VIIDES LUKU
Vihollisen hyökkäys torjuttu erinomaisella sankarityöllä. — Korkein arvonimi. — Lähettiläitä Blefuscusta. — Rauhanteko. — Tulipalo. — Keisarinnan palatsi pelastettu.
Blefuscun valtakunta sijaitsee saarella pohjoiskoilliseen Lilliputista. Kumpaisenkin saaren välillä on 1100 yardia (n. 1 km) leveä salmi. Minä en ollut vielä nähnyt sitä ja nyt, kuultuani hyökkäyksen uhkaavan siltä puolen, koetin entistä enemmän olla näyttäytymättä rannalla. Blefuscuunhan ei ole vielä tietoa minusta saapunut, ja nyt he saattaisivat huomata minut. Sitä paitsi oli sodan aikana kaikenlainen yhteys molempain valtakuntain välillä hengen rangaistuksen uhalla kielletty ja kaikki alukset otettu sodan tarpeiksi takavarikkoon.
Minä ilmoitin hänen majesteetillensa suunnitelmani, jonka mukaan minä aion valloittaa koko vihollisen laivaston, joka, niinkuin meidän vakoojilta olin kuullut, on parhaillaan Blefuscun satamassa, valmiina ensi tuulella lähtemään liikkeelle. Kokeneilta merimiehiltä sain tietää salmen olevan keskikohdalta nousuveden aikana 70 glumgluffia (noin 6 jalkaa) ja muissa paikoin korkeintaan 50 glumgluffia syvän. Läksin saaren koilliskulmaan, vastapäätä Blefuscua, lymysin erään kukkulan taakse ja tarkastelin taskukiikarillani vihollisen laivastoa: siinä oli 50 sotalaivaa ja koko joukko kuljetus-aluksia.
Kotia tultuani annoin käskyn — siihen näet olin valtuutettu — tuoda koko joukon mitä lujimpia köysiä ja rautatankoja. Köydet olivat tavallisen purjelangan paksuisia ja rautatangot pituudelleen ja paksuudelleen kuin sukkapuikot. Köydet minä kiersin kolminkertaisiksi, samoin rautatangot, joitten päät sitten taivutin koukun muotoon.
Näin varustettuna palasin rannan kallioille, riisuin siellä nutun, kengät ja sukat ja astuin mereen puoli tuntia ennen nousuvettä, ylläni pelkkä liivijakku. Kaalasin niin nopeasti kuin suinkin mahdollista oli ja uin syvimmän kohdan yli, noin 30 yardia, kunnes taas tuntui pohja jalkain alla. Ei kulunut puoltakaan tuntia, niin jo olin laivaston luona. Viholliset, minut nähtyänsä, säikähtivät niin pahanpäiväisiksi, että hypätä loikkasivat laivoistaan mereen ja uivat rannalle. Heitä oli vähintänsä 30000 henkeä. Otin nyt köyteni esille, pistin koukun kunkin laivan kokkaan ja sidoin köysien päät yhteen. Tätä tehdessäni vihollinen laukaisi minuun nuolia muutaman tuhannen, ja niistä sattui minua koko joukko käsiin sekä kasvoihin. Siitä oli paljo haittaa työlleni, puhumattakaan siitä, että haavoja pisti ja kirveli. Enimmin pelkäsin silmiäni, ja pahoin niitten olisi käynytkin, ellei olisi muuan oiva keino johtunut mieleeni.
Niinkuin ennen olen maininnut, oli minulla silmälasit erikoisessa taskussa, joka oli keisarin tarkastajilta jäänyt huomaamatta. Ne minä nyt sidoin nenälleni niin lujasti kuin laatuun kävi ja jatkoin rohkeasti työtäni, välittämättä vihollisen nuolista. Moni niistä kyllä sattui silmälaseihin, mutta ei siitä sen suurempaa vahinkoa; siirrähtiväthän vain lasit sijoiltansa hiukan. Saatuani kaikki koukut kiinni, rupesin vetämään köysiä sidotusta päästä, mutta laivatpa eivät liikahtaneetkaan. Ne olivat kiinni ankkureissaan, ja niinpä oli uljain osa yritystäni vielä suorittamatta. Päästin köydet käsistäni — olivathan ne koukuissa kiinni — ja leikkasin urheasti ankkuritouvit puukolla poikki, saaden pari sataa nuolta käsiin ja kasvoihin. Nyt tartuin jälleen solmuun kiinni ja vedin varsin helposti perässäni viisikymmentä vihollisen suurinta sotalaivaa.
Blefusculaisilla ei ollut ensi alussa aavistustakaan minun tarkoituksistani. Hämmästyen he katselivat, kuinka minä leikkelin poikki laivain ankkuritouveja, ja luulivat minun aikovan saada laivat tuuliajolle ja törmäilemään toisiinsa, mutta pian he huomasivat koko laivastonsa lähtevän liikkeelle hyvässä järjestyksessä ja minun vetävän köysien päästä. Silloin pääsi heiltä niin hirmuinen hätähuuto ja epätoivoinen parkuna, että sitä on mahdoton kuvata ja mahdoton käsittää. Päästyäni nuolten kantamasta minä pysähdyin hetkeksi ja vedin nuolet ulos käsistäni ja kasvoistani ja voitelin niitä sillä rasvalla, jota minulle jo ensi päivänä Lilliputissa oli annettu nuolenhaavoihin pantavaksi, niinkuin edellä jo olen kertonut. Otin sitten silmälasit pois, odotin tunnin verran, kunnes luode oli vähän laskenut, kaalasin keskikohdan yli, saalis perässäni, ja saavuin onnellisesti Lilliputin keisarilliseen satamaan.
Keisari oli koko hoviväkensä kanssa rannalla odottamassa tämän suuren seikkailun päättymistä. Ensi alussa he näkivät laivaston lähenevän lavean puoliympyrän muodossa. Minua he eivät erottaneet, minä kun olin rintaa myöten vedessä. Laivaston tullessa keskelle salmea, ulottui vesi minua kaulaan saakka. Silloin he säikähtivät, keisari luuli minun hukkuneen ja vihollisen laivaston lähenevän täydessä sotarinnassa. Mutta pian häneltä pelko hälveni, sillä salmi kävi matalammaksi joka askeleelta, minkä astuin, eikä aikaakaan, niin jo olin kuuleman päässä rannasta. Silloin minä kohotin korkealle köyden solmupään ja huusin kovalla äänellä: "Kauan eläköön kaikkein mahtavin Lilliputin keisari!"
Maihin noustuani tämä suuri hallitsija otti minut vastaan mitä mairittelevimmilla ylistyspuheilla ja nimitti minut ihan siinä paikassa nardac'iksi, joka siellä on arvonimistä korkein.
Hänen majesteetinsa lausui nyt sen toivomuksen, että minä jossain toisessa tilaisuudessa toisin loputkin vihollisten laivoja hänen satamiinsa. Näin määrätön on ruhtinaitten kunnianhimo. Tämäkään keisari ei näkynyt tavoittelevan sen vähempää kuin tehdä koko Blefuscun valtakunnasta pelkkä maakunta, varakuninkaan hallitsema. Siten hän toivoi saavansa kukistetuiksi paksumman pään miehet kokonaan ja pakottaneeksi senkin puoleisen kansan avaamaan munia terävämmästä päästä. Siten, niin hän ajatteli, tulee hänestä koko maailman yksinvaltias. Minä koetin saada häntä luopumaan moisista ajatuksista, esiintuoden sekä politillisia että oikeusopillisia syitä. Sanoin hänelle suoraan, etten minä ikipäivinä suostu käymään kätyriksi sellaiseen yritykseen, jolla vapaa ja uljas kansa aiotaan saattaa orjuuteen. Asia otettiin keskusteltavaksi valtakunnan neuvostossa, ja siellä olivat viisaimmat ministerit minun puolellani.
Tämä minun avoin selitykseni oli niin täydessä ristiriidassa hänen majesteetinsa hankkeiden ja politiikan kanssa, ett'ei hän saattanut sitä milloinkaan antaa minulle anteeksi. Hän toi tämän mielipiteensä esiin valtakunnan neuvostossa varsin salakavalalla tavalla. Viisaimmat ministereistä — niinkuin perästäpäin sain tietää — näkyivät vaitiolollaan olevan samaa mieltä kuin minä. Toiset sitä vastoin, salaisia vihollisiani, eivät malttaneet olla ohimennen lausumatta muutamia epäedullisia sanoja minusta. Ja siitä saakka rupesi muuan hänen majesteetinsa kannattama liittokunta ministereitä vehkeilemään minua vastaan. Kahden kuukauden perästä puhkesi vihamielisyys ilmiliekkiin ja oli vähällä saada toimeen minun kukistumiseni. Näin vähän painavat suurimmatkaan ruhtinaille osoitetut palvelukset, jos toiselle vaakalautaselle joutuu kieltäyminen tottelemasta heidän oikkujansa.
Kolme viikkoa minun onnistuneen yritykseni jälkeen saapui Blefuscusta juhlallinen lähetyskunta, nöyrimmästi tarjoamaan rauhaa. Se solmittiinkin meidän keisarille peräti edullisilla ehdoilla. Lähettiläitä oli kuusi ja heillä mukanaan noin 500 henkeä saattueena. Heidän esiintymisensä oli kerrassaan loistava, niin hyvin heidän hallitsijansa mahtavuuden kuin heidän toimensa tärkeyden mukainen. Liittokirjaa tehtäessä olin minä heille apuna sen luottamuksen nojalla, mikä minulla hovissa siihen aikaan oli tai minkä ainakin luulin itselläni olevan. Toimensa päätettyään, heidän eksellensinsä tekivät muodollisen visitin minun luonani, sillä he olivat saaneet kuulla, kuinka paljon minä olin pitänyt heidän puoltaan. He puhelivat ensin mairittelevin sanoin minun voimastani ja ylevämielisyydestäni ja herransa ja keisarinsa nimessä kutsuivat minua käymään heidän maassansa, lausuen sen toivomuksen, että minä osoittaisin sielläkin sitä verratonta väkevyyttäni, josta he olivat niin paljon ihmeitä kuulleet.
Minä puolestani pyysin heitä edeskantamaan minun nöyrimmän kunnioitukseni heidän herrallensa ja keisarillensa, jonka hyväin avujen maine on täyttänyt koko maailman ihmettelyllä ja ihailulla, ja jonka eteen minä toivon saavani astua, ennenkuin palajan isänmaahani.
Päästyäni ensi kertaa senjälkeen meidän keisarin puheille, pyysin häneltä lupaa saada käydä Blefuscun hallitsijan luona. Luvan hän minulle suvaitsi antaa, mutta varsin kylmästi, sen huomasin. Syytä tuohon en osannut arvata, kunnes minulle kuiskattiin, että Flimnap ja Bolgolam olivat selittäneet minun keskusteluni lähettiläitten kanssa osoittavan epäkunnioitusta hänen majesteetiansa kohtaan. Omatuntoni oli tässä kohden aivan syytön, ja siksipä minun käsitykseni hovista ja ministereistä silloin ensi kertaa järkähti.
Lukija muistanee vielä, että minun vapautuskirjassani oli muutamia kohtia, jotka eivät minua miellyttäneet, ne kun olivat liiaksi orjamaisia. Enkä olisi allekirjoituksellani niihin suostunutkaan, ellei kova hätä olisi pakottanut. Nyt kun minusta oli tullut ylhäinen nardac, ei tuommoisia toimia enää pidetty minun arvolleni sopivina, eikä keisari — se olkoon sanottu hänen kunniakseen — niistä minulle koskaan edes maininnutkaan. Pian senjälkeen oli minulla tilaisuus osoittaa hänen majesteetillensa ainakin minun mielestäni varsin suuri palvelus.
Sydänyön aikana kerran heräsin siihen, että suuri kansan paljous piti kauheata melua oveni ulkopuolella. Säikähdin todellakin. Kuulin heidän myötäänsä hokevan: "burglum". Muutamat hoviherroista tunkeusivat väkijoukon läpi ja pyysivät minua heti paikalla tulemaan palatsiin, jossa keisarinnan huoneusto oli syttynyt palamaan. Muuan hovidaameista oli nukkunut vuoteesensa romaanin ääreen, lamppu oli kaatunut, ja siitä tulipalo. Minä nousin heti. Käsky annettiin astua syrjään minun tieltäni, ja kun tänä yönä oli kuutamo, niin pääsin palatsille, tallaamatta ketään. Siellä oli jo pystytetty tikapuita seiniä vastaan ja ihmisillä sangot kädessä, mutta vesi oli pitkän matkan päässä. Sangot olivat suuren sormustimen kokoisia, ja ihmiset ojensivat minulle niitä minkä ennättivät, mutta liekki oli päässyt jo sellaiseen vauhtiin, ett'ei moisista mitä apua. Olisinhan minä helposti saanut tulen tukautetuksi takillani, mutta pahaksi onneksi olin jättänyt sen kiireissäni kotia; ylläni ei ollut kuin nahkaiset liivit. Tila näytti varsin surkealta ja epätoivoiselta. Ja niin tuo muhkea palatsi olisi kuin olisikin palanut perustuksiansa myöten, ellei neuvokkaisuuteni — jota minulla toki ei aina ole mukana — olisi tullut avuksi. Mieleeni muistui, että muurin ulkopuolella on muuan likaropakko. Hetkeäkään viipymättä minä harppasin sinne, täytin hattuni tuolla hiukan löyhkäävällä vedellä ja riensin palopaikalle takaisin. Tulipalon sain nyt pian sammutetuksi, mutta sitä tehdessäni olin kauhukseni vähällä hukuttaa keisarinnan ja keisarilliset lapset. Vesi oli näet täyttänyt huoneet, joihin keisarinna lapsineen ja hovidaameineen oli paennut, ja minulla oli täysi tekeminen poimiessani heitä akkunain kautta ulos ihan tunnottomina. Siitä sukesi varsin ikävä juttu minulle, mutta kolmen minutin kuluttua oli tulipalo kokonaan sammutettu, ja tuo jalo linna, monen ihmispolven aikana rakettu, oli pelastettu hävitykseltä.
Aamun koittaessa palasin kotia, odottamatta keisarin onnitteluja. Olin tosin tehnyt erinomaisen palveluksen, mutta enhän ollut varma, mitä hänen majesteetinsa arvelee siitä tavasta, jolla tehtävä tuli suoritetuksi. Valtakunnan perustuslaeissa on näet säädetty hengenrangaistus jokaiselle, ken ikinä olla mahtaa, joka sormellaankaan kajoaa keisarinnaan tai prinsessoihin. Hiukan lohdullisemmalta tuntui, saatuani tietää, että hänen majesteetinsa oli käskenyt oikeusasian ministerin laatimaan minulle nimenomaisen kirjallisen anteeksi-annon. Sitä ei minulle kumminkaan annettu. Yksityistä tietä kuulin keisarinnan olevan kauheasti pahoillansa minun teostani, vetäytyneen sisimpiin huoneisinsa ja päättäneen, ett'ei hän enää entistä asumustansa ikinä kuntoon laitata. Uskotuillensa hovidaameille hän ei malttanut olla ilmaisematta, että hän aikoo kostaa minulle keisarinnan palatsin saastuttamisen.
[Tämä tulipalo-kohtaus on kokonaan jätetty pois Henry Craik'in esipuheella varustetusta painoksesta. Muissa näkyy siitä olevan erillaisia mukailuja. Olemme tämän kohdan ottaneet pääasiallisesti George Routledgen julkaisusta. Suom. muist.]
KUUDES LUKU
Lilliputin asukkaista ja heidän tavoistaan ja laeistaan. — Tekijän elintavat. — Vihamiehiä.
Vaikka aikomukseni on julaista lähempi selonteko Lilliputin valtakunnasta erityisessä teoksessa, annan uteliaalle lukijalle jo tässäkin moniaita yleisiä tietoja. Ihmiset siellä, kuten jo olen sanonut, ovat vajaata kuutta tuumaa pitkiä, ja sitä mukaa ovat eläimet ja kasvitkin. Niinpä ovat suurimmat hevoset ja härjät neljä, virsi tuumaa korkeita, lampaat puoli kolmatta tuumaa, hiukan päälle tai alle; hanhet ovat varpusen kokoisia ja niin edespäin pienenevässä sarjassa niin pikkuisiin, ett'eivät niitä ainakaan minun silmäni erottaneet. Luonto on kumminkin lahjoittanut Lilliputilaisille erittäin hyvät silmät, he näkevät pienimmätkin esineet varsin tarkasti, vaikk'ei kovin pitkänkään matkan päästä. Niinpä näin kerran kokin kynivän leivosta, joka ei ollut kärpästä suurempi, ja nuoren tytön pujottavan näkymättömän hienoa silkkiä näkymättömän hienon neulan silmään. Pisimmät puut ovat siellä noin seitsemän jalkaa korkeita, muut kasvit sitä mukaa, mutta ne saa lukija kuvitella mielessänsä.
En ota sen laajemmalti puhuakseni heidän tieteistään. Sanon vaan, että useimmat tieteenhaarat ovat siellä kukoistaneet monta miespolvea. Mutta heidän kirjoitustapansa on varsin omituista. Eivät he kirjoita vasemmalta oikealle, niinkuin Europalaiset, eivätkä oikealta vasemmalle, kuin Arabialaiset, eivätkä ylhäältä alaskaan, kuten Kiinalaisten on tapa, vaan poikki puolin, ylänurkasta alanurkkaan, aivan kuin naiset meidän maassa.
Omituisia tapoja ja lakeja on heillä koko joukko, ja elleivät ne olisi niin kerrassaan toisenlaisia kuin minun armaassa kotimaassani, niin tekisi mieli niitä hieman puolustaakin. Hyvä olisi vain, jos niitä noudatettaisiin. Mainitsen ensinnäkin ilmiantajista. Kaikki valtiorikokset rangaistaan siellä tavattoman ankarasti, mutta jos syytetty tutkittaessa todistaa viattomuutensa, silloin rangaistaan syyttäjä heti kohta häpeällisellä kuolemalla ja hänen maastaan ja mannustaan korvataan syytetylle nelin kerroin ajan hukka, mielipaha, kärsimykset vankeudessa ja kaikki kulungit, mitä hänellä on ollut asiansa puolustamista varten. Ja ellei riitä, suorittaa kruunu loput. Keisari antaa hänelle jonkun suosion-osoituksen, ja hänen viattomuutensa julistetaan ympäri kaupunkia.
Petosta pidetään siellä suurempana rikoksena kuin varkautta, ja harvoin petturi kuolemantuomion välttää. Siellä ollaan näet sitä mieltä, että huolellisuudella ja valppaudella ymmärtäväinen ihminen kyllä saattaa suojella omaisuutensa varkailta, mutta petokselta ei kunniallinen ihminen ole milloinkaan turvassa. Ja koska nyt alituinen ostaminen ja myöminen sekä luoton nojalla asioiminen on välttämätöntä, mutta siinä juuri paljo petosta tapahtuu, jopa sellaista sormienkin lävitse katsellaan, niin joutuisihan rehellinen mies myötäänsä vahinkoon, ja konna pääsisi voitolle, ellei laki petosta rankaisisi. Muistan, kun kerran olin keisarilta hankkimassa suojelusta eräälle syytetylle, joka oli isännältään kavaltanut rahoja: oli saanut jonkun summan vietäväksi toiseen paikkaan, mutta karannut rahoineen tipo tiehensä. Koetin lieventävänä asianhaarana vetää esiin sen ajatuksen, että tuohan oli vain luottamuksen väärinkäytöstä. Keisari puolestaan sanoi pitävänsä kerrassaan kamalana, että minä rupean puolustelemaan kaikkein pahinta rikosta. Eikä minulla siihen todellakaan ollut muuta sanomista kuin tuo yleinen lauseparsi: eri maissa eri tavat. Mutta kyllä minua vaan hävetti aika lailla.
Vaikka me yleensä sanomme palkintoa ja rangaistusta niiksi saranoiksi, joissa kaikkinainen hallitus kääntyy, niin en sitä perusohjetta ole nähnyt käytännössä noudatettavan missään muualla kuin Lilliputissa. Ken riittävästi todistaa tarkoin noudattaneensa maan lakeja 77 kuukautta, hän saa muutamia etuoikeuksia, aina säätynsä ja elämäntapansa mukaan, sekä sitä vastaavan summan rahoja nimenomaa tätä tarkoitusta varten perustetusta varastosta. Samalla hänelle annetaan Snilpallin tai Legalin arvonimi, joka liitetään hänen nimensä perään, mutta joka ei siirry hänen perillisillensä. Tämä kansa piti meidän valtiosääntöämme hämmästyttävän vaillinaisena, kuultuaan minulta, että meillä saadaan lait noudatettaviksi ainoastaan rangaistuksilla, ja ett'ei niissä palkinnoista puhuta mitään. Lilliputien oikeushovissa onkin Oikeuden kuvalla kuusi silmää, kaksi edessä, kaksi takana ja yksi kummallakin puolella: se tietää valppautta; oikeassa kädessä on sillä kukkaro täynnä kultaa, vasemmassa tuppeen pistetty miekka: se tietää, että oikeus on alttiimpi palkitsemaan kuin rankaisemaan.
Virkoihin asetettaessa otetaan enemmän huomioon hakijan siveellisyys kuin kyky. Koska hallitus kerran — niin he ajattelevat — on ihmiskunnalle tarpeellista, niin riittää tavallinen ihmisjärki ellei yhteen, niin toiseen elämänkohtaan, eikä sallimus suinkaan ole säätänyt yleisten asiain hoitamista miksikään salaisuudeksi, jota vaan joku ani harva älyn ylimmälle kannalle kohonnut pystyisi ymmärtämään. Sellaisiahan ei synny miespolvea kohti kuin pari kolme. Totuutta, oikeamielisyyttä, kohtuutta ja muita avuja sitä vastoin on heidän mielestänsä olemassa joka ihmisessä. Jokainen, ken kokemuksen nojalla ja asiata harrastaen näitä avujansa käyttää, hän pystyy maatansa palvelemaan, paitsi tietysti senkaltaisissa toimissa, jotka kysyvät erityisiä opinnoita. Siveellisen avun puute ei heidän mielestänsä likimainkaan saata korvata suurimpiakaan henkisiä lahjoja, ja jos siis virka uskotaan pelkän älymiehen hoidettavaksi, niin se joutuu peräti vaarallisiin käsiin. Jos siis siveellinen mies tietämättömyydessään erehtyy, niin ei siitä yhteiskunnalle ole läheskään niin suurta vauriota, kuin jos teräväjärkinen mies häijyjen taipumusten vaikutuksesta vaipuu turmiollisiin väärintekoihin ja käyttää älyänsä niitten uudistamiseen ja puolustamiseen.
Ei myöskään se, joka ei usko jumalalliseen kaitselmukseen, ole kelvollinen mihinkään yleiseen toimeen. Koska hallitsijat — näin Lilliputissa ajatellaan — pitävät itseänsä kaitselmuksen edustajina, niin onhan aivan nurinpäistä, että he käyttävät virkamiehinään sellaisia, jotka epäilevät sen voiman olemassa oloa, minkä alaisina he itse työskentelevät.
Riittämättömyyttä pidetään siellä hengenrikoksena. He ajattelevat näin: ken kehnosti palkitsee hyväntekijäänsä, se on koko muunkin ihmiskunnan vihollinen, koskapa ei ole saanut siltä mitään, josta olisi sille kiitollisuuden velassa. Sellainen mies ei siis ansaitse olla hengissä.
Lukijaa huvittanee sitten kuulla jotain minun kotoisista oloistani ja elämäni laadusta yhdeksän kuukauden ja kolmentoista päivän kuluessa tässä maassa. Ollen luonnostanikin taipuvainen kaikenlaisiin näperrystöihin, jopa tarpeenkin pakottamana, minä laitoin keisarillisen puutarhan pisimmistä puista itselleni tuolin ja pöydän.
Kaksisataa ompelijatarta neuloi minulle paitoja sekä lakanoita ja pöytäliinoja lujimmasta ja karkeimmasta kankaasta, mitä suinkin saivat. Sittenkin täytyi heidän panna niitä monta kerrosta päälletysten, sillä paksuimmatkin kankaat ovat siellä koko joukon hienommat harsoa. Palttina siellä on tavallisesti kolme tuumaa leveätä, ja pakkaan menee sitä kolme jalkaa. Ompelijattaret ottivat minusta mitan ollessani maassa pitkälläni. Yksi seisoi niskani, toinen polvien kohdalla, pinnoitettu nuora välillänsä. Kolmas mittasi nuoran pituuden tuuman pituisella nauhalla. Senjälkeen he mittasivat minulta oikean peukalon, eivätkä muuta tahtoneetkaan, sillä matemaatillisten laskujen mukaan kaksi mittaa peukalon ympäri on ranteen mitta, kaksi mittaa ranteen ympäri kaulan mitta, kaksi kaulan ympärystä vatsan ympärys. Kun sitten vielä vanhakin paita oli heille malliksi maahan levitetty, niin saivat he tarkat mitat.
Kolmesataa räätäliä pantiin tekemään minulle vaatteita. Niiltä kävi mitan-otto toiseen tapaan. Minä kävin polvilleni, ja räätälit asettivat tikapuut maasta niskaan asti. Yksi kiipesi tikapuitten päähän ja laski luotilangan kauluksen kohdalta maahan; siinä takin pituus. Vyötäisistä ja hihoista otin mitat itse. Vaatteet tehtiin minun asunnossani, sillä nehän eivät olisi sopineet heidän suurimpaankaan tupaansa. Valmiina ne näyttivät samallaiselta tilkkutyöltä, jota vihaiset naiset Englannissa osaavat tehdä. Erotus vain se, että minun tilkkutakkini oli yhdenvärinen.
Kolmesataa kokkia oli minulla ruuanlaittajina. He asuivat perheineen pienissä majoissa asuntoni lähitteellä. Itsekukin valmisti kaksi ruokalajia. Kaksikymmentä passaria minä nostin pöydälleni; sata muuta oli maassa, kellä lihavadit käsissä, kellä viinitynnyrit tai muut juomalekkerit olallaan. Ne hinattiin, aina sitä myöten kuin käskin, ylös pöydälle varsin näppärällä laitoksella, siihen tapaan kuin Europassa väännetään sankoja ylös syvästä kaivosta. Vadillisesta tuli hyvä suupalanen ja lekkerillisestä kelpo kulaus. Lammaspaisti siellä antaa perää meillä laitetulle, mutta härjänpaisti on erinomaista. Oli minulla välisti, vaikka harvoin, sellainenkin härjänjalka pöydällä, että siitä tuli kolme suupalasta. Hanhista ja turkinpyistä tuli tavallisesti vain yksi suullinen, mutta parempia ne olivatkin kuin meillä.
Hänen keisarillinen majesteetinsa, kuultuaan minun elintavoistani, lausui kerran halajavansa saada onnen (näin hän suvaitsi lausua) tulla puolisonsa ja keisarillisten lastensa, sekä prinssien että prinsessain, kera aterioimaan minun kanssani. He saapuivat säädetyllä hetkellä, ja minä sijoitin heidät juhla-istuimille pöydälleni, vastapäätä itseäni. Henkivartijat sijoittuivat heidän taakseen. Flimnap, valtiovarain hoitaja, seisoi hänkin siellä valkoisine sauvoineen. Huomasin hänen usein katselevan minua karsain silmin, mutta en ollut tuosta tietääksenikään; söin tavallista enemmän, oman rakkaan isänmaani kunniaksi ja hämmästyttääkseni hoviakin. Minulla on erityinen syy luulla, että Flimnap käytti tätä keisarillisten visittiä hyväkseen, kontitakseen herrallensa minua. Tämä ministeri oli pitkin aikaa ollut minun salainen vihamieheni, vaikka muitten silmissä oli minun kanssani enemmän mielin kielin kuin niin morakalta mieheltä sopi odottaakaan. Hän valitti keisarille, kuinka muka valtion rahavarat ovat huonossa tilassa, kuinka hänen on muka täytynyt ottaa kalliskorkoisia lainoja, kuinka valtion velkasetelit eivät enää käy kuin yhdeksän prosenttia alle nimellis-arvon, kuinka minä lyhyen ajan kuluessa olin tullut hänen majesteetillensa maksamaan lähes puolentoista miljonaa sprugia (heidän suurin, lehtikullan paksuinen kultarahansa), ja kuinka hänen majesteetinsa olisi edullista päästä minusta niin pian kuin mahdollista.
SEITSEMÄS LUKU
Syytökset majesteetirikoksesta. — Karkaaminen Blefuscuun. —
Vastaan-otto siellä.
Ennenkuin käyn kertomaan, mitenkä minä läksin tästä Lilliputien maasta, mainitsen eräästä salajuonesta, jota jo parin kuukauden aikana oli punottu minua vastaan.
Tähän saakka minä olin, alhaiseen syntyperäänikin nähden, ollut kokonaan vieras hovielämälle. Olin kyllä kuullut ja lukenut ruhtinaitten sekä ministerien mielenlaadusta ja luonnosta, mutta en olisi koskaan luullut tällä asianhaaralla olevan niin kamalia vaikutuksia sellaisessa kaukaisessa maassa, jota hallitaan aivan toisenlaisten perus-ohjeiden mukaan kuin Europan valtakuntia.
Illalla kerran, valmistellessani parhaillani matkaa Blefuscun keisarin luokse, tuli luokseni muuan korkea hovin virkamies, jolle joskus ennen olin tehnyt suuria palveluksia, hänen ollessaan keisarin epäsuosiossa. Hän saapui kantotuolissa ja lähetti pyytämään puheille-pääsyä, nimeänsä kumminkaan ilmoittamatta. Kantomiehet lähetettiin pois, minä pistin kantotuolin lordisuuksineen päivineen taskuuni ja sanoin palvelijalleni, ett'en ole kenenkään tavattavissa. Panin sitten oven lukkoon, asetin kantotuolin, tapani mukaan, pöydälleni ja kävin istuvilleni sen ääreen.
Heti ensimmäisten tervehdysten jälkeen huomasin lordin kasvoilla syvän huolen. Tiedusteltuani syytä siihen, hän pyysi minua kärsivällisesti kuulemaan loppuun asti: asia koskee minun henkeäni ja kunniaani.
Hänen puheensa minä kirjoitin muistiin, heti hänen lähdettyänsä. Näin se kuului:
"Tietäkää, että joku aika sitten muutamat neuvoskunnan jäsenet ovat keisarin käskystä ja hänen majesteetinsa läsnäollessa pitäneet salaisia neuvotteluja teistä. Vasta pari päivää sitten hänen majesteetinsa teki lopullisen päätöksensä.
"Tiedättehän, että Skyris Bolgolam, galbeti eli yliamiraali, on ollut teidän verivihollisenne hamasta siitä saakka kuin maahan tulitte. Alkusyitä siihen en tiedä, mutta se on varma, että hänen vihansa teitä kohtaan on yhä yltynyt siitä saakka kuin valloititte Blefuscun laivaston. Sehän himmensi hänen, yliamiraalin, kunnian. Hän sekä valtiovarain hoitaja Flimnap, kenraali Limtoc, kamariherra Lalcon ja oikeus-asiain ministeri Balmuff ovat yhdessä sepittäneet syytösartiklat teitä vastaan majesteetirikoksesta sekä muista hengenrikoksista."
Tämä esipuhe pani minut semmoiseen vimmaan, että olin keskeyttää hänet, sillä minähän tiesin olevani viaton, mutta hän pyysi minua vaikenemaan ja jatkoi:
"Kiitollisena teidän ystävällisyydestänne minua kohtaan, olen hankkinut tiedon koko neuvottelusta ja seuraavan kopian artikloista. Oman henkeni uhalla tulin nyt ilmoittamaan asiasta teille.
"Syytös-artiklat Quinbus Flestrinia (ihmisvuorta) vastaan.
"I artikla. Että, sittenkuin valtakunnan laissa hamasta hänen majesteetinsa keisarin Calin Deffar Plunen ajasta saakka sanottu on, että ken ikinä hänen keisarillisen majesteetinsa palatsin muurein sisällä saastuksen eli pahennuksen aikaansaattaa, kärsiköön sen rangaistuksen kuin majesteetirikoksesta säätty on, ja vaikka tämä laki edelleen on voimassa, ei äsken mainittu Quinbus Flestrin kumminkaan ole siltä itseänsä ojettaa antanut, vaan on, itseänsä sillä tekosyyllä peitellen, että hän Hänen Keisarillisen Majesteetinsa rakastetun ja korkean Puolison huoneissa tulipalon sammuttaa aikoo, sangen häijyllä ja salakavalalla tavalla siihen tarkoitukseen sitä vettä käyttänyt, kuin siinä paikassa säilytetään, johon kaikkinainen rupa ja ruuhka vuotaa, ja näin rikkonut ei ainoastaan valtakunnan lakia vastaan, joka vahvana seisoo, vaan myöskin sitä velvollisuutta vastaan joka hänellä, niinkuin Hänen Keisarillisen Majesteetinsa alamaisella j.n.e., j.n.e. [Niinkuin lukija huomaa, on tekijä tässä ivannut vanhan-aikaista, pitkäveteistä lakikieltä. Valitettavasti ei meillä nykyinenkään lakikieli ole kokonaan vapaa tällaisesta monimutkaisuudesta. Suom. muist.]
"II artikla. Että, sittenkuin mainittu Quinbus Flestrin oli Blefuscun sotalaivaston keisarilliseen satamaan sisälle vetänyt ja sen jälkeen Hänen Keisarilliselta Majesteetiltansa käsketty oli valloittamaan muutkin sanotun Blefuscun valtakunnanlaivat kuin myöskin saattamaan viimeksi sanottu valtakunta maakunnaksi, joka varakuninkaalta hallittaisiin, kuin myös kukistamaan ja hengiltä ottamaan ei ainoastaan maanpakoon ajetut paksumman pään miehet, vaan myöskin kaikki ne sen valtakunnan asukkaat kuin eivät paksumman pään harhaopista itseänsä erotettaa tahdo, on hän, usein mainittu Flestrin, niinkuin yksi kavala petturi Hänen kaikkein armollisinta, Korkeata Keisarillista Majesteetiansa kohtaan, senkaltaisella anomuksella sisään tullut, että hän mainitusta päällepanosta vapahdetuksi tulisi, sillä varjolla, ett'ei hän omaatuntoansa vastaan voi yhden viattoman kansan vapauden ja hengen päälle hyökkäystä tehdä.
"III artikla. Että, sittenkuin sanansaattajat Blefuscun hovista Hänen Keisarillisen Majesteetinsa hoviin rauhaa anomaan saapuneet olit, hän, vielä mainittu Flestrin, niinkuin yksi kavala petturi, näitä sanansaattajia auttanut, kannattanut, rohkaissut ja ilahduttanut oli, itse tykönänsä kyllä tietäen, että he olit sen ruhtinaan alamaisia, joka vähäistä ennen oli julkista vihollisuutta Hänen Keisarillista Majesteetiansa vastaan viljellyt ja julkista sotaa Hänen Majesteetinsa kanssa käynyt.
"IV artikla. Että sanottu Quinbus Flestrin, vastoin kaikkea sitä kuin yhden uskollisen alamaisen tulee ja sopii, nyt parhaillansa itseänsä matkalle varustaa Blefuscun valtakunnan hoviin, johon hänelle ainoastansa suullinen lupa Hänen Keisarilliselta Majesteetiltansa annettu on, ja sanotun luvan varjon alla nyt viekkaasti ja kavalasti tämän matkan edes-ottaa aikoo, sen kautta edes-auttaen, kannattaen ja rohkaisten Blefuscun Keisaria, vihollista, joka julkisessa sodassa Hänen Keisarillisen Majesteetinsa kanssa ollut on.
"Oli siellä muitakin artikloja, mutta nämä ovat tärkeimmät, ja niistä olen teille lukenut otteen.
"Myönnettävä on, että tämän johdosta seuranneissa keskusteluissa hänen majesteetinsa osoitti monta kertaa lempeyttänsä, nimenomaa viitaten teidän palveluksiinne ja koettaen lieventää teidän rikostanne. Valtiovarain ministeri ja yliamiraali sitä vastoin vaativat, että teidät on tuomittava mitä tuskallisimpaan ja häpeällisimpään kuolemaan, sytyttämällä yön aikana teidän asuntonne tuleen. Kenraali puolestaan vaati, että 20 tuhatta sotamiestä pantaisiin laukaisemaan myrkytettyjä nuolia teidän kasvoihinne ja käsiinne. Teidän palvelijanne pitäisi käskeä sirottamaan teidän paitoihinne myrkyllistä mehua, joka syöpyy lihaan ja tuottaa teille mitä tuskallisimman kuoleman. Kenraalikin yhtyi samaan mielipiteesen, niin että enemmistö oli kauan aikaa teitä vastaan. Majesteeti oli kumminkin päättänyt säästää teidän henkenne ja sai vihdoin puolellensa kamariherrankin.
"Tämän jälkeen sai Reldresal, yksityisasian ylisihteeri, kuninkaan käskystä puhevuoron. Hän on aina osoittanut olevansa teidän ystävänne, ja sellaisena hän nytkin esiintyi. Hän myönsi rikoksenne olevan varsin suuria, mutta siinäpä, sanoi hän, on juuri tilaisuutta osoittamaan armoa, tuota hallitsijan kauniinta omaisuutta, josta hänen majesteetinsa on täydellä syyllä niin kuuluisa. Hän sanoi teidän ja hänen välisen ystävyytensä olevan niin ylt'yleensä tunnettua koko maailmassa, että kunnian-arvoinen neuvoskunta kenties pitänee häntä puolueellisena, mutta, noudattaakseen armollista käskyä, hän tahtoo kumminkin vapaasti lausua mielipiteensä. Jos hänen majesteetinsa, lukuun ottaen Flestrinin palvelukset ja oman, armosta uhkuvan sydämensä kehoitusta noudattaen, tahtoisi säästää hänen henkensä ja käskeä vain puhkaista häneltä silmät, niin luulee hän, Reldresal, alamaisimmasti, että oikeuden vaatimukset tulisivat täytetyiksi, ja koko maailma kiittäen ylistäisi keisarin lempeyttä ja niitten kaunista ja ylevämielistä menettelyä, joilla on kunnia olla hänen neuvon-antajinansa. Näön puute ei ole vähentävä Flestrinin voimaa, vaan saattaa hänestä edelleenkin olla hyötyä hänen majesteetillansa. Sokeus lisää vaan ihmisessä rohkeutta, kätkien häneltä vaarat. Silmiänsähän Flestrinkin pahimmin pelkäsi, vihollisen laivastoa noutaessaan. Hän tulee vallan hyvin toimeen, kun katsoo ministerien silmillä, niinkuin suurimmat hallitsijatkin tekevät.
"Moinen esitys kohtasi vastarintaa koko neuvoskunnan puolelta. Bolgolam, yliamiraali, ei osannut hillitä suuttumustaan. Hän kavahti vimmoissaan pystyyn ja sanoi suuresti kummastelevansa, mitenkä sihteeri rohkenee puhuakaan sellaista, että petturin henki olisi säästettävä. Flestrinin palvelukset, valtion kannalta punniten, ne ne juuri raskauttavat hänen rikoksiansa. Mies, joka kykenee likavesillä sammuttamaan tulipalon hänen majesteetinsa keisarinnan huoneissa (kammolla ja kauhistuksella hän, Bolgolam, vieläkin mointa tekoa muistelee), saattaa toisella kertaa vesitulvaan hukuttaa koko palatsin. Mies, joka jaksaa tuoda satamaan vihollisen laivaston, saattaa, jos vähänkin vastoin mieltä käy, viedä sen takaisinkin. Ja sydämessään Flestrin ihan varmaan on paksumman pään miehiä. Ja koska kavallus aina alkaa sydämessä, ennenkuin ilmitekoihin puhkeaa, niin vaati Bolgolam teitä kuolemaan tuomittavaksi.
"Valtiovarain ministeri oli samaa mieltä. Hän todisti, kuinka suunnattomia menoja teidän elättämisenne oli valtiokassalta niellyt; ajan pitkään ei kassa niitä kestä ensinkään. Sihteerin ehdottama silmäin puhkaiseminen ei suinkaan pahaa poista, vaan päinvastoin tekee sen suuremmaksi; sen siitäkin huomaa, että muutamat linnut, kun niiltä silmät puhkaistaan, syövät entistä enemmin ja lihoovat kahta kovemmin. Pyhä majesteeti, sanoi hän, ja neuvoskunta, hänen nykyiset tuomarinsa, ovat omissatunnoissaan täydellisesti vakuutetut Flestrinin syyllisyydestä, ja siinä syytä yltäkyllin tuomita hänet kuolemaan, ilman muodollisia todistuksiakin, joita lain puustavin tarkka noudattaminen vaatii.
"Hänen majesteetinsa oli kumminkin kerrassaan vastoin kuolintuomiota ja suvaitsi armollisesti lausua, että koska neuvoskunta pitää silmäin puhkaisemista liian helppona rangaistuksena, niin saattaa siihen perästäpäin liittää jotain muuta. Silloin pyysi sihteeri, teidän ystävänne, vielä kerran alamaisuudessa puheenvuoroa, vastatakseen ministerin lausuntoon niistä suurista kulungeista, joita teidän elantonne vaatii.
"Koska keisarin varat ovat yksinomaa hänen eksellensinsä hoidossa, niin saattaahan hän välttää kassan häviön siten, että vähitellen supistaa teidän ruoka-annoksenne. Siitä on oleva seurauksena se, että te laihdutte ja kuihdutte, ruokahalu vähenee vähenemistään, ja niin te muutaman kuukauden kuluttua surkastutte ja kuolette.
"Ja tällä tavoin sihteerin ystävyys teitä kohtaan sai asian lukkoon. Päätös tuli tällainen: nälkään näännyttäminen pidetään tarkoin salassa, jota vastoin silmäin puhkaiseminen merkitään tuomioon. Eri mieltä ei ollut kukaan muu kuin Bolgolam, keisarinnan kätyri, jota keisarinna myötäänsä oli yllyttänyt vaatimaan teille kuolintuomiota.
"Kolmen päivän perästä lähetetään nyt teidän ystävänne sihteeri tänne julkilukemaan teille syytös-artikloja ja selittämään hänen majesteetinsa ja neuvoskunnan suurta lempeyttä siinä, että teidät on tuomittu ainoastaan menettämään silmänne. Hänen majesteetinsa tahtoo olla varma siitä, että te nöyrästi ja kiitollisena alistutte tämän rangaistuksen alle.
"Älykkäänä miehenä te tiedätte kyllä, mihin toimiin teidän on ryhtyminen. Ja nyt minun täytyy, epäluuloja välttääkseni, palata yhtä salaisesti kuin tännekin tulin."
Hän läksi, ja minä jäin yksikseni, mieli täynnä levottomuutta ja epätietoisuutta.
Mietittyäni sitten asiatani pitkin ja poikki, tein vihdoin päätökseni, josta minua kenties moitittanee, eikä syyttäkään. Jos olisin silloin tuntenut ruhtinaitten ja ministerien mielenlaadun ja luonnon, niinkuin sittemmin useammissa hoveissa opin tuntemaan, jos olisin tiennyt, millä tavoin he kohtelevat pienempiäkin pahantekijöitä kuin minä, olisin aivan alttiisti antaunut niin lievän rangaistuksen alaiseksi. Mutta siihen aikaan minussa kuohui nuori veri vielä, ja koska minulla oli hänen majesteetinsa lupa käydä kunniaterveisillä Blefuscun keisarin luona, niin käytin tilaisuutta hyväkseni. Ennenkuin nuo kolme päivää olivat kuluneet, lähetin ystävälleni ylisihteerille kirjeen, jossa ilmoitin aikovani, ennen saamani luvan nojalla, lähteä samana aamuna Blefuscuun.
Vastausta odottamatta astuin sille puolen saarta, missä laivasto oli, otin suuren sotalaivan, sidoin köyden sen kokkaan ja nostin ankkurin. Riisuin sitten vaatteet yltäni ja panin ne ynnä peitteen, jonka olin tuonut kainalossani, laivaan ja läksin sitten, hinaten laivaa perässäni, matkalle. Kaalaten ja uiden saavuin sitten Blefuscun keisarilliseen satamaan, jossa ihmiset jo kauan aikaa olivat minua odotelleet.
Siellä minulle annettiin kaksi opasta ohjaamaan minua Blefuscun pääkaupunkiin. Kannoin niitä kädessäni, kunnes saavuttiin parinsadan yardin päähän pääkaupungin portista. Siellä laskin heidät maahan ja pyysin ilmoittamaan tuloni jollekin keisarin sihteereistä ja tiedoksi tekemään samalla, että minä odotan täällä hänen majesteetinsa lähempiä käskyjä.
Tunnin kuluttua tuli vastaus: hänen majesteetinsa, keisarillisen perheensä kanssa, ja seurassaan hovin korkeat virkamiehet, saapuu minua vastaan-ottamaan. Minä astuin satasen yardia eteenpäin. Keisari seurueineen astui alas ratsuilta, keisarinna hovidaameineen vaunuista. Varomista tai pelkoa en huomannut kenessäkään. Minä laskeusin maahan suutelemaan heidän majesteetiensa keisarin ja keisarinnan kättä. Lausuin saapuneeni tänne ennen antamani lupauksen mukaan ja hänen majesteetinsa Lilliputin keisarin, minun herrani, luvalla kunnioittavimmin tervehtimään niin mahtavaa keisaria ja tarjoamaan hänelle palveluksiani, mikäli velvollisuuteni omaa ruhtinasta kohtaan myöten-antaa. En maininnut sanaakaan siitä, että olin joutunut epäsuosioon, koskapa en vielä virallista tietoa siitä ollut saanutkaan. Enkä osannut luulla mahdolliseksi, että Lilliputinkaan keisari tämän salaisuuden ilmoittaa, niinkauan kuin olen hänen valtansa ulkopuolella. Siinä minä kumminkin erehdyin, niinkuin ennen pitkää sain huomata.
En rupea lukijaa väsyttämään seikkaperäisillä kertomuksilla minun vastaan-otostani Blefuscun hovissa. Ne olivat aivan senmukaisia kuin ylevämieliseltä ruhtinaalta sopii odottaakin. Enkä mainitse siitäkään, kuinka hankala minun oli tulla toimeen ilman varsinaista asuntoa: maassa sain vain maata, peitteeseni kääriytyneenä.
KAHDEKSAS LUKU
Onnellisen sattuman kautta löytyy keino, millä päästä Blefuscusta. —
Palajaminen kotia.
Kolme päivää sinne tuloni perästä läksin huvikseni kävelemään saaren koillisrannalle. Siellä huomasin ulapalla noin puolen meripeninkulman päässä jonkun esineen, joka näytti alassuin käännetyltä veneeltä. Riisuin kengät ja sukat ja läksin kaalaamaan merelle. Nousuvesi kuljetti tuota meren-ajoa yhä lähemmäs minua, ja viimein näin selvään sen olevan veneen. Se oli nähtävästikin myrskyssä irtaantunut laivasta.
Palasin kaupunkiin ja pyysin saada hänen majesteetiltansa lainaksi kaksikymmentä suurinta alusta, mitä hänellä vielä oli jäljellä, sekä kolmetuhatta merimiestä vara-amiraalin johdolla. Saamani laivat läksivät purjehtimaan satamasta, minä taas astuin suorinta tietä sinnepäin, missä ensiksi olin veneen huomannut. Nousuvesi oli ajanut sen vieläkin lähemmäs. Meriväki oli varustettu köysillä, jotka minä jo ennakolta olin kiertänyt kyllin lujiksi. Veneen saavuttua minun kohdalleni, minä riisuin vaatteet yltäni ja kaalasin noin sadan yardin päähän siitä, mutta silloin minun täytyi heittäytyä uimaan, kunnes pääsin veneen luo. Laivastosta heitettiin minulle köysi, jonka toisen pään sidoin veneen kokassa olevaan reikään ja toisen pään erääsen sotalaivaan. Turhaa työtä tuo, sillä näin syvässä vedessä en osannut toimia mitään. Ei auttanut muu kuin lähteä uimaan veneen perässä ja sysäillä sitä eteenpäin toisella kädellä niin usein kuin laatuun kävi. Nousuveden avulla pääsin sitten niin pitkälle, että jalka pohjasi, vaikka vesi vielä ulottui minua leukaan. Lepäsin pari kolme minuttia, ja rupesin taas lykkäämään venettä eteenpäin, kunnes olin jo kainaloita myöten vedestä ulkona. Nyt, kun vaikein osa työtä oli suoritettu, otin laivoista muut köydet, sidoin itsekunkin toisen pään veneesen ja toisen yhdeksään laivaan, ja niin lähdettiin myötätuulella hinaamaan venettä maata kohti.
Odottelin nyt pakoveden aikaa, kunnes vene jäi kuivalle maalle. Siinä sen sitten sain kahdentuhannen miehen ja monen vipulaitoksen avulla käännetyksi ylössuin. Ilokseni huomasin, että vene oli verraten varsin hyvässä kunnossa.
En käy lukijan ikäviksi kertomaan, kuinka minä, tekaistuani parin airoja, vihdoin, kymmenen päivän perästä, sain veneen Blefuscun satamaan, jonne suunnaton joukko ihmisiä oli kokoontunut katsomaan tuota hirveän suurta alusta. Minä sanoin keisarille, että hyvä onni se varmaankin oli minun tielleni ohjannut tämän veneen: siinähän minun sopii kulkea sellaiseen paikkaan, josta pääsen kotimaahani takaisin. Samalla pyysin hänen majesteetiansa antamaan minulle aineksia veneen kuntoon panemista varten ja samalla suomaan minulle lähtöluvan. Puoleen ja toiseen keskusteltuamme, hän vihdoin suvaitsi armossa suostua pyyntööni.
Kummakseni kävi, ettei Lilliputin keisarilta koko tänä aikana ollut tullut minkäänlaista viestiä Blefuscun hoviin. Jälkeenpäin sain tietää, että hänen majesteetinsa Lilliputin keisari, joka ei aavistanutkaan minun saaneeni vihiä heidän päätöksistään, oli luullut minun vain lähteneen luvan nojalla Blefuscun hoviin vierailemaan ja toivoi minun palaajavan sieltä ennen pitkää. Vihdoin hän alkoi käydä levottomaksi minun pitkällisen poissa-oloni tähden. Neuvoteltuansa valtiovarain ministerin ja muitten minua vastaan vehkeileväin korkeitten herrain kanssa, hän lähetti erään ylhäisen virkamiehen tuomaan Blefuscun hoviin kopiata minua vastaan tehdyistä syytös-artikloista. Tämän virkamiehen oli määrä selittää Blefuscun keisarille, kuinka hänen herransa ja keisarinsa suuressa laupeudessaan oli tuominnut minulta ainoastaan silmät puhkaistaviksi; edelleen, kuinka minä olin paennut oikeuden rankaisevaa kättä, ja vihdoin, että, ellen minä kahden tunnin kuluttua ole palainnut takaisin, niin minulta riistetään nardaein arvonimi ja minut julistetaan kavaltajaksi. Lähettiläs ilmoitti lopuksi, kuinka hänen herransa ja keisarinsa, haluten ylläpitää rauhaa ja ystävyyttä molempain valtakuntain välillä, toivoo, että hänen keisarillinen veljensä Blefuscussa käskee tuoda minut takaisin, käsistä ja jaloista sidottuna, kavaltajana rangaistavaksi.
Kolme päivää asiata harkittuansa, Blefuscun keisari vihdoin antoi vastauksensa, täynnä kohteliaisuuksia ja mairesanoja. Siinä lausutaan, että hänen keisarillinen veljensä kyllä tietää, kuinka mahdotonta minun sitomiseni on; että vaikka minä kyllä olin ryöstänyt hänen laivastonsa, hän kumminkin on suuressa kiitollisuuden velassa minulle niistä monista hyvistä palveluksista, joilla minä sain toimeen rauhan valtakuntain välille; että kumpainenkin majesteeti on ennen pitkää oleva tyytyväinen, sillä minä olin löytänyt rannalta ihmeellisen aluksen, jolla minä pääsen laskemaan ulos merelle, ja jonka hän on käskenyt panna kuntoon minun avullani ja johdollani; hän toivoo, että moniaan viikon perästä kumpikin valtakunta pääsee vapaaksi niin sietämättömästä taakasta.
Tämän vastauksen vei lähettiläs sitten Lilliputin hoviin. Blefuscun keisari kertoi minulle kaikki, mitä tapahtunut oli, tarjoten minulle samassa (ankarimmalla vaitiolon lupauksella kumminkin) armollisen suojeluksensa, jos edelleenkin tahdon jäädä hänen palvelukseensa. Täyttä totta hän kaiketi puhui, mutta minä olin päättänyt, ett'en enää milloinkaan luota ruhtinaisin enkä ministereihin. Kaikella alamaisella kunnioituksella minä lausuin syvän kiitollisuuteni hänen suuresta suosiostaan, mutta pyysin hänen suomaan minulle anteeksi, ett'en saata sitä hyödykseni käyttää. Koska, lausuin minä, hyvä tai paha onni oli tielleni viskannut aluksen, niin aion minä kernaammin antautua valtamerten vaaroille alttiiksi kuin olla eripuraisuuden aiheena kahden niin mahtavan hallitsijan välillä. Eikä hänen majesteetinsa näyttänyt tuota kovin pahaksensa panevankaan. Päinvastoin sain eräässä tilaisuudessa huomata hänen olleen päätökseeni varsin tyytyväinen. Ja sama oli useampain ministerienkin laita.
Kaiken tämän johdosta rupesin jouduttamaan lähtöäni, saaden siinä kohden tehokasta apua hovin puolelta, joka toivoi minun lähtevän tieheni niin pian kuin mahdollista. Viisisataa miestä pantiin neulomaan minun johdollani kahta purjetta veneeseni. Siihen piti panna lujinta palttinata kolmetoista kerrosta päällekkäin. Työ ja tekeminen minulla oli nuoria ja köysiä punoessa, sen puolen nuoria kun piti kiertää kymmenen, kaksi- jopa kolmekinkymmentä yhteen. Pitkän etsiskelemisen perästä löysin merenrannalta suuren kiven ankkuriksi alukseeni. Sadan lehmän rasvat annettiin minulle veneen voitelemista ja muita tarkoituksia varten. Suunnaton työ oli laittaa pisimmistä puista mastoja ja airoja, mutta siinä oli minulla paljo apua hänen majesteetinsa laivaveistämön kirvesmiehistä.
Kuukauden kuluttua minä ilmoitin odottelevani hänen majesteetinsa käskyjä ja olevani valmis lähtöön. Keisari korkeine perheinensä tuli ulos palatsista; minä laskeusin maahan suutelemaan kättä, jonka minulle armollisesti ojensivat keisarinna ja nuoret prinsessat. Hänen majesteetinsa lahjoitti minulle viisikymmentä kukkaroa, kaksisataa sprugia kussakin, ja samalla oman kuvansa luonnollisessa koossa. Sen pistin heti kintaaseni, jotta säilyisi ehjänä. Juhlamenoja läksiäisissä oli niin ylen monta, ett'ei niitten kuvaamisella maksa lukijaa vaivata.
Lastasin veneeseni sata teurastettua härkää, kolmesataa lammasta ja samassa suhteessa leipää ja juomavettä sekä niin paljon liharuokia kuin neljäsataa kokkia ennätti saada valmiiksi. Mukaani otin elävinä kuusi lehmää ja kaksi sonnia sekä yhtä paljon uuhia ja pässejä. Aikomukseni näet oli saada noita rotuja leviämään isänmaahani. Rehuiksi niille pantiin laivaan suuri kantamus heiniä ja säkillinen jyviä. Olisin mielelläni ottanut mukaani tusinallisen alkuasukkaitakin, mutta sitä ei keisari sallinut millään ehdolla. Taskut tarkastettiinkin minulta hyvin huolellisesti, ja sitä paitsi minun täytyi kunniasanallani luvata keisarille, ett'en vie mukaani ainoatakaan hänen alamaisistansa ilman hänen omaa suostumustaan.
Saatuani nyt kaikki niin hyvään kuntoon kuin suinkin osasin, minä nostin purjeet 24:nä syyskuuta 1701 kello 6 aamulla. Purjehdittuani noin neljä meripeninkulmaa pohjoiseen, kääntyi tuuli kaakkoiseksi, ja kello 6 illalla huomasin luoteessa pienen saaren. Laskin sitä kohti ja kävin ankkuriin tuulen alle. Saari näkyi olevan autio. Siinä illastin sitten, kävin pitkälleni ja makasin ainakin kuusi tuntia. Heräsin pari tuntia ennen päivännousua.
Haukkasin hiukan suurusta, nostin ankkurin ja läksin purjehtimaan eilistä kurssia taskukompassini mukaan. Aikomukseni oli päästä jollekin niistä saarista, joita arvasin olevan van Diemenin maasta pohjoiseen. Sinä päivänä en löytänyt missään maata, mutta seuraavana, kuljettuani minun laskujeni mukaan noin 24 meripeninkulmaa Blefuscusta, huomasin kello 3:n tienoissa illalla purjeen kulkevan kaakkoiseen. Minulla oli kurssina itä. Minä huusin sille, mutta ei vastattu. Tuulen laimetessa huomasin kumminkin tulevani yhä lähemmäs laivaa. Minä vedin ylös mikä vaan purjetta oli, ja puolen tunnin perästä minut huomattiin laivasta. Sieltä nostettiin lippu ja lauaistiin tykki merkiksi.
Ei ole sanoin selitettävissä, mitä riemua tunsinkaan, toivoessani vielä kerran saavani nähdä rakkaan kotimaani ja kalliit omaiseni siellä. Laiva laski purjeensa alas, ja minä saavuin sen luokse kello viiden ja kuuden välillä illalla syyskuun 26 p:nä. Sydän sykähteli rinnassani, nähtyäni Englannin värit. Pistin lehmät ja lampaat taskuuni ja nousin laivaan, mukanani vähäiset evääni. Laiva oli englantilainen kauppa-alus, paluumatkalla Japanista Etelämeren kautta, parhaillaan 30:nellä asteella eteläistä leveyttä. Kapteeni, John Biddle, Deptfordista, oli ystävällinen herra ja erinomainen merenkulkija. Laivaväkeä oli 50 miestä, joitten joukossa muuan vanha tuttavani Pietari Williams. Hän puhui puolestani hyvää kapteenille, ja tämä kohtelikin minua varsin suosiollisesti, tiedustellen, mistä minä tulen, ja minne minulla matka. Minä kerroin heille vaiheeni muutamilla sanoilla, mutta he pitivät minua mielipuolena, arvellen, että monet vaarat kai ne olivat panneet pääni pyörälle. Sitten vasta he uskoivat minua kuin olin vetänyt taskustani esille mustat raavaat ja lampaat. Näytin vielä kultarahatkin, jotka olin saanut lahjaksi Blefuscun keisarilta, samoin hänen kuvansa luonnollisessa koossa ynnä monta muuta harvinaista kalua ja kapinetta. Annoin sitten kapteenille kaksi kukkarollista kultarahoja ja lupasin lahjoittaa hänelle, Englantiin tultuamme, parin raavaita ja lampaita.
Matka kävi kaikin puolin onnellisesti, ja 13:na huhtikuuta 1702 kävimme ankkuriin Downsin suurella redillä Kentin rannikolla. Muuta tapaturmaa ei minulle sattunut kuin se, että rotat söivät minulta yhden lampaan. Löysin vain pelkät luut; lihat oli syöty sirulleen. Muun karjani vein ehjänä maahan ja laskin laitumelle Greenwichin pallokentillä.
Englannissa en viipynyt kuin vähän aikaa, mutta sillä välin ennätin ansaita koko joukon rahaa, näyttelemällä elukoitani ylhäisille henkilöille ja muillekin. Ennenkuin läksin toiselle retkelleni, möin karjani kuuteensataan puntaan. Sittemmin, viimeiseltä matkalta palattuani, huomasin karjani lisääntyneen suurissa määrin, varsinkin lampaitten. Siitä on luullakseni oleva paljokin hyötyä villateollisuudelle, niillä kun villa on erinomaisen hienoa.
Kaksi kuukautta vain viivyin vaimoni ja lasteni luona: en saanut rauhaa kiihkoisalta halultani, päästä näkemään yhä uusia maita. Jätin tuhannen viisisataa puntaa vaimolleni ja hankin perheelleni soman asunnon Redriffissä. Muun omaisuuden otin mukaani, osaksi rahassa, osaksi tavarassa, toivoen saavani varallisuuteni kartutetuksi matkalla. Vanhin enoni oli jättänyt minulle pienen maatilan lähellä Eppingiä. Se tuotti vuosittain kolmekymmentä puntaa. Sitä paitsi oli minulla vuokrattuna Black Bull ("musta härkä") niminen tila Fetter Lanessa, joka tuotti vielä enemmän. Ei siis ollut pelkoa, että perheeni joutuu vaivaishoidon niskoille. John poikani kävi alkeiskoulua ja oli kiltti lapsi. Tyttäreni Betty, joka nyttemmin on jo naimisissa, ja jolla jo on omiakin lapsia, oli ompelukoulussa.
Sanoin jäähyväiset vaimolleni ja lapsilleni, jolloin kyyneleitä kyllä vuodatettiin kummaltakin puolen. Sitten astuin Adventure nimiseen laivaan, kapteenina John Nicholas, Liverpoolista. Se oli 300 tonnin vetoinen, määräpaikkana Surat.
Tästä matkasta enemmän kertomukseni toisessa osassa.