. Häntä odottaa uudet ystävät; niitä halveksimaan hän ei tule, olkoonpa hän entisistä kuin rikas hyvänsä. — Minä yritin vastaukseksi sohmata jotain, mutta sydämen ja kielen välinen väylä oli sulussa, minä kumarsin. Olisin koko ajallisen omaisuuteni antanut siitä, jos minä olisin saanut luvan suudella hänen pikku sormensa päähyttä! Juuri kun minä niin seison, sattuu piispa nyrväämään yhden talonpojan lattialle; minä sitä nostamaan ja kosketan siinä tuon naisen verho-lievettä, — sekös mua säräytti kautta joka jäsenen, enkä tiedä, mitenkä minä lienen mennyt ovesta ulos.
WEISLINGEN. Onko hänen miehensä hovissa?
FRANS. Hän on jo neljä kuukautta ollut leskenä. Huolta huojentaakseen, oleksii hän nyt Bamberg'issa. Teidän pitää hänet nähdä. Kun hän katsoo toiseen, tuntuu ihan kuin ihattaisiin kevät-auringon paistetta.
WEISLINGEN. Minuun tuo vaikuttaisi paljon vähemmän.
FRANS. Minä olen kuullut, että tehän olette jo ihan kuin naimisissa.
WEISLINGEN. Soisin, että minä olisin. Hellästä Mariastani on minulle koittava elämän onni. Suloista sielua kuvastaa hänen siniset silmänsä. Ja valkoinen kuin taivaan enkeli, viattomuuden ja rakkauden luoma, hän johtaa minun sydämeni rauhan ja onnen satamaan. Laita kapineet kokoon! ja sitten minun linnaani! Minä en tahdo enää nähdä Bamberg'ia, en, vaikka itse Pyhä Veit tulisi pyytämään minua. (Pois).
FRANS. No Jumala armahtakoon meitä sitten! Vaan toivotaan parasta! Maria on rakastettava ja kaunis, enkähän minä saata moittia sairasta ja vankia siitä, jospa rakastuu häneen. Hänen silmissänsä on lohtua, myötätuntoista surumielisyyttä. — Mutta sinun ilmeesi, Adelheid, on kaikki tyyni elämää, tulta, rohkeutta. — Minusta tulisi! — Minä olen hupsu — siksi tekaisi minut yksi hänen katseensa. Minun herrani täytyy lähteä sinne! Minun täytyy lähteä sinne! Ja siellä minä tahdon itseni ällöttää selväksi tai hulluksi.
TOINEN NÄYTÖS.
Bamberg.
Sali.
PIISPA, ADELHEID pelaavat shakkia. LIEBETRAUT kitari-soittimineen.
ROUVIA, HOVIVÄKEÄ Liebetraut'in ympärillä kaminin ääressä.
LIEBETRAUT (soittaa ja laulaa).
Jous-urho se liitää,
Kera nuoliensa kiitää
Ja soihtunsa toi
Kupiido[30] miesmäinen,
Yrö ylvästäväinen,
Se valloittaa voi.
Hei! Hei!
Soi! Soi!
Asu kiivahan kilkkaa,
Ja siipyet vilkkaa,
Näkimet salamoi.
Joka rinnan se kohtaa
Ah! paljahaltaan,
He hempien ottaa
Sen syliinsä vaan.
Poven poltoksi nuolens'
Se pelmahuttaa,
He lillii ja tuutii
Sen uinahtamaan.
Hei tuuti!
Ai lulla!
ADELHEID. Te ette seuraa peliä. Shakki?[31]
PIISPA. On vielä joku keino.
ADELHEID. Vaan pitkältä te ette enää aja. Shakki!
LIEBETRAUT. Tuota peliä minä en pelaisi, jos olisin suuri herra, ja minä sen potkaisisin pois hovista ja koko maasta.
ADELHEID. Se on tosi, että tämä peli on aivojen koetus-kivi.[33]
LIEBETRAUT. Ei siitä syystä. Vaan minä hennoisin kernaammin kuulla kuolonkellon ja yöhuuhkajan ulinaa ja omantunnon, tuon murisevan kartanohallin, haukuntaa, kernaammin hennoisin kuulla niitä, kesken unen sikeimmänkin, kuin juoksurin, hevosen ynnä muun otuksen osalta kuulla tuota ikuista: Shakki, Shakki!
PIISPA. Kenenkä päähän voi tuokin pistää?
LIEBETRAUT. Sen esimerkiksi, jolla on heikko luonne[32] ja voimakas omatunto, nuo jotka enimmiten seurustaa yhdessä. Te nimitätte tuota kuninkaalliseksi peliksi ja sanotte, että se on keksitty kerran erästä kuningasta varten, joka keksijälle palkinnoksi lahjoitti koko merentäyden ylellisyyttä. Jos se on totta, niin minusta tuntuu juuri, että minä näen hänet silmieni edessä. Hän oli ala-ikäinen joko ymmärryksen tai ikävuosien puolesta, äitinsä tai rouvansa holhouksen alainen, hänellä tiihotti maitopartaa leuvassa, ja otsakierässä kiharsi pellavas-lieminkaa muutamia haivenia, hän oli niin notkean norea kuin pajun vesa, ja herkkä pelaamaan taamipököä[34] ja daamien kanssa, ei intohimosta — Jumala varjelkoon! — mutta ajan kuluksi vaan. Hänen hovimestarinsa taas, liika hommakas, ollakseen oppinut mies, liika tönkkö, ollakseen maailman-mies, keksi tuon in usum Delphini[35], mikä peli saattoi olla niin tasan yhtä maata Hänen Majesteettinsa kanssa — ja niin edelleen.
ADELHEID. Voitettu! — Liebetraut, teidän sietäisi ruveta meidän aikakirjaimme aukkoja täyttelemään. (He nousevat ylös pelaamasta).
LIEBETRAUT. Meidän sukuluetteloimme[36] aukkoja, se työ olisi edullisempaa. Sitä lyytä kuin esivanhempaimme ansiot ja muotokuvat soveltuvat yhtäläiseen tarkoitukseen käytettäviksi, nimittäin verhostamaan meidän luonnettemme ja huonettemme tyhjiä puolia, niin sehän työ olisi jotain, millä ansioittua.
PIISPA. Hän ei tahdo tulla, niin te sanoitte![37]
ADELHEID. Minä pyydän, heittäkää pois mielestänne tuo!
PIISPA. Mikä mahtaa olla syynä?
LIEBETRAUT. Mikä! Syitä sopii rukoilla pois, kuin helmipaatetta[38] helmi helmeltä. Hän on vaipunut jonkinlaiseen katumuksen sorrostilaan, josta minä voisin hänet helposti parantaa.
PIISPA. Tee kyllä niin, ratsasta hänen tykönsä.
LIEBETRAUT. Ja mikä olisi minun tehtäväni?
PIISPA. Sinulla on rajaton valta. Älä säästä mitään, millä suinkin hänet vaan saat tuoneeksi takaisin.
LIEBETRAUT. Saanko minä teidät myös sekoittaa asiaan, armollinen rouva?
ADELHEID. Kainosti vaan.
LIEBETRAUT. Sepä on epämääräinen toimi.
ADELHEID. Niinkö vähän te tunnette minua, vai oletteko te niin nuori, ett'ette tiedä, millä äänellä teidän on puhuttava minusta Weislingenin kanssa?
LIEBETRAUT. Totta peltopyy-luikun[39] äänellä, niin ajattelen minä.
ADELHEID. Te ette koskaan tule teräväksi!
LIEBETRAUT. Tullaanko siksikin, armollinen rouva?
PIISPA. Mene, mene! Ota paras hevonen tallistani, itse valitse huovit mukaasi, ja hanki vaan hänet tänne!
LIEBETRAUT. Jos minä en häntä saa velhonneeksi tänne, niin saatte sanoa, että joku vanha eukko, joka taitaa ajaa pois kesakoita ja käsniä, paremmin ymmärtää lempiluottehia, kuin minä.
PIISPA. Vaan mitäpä se auttaa sitten! Hänet on Berlichingen kietonut kokonaan. Jos hän tuleekin tänne, niin hän kohta pyrkii jälleen sinne.
LIEBETRAUT. Niin, kysymyspä sitä! vaan voipiko hän lähteä, se on toista. Ruhtinaan lämpöinen kättely, kauniin naisen suloinen hymyily! Siitä ei riistä itseään irti mikään Weisling. Minä kiiruhdan ja sulkeudun suosioon.
PIISPA. Onnea matkalle!
ADELHEID. Hyvästi! (Liebetraut lähtee).
PIISPA. Jos hän kerran tulee tänne, eipä hätää! Luotan teihin kokonaan.
ADELHEID. Aijotteko minua käyttää väliverkkona?
PIISPA. Enhän toki!
ADELHEID. Vaiko viehätyslintuna?
PIISPA. Ei, sen osan näyttelee Liebetraut. Minä pyydän, älkää te kieltäytykö siitä, mitä minulle ei kukaan muu voi aikaansaada, kuin te.
ADELHEID. Saamme nähdä.
* * * * *
Jaxthausen.
HANS von SELBITZ. GÖTZ.
SELBITZ. Jokainen kiittää teitä siitä, että olette julistanut kostokahakan niitä Nürnbergiläisiä vastaan.
GÖTZ. Se oisi minulta sydämen syönyt, jos minun oisi pitänyt kauvaksi jäädä velkaan niille. Päivän selvää on, että ne ne ovat minun palvelus-poikani kavaltaneet Bambergiläisille. Vaan ne vielä saavat muistaa minua!
SELBITZ. Niill' on vanhaa äkää teitä vastaan.
GÖTZ. Ja minulla niitä vastaan; minusta kuitenkin on aivan paikallaan se, että ne ovat alottaneet.
SELBITZ. Valtakunnan-kaupungit[40] ja papit kyllä vanhastaan vetävät yhtä köyttä.
GÖTZ. Onhan niillä syytä.
SELBITZ. Hitto vie, niitä meidän pitää löylyttää helvetin kuumasti!
GÖTZ. Minä luotin teihin. Soispa Jumala, että Nürnberg'in pormestari tulisi, kultavitjat[41] kaulassa, otteluun; kaikkine sukkeluuksineen,[42] kyllä hän hölmästyisi.
SELBITZ. Olen kuullut, että Weislingen on taas teidän puolellanne.
Yhtyykö hän meihin?
GÖTZ. Ei vielä; niit' on syitä, miks'ei hän vielä saata julkisesti avittaa meitä; kuitenkin toistaiseksi on siinä kyllä, ett'ei hän ole meitä vastaan. Pappi häntä vailla on kuin messupaita pappia vailla.
SELBITZ. Milloinka me lähtään?
GÖTZ. Huomenna tai ylihuomenna. Nyt piakkoin palautuu Bamberg'in ja Nürnberg'in kauppamiehiä Frankfurt'in messumarkkinoilta. Me siis tehdään hyvä riistaretki.
SELBITZ. Suokoon Jumala? (Pois).
* * * * *
Bamberg.
Adelheidin huone.
ADELHEID. KAMARI-NEITSYT.
ADELHEID. Hän on täällä! sanot sinä. Tuskin minä voin uskoa sitä.
NEITSYT. Jos minä en oisi itse häntä nähnyt, epäilisin sitä minäkin.
ADELHEID. Sen Liebetraut'in saa piispa ihan kultaan puittaa; se mies on tehnyt mestarityön.
NEITSYT. Niin kuin sanottu, minä näin hänet ratsastamassa linnaan; hän istui papumus-ratsun selässä. Hevonen arasti tullessaan sillalle, eikä tahtonut paikalta hievahtaa. Kansaa tulvasi joka haaralta, miehissä katsomaan herran tuloa. Niitä huvittaa remautti hevosen epäkäytös. Herraa he tervehtivät kaikilta puolin, ja hän kiitti kaikkia. Herttaisen huoletonna ja ylväänä istui hän satulassa, ja vihdoin hän sai kuin saikin hyvittelyllä ja uhkailulla sen ajaneeksi portista sisään; hänen seurassaan tuli Liebetraut ja vähän huovia.
ADELHEID. Kuinka hän miellyttää sinua?
NEITSYT. Niin kuin minua tuskin on miellyttänyt mikään mies. Hän vivahtaa tähän keisariin, viittaa Maksimilianin kuvaan, ikäänkuin hän olisi tämän poika. Nenä vaan hiukkaa pienelämpi, muuten aivan niin ystävälliset, vaalean-ruskeat silmät, aivan niin valkoinen, kaunis tukka, ja vartaloltaan niin kuin nukke. Joku puolittain surullinen juonne kasvoissa — enkä tiedä — minua vaan miellytti niin hyvin!
ADELHEID. Olen utelias, minä tahtoisin nähdä hänen.
NEITSYT. Se olisi herra juuri teille.
ADELHEID. Narrimainen hupakko!
NEITSYT. Lapset ja narrit —
LIEBETRAUT (tulee). Nyt, armollinen rouva, mitä minä ansaitsen?
ADELHEID. Sarvet[43] omalta vaimoltanne. Sillä tästä päättäin te lienette jo monen naapurin kunniallisen emännän lörpötellyt pois velvollisuuden tieltä.
LIEBETRAUT. Eihän toki, armollinen rouva! Velvollisuuden tielle, te kai tahdoitte sanoa; sillä jos se on tapahtunutkin, minä olen lörpötellyt naisen miehensä vuoteelle.
ADELHEID. Kuinka te olette menetellyt, saadaksenne hänet tänne?
LIEBETRAUT. Te tiedätte liika hyvin, mitenkä pyydystetään kurppia.[44] Pitääkö minun vielä päällisiksi opettaa teille omia pikku kepposiani? — Ensin minä en ollut tietävinäni mitään, en ollut ymmärtävinäni mitään hänen käytöksestään, ja sillä tavoin vein hänet siihen pulaan, että hän rupesi ja itse kertoi koko historian. Sitä minä oitis katsoin aivan toiselta puolen, kuin hän — en muka voinut älytä — en käsittää — ja niin edelleen. Sitten minä puhelin Bamberg'ista kaikellaista sikin-sokin, suurta ja pientä, herättelin eleille eräitä vanhoja muistoja, ja kun näin olin kiehitellyt hänen mielikuvattinsa, sain kuin sainkin solminneeksi ehommalleen hyvän joukon juuri niitä hienoja lankoja, jotka minä havaitsin katkenneiksi. Hän ei tiennyt, mitä hänessä verestyi, häntä vaan alkoi uusi haluntunne vetää Bamberg'iin päin, hän sekä tahtoi että ei tahtonut. Kun hän siinä meni omaan sydämeensä, ja koetti tunteitaan selvitellä sekä oli liika paljon itsensä puoleen kiintynyt, ollakseen varulla, siinä minä nakkasin hänen kaulaansa paulan, joka oli kerrattu kolmesta mahtavasta säästä: nais- ja ruhtinas-suosiosta sekä imartelusta, ja niin minä laahasin hänet tänne.
ADELHEID. Mitä te sanoitte minusta?
LIEBETRAUT. Pelkkää totta. Teillä on ikävyyksiä tilustenne tähden, — te olitte toivonut, että, kun hän on keisarin luona niin suuressa arvossa, voisi hän helposti tehdä lopun niistä.
ADELHEID. Hyvä!
LIEBETRAUT. Piispa pian tuopi hänet teidän luoksenne.
ADELHEID. Minä odotan heitä — (Liebetraut pois) — niin levotonna, että harvoinpa minä sillä sydämellä odotan toisen tulemista.
* * * * *
Spessart.[45]
BERLICHINGEN. SELBITZ. YRJÖ (nyt ensi kertaa muassa, ratsuhuovina).
GÖTZ. Et sinä häntä tavannut, Yrjö?
YRJÖ. Hän oli päivää ennen ratsastanut Bamberg'iin Liebetrautin ynnä kahden huovin kanssa.
GÖTZ. Min'en ymmärrä, mitä tämä tietää.
SELBITZ. Kyllä minä. Teidän sovintonne oli vähän liian äkkipikainen, ollakseen kestäväinen. Se Liebetraut on ounas mies; sen lörpöttelijän hän on antanut itseään vietellä.
GÖTZ. Uskotko sinä, että hänestä voi tulla liitonrikkoja?
SELBITZ. Ensi askel on astuttu.
GÖTZ. En minä usko sitä. Ken ties, kuinka välttämätöntä oli hoviin meneminen; hänelle ollaan vielä velkaa palveluksesta; me tahdomme toivoa mitä parhainta.
SELBITZ. Suokoon Jumala, että hän ansaitseisi sen ja tekisi mitä parhainta!
GÖTZ. Minulle joukahtaa yksi juoni mieleen. Me voimme antaa Yrjön pukeutua siihen nuttuun, joka tuli saaliina siltä bambergiläiseltä ratsurilta, sekä pistää tälle mukaan sen saattomerkin. Tämä saa ratsastaa Bamberg'iin, katsomaan mitenkä on asian laita.
YRJÖ. Tuota minä olen toivonut kauvan.
GÖTZ. Se on sinun ensimäinen ratsuri-retkesi. Ole varovainen, poika!
Minua rasittaisi kaiho, jos sinua mikä kovaonni kohtaisi.
YRJÖ. Antakaa minun vaan mennä! S'ei minua hairauta, vaikka kuin monta kihiseis' ympärilläni, ei enemmän kuin rottain ja hiirten vilinä. (Pois).
* * * * *
Bamberg.
PIISPA. WEISLINGEN.
PIISPA. Sinä et tahdo enää suostua viipymään?
WEISLINGEN. Te ette voi vaatia, että minun pitäisi rikkoa valani.
PIISPA. Minä olisin voinut vaatia, että sinun ei olisi pitänyt vannoa sitä. Mikä moinen henki hallitsi sinua? Enkö minä olisi voinut sinua vapauttaa ilman sitä? Olenko minä niin vähän pätevä keisarillisessa hovissa?
WEISLINGEN. Tehty mikä tehty; suokaa minulle anteeksi, jos te voitte.
PIISPA. En voi käsittää, mikä edes vienoimmallakaan tavalla pakoitti sinut astumaan tuota askelta! Vaiko sanoutuaksesi irti minusta? Eikö siis ollut satoja muita ehtoja irtipääsyksi? Eikö meidän huostassamme ole hänen aseenkantajapoikansa? Enkö minä olisi antanut rahaa kylliksi ja häntä rauhoittanut? Meidän aivoituksemme häntä ynnä hänen apulaisiansa vastaan olisi sittenkin jatkunut edelleen. — Ah, en ajatellut, että minä puhuttelen tätä hänen ystäväänsä, joka nyt työskentelee minua vastaan ja voi pian laimistuttaa ne räjähdys-haudat, jotka tämä itse on kaivanut.
WEISLINGEN. Armollinen Herra!
PIISPA. Ja kuitenkin — kun minä taas katson sinun silmiisi, kuulen sinun äänesi. — Ei, se ei ole mahdollista, ei mahdollista!
WEISLINGEN. Jääkää hyvästi, armollinen Herra!
PIISPA. Minä annan sinulle siunaukseni. Ennen, kun sinä läksit, sanoin minä: Toiste — näkemään! Nyt — suokoon Jumala, ett'emme kuuna päivänä näkisi toisiamme toiste!
WEISLINGEN. Voi paljon muuttua vielä.
PIISPA. Ehkä minä sinut näen vielä toiste, kun sinä kerran astut vihollisena minun muurieni edustalle, hävittämään niitä vainioita, jotka nyt saavat sinua kiittää kukoistuksestaan.
WEISLINGEN. Ei, armollinen Herra!
PIISPA. Sinä et voi sanoa: Ei! Maalliset säädyt, minun naapurini, kaikki pitävät vihaa minulle. Niin kauvan kuin sinä olit minulla. — Menkää, Weislingen! Minulla ei ole enää mitään sanomista teille. Te olette nyt monta toivetta tyhjään raukaissut. Menkää.
WEISLINGEN. Ja minä en tiedä, mitä minun pitäisi sanoman.
(Piispa pois).
FRANS (esiytyy). Adelheid odottaa teitä. Hän ei voi hyvin. Ja hän ei kuitenkaan tahdo teitä heittää ilman hyvästiä sanomatta.
WEISLINUEN. Tule!
FRANS. Tuleeko lähtö tosiaan!
WEISLINGEN. Jo tänä iltana. —
FRANS. Minusta tuntuu, niin kuin minun täytyisi lähteä pois maailmasta.
WEISLINGEN. Minusta myös. Ja sen ohessa, niin kuin minä en tietäisi: mihin.
* * * * *
Adelheidin huone.
ADELHEID. NEITSYT.
NEITSYT. Te näytätte niin kalpealta, armollinen rouva.
ADELHEID. Minä en rakasta häntä, ja kuitenkin minä tahtoisin, että hän jäisi tänne. Katsopas, minä voisin elää hänen kanssansa, vaikka en juuri tahtoisikaan hänestä saada miestä.
NEITSYT. Niinkö te luulette, että hän lähtee?
ADELHEID. Hän on nyt piispalle hyvästiä heittämässä.
NEITSYT. Hänellä on vielä sen jälkeen joku tukala asema.
ADELHEID. Mitä sinä tarkoitat?
NEITSYT. Mitä te kysyttekään, armollinen rouva? Te olette hänen sydämensä saanut onkeenne; ja jos hän tahtoo itsensä riistää irti, niin hän haavoittuu.
ADELHEID. WEISLINGEN.
WEISLINGEN. Te ette voi hyvin, armollinen rouva?
ADELHEID. Se voi teistä olla yhtä kaikki. Te nyt hylkäätte meidät, hylkäätte ainiaksi. Mitä te kysytte siitä, eletäänkö me vai kuollaan!
WEISLINGEN. Te tunnette minut julmasti väärin.
ADELHEID. Minä arvioin teitä sen mukaan, miltä te näytätte.
WEISLINGEN. Ulkonäkö pettää.
ADELHEID. Niinpä te olette kameleontti.[46]
WEISLINGEN. Jos te voisitte nähdä minun sydämeni.
ADELHEID. Mahtaisi kauniita asioita astua minun silmäini eteen.
WEISLINGEN. Varmaan! Te saisitte siellä nähdä oman kuvanne.
ADELHEID. Jossain nurkassa, yhtenä muotokuvain joukossa sukupuuttoon kuolleista perheistä. Minä pyydän teitä, Weislingen, miettikää, että te puhutte minulle! Viekkaat sanat pätevät korkeintaan, kun ovat meidän tekojemme naamarina. Mutta se naamaroitu, joka on tunnettavissa, näyttelee viheliäistä osaa. Te ette kiellä tekojanne ja te puhutte vastakohtaa. Mitä teistä pitää ajatella?
WEISLINGEN. Mitä te tahdotte. Minä olen niin kiusattu tuolla, mikä minä olen, että vähän minä hätäilen siitä, miksi minut huolitaan arvata.
ADELHEID. Te tulitte vaan jäähyvästiä sanomaan.
WEISLINGEN. Suokaa minun suudella kättänne, ja minä tahdon sanoa: jääkää hyvästi! Te muistatte minua! Vaan en ajatellutkaan. — Minä olen vastuksina, armollinen rouva.
ADELHEID. Te väärin selitätte: minä tahdoin auttaa teitä pois; sillä te tahdotte lähteä.
WEISLINGEN. Oi, sanokaa, että minun täytyy. Jos minua ei sitoisi ritarin-velvollisuus ja pyhä käden-lyönti —
ADELHEID. Menkää, menkää! Kertokaa tuota tyttärille, jotka lukevat sitä "Verratonta seikkailija-ritaria" sekä toivovat semmoista miestä itselleen. Ritarin-velvollisuus! Lapsen-leikki!
WEISLINGEN. Te ette ajattele niin.
ADELHEID. Valani kautta,[47] te teeskentelette! Mitä te olette luvannut? Ja kelle? Täyttää velvollisuutenne tuota miestä kohtaan, joka niin väärin tuntee oman velvollisuutensa keisaria ynnä valtakuntaa kohtaan, täyttää velvollisuus juuri siinä silmänräpäyksessä, kun samainen mies, siitä että hän otti teidät vangikseen, joutuu valtakunnan kirous-rangaistuksen alaiseksi! Täyttää velvollisuus, joka ei voi olla sen pätevämpi kuin epäoikea, pakoitettu vala! Eikö meidän lakimme vapauta tuommoisista vannomisista? Tuota voitte kuvailla lapsille, jotka uskovat pöötä. Ei, tässä piilee muita seikkoja alla. Sinun ruveta valtakunnan viholliseksi, viholliseksi porvarilliselle rauhalle ja onnelle! Viholliseksi keisarille! Apuriksi ryövärille! Sinun, Weislingen, vienolla sielullasi!
WEISLINGEN. Jos te tuntisitte hänen —
ADELHEID. Minä antaisin hänen tunnustaa oikeutta. Hänellä on korkea, huimaluontoinen sielu. Juuri sen tähden, voi sinuas, Weislingen! Mene ja kuvailete olevasi hänen vertaisensa! Mene ja antaudu hallittavaksi! Sinä olet ystävällinen ja luopuisa —
WEISLINGEN. Hän on myös.
ADELHEID. Sinäpä olet myöntyväinen; mutta hän ei! Äkki-arvaamatta tempaisee hän sinut huostaansa, sinusta tulee aatelismiehen orja, vaikka sinä voisit olla ruhtinasten herra. — Kuitenkin on armoton teko, saattaa sinut kammomaan vastaista asemaasi.
WEISLINGEN. Jos sinä olisit tuntenut, kuinka hän kohteli minua lempeästi.
ADELHEID. Lempeästi! Tämänkö sinä luet hänelle ansioksi? Se oli hänen velvollisuutensa. Mitä sinä olisit menettänyt, jos hän olisi ollut vastahakoinen sinulle? Se minusta nähden olisi voinut olla tervetulleempaa. Uhkamielinen ihminen niin kuin tuo —
WEISLINGEN. Te puhutte vihollisestanne.
ADELHEID. Minä puhuin teidän vapautenne puoleen — enkä ylipään tiedä, mitä minä osaa otan siihen. Hyvästi!
WEISLINGEN. Sallikaa vielä yksi silmänräpäys! (ottaa Adelheidin käden ja on vaiti).
ADELHEID. Onko teillä vielä mitä sanomista minulle?
WEISLINGEN. — — Minun täytyy lähteä.
ADELHEID. Niin menkää!
WEISLINGEN. Armollinen rouva! — Minä en voi.
ADELHEID. No täytyyhän teidän.
WEISLINGEN. Onko tuo oleva teidän viimeinen katseenne?
ADELHEID. Menkää, minä olen kipeä, tuiki sopimattomaan aikaan.
WEISLINGEN. Älkää noin katsoko minuun!
ADELHEID. Tahdotko sinä olla meidän vihollisemme, ja meidän pitää hymyillä sinulle? Mene!
WEISLINGEN. Adelheid!
ADELHEID. Minä vihaan teitä!
FRANS (tulee). Armollinen Herra! Piispa laittoi kutsumaan teitä.
ADELHEID. Menkää! Menkää!
FRANS. Hän pyytää teitä pian tulemaan.
ADELHEID. Menkää! Menkää!
WEISLINGEN. Minä en heitä jäähyvästiä, minä näen teitä toiste! (Pois).
ADELHEID. Minuako toiste? Meidän pitää varoa. Margareeta, jos hän tulee, häädä hänet pois. Minä olen kipeä, päätäni kivistää, minä nukun. — Häädä hänet pois. Jos hän on vielä voitettavissa, niin se käy sillä tavoin. (Pois).
* * * * *
Etehinen.
WEISLINGEN. FRANS.
WEISLINGEN. Hänkö ei huoli minua nähdä?
FRANS. Tulee yö. Pitääkö minun satuloida hevoset?
WEISLINGEN. Hänkö ei huoli minua nähdä?
FRANS. Milloinka teidän Armonne käskee hevoset varustaa?
WEISLINGEN. Nyt on liika myöhä! Me jäämme tänne.
FRANS. Jumalan kiitos! (Pois).
WEISLINGEN. Sinäkö jäät? Ole varoillasi! Kiusaus on suuri. Minun hevoseni arkaili, kun oltiin tulemassa linnan portista sisään. Minun hyvä haltijani asettautui vastaan, se tunsi ne vaarat, jotka täällä odottivat minua. — Kaikitenkaan, ei ole oikein heittää niitä monia tehtäviä, jotka minä jätin piispalle kesken, edes sille kannalle järjestämättä, että seuraaja voisi alottaa siitä, mihin minä olin keskeyttänyt. Ja sen verran minä voin suorittaa vallan puhtaasti, loukkaamatta Berlichingeniä tai sitä sopimusta, mikä meillä on. — Yhtä kaikki, parempi olisi ollut, jos minä en ensinkään olisi tullut tänne. Mutta minä tahdon lähteä pois — huomenna tai ylihuomenna. (Pois).
* * * * *
Spessart.
GÖTZ. SELBITZ. YRJÖ.
SELBITZ. Te näette, onhan se käynyt, niin kuin minä olen sanonut.
GÖTZ. Ei! Ei! Ei!
YRJÖ. Uskokaa, että minä teille kerron totta. Minä tein, niin kuin te käskitte, otin sen bambergiläis-nutun ja saattomerkin, ja ansaitakseni matkalla syömäni ja juomani, rupesin muutamia Reineckiläis-talonpoikia saattamaan ylös Bamberg'iin.
GÖTZ. Siinä valhepukimessa?[48] Tuo seikka oisi voinut pahaksi käydä sinulle.
YRJÖ. Niin minäkin aattelen perästäpäin. Mutta ratsumies, joka sitä ennakolta aattelee, ei pääse kovin pitkälle, niin. — Minä menin Bamberg'iin, ja kohta kuulin ravintolassa kerrottavan, että Weislingen ja piispa ovat sopineet keskenään, ja puhutaanpa aika lailla hänen ja sen von Walldorf'in lesken naimiskaupasta.
GÖTZ. Mitä loruja!
YRJÖ. Min' olin hyvä näkijä, kuinka hän sitä leskeä vei pöytään. Se nainen on kaunis, niin, valani kautta! se on kaunis. Me kumarsimme kaikki, se kiitti meitä kaikkia, herra nyökytti päätään ja näytti hyvin tyytyväiseltä, he menivät ohitse, ja joukko kuiskaili: Kaunis pari!
GÖTZ. Se voi olla.
YRJÖ. Kun herra sitte toisena päivänä meni messuun, satutin minä itseni saapuville. Hän oli yksinään jonkun pojan kanssa. Minä seisoin porrasten juuressa ja hiljaa virkoin hänelle: Pari sanaa ystävältänne, Berlichingeniltä! Hän hämmästyi, minä näin, että hänen silmissään lukeutui pahanteon tunnustus, hän tuskin uskalsi katsoa minuun, minuun, tähän pahaiseen ratsuri-poikaan.
SELBITZ. Se tulee siitä, että hänen omatuntonsa oli pahempi, kuin sinun säätysi.
YRJÖ. Oletko sinä Banbergiläisiä?[49] kysäisi hän. Minä tuon terveisiä ritari Berlichingeniltä, vastasin minä, ja oisin kysyjä. — Tule huomenna varhain, sanoi hän, pääset minun huoneeseeni, puhutaan sitten enemmän.
GÖTZ. Menitkö sinä?
YRJÖ. Tietysti minä, ja mun täytyi etuhuoneessa seista kauvan, kauvan. Hänen silkkiset poika-palvelijansa tirkistelivät minua sekä edestä että takaa. Minä aattelin: tirkistelkää vaan! Viho viimein minut vietiin sisään; hän näytti vihaiselta, min' en siitä piitannut mitään. Minä astuin hänen eteensä, ja toimitin, millä asialla olin. Hän tekeytyi turkasen vihaiseksi, niin kuin joku, joll' ei ole yhtään sydäntä, vaan jok' ei tahdo, että hänet huomataan semmoiseksi. Hän ihmetteli sitä, että te hänet panitte vastaamaan muutaman ratsupojan kautta. Sekös minua suututti! Niitä löytyy ainoastaan kahta laatua ihmisiä, sanoin minä, kunnollisia tai lurjuksia, vaan minä palvelen Götz von Berlichingeniä. Nytkös hän rupesi ja repesi kaskuamaan kaikellaista sekasotkua, mikä kiertyi tuohon loppujuoneen: Että te olette hänet äkki-arvaamatta yllättänyt, hän ei ole minkään velvollisuuden velassa teille, eikä tahdo missään tekemisissä olla teidän kanssanne.
GÖTZ. Onko sinulla tuo hänen omasta suustansa?
YRJÖ. On, ja vielä enemmän. Hän uhkaili minua —
GÖTZ. Jo välttää! Hänkin siis on mennyttä! Usko ja kunnia, sinä olet taas minut pettänyt. Maria raukka! Kuinka minä nyt saatan sinulle ilmoittaa tuon!
SELBITZ. Minä hennoisin ennemmin menettää vielä toisen jalkani, kuin olla tuommoinen ryökäle. (Pois).
* * * * *
Bamberg.
ADELHEID. WEISLINGEN.
ADELHEID. Aika alkaa minusta tuntua tukalan pitkältä; vakavasti minä en kehtaa puhua, ja minua hävettää leikkiä laskea teidän kanssanne. Ikävyys, sinä olet pahempi, kuin vilutauti.
WEISLINGEN. Oletteko te minuun jo kyllästynyt?
ADELHEID. Teihin vähemmän, kuin teidän seuraanne. Minä tahtoisin, että te olisitte siellä, minne te tahdoitte lähteä, ja ett'emme olisi pidättäneet teitä.
WEISLINGEN. Tuota se on nais-suosio! Ensin se hautoo äidinlämmöllä meidän rakkaimpia toiveitamme; sitten, niin kuin epävakainen kana, se hylkää pesänsä ja heittää jo itävän perilliskuntansa kuolemaan ja mätänemään.
ADELHEID. Soimatkaa te naisia! Typerä pelari repii rikki ja tallaa niitä viattomia korttia, joilla pelaten hän joutui häviölle. Vaan sallikaa minun kertoa jotakin mies-väestä! Mitä te siis olette, haastamaan huikentelevaisuudesta? Te, jotka harvoin olette, mitä te olla tahdotte, ette koskaan, mitä teidän tulisi olla! Kuninkaita juhla-asussa, rahvaan kadehdittavia! Mitä joku räätälin-rouva hennoisikaan antaa, jos saisi kaulassaan kannettavaksi jonkun nauhan helmiä teidän pukimenne poimeesta, jonka saappaan-korkonne niin halveksivasti potkaisee pois!
WEISLINGEN. Te olette katkera.
ADELHEID. Se on säiste — vuoron kaikua teidän lauluunne. Ennen kuin minä tunsin teidät, Weislingen, kävi minulle, niin kuin räätälin-rouvalle. Huhu, satakielinen — minä en tässä puhu vertauksilla — oli teidät niin parturinlaisesti sivellyt, että minä viehätyin halajamaan: Jospa sinä kuitenkin saisit omin silmin nähdä tämän erinäisen valion miehistä sukua, tämän Foiniks-Weislingenin! Niin kuin minä halasin, niin minulle tapahtuikin.
WEISLINGEN. Ja tämä Foiniks esiytyi kuin säntillinen kotikukko.
ADELHEID. Ei, Weislingen, minä olin myötätuntoinen teitä kohtaan.
WEISLINGEN. Ehkä luulitte vaan.
ADELHEID. Ja olin. Sillä, totta puhuen, te olitte yli sen mitä maineenne tiesi. Suuri yleisö arvottaa ainoastansa ansion heijastusta. Niin kuin minulle käy tavallisesti, että minun ei tee mieleni ajattelemaan niitä ihmisiä, joille minä suon hyvää, niin me elimme tovisen aikaa rinnatusten; tuntui kyllä, että mieleni oli jotain vailla, vaan minä en tiennyt, mitä oikeastaan teissä puuttui, jota minä kaipasin. Vihdoin aukenivat silmäni. Ja minä näin, että sen toimivan miehen sijassa, joka uuteen elon-toimeen herätti kokonaisen ruhtinaskunnan, eikä siltä itseään eikä mainettaan unhottanut, joka oli satojen suuremmoisten yritysten nojassa, niin kuin päällekkäin vyörytettyjen vuorten kukulla kohonnut ylös pilviin saakka: sen sain yks kaks nähdä, ja se ruikaili kuin kivulias runoilija, alakuloili kuin terve tyttö,[50] joutiloitsi enemmän kuin vanha nuori mies. Alussa minä luin syyksi teidän kovan-onnen kohtauksenne, joka vielä uutena painoi teidän sydäntänne, ja koetin puolustaa teitä parhaimman mukaan, niin pitkälle kuin vaan voin. Nyt, koska teidän olemuksenne näyttää päivä päivältä huononevan, täytyy teidän antaa anteeksi, jos minä riistän suosioni pois teiltä. Teillä ei ole oikeus sitä omata, minä lahjoitin sen[51] koko elämän ajaksi eräälle toiselle, joka sitä ei voinut siirtää teille.
WEISLINGEN. Niin päästäkää minut irti!
ADELHEID. En, ennen kuin kaikki toivo on kadonnut. Yksinäisyys on näissä suhteissa vaarallista. — Mies parka! Te olette yhtä nurpeissanne kuin joku, jolle on ruvennut uskottomaksi ensimäinen tyttö-kulta, ja juuri sen tähden minä en heitäkään teitä vielä hukkaan. Antakaa minulle kätenne, suokaa anteeksi, jos minä mitä olen sanonut sulassa rakkaudessa!
WEISLINGEN. Jos sinä voisit minua rakastaa, jos sinä voisit minun tuliseen kiihkooni suoda edes yhden pisaran lievitystä! Adelheid! Sinun nuhteesi ovat kovin epäoikeita. Jos sinä voisit edes sadannen osan aavistaa siitä, mikä nyt jonkun aikaa on minussa työskennellyt, etpä suinkaan olisi minua niin armottomasti hennonut suopeudella, tylyydellä ja ylenkatseella sinne tänne raastella. — Sinä naurat — Tuon liika hopussa astumani askeleen perästä jälleen sointua oman itseni sopuun, se maksoi minulle enemmän kuin yhden päivän. Ruveta torjumaan pois mielestäni sitä ihmistä, jonka rakas muisto niin elävän uutena nyt asuu minussa!
ADELHEID. Kumma mies, joka voit rakastaa sitä, jota sinä kadehdit! Tuo on samaa, kuin jos minä sodassa kuljettaisin ruokavaroja viholliselle.
WEISLINGEN. Minä hyvin tunnen, ett'ei tässä siedä ensinkään nuhjustaa. Hänelle on annettu ilmi, että minä olen taas Weislingen,[52] ja hän tähystää tilaisuutta, saadakseen oman etunsa voitolle meistä. Vaan, Adelheid, ei me olla niin unteloita, kuin sinä luulet. Meidän ratsuväkemme on saanut lisävoimia, ja on varallaan, meidän neuvottelumme ovat käymässä edelleen, ja toivottavasti sitten Augsburg'in valtiopäivät jouduttavat meidän esityksemme terälle.
ADELHEID. Te siis menette sinne?
WEISLINGEN. Jos voisin ottaa mukaani yhden toivomuksen! (Suutelee
Adelheidin kättä).
ADELHEID. O, te heikko-uskoiset! Aina tunnustähtiä sekä ihmeitä![53] Matkusta, Weislingen, ja täytä, mitä olet aikonut tehdä. Piispan etu, sinun etusi, minun etuni, ne ovat niin kutoutuneet yhteen, että, olipa tuo vaikka vaan politiikan vuoksi —
WEISLINGEN. Sinä voit ivailla.
ADELHEID. Minä en ivaile. Minun omaisuuttani pitää huostassaan se kopea herttua, sinun omaisuuttasi ei Götz hevillä heitä loukkaamatta; ja jos me emme pidä yhtä puolta keskenämme, samoin kuin meidän vihollisemme keskenään, ja taivuta keisaria puoleemme, niin me ollaan hukassa.
WEISLINGEN. En minä siitä ole hädissäni. Enin osa ruhtinaita on meidän kanssamme yhtä mieltä. Keisari pyytää apua Turkkilaisia vastaan, ja sen tähden on kohtuullista, että hän taasen avustaa meitä. Miten maireelta onkaan minusta tuntuva, kun saan vapauttaa sinun omaisuutesi vallattomain vihollisten käsistä, asettaa Schwabenissa rauhattomat päät lepoon, jälleen rakentaa rauhan piispakunnalle, meille kaikille! — Ja sitten —?
ADELHEID. Yksi päivä synnyttää toisen, ja onnen kainalossa lepää tulevaisuus.
WEISLINGEN. Mutta meidän itsemme täytyy tahtoa.
ADELHEID. Mehän tahdomme.
WEISLINGEN. Oikeinko totta?
ADELHEID. No niin. Menkää vaan!
WEISLINGEN. Tenhotar!
* * * * *
Ravintola.
Talonpoikais-häät. Ulkona soittoa ja tanssia.
APPI. GÖTZ ja SELBITZ (istuvat pöydässä).
SULHO (menee edellisten luokse).
GÖTZ. Se oli selvintä, että te riitanne näin onnellisesti ja riemuisesti lopetatte naimiskaupalla.
APPI. Paremmin, kuin mitä minä oisin unissakaan saattanut kuvailla. Rauhassa ja sovussa naapurini kanssa, ynnä sen ohessa yksi tytär hyvässä turvassa.
SULHO. Ja minun omistettavana se riitamaa-tilkku ynnä sen ohessa koko kylän mairehin hieprukka. Kun Jumala ois' sallinut, että te ennemmin olisitte taipunut siihen!
SELBITZ. Kuinka kauvan te olette keräjöineet?
APPI. Noin kahdeksan pitkää vuotta. Minä hennoisin horkkaa ennen potea toista mointa kauvemman, kuin nyt alottaa uudestaan. Siinä saa nykkiä, ette voi uskoakaan, ennen kuin niiltä myssypölkyiltä kiskotaan päätös povesta; ja mitä on saatu sitten? Piru vieköön tuon asessori Sapupin![54] se on joku kirottu, musta Italialainen.
SULHO. Niin, se on hurja mies! kaksi kertaa olin minä sen luona.
APPI. Ja minä kolme. Ja nähkääs, te hyvät herrat, siinä me saadaan päätös viimein, joka julistaa, että mulla on yhtä suuri oikeus kuin tällä naapurilla, ja naapurilla yhtä suuri oikeus kuin minulla ja siinä sitä seistä ällötettiin avossa suin, kunnes minulle Herra Jumalani juolautti mieleen, että rupesinpa ja annoin tälle naapurille tyttäreni ynnä sen maa-resun yhtä mukaa.
GÖTZ (ryyppää). Etisen sovun malja.
APPI. Suokoon Jumala! Meni syteen tai saveen, mut keräjöimään en minä enää rupea en kuuna herran valkeana. Mikä kaunis roivio rahaa siinä kuluu takanakin! Joka kunnia-kumarruksesta, minkä tuo atvokaatti tekee, täytyy sinun maksaa.
SELBITZ. Onhan vuonna vuotuissaan keisarillisia tarkastuksia siellä.
APPI. Ei siitä ole vainuttu mit' ikään. Jo multa sen ohessa on moni kaunis talari ennättänyt laskea lippa-hivoota. Se on hiivatin kolistamista?
GÖTZ. Mitä te tarkoitatte?
APPI. Ah, siell' ei jää muuta kuin "matti" taskuun toiselle niiden kynsissä! Asessori yksin, Jumala antakoon hänelle anteeksi, minulta kolisti kahdeksantoista kulta-guldenia pois poikkeen.
SULHO. Kuka?
APPI. Kukako? Kukas muu kuin Sapupi!
GÖTZ. Tuo on rietasta.
APPI. Kyllä, mun täytyi sille ensin antaa kaksikymmentä. Ja kun min' olin sille ne maksanut sujoksi, hänen huvilassaan, jok'on niin muhkea, ett'ei se ole tosikaan, juuri siinä suuressa salissa, niin minulta perin tahtoi sydän murtua surusta. Sillä, nähkääs, ainahan tila ja talo saattaa olla aikaan-tultava melko hyvin, mutta mistä sitä rahaista rahaa koituu? — Siellä minä seisoin, ja Luoja ties paraite, mitenkä minun oli laita! Mulla ei ollut ei niin kilahtavaa kuutinata massissa matkarahaksi. Viimeiseltä minä rohkaisime ja ilmaisin hälle seikan. Kun hän sitte näki, että minun sieluni keitti hädän tippeitä, niin hän sekä viskasi mulle kaksi takaisin jotta näytti mist' on viis' poikki.
SULHO. Tuo ei ole mahdollista! Sekö Sapupi?
APPI. Kuinka sin' oot olevinasi, näet! Se ikään! Eikä kukaan muu!
SULHO. Sen ottakoon perkele! Se suolsi niin ikään multa viisitoista guldenia.
APPI. Sen sika!
SELBITZ. Götz! Ja me ollaan ritaria sekä ryöväriä![55]
APPI. Sen tautta sieltä julkeni päätöskin ulos niin kaksisepisenä. Se koira!
GÖTZ. Tuota te ette raskine jättää ilman rankaisematta.
APPI. Mihinkä oisi ryhdyttävä?
GÖTZ. Lähtekää paikalla Speieriin.[56] Tarkastus-aika on käsissä. Ilmoittakaa asia; niiden täytyy se tutkia välttämättä ja avittaa teitä pääsemään omillenne.
SULHO. Niinkö te luulette, että me tää asia voidaan ajaa perille?
GÖTZ. Jos minä vaan saisin päästä hänen korvuksiinsa, kyllä voisin siitä vastata.
SELBITZ. Summa on kyllä sen puuhuinen, että kannattaisi koetella.
GÖTZ. Olenpa minä ennen joku kerta lähtenyt ratsastamaan, vaikka summa ei ollut kuin neljäs osa tästä kyseessä.
APPI. Mitä sinä arvelet?
SULHO. Koettaa meidän pitää, kävi miten kävi!
YRJÖ (tulee). Ne Nürnbergiläiset ovat jo tulossa.
GÖTZ. Missä?
YRJÖ. Jos hyvin hiljaa ratsastetaan, niin saavutamme heidät Beerheimin ja Mühlbach'in välisellä taipaleella.