NEUVOS-HERRA. Ryövärille me emme ole missään uskollisuuden velassa.
GÖTZ. Jos sinä et kantaisi Keisarin kuvaa,[71] tuota jota minä kunnioitan törkeimmässäkin naamauksessa, niin minä sen ryöväri-sanan ajaisin sun omaan kitaasi takaisin, vaikka siihen juuttuisi. Minut on kunniallisessa kahakassa vangittu. Sinä voisit kiittää Jumalaa ja suulla suurennella koko maailman edessä, jos sinä eläissäsi olisit tehnyt yhtään niin jaloa työtä, kuin se on, jonka vuoksi minä nyt istun vankina.
NEUVOS-HERRA (vihjaa Neuvos-miehelle, joka soittaa).
GÖTZ. En ole minä ilkeän voiton himossa, en nylkyrinä riistämään maata ja väkeä pois niiltä, jotka aseettomina eivät jaksa puolustautua, en siinä mielin ole lähtenyt tanterelle. En — mutta vapauttamaan uskollisia ystäviäni, ja varjelemaan omaa nahkaani! Näettekö te siinä mitään vääryyttä? Keisari ja valtakunta ei olisi meidän hätäämme ja tuskaamme tullut tunteneeksi korvatyynyssään. Minulla on, Jumalan kiitos! vielä yksi käsi, ja olen tehnyt hyvin, että olen sitä käyttänyt!
PORVAREITA (astuu sisään, seipäitä kädessä, miekka vyöllä).
GÖTZ. Mitä tämä meno merkitsee?
NEUVOS-HERRA. Te ette tahdo kuunnella. Ottakaa hänet kiinni!
GÖTZ. Tuoko oli tarkoitus? Se, ken ei ole mikään unkarilainen härkä, älköön hän tulko liika lähelle minua! Tai hän tulee saamaan tästä minun oikeasta, rautakädestäni semmoisen korvatillin, joka perinpohjin parantaa hänestä pois pääkivun, hammaskivun ja kaikki maisen maan kivut. (Ne käyvät kimppuun, hän paiskaa yhden permantoon, riuhtaisee toiselta aseen; ne väistyvät). Tulkaa! Tulkaa! Olisi niin hauska oppia tuntemaan urhoollisin teikäläisten joukosta.
NEUVOS-HERRA. Antautukaa!
GÖTZ. Näin miekka kädessä? Tokko jaksatte tajuta, että nyt minusta yksistään riippuu, tahdonko iskeytyä halki näiden jänöjussi-pyydystäjäin ja karata matkaani? Mutta minä tahdon vaan teille opettaa, mitenkä pidetään sanansa. Luvatkaa minulle ritarillinen vankeus, niin minä annan miekkani pois sekä olen, niin kuin ennenkin, teidän vankinne.
NEUVOS-HERRA. Noin miekka kädessä te tahdotte riidellä Keisarin kanssa?
GÖTZ. Varjelkoon Jumala! En, muuta kuin teidän ja teidän jalon komppanienne kanssa. — Te voitte mennä kotiinne, hyvät miehet. Laiminlyönnistä te ette saa mitään, eikä täältä ole muuta haettavissa, kuin kuhmuja.
NEUVOS-HERRA. Ottakaa hänet kiini! Vai eikö teille rakkaus Keisaria kohtaan anna enemmän rohkeutta?
GÖTZ. Ei enemmän kuin heille Keisarikaan antaa laastaria parantamaan niitä haavoja, joita heidän urhoutensa voisi täällä tuottaa, heillenpä itselleen.
OIKEUDENPALVELIJA (tulee). Juuri huutaa tornivahti: joku joukko, kahtasataa päätä lukuisampi, saapuu kaupunkiin päin. Epähuomiossa ovat ne saaneet tunkeutua aina viinamäen taakse saakka, ja nyt uhkaavat murtaa meidän muurimme.
NEUVOS-HERRA. Voi meitä! Mitä se on?
VAHTI (tulee). Frans von Sickingen seisoo portin takana ja laittoi sanomaan, että hän on kuullut, kuinka ne, häpeällisesti liiton rikkoen, ovat menetelleet hänen lankoansa vastaan, kuinka Heilbronn'in herrat ovat kaikkea apua toimittaneet niille. Hän vaatii tiliä, muuten hän aikoo tunnin kuluessa sytyttää kaupungin joka neljältä kulmalla, ja antaa ryöstön tuhottavaksi.
GÖTZ. Tarmokas lanko!
NEUVOS-HERRA. Astukaa ulos, Götz! (Götz pois). Mitä nyt on tehtävä?
NEUVOS-MIES. Säälikää meitä ja täkäläistä porvaristoa! Sickingen on vihassaan hillimätön; sitä paitsi hän on mies pitämään lupauksensa.
NEUVOS-HERRA. Pitääkö meidän heittää sekä omamme että meidän Keisarimme oikeudet loukattavaksi?
KAPTEENI. Jos meillä vaan oisi miehiä noita oikeuksia puolustamaan. Mutta näin voisi meidät itsemme hukka periä, ja asia oisi vaan sitä pahempi. Me itse voitamme myötenantamisesta.
NEUVOS-MIES. Meidän pitää suostuttaa Götz puhumaan meidän hyväksemme.
Tuntuu kuin minä jo näkisin koko kaupungin ilmitulessa.
NEUVOS-HERRA. Anna Götz'in tulla sisään.
GÖTZ (tulee).
GÖTZ. No, mistä on juttu?
NEUVOS-HERRA. Sinä tekisit hyvin, jos kehoittaisit lankoasi luopumaan kapinallisesta puuhastaan. Sen sijaan että hän pelastaisi sinut perikadosta, syöksee hän sinut vielä syvemmälle, kun hän seuraa sinun lankeemustasi.
GÖTZ (näkee ovella Elisabeth'in, sanoo salaa hälle). Mene sinne! Sano hänelle: hänen pitää viipymättä murtautua sisään, hänen pitää tulla tänne, kuitenkin tekemättä mitään pahaa kaupungille. Jos nuo lurjukset tässä käyvät vastarintaa tekemään, niin hänen täytyy käyttää väkivaltaa. Minusta ei ole väliä, jos siinä minut hukka perii, kun ne vaan kaikki samalla haavaa minun kanssani kaatuvat keihään pistäminä maahan.
* * * * *
Suuri sali neuvos-talossa.
Koko neuvos-huoneukseen on sijoitettu Sickingenin ratsumiehiä.
GÖTZ. Se oli apu taivaasta! Kuinka sinä tulet näin, yhtä toivottuna, kuin äkki-arvaamatta, lanko?
SICKINGEN. Ilman taikuutta. Minä olin laittanut pari kolme lähettiä kuulustamaan, kuinka sinulle kävi. Sanoman saatuani noitten valapattoudesta, läksin minä taipalelle. Nyt ne ovat meidän hallussa.
GÖTZ. Minä en vaadi muuta kuin ritarillista vankeutta.
SICKINGEN. Sinä olet liika kunniallinen. Ettäkö et tahdo hyväksesi käyttää edes sitä etua, mikä rehellisellä on yli valapatosta! Niiden on nyt työläs potkia tutkainta vastaan. Eikä meidän mieli tee hellittämään. Ne ovat Keisarin käskyjä käyttäneet saastaisen väärin. Jos minä oikein tunnen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa, niin kyllä sinä saat varmaan vaatia enemmän. Tuo on liika vähän.
GÖTZ. Minä olen aina ollut vähään tyytyväinen.
SICKINGEN. Ja siksipä oletkin aina jäänyt alle-kynsin. Minun mielipiteeni on tämä: Niiden pitää sinun huovisi laskea pois vankeudesta ja antaa sinun ynnä niiden, sinun valasi nojassa, palautua linnaasi takaisin. Sinä voit luvata, että et omasta piiristäsi ulkone mihinkään, ja aina sinun on parempi siellä, kuin täällä.
GÖTZ. Nepä sanovat, että minun omaisuuteni on langennut Keisarin haltuun.
SICKINGEN. Niin me sanomme, että sinä tahtoisit vuokramiehenä asua konnullasi, siksi kun Keisari antaa sen sinulle jälleen läänityksenä. Joutavat kiemurrella, kuin ankeriaat merrassa, eivät ne kuitenkaan meiltä pääse nuljahtamaan. Kyllä ne jaarittelevat Keisarillisesta Majesteetista ja omasta tehtävästään. Tasan se tekee meille. Tunnen sitä minäkin Keisarin enkä ole niin aivan vähän pätevä hänen luonansa. Hän on aina halainnut sinua omaan sotaväkeensä. Et sinä kauvan istu linnassasi, ennen kuin jo saat kuulla kutsumuksen kaikuvan.
GÖTZ. Soisipa Jumala, piankin, ennen kuin minulta unhottuu taistelu.
SICKINGEN. Urhoutta ei unhoteta eikä opita. Älä ole huolissasi mistään! Jahka sinun asiasi ovat järjestyksessä, menen minä hoviin; sillä yritykseni alkaa kypsyä. Suotuisia enteitä on tuikkimassa minulle, viitaten: Käy uralle! Ei puutu minulta muuta, kuin että minun tulee vaan tutkia Keisarin mieli-ala. Trier ja Pfalz uskoisi pikemmin, että taivas voi langeta romahtaa maahan, kuin että minä tulen niiden niskaan. Ja minä aijon tulla kuin rankka jääkuuro! Ja jos me voidaan sepittää onnemme,[72] niin sinä pian olet Vaaliruhtinaan lanko. Minun toivoni luotti sinun kouraasi tässä yrityksessä.
GÖTZ. O! Tuota ennusti se uni, jonka minä näin sitä päivää vasten, jona Marian lupasin Weislingenille. Tuo mies oli vakuuttavinansa ollakseen uskollinen, ja piteli tätä oikeaa kättäni niin kovasti, että se oli luiskahtavinaan rautahihasta irti, kuin poikkikatkennut. Ah! minä olen nykyhetkenä turvattomampi, kuin silloin, kun minulta tämän ampuivat pois. Weislingen! Weislingen!
SICKINGEN. Unhota pois tuo kavaltaja! Meidän pitää tyhjään-raukaista hänen juonensa, murtaa turhaksi hänen arvonsa, ja omantunnon tuska ja häpeä kalvakoon hänet kuoliaksi. Minä näen, minä näen hengessä, että minun viholliseni, sinun vihollisesi ovat kukistettuja. Götz, ainoastaan puoli vuotta vielä!
GÖTZ. Sinun sielusi lentää korkealle. En tiedä, kuinka lienee; vaan ei tovin aikaan minun sielulleni ole tahtonut avaantua mitään iloisia näkö-aloja. — Minä olen ollut jo enemmän kuin kerran onnettomuudessa, jo kerran vankinakin; vaan siltä kuin nyt, ei minusta ole tuntunut koskaan.
SICKINGEN. Onni tuottaa tuulta. Lähtään nyt niiden taulapäiden luo![73] He ovat kyllä kauvan pitäneet ehtojen esittelyvuoroa, ottakaamme kerran me ja ruvetkaamme siihen vaivaan! (Pois).
* * * * *
Adelheidin huone.
ADELHEID. Tuo on inhottavaa!
WEISLINGEN. Minä olen purrut hammasta vaan. Se niin mainio aije, niin onnellisesti saatettu perille, ja lopuksi, laskea hänet omaan linnaansa! Se kirottu Sickingen!
ADELHEID. Heidän ei olisi pitänyt tehdä niin.
WEISLINGEN. He istuivat tiukassa. Mitä he voivat muuta? Sickingen uhkasi tulella ja miekalla, se röyhkeä, kiukkupäinen mies! Minä vihaan häntä. Hänen arvonsa paisuu, niin kuin virta, joka kerran on ahmaissut pari puroa, muut seuraavat itsestään.
ADELHEID. Eikö heillä ollut Keisaria?
WEISLINGEN. Rakas rouva! Hän on ainoastaan varjo siitä, hän käy vanhaksi ja alakuloiseksi. Kun hän kuuli, mitä oli tapahtunut, ja minä yhdessä muiden hallitusneuvosten kanssa puhuin kiivaasti, sanoi hän: Heittäkää heidät rauhaan! Minä voin sille vanhalle Götz'ille hyvin suoda tuon pikku paikan, ja jos hän on hiljaa siellä, mitä teillä on valitettavaa hänestä? Me puhuimme valtion hyvästä. Oi! sanoi hän. Jos minulla olisi alusta pitäin ollut semmoisia neuvonantajoita, jotka olisivat neuvoneet levotonta henkeäni enemmän huolehtimaan yksityisten ihmisten onnea!
ADELHEID. Häneltä uupuu hallitsijan-henki.
WEISLINGEN. Sitten me kävimme Sickingenin kimppuun. — Se mies on minun uskollinen palvelijani, sanoi hän; jospa se ei olekaan tuota tehnyt minun käskystäni, niin ainakin hän on täyttänyt minun tahtoni paremmin, kuin minun omat valtuutettuni, ja minä voin tuon hyväksyä edeltä- tai jäljestäpäin.
ADELHEID. Aivan tuosta on pakahtua.
WEISLINGEN. Minä en sittenkään ole vielä jättänyt kaikkea toivoa. Hänet on laskettu omaan linnaansa, hänen ritarillisen sanansa nojassa, että hän pysyy siellä hiljaa. Se on hänelle mahdotonta; me tahdomme heti saada jonkun syyn häntä vastaan.
ADELHEID. Ja sitä pikemmin, koska voimme toivoa, että Keisari kohta lähtee pois maailmasta, ja Kaarle,[74] tuo hänen oiva seuraajansa, lupaa enemmän majesteetillista mieli-alaa.
WEISLINGEN. Kaarleko? Tuohan ei vielä ole valittu, ei kruunattu.
ADELHEID. Ken ei halaja ja toivo häntä siksi?
WEISLINGEN. Sinulla on korkea käsitys hänen ominaisuuksistaan; melkein tulee ajatelleeksi, että sinä niitä katselet aivan toisilla silmillä.
ADELHEID. Sinä minua loukkaat, Weislingen! Tunnetko sinä minut siltä puolen?
WEISLINGEN. En minä sanonut mitään, loukatakseni sinua. Mutta vaitikaan minä en voi olla. Kaarlen tavaton huomaavaisuus sinua kohtaan häiritsee rauhan minulta.
ADELHEID. Ja minun käytöksenikö?
WEISLINGEN. Sinä olet nainen. Te ette vihaa ketään, joka teille liehakoitsee.
ADELHEID. Vaan te?
WEISLINGEN. Se kalvaa minun sydäntäni, tuo hirmuinen ajatus! —
Adelheid!
ADELHEID. Voinko minä parantaa sinun hulluutesi?
WEISLINGEN. Jos sinä tahtoisit! Sinä voisit poistua hovista![75]
ADELHEID. Sano, millä keinoin ja tavoin. Etkö sinä ole hovissa? Pitääkö minun jättää sinut ynnä omat ystäväni, ja lähteä linnaani, siellä viihtymään hyypiäin seurassa? Ei, Weislingen, siit' ei tule mitään! Rauhoitu! Sinä tiedät, kuinka minä sinua rakastan.[76]
WEISLINGEN. Se pyhä pelastava ankkuri tässä myrskyssä, niin kauvan kuin ei petä köysi. (Pois).
ADELHEID. Aijotko sinä tehdä niin! Se vielä puuttui. Minun poveni aivoitukset ovat ylen suuret, sinun seisoaksesi niiden tiellä. Kaarle! Suuri, mainio mies, ja kerran Keisari! Ja tulisko hänen olla miehistä ainoa, jolleka minun suosioni ei maistuisi maireelta? Weislingen, älä mielikään estää minua, sillä, jos siksi tulee, sinun täytyy mennä maahan, ja minun tieni kulkee sinun ylitsesi.
FRANS (tulee ja tuo muutaman kirjeen). Tässä, armollinen rouva.
ADELHEID. Antoiko sen Kaarle itse?
FRANS. Niin, itse.
ADELHEID. Mikä sinua vaivaa? Sinä näytät niin murheelliselta.
FRANS. Niin, se on teidän tahtonne, että minun pitää surkastua kuoliaksi. Toivon vuosina te saatatte minut epätoivon kuiluun.
ADELHEID (itsekseen). Hän säälittää minua, — ja kuinka vähän tuo maksaisi minulle, jos tekisin hänet onnelliseksi! (Kuuluviin.) Ole hyvällä tuulella, poika! Minä tunnen sinun rakkautesi ja uskollisuutesi, enkä minä puolestani saata olla kiittämätön.
FRANS (allapäin). Jos te kykenisitte olemaan semmoinen, johan minä menisin manalle. Hyvä Jumala, ei minussa ole yhtään veripisaraa, jok'ei olisi teidän, ei yhtään tajua muuhun kuin rakastamaan teitä ja tekemään niin kuin teitä miellyttää.
ADELHEID. Hyvä poika!
FRANS. Te vaan imartelette minua. (Kyyneliä kiiluu hänen silmissään). Jos tämä ainoinen alttius ei ansaitse enempää, kuin että minä saan nähdä, mitenkä toisista pidetään paremmin, saan nähdä, mitenkä teidän kaikki ajatuksenne virittyvät Kaarlen puoleen —
ADELHEID. Sinä et tiedä, mitä sinä tahdot, vielä vähemmän, mitä sinä puhut.
FRANS (vihassa ja kiukussa polkee jalkaa). En minä tahdo enää, en tahdo enää juosta välittäjänä.
ADELHEID. Frans! Sinä unhotat itsesi.
FRANS. Minut uhrata! Minun rakas herrani!
ADELHEID. Mene pois minun silmistäni!
FRANS. Armollinen rouva!
ADELHEID. Mene, ilmoita minun salaisuuteni sille rakkaalle herrallesi!
Minä olin hullu, kun erhetyin uskomaan sinut siksi, jota sinä et ole.
FRANS. Rakas, armollinen rouva, te tiedätte, että minä rakastan teitä.
ADELHEID. Ja sinä olit minun ystäväni, niin lähellä minun sydäntäni.
Mene, kielasta ja petä minut!
FRANS. Ennen minä raskisin riistää sydämen pois rinnastani! Antakaa anteeksi, armollinen rouva! Minun sydämeni on kovin täysi, minun aistimeni ei jaksa kestää tätä.
ADELHEID. Rakas, lämmin poika!
(Tarttuu häneen käsistä ja vetää hänet puoleensa; heidän suukkosensa yhtyvät, Frans itkien lankeaa Adelheidin kaulaan).
Laske minut!
FRANS (rouvan kaulassa virkkaa kyyneliin tyrehtyvällä äänellä).
Jumala! Jumala!
ADELHEID. Päästä minut, muurit on kielaita kavaltajoita. Laske minut! (Hän irrotaksen). Älä horju rakkaudessasi ja uskollisuudessasi, ja mitä kaunein palkinto odottaa sinua! (Pois).
FRANS. Kaunein palkinto! Ainoasti siihen saakka suo minun elää! Minä hennoisin murhata vaikka oman isäni, joka minulta kieltäisi tämän paikan.
* * * * *
Jaxthausen.
GÖTZ (pöydän ääressä). ELISABETH (ynnä työssään; pöydällä kynttilä sekä kirjoitusneuvot.)
GÖTZ. Jouten-oleminen ei ala maistua minusta ensinkään, ja tämä rajoitettu asema minulle käy päivä päivältä ahtaammaksi; soisin, että minä voisin nukkua, tai edes kuvitella, että rauha on jotain suloista.
ELISABETH. Niinpä kirjoita kuitenkin päähän asti se historiasi, jota olet alottanut. Anna ystävillesi aivan käteen semmoinen todistuskappale, joka saattaa sinun vihollisesi häpeään; toimita jalolle, etiselle polvelle tuo ainoinen ilo, että sen ei tarvitse sinua tuntea väärin.
GÖTZ. Ah! Kirjoittaminen on uutteraa joutilaisuutta, se minua karvastelee. Samassa kun minä kirjoitan siitä, mitä olen tehnyt, suututtaa minua sen ajan hukka, jonka kuluessa olisin voinut tehdä jotain.
ELISABETH (ottaa käsikirjoituksen). Älä nyt ole noin kummallinen! Sinä olet juuri ensimäisen Heilbronn-vankiutesi kohdassa.
GÖTZ. Se on aina ollut minusta kamala paikka.
ELISABETH (lukee). "Siellä oli yksinpä eräitä liittolaisiakin, jotka sanoivat minulle, että minä olin tehnyt hullusti, kun olin saapunut pahinten vihollisteni eteen, vaikka minä olisin voinut hyvin arvata, että n'eivät minua kohtele sävyisästi. Siihen minä vastasin:" — Nyt, mitä sinä vastasit? Kirjoita eteenpäin.
GÖTZ. Minä sanoin: Jos minä niin usein olen henkeni hennonut panna alttiiksi puolustaakseni muiden ihmisten tiluksia sekä rahoja, niin enkö minä sitä hennoisi panna alttiiksi oman kunnian-sanani puolesta?
ELISABETH. Se maine sinulla on.
GÖTZ. Ja sitä n'eivät minulta riistä pois! Kaiken muun ne ovat minulta ottaneet, konnun, vapauden —
ELISABETH. Tämä koskee juuri sitä aikaa, jolloin minä niitä Miltenbergin ja Singlingenin miehiä tapasin ravintolassa, jotka eivät minua tunteneet. Silloin oli minulla semmoinen ilo, kuin jos olisin pojan synnyttänyt. He keskenään ylistivät sinua ja sanoivat: Hän on oikea ritarin esikuva, urhoollinen ynnä jalo vapaudessaan, tyyni ynnä uskollinen onnettomuudessa.
GÖTZ. Asettakoot minun eteeni yhdenkään, joka väittää, että minä olen pettänyt sanani! Ja sen tietää Jumala, että minä olen enemmän hikoillut palvelemassa lähimmäistäni, kuin omaa itseäni, että minä olen työskennellyt ansaitakseni urhoollisen ja uskollisen ritarin nimeä, enkä voittaakseni korkeita rikkauskasoja ynnä arvo-asteita. Ja, Jumalalle olkoon kiitos! mitä olen pyytänyt, on minulle sallittu.
LERSE, YRJÖ (tuoden metsällistä).
GÖTZ. Onnea, reippaat metsämiehet!
YRJÖ. Niiksi tätä on tultu reippaista ratsumiehistä. Saappaista on sievä sukeutua tohveliksi.
LERSE. Metsästys on kuitenkin aina jotain ja tavallaan sotaa sekin.
YRJÖ. Jos tässä maassa ei vaan aina olisi tekemistä valtakunnan-huovien kanssa. Muistuuko teidän mieleenne, armollinen herra, mitä te kerran lailla profeetan ennustitte meille: että kun maailma kääntyy ylös-alasin, niin meistä tulee metsämiehiä? Niitä me nyt ollaan ilmankin.
GÖTZ. Yhteenpä käy; meidät on kiskaistu pois omalta piiriltämme.[77]
YRJÖ. Nämä ovat arveluttavia aikoja. Jo kahdeksan päivää sitten on näyttäytynyt kamala pyrstötähti, ja koko Saksanmaa on tuskissaan: tuo ilmiö ennustaa Keisarin kuolemaa. Hän on kovin sairas.
GÖTZ. Kovin sairas! Meidän ratamme lähenee loppuansa.
LERSE. Ja täällä läheisyydessä on vielä kauheampia mullistuksia tekeillä. Talonpojat ovat nostaneet kamalan kapinan.
GÖTZ. Missä?
LERSE. Ihan Schwabenin sydämessä. Ne korventaa, polttaa ja murhaa. Minä pelkään, että ne hävittää koko maan.
YRJÖ. Hirmuinen sota on ovella. Kapinaan on jo yhtynyt noin sata paikkakuntaa, ja päivä päivältä enemmän. Myrskytuuli on äskettäin kokonaisia metsiä kaataa lahmannut, ja vähää myöhemmin on nähty sillä kulmalla, missä tuo kapina on alkanut, kaksi tulena hehkuvaa miekkaa ristikkäin ilmassa.
GÖTZ. Silloin moni minun hyvistä herroistani ja ystävistäni myös kärsii syyttömästi!
YRJÖ. Vahinko, että meidän ei käy lähtö ratsastamaan!
VIIDES NÄYTÖS.
Talonpoikais-sota.
Meteli ja hävitys muutamassa kylässä.
VAIMOJA ynnä VANHUKSIA LAPSINEEN ja kuormineen.
JOKU VANHUS. Pois, pois, jotta vältettäisiin ne verikoirat!
JOKU VAIMO. Pyhä Jumala, kuin veripunainen on taivas, tuo mailleen menevä aurinko veripunainen!
JOKU ÄITI. Se ennustaa tulipaloa.
JOKU VAIMO. Minun mieheni! Mieheni!
VANHUS. Pois! Pois! Metsään! (Mennä rehkivät ohi).
LINK. Kaikki tyyni maahan mäsäksi, mikä tekee vastarintaa! Kylä on meidän. Ei saa mitään, mikä kelpaa, mennä hukkaan, ei mitään jäädä! Kettäkää puti puhtaaksi ja rutosti! Me sytytetään kohta.
METZLER (juosten alas kummulta). Mitenkä täällä käy, Link?
LINK. Mullin mallin, näet sen; sinä tulit luppukarkeloon. Mistä matka?
METZLER. Weinsberg'istä. Siellä se oli juhla!
LINK. Mitenkä niin?
METZLER. Me pisteltiin niitä yhteen rijoon, että se oli aika hupi.
LINK. Ketä kaikkia?
METZLER. Diedrich von Weiler sai tanssia etumaisena. Se houkka! Me kierryttiin niiden ympärille kokonainen, vimmakas joukko, ja hän yläältä kirkontornin huipusta oisi tahtonut hyvällä hyvää tuumia meidän kanssamme. Poks! Ampui joku hänelle kuulan otsaan. Me sinne ylös kuin raju-ilma, ja ikkunasta ulos maahan se uros!
LINK. Ah!
METZLER (talonpojille). Te koirat, pitääkö minun teille antaa kiireen-voidetta! Mitenkä ne kählystelee ja vitkastelee, nuo aasit!
LINK. Sytyttäkää! Että ne saavat siinä kärventyä! Eteenpäin!
Tuohistakaa vaan, te nahjukset!
METZLER. Sitten me kuletettiin ulos Helfenstein, Eltershofen, noin kolmetoista aatelis-miestä, yhteensä likipitäin kahdeksankymmentä. Juohdettiin ne ulos sille tasangolle, joka on Heilbronn'ia kohti. Se oli yhtä riemuhuutoa ja telmettä meikäläisten puolelta, kun tuo pitkä jono rikkaita vaivaisia syntisiä mennä vaelsi, toisiinsa silmäillä tuijottivat, ja maa ja taivas! Saarrettuja olivat ne, ennen kuin arvasivatkaan, ja kaikki pistettiin keihäällä maan marraksi.
LINK. Etten minä ollut siellä!
METZLER. Ei mulla ole kuuna päivänä ollut moista riemua.
LINK. Tuohustakaa vaan! Ulos!
JOKU TALONPOIKA. Kaikki on typö tyhjänä.
LINK. Niin virittäkää tuli joka nurkkaan!
METZLER. Syttyy siitä sievoinen juhannus-kokko. Kas, kuinka nuo urokset siinä pylläköivät mullin mallin ja kurisivat kuin sammakot! Se tuntui niin lämpymästi heiluskelevan sydämessäni kuin viinaryyppy. Siellä oli eräs Rixinger. Kun se urho ennen ratsasti metsälle, sulkatöyhtö hatussa ja sieramet torvella, ja ajoi edellään meitä koirain kanssa, ja niin kuin koiria! Min' en ollut häntä äskettäin nähnyt, hänen ajoharakka-naamansa siinä oikein äkki-oudostutti minua. — Usus! keihäs kylkiluiden lomaan, ja siinä hän makasi ja viruttihe nelin ryömin toveriensa päällä. Kuin jänikset metsän-ajon käydessä sytkähteli ja vavahteli nuo urokset sikin sokin.
LINK. Savu tupruaa jo aika lailla.
METZLER. Tuolta takapuolelta se palaa. Lähtään me saaliinemme tyynesti menemään sinne suuren joukon luo.
LINK. Missä se on?
METZLER. Heilbronn'ista tänne päin. Ne on ymmällä johtajasta, jota kaikki kansa pitäisi arvossa; sillä mehän ollaan ainoasti niiden vertaisia, sen ne tuntevat ja käyvät vastahakoisiksi.
LINK. Ketä ne arvelevat?
METZLER. Max Stumpfia tai Götz von Berlichingeniä.
LINK. Se oisi hyvä, antaisipa vielä asialle jonkummoisen ulkomuodon, jos Götz suostuisi. Häntä on aina pidetty hurskasmielisenä ritarina. Ylös, ylös! Me lähtään Heilbronnia kohti. Huutakaa sitä kaikille!
METZLER. Tuo tuli loistaa meille vielä hyvän matkaa. Oletko sinä nähnyt sitä suurta pyrstötähteä?
LINK. Olen. Se on kamala, hirmuinen enne! Jos me tehdään matkaa läpi yön, niin saamme sen oikein nähdä. Se nousee näkyviin tuossa yhtä käydessä.
METZLER. Ja näkyy ainoasti viisi neljännes-tuntia. Kuin käyrä käsivarsi miekkoineen näyttää se olevan, niin verikeltapunainen.
LINK. Oletko nähnyt ne kolme tähteä sen miekan kärjessä ja lappeessa?
METZLER. Niin, ja se laaja pilvenkarvainen pyrstö tuhannen tuhansine, säilän-näköisine sateineen, ja väliin pistää siinä kuin pikku miekkoja.
LINK. Minua se on hirvittänyt ja kammottanut. Ja tuo kaikki tyynni niin kelmeän punertavaa ja sekaan monta suitsevaa, kirkasta liekkiä sekä väliin kauheita naamoja karvaisine päineen ja tuuheine partoineen!
METZLER. Oletko nähnyt niitäkin? Ja tuo kaikki tyynni kiilua vipajaa niin sikin sokin, kuin se lojuisi jossain verisessä meressä, ja huhtoo niin sikin sokin, että sitä katsellessaan menee ihan äjennyksiin.
LINK. Hei! Ylös! (Pois).
* * * * *
Kenttä.
Kaukana näyttää kaksi kylää ja luostari palaa hehkuvan.
KOHL. WILD. MAX STUMPF. VÄKIJOUKKOJA.
MAX STUMPF. Te ette voi vaatia, että minun pitäisi ruveta teidän johtajaksenne. Siitä ei olisi hyötyä minulle eikä teille. Minä olen Pfalz-kreivin palvelija: kuinka minä saattaisin viholliseni johtaa omaa herraani vastaan? Ja muuten, te aina epäilisitte, että minä en siinä toimi täydestä sydämestä.
KOHL. Tiettiin hyvin, että kyllä sinulla syitä on, kun mieli kieltäytymään tekee.
GÖTZ, LERSE, YRJÖ (tulevat).
GÖTZ. Mitä te tahdotte minusta?
KOHL. Teidän pitää ruveta meille johtajaksi.
GÖTZ. Pitääkö minun rikkoa ritarillinen sanani Keisaria vastaan ja lähteä ulos määrätystä piiristä?
WILD. Tuo ei ole mikään kieltäymisen syy.
GÖTZ. Ja vaikka olisinkin aivan vapaa, ja te tahtoisitte menetellä kuin Weinsberg'issä aatelisia sekä herroja vastaan, ja niin edelleen isännöidä, kuten ylt'ympäri maa palaa ja verin valuu, ja minun pitäis' avustaa teitä tuossa riettaassa, raivokkaassa telmeessänne, ennen te saisitte lyödä minut, niin kuin lyödään vimmainen koira kuoliaaksi, kuin rupeamaan teidän pääksenne!
KOHL. Jos se ei oisi tapahtunut, ei se ehkä tapahtuis' enää koskaan.
STUMPF. Siinä juuri oli onnettomuus, että heillä ei ollut johtajaa, jota olisivat kunnioittaneet, ja joka olisi voinut tyydyttää heidän raivonsa. Götz, ota johto huostaasi, minä pyydän sinua! Ruhtinaat, koko Saksanmaan kiittää vielä sinua siitä. Se koituu kaikille onneksi ja siunaukseksi. Ihmisiä ynnä maita säästyy siten.
GÖTZ. Miks' et sinä sitä ota vastaan?
STUMPF. Minä olen sanoutunut irti niistä.
KOHL. Meill' ei ole siunaama-aikaa pitkiin, turhan mutkaisiin tarinoihin. Lyhyesti sanoen, Götz! Ole meidän johtajamme, taikka varo linnaasi ja omaa nahkaasi! Ja sitä myöten kaksi tuntia ajatusaikaa. Vartioikaa häntä!
GÖTZ. Mitä sitä tarvitsee! Minä olen yhtä hyvin varma nyt kuin sittenkin. Mitä varten te olette lähteneet liikkeille? Jälleen vaatimaan vapauksianne ja oikeuksianne? Mitä te suotta riehutte vimmassa ja turmelette maata? Jos te tahdotte kokonaan lakata tuhoja tekemästä ja toimia kelpo miehinä, niin minä tahdon teille avulias olla vaatimustenne puolesta ja viikon päivät teidän johtajanne.
WILD. Mitä on tapahtunut, se on ensi kiihkossa tapahtunut, eikä sinua tarvita, meitä estämään vasta.
KOHL. Kolme kuukautta vähintään täytyy sinun lupautua olemaan.
STUMPF. Määrää yksi kuukaus, siihen voitte tyytyä molemmin puolin.
GÖTZ. Kyllä minun puolestani.
KOHL. Kätenne!
GÖTZ. Ja luvatkaa minulle, että te sen sopimuksen, jonka olette minun kanssani tehneet, kirjallisesti lähetätte kaikkein joukkojen tiedoksi ja seurattavaksi ankaran rangaistuksen uhalla.
WILD. Jo toki! Niin pitää tapahtua.
GÖTZ. Niin minä sitoudun olemaan kuukauden päivät.
STUMPF. Onnea! Vaan mitä sinä teetkin, niin säästä kuitenkin meidän armollista herraamme, Pfalz-kreiviä.
KOHL (hiljaa). Vartioikaa häntä! Ett'ei kukaan saa puhutella häntä, teidän läsnä-olematta.
GÖTZ. Lerse! Mene takaisin minun vaimoni luo. Ole apuna hälle! Hänen pitää kohta saada sanomia minulta.
(GÖTZ, STUMPF, YRJÖ, LERSE ja talonpoikia pois).
METZLER, LINK (tulevat).
METZLER. Mikä sopimus se on, josta olemme kuulleet puhuttavan? Mitä se sopimus tarkoittaa?
LINK. Häpeällistä on suostua tuommoiseen sopimukseen.
KOHL. Me tiedämme yhtä hyvin kuin tekin, mitä me tahdomme, ja vallassamme on sen mukaan tehdä tahi olla tekemättä.
WILD. Tuon raivoamisen ja murhaamisen täytyy kuitenkin lakata kerran, tänä päivänä tai huomenna! Nyt me olemme vielä saaneet kunnollisen johtajankin.
METZLER. Mitä lakata! Sinä kavaltaja! Mitä varten me ollaan täällä?
Kostamassa vihollisillemme, itse kohotaksemme ylös niitä kukistamalla!
— Täss' on joku ruhtinaan-palvelija[78] saanut teitä neuvoa.
KOHL. Tule, Wild, poikkeen, tuo on kuin järjetön luontokappale! (Pois).
METZLER. Menkää vaan! Teihin ei yhdy mikään joukko. Nuo lurjukset! — Link, meidän pitää ne muut kiihottaa sytyttämään Miltenberg tuolla toisella puolen, ja jos tora nousee tuon sopimuksen vuoksi, niin me kerrassa lyödään kaikilta sopimus-pukareilta päät poikki.
LINK. Kuitenkin meidän puolellamme on se suuri joukko.
* * * * *
Vuori ja laakso.
Mylly taustana. Joukko RATSUMIEHIÄ. WEISLINGEN (tulee ulos
myllystä FRANSIN ja yhden SANANSAATTAJAN kanssa).
WEISLINGEN. Minun hevoseni! — Te varmaan olette ilmoittanut niille toisillekin herroille?
SANANSAATTAJA. Vähintään seitsemän lippua tulee saapuville, samalla kuin tekin, metsässä Miltenbergin takana. Talonpojat kulkevat alapuolella. Kaikkialle on sanansaattajoita lähetetty, koko liittokunta on oleva ennen pitkää yhdessä. Osumatta se ei voi olla; sanotaan, että ne ovat eripuraisia keskenään.
WEISLINGEN. Sitä parempi! — Frans!
FRANS. Armollinen herra!
WEISLINGEN. Toimita täsmälleen se! Sen minä istutan sinun sieluusi. Anna rouvalle tämä kirje! Hänen pitää poistua hovista ja siirtyä minun linnaani! Oitis! Sinun pitää omin silmin nähdä, että hän lähtee pois ja matkalle, sekä ilmoittaa sitten minulle hänen lähtönsä.
FRANS. Pitää tapahtua, niin kuin te käskette.
WEISLINGEN. Sano hälle, että hänen pitää tahtoa! (Sanansaattajalle).
Opasta nyt meitä suorinta ja parasta tietä myöten.
SANANSAATTAJA. Meidän täytyy taivaltaa kiertoteitä. Vedet ovat nousseet tulville kaikki tuosta kauheasta sateesta.
* * * * *
Jaxthausen.
ELISABETH. LERSE.
LERSE. Lohduttakaa mieltänne, armollinen rouva!
ELISABETH. Kyyneleitä oli silmissä hänellä, kun hän heitti hyvästiä minulle. Se on julman julmaa!
LERSE. Hän vielä palautuu sieltä.
ELISABETH. Ei se ole se, joka minua surettaa. Kun hän lähti matkalle, hankkimaan mainehikasta voittoa, en minä silloin tuntenut sydämessäni tätä tuskaa. Minä ilolla odotin hänen palautumistaan, tuota joka minua nyt hirvittää.
LERSE. Niin jalo mies —
ELISABETH. Älä häntä mainitse niin, se tuottaa vaan uutta tuskaa! Nuo konnat! Ne uhkasivat tappaa hänet ja polttaa hänen linnansa. — Jos hän enää palautuu tänne — minä näen hänet synkkänä, synkkänä. Hänen vihollisensa sepittävät valheellisia haastepykäliä, eikä hän pysty sanomaan: Ei!
LERSE. Hän sekä pystyy että sanoo.
ELISABETH. Hän on rikkonut sanansa. Sano: ei!
LERSE. Ei! Hänet oli pakoitettu; millä perusteella voi tuomita häntä?
ELISABETH. Ilkeys ei hae perusteita, paitsi vaan aiheita. Hän on antautunut kapinoitsijain, pahantekijäin ja murhamiesten seuraan, on kulkenut niiden etupäässä. Sano: ei!
LERSE. Herjetkää pois kiduttamasta itseänne ja minua. Eivätkö ne ole juhlallisesti luvanneet hänelle, että he eivät enää ryhdy mihinkään tuhotöihin, moisiin kuin Weinsberg'in luona? Enkö minä itse kuullut niiden sanovan puoleksi katuvalla mielellä: Jos se ei olisi jo tapahtunut, ei se ehkä tapahtuisi enää? Eikö ruhtinasten ja herrain täytyisi sittenkin olla kiitollisia hänelle siitä, kun hän vapaatahtoisesti oli ruvennut vallattoman kansan johtajaksi, tyystyttääksensä niiden raivoa, säästyttääksensä niin paljon ihmisiä sekä omaisuuksia?
ELISABETH. Sinä olet ihmis-rakas asianajaja. Jos ne hänet vangiksi ottaisivat, häntä kuin kapinallista kohtelisivat ja hänen harmaan päänsä — Lerse, minä tulisin mielipuoleksi!
LERSE. Lähetä uni virvoittamaan hänen ruumistansa, rakas ihmisten isä, jos sinä et tahdo mitään lohdutusta antaa hänen sielullensa!
ELISABETH. Yrjö on luvannut tuoda sanomia. Hän myöskään ei saane, niin kuin hän tahtoo. Heidän tilansa on pahempi kuin vankien! Minä tiedän, että heitä vartioidaan kuin vihollisia. Se hyvä Yrjö! Se ei tahtonut luopua herrastaan.
LERSE. Sydäntäni vihloi, kun hän minut lähetti luotaan. Jos te ette oisi tarvinnut minun apuani, niin ei kaikki kurjimman kuoleman vaaratkaan oisi voineet minua erottaa hänestä.
ELISABETH. En tiedä, missä lienee Sickingen. Jos minä vaan Marialle voisin lähettää sanoman!
LERSE. Kirjoittakaa te vaan, kyllä minä kirjeen toimitan sinne. (Pois).
* * * * *
Muutaman kylän luona.
GÖTZ. YRJÖ.
GÖTZ. Pikaan ratsahille, Yrjö! Minä näen Miltenberg'in palavan. Niinkö ne pitävät sopimuksen! Ratsasta sinne, sano niille mielen-aivoitus! Ne murhapolttajat! Minä sanoudun irti niistä. Ne ottakoot mustalaisen johtajakseen älköötkä minua! Pikaan, Yrjö! (Yrjö pois). Soisin, että minä oisin tuhat peninkulmaa täältä ja makaisin syvimmässä tyrmän loukossa, mikä suinkin löytyy Turkinmaalla. Jos vaan kunnialla voisin päästä niistä! Minä koetan päivät pääksytysten taivuttaa niiden uppiniskaisuutta, lausun mitä katkerimpia totuuksia, että joutaisivatkin kyllästyä minuun ja erottaa minut.
Joku tuntematon.
TUNTEMATON. Jumala avuksi teille, sangen jalo herra!
GÖTZ. Kost' Jumala teille! Mitä sanomaa te tuotte? Mikä nimenne?
TUNTKMATON. Ei se tee mitään asiaan. Minä vaan tulin sanomaan teille, että teidän päänne on vaarassa. Ne kapinan-johtajat ovat kyllästyneet teihin, eivät siedä teiltä niin kovia sanoja enää, ovat päättäneet raivata teidät pois tieltä. Malttakaa siis mielenne, tai katsokaa mitenkä te pääsette väistymään, ja Jumala johtakoon teitä! (Pois).
GÖTZ. Kuulkaa! Vielä yksi sana! — (Itsekseen). Että tällä tavoin sinun pitää menettää elämäsi, Götz, ja näin päättää! Olkoonpa sitten! Niin on minun kuolemani varmin todistus maailman edessä siitä, että minulla ei ole mitään yhteistä ollut niiden koirain kanssa.
Muutamia talonpoikia.
ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Herra, herra! Ne on lyöty, ne on vangittu.
GÖTZ. Ketkä?
TOINEN TALONPOIKA. Ne, jotka sytyttivät Miltenberg'in. Yksi liittolaisjoukko vetäytyi vuoren takaa näkyviin ja äkkiä hyökkäsi niiden päälle.
GÖTZ. Niitä odottaa ansaittu palkka. — O, Yrjö! Yrjö! — Hänet on vangittu samalla kertaa kuin ne ilkiöt. — Minun Yrjöni! Yrjöni! —
KAPINANJOHTAJAT (tulevat).
LINK. Ylös, herra johtaja, hei! Nyt ei ole aika virkailla. Vihollinen on lähellä, ja voimakas.
GÖTZ. Kuka sytytti Miltenberg'in?
METZLER. Jos te tahdotte mutkia tehdä, niin teille näytetään, mitenkä niitä ei tehdä yhtään.
KOHL. Pitäkää huolta sekä meidän nahkastamme että omastanne! Ylös, ylös!
GÖTZ (Metzlerille). Mitä sinä uhkailet minulle? Sinä epäkelpo!
Luuletko, että sinä minusta olet pelottavampi, sen vuoksi kun kreivi
Helfensteinin veri tahraa sinun vaatteitasi?
METZLER. Berlichingen!
GÖTZ. Sinä saat kernaasti mainita minun nimeni, eivät sitä minun lapseni vasta tarvitse hävetä.
METZLER. Pois, sinä pelkuri! Ruhtinaan-kätyri! Ruhtinaan-kätyri!
GÖTZ (lyöpi häntä päähän, että hän kukistuu. Toiset tulevat väliin).
KOHL. Te olette raivossa. Vihollinen ryntää ahdistamaan joka haaralta, ja te vaan riitelette!
LINK. Hei! Ylös! Telme ja tappelu.
Weislingen. Ratsumiehiä_.
WEISLINGEN. Ajakaa niitä perästä! Ne pakenevat. Älkää antako sateen tai yön itseänne haitata. Götz on niiden joukossa, kuulen ma. Koettakaa kaikin mokomin tavoittaa hänet! Hän on pahoin haavoitettuna, sanovat meidän miehemme. (Ratsurit pois). Ja kun minä saan kiini sinut! — Se on vielä armo, jos me salaa vankilassa täytämme sinun kuoleman-tuomiosi. — Niin haihtuu hän pois ihmisten ilmoista ja muistosta lopen, ja sinä voit sitten vapaammin hengittää, hullumainen sydän![79] (Pois).
* * * * *
Yö jylhässä metsässä.
Mustalais-leiri.
MUSTALAIS-MUIJA (nuotion ääressä). Laaji olkikattoa kuopan ylle, tyttö, kaatuu kyllä vettä, räntää yö umpeen!
MUSTALAIS-POIKA (tulee). Yks' peltorotta, maammo. Kas! pari metsärottaa.
MUIJA. Mun pitää nylkeä net ja kärventää sulle, ja saat turkin kelsilöistä. — Sin'oot vereen tullut.
POIKA. Rotta on hammastant mua.
MUIJA. Haes mulle kuivaa puutaa, jotta nuotio saisi roihuamaan, siihen kun sun isäs saapuu; se on kai märkä kuin kuikka.
TOINEN MUSTALAIS-MUIJA (lapsi seljässä).
ENSIMÄINEN MUIJA. Oot sie näpistänt kosolta?
TOINEN MUIJA. Himenen kyllä. Maa on täys temmellyst' ylt'-ympäri, ei huoli olla henkestään varma. Palaa kaks kylää loimottaa.
ENSIMÄINEN MUIJA. Liekkö tuolla tulipalo tuo loimo? Oon silmäillyt sitä pitkään. Ollaan nykyestään niin tottununna taivosen tulimerkkilöihin.
MUSTALAIS-PÄÄLLIKKÖ ja kolme MUSTALAISTA (tulee).
PÄÄLLIKKÖ. Kuuletteko tuota villiä metsästäjää?[80]
ENSIMÄINEN MUSTALAINEN. Se karkaa suoraa päätä meidän päälle.
PÄÄLLIKKÖ. Kuinka koirat haukkuvat! Hau! Hau!
TOINEN MUSTALAINEN. Ruoskat läiskähtelee.
KOLMAS MUSTALAINEN. Metsästäjät riemuiten huhuilevat: halloo! hoi!
MUSTALAIS-MUIJA. Tuokaa, perkeleellä, tänne esiin tarakat!
PÄÄLLIKKÖ. Ollaan kalastettu sameassa vedessä.[81] Talonpojat ryöstäät itse. On ollut meille hyvin suotuisaa.
TOINEN MUIJA. Mitäs sull'on, Wolf?
WOLF. Jänis ja kukko. Paistinvarras. Nivakka palttinaa. Kolme kauhaa ja yhdet suitset.
STICKS. Villavaippa on mulla, yks saapas-pari, ja taulaa ja tulikiveä.
MUIJA. Kaikki tyyni likomärkänä, pitää kuivattaa. Tuokaa tänne!
PÄÄLLIKKÖ. Kuule, yks hevonen! Me'e, katso, mit' on!
GÖTZ (hevosella). Jumalalle kiitos! Tuolla näkyy tulta, ne on mustalaisia. Haavani vuotaa verta kovin, vihollinen kintereillä. Pyhä Jumala, sinä annat minun loppua kauheasti!
PÄÄLLIKKÖ. Tietääkö se rauhan sanomaa, ettäs tulet?
GÖTZ. Minä rukoilen teiltä apua. Minun haavani näännyttää minut lopen.
Auttakaa minua satulasta!
PÄÄLLIKKÖ. Auta häntä! Jalo mies sekä olennolleen että sanoilleen.
WOLF (supattaa). Se on Götz von Berlichingen.
PÄÄLLIKKÖ. Olkaa tervetullut! Kaikki mitä meillä on, on teidän hyväksi.
GÖTZ. Kiitos teille!
PÄÄLLIKKÖ. Tulkaa sisälle minun telttaani.
* * * * *
Mustalais-päällikön teltta.
PÄÄLLIKKÖ. GÖTZ.
PÄÄLLIKKÖ. Huuda mammaa, että hän tulee ja tuopi tänne retvanan juurta ja laastaria!
GÖTZ (soljauttaa haarniskansa pois).
PÄÄLLIKKÖ. Tässä on minun juhlapäivä-jakkuni.
GÖTZ. Kost' Jumala!
MUSTALAIS-MUIJA (sitelee häntä).
PÄÄLLIKKÖ. On sydämellisen rakasta minulle, että saadaan teitä nähdä meidän luonamme.
GÖTZ. Tunnetteko te minut?
PÄÄLLIKKÖ. Ken ei teitä tuntisi! Götz, veremme ja henkemme hennotaan panna teitä puolustamassa.
SCHRICKS. Tulee metsän halki ratsumiehiä. Ovat liittolaisjoukkoja.
PÄÄLLIKKÖ. Teidän vainomiehiänne! N'ei pääse teihin saakka! Hei, Schricks, hei! Sano muillekin! Me tunnetaan lymyonkalot paremmin, kuin ne, me ammutaan ne kumoon, ennen kuin ne ennättää saada meitä näkimeensä.
GÖTZ (yksinään). O, Keisari! Keisari! Ryövärit varjelevat sinun lapsiasi. Kuuluu kovaa ammuntaa. Nuo metsäläis-utrat, jäykkiä omassa sävyssään sekä uskollisia!
MUSTALAIS-MUIJA. Pelastakaa itsenne! Viholliset pääsee väkineen voitolle. Hai!
GÖTZ. Missä on minun hevoseni?
MUIJA. Aivan lähellä.
GÖTZ (vyöttää itsensä, ja istuksen satulaan, ilman haarniskatta). Viimeinen kerta pitää niiden tuta minun kättäni. En minä vielä ole niin heikko. (Ratsastaa pois).
MUSTALAIS-MUIJA. Hän ajaa täyttä neliä meikäläisten luo. (Pako).
WOLF. Pois! Pakoon! Kaikki on mennyttä! Meidän päällikkömme on ammuttu!
Götz vankina! (Naisten parku ja pako).
* * * * *
Adelheidin sankykamari.
ADELHEID (kirje kädessä). Hän, tai minä! Se kopeilija! Uhkaa minua! —
Me aijomme ennättää sinun edellesi. Mikä hiipii salin läpi?
(Koputetaan.) Kuka on siellä ulkona?
FRANS (vienosti). Avatkaa minulle, armollinen rouva!
ADELHEID. Frans! Hän kyllä ansaitsee sen, että mä avaan hälle. (Laskee hänet sisään).
FRANS (lankee kaulaan). Rakas, armollinen rouva!
ADELHEID. Häpeämätön! Jos sinut olisi joku kuullut!
FRANS. Oi, nukkuu kaikki, kaikki tyynni!
ADELHEID. Mitä sinä tahdot?
FRANS. Minä en saa rahtuakaan rauhaa. Minua kiusaa herrani uhkaukset, teidän kohtalonne, minun oma sydämeni!
ADELHEID. Hän taisi olla tuiki äkäisenä, kun sinä hyvästiä heitit?
FRANS. Jommoisena min'en ole herraa nähnyt muulloin. Minun linnaani pitää hänen siirtyä, sanoi, hänen pitää tahtoa!
ADELHEID. Ja me tottelemme?
FRANS. Minä en tiedä mitään, armollinen rouva.
ADELHEID. Petetty, hassumainen poika, sinä et huomaa, mitä tuo tarkoittaa. Hän tietää, että minä täällä olen varmaan turvassa. Hän on jo kauvan vaaninut minun vapauttani. Hän tahtoo minut omille tiluksillensa. Siellä on hänellä valta minua kohdella sen mukaan mitä viha pistää hänen päähänsä.
FRANS. Niin hän ei saa tehdä ikinä!
ADELHEID. Aijotko sinä estää häntä?
FRANS. No hän ei saa!
ADELHEID. Minä jo ennakolta näen koko kurjuuteni. Linnastansa hän minut raastaa väkivallalla, sulkee minut johonkin luostariin, teljen taakse.
FRANS. Kuolema ja kadotus!
ADELHEID. Tahdotko sinä pelastaa minut?
FRANS. Ennen kaikki![82] kaikki!
ADELHEID (itkien ja sylin langeten Fransin kaulaan). Frans! Ah pelastuaksemme!
FRANS. Hänen pitää kukistua maahan, ja minä tahdon astua jalkani hänen niskansa päälle.
ADELHEID. Ei mitään kiihkoa! Sinun pitää saada minulta kirje hänelle, täysi nöyryyttä, että minä muka tottelen. Ja tästä pikku pullosta tipauta hälle pisara juoman sekaan.
FRANS. Antakaa! Teidän pitää olla vapaa!
ADELHEID. Vapaa! Kun sinun ei enää tarvitse vavisten varpaillasi hiipiä minun huoneeseeni eikä minun enää hätäjälin kuiskata sinulle: Tielle, Frans, päivä koittaa!
* * * * *
Heilbronn.
Tyrmän edusta.
ELISABETH. LERSE.
LERSE. Jumala ottakoon teiltä pois tämän tuskan, armollinen rouva!
Maria on täällä.
ELISABETH. Jumalan kiitos! Lerse, me ollaan vajottu kauheaan surun alhoon. Niin se nyt on, kuin minä aavistin kaikki. Vankina, niin kuin kapinannostajat, pahantekijät, heitettynä syvimpään tyrmään —
LERSE. Minä tiedän kaikki.
ELISABETH. Et mitään, et mitään, et mitään sinä tiedä, viheliäisyys on liika suuri! Hänen ikänsä, hänen haavansa, hiipivä kuume, ja enemmän kuin tämä kaikki, vielä hänen sielunsa synkkyys sen vuoksi että näin pitää hänestä tulla loppu.
LERSE. Myös tämä, että Weislingen on keisarillinen komisarius.
ELISABETH. Weislingen?
LERSE. On käytetty tavattoman ankaraa eksekutsionia. Metzler on poltettu elävältä, satoja on rattahin ruhjottu, seipääseen pistetty, mestattu, neljäksi reväisty hevosten vetäisemällä. Kauttaaltaan tämä maa on ikään kuin mikä teurashuone, jossa ihmis-lihaa on kaupan polkuhinnasta.
ELISABETH. Weislingen komisarius! O, Jumala! Yksi toivon säde, Marian pitää mennä hänen tykönsä, hän ei voi siltä kieltää mitään. Hänellä on aina ollut hento sydän, ja kun hän näkee sen ihmisen, jota hän rakasti niin, jonka hän on saattanut niin onnettomaksi. Missä on Maria?
LERSE. Yhä vielä ravintolassa.
ELISABETH. Vie minut sen luo. Sen täytyy heti lähteä. Minä pelkään pahinta.
* * * * *
Weislingenin linna.
WEISLINGEN. Minä olen niin sairas, niin heikko. Kaikki minun luuni on ontot. Katala kuume on niistä kalvanut pois ytimen. Ei yön lepoa, ei päivän rauhaa. Puolihorroksissa myrkyllisiä unia. Mennä yönä minä olin kohtaavinani metsässä Götz'in. Hän paljasti miekkansa ja vaati minua mittelyyn. Minä tapasin omaa miekkaani, käsi kieltäytyi minua palvelemasta. Silloin hän pisti miekkansa tuppeen, viskasi vaan minuun halveksivan silmäyksen ja astui minun ohitseni. — Hän on vankina, ja minä vapisen hänen edessänsä. Kurja ihminen! Sinun sanasi on hänet kuolemaan tuominnut, ja sinä kauhistut, kuin minkä pahan tehnyt, hänen uni-olentonsa edessä! — Ja pitääkö hänen kuolla? — Götz! Götz! — Me ihmiset emme johda omaa elämäämme itse; pahoille hengille on annettu valta, että ne meidän turmioksemme harjoittavat helvetin-ilkeyttään (itsekseen). Voipunut! voipunut! Kuin kynteni on niin siniset! — Kylmä, kylmä, jäytävä hiki lamauttaa joka jäseneni. Kaikki tyynni pyörii minulla silmäini edessä. Voisinkohan nukkua! Ah!
MARIA (astuu sisään).
WEISLINGEN. Jesus Maria! — Jätä minut rauhaan! Jätä minut rauhaan! — Se olento puuttui vielä! Hän kuolee, Maria kuolee ja ilmestyy minulle. — Jätä minut, autuas henki! Minä olen kurja ilmankin.
MARIA. Weislingen, en minä ole mikään henki. Minä olen Maria.
WEISLINGEN. Se on hänen äänensä.
MARIA. Minä tulen sinulta rukoilemaan veljeni elämää. Hän on syytön, niin rangaistavalta kuin hän näyttäneekin.
WEISLINGEN. Vaiti, Maria! Sinä taivaan enkeli tuot helvetin tuskat mukanasi. Älä puhu enää!
MARIA. Ja minun veljeni pitää siis kuolla? Weislingen, se on kauhistavaa, että minun tarvitsee sanoa sinulle, että hän on syytön, että minun täytyy kujerrella, sinua hillitäkseni kaikkein kamalimmasta murhasta. Sinun sielusi on sisimpiä syvyyksiänsä myöten vihoilis-voimain vallassa. Ja tuo on Adelbert'iä!
WEISLINGEN. Sinä näet, kalman kuluttava huoku on minut manalle puhaltanut, minun voimani vaipuu hautaan päin. Minä kuolisin kurjana, ja sinä tulet, syöstäksesi minut epätoivoon. Jos minä voisin puhua, niin sinun mitä katkerin vihasi sulaisi sääliksi ja surkutteluksi. O, Maria! Maria!
MARIA. Weislingen, minun veljeni kituu sairaana vankilassa. Hänen vaikeat haavansa, hänen ikänsä! — Ja jos sinä hennoisit hänen harmaan päänsä — Weislingen, me joutuisimme toivottomuuteen.
WEISLINGEN. Jo riittää. (Soittaa).
FRANS (äärettömässä mielenliikutuksessa). Armollinen herra!
WEISLINGEN. Paperit tuolta, Frans!
FRANS (hakee ne).
WEISLINGEN (repäisee auki muutaman vihkon ja näyttää Marialle erästä paperia). Tässä on sinun veljesi kuoleman-tuomio allekirjoituksineen.
MARIA. Taivaan Jumala!
WEISLINGEN. Ja noin minä repäisen rikki sen! Hän elää! Mutta voinko minä uudestaan luoda, mitä olen tuhonnut? Älä itke noin, Frans! Hyvä poika, minun kurjuuteni koskee syvästi sinun sydämeesi.
FRANS (lankee hänen eteensä ja likistää hänen polviansa).
MARIA (itsekseen). Hän on hyvin kipeä. Hänen hahmonsa murtaa minun sydämeni. Kuinka minä rakastin häntä! Ja nyt minä näin lähellä häntä, kuinka elävästi sen tunnen!
WEISLINGEN. Frans, nouse ylös ja heitä itku! Minä toivottavasti voin vielä toipua. Eteenpäin elävän mieli.
FRANS. Ette koskaan, koskaan! Teidän täytyy kuolla.
WEISLINGEN. Minunko täytyy?
FRANS (pois suunnalta). Myrkkyä! Myrkkyä! Omalta vaimoltanne! Minä!
Minä! (Syöksyy ulos).
WEISLINGEN. Maria, juokse häntä katsomaan. Hän on epätoivon houreissa. (Maria rientää ulos). Myrkkyä omalta vaimoltani! Voi! Voi! Minä jo tunnen. Piina ja kuolema!
MARIA (toisesta huoneesta). Apua! Apua!
WEISLINGEN (yrittää nousta). Jumala, enkö minä jaksa!
MARIA (tulee). Hän on poissa. Salin akkunasta syöksyi hän raivoksissa
Mainin uomaan.
WEISLINGEN. Hyvä on hänelle! Sinun veljelläsi ei ole mitään vaaraa. Ne muut komisariukset, etenkin Seckendorf, ovat hänen ystäviänsä. He suovat heti ritarillisen vankeuden hänelle, hänen sanaansa luottaen. Hyvästi, Maria ja mene!
MARIA. Minä jäisin sinun luoksesi, sä hyljätty raukka!
WEISLINGEN. Kyllä raukka ja hyljätty! Sinä olet hirmuinen kostaja,
Jumala! — Minun vaimoni —
MARIA. Heitä pois nuo ajatukset. Käännä sydämesi Armahtajan puoleen.
WEISLINGEN. Mene, rakas sielu, anna minun jäädä omaan kurjuuteeni. — Kauhistavaa! Myös sinun läsnä-olosi, Maria, tää viimeinen lohtu, on tuskaa.
MARIA (itsekseen). Vahvista minua, o Jumala! Minun sieluni sortuu hänen sielunsa kanssa.
WEISLINGEN. Voi! Voi! Myrkkyä omalta vaimoltani! — Minun Frans'ini tuon iljetyksen viettelemä! Kuinka se vartoo kuulokorvana airutta, joka saattaisi sanoman: Hän on kuollut! Ja sinä, Maria! Maria! Miksi sinä olet tullut jokaista minun nukkuvaa synti-muistoani herättämään! Jätä minut, että minä kuolisin pois!
MARIA. Anna minun jäädä! Sinä olet yksin. Ajattele, että minä olen sinulla sairaan-hoitajana. Unhota kaikki! Suokoon Jumala niin kaikki sinulle anteeksi, kuin minä sinulle suon kaikki tyynni anteeksi!
WEISLINGEN. Sinä, sielu, täysi rakkautta, rukoile minun puolestani, minun puolestani! Minun oma sydämeni on teljessä.
MARIA. Hän tulee armahtamaan sinua. — Sinä olet voipunut.
WEISLINGEN. Minä kuolen, kuolen, ja en voi kuolla tyhjään — rauveten.
Ja tässä kauheassa elämän ja kuoleman kamppauksessa on helvetin-tuskat.
MARIA. Armahtaja, armahda häntä! Vaan yksi ainoa säde sinun rakkauttasi suo hänen sydämeensä, että se avautuisi lohdutukselle, ja hänen henkensä saisi viedä toivon, elämäntoivon myötänsä kuoloon!
* * * * *
Synkkä, ahdas holvi.
SALAISEN TUOMIO-ISTUIMEN JÄSENIÄ. (Kaikki naamaroituja).
VANHIN. Salaisen tuomio-istuimen[83] tuomarit, vannokaa köyden ja kalvan uhalla, että olette vilpittömät, että tuomitsette hengenrikos-asiassa, rankaisette hengenrikos-asiassa, ikään kuin Jumala! Onko teidän sydämenne puhtaat ja teidän kätenne, niin nostakaa kätenne ylös, huutakaa kirousta ja tuhoa pahantekijäin päälle: Kirous! Tuho!
KAIKKI. Kirous! Tuho!
VANHIN. Huutaja, alota oikeudenkäynti!
HUUTAJA. Minä huutaja huudan kannetta pahantekijöitä vastaan. Jonka sydän on puhdas, jonka kädet on puhtaat saattaakseen vannoa köyden ja kalvan uhalla, hän syyttäköön köyden ja kalvan kautta! syyttäköön, syyttäköön!
SYYTTÄJÄ (astuu esiin). Minun sydämeni on puhdas pahanteosta, käteni puhtaat viattomasta verestä. Jumala, anna minulle anteeksi pahat ajatukset ja varjele pahan-tahto teosta! Minä nostan ylös käteni ja syytän, syytän, syytän!
VANHIN. Ketä sinä syytät?
SYYTTÄJÄ. Syytän minä köyden ja kalvan uhalla Adelheid von Weislingeniä. Hän on tehnyt itsensä syypääksi aviorikokseen, on miehensä myrkytyttänyt tämän aseenkantaja-pojalla. Poika on itse tuominnut itsensä, mies on kuollut.
VANHIN. Vannotko totuuden Jumalalle, syyttäväsi totuuden mukaan?
SYYTTÄJÄ. Minä vannon.
VANHIN. Ja jos syyte löyttäisiin vääräksi, tarjoatko sinä oman kaulasi murhaajan ja aviorikkojan rangaistusta kärsimään?
SYYTTÄJÄ. Minä tarjoon.
VANHIN. Teidän äänenne! (He puhelevat salaa vanhimmalle).
SYYTTÄJÄ. Salaisen tuomio-istuimen tuomarit, minkä tuomion te nyt langetatte Adelheid von Weislingenille, joka on tullut syytetyksi aviorikoksesta ja murhasta?
VANHIN. Kuolla pitää hänen! Kuolla katkera, kaksinainen kuolema. Köydellä ja tikarilla pitää hänen saada kaksinkertainen kosto kaksinkertaisesta pahanteosta! Ojentakaa kätenne ylös ja huutakaa tuhoa hänen päällensä! Tuho! Tuho! Kostajan käsiin!
KAIKKI. Tuho! Tuho! Tuho!
VANHIN. Kostaja! Kostaja, astu esiin.
KOSTAJA (esiytyy).
VANHIN. Tartu tässä köyteen ja kalpaan, tuhotaksesi hänet taivaan kasvojen edessä, kahdeksan päivän kuluessa! Missä sinä tapaat hänet — alas, alas hän tomuun! — Tuomarit, te jotka tuomitsette hengenrikos-asiassa, ikään kuin Jumala, varjelkaa sydämenne pahanteosta ja kätenne viattomasta verestä!
* * * * *
Talo lähellä ravintolaa.
MARIA. LERSE.
MARIA. Hevoset ovat saaneet levähtää kyllin. Meidän pitää lähteä,
Lerse.
LERSE. Levätkäähän toki huomiseen asti. Yö on kovin jylseä.
MARIA. Lerse, min' en saa rauhaa, ennen kuin näen veljeni. Koetaan rientää! Ilma kirkastuukin; meillä on odotettavissa kaunis päivä.
LERSE. Niin kuin te käskette.
* * * * *
Heilbronn.
Vankila.
GÖTZ. ELISABETH.
ELISABETH. Minä pyydän sinua, rakas mieheni, puhu minulle! Sinun vaiti-olosi huolestuttaa minua. Sinä hehkut sammuksiin oman itsesi sisässä. Tule, katsotaan haavojasi; ne paranee aika lailla. Tuossa alakuloisuuden synkkyydessä en tunne minä sinua enää.
GÖTZ. Etsitkö sinä Götz'iä? Hän on jo kauvan sitten ollut ja mennyt. Ne ovat minun erä erältä silponeet, mun käteni, mun vapauteni, mun omaisuuteni, mun hyvän nimeni ja maineeni. Minun pääni, mitä sen on?[84] — Mitä te olette kuulleet Yrjöstä? Onko Lerse rientänyt noutamaan häntä?
ELISABETH. On, rakas ystävä![85] Nouse pystyyn, voi paljon kääntyä.
GÖTZ. Kenen Jumala lyöpi alas, se ei nouse pystyyn itse. Minä tiedän parhaiten, mikä painostaa minun hartioitani. Kovaa-onnea kokemaan olen minä tottunut. Täss' ei nyt ole Weislingen yksin, ei talonpojat yksin, ei Keisarin kuolema ja mun haavani. — Täss' on kaikki yhdessä. Mun hetkeni on tullut. Minä toivoin, että se olisi samoin kuin minun elämäni. Tapahtukoon Hänen tahtonsa!
ELISABETH. Etkö sinä tahtoisi syödä jotain?
GÖTZ. En mitään, hyvä rouva! Katsos, kuin tuolla ulkona paistaa aurinko!
ELISABETH. Oikein kaunis kevätpäivä.
GÖTZ. Rakas puolisoni, jos sinä voisit puhutella vartijan, jotta hän suostuisi puoleksi tuntia päästämään minut pikku puistoonsa, että minä siellä saisin nauttia armasta aurinkoa, kirkasta taivasta ja raitista ilmaa!
ELISABETH. Ihan heti! ja kyllä hän suostuukin.
Pieni puisto tyrmän vieressä.
MARIA. LERSE.
MARIA. Mene sisään ja katso, mitenkä siellä on. (Lerse pois).
ELISABETH. VANGINVARTIJA.
ELISABETH. Jumala teille palkitkoon rakkautenne ja uskollisuutenne minun herraani kohtaan! (Vartija pois). Maria, mitä sanomia sinä tuot?
MARIA. Veljeni turvallisuuden vakuutta. Ah! mutta minun sydämeni on särjetty. Weislingen on kuollut, oman vaimonsa myrkyttämänä. Minun mieheni väikkyy hengen vaarassa. Ruhtinaat käyvät taistelussa ylen mahtaviksi häntä kohti; sanotaan, että hänet on suljettu ja piiritetty.
ELISABETH. Älä usko huhuja. Äläkä anna Götz'in huomata mitään.
MARIA. Kuinka hän jaksaa?
ELISABETH. Minä jo pelkäsin, että hän ei elä siihen asti, kun sinä tulet takaisin. Herran käsi makaa raskaana hänen päällänsä. Ja Yrjö on kuollut.
MARIA. Yrjö! Se kultainen poika!
ELISABETH. Kun ne katalat olivat sytyttäneet Miltenberg'in palamaan, lähetti hänet herransa sinne, että hän tyystyttäisi niitä. Siellä oli karannutkin joukko liittolaisia niiden kimppuun. — Yrjö! Oisivatkin ne kaikki puoltansa pitäneet, niin kuin hän — niillä oisi kaikilla täytynyt olla hyvä omatunto. Monta on pistetty kuoliaaksi, ynnä Yrjökin. Hän kuoli kuin kunniallinen ratsumies.
MARIA. Tietääkö sen Götz?
ELISABETH. Me pidämme sitä salassa häneltä. Hän kysyy minulta kymmenen kertaa päivässä ja lähettää minut kymmenen kertaa päivässä kuulostamaan, mitenkä jaksaa Yrjö. Minä en hirviä antaa hänen sydämellensä tätä viimeistä iskua.
MARIA. O, Jumala! Mitä on tämän maallisen maan toiveet!
GÖTZ. LERSE. VANGINVARTIJA.
GÖTZ. Kaikkivaltijas Jumala! Kuinka hyvä on ihmisen olla sinun taivaasi alla! Kuinka vapaata! — Puut mehuvat silmikolle, ja koko maailma toivoo. Jääkää hyvästi, minun armahaiseni! Minulta on juuret hakattu pois, minun voimani vaipuu hautaan päin.