KAHDEKSAS LUKU

Tekijä pääsee onnellisen sattuman nojalla lähtemään Blefuscusta ja palaa erinäisiä vaikeuksia koettuaan onnellisesti syntymämaahansa.

Oltuani maassa kolme päivää lähdin uteliaisuuden ajamana saaren koillisrannalle ja näin merellä, suunnilleen puolen meripenikulman päässä, jonkin kumoutunutta venhettä muistuttavan esineen. Riisuin kenkäni ja sukkani, kahlasin pari-kolmesataa kyynärää merelle päin ja havaitsin nousuveden kuljettavan esinettä yhä lähemmäksi. Sitten huomasin aivan selvästi, että se oli venhe, ja otaksuin myrskyn temmanneen sen irti jostakin aluksesta. Palasin heti kaupunkiin ja pyysin Hänen Keisarillista Majesteettiansa lainaamaan kaksikymmentä jäljelläolevan laivaston suurinta alusta sekä kolmetuhatta merimiestä vara-amiraalin johtamina. Laivasto kiersi saarta minun kulkiessani suorinta tietä paikalle, jossa olin venheen nähnyt. Perille tultuani havaitsin sen ajautuneen vieläkin lähemmäksi. Merimiehillä oli varalla köysiä, jotka olin ennakolta punonut riittävän vahvoiksi. Laivojen saavuttua riisuuduin ja kahlasin, kunnes tulin suunnilleen sadan kyynärän päähän venheestä. Sitten minun täytyi uida saavuttaakseni sen. Merimiehet heittivät minulle nuoran, jonka kiinnitin venheen kokassa olevaan reikään; toinen pää sidottiin erääseen sotalaivaan. Kohta havaitsin kuitenkin työni sangen hyödyttömäksi, sillä kun en pohjannut, en voinut mitään tehdä. Senvuoksi minun täytyi uida venheen jäljessä ja tyrkätä sitä toisella kädellä eteenpäin niin usein kuin voin, ja vuoksiveden auttaessa pääsin etenemään sen verran, että aloin hädin tuskin pohjata, leuka vedenpinnan yläpuolelle kurkotettuna. Lepäsin pari kolme minuuttia ja puukkasin sitten jälleen venhettä kerran toisensa jälkeen, kunnes olin vedessä vain kainaloita myöten. Siten suoritettuani työn vaivalloisimman osan otin erääseen alukseen sijoitetut touvit ja kiinnitin ne ensin venheeseen ja sitten yhdeksään niistä aluksista, jotka oli jätetty käytettävikseni. Tuuli oli suotuisa, laivat hinasivat ja minä työnsin, kunnes tulimme neljänkymmenen kyynärän päähän rannasta. Minä odotin luodeveden aikaan asti, kuljin sitten kuivin jaloin venheen luo, sain kahden tuhannen köysillä ja väkipyörillä varustetun miehen avulla käännetyksi sen kölilleen ja havaitsin sen vain vähän vioittuneeksi.

En nyt tahdo rasittaa lukijaani kuvailemalla kaikkia niitä vaikeuksia, joita minun täytyi voittaa, ennenkuin sain eräänlaisten kymmenen päivän kuluessa valmistamieni airojen avulla kuljetetuksi venheen Blefuscun kuninkaalliseen satamaan, jonne saapuessani kerääntyi valtava ihmisjoukko ankaran ihmettelyn vallassa katselemaan sellaista suunnatonta alusta. Minä sanoin Keisarille, että onnellinen sattuma oli ajanut tämän venheen luokseni kuljettamaan minut johonkin paikkaan, josta voin palata syntymämaahani, ja pyysin Hänen Majesteetiltaan valtuutta sen varustamiseen tarvittavien aineiden hankkimiseksi sekä lupaa poistua maasta. Ystävällisesti kehoiteltuaan minua jäämään hallitsija suvaitsikin suostua pyyntööni.

Olin kaiken aikaa ollut kovin ihmeissäni, kun en ollut kuullut Keisarimme lähettäneen Blefuscun hoviin mitään minua koskevaa noottia. Myöhemmin sain yksityisesti tietää, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka ei aavistanutkaan minun tietävän mitään aikomuksistaan, luuli minun lähteneen Blefuscuun täyttääkseni lupaukseni ja hänen antamansa luvan nojalla, jonka koko Hovi hyvin tiesi, ja otaksui, että palaisin parin päivän kuluttua suoritettuani kunnioittavan vierailuni. Lopulta viipymiseni kuitenkin alkoi häntä huolestuttaa, hän neuvotteli valtiovarainhoitajan ja toisten salajuoneen kuuluvien henkilöiden kanssa, ja sitten lähetettiin matkaan eräs korkea-arvoinen henkilö, mukanaan syytösartiklaini jäljennös. Lähettiläs sai tehtäväkseen esittää Blefuscun hallitsijalle, kuinka erinomaisen lempeä hänen herransa oli tyytyessään rankaisemaan minua ainoastaan näön menetyksellä, kuinka olin paennut oikeutta ja että minulta, ellen palaisi kahden tunnin kuluessa, otettaisiin pois nardacin arvonimi ja minut julistettaisiin maanpetturiksi. Lähettiläs lisäsi vielä herransa edellyttävän, että hänen veljensä, Blefuscun keisari, molempien valtakuntien välillä vallitsevan rauhan ja ystävyyden säilyttämiseksi, käskisi toimittaa minut takaisin Lilliputiin, kädet ja jalat sidottuina, kavaltajana rangaistavaksi.

Kolme päivää asiaa harkittuaan Blefuscun Keisari lähetti vastauksen, johon sisältyi paljon kohteliaisuuksia ja anteeksipyyntöjä. Hän huomautti, että mitä tuli siihen, että minut oli lähetettävä sidottuna, hänen korkea veljensä varmaan tiesi asian mahdottomaksi; että vaikka olinkin riistänyt häneltä laivaston, hän sittenkin oli minulle suuressa kiitollisuudenvelassa rauhaa solmittaessa tekemistäni lukuisista hyvistä palveluksista. Hän lisäsi, että molemmat majesteetit voivat aivan pian olla rauhalliset; minä näet olin löytänyt rannikolta valtavan suuren aluksen, joka kannatti minut ja jonka hän oli käskenyt avustuksellani ja johdollani saattaa kuntoon, joten hän siis toivoi molempien valtakuntien muutaman viikon kuluttua vapautuvan tästä sietämättömästä rasituksesta.

Tämän vastauksen saatuaan lähettiläs palasi Lilliputiin, ja Blefuscun hallitsija kertoi sitten minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, samalla tarjoten (tosin kaikkein ankarimman vaitiolovelvollisuuden ehdolla) armollista suojelustaan, jos jäisin hänen palvelukseensa. Vaikka uskoin hänen ehdotuksensa vilpittömäksi, päätin kuitenkin, mikäli suinkin mahdollista, olla enää milloinkaan luottamatta ruhtinaisiin ja ministereihin. Asianmukaisesti kiitettyäni häntä suopeasta ehdotuksesta pyysin nöyrästi anteeksi, etten voinut tarjoukseen suostua. Sanoin hänelle, että koska kerran sattuma, hyvä tai huono, oli ohjannut venheen luokseni, tahdoin mieluummin uskaltautua valtamerelle kuin olla riidanaiheena kahden niin mahtavan hallitsijan välillä. Keisari ei näyttänytkään siitä pahastuvan, ja myöhemmin sain sattumalta kuulla, että hän itse ja useimmat hänen ministerinsä olivat erittäin iloiset päätöksestäni.

Nämä seikat saivat minut pyrkimään matkaan hiukan aikaisemmin kuin olin aikonut, ja hovi, joka kärsimättömänä odotti lähtöäni, avusti minua erittäin auliisti. Viisisataa työmiestä määrättiin valmistamaan ohjeitteni mukaan kahta purjetta venheeseeni latomalla päälletysten kolmetoista sarkaa karkeinta palttinaa. Minulla itselläni oli vaivalloinen työ valmistaessani touvia ja köysiä punomalla yhteen kaksi- tai kolmekymmentä heidän paksuinta köyttänsä. Ankkuriksi kelpasi iso kivi, jonka satuin pitkien etsintöjen jälkeen löytämään rannasta. Minä sain kolmensadan lehmän talin venheeni voitelemista ja muita tarkoituksia varten. Minä näin uskomattoman suurta vaivaa kaataessani muutamia kookkaimpia rakennuspuita valmistaakseni niistä airot ja mastoja, mutta tässä työssä olivat minulle sentään suureksi avuksi Hänen Majesteettinsa laivanrakentajat, jotka höyläsivät teokseni sileiksi, kun olin saanut ne hahmolleen.

Suunnilleen kuukauden kuluttua, kun kaikki oli valmista, lähetin Hänen Majesteettilleen sanan, että odotin hänen määräystään ja pyysin päästä sanomaan hyvästi. Keisari ja Kuninkaallinen Huone tulivat ulos palatsista; minä paneuduin pitkäkseni maahan suutelemaan Keisarin kättä, jonka hän, samoinkuin Keisarinna ja nuoret prinssit ja prinsessat, erittäin armollisesti minulle ojensi. Hänen Majestettinsa lahjoitti minulle viisikymmentä kukkaroa, joissa kussakin oli kaksisataa sprugia, sekä luonnolliseen kokoon maalatun muotokuvansa, jonka heti pistin toiseen käsineeseeni, jottei se mitenkään vahingoittuisi. Lähtööni liittyi niin ylen paljon juhlamenoja, etten tahdo nyt niitä kaikkia kuvailemalla lukijaani väsyttää.

Minä otin eväikseni sata häränruhoa ja kolmesataa lammasta sekä vastaavan määrän leipää ja juomia, ja lisäksi valmista ruokaa niin paljon kuin neljäsataa kokkia ehti keittämään ja paistamaan. Otin vielä mukaani kuusi lehmää ja kaksi sonnia ja yhtä monta uuhta ja pässiä, kaikki elävinä, aikoen kuljettaa ne mukanani syntymämaahani ja antaa rodun siellä jatkua. Voidakseni elättää niitä venheessäni olin varustanut matkaan ison heinätaakan ja jauhopussin. Olisin mielelläni ottanut matkaani vielä tusinan verran maan asujaimia, mutta siihen Keisari ei missään tapauksessa suostunut. Kaikki taskuni tutkittiin erittäin tarkoin, ja Keisari vannotti minua vielä kunniasanaani vedoten, etten kuljettaisi pois yhtäkään hänen alamaistaan, en siinäkään tapauksessa, että he itse siihen suostuisivat ja sitä haluaisivat.

Siten kaikin puolin parhaani mukaan varustauduttuani nostin purjeet syyskuun 24 p:nä 1701, kuuden aikaan aamulla. Purjehdittuani suunnilleen neljä peninkulmaa pohjoiseen kaakkoistuulessa sain kello kuuden aikaan iltapuolella näkyviini pienen saaren noin puolen peninkulman päässä luoteessa. Jatkoin matkaani ja laskin ankkurin asumattomalta näyttävän saaren suojanpuoliseen rantaan. Sitten virkistin itseäni hiukan ja menin levolle. Minä nukuin hyvin ja arviolta ainakin kuusi tuntia, sillä kaksi tuntia heräämiseni jälkeen havaitsin päivän koittavan. Yö oli kirkas. Aamiaiseni nautin ennen auringonnousua, ja tuulen ollessa suotuisa nostin ankkurin ja purjehdin samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä, taskukompassi opastajanani. Tarkoitukseni oli mikäli mahdollista saavuttaa jokin niistä saarista, joiden otaksuin sijaitsevan Van Diemenin maan koillispuolella. Tämän päivän kuluessa en kumminkaan nähnyt mitään, mutta seuraavana päivänä, suunnilleen kolmen aikaan iltapuolella, kun olin oman arvioni mukaan ehtinyt noin kahdenkymmenen neljän peninkulman päähän Blefuscusta, sain näkyviini purjeen, joka liikkui kaakkoiseen; minä ohjasin suoraan itään. Minä preijasin, mutta en saanut mitään vastausta. Huomasin kuitenkin saavuttavani sitä, sillä tuuli alkoi tyyntyä. Nostin täydet purjeet, ja puolen tunnin kuluttua alus havaitsi minut, kohotti Englannin lipun ja laukaisi tykin. Mahdoton on kuvailla iloa, jota tunsin saadessani toivoa näkeväni jälleen rakkaan syntymämaani ja sinne jättämäni kalliit omaiset. Alus vähensi purjeita, ja minä tulin sen kupeelle viiden ja kuuden välillä iltapuolella, syyskuun 26 p:nä. Englannin värien näkeminen sai sydämeni ilosta sykähtelemään. Minä pistin lehmäni ja lampaani taskuun ja nousin alukseen, mukanani kaikki vähät evääni. Alus oli englantilainen kauppalaiva, joka palasi Japanista Pohjois- ja Etelämeren tietä; sen kapteeni, Deptfordista kotoisin oleva mr John Biddle, oli erittäin sivistynyt mies ja erinomainen purjehtija. Me olimme nyt kolmenkymmenen asteen kohdalla eteläistä leveyttä. Laivassa oli noin viisikymmentä miestä, ja minä kohtasin heidän joukossaan erään vanhan kumppanin, Peter Williamsin, joka suositteli minua kapteenille. Tämä herrasmies kohteli minua ystävällisesti ja halusi kuulla, mistä viimeksi tulin ja minne olin menossa. Minä kerroin hänelle asian muutamin sanoin, mutta hän luuli minun hourivan ja otaksui kokemieni vaarojen hämmentäneen järkeni. Mutta kun vedin esiin taskustani mustat nautani ja lampaani, hän ne nähtyään ja kovin ihmeteltyään uskoi minun puhuneen täyttä totta. Sitten näytin hänelle Blefuscun Keisarilta saamani kultarahat, Hänen Majesteettinsa luonnolliseen kokoon maalatun muotokuvan ja muutamia muita sen maan erikoisuuksia. Lahjoitin hänelle kaksi kukkaroa, joissa kummassakin oli kaksisataa sprugia, ja lupasin Englantiin saavuttua lahjoittaa hänelle lehmän ja tiineen emälampaan.

En väsytä lukijaani yksityiskohtaisesti kertomalla tästä matkasta, joka yleensä sujui erittäin onnellisesti. Me saavuimme Downsiin huhtikuun 13 p:nä 1702. Ainoa onneton sattuma oli, että rotat laivassa söivät minulta lampaan; löysin sen luut eräästä nurkasta, paljaiksi kaluttuina. Muun karjani minä kuljetin onnellisesti maihin ja päästin laitumelle nurmikolle Greenwichin luona, missä hieno ruohonnukka näytti maistuvan niistä erinomaisen hyvältä, vaikka olin pelännyt käyvän aivan toisin. Minun olisi tuskin onnistunut säilyttää niitä elossa niin pitkän matkan aikana, ellei kapteeni olisi antanut minulle muutamia parhaita laivakorppujansa, jotka jauhoksi murennettuina ja veteen sekoitettuina olivat elukkaini alinomaisena ravintona. Englannissa viettämänäni lyhyenä aikana hankin itselleni huomattavat tulot näyttämällä karjaani ylhäisille henkilöille ja muillekin, ja ennenkuin lähdin toiselle retkelle, möin ne kuudestasadasta punnasta. Viimeksi matkoiltani palattuani havaitsin rodun melkoisesti lisääntyneen, erittäinkin lampaiden, ja minä toivon siitä koituvan hyötyä kutomateollisuudelle, koska niiden villa on erinomaisen hienoa.

Minä viivyin vaimoni ja lasteni luona vain kaksi kuukautta; sammumaton haluni päästä näkemään vieraita maita ei sallinut minun jäädä pitemmäksi ajaksi. Vaimolleni jätin tuhatviisisataa puntaa ja sijoitin hänet asumaan hyvään taloon Redriffiin. Muun omaisuuteni otin mukaani, osittain rahana, osittain tavaroina, toivoen voivani lisätä varallisuuttani. Vanhin setäni John oli jättänyt minulle perinnöksi lähellä Eppingiä sijaitsevan maatilan, joka tuotti vuosittain suunnilleen kolmekymmentä puntaa, ja sitäpaitsi olin vuokrannut pitkäksi aikaa Fetter-Lanessa sijaitsevan Mustan Härän ravintolan, josta hyödyin paljoa enemmän, joten minun ei tarvinnut pelätä perheeni joutuvan kunnan elätettäväksi. Poikani Johnny, joka oli saanut setänsä nimen, kävi latinakoulua ja oli taipuisa lapsi. Tyttäreni Betty (joka nyt on hyvissä naimisissa ja monen lapsen äiti) oppi silloin parhaillaan neulomaan. Kummallakin taholla vuodatettiin kyyneliä, kun sanoin hyvästi vaimolleni, pojalleni ja tyttärelleni ja lähdin Seikkailijaan, kolmensadan tonnin vetoiseen kauppa-alukseen, jonka määräpaikkana oli Surat ja komentajana kapteeni John Nicholas Liverpoolista. Mutta kertomus tästä kuuluu Retkieni toiseen osaan.

TOINEN OSA

MATKA BROBDINGNAGIIN

ENSIMMÄINEN LUKU

Ankaran myrskyn kuvaus. Isovenhe lähetetään noutamaan vettä, ja tekijä lähtee mukana tutustuakseen maahan. Hän jää rannalle, eräs maan asujain sieppaa hänet ja vie maanviljelijän taloon. Hänen vastaanottonsa ja erinäisiä siellä sattuneita seikkailuja. Maan asukkaita kuvaillaan.

Luonto ja sallimus olivat määränneet minut viettämään toimeliasta ja levotonta elämää, ja niin lähdin jo kaksi kuukautta palaamiseni jälkeen jälleen kotimaastani astumalla kesäkuun 20 p:nä 1702 Downsissa Seikkailija-nimiseen alukseen, jonka kapteenina oli cornwallilainen komentaja John Nicholas ja jonka oli määrä purjehtia Suratiin. Tuuli oli erittäin suotuisa, kunnes saavuimme Hyväntoivon niemeen, missä astuimme maihin noutaaksemme raikasta vettä. Mutta kun sitten havaitsimme laivamme vuotavan, kävimme purkamaan lastia ja jäimme sinne talvehtimaan. Kapteenimme sairastui vilutautiin, ja senvuoksi emme päässeet Kap-maasta lähtemään ennen maaliskuun loppua. Silloin nostimme purjeet ja kuljimme onnellisesti Madagaskarin salmesta; mutta kun sitten olimme ehtineet tämän saaren pohjoispuolelle ja olimme suunnilleen viiden asteen päässä eteläistä leveyttä, niin tuuli, joka näillä vesillä yleensä puhaltaa tasaisesti pohjoisen ja lännen väliltä joulukuun alusta toukokuun alkuun, rupesi huhtikuun 19 p:nä puhaltamaan paljoa kiivaammin ja melkoista lännempää kuin tavallisesti. Sitä jatkui kaikkiaan kaksikymmentä päivää, jona aikana me ajauduimme hiukan itäänpäin Molukkein saaristosta ja suunnilleen kolme astetta päiväntasaajan pohjoispuolelle, kuten kapteenimme toukokuun 2 p:nä asiaa tutkiessaan havaitsi. Silloin tuuli tyyntyi ihan tyveneksi, ja minä olin siitä erittäin iloinen. Mutta kapteeni, joka oli hyvin perehtynyt purjehtimiseen niillä vesillä, kehoitti meitä varustautumaan uuden myrskyn varalta. Myrsky puhkesikin jo seuraavana päivänä: alkoi näet puhaltaa eteläinen tuuli, niinsanottu etelämonsuuni.

Havaittuamme, että tuuli alkoi kiihtyä ylenmäärin, me reivasimme varpapurjeen ja olimme valmiit sitomaan kokkapurjeen; mutta kun sää ilmeisesti oli muuttumassa rajuksi, tarkastimme, että kaikki tykit olivat lujasti kiinni, ja korjasimme peräpurjeen. Aluksemme oli kovin kallellaan, ja pidimme parempana laskettaa myötätuuleen kuin yrittää tiukasti tuuleen tai luovimalla. Me reivasimme kokkapurjeen ja kiinnitimme sen ja kiristimme jalusnuoran; suuntaa alennettiin, ja laiva kääntyi moitteettomasti. Sitten kiinnitimme jiikitouvin, mutta purje oli revennyt; me laskimme raakapuun alas, saimme purjeen kannelle ja selvitimme taklingin. Myrsky oli raju; aallot vyöryivät korkeina ja uhkaavina. Me kiristimme ruoritangon taljaköyttä auttaaksemme peränpitäjää. Emme laskeneet märssypurjetta, vaan jätimme kaikki paikoilleen, sillä alus lasketti varsin sievästi peräntakaista, ja me tiesimme, että se märssypurjeen ylhäällä ollessa totteli paremmin ja halkoi helpommin aaltoja; edessämme näet oli aava vesi. Myrskyn lauhduttua vedimme ylös keulapurjeen ja isonpurjeen ja käänsimme aluksen tuuleen; sitten vedimme ylös mesaanipurjeen, märssy- ja keulamärssypurjeen. Suuntamme oli itäkoillinen; tuuli puhalsi lounaasta. Me kiristimme ylähangan halsseja, heitimme irti ylähangan ahtimet ja nokkaköydet, otimme sisään alahangan prässit, kiristimme ne ja ylähangan keulanuorat kireälle, kiinnitimme ne, käänsimme mesaanipurjeen tuuleen ja pidimme sen niin täynnä ja kiinteänä kuin se suinkin pysyi.

Tämän myrskyn jälkeen, jota seurasi tuima länsilounainen, me ajauduimme arvioni mukaan suunnilleen viisisataa peninkulmaa itään, joten vanhinkaan laivamme miehistä ei kyennyt sanomaan, missä maailman osassa olimme. Muonavaramme olivat riittävät, aluksemme oli luja ja miehistömme terveydentila hyvä; mutta me kärsimme ankaraa juomaveden puutetta. Pidimme parhaana purjehtia samaan suuntaan sen sijaan, että olisimme ohjanneet pohjoisempaan ja voineet siten joutua Suur-Tatarian luoteisosiin ja jäätyneille merille.

Kesäkuun 16 p:nä 1703 havaitsi märssykorissa oleva laivapoika maan. 17 p:nä tuli selvästi näkyviimme iso saari tai manner (emme näet tietäneet, kumpi). Sen eteläpuolella pisti mereen kapea niemeke muodostaen lahdelman, joka kuitenkin oli niin matala, ettei toistasataa tonnia vetävä alus voinut siihen laskea. Me heitimme ankkurin peninkulman päässä tästä poukamasta, ja kapteenimme lähetti isossavenheessä tusinan hyvin asestettuja miehiä, joiden oli määrä tuoda astioissa suolatonta vettä, jos sitä suinkin oli saatavissa. Minä pyysin kapteenilta lupaa saada lähteä heidän kerällään tarkastelemaan maata ja tekemään ehkä hyvinkin mielenkiintoisia löytöjä. Tultuamme maihin emme nähneet mitään jokea tai lähdettä emmekä merkkiäkään asujaimista. Miehistö lähti senvuoksi rantaa pitkin etsiäkseen suolatonta vettä meren läheisyydestä, ja minä kuljin yksin suunnilleen peninkulman toisaalle, missä havaitsin maan aivan hedelmättömäksi ja karuksi. Minua alkoi kohta väsyttää, ja kun en huomannut mitään mielenkiintoista, palasin hiljalleen poukamaan päin. Näköala merelle oli aivan vapaa, ja minä näin miestemme jo nousseen venheeseen ja soutavan kaikin voimin kohti laivaamme. Aioin juuri huutaa heille, vaikka siitä ei olisi ollut suurtakaan hyötyä, kun samassa näin jättiläismäisen olennon kahlaavan meressä heidän jäljessään niin nopeasti kuin voi. Vesi ei ulottunut hänen polviaan korkeammalle, ja hän otti huimia askelia; mutta venheellä oli puolen peninkulman etumatka, ja meri oli niillä tienoilla täynnä rosoisia luotoja, joten hirviö ei saavuttanut venhettä. Tämä minulle kerrottiin myöhemmin; en näet uskaltanut jäädä näkemään seikkailun päättymistä, vaan juoksin mitä kiireimmin takaisin ja kiipesin jyrkälle kukkulalle, jolta näin osan maata. Minä havaitsin sen täysin viljellyksi, mutta ensimmäinen hämmästyttävä seikka oli ruohon pituus: se näkyi niittymailla olevan suunnilleen kahdenkymmenen jalan korkuista.

Sitten tulin suurelle valtatielle, kuten luulin, mutta todellisuudessa vain erään ohrapellon halki johtavalle pienelle polulle. Sitä pitkin astelin vähän aikaa, mutta en nähnyt juuri mitään kummallakaan puolella, koska oli kohta elonkorjuun aika ja vilja kohosi ainakin neljäkymmentä jalkaa korkeana. Tunnin vaellettuani tulin toiseen päähän peltoa, jota ympäröivä pensasaita oli ainakin sadanviidenkymmenen jalan korkuinen. Pensasaidan puut olivat niin valtavan suuria, etten kyennyt edes arviolta määrittelemään niiden pituutta. Tältä pellolta toiselle johtivat jalkaportaat. Niissä oli neljä askelmaa ja ylinnä iso paasi. Minun oli mahdoton käyttää näitä portaita, sillä jokainen askelma oli kuuden jalan korkuinen ja laella oleva paasi suunnilleen kaksikymmentä jalkaa. Olin parastaikaa etsimässä jotakin reikää pensasaidasta, kun samassa näin viereisellä pellolla maan asukkaan, joka lähestyi portaita ja oli samaa kokoa kuin mies, jonka olin nähnyt ajavan takaa venhettämme. Olento näytti tavallisen kellotapulin suuruiselta ja astui arviolta kymmenen kyynärää joka askelella. Minä jouduin mitä ankarimman pelon ja hämmästyksen valtaan ja piilouduin kiireesti ohrapeltoon. Sieltä näin hänen seisovan portaiden laella katsellen oikealla puolella sijaitsevalle toiselle pellolle ja kuulin hänen huutavan äänellä, joka oli verrattomasti tömyrin ääntä voimallisempi. Mutta ääni pauhasi niin korkealla ilmassa, että aluksi tosiaankin luulin sitä ukkosen jylinäksi. Sitten saapui hänen luokseen seitsemän samanlaista hirviötä, kaikilla kädessä sirppi, joka oli suunnilleen kuuden viikatteen veroinen. Nämä miehet eivät olleet yhtä hyvin puetut kuin ensimmäinen, jonka palvelijoilta tai työläisiltä he näyttivät, koska alkoivat hänen heille jotakin sanottuaan leikata viljaa siitä pellosta, jossa minä olin. Minä pysyttelin heistä niin loitolla kuin suinkin voin, mutta minun oli erinomaisen vaikea liikkua, koska ohran korret olivat toisinaan vain jalan päässä toisistaan, joten hädin tuskin pääsin pujottautumaan niiden välitse. Onnistuin kumminkin etenemään, kunnes tulin sellaiseen kohtaan, missä sade ja tuuli oli lyönyt viljan lakoon. Siinä en mitenkään päässyt eteenpäin, sillä korret olivat niin toisiinsa kietoutuneet, etten voinut ryömiä läpi, ja maahan taipuneiden tähkien vihneet olivat niin jäykät ja kärkevät, että tunkeutuivat vaatteitten läpi lihaani. Samalla kuulin leikkuumiesten olevan korkeintaan sadan kyynärän päässä minusta. Uupumuksen masentamana ja kerrassaan huolen ja epätoivon valtaan joutuneena heittäydyin pitkäkseni johonkin vakoon ja toivoin hartaasti saavani siinä päättää päiväni. Minä itkin ajatellessani turvatonta leskeäni ja isättömiä lapsia. Valitin omaa hulluuttani ja itsepäisyyttäni, kun olin vastoin ystävieni ja sukulaisteni neuvoa lähtenyt jälleen matkaan. Tämän kamalan mielenkuohun vallitessa en voinut olla ajattelematta Lilliputia, jonka asukkaat olivat pitäneet minua maailman kaikkein suurimpana ihmeenä. Siinä maassa minä olin kyennyt vetämään perässäni keisarillista laivastoa ja suorittamaan ne muut urotyöt, jotka tulevat säilymään valtakunnan aikakirjoissa ja joita jälkipolvet tuskin uskovat, vaikka miljoonat ovat olleet niitä näkemässä. Minä ajattelin, kuinka nöyryyttävältä täytyisi tuntua, jos minua pidettäisiin tämän kansan keskuudessa yhtä mitättömänä kuin yksinäistä lilliputilaista meidän keskuudessamme. Käsitin kuitenkin, että se oli vain vähäisin onnettomuuksistani. Onhan havaittu, että inhimilliset olennot ovat sitä julmempia, mitä suurempia, ja mitä muuta voinkaan niinmuodoin odottaa kuin että ensimmäinen eteeni osuva jättiläisbarbaari pistäisi minut poskeensa? Filosofit ovat epäilemättä oikeassa vakuuttaessaan meille, ettei mikään ole suurta tai pientä muuten kuin suhteellisesti. Olisihan voinut sattua niinkin, että lilliputilaiset olisivat tavanneet jonkin kansakunnan, jonka väki oli yhtä pientä heihin verrattuna kuin he itse minuun verraten. Ja kukapa tietää, eikö jossakin kaukaisessa, vielä löytämättömässä osassa maailmaa voi olla olemassa jokin kansa, joka kooltansa voittaa tämänkin jättiläisrodun?

Kauhistuneessa ja hämmentyneessä mielentilassani en kuitenkaan voinut syventyä näihin katselmuksiin. Eräs leikkaajista oli jo saapunut kymmenen kyynärän päähän siitä vaosta, jossa makasin, ja minä pelkäsin hänen seuraavalla askelella murskaavan minut jalkansa alle tai silpovan minut kahtia sirpillään. Kun hän siis aikoi jälleen astua eteenpäin, kiljaisin niin äänekkäästi kuin osasin. Valtava olento pysähtyi, tähyili vähän aikaa ympärilleen maahan ja havaitsi minut vihdoin vaossa makaamassa. Hän harkitsi asiaa vähän aikaa, niinkuin ainakin henkilö, joka tahtoo käydä käsiksi johonkin pieneen vaaralliseen elukkaan siten, ettei se pääse häntä kynsimään eikä puremaan, siis samoinkuin olin itse toisinaan tehnyt Englannissa yrittäessäni saada kiinni kärppää. Vihdoin hän uskalsi tarttua vyötäisiini takaapäin etusormellaan ja peukalollaan ja vei minut siten kolmen kyynärän päähän silmistään voidakseen lähemmin tarkastella hahmoani. Minä arvasin hänen tarkoituksensa, ja onnellinen sattuma soi minulle sen verran mielenmalttia, että päätin olla vähääkään vastustelematta hänen pidellessään minua ilmassa suunnilleen kuusikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, vaikka hän pahasti nipisteli kupeitani peläten minun luiskahtavan sormiensa lomitse. Minä uskalsin ainoastaan kohottaa katseeni kohti aurinkoa, liittää käteni rukoilevaan asentoon ja lausua muutamia sanoja nöyrällä ja surullisella äänellä, joka soveltui olotilaani. Pelkäsin näet joka hetki hänen heittävän minut maahan, niinkuin yleensä heitämme pienet epämiellyttävät eläimet, jotka tahdomme tuhota. Hyväksi onneksi minun ääneni ja eleeni näyttivät häntä miellyttävän, ja hän alkoi katsella minua mielenkiinnoin, kovin ihmetellen, että osasin lausua selviä sanoja, vaikka ei niitä ymmärtänyt. En voinut olla valittamatta, vuodattamatta kyyneliä ja pyörittelemättä päätäni siten hänelle ilmaistakseni, kuinka ankarassa pinteessä olin hänen etusormensa ja peukalonsa välissä. Hän näytti ymmärtävän, mitä tarkoitin, koska nosti nutunhelmansa, laski minut varovasti siihen ja juoksi isäntänsä luo, joka oli vauras maanviljelijä ja sama henkilö, jonka olin ensinnä pellolla nähnyt.

Saatuaan (kuten heidän keskustelunsa nojalla päättelin) sellaisen minua koskevan selonteon kuin hänen palvelijansa kykeni antamaan, isäntä otti kappaleen ohutta oljenkortta, joka oli suunnilleen kävelykepin paksuinen, ja kohotti sillä takkini liepeitä, joita näytti luulevan jonkinlaisiksi luonnon minulle lahjoittamiksi peitinsiiviksi. Sitten hän puhalsi hiukseni syrjään paremmin nähdäkseen kasvoni. Hän huusi rengeilleen tiedustellen heiltä (kuten myöhemmin kuulin), olivatko he milloinkaan ennen nähneet pelloissa minunlaistani pientä elikkoa. Sitten hän sijoitti minut varovasti maahan nelin jaloin kulkemaan, mutta minä nousin heti ja kävelin hitaasti edestakaisin osoittaakseni heille, etten aikonut karata. He istuutuivat piiriin ympärilleni voidakseen paremmin seurata liikkeitäni. Minä otin hatun päästäni ja kumarsin syvään isännälle, lankesin polvilleni, kohotin käteni ja katseeni ja lausuin muutamia sanoja niin kuuluvasti kuin suinkin voin. Sitten vedin taskustani rahakukkaron ja ojensin sen nöyrästi hänelle. Hän otti sen kämmenelleen, vei sen aivan lähelle silmiään nähdäkseen, mikä se oikeastaan oli, käänteli sitä useita kertoja hihastaan, ottamallaan neulalla, mutta ei saanut siitä selkoa. Minä tein hänelle merkin kehoittaen häntä sijoittamaan kätensä maahan, otin kukkaron, avasin sen ja kaadoin kaikki kultarahat hänen kouraansa. Siinä oli kaksi espanjalaista kultakolikkoa, jotka olivat kumpikin neljän pistolin veroiset, sekä pari-kolmekymmentä pienempää rahakappaletta. Huomasin hänen kostuttavan kielellään pikkusormensa päätä ja ottavan kämmeneltään suurimman kolikon ja sitten toisen, mutta hän ei tuntunut aavistavankaan, mitä ne olivat. Hän viittasi minua pistämään ne takaisin kukkaroon ja kukkaron takaisin taskuun, ja minä pidin parhaana menetellä niin, sitä ennen useat kerrat turhaan tarjottuani niitä hänelle.

Isäntä uskoi nyt joka tapauksessa varmaan, että minun täytyi olla järjellinen olento. Hän puhutteli minua monet kerrat, mutta hänen äänensä soi korvissani kuin vesimyllyn pauhina, vaikka hän tuntuikin ääntävän sanat varsin selvästi. Vastasin hänelle niin äänekkäästi kuin voin käyttäen eri kieliä, ja hän toi useat kerrat korvansa kahden kyynärän päähän, mutta kaikki suotta, sillä me emme kyenneet ollenkaan toisiamme tajuamaan. Sitten hän lähetti palvelijat työhön, otti taskustaan nenäliinan, käänsi sen kaksinkerroin ja levitti vasemmalle kämmenelleen laskettuaan kätensä maahan. Sitten hän viittasi minua nousemaan siihen, ja minä voinkin tehdä niin varsin helposti, koska hänen kätensä oli vain jalan paksuinen. Pidin parhaana totella ja peläten putoavani paneuduin pitkäkseni nenäliinalle, johon hän varmuuden vuoksi kietoi minut leukaa myöten kuljettaen minut sitten kotiinsa. Siellä hän kutsui luokseen vaimonsa ja näytti minua hänelle. Vaimo kiljaisi ja peräytyi niinkuin naiset Englannissa nähdessään sammakon tai hämähäkin. Tarkattuaan vähän aikaa käyttäytymistäni ja havaittuaan, kuinka hyvin otin varteen hänen miehensä viittaukset, hän kohta tyyntyi ja alkoi vähitellen kohdella minua mitä hellimmin.

Oli puolenpäivän aika, ja palvelija toi sisään päivällisen. Sen muodosti yksi ainoa vankka liharuoka (maamiehen yksinkertaisiin oloihin soveltuva) vadissa, jonka läpimitta oli suunnilleen neljäkolmatta jalkaa. Pöytäseuraan kuuluivat isäntä ja hänen vaimonsa, kolme lasta ja vanha isoäiti. Kun kaikki olivat istuutuneet, sijoitti isäntä minut vähän matkan päähän pöydälle, joka kohosi kolmenkymmenen jalan korkeuteen maasta. Minä olin hirmuisen pelon vallassa ja pysyttelin mahdollisimman kaukana pöydän reunasta peläten putoavani. Emäntä hienonsi hiukan lihaa, murensi leipää puulautaselle ja asetti sen eteeni. Minä kumarsin hänelle syvään, otin veitseni ja kahvelini ja aloin syödä tuottaen heille siten erinomaista iloa. Emäntä lähetti palvelijattarensa hakemaan pienen, suunnilleen kymmenen tuopin vetoisen ryypynmitan ja täytti sen jollakin juomalla. Minä kohotin astian vaivoin molemmilla käsilläni ja join mitä kunnioittavimmin arvoisan rouvan terveydeksi lausuen sanat englanninkielellä niin äänekkäästi kuin voin. Siitä koko pöytäseura remahti nauramaan niin herttaisesti, että melu sai minut melkein kuuroksi. Juoma muistutti mietoa omenaviiniä eikä maistunut pahalta. Isäntä viittasi minua tulemaan lautasensa luo, mutta kulkiessani pitkin pöytää, koko ajan ankaran hämmingin vallassa, jonka lukija hyvin arvannee ja antanee anteeksi, satuin kompastumaan leivänkuoreen ja kaaduin kopsahdin nenälleni kumminkaan vioittumatta. Minä nousin heti ja kun havaitsin kelpo väessä melkoisen huolestumisen ilmeitä, otin hattuni (jota hyvän tavan mukaan pidin kainalossani), heilutin sitä pääni päällä ja kajahdutin ilmoille kolmikertaisen hurraa-huudon osoittaakseni, ettei minulle ollut mitään pahaa tapahtunut kaatuessani. Mutta kun sitten jatkoin matkaani kohti isäntääni (mainitsen häntä tästä lähtien sillä nimellä), niin hänen nuorin poikansa, joka istui hänen vieressään, suunnilleen kymmenen vuoden ikäinen viikari, tarttui sääriini ja kohotti minut ilmaan niin korkealle, että kaikki jäseneni vapisivat. Hänen isänsä sieppasi kuitenkin minut pois häneltä ja sivalsi häntä samassa vasemmalle korvalle niin tuimasti, että siitä tillikasta olisi tuiskahtanut maahan kokonainen eurooppalainen ratsuväkijoukko. Sitten hän komensi pojan pois pöydästä. Mutta kun pelkäsin pojan voivan kantaa siitä kaunaa minulle ja varsin hyvin muistin, kuinka ilkeitä kaikki meikäläisetkin lapset luonnostaan ovat varpusille, kaniineille, pienille kissanpojille ja koiranpennuille, lankesin polvilleni, osoitin poikaa ja tein parhaani mukaan isännälleni ymmärrettäväksi, että toivoin hänen antavan pojalle anteeksi. Isä suostui, ja poika sijoittui jälleen paikalleen. Sitten menin hänen luokseen ja suutelin hänen kättään, johon isäntäni tarttui silitellen minua sillä hellä varoen.

Kesken päivällistä hyppäsi emännän suosikkikissa hänen syliinsä. Minä kuulin takaani sellaisen surinan kuin olisi siellä pyörinyt tusinan verta vyyhdinpuita ja kun käänsin päätäni, havaitsin valtavan hyrinän johtuvan mainitusta eläimestä, joka näytti kolmen härän kokoiselta, kuten arvioin sen pään ja käpälien nojalla emännän sitä ruokkiessa ja silitellessä. Tuon luontokappaleen villi ulkonäkö sai minut ihan suunniltani, vaikka seisoinkin pöydän toisessa päässä, suunnilleen viidenkymmenen jalan etäisyydessä, ja vaikka emäntä piteli sitä kiinni peläten sen voivan syöksyä kimppuuni ja temmata minut kynsiinsä. Kävi kuitenkin ilmi, ettei ollut mitään vaaraa olemassa, sillä kissa ei välittänyt minusta vähääkään, kun isäntä sijoitti minut kolmen kyynärän päähän siitä. Ja kun olin aina kuullut sanottavan sekä omien retkieni aikana käytännössä havainnut todeksi, että pakeneminen tai pelon ilmaiseminen varmasti saa villin eläimen ajamaan takaa ihmistä ja käymään hänen kimppuunsa, päätin olla tässä vaarallisessa tilanteessa osoittamatta minkäänlaista huolestumista. Astelin pelkäämättä viisi kuusi kertaa aivan kissan editse, ja se vetäytyi taaksepäin ikäänkuin olisi pelännyt minua. Vähemmän välitin koirista, joita tuli huoneeseen kolme neljä, kuten ainakin maalaistaloissa; eräs niistä, kahlekoira, oli neljän norsun kokoinen ja toinen, vinttikoira, vielä hiukan korkeampi, joskaan ei yhtä jykevä.

Kun päivällinen oli päättymässä, tuli huoneeseen imettäjä, käsivarrella vuoden vanha lapsi, joka heti havaitsi minut ja parkaisi pahan sävelen, joka olisi kuulunut Lontoon sillalta Chelsean tienoille saakka. Tämä pikkulasten tavallinen mielenosoitus tarkoitti sitä, että minut oli jätettävä sille leluksi. Pelkästä liikahempeydestä äiti otti minut ja ojensi kohti lasta, joka heti tarttui vyötäisiini ja pisti pääni suuhunsa, missä minä kirkaisin niin äänekkäästi, että pieni veitikka säikähti ja pudotti minut. Olisin varmaan taittanut niskani, ellei lapsen äiti olisi levittänyt esiliinaansa alleni. Pienokaisen tyynnyttämiseksi imettäjä ravisti kalistinta, suurilla kivenmyhkyröillä täytettyä tynnyriä, joka oli touvilla kiinnitetty lapsen vyötäisille. Mutta kaikki viihdyttely oli turhaa, joten imettäjän vihdoin täytyi turvautua viimeiseen keinoonsa ja antaa sille rintaa. Täytyy tunnustaa, ettei mikään muu esine ole milloinkaan herättänyt minussa sellaista inhoa kuin näkyviin tuleva suunnaton rinta. En tiedä, mihin sitä vertaisin antaakseni tiedonhaluiselle lukijalle jotakin käsitystä sen koosta, muodosta ja väristä. Se ulkoni kuuden jalan etäisyyteen ja oli ainakin kuusitoista jalkaa ympärimitaten. Nänni oli suunnilleen puoli minun päätäni, ja sen samoinkuin nisänkin väriä vivahduttelivat läikät, näppylät ja pisamat siinä määrin, ettei mikään voinut näyttää mieltäkääntelevämmältä. Minä näin hänet aivan läheltä, sillä hän oli istuutunut voidakseen mukavammin lasta imettää, ja minä seisoin pöydällä. Siitä johduin ajattelemaan Englannin naisten hienoa hipiää, joka näyttää meistä kauniilta vain senvuoksi, että he ovat samaa kokoa kuin me itse, joten heidän puutoksensa ilmaisee ainoastaan suurennuslasi, jota käyttäen helposti huomaa, että sametinhieno ja rieskanvalkeakin hipiä näyttää karhealta, rosoiselta ja läikkäiseltä.

Muistan, että Lilliputissa ollessani noiden pikkuihmisten hipiä näytti minusta maailman kauneimmalta. Kun kerran juttelin asiasta eräälle sikäläiselle oppineelle, hyvälle ystävälleni, sanoi hän, että kasvoni näyttivät hänestä paljoa hienommilta ja tasaisemmilta, jos niitä katseli maasta, kuin jos otin hänet käteeni ja hän joutui silmäilemään niitä läheltä. Hän tunnusti, että viimeksimainitussa tapauksessa näky oli kerrassaan järkyttävä. Hän sanoi havaitsevansa ihossani suuria kuoppia, sanoi, että parransänkeni oli kymmenen kertaa karkeampaa kuin villisian harjakset ja että hipiässäni nähtiin erinäisiä aivan epämiellyttäviä värivivahduksia. Minun täytyy kuitenkin saada huomauttaa, että olen yhtä hyvänäköinen kuin useimmat sukupuoleni ja kansakuntani jäsenet ja vain hyvin vähän päivettynyt kaikista retkistäni huolimatta. Puhuessaan Keisarin hovin naisista hän toisaalta tapasi sanoa, että eräällä oli pisamaiset kasvot, toisella liian leveä suu, kolmannella liian iso nenä, joista seikoista minulla ei ollut aavistustakaan. Tunnustan, että tämä harkinto on jokseenkin itsestäänselvä, mutta en kumminkaan ole tahtonut sitä sivuuttaa, jottei lukija luulisi näitä, jättiläisolentoja muotopuoliksi; minun näet täytyy oikeuden nimessä tunnustaa, että he ovat kaunista rotua. Erikoisesti näyttivät isäntäni kasvot, vaikka hän olikin vain maanviljelijä, sangen hyväsuhteisilta, kun katselin häntä alhaalta päin kuudenkymmenen jalan etäisyydestä.

Aterian päätyttyä isäntä lähti työmiestensä luo, ja minä voin hänen äänestään ja eleistään havaita, että hän käski vaimonsa pitää minusta, hyvää huolta. Olin kovin väsynyt ja unelias, ja emäntäni, sen huomattuaan, sijoitti minut omaan sänkyynsä levittäen peitteekseni puhtaan valkoisen nenäliinan, joka oli suurempi ja karkeampi kuin sotalaivan isopurje.

Minä nukuin suunnilleen kaksi tuntia ja uneksin, olevani kotona vaimoni ja lasteni luona. Siitä mieleni kääntyi sitäkin surullisemmaksi, kun herättyäni näin olevani yksin valtavan suuressa, kahden-kolmensadan jalan levyisessä ja kolmattasataa jalkaa korkeassa huoneessa, makaamassa sängyssä, joka oli kaksikymmentä kyynärää leveä. Emäntä oli lähtenyt toimittelemaan askareitansa ja oli sulkenut minut huoneeseen. Vuode oli kahdeksan kyynärän korkeudella permannosta lukien. Luonnolliset tarpeet vaativat minua pyrkimään alas. En uskaltanut huutaa ja jos olisinkin huutanut, ei se olisi mitään hyödyttänyt, koska heikko ääneni ei olisi kantanut makuusuojasta keittiöön, missä perhe oleskeli. Näiden olosuhteiden vallitessa kiipesi kaksi rottaa vuoteen uutimia ylös ja juoksenteli nuuskien ympäri vuodetta. Toinen niistä tuli melkein kasvoilleni, minä kavahdin kauhistuneena jaloilleni ja paljastin säiläni puolustautuakseni. Inhoittavat elukat uskalsivat käydä kimppuuni kahdelta puolelta, ja toinen niistä tarttui käpälällään kaulukseeni; mutta minun onnistui viiltää auki sen maha, ennenkuin se ehti tehdä minulle mitään. Se kaatui kuolleena eteeni, ja toinen, nähdessään kumppaninsa kohtalon, lähti pakoon, saaden kuitenkin selkäänsä kelpo haavan, jonka leikkasin sen paetessa, niin että siitä tiukkui veri. Tämän urotyön tehtyäni käyskelin hitaasti vuoteessa edestakaisin hengähtääkseni ja toipuakseni. Nämä eläimet olivat ison kahlekoiran kokoisia, mutta verrattomasti vikkelämpiä ja vihaisempia, ja olisivat aivan varmaan repineet minut kappaleiksi ja syöneet suuhunsa, jos olisin riisunut vyöni, ennenkuin menin levolle. Minä mittasin kuolleen rotan hännän ja havaitsin, että puuttui tuuma kahdesta kyynärästä. Mieltäetovalta tuntui hinata rotanraato alas vuoteesta, jossa se yhä makasi verta vuotaen. Minä huomasin sen vielä hiukan elävän; mutta voimakas isku sen niskaan teki siitä lopun.

Pian sen jälkeen tuli huoneeseen emäntä, näki minut yltä päältä verissäni, juoksi luo ja otti minut käteensä. Minä osoitin kuollutta rottaa, hymyilin ja ilmaisin toisillakin tavoilla, etten ollut vioittunut. Hän oli erittäin iloinen ja kutsui palvelustytön, joka tarttui pihdeillä kuolleeseen rottaan ja heitti sen ulos ikkunasta. Sitten hän asetti minut pöydälle, missä seisoen näytin hänelle veristä säilääni, jonka pyyhin nuttuni liepeeseen ja pistin tuppeen. Minulla oli ankara tarve toimittaa eräitä asioita, joita ei kukaan muu voinut toimittaa minun edestäni, ja sen vuoksi koin saada emäntäni ymmärtämään, että halusin päästä alas permannolle. Kun hän oli täyttänyt pyyntöni, ei häveliäisyyteni sallinut minun tehdä muuta kuin viitata oveen ja kumartaa useaan kertaan. Ajatustaan ankarasti jännitettyään kelpo nainen vihdoin ymmärsi, mikä oli kysymyksessä, otti minut jälleen käteensä, vei puutarhaan ja laski minut maahan. Sitten siirryin suunnilleen kahdensadan kyynärän päähän, viittilöin hänelle, ettei hän seuraisi minua, piilouduin parin hierakanlehden taakse ja toimitin siellä luonnolliset tarpeeni.

Toivon suopean lukijan suovan anteeksi, että olen viivähtänyt näissä ja muissa samanlaisissa yksityiskohdissa, jotka, näyttivätpä kuinka mitättömiltä tahansa alhaisista ja halpamaisista sieluista, sittenkin varmaan ovat eduksi ajattelijalle avartamalla hänen ajatuksiaan ja mielikuvitustansa ja soveltumalla käytettäviksi sekä julkista että yksityistä elämää hyödyttämään, mikä onkin ollut ainoa tarkoitukseni julkaistessani tämän ja muut kertomukset retkistäni. Minä olen niissä ahkeroinut ennen kaikkea totuuden esittämistä yrittämättä ollenkaan komeilla oppineisuudella tai korealla tyylillä. Tämän matkani koko näkymö vaikutti mieleeni niin voimakkaasti ja juurtui niin syvästi muistiini, etten sitä paperiin merkitessäni sivuuttanut yhtäkään huomattavaa seikkaa, joskin yksityiskohtaisesti esitystäni tarkastettuani pyyhin pois eräitä vähemmän merkittäviä seikkoja, koska pelkäsin pitkäpiimäisyyden ja vähäpätöisyyden moitetta, joka usein kohdistetaan matkakertomusten sepittäjiin, eikä kenties aivan syyttä.

TOINEN LUKU

Maamiehen tytärtä kuvaillaan. Tekijä kuljetetaan markkinapaikalle ja sieltä pääkaupunkiin. Hänen matkansa yksityisseikkoja.

Emännälläni oli yhdeksän vuoden ikäinen tytär, ikäisekseen erittäin kehittynyt, taitava neulan käsittelijä ja nukkensa pukija. Hänen äitinsä ja hän keksivät järjestää nuken kätkyen yösijakseni. Kätkyt sijoitettiin pieneen lipastonlaatikkoon ja se vuorostaan riippuvalle hyllylle, koska pelättiin rottia. Se oli makuusijanani koko sen ajan, jonka vietin tämän väen luona, joskin se vähitellen muovattiin mukavammaksi, kun aloin oppia heidän kieltänsä ja osasin ilmaista toivomuksiani. Tämä nuori tyttö oli niin kätevä, että kun olin kerran tai pari kertaa riisunut vaatteeni hänen nähtensä, hän jo kykeni pukemaan ja riisumaan minut, joskaan en koskaan häntä vaivannut, kun hän salli minun itse suorittaa ne tehtävät. Hän ompeli minulle seitsemän paitaa ja vähän muitakin liinavaatteita niin hienosta palttinasta kuin suinkin löysi, mutta ne olivat sittenkin säkkikangasta karheammat. Hän pesi ne aina omin käsin. Hän se perehdytti minua maan kieleenkin; minä osoitin jotakin esinettä, ja hän mainitsi sen nimen omalla kielellään, niin että muutaman päivän kuluttua osasin pyytää, mitä milloinkin halusin. Hän oli erittäin hyvänluontoinen eikä neljääkymmentä jalkaa pitempi, koska näet oli vähävartinen ikäisekseen. Hän antoi minulle nimen Grildrig, jota sitten alkoi käyttää koko perhe ja myöhemmin koko valtakunta. Sana merkitsee samaa kuin latinan kielen nanunculus, italian homunceletino ja englannin mannikin. Tätä tyttöä saan ennen muita kiittää siitä, että säilyin hengissä tässä maassa; minä mainitsin häntä nimellä Glumdalclitch eli pikku hoitajattareni ja tekisin itseni vikapääksi suureen kiittämättömyyteen, ellen tässä kunnioittaen mainitsisi hänen huolenpitoaan ja kiintymystään. Toivon hartaasti, että kykenisin asian hänelle korvaamaan hänen ansionsa mukaan sen sijaan, että olen ollut, kuten liiankin pätevien syiden nojalla pelkään, hänen epäsuosioon joutumisensa viaton, mutta onneton väline.

Lähiseuduilla alkoi nyt tulla tunnetuksi ja keskustelunalaiseksi asiaksi, että isäntäni oli löytänyt pellostaan merkillisen, suunnilleen splacknuckin kokoisen eläimen, joka oli kaikin puolin ihmisen näköinen ja jäljitteli kaikkia inhimillisiä toimia, näytti puhuvan omaa pikku kieltänsä, oli jo oppinut useita sanoja heidän kielestään, kulki pää pystyssä kahdella jalalla, oli kesy ja kiltti, tuli, kun kutsuttiin, teki kaikki, mitä käskettiin, oli erittäin hienojäseninen ja hipiältään koreampi kuin ylhäisen henkilön kolmivuotias tytär. Eräs toinen maanviljelijä, joka asui aivan lähellä ja oli isäntäni hyvä ystävä, tuli talossa käymään saadakseen selville, mitä perää näissä puheissa oli. Minut otettiin heti esiin ja asetettiin pöydälle, missä kävelin niinkuin käskettiin, paljastin miekkani, pistin sen jälleen tuppeen, kumarsin isäntäni vieraalle, kysyin hänen omalla kielellään, kuinka hän jakseli ja lausuin hänet tervetulleeksi aivan niinkuin pikku hoitajattareni oli minulle opettanut. Mies, joka oli jo iällinen ja heikkonäköinen, asetti lasit nenälleen nähdäkseen minut paremmin, ja minä en voinut olla helakasti nauramatta, sillä hänen silmänsä olivat kuin täysikuu, joka paistaa huoneeseen pari-ikkunoista. Talon väki huomasi rattoisuuteni aiheen ja yhtyi nauruuni, mutta äijä oli kyllin tuhma suuttuakseen ja loukkaantuakseen. Hän oli pahan saiturin maineessa ja osoitti onnettomuudekseni sen ansaitsevansa antamalla isännälleni sen kirotun neuvon, että hänen piti näytellä minua nähtävyytenä markkinoilla lähimmässä kaupungissa, joka oli puolen tunnin ratsastusmatkan eli kahdenkolmatta peninkulman päässä kartanostamme. Minä arvasin jotakin tuhoisaa olevan tekeillä havaitessani isäntäni ja hänen ystävänsä kauan kuiskuttelevan toisilleen, toisinaan minuun viitaten, ja peloissani kuvittelin kuulevani ja ymmärtäväni joitakin heidän sanojansa. Seuraavana aamuna Glumdalclitch, pikku hoitajattareni, kertoi minulle koko jutun, jonka oli viekkaasti houkutellut tietoonsa äidiltään. Tyttö raiska painoi minut povelleen ja alkoi itkeä surusta ja häpeästä. Hän pelkäsi karkean ja töykeän rahvaan tekevän minulle jotakin pahaa, litistävän minut kuoliaaksi tai murtavan jäseniäni ottaessaan minut käteensä. Hän oli myös huomannut, kuinka häveliäs luonnostani olin, kuinka arka kunniastani ja kuinka häpeällisenä pitäisin, jos minua näytettäisiin rahasta kaikkein kehnoimmalle rahvaalle. Hän kertoi isän ja äidin luvanneen Grildrigin hänelle, mutta havaitsi heidän nyt aikovan menetellä aivan samoin kuin edellisenä vuonna, kun olivat olleet lahjoittavinaan hänelle karitsan, mutta olivat myyneet sen teurastajalle heti, kun se oli riittävästi lihonut. Minä puolestani voin varmasti vakuuttaa olleeni pikku hoitajatartani levollisempi. Toivoin alinomaa ja aivan varmasti pääseväni vielä vapaaksi, ja mitä tuli siihen häpeälliseen seikkaan, että jouduin kummana kuljetettavaksi, oli huomattava, että pidin itseäni täydellisenä muukalaisena tässä maassa ja ettei sellaista onnettomuutta milloinkaan voitaisi lukea viakseni, vaikka palaisin Englantiinkin, sillä olisihan itsensä Ison-Britannian kuninkaan täytynyt minun sijassani kokea sama nöyryytys.

Isäntäni noudatti tuttavansa neuvoa ja kuljetti minut seuraavana markkinapäivänä laatikossa läheiseen kaupunkiin. Hänen pieni tyttärensä, minun hoitajattareni, sai lähteä mukaan, takasatulassa istuen. Laatikko oli joka puolelta suljettu, siinä oli pieni ovi, josta pääsin kulkemaan sisään ja ulos ja sitäpaitsi muutamia näverinreikiä ilmanvaihdon edistämiseksi. Tyttö oli minusta huolta pitäen sijoittanut sinne nukkensa pieluksen, jotta voin olla pitkälläni. Kaikesta huolimatta jouduin kokemaan kamalaa tärinää ja pahoja kolahduksia tämän matkan aikana, vaikka se kestikin vain puoli tuntia. Hevonen näet astui suunnilleen neljäkymmentä jalkaa joka askelella ja poukotti niin, että jouduin samanlaiseen liikkeeseen kuin laivan kallistellessa ankarassa myrskyssä, se vain erona, että nouseminen ja laskeminen tapahtui paljoa nopeammassa tahdissa. Matkamme oli hiukan pitempi kuin Lontoosta St. Albansiin. Isäntäni asettui asumaan majataloon, jossa hän yleensäkin markkinamatkoillaan asusti. Neuvoteltuaan sitten vähän aikaa ravintolanisännän kanssa ja ryhdyttyään asian vaatimiin valmistaviin toimenpiteisiin hän palkkasi grulirudin eli huutajan ilmoittamaan kaupungilla, että Viheriän Kotkan majatalossa oli nähtävänä merkillinen, ei edes splacknuckin (erään siinä maassa elävän erittäin hienomuotoisen, suunnilleen kuuden jalan pituisen eläimen) kokoinen olento, joka kaikin puolin muistutti ihmistä, osasi lausua erinäisiä sanoja ja tehdä satoja huvittavia temppuja.

Minut asetettiin pöydälle majatalon suurimpaan huoneeseen, joka saattoi olla lähes kolmesataa jalkaa neliöön. Pikku hoitajattareni seisoi matalalla jakkaralla pöydän vieressä pitämässä minusta huolta ja sanomassa, mitä piti kulloinkin tehdä. Tungoksen välttämiseksi päästi isäntäni vain kolmekymmentä henkeä kerrallaan minua näkemään. Minä liikuin pöydänkannella tytön ohjeiden mukaan; hän esitti minulle kysymyksiä, joihin tiesi minun kielentaitoni nojalla kykenevän vastaamaan, ja minä lausuin vastaukseni niin äänekkäästi kuin voin. Minä käännyin useat kerrat katsomon puoleen, tervehdin kunnioittavasti, lausuin kaikki tervetulleiksi ja käytin muitakin oppimiani sananparsia. Minä otin nesteellä täytetyn sormustimen, jonka Glumdalclitch antoi minulle pikariksi, ja join heidän terveydekseen. Minä paljastin säiläni ja heilutin sitä englantilaisten miekkailijain tavalla. Hoitajattareni ojensi minulle oljen kappaleen, jota käyttelin peitsenä; olin näet oppinut sen taidon nuoruudessani. Minua näytettiin sinä päivänä kahdelletoista katselijakunnalle, ja minun täytyi joka kerta suorittaa samat hullutukset, kunnes olin uupumuksesta ja harmista puolikuollut. Ne, jotka olivat minut nähneet, kertoivat toisille niin ihmeellisiä asioita, että markkinaväki oli vähältä rikkoa ovet päästäkseen minua katselemaan. Omaa etuansa silmällä pitäen isäntäni ei sallinut minuun koskea kenenkään muun kuin hoitajattareni, ja vaaran välttämiseksi oli rahit sijoitettu pöydän ympärille sellaisen matkan päähän, ettei kukaan ylettynyt minua tavoittamaan. Eräs kelvoton koulupoika sentään tähtäsi minua pähkinällä päähän ja vähältä piti, ettei osunutkin. Heitto oli muuten niin voimallinen, että aivokoppani olisi varmaan murskautunut, kun pähkinä oli melkein kurpitsan kokoinen. Minä sain kumminkin tyydytyksekseni nähdä, kuinka nuorta vintiötä piestiin ja hänet ajettiin pois huoneesta.

Isäntäni antoi julkisesti tiedoittaa, että minua näytettäisiin jälleen seuraavana markkinapäivänä, ja valmisti minulle sillävälin mukavammat kulkuneuvot. Siihen olikin täysi syy, sillä minä olin ensimmäisestä matkastani ja kahdeksan tuntia kestäneestä katsojien huvittamisesta niin uupunut, että tuskin jaksoin pysyä jaloillani tai mitään sanoa. Kului ainakin kolme päivää, ennenkuin tulin jälleen voimiini, ja jotten saisi olla rauhassa kotonakaan, saapui maineeni levitessä herrasväkeä sadan penikulman kehästä minua katsomaan isäntäni taloon. Niin saapui päivittäin vähintään kolmekymmentä henkeä vaimoineen ja lapsineen (maa näet on erittäin väkirikas), ja isäntäni vaati aina maksun täydeltä huoneelta näyttäessään minua kotonaan, vaikkapa vain yhdelle ainoalle perhekunnalle. Minulla oli niinmuodoin viikon mittaan vain vähän levon tilaisuutta (lukuunottamatta keskiviikkoa, heidän sabattiansa), vaikka minua ei kuljetettukaan kaupunkiin.

Isäntäni havaitsi, millainen tulolähde minusta voi koitua, ja päätti viedä minut valtakunnan huomattavimpiin kaupunkeihin. Hän varusti mukaansa kaikki pitkällä matkalla tarvittavat tavarat, järjesti kotoiset asiat, sanoi hyvästi vaimolleen, ja niin me lähdimme elokuun 17 p:nä 1703, suunnilleen kahden kuukauden kuluttua saapumisestani, matkalle pääkaupunkiin, joka sijatsi noin kolmentuhannen peninkulman päässä talostamme. Isäntäni otti jälleen tyttärensä Glumdalclitchin takasatulaan. Glumdalclitch piteli sylissään vyötäisille kiinnitettyä laatikkoa, jossa olin minä. Tyttö oli verhonnut asumukseni kaikkein hienoimmalla saatavissa olevalla veralla, oli patjoittanut sen hyvin, sijoittanut siihen nukensängyn, varustanut minut liinavaatteilla ja muilla tarpeilla, sanalla sanoen tehnyt oloni niin mukavaksi kuin suinkin. Mukanamme ei ollut ketään muuta kuin eräs talon renkipoika, joka ratsasti jäljessämme tuoden matkatavaroita.

Isäntäni aikomuksena oli näyttää minua kaikissa kaupungeissa matkan varrella ja poiketa tieltä viidenkymmenen ja sadankin peninkulman päähän kyliin tai herraskartanoihin, joissa voi toivoa olevan ansion mahdollisuutta. Me suoritimme helppoja päivämatkoja, korkeintaan sataneljäkymmentä tai satakuusikymmentä peninkulmaa päivässä, sillä Glumdalclitch, joka tahtoi minua säästää, sanoi väsyvänsä hevosen hölkästä. Omasta pyynnöstäni hän otti minut monet kerrat laatikosta antaakseen minun hengittää raitista ilmaa ja näyttääkseen minulle maisemia, mutta piti minua aina nuoraan sidottuna. Me kuljimme viiden tai kuuden virran poikki, jotka olivat monin verroin Niiliä tai Gangesta leveämmät ja syvemmät, ja tuskinpa oli ollenkaan niin pientä puropahasta kuin Thames London-Bridgen kohdalla. Matkamme kesti kymmenen viikkoa, ja minua näytettiin kahdeksassatoista suuressa kaupungissa, monista kyläkunnista ja yksityisistä kartanoista puhumattakaan.

Lokakuun 26 p:nä me saavuimme pääkaupunkiin, jota heidän kielellään mainittiin nimellä Lorbrulgrud eli Maailman Ylpeys. Isäntäni asettui asumaan kaupungin valtakadun varrelle, lähelle kuninkaan palatsia, ja julkaisi niinkuin ainakin ilmoituksia, joissa tarkoin kuvailtiin henkilöäni ja taitojani. Hän vuokrasi suuren, kolmen- tai neljänsadan jalan laajuisen salin, hankki pöydän, jonka läpimitta oli kuusikymmentä jalkaa, ja sijoitti sen kanteen, kolme jalkaa reunasta, kolmen jalan korkuisen suojakaiteen, jottei tarvinnut pelätä minun putoavan. Minua näytettiin kymmenen kertaa päivässä ihmisten ihmeeksi ja ihastukseksi. Minä osasin nyt säällisen hyvin puhua heidän kieltänsä ja ymmärsin täydellisesti jokaisen minulle lausutun sanan. Sitäpaitsi olin oppinut heidän aakkosensa ja kykenin jotenkuten saamaan selkoa joistakin lauseista; Glumdalclitch näet oli ollut opettajanani kotona ja lepohetkinä matkalla. Hänellä oli taskussa pieni kirja, ei paljon suurempi kuin Sansonin Kartasto. Se oli tavallinen nuorten tyttöjen oppikirja, jossa lyhyesti selostettiin heidän uskontoansa; siitä hän opetti minulle aakkoset ja selitti sanoja.

KOLMAS LUKU

Tekijä haetaan hoviin. Kuningatar ostaa hänet hänen isännältään maanviljelijältä ja lahjoittaa hänet Kuninkaalle. Hän väittelee Hänen Majesteettinsa hovissa olevien suurten oppineiden kanssa. Tekijälle järjestetään hoviin huoneisto. Hän on Kuningattaren suuressa suosiossa. Hän esiintyy kotimaansa kunnian puolustajana. Hänen ja Kuningattaren kääpiön välillä vallitsee eripuraisuus.

Lukuisat ponnistukset, joita minun täytyi joka päivä suorittaa, riuduttivat muutamassa viikossa melkoisesti terveyttäni; mutta mitä enemmän isäntäni minusta hyötyi, sitä ahnaammaksi hän tuli. Minä olin tyyten menettänyt ruokahaluni, ja minusta oli jäljellä tuskin muuta kuin luut ja nahka. Isäntä huomasi sen, otaksui minun kohta kuolevan ja päätti saada minusta niin hyvän hinnan kuin suinkin mahdollista. Hänen asiaa harkitessaan ja päätellessään tuli hovista eräs slardral eli marsalkka, joka käski isäntäni heti kuljettaa minut sinne Kuningatarta ja hänen hovinaisiaan huvittamaan. Muutamat viimeksimainituista olivat jo käyneet minua katsomassa ja olivat kertoneet ihmeitä kauneudestani, käytöksestäni ja hyvästä älystäni. Esiintymiseni ilahdutti erinomaisesti Hänen Majesteettiansa ja hänen seuruettaan. Minä lankesin polvilleni ja pyysin saada kunnian suudella hänen keisarillista jalkaansa, mutta tämä armollinen ruhtinatar ojensi minulle pikkusormensa (minut oli nostettu pöydälle), johon tartuin molemmin käsin vieden sen nipukan syvimmän kunnioituksen ilmein huulilleni. Hän esitti minulle muutamia syntymämaatani ja retkiäni koskevia yleisiä kysymyksiä, joihin vastasin niin lyhyesti ja ytimekkäästi kuin suinkin osasin. Hän kysyi minulta, tekisikö mieleni elää hovissa. Minä kumarsin niin syvään, että hiukseni hipoivat pöydänkantta, ja vastasin nöyrästi olevani isäntäni orja, joka kuitenkin, jos saisi vapaasti kohtalonsa määrätä, olisi ylpeä saadessaan omistaa elämänsä Hänen Majesteettinsa palvelukseen. Sitten hän tiedusteli isännältäni, halusiko hän myydä minut hyvästä hinnasta. Isäntä, joka otaksui, etten eläisi enää kuukauttakaan, suostui mielellään minusta luopumaan ja pyysi hinnaksi tuhat kultakolikkoa, mikä heti määrättiin hänelle maksettavaksi. Jokainen kappale oli suunnilleen sadan moidorin paksuinen, mutta kun ottaa huomioon kaikkien tämän maan ja Euroopan asiain välisen suhteen, ei tämä summa sittenkään, huolimatta kullan korkeasta arvosta heidän keskuudessaan, liene vastannut täyttä tuhatta Englannin guineaa. Sitten sanoin Kuningattarelle, että koska nyt olin Hänen Majesteettinsa kaikkein nöyrin alamainen ja palvelija, minun täytyi anoa sellaista armonosoitusta, että Glumdalclitch, joka oli aina hoitanut minua erinomaisen huolellisesti ja hellästi ja oli asiaan hyvin perehtynyt, pääsisi hänen palvelukseensa ja toimisi edelleenkin hoitajanani ja opettajanani. Hänen Majesteettinsa suostui anomukseeni ja sai isännän helposti myöntymään; mies oli varsin tyytyväinen tietäessään tyttärensä koroitetuksi hovinaisen arvoon, ja tyttö raiska itse ei kyennyt salaamaan iloansa. Entinen isäntäni poistui sanottuaan minulle jäähyväiset ja huomautettuaan jättävänsä minut hyvään palveluspaikkaan. Minä en vastannut siihen sanaakaan, kumarsinhan vain kevyesti.

Kuningatar havaitsi kylmäkiskoisen käyttäytymisen! ja kysyi miehen mentyä, mistä se johtui. Minä uskalsin sanoa Hänen Majesteetilleen, etten ollut entiselle isännälleni kiitollisuudenvelassa mistään muusta kuin siitä, ettei hän ollut murskannut sattumalta pellostaan löytämänsä viattoman olentoraukan aivoja ja että tämä kiitollisuudenvelka oli runsaasti korvattu sillä ansiolla, jonka hän oli saanut näyttäessään minua puolessa valtakunnassa, ja sillä hinnalla, jonka hän oli saanut nyt minut myydessään. Huomautin vielä viettämäni elämän olleen niin vaivalloista, että siihen olisi voinut menehtyä kymmenin verroin minua voimakkaampi olento, että terveyteni oli kovin riutunut, kun oli täytynyt pitkin päivää rääkätä itseäni huvittamalla rahvasta ja että Hänen Majesteettinsa kukaties ei olisi saanut minua niin huokeasta hinnasta, ellei isäntäni olisi otaksunut henkeni olevan menoteillään. Koska nyt kumminkaan en enää ollenkaan pelännyt joutuvani huonon kohtelun alaiseksi, kun suojelijanani oli niin korkea ja hyvä Ruhtinatar, Luonnon Kaunistus, Maailman Hempi, Alamaisten Ihastus ja Luomakunnan Phoiniks, toivoin entisen isäntäni pelon osoittautuvan aiheettomaksi, varsinkin kun jo nyt tunsin elonhenkieni virkistyvän hänen kaikkeinkorkeimman läsnäolonsa vaikutuksesta.

Tämä oli pääasiallisena sisältönä puheessani, jonka esitin sangen virheellisesti ja epäröiden; sen jälkiosa oli täysin muovattu tämän kansan erikoiseen tyyliin, jonka erinäisiä lauseparsia olin oppinut Glumdalclitchiltä hänen kuljettaessaan minua hoviin.

Kuningatar antoi jalosti anteeksi puheeni puutteellisuudet, mutta ihmetteli samalla, että niin pienessä elukassa oli niin paljon älyä ja hyvää ymmärrystä. Hän otti minut omaan käteensä ja kantoi minut Kuninkaan luo, joka oli vetäytynyt omaan työhuoneeseensa. Hänen Majesteettinsa, erittäin yksivakainen ja karmeailmeinen ruhtinas, ei tullut ensi silmäyksellä kiinnittäneeksi erikoista huomiota hahmooni ja kysyi Kuningattarelta kylmäkiskoisesti, oliko jo kulunut pitkäkin aika siitä, kun hän oli splacknuckiin mielistynyt. Sellaisena olentona hän näytti pitävän minua, joka makasin ryntäitteni varassa Kuningattaren oikealla kämmenellä. Mutta tämä ruhtinatar, joka oli harvinaisen älykäs ja leikkisä, asetti minut varovasti kirjoituspöydälle seisomaan ja kehoitti minua kertomaan Hänen Majesteetilleen kohtaloistani. Minä tottelin, kerroin vaiheeni muutamin sanoin, ja Glumdalclitch, joka odotti Kuninkaan työhuoneen ovella aivan levotonna, kun minä en ollut näkyvissä, vakuutti todeksi kaikki, mitä oli tapahtunut minun saavuttuani hänen isänsä kartanoon.

Kuningas oli yhtä oppinut henkilö kuin kuka hyvänsä hänen valtakunnassaan ja oli saanut perusteellisen filosofisen ja varsinkin matemaattisen koulutuksen, mutta kunnollisesti minun hahmoni havaittuaan ja nähdessään minun kävelevän kahdella jalalla hän sittenkin, ennenkuin suutani avasin ja puhuin, luuli minua jonkinlaiseksi mekaaniseksi laitteeksi (niillä aloilla näet tämän maan asujaimet ovat ehtineet varsin pitkälle), jonka oli sommitellut jokin nokkela taitoniekka. Mutta kuullessaan sitten ääneni ja huomatessaan puheeni säännölliseksi ja järkeväksi hän ei voinut salata hämmästystään. Hän ei suinkaan tyytynyt kertomukseeni, mikäli se koski saapumistani hänen valtakuntaansa, vaan otaksui sen tarinaksi, josta olivat keskenään sopineet Glumdalclitch ja hänen isänsä opetettuaan minulle joitakin lauseita, jotta saivat minut myydyksi parempaan hintaan. Niin ajatellen Hänen Majesteettinsa esitti minulle erinäisiä kysymyksiä saaden niihin kuitenkin aina järkevät vastaukset, joiden ainoana puutoksena oli vieras ääntämistapa ja vaillinainen kielentuntemus sekä eräät talonpojan kartanossa oppimani kansanomaiset käänteet, jotka eivät soveltuneet hovin hienostuneeseen tyyliin.

Hänen Majesteettinsa kutsutti luokseen kolme korkeastioppinutta henkilöä, jotka olivat sen maan tavan mukaan viikkovuorollaan hovissa. Nämä herrat tutkivat hetken aikaa erittäin tarkoin olemustani ja johtuivat tutkimuksensa nojalla erilaisiin minua koskeviin mielipiteisiin. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, etten ollut voinut syntyä normaalisten luonnonlakien mukaisesti, koska en ollut varustettu hengissäsäilymisen edellyttämillä kyvyillä, joko erinomaisella liikkumisnopeudella tai taidolla kiipeillä puissa tai kaivaa reikiä maahan. He tutkivat hampaitani ja johtuivat tarkkojen huomioiden perustuksella siihen päätelmään, että olin lihansyöjä; mutta kun useimmat nelijalkaiset olivat minua voimakkaammat ja peltohiiret ja muut minua paljon vikkelämmät, eivät he voineet käsittää, miten kykenin itseäni elättämään, ellen käyttänyt ravinnokseni etanoita ja hyönteisiä, minkä he taas kokivat lukuisien oppineiden perusteiden nojalla todistaa mahdottomaksi. Eräs näistä tietoniekoista näytti pitävän minua alkiona tai keskeisenä, mutta tämän mielipiteen hylkäsivät molemmat toiset, jotka havaitsivat jäseneni hyvin muotoutuneiksi ja täydellisiksi ja päättelivät minun eläneen useita vuosia, koska selvästi näkivät suurennuslasia käyttäessään poskissani parransänkeä. He eivät voineet suostua pitämään minua kääpiönä, sillä pienuuteni oli kaiken vertailun ulkopuolella; kuninkaan suosikkikääpiö, pienin koko valtakunnassa milloinkaan nähdyistä, oli sekin lähes kolmenkymmenen jalan pituinen. Kauan kiisteltyään he vihdoin yksimielisesti päättivät, että olin vain relplum scalcath, joka sananmukaisesti kääntäen merkitsee lusus naturae eli luonnon oikku. Tämä selitys sointuu täydellisesti Euroopan uudenaikaiseen filosofiaan, koska sen edustajat, halveksien vanhaa salattujen syiden perustuksella tapahtuvaa selittelyä, jonka avulla Aristoteleen seuraajat turhaan kokivat peittää tietämättömyyttään, ovat keksineet juuri saman kaikkiin vaikeuksiin sovellettavan ihmeellisen ratkaisukeinon, inhimillisen tietämyksen sanomattomaksi hyödyksi.

Tämän loppulausunnon jälkeen minä pyysin saada sanoa pari sanaa. Minä käännyin Kuninkaan puoleen ja vakuutin Hänen Majesteetilleen tulevani maasta, jossa eli useita miljoonia ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka kaikki olivat suunnilleen minun kokoisiani, kerroin, että sikäläiset eläimet, puut ja rakennukset olivat suhteellisesti samaa kokoa ja että minä niinmuodoin kykenin siellä puolustautumaan ja elättämään itseäni yhtä hyvin kuin kuka tahansa Hänen Majesteettinsa alamainen täällä. Tämä oli mielestäni riittävä vastaus oppineiden herrojen väitteisiin. Siihen he huomauttivat vain ylenkatseellisesti hymähtäen, että peltomies oli opettanut minut hyvin latelemaan läksyäni. Kuningas, joka oli paljoa ymmärtäväisempi, lähetti oppineet miehensä pois ja käski kutsua maamiehen, joka onneksi ei ollut vielä kaupungista lähtenyt. Tutkittuaan häntä ensin yksin ja sitten vastakkaiskuulustelussa minun ja tytön kanssa Hänen Majesteettinsa alkoi ajatella, että kertomamme saattoi olla totta. Hän toivoi Kuningattaren pitävän huolta siitä, että minua hoidettiin erikoisen hyvin, ja oli sitä mieltä, että Glumdalclitchin tuli edelleenkin minua hoivata; hän näet oli havainnut meidän erinomaisesti kiintyneen toisiimme. Glumdalclitchille järjestettiin hoviin oma asumus; hänellä oli eräänlainen kotiopettajatar, jonka asiana oli ohjata hänen kasvatustaan, kamarineiti pukijanaan ja kaksi muuta palvelijaa halvempia töitä varten, mutta minun hoitaminen oli yksinomaan hänen toimenaan. Kuningatar käski oman koruveistäjänsä valmistaa laatikon, joka kelpaisi makuusuojakseni, Glumdalclitchin ja minun hyväksymän mallin mukaan. Tämä mies oli erinomaisen kätevä taiteilija ja valmisti ohjeitani noudattaen kolmen viikon kuluessa puisen suojan, joka oli kuusitoista jalkaa läpimitaten ja kaksitoista jalkaa korkea, ja siihen työntöikkunat, oven ja kaksi kylkeissuojaa niinkuin parhaaseen lontoolaiseen makuukamariin. Kattolevy aukeni ja sulkeutui kahden saranan varassa, niin että voitiin nostaa sisään Hänen Majesteettinsa verhoilijan viimeistelemä sänky, jonka Glumdalclitch otti joka päivä ulos tuuleentumaan. Hän järjesti sen omin käsin, sijoitti sen illalla makuuhuoneeseen ja sulki katon. Eräs näppärä taitoniekka, joka oli kuuluisa pienistä erikoisuuksista, otti valmistaakseen minulle pari selkä- ja käsinojilla varustettua tuolia norsunluun kaltaisesta aineesta, kaksi pöytää ja lipaston, johon voin sijoittaa tavarani. Huoneeni seinät, lattia ja katto olivat patjoitetut, jottei tapahtuisi mitään onnettomuutta, jos kuljettajani sattuisivat olemaan huolimattomat, ja jottei tärinä olisi niin tuima vaunuissa matkatessani. Minä pyysin oveeni lukkoa sisäänpyrkivien rottien ja hiirten varalta, ja seppä saikin erinäisten kokeiden jälkeen valmistetuksi lukon, joka epäilemättä oli pienin niillä main milloinkaan tehdyistä, sillä olen nähnyt suuremman erään herrasmiehen talon portilla Englannissa. Minä säilyttelin avainta omassa taskussani, koska pelkäsin Glumdalclitchin voivan sen kadottaa. Kuningatar käski valmistaa minulle vaatteet hienoimmasta saatavissa olevasta silkistä, joka ei ollut paljoa paksumpaa kuin Englannin huopa. Puku, joka rasitti minua melkoisesti, kunnes siihen totuin, oli maan kuosin mukainen, osalta persialaista, osalta kiinalaista vaatepartta muistuttava, ja siinä oli erinomaisen vakaa ja kunniallinen leima.

Kuningatar mielistyi seuraani siinä määrin, ettei voinut nauttia päivällistä, ellen minä ollut läsnä. Minua varten sijoitettiin pöytä sille pöydälle, jonka ääressä Hänen Majesteettinsa aterioi, aivan hänen vasemman kyynäspäänsä luo, ja tuoli istuakseni. Glumdalclitch seisoi jakkaralla aivan lähellä pöytääni, valmiina minua auttamaan ja hoivaamaan. Minulla oli täydellinen hopeinen pöytäkalusto, kulhot, lautaset ja muut kojeet, jotka kuningattaren käyttelemiin verrattuina eivät olleet paljoa suuremmat kuin eräässä Lontoon lelukaupassa näkemäni nukenkalustoon kuuluvat esineet. Pikku hoitajattareni säilytti niitä taskussaan, hopeiseen koteloon suljettuina, ja antoi ne minulle aina tarvitessani, pitäen itse huolen niiden puhdistamisesta. Kuningattaren seurassa aterioivat ainoastaan molemmat kuninkaallisen huoneen prinsessat, joista vanhempi oli kuudentoista ja nuorempi siihen aikaan kolmentoista vuoden ja kuukauden ikäinen. Hänen Majesteetillaan oli tapana asettaa lihakappale kulhooni, minä leikkasin siitä itselleni soveliaan annoksen, ja hän katseli huvikseen minun pienoisateriaani. Kuningatar (jonka ruokahalu ei suinkaan ollut hyvä) otti yhteen suupalaan niin paljon kuin kaksitoista Englannin talonpoikaa syö ateriakseen, ja tämä näky tuntui minusta pitkät ajat varsin etovalta. Hän rusensi hampaillaan leivosen siipikynkän luineen päivineen, vaikka se oli kymmenen kertaa suurempi kuin täysikasvuisen kalkkunan, ja pisti suuhunsa leivänkimpaleita, jotka olivat kahden ryssänlimpun kokoisia. Hän joi kultamaljasta, härkätynnyrin verran joka siemauksella. Hänen veitsensä terä oli kahden viikatteen mittainen. Lusikat, kahvelit ja muut kojeet olivat samaa kokoa. Muistan, kuinka Glumdalclitch kerran vei minut uteliaisuuteni tyydytykseksi näkemään hovipäivällisiä ja kuinka yhtaikaa kohoava veitsi- ja kahvelitusina säikähdytti minua enemmän kuin mikään muu aikaisemmin näkemäni hirmu.

Tapana on, että Kuningas ja Kuningatar sekä kuninkaallisen huoneen prinssit ja prinsessat joka keskiviikko (tämä päivä, kuten jo aikaisemmin huomautin, on heidän sabattinsa) nauttivat yhteisen päivällisen Kuninkaan huoneistossa. Minä olin nyt päässyt Hänen Majesteettinsa suureen suosioon, ja näiden ateriain ajaksi sijoitettiin pieni tuolini ja pöytäni hänen vasemmalle puolelleen erään suola-astian viereen. Ruhtinas keskusteli mielellään kanssani, kyseli minulta Euroopan tavoista, uskonnosta, laeista, hallitusmuodoista ja opillisesta sivistyksestä, ja minä tein niistä selkoa parhaan taitoni mukaan. Hänen käsityskykynsä oli niin selvä ja hänen arvostelunsa niin osuva, että hän esitti kaikkien tiedonantojeni perustuksella erittäin viisaita harkintoja ja huomioita. Tunnustan kumminkin, että kun olin hiukan liian runsassanainen kuvaillessani rakasta syntymämaatani, kauppaamme ja sotiamme merellä ja maalla, uskonnollista eripuraisuuttamme ja valtiollisia puoluekiistojamme, niin kasvatuksen häneen istuttamat ennakkoluulot ilmenivät hänessä siinä määrin vallitsevina, että hänen täytyi ottaa minut oikeaan käteensä, silittää minua hellävaroen toisella ja herttaisesti naurettuaan kysyä minulta, kuuluinko whig- vaiko torypuolueeseen. Sitten hän kääntyi ensimmäisen ministerinsä puoleen, joka seisoi hänen takanaan, kädessä suunnilleen englantilaisen linjalaivan isonmaston kokoinen valkoinen sauva, ja huomautti, kuinka ylen mitätöntä kaikki inhimillinen suuruus on, koska sitä voivat matkia minunlaiseni pienet maan matoset. Siitä huolimatta, jatkoi hän, lyön vetoa, että noilla naurettavan pienillä olennoilla on omat arvonimensä ja kunniamerkkinä, että he rakentavat pieniä pesiä ja loukkoja, joita nimittävät taloiksi ja kaupungeiksi, upeilevat vaatteillaan ja ajopeleillään, rakastavat, riitelevät, tappelevat, väittelevät, pettävät ja peijaavat. Niin hän jatkoi, ja minä vuoroin kalpenin, vuoroin punastuin harmista kuullessani jaloa isänmaatamme, taiteitten ja aseitten valtiatarta, Ranskan vitsausta, Euroopan sovintotuomaria, hyveen, hurskauden, kunnian ja totuuden tyyssijaa, maailman ylpeyden ja kateuden esinettä, niin ylenkatsellisesti kohdeltavan.

Koska en kumminkaan kyennyt kostamaan solvauksia, aloin asiaa lähemmin harkittuani epäillä, oliko osakseni tullut mitään solvausta. Olin näet useiden kuukausien aikana tottunut näkemään tätä väkeä ja keskustelemaan heidän kanssaan ja huomannut kaikkien silmieni eteen sattuvien esineiden olevan suhteellisesti samaa kokoa, joten heidän suuruutensa ja ulkomuotonsa aluksi aiheuttama kauhu oli häipynyt mielestäni siinä määrin, että jos olisin nähnyt joukon hienoja englantilaisia herroja ja naisia, jokaisen heistä koko koreudessaan esittämässä rooliansa kaikkein siroimpaan tapaan, keikistelemässä ja kumartelemassa ja lavertelemassa, niin olisipa totta puhuen tehnyt mieleni nauraa aivan samoin kuin Kuningas ja hänen grandinsa nyt nauroivat minulle. En myöskään voinut olla hymyilemättä itselleni, kun Kuningatar toisinaan vei minut kämmenellään lähelle kuvastinta, jossa näin meidät molemmat luonnollisessa koossa. Mikään ei voinut olla naurettavampaa kuin meidän toisiimme vertaaminen, ja niin aloin tosiaankin kuvitella kutistuneeni melkoisesti entisestä koostani.

Mikään ei ärsyttänyt ja kiduttanut minua siinä määrin kuin Kuningattaren kääpiö. Hän, pienin ihminen, joka siihen saakka oli valtakunnasta tavattu (uskon tosiaankin, ettei hän täyttänyt kolmeakymmentä jalkaa), rupesi hävyttömäksi nähdessään niin paljon itseään pienemmän olennon ja yritti aina mahtailla ja olla suuri olevinaan, kun kulki ohitseni Kuningattaren eteishuoneessa minun seisoessani jollakin pöydällä keskustelemassa hovin herrojen tai naisten kanssa. Sellaisissa tapauksissa hän melkein poikkeuksetta sinkosi jonkin pienuuteeni kohdistuvan kärkevän sanan, ja minä voin kostaa ainoastaan nimittämällä häntä veikokseni, haastamalla häntä painiin ja muilla sellaisilla hovipoikien viljelemillä sukkelilla vastauksilla. Eräänä päivänä aterioitaessa tämä pieni ilkeä vintiö ärtyi jostakin sanastani niin, että nousi Kuningattaren tuolin kaiteelle, tarttui minua mitään pahaa aavistamatonta vyötäisiin ja pudotti minut isoon hopeiseen kermakulhoon juosten sitten kiireen kaupalla tiehensä. Minä upposin sinne umpikuljuun, ja olisi voinut käydä huonostikin, ellen ollut hyvä uimari; Glumdalclitch näet sattui sinä hetkenä olemaan huoneen toisessa päässä, ja Kuningatar säikähti niin, ettei kyennyt neuvokkaasti minua auttamaan. Pikku hoitajattareni riensi kumminkin minua pelastamaan ja nosti minut kuivalle, kun olin ehtinyt niellä toista korttelia kermaa. Minut vietiin vuoteeseen, mutta vahinkoa ei tullut muuta kuin se, että vaatteeni menivät aivan piloille. Kääpiö sai kelpo löylytyksen ja rangaistusta lisättiin siten, että hänen oli tyhjennettävä se kermakulho, johon oli minut viskannut. Sen koommin hän ei enää voittanut valtiattarensa suosiota. Pian sen jälkeen Kuningatar lahjoitti hänet eräälle ylhäiselle naiselle. Minä olin erittäin iloinen päästessäni häntä näkemästä, koska en voinut arvata millaisiin äärimmäisiin tekoihin tuo ilkeä veijari olisi voinut kostonhimossaan johtua.

Hän oli jo aikaisemmin tehnyt minulle ruman kepposen, joka sai Kuningattaren nauramaan, vaikka hän samalla oli sydämestään vihoissaan ja olisi heti pannut hänet viralta, ellen minä olisi jalomielisesti ryhtynyt sovittamaan. Kuningatar oli ottanut lautaselleen ydinluun, koputellut siitä ytimen ja asettanut luun takaisin kulhoon, entiseen pystyyn asentoonsa. Kääpiö piti varansa Glumdalclitchin siirryttyä sivupöydän luo ja nousi sille jakkaralle, jolla tavallisesti seisoi pikku hoitajattareni hoivatessaan minua ateriain aikana. Sitten hän tarttui minuun molemmin käsin, puristi sääreni yhteen ja painoi minut luun onteloon vyötäryksiä myöten. Siihen minä jäin hyväksi aikaa ja näytin erittäin naurettavalta. Luulenpa, että kului kokonainen minuutti, ennenkuin kukaan tiesi, minne olin joutunut; pidin näet huutamista arvooni soveltumattomana. Mutta ruhtinaat eivät useinkaan nauti ruokaansa kuumana, ja niin jalkani säilyivät kalttautumattomina; sukkani ja housuni vain olivat surkeassa kunnossa. Minun pyynnöstäni kääpiö sai vain kelpo selkäsaunan.

Kuningatar laski usein leikkiä säikkyväisyydestäni ja tapasi tiedustella minulta, olivatko kaikki kotimaassani minunlaisiani pahoja pelkureita. Seikka oli seuraavanlainen. Valtakunnan vitsauksena on kesäiseen aikaan suuri kärpästen paljous, ja nämä inhoittavat otukset, jotka ovat nummileivosen kokoisia, eivät antaneet aterialla istuessani minulle elävää rauhaa, vaan hymisivät ja surisivat lakkaamatta ympärilläni. Toisinaan ne laskeutuivat ruokaani ja jättivät siihen inhoittavaa ulostustaan tai näljäänsä, jonka varsin hyvin näin; maan asukkaiden suuremmat näköelimet eivät havainneet yhtä terävästi sellaisia pieniä esineitä. Toisinaan ne istuutuivat nenälleni tai otsalleni, pistivät minua lihaan asti ja levittivät inhaa löyhkää. Minä erotin selvästi sen tahmaisen aineen, joka luonnontutkijaimme selityksen mukaan tekee näille hyönteisille mahdolliseksi kävellä katossa, jalat ylöspäin. Minulla oli paha puuha puolustautuessani näiden ilkeiden eläinten hyökkäyksiltä, ja mahdotonta oli olla säpsähtämättä, kun niitä tuiskahti kasvoihin. Kääpiön tavallisena kujeena oli siepata muutamia niistä kouraansa, samoinkuin meikäläiset koulupojat mielellään tekevät, ja päästää ne yhtäkkiä lentoon nenäni alla, siten minua säikähdyttääkseen ja huvittaakseen Kuningatarta. Minulla ei ollut muuta keinoa kuin viiltää ne kappaleiksi niiden ilmassa lentäessä, ja taitavuuttani ihailtiin kovin.