Muistan, kuinka Glumdalclitch oli eräänä aamuna asettanut minut laatikkoineni akkunalle, kuten yleensäkin kauniin sään vallitessa, jotta saisin hengittää raitista ilmaa (en näet uskaltanut sallia hänen ripustaa laatikkoa naulaan ikkunan ulkopuolelle, niinkuin Englannissa ripustamme linnunhäkkejä). Olin avannut toisen työntöikkunani ja istuutunut pöytäni ääreen syömään aamiaisekseni makeata kakkua, kun samassa lensi huoneeseeni kolmattakymmentä tuoksun sinne houkuttelemaa ampiaista, jotka hyrisivät äänekkäämmin kuin yhtä monta säkkipelin bassopilliä. Muutamat niistä hyökkäsivät kakkuni kimppuun ja kuljettivat sen pois pala palalta, toiset lentelivät pääni ja kasvojeni vaiheilla kerrassaan huumaten minut surinallaan. Minä pelkäsin ja vapisin ajatellessani, että ne voivat minua pistää, mutta uskalsin sentään nousta, paljastaa säiläni ja käydä niiden kimppuun niiden lentäessä. Niin päästin päiviltä neljä; muut lensivät tiehensä, ja minä suljin heti ikkunani. Nämä hyönteiset olivat peltopyyn kokoisia. Minä tarkastin niiden pistimet ja havaitsin ne puolentoista tuhman pituisiksi ja teräviksi kuin neulat. Minä säilytin ne kaikki huolellisesti, asetin ne myöhemmin eräiden muiden merkillisyyksien keralla näytteille eri puolilla Eurooppaa ja Englantiin palattuani lahjoitin niistä kolme Gresham Collegen kokoelmiin jättäen neljännen itselleni.
NELJÄS LUKU
Maata kuvaillaan. Ehdotus uudempien karttateosten korjaamiseksi. Kuninkaan palatsi ja muutamia pääkaupunkia koskevia tietoja. Tekijän matkustamistapa. Huomattavimman temppelin kuvaus.
Aion nyt lyhyesti kuvailla lukijalle tätä maata, mikäli siihen tutustuin matkoillani, jotka eivät ulottuneet kahtatuhatta peninkulmaa kauemmaksi pääkaupungista Lorbrulgrudista. Kuningatar, jonka seurueeseen aina kuuluin, ei näet liikkunut milloinkaan kauemmaksi saatellessaan matkoille lähtevää Kuningasta, vaan jäi aina siihen etäisyyteen odottamaan rajamaitansa tarkastamasta palaavaa hallitsijaa. Tämän ruhtinaan alueiden pituus on suunnilleen kuusituhatta peninkulmaa ja leveys kolmen- ja viidentuhannen peninkulman väliltä. Tämän nojalla minun täytyy päätellä, että eurooppalaiset maantieteen tutkijat pahoin erehtyvät otaksuessaan Japanin ja Kalifornian välillä olevan ainoastaan merta. Olen näet aina ollut sitä mieltä, että täytyy olla olemassa maata Tatarian suuren manteren vastapainona. Siitä syystä heidän tulisi korjata karttateoksensa liittämällä nämä laajat maa-alueet Amerikan luoteisosaan; minä puolestani olen valmis heitä siinä työssä avustamaan.
Valtakunta on niemimaa ja rajoittuu koillisessa kolmekymmentä peninkulmaa korkeaan vuorijonoon, jonka yli on mahdoton kulkea, koska huipuilla on tulivuoria. Niinpä eivät kaikkein oppineimmatkaan henkilöt tiedä, millaisia kuolevaisia asuu noiden vuorten toisella puolella tai onko siellä ollenkaan asujaimia. Toisaalla maata rajoittaa valtameri. Koko kuningaskunnassa ei ole yhtäkään merisatamaa, ja ne rannikon osat, joissa joet laskevat mereen, ovat niin täynnä karuja kallioita ja merenkäynti on yleensä niin ankara, ettei kukaan uskalla lähteä vesille pienimmässäkään venheessä, joten kansa elää täydellisesti eristettynä muusta maailmasta. Mutta suurilla virroilla vilisee aluksia, ja niistä saadaan runsaasti oivallista kalaa. Merestä he eivät kalaa pyydä, sillä merikalat ovat samankokoisia kuin Euroopassa, joten niitä ei kannata pyydystää. Tästä käy ilmi, että luonto on rajoittanut erinomaisen kookkaiden eläinten ja kasvien tuottamisen yksinomaan tähän mannermaahan; seikan syy jääköön filosofien selvitettäväksi. Toisinaan he kuitenkin sieppaavat valaskalan, joka on sattunut ajautumaan kareihin, ja köyhempi väestö syö mielellään sen lihaa. Olen nähnyt siellä valaita niin suuria, että mies tuskin jaksoi kantaa yhtä niistä olallaan, ja toisinaan niitä kuljetetaan harvinaisuutensa vuoksi vasuissa Lorbrulgrudiin. Kerran näin sellaisen vadissa Kuninkaan pöydässä, ja sitä pidettiin erikoisuutena, mutta minä en huomannut hallitsijan siitä erikoisesti nauttivan. Otaksun kalan tuntuneen hänestä vastenmieliseltä suuruutensa vuoksi, mutta totta on, että olen nähnyt vielä suuremman valaan Grönlannissa.
Maa on hyvin asuttu, sillä siinä on viisikymmentäyksi kaupunkia, lähes sata vallitettua kauppalaa ja suuri määrä kyliä. Tiedonhaluisen lukijan tyydyttämiseksi riittänee, kun kuvailen Lorbrulgrudia. Tämä kaupunki sijaitsee kahden puolen virtaa, joka jakaa sen melkein keskeltä kahtia. Siinä on yhdeksättätuhatta taloa ja suunnilleen kuusisataatuhatta asukasta. Se on kolmen glonglungin (suunnilleen neljänkuudetta englanninpeninkulman) pituinen ja puolenkolmatta levyinen, kuten itse havaitsin tarkastaessani Kuninkaan käskystä valmistettua virallista karttaa, joka levitettiin minua varten maahan kaiketi sadan jalan alueelle; minä astelin useat kerrat paljain jaloin sen halkaisijan ja kehän ja mittasin sen varsin täsmällisesti, mittakaavan mukaan arvioiden.
Kuninkaan palatsi ei ole mikään säännöllinen rakennus, vaan talorykelmä, jonka ympärysmitta on suunnilleen seitsemän peninkulmaa; suurimmat huoneet ovat yleensä kaksisataaneljäkymmentä jalkaa korkeat ja leveydeltään ja pituudeltaan suhteellisesti samaa kokoa. Glumdalclitchin ja minun käytettäväksi annettiin vaunut, ja hänen kotiopettajattarensa vei hänet usein niissä katselemaan kaupunkia tai tekemään ostoksia. Minä olin aina mukana, laatikossani, mutta omasta pyynnöstäni tyttö otti minut usein ulos ja piti kädessään, jotta voin mukavammin katsella rakennuksia ja väestöä kulkiessamme katuja. Arvioni mukaan olivat ajoneuvomme suunnilleen neliöksi muutetun Westminster Hallin kokoiset, mutta eivät aivan niin korkeat; ihan täsmällisiä mittoja en kumminkaan tässä osaa mainita. - Eräänä päivänä kotiopettajatar käski ajomiehen pysähtyä erinäisten myymäläin edustalla, ja tilaisuutta hyväkseen käyttävät kerjäläiset kerääntyivät vaunujen kummallekin puolelle tarjoten minulle näytelmän, jonka kaltaista ei yksikään englantilainen silmä ole koskaan nähnyt. Siinä oli eräs nainen, jonka syövän paisuttama rinta oli suunnattoman suuri ja täynnä reikiä, muutamia niinkin avaroita, että olisin helposti voinut ryömiä niihin kaikkineni. Eräällä miehellä oli viittä villapaalia suurempi kasvannainen, ja eräs toinen käveli suunnilleen kahdenkymmenen jalan pituisten puujalkain varassa. Kaikkein inhoittavimmilta näyttivät kuitenkin heidän vaatteissaan ryömivät täit. Minä näin paljaalla silmällä näiden syöpäläisten jalat paljoa paremmin kuin eurooppalaisen täin jalat mikroskooppia käyttäessäni, ja samoin kärsät, joilla ne tonkivat kuin siat. Ne olivat ensimmäiset näkemäni, ja minä olisin mielelläni leikellyt jonkin niistä, jos minulla olisi ollut soveliaat kojeet (mutta ne olivat pahaksi onneksi jääneet laivaan), vaikka ne näyttivät niin iljettäviltä, että minua kerrassaan kuvotti.
Minua kuljetettiin tavallisesti suuressa laatikossani, mutta Kuningatar antoi sitäpaitsi valmistaa minua varten toisen pienemmän, joka oli suunnilleen neljä jalkaa kultakin sivultaan ja kymmenen jalkaa korkea. Se oli matkoilla mukavampi kuin toinen, joka oli hiukan liian suuri Glumdalclitchin syliin ja hankala vaunuihin otettavaksi. Uuden laatikon valmisti sama mestari kaikin puolin minun ohjeitani noudattaen. Tämä matkalaatikko oli täsmälleen neliömäinen, kolmella sivulla oli ikkuna keskellä seinää, ja ikkunain ulkopuolella oli rautaristikko pitkillä matkoilla mahdollisesti sattuvien tapaturmien varalta. Neljänteen seinään, jossa ei ollut ikkunaa, oli kiinnitetty kaksi vankkaa sinkilää, joihin minua kuljettava henkilö, tahtoessaan liikkua ratsain, pujotti nahkavyön kiinnittäen sen sitten soljella vyötäisilleen. Jos Glumdalclitch sattui olemaan pahoinvoipa, sai tehtävän aina suorittaakseen joku vakaa ja uskollinen palvelija, johon voin luottaa, kun halusin seurata Kuningasta ja Kuningatarta heidän matkoillaan tai mielin katsella puutarhoja tai käydä vierailulla jonkun ylhäisen naisen tai hovin ministerin luona; minä näet aloin nyt tulla korkeimpien virkamiesten keskuudessa tunnetuksi ja arvossapidetyksi, luullakseni enemmän Heidän Majesteettiensa osoittaman suosion kuin minkään oman ansioni vuoksi. Jos satuin väsymään vaunuissa-matkustamiseen, sai ratsastava lakeija vyöttää laatikkoni vyötäisilleen ja sijoittaa sen tyynylle eteensä, ja silloin voin kolmesta ikkunastani vapaasti katsella maisemia. Tässä matkustussuojassa minulla oli telttasänky ja kattoon kiinnitetty makuuverkko, kaksi tuolia ja pöytä, kaikki lujasti lattiaan kiinnitetyt vaunujen ja hevosen liikkeistä johtuvan järkkymisen välttämiseksi. Minä olin niin tottunut merimatkoihin, etteivät nämä, toisinaan tosin sangen valtavat heilunnat paljoakaan minua häirinneet.
Mieliessäni lähteä kaupunkia katselemaan sijoituin aina matkalaatikkooni, jonka Glumdalclitch otti syliinsä sijoittuen itse eräänlaiseen kantotuoliin, jota maan tavan mukaan kantoi neljä miestä ja jonka jäljessä kulki kaksi Kuningattaren livereihin puettua palvelijaa. Kansa oli usein kuullut minusta puhuttavan ja tunkeili uteliaana kantotuolin ympärillä, ja tyttö oli kyllin laatuisa käskeäkseen kantajien pysähtyä ja ottaakseen minut kämmenelleen, jotta kaikki voivat paremmin nähdä uteliaisuutensa esineen.
Minun teki kovin mieli nähdä suurinta temppeliä ja varsinkin siihen kuuluvaa tornia, jota sanottiin valtakunnan korkeimmaksi. Hoitajattareni veikin minut sinne eräänä päivänä, mutta minun täytyy tunnustaa, että palasin pettyneenä; torni näet oli ainoastaan kolmentuhannen jalan korkuinen maasta ylimpään nirkkoon lukien, mikä ei ole ollenkaan ihmeteltävä korkeus, jos otamme huomioon tämän kansan ja eurooppalaisten välisen suuruuseron, eikä suinkaan vastaa (jos oikein muistan) Salisburyn tapulin korkeutta. En kumminkaan tahdo halventaa kansakuntaa, jolle ikäni kaiken tunnustan olevani erinomaisessa kiitollisuudenvelassa, ja senvuoksi myönnän, että sen, mitä tämän kuuluisan tornin korkeudesta puuttuu, korvaa runsaasti sen kauneus ja lujuus. Sen seinät näet ovat lähes sadan jalan paksuiset ja rakennetut hakatuista, suunnilleen neljänkymmenen jalan mittaisista paasista, kaikilta puoliltaan koristetut luonnollista kokoa suuremmilla jumalain ja kuningasten marmorikuvilla, joilla kaikilla on omat komeronsa. Minä mittasin erään pikkusormen, joka oli lohjennut jostakin kuvapatsaasta ja lepäsi soraläjässä, ja havaitsin sen täsmälleen neljän jalan ja tuuman pituiseksi. Glumdalclitch kääri sen nenäliinaansa ja kuljetti taskussaan kotiinsa säilyttääkseen sen muun pienen rihkaman joukossa, johon oli kovin kiintynyt, niinkuin hänen ikäisensä lapset yleensä.
Kuninkaan keittiö on tosiaankin jalo rakennus holvikattoineen ja suunnilleen kuudensadan jalan korkuinen. Iso leivinuuni on vain kymmentä askelta kapeampi kuin P. Paavalinkirkon kupoli; minä näet mittasin viimeksimainitun kotiin palattuani vertailun vuoksi. Mutta jos kuvailisin keittiön liettä, valtavia patoja ja kattiloita, vartaissaan kääntyviä paisteja ja useita muita yksityisseikkoja, niin minua tuskin uskottaisiin; ankara arvostelija joka tapauksessa taipuisi otaksumaan, että hiukan liioittelen, kuten matkailijain usein epäillään menettelevän. Pelkään sellaista moitetta välttäessäni johtuneeni toiseen äärimmäisyyteen, ja jos tämä kuvaus sattumalta käännettäisiin Brobdingnagin (sillä nimellä tätä valtakuntaa tavallisesti mainitaan) kielelle ja kuljetettaisiin sinne, niin Kuningas ja hänen kansansa voisivat syystäkin valittaa, että olen tehnyt heille vääryyttä esittämällä asioita väärin ja vähennetyssä mittakaavassa.
Hänen Majesteetillaan on useimmiten tallissaan seitsemänsataa hevosta, joiden korkeus yleensä vaihtelee neljästäkuudetta kuuteenkymmeneen jalkaan. Mutta kun hän juhlatilaisuuksissa näyttäytyy ulkona, on hänellä henkivartiostonaan viisisataa ratsumiestä, ja minä pidin tätä joukkoa komeimpana näkynä, mikä katselijalle voi milloinkaan tarjoutua, kunnes näin osan Kuninkaan armeijaa sijoitettuna taistelujärjestykseen. Siitä kerron toisessa yhteydessä.
VIIDES LUKU
Erinäisiä tekijälle sattuneita seikkailuja. Erään pahantekijän mestaus.
Tekijä osoittaa purjehdustaitoansa.
Elämäni tässä maassa olisi ollut varsin onnellista, ellei pienuudestani olisi aiheutunut erinäisiä naurettavia ja kiusallisia tapahtumia, joista rohkenen tässä kertoa muutamia. Glumdalclitch vei minut usein linnan puutarhaan pienemmässä laatikossani ja otti minut toisinaan siitä ulos pitääkseen minua kämmenellään tai salliakseen minun kävellä maassa. Muistan, kuinka kääpiö eräänä päivänä, ennenkuin Kuningatar lähetti hänet pois, seurasi meitä puutarhaan. Hoitajattareni laski minut maahan, ja kun olimme lähellä toisiamme, kääpiö ja minä, erään kääpiö-omenapuun vieressä, en voinut olla osoittamatta sukkeluuttani typerästi vihjaamalla hänen ja puun välillä vallitsevaan yhtäläisyyteen, mikä kävi päinsä heidän kielellään yhtä hyvin kuin meidän kielellämme. Ilkeä heittiö piti varansa, ja kun kävelin erään puun alla, hän ravisteli sitä niin, että tusinan verta sammionsuuruisia omenia putosi ympärilleni. Minun kumartuessani iski eräs niistä minua selkään, niin että tuiskahdin suulleni maahan kumminkaan siitä vioittumatta. Kääpiölle annettiin pyynnöstäni anteeksi, koska minä olin häntä ärsyttänyt.
Erään toisen kerran Glumdalclitch jätti minut pehmeälle nurmelle huvittelemaan miten osasin ja käyskeli itse hiukan loitompana kotiopettajattarensa kanssa. Sillävälin tuli yhtäkkiä voimallinen raekuuro, joka löi minut heti maahan, ja minun siinä maatessani hakkasivat rakeet minua tuimasti, kuin tennispalloilla pommittaen. Pääsin sentään nelinkontin ryömien turvaan ajuruoholavan suojanpuolelle, jonne paneuduin pitkäkseni, kasvot maata vasten, mutta olin möyhennetty kiireestä kantapäähän niin pahoin, etten kyennyt lähtemään ulos kymmeneen päivään. Se ei ollutkaan ihmeteltävää, sillä kaikki luonnon ilmiöt ovat tässä maassa saman huikean mittakaavan mukaiset, raekin lähes tuhatkahdeksansataa kertaa isompi kuin Euroopassa, kuten voin oman kokemukseni perustuksella vakuuttaa; olin näet niin utelias, että punnitsin ja mittasin niitä.
Paljoa vaarallisempi tapaus sattui minulle samassa puutarhassa, kun pikku hoitajattareni, luullen sijoittaneensa minut varmaan paikkaan, kuten usein pyysin häntä tekemään saadakseni olla omissa mietteissäni, ja jätettyään laatikkoni kotiin, jottei olisi vaivaa sen kantamisesta, oli siirtynyt opettajattarensa ja muutamien muiden naistuttaviensa keralla toisaalle. Hänen ollessaan poissa ja äänenkantamattomissa sattui erään ylipuutarhurin pieni valkoinen viiriäiskoira liikkumaan niillä tienoilla, missä minä makasin. Vainunsa opastamana koira tuli suoraan luokseni, sieppasi minut suuhunsa, juoksi häntäänsä heiluttaen isäntänsä luo ja laski minut maahan. Koira oli onneksi niin hyvin opetettu, että kuljetti minua hampaissaan tekemättä vähintäkään vahinkoa ja repimättä vaatteitanikaan. Puutarhuri parka, joka tunsi minut hyvin ja oli minulle erittäin ystävällinen, säikähti kamalasti. Hän otti minut hellävaroen käsiinsä ja kysyi, kuinka voin; mutta minä olin niin typertynyt ja hengästynyt, etten saanut sanaa suustani. Muutaman minuutin kuluttua sentään toivuin, ja puutarhuri kantoi minut vikaantumattomana pikku hoitajattarelleni, joka oli sillävälin palannut siihen paikkaan, mihin oli minut jättänyt, ja oli ankarassa tuskassa, kun minua ei näkynyt eikä huutoonkaan kuulunut mitään vastausta. Hän nuhteli puutarhuria ankarasti koiran vuoksi, mutta asia painettiin villaisella eikä sitä saatettu milloinkaan hovin tietoon; tyttö näet pelkäsi Kuningattaren vihastuvan, ja minä puolestani en katsonut olevan eduksi maineelleni, että sellainen juttu joutuisi kiertämään.
Tämän tapahtuman vuoksi Glumdalclitch päätti olla päästämättä minua ulkosalla milloinkaan näkyvistään. Minä olin jo kauan pelännyt sellaista päätöstä ja olin siitä syystä salannut muutamia pieniä ikäviä tapahtumia, joita oli sattunut, kun olin jäänyt yksin. Kerran kävi puutarhan yläpuolella leijaillut poutahaukka kimppuuni, ja ellen olisi päättävästi vetäissyt säilääni ja rientänyt tiheän säleaidan suojaan, se olisi varmasti vienyt minut kynsissään. Toisella kertaa kapusin tuoreen myyränmättään huipulle ja vajosin kaulaa myöten koloon, josta eläin oli heittänyt mullan pois. Ei auttanut muu kuin keksiä jokin mainitsemista ansaitsematon hätävalhe, vaatteiden tärveltymisen selittämiseksi. Kerran sattui niinkin, että vioitin oikean säärivarteni kompastumalla etanankuoreen, kun yksin vaeltaessani ajattelin poloista syntymämaatani.
En tiedä sanoa, tunsinko enemmän iloa vai nöyryytystä yksinäisten kävelyretkieni aikana havaitessani, etteivät pikkulinnut näyttäneet ollenkaan minua pelkäävän, vaan hyppivät kyynärän päässä minusta etsien matoja ja muuta ravintoa niin välinpitämättöminä ja rauhallisina kuin ei ketään olisi ollut niiden läheisyydessä. Muistan, että eräs rastas oli kyllin rohkea siepatakseen kädestäni kakun, jonka Glumdalclitch oli vastikään antanut murkinoikseni. Jos yritin ottaa kiinni jotakin pikkulintua, kääntyi se terhakasti päin ja koki nokkia sormiani, joita en uskaltanut viedä niiden ulottuville; sitten se huoletonna hypähti takaisin haeskelemaan matoja tai etanoita niinkuin ennenkin. Mutta eräänä päivänä minä otin vankan kalikan ja heitin sillä hamppuvarpusta kaikin voimin ja niin osuvasti, että lintu kuukahti maahan. Minä tartuin molemmin käsin sen kurkkuun ja kannoin saaliini riemuiten hoitajattarelleni. Mutta lintu olikin vain pyörtynyt, virkosi ja paukutti siivillään kummaltakin puolelta päätäni ja koko ruumistani, vaikka pitelin sitä kädenulottuman päässä, ja minä olin niin pahassa pulassa, että aioin jo kymmenen kertaa päästää sen menemään. Kohta tuli kuitenkin avukseni eräs palvelija ja väänsi niskat nurin linnulta, joka Kuningattaren käskystä valmistettiin seuraavana päivänä syötäväkseni. Jos oikein muistan, oli tämä hempponen hiukan suurempi kuin Englannin joutsen.
Hovinaiset kutsuivat Glumdalclitchin usein huoneisiinsa ja kehoittivat häntä ottamaan minut mukaan, jotta saisivat ilokseen minua katsella ja kosketella. Usein he riisuivat minut apposen alasti ja painoivat pitkin pituuttani povelleen. Se oli minusta kovin vastenmielistä, sillä totta puhuen uhosi heidän ihostaan sangen inha haju. En mainitse tätä suinkaan halventaakseni näitä oivallisia naisia, joita kohtaan tunnen kaikkea kunnioitusta, mutta käsitän, että hajuaistini oli niin paljon herkempi kuin olin heitä pienempi ja etteivät nämä ylhäiset henkilöt olleet rakastajilleen tai toisilleen vastenmielisempiä kuin vastaavassa asemassa olevat ihmiset kotimaassani Englannissa. Joka tapauksessa havaitsin heidän luonnollisen hajunsa paljoa siedettävämmäksi heidän käyttämiään hajuvesiä, jotka saivat minut paikalla pyörtymään. Ei ole häipynyt mielestäni, että eräs hyvä lilliputilainen ystäväni eräänä helteisenä päivänä, kun olin harjoittanut melkoista ruumiinliikuntoa, suvaitsi moittia minun vaiheillani tuntuvaa voimallista hajua, vaikka en siinä suhteessa ole useimpia sukupuoleni jäseniä moitittavampi; mutta otaksun, että hänen hajuaistinsa oli minuun verraten yhtä herkkä kuin minun puheenaolevan väen haistamisvoimaan verrattuna. Tässä yhteydessä en voi olla oikeuden nimessä huomauttamatta, että valtiattareni Kuningatar ja hoitajattareni Glumdalclitch olivat persoonaltaan yhtä mieluisat kuin kuka tahansa Englannin ylhäinen nainen.
Hoitajattareni viedessä minut näiden hovinaisten luo tuntui minusta kiusallisimmalta se, että he kohtelivat minua ihan kursailematta, niinkuin ainakin olentoa, josta ei tarvitse vähääkään välittää. He riisuutuivat ilkialasti ja vaihtoivat paitaa minun läsnäollessani ja seisoessani heidän pukupöydällään suoraan heidän alastomien edessä, mikä ei suinkaan ollut minulle houkutteleva näky eikä herättänyt mielessäni muita tunteita kuin kauhua ja inhoa. Läheltä katsoen heidän ihonsa näytti ylen karhealta, epätasaiselta ja moniväriseltä, ja siellä täällä havaitsi lautasen kokoisen pisaman ja siitä riippuvia, käärelankaa paksumpia karvoja, heidän persoonansa muusta alueesta puhumattakaan. Aivan arkailematta he myös minun läsnäolossani laskivat pois itsestään, mitä olivat juoneet, vähintään kahden härkätynnyrin määrän, astiaan, joka oli kolmen tynnyrin vetoinen. Sievin näistä hovinaisista, hilpeä ja kujeellinen kuusitoistavuotias tyttö, sijoitti minut toisinaan hajareisin nännilleen ja teki monia muita temppuja, joiden lähemmästä kuvailemisesta pidättymisen lukija suonee minulle anteeksi. Minusta asia oli niin vastenmielinen, että pyysin hartaasti Glumdalclitchiä keksimään jonkin tekosyyn, jottei minun tarvinnut enää kohdata tuota nuorta naista.
Eräs nuori herrasmies, hoitajattareni opettajattaren veljenpoika, tuli kerran ja kehottamalla kehoitti meitä molempia olemaan läsnä teloituksessa. Kuolemaantuomittu oli murhannut erään tämän herrasmiehen lähimpiä tuttavia. Glumdalclitch suostui vihdoin, joskin kovin vastahakoisesti, koska oli luonnostaan hellämielinen. Minä puolestani, vaikka inhoonkin sellaisia näytelmiä, tunsin toisaalta uteliaisuuteni houkuttelevan näkemään tapahtumaa, jonka otaksuin aivan erinomaiseksi. Pahantekijä sidottiin tarkoitusta varten pystytetylle mestauslavalle sijoitettuun tuoliin ja hänen kaulansa katkaistiin suunnilleen neljänkymmenen jalan pituisen miekan sivalluksella. Veri syöksyi laskimo- ja valtimosuonista niin valtavan runsaana ja niin korkealle ilmaan, ettei Versaillesin suuri jet d’eau olisi kyennyt kilpailijaksi sen kestäessä. Pään pudotessa mestauslavan permantoon kuului sellainen kumahdus, että säpsähdin, vaikka olin ainakin puolen englanninpeninkulman etäisyydessä.
Kuningatar kuunteli usein kertomuksiani merimatkoistani ja käytti kaikkia tilaisuuksia huvittaakseen minua, jos olin alakuloinen, kysyi, osasinko käsitellä purjetta tai airoja ja eikö soutaminen olisi vähäisenä ruumiinharjoituksena minulle terveellinen. Minä selitin varsin hyvin perehtyneeni kumpaankin tehtävään, sillä vaikka varsinaisena toimenani olikin ollut laivan välskärin eli lääkärin virka, olin sentään usein, pahan pinteen sattuessa, joutunut työskentelemään tavallisena merimiehenä. En kumminkaan käsittänyt, miten asia kävisi päinsä tässä maassa, missä kaikkein pienin kalavenhe oli suurimpien meikäläisten linjalaivojen kokoinen ja minun hoitelemani aluksen oli mahdoton kestää heidän niinkään virtansa vedenkäyntiä. Hänen Majesteettinsa sanoi, että jos osaisin suunnitella venheen, niin hänen oma puuseppänsä sen valmistaisi ja hän itse järjestäisi minulle purjehtimispaikan. Mies oli erittäin kätevä ja kekseliäs ja valmisti kymmenessä päivässä osviittaini mukaisesti täydellä taklingilla varustetun huvijahdin, johon olisi hyvin mahtunut kahdeksan eurooppalaista. Aluksen valmistuttua Kuningarar oli niin ihastuksissaan, että juoksi se sylissään Kuninkaan luo, joka käski koetteeksi asettaa sen ja minut sen keralla vesisammioon. Tilan ahtaus kuitenkin esti minua liikuttelemasta airopariani. Mutta Kuningatar oli jo aikaisemmin suunnitellut asian toisin. Hän käski puusepän valmistaa kolmensadan jalan pituisen, viidenkymmenen levyisen ja kahdeksan jalan syvyisen puukaukalon. Saumat täytettiin tyystin piellä, jottei se vuotanut, ja säiliö sijoitettiin seinän viereen erääseen palatsin ulompaan huoneeseen. Lähellä pohjaa oli hana, josta sopi laskea vettä pois sen aljettua ummehtua, ja kaksi palvelijaa voi sen vaivatta täyttää uudelleen puolessa tunnissa. Siinä minä usein soutelin omaksi hauskuudekseni ja ilahduttaakseni Kuningatarta ja hänen hovinaisiaan, joita taitoni ja näppäryyteni tuntui huvittavan. Toisinaan minä nostin purjeen, ja silloin ei ollut muuta huolta kuin peränpitäminen; naiset antoivat minulle tuulta viuhkoillaan, ja heidän väsyttyään saivat muutamat hovipojat puhaltaa purjeeseeni. Minä osoitin taitoani luovimalla oikeaan tai vasempaan, miten mieleni teki. Kun olin purjehtimisen lopettanut, kantoi Glumdalclitch aina alukseni huoneeseensa ja ripusti sen naulaan kuivamaan.
Tässä urheilussa minulle sattui kerran onnettomuus, joka oli vähällä viedä minulta hengen. Hovipoika oli sijoittanut alukseni ruuheen, ja Glumdalclitchin opettajatar kävi avuliaasti nostamaan minua venheeseen, mutta minä luiskahdin hänen sormistaan ja olisin ehdottomasti pudonnut permantoon neljänkymmenen jalan korkeudesta, ellen olisi matkalla tarttunut kelpo naisen rintaröyhelössä olevaan isoon nuppineulaan; neulan kärki tunkeutui paitani ja housujeni vyötäryksen väliin, ja siinä minä killuin ilmassa, kunnes Glumdalclitch riensi minut pelastamaan.
Toisella kertaa eräs palvelija, jonka tehtävänä oli täyttää ruuhi joka kolmas päivä raikkaalla vedellä, toimi niin huolimattomasti, että kantoi sinne (huomaamattaan) sangossa ison sammakon. Se pysyi piilossa, kunnes minut nostettiin alukseen, mutta sitten, havaitessaan venheen soveliaaksi lepopaikaksi, kiipesi ylös ja kallisti sitä niin, että minun täytyi heittäytyä koko painollani toiselle laidalle estääkseni sitä kaatumasta. Kannelle päästyään sammakko hyppäsi heti puolen venheen mittaa, sitten pääni yli, edestakaisin, pirskoittaen kasvoihini ja vaatteisiini inhoittavaa limaansa. Valtavan kokonsa vuoksi se näytti minusta muodottomimmalta luontokappaleelta, mitä ajatella saattaa. Siitä huolimatta pyysin Glumdalclitchiltä lupaa otella sen kanssa omin neuvoin. Minä paukutin sitä hyvän aikaa toisella airollani ja pakotin sen vihdoin loikkaamaan pois venheestä.
Suurimpaan tässä valtakunnassa kokemaani vaaraan minut saattoi keittiödepartementin kirjurin omistama marakatti. Glumdalclitch oli sulkenut minut huoneeseensa lähtiessään jollekin asialle tai vierailemaan. Vallitsi lämmin sää, ja huoneen ikkuna, samoinkuin isomman laatikkoni ikkunat ja ovi (oleskelin tavallisesti siinä, koska se oli tilava ja mukava), oli jätetty auki. Istuessani siinä kaikessa rauhassa mietiskellen pöytäni ääressä, kuului jotakin tulla kopsahtavan huoneen ikkunasta ja poukahtelevan seinältä toiselle. Vaikka kovin säikähdin, uskalsin sentään katsahtaa suojani ikkunasta, tosin paikaltani hievahtamatta, ja näin hullunkurisen elukan hyppivän ja leiskuvan edestakaisin, kunnes se vihdoin tuli laatikkoni luo, jota näytti tutkivan varsin mielissään ja uteliaana, kurkistellen sisään ovesta ja kaikista ikkunoista. Minä vetäydyin huoneeni eli laatikkoni peränurkkaan, mutta joka puolelta tähystelevä marakatti herätti minussa sellaista pelkoa, etten ollut kyllin neuvokas piiloutuakseni sänkyni alle, kuten olisin helposti voinut tehdä. Vähän aikaa tirkisteltyään, irvisteltyään ja maiskuteltuaan se vihdoin keksi minut, pisti ovesta toisen käpälänsä niinkuin kissa hiirellä leikkiessään, ja vaikka siirryin monet kerrat toisaalle sitä väistääkseni, se kuitenkin lopulta tavoitti nuttuni liepeen (pukuni oli sen maan verkaa ja siis erittäin vahvaa ja lujaa kudelmaa) ja veti minut ulos. Se otti minut oikealle käsivarrelleen ja piteli minua niinkuin imettäjä lasta, jolle ryhtyy antamaan rintaa, aivan samoin kuin olen sellaisten elukkain nähnyt pitelevän kissanpoikia Euroopassa. Kun yritin rimpuilla, se puristi minua niin tuimasti, että katsoin viisaimmaksi alistua. Minulla on hyvät syyt uskoa, että se piti minua oman heimolaisensa pentuna; se näet moneen kertaan siveli kasvojani hellävaroen toisella käpälällään. Tämän huvin keskeytti ovelta kuuluva hälinä, joka kuului johtuvan sen avaamisesta, ja silloin marakatti viipymättä loikki ikkunalle, josta oli huoneeseen tullut, sitten laskutorvia ja räystäskouruja pitkin, kulkien kolmella jalalla ja pidellen minua neljännellä, naapuritalon katolle. Sen siepatessa minut matkaansa kuulin Glumdalclitchin kiljaisevan. Tyttö parka oli ihan suunniltaan, koko se puoli palatsia joutui ankaran sekasorron valtaan, palvelijat kiiruhtivat hakemaan tikapuita, sadat pihalle kerääntyneet ihmiset näkivät marakatin, joka istui katonharjalla, piteli minua kuin imeväistä käsivarrellaan, ruokki minua toisella käpälällään sulloen suuhuni erinäisiä ravintoaineita, joita pusersi ulos toisesta poskipussistaan, ja läimähdytti minua kämmenpohjallaan, kun en halunnut ruokaa nauttia. Siitä monet katselijajoukossa olevat joutuivat väkisinkin nauramaan, ja minä myönnän, ettei heitä siitä sovi moittia, sillä näky oli kieltämättä naurettava, joskaan ei minulle. Muutamat heittivät kiviä toivoen marakatin häätyvän alas, mutta se kiellettiin aivan ankarasti, koska kalloni olisi siinä leikissä sangen luultavasti murskautunut.
Tikapuut oli nyt kohotettu, ja useat miehet alkoivat kiivetä katolle. Sen havaitessaan, nähdessään olevansa melkein piiritetty ja tietäessään liikkuvansa liian hitaasti kolmen jalan varassa, marakatti pudotti minut harjatiilelle ja puikki pakoon. Siinä minä sitten istuin kolmensadan kyynärän korkeudella maasta, peläten joka hetki tuulen pyyhkäisevän minut alas tai putoavani omasta huimauksestani ja kieriväni harjalta räystäälle. Mutta eräs kelpo poika, hoitajattareni palvelija, kapusi luokseni, pisti minut housujensa taskuun ja toi vahingoittumattomana alas.
Marakatin kurkkuuni sullomat inhoittavat aineet olivat minut melkein tukehduttaneet; mutta hellä pikku hoitajatar kaaputti kaikki pois suustani pienellä neulalla, minä aloin oksentaa, ja siitä koitui suuri huojennus. Olin kuitenkin ylen uupunut, ja ilkeä otus oli puristellut kylkiäni niin kovin, että jouduin olemaan vuoteen omana kaksi viikkoa. Kuningas, Kuningatar ja kaikki hovilaiset lähettivät joka päivä tiedustelemaan terveyttäni, ja Kuningatar kävi sairauteni aikana useita kertoja luonani. Marakatti tapettiin ja annettiin käsky, ettei sellaisia elukoita saanut enää palatsissa pitää.
Kun toivuttuani kävin Kuninkaan luona kiittämässä häntä hänen osoittamastaan suopeudesta, suvaitsi hän laskea minusta aika lailla leikkiä tämän seikkailuni vuoksi. Hän kysyi, mitä olin miettinyt ja harkinnut levätessäni marakatin kämmenellä, mitä pidin hänen jakamastaan ravinnosta ja oliko raitis ilma katonharjalla terästänyt ruokahaluani. Hän tahtoi tietää, mitä olisin tehnyt, jos olisin joutunut sellaiseen tilanteeseen omassa maassani. Minä kerroin Hänen Majesteetilleen, ettei Euroopassa ollut apinoita, lukuunottamatta niitä, jotka sinne kuljetettiin nähtävyyksinä muista maista ja jotka olivat niin pieniä, että minä selviydyin kokonaisesta tusinasta, jos niiden päähän pisti käydä minua ahdistamaan. Mitä taas tuli siihen hirmuiseen olentoon, jonka kanssa olin äskettäin ollut tekemisissä (se oli tosiaankin norsun kokoinen), olisin kenties, jos kykenin säikähdykseltäni ajattelemaan sen verran, että käytin säilääni (minä otin puhuessani tuiman ilmeen ja löin käteni aseen kahvaan), sen pistäessä käpäläänsä huoneeseeni voinut iskeä siihen sellaisen haavan, että se olisi ollut iloinen saadessaan peräytyä nopeammin kuin oli tullut. Minä lausuin tämän kaiken jäyhään sävyyn, niinkuin ainakin henkilö, joka tarkoin valvoo, ettei hänen rohkeuttaan epäillä. Puheeni ei kumminkaan saanut aikaan muuta kuin äänekästä naurua, jota läsnäolevat kaikesta Hänen Majesteetilleen kuuluvasta kunnioituksesta huolimatta eivät kyenneet pidättämään. Tämä seikka sai minut harkitsemaan, kuinka turhaa ihmisen on pyrkiä saavuttamaan itselleen kunniaa niiden joukossa, jotka ovat kaiken yhdenvertaisuuden ja vertailunkin ulkopuolella häneen itseensä nähden. Sittenkin olen Englantiin palattuani varsin usein nähnyt omaan käyttäytymiseeni verrattavaa menettelyä: kuinka pieni halveksittava lakeija, voimatta vähimmässäkään määrässä vedota hyvään syntyperään, persoonallisiin ansioihin, älyyn tai terveeseen ymmärrykseen, uskaltaa olla olevinaan tärkeä ja paneutua valtakunnan suurimpien henkilöiden vertaiseksi.
Minusta aiheutui hoville joka päivä jokin naurettava juttu, ja vaikka Glumdalclitch oli minuun kiintynyt enemmänkin kuin riittävästi, hän kumminkin vallattomuudessaan kertoi Kuningattarelle heti jokaisen typeryyteni, jonka otaksui Hänen Majesteettiansa huvittavan. Kerran, kun tyttö oli hiukan pahoinvoipa, hänen kotiopettajattarensa vei hänet ulos saamaan raitista ilmaa. Ajettiin suunnilleen tunnin matka eli kolmenkymmenen peninkulman päähän kaupungista. Naiset astuivat vaunuista lähellä pientä peltojen halki johtavaa polkua, Glumdalclitch laski maahan matkalaatikkoni, ja minä lähdin kävelylle. Polulla oli lehmänläjä, ja minun piti välttämättä koetella ketteryyttäni yrittämällä hypätä sen yli. Otin vauhdin, mutta hyppy oli valitettavasti liian lyhyt, ja minä upposin keskelle kasaa polvia myöten. Hiukan vaivalloisesti kahlasin siitä sitten pois, ja eräs palvelijoista pyyhki minut nenäliinallaan niin puhtaaksi kuin osasi; olin näet pahasti ryvettynyt, ja hoitajattareni sulki minut laatikkooni, kunnes ehdimme kotiin. Kuningatar sai pian kuulla, mitä oli tapahtunut, ja palvelijat levittivät juttua hovissa, niin että koko ilonpito tapahtui muutamia päiviä yksinomaan minun kustannuksellani.
KUUDES LUKU
Tekijän keksintöjä Kuninkaan ja Kuningattaren huvittamiseksi. Hän osoittaa soitannollista taitoansa. Kuningas tiedustelee Euroopan valtiollisia oloja, ja tekijä selittää niitä hänelle. Siitä johtuvia Kuninkaan huomautuksia.
Minä olin mukana Kuninkaan aamuvastaanotossa kerran tai pari kertaa viikossa ja näin hänet usein parturin veitsen alla, mikä aluksi oli tosiaankin hirmuinen näky, sillä partaveitsi oli melkein kahden tavallisen viikatteen mittainen. Hänen Majesteettinsa ajatti maan tavan mukaan partansa vain kahdesti viikossa. Kerran sain parturin luovuttamaan itselleni hiukan saippuavaahtoa, josta poimin neljä- tai viisikymmentä karheinta parransängen kappaletta. Sitten otin hienon puulevyn, veistin sen kammanselän muotoiseksi ja pistin siihen reikiä tasaisten välimatkain päähän kaikkein ohuimmalla Glumdalclitchiltä saamallani neulalla. Reikiin pistin parransängen kappaleet varsin taitavasti, raaputtelin ja teroitin niiden päitä ja sain siten sangen siedettävän kamman. Se olikin hyvään tarpeeseen, sillä vanhasta kammastani oli katkennut niin monta piitä, että se oli melkein kelvoton, ja sitäpaitsi en tuntenut koko maassa sellaista taitavaa ja tarkkaa mestaria, joka olisi ottanut valmistaakseen minulle uuden.
Tästä muistuu mieleeni eräs huvi, jota harjoittaen vietin monta joutohetkeä. Minä pyysin Kuningattaren kamarineitiä tallettamaan kammatessa lähteneet Kuningattaren hiukset, ja niitä kertyi ajan mittaan melkoinen määrä. Neuvoteltuani hyvän tuttavani puusepän kanssa, joka oli saanut yleisen käskyn suorittaa minua varten pieniä tehtäviä, opastin häntä valmistamaan itselleni kaksi tuolinkehää, jotka eivät olleet suuremmat kuin aikaisemmin minua varten valmistetut, ja lävistämään hienolla naskalilla reikiä niiden kohtien ympärille, jotka merkitsin selustimiksi ja istuimiksi. Reikiin pujotin sitten vahvimpia varastostani löytyviä hiuksia, aivan samoin kuin Englannissa menetellään ruokotuoleja valmistettaessa. Kun ne olivat valmiit, lahjoitin ne Hänen Majesteetilleen, joka säilytti niitä lipastossaan ja näytti niitä nähtävyyksinä, ja ne herättivätkin ihmettelyä kaikissa katselijoissa. Kuningatar kehoitti minua istumaan tuolille, mutta minä kieltäydyin ehdottomasti häntä tottelemasta selittäen tahtovani mieluummin kuolla tuhat kertaa kuin sijoittaa arvottoman ruumiinosan niiden kalliiden hiusten päälle, jotka olivat aikoinaan kaunistaneet Hänen Majesteettinsa päätä. Näistä hiuksista minä (synnynnäisen kätevyyteni nojalla) valmistin vielä sievän pienen, viiden jalan pituisen kukkaron, jonka Hänen Majesteettinsa nimen kultaisilla alkukirjaimilla varustettuna lahjoitin Glumdalclitchille saatuani Kuningattaren suostumuksen. Totta puhuakseni se oli pikemmin katselemista kuin käytäntöä varten, sillä se ei kestänyt yhdenkään suuremman rahakolikon painoa, ja sen vuoksi hoitajattareni säilyttikin siinä vain joitakin pieniä helyjä, jollaisista tyttöset pitävät.
Kuningas, jota soitanto kovin miellytti, järjesti usein hovissa konsertteja. Minutkin vietiin niihin toisinaan, asetettiin laatikkoni pöydälle, jotta voin kuunnella esityksiä; mutta melu oli niin ankara, että tuskin erotin eri säveliä. Uskon varmaan, etteivät kuninkaallisen armeijan kaikki rummut ja torvet, jos niitä lyötäisiin ja puhallettaisiin yhtaikaa ihan korvanne juuressa, saisi aikaan sellaista meteliä. Tapanani oli antaa kuljettaa laatikkoni niin kauas soittajista kuin suinkin mahdollista, sulkea ovet ja ikkunat ja laskea uutimet, ja niin meneteltyäni musiikki alkoi käydä laatuun.
Olin nuoruudessani oppinut hiukan soittamaan spinettiä. Glumdalclitchillä oli huoneessaan sellainen soittokone, ja kaksi kertaa viikossa tuli opettaja häntä taitoon perehdyttämään. Nimitän sitä spinetiksi, koska se jossakin määrin muistutti tätä soitinta ja koska sitä käsiteltiin samalla tavalla. Mieleeni johtui, että voisin huvittaa Kuningasta ja Kuningatarta soittamalla jonkin englantilaisen sävelmän. Asiassa oli kuitenkin suuria vaikeuksia, sillä spinetti oli lähes kuudenkymmenen jalan pituinen ja jokainen kosketin oli melkein jalan levyinen, niin etten ulottunut käsiäni ojentamalla viittä kosketinta kauemmaksi. Koskettimen painaminen vaati minulta tuimaa nyrkiniskua, siis liiallista ja turhaa rehkimistä. Niinpä keksin seuraavanlaisen keinon. Valmistin kaksi tavallisen kuhmusauvan kokoista palikkaa, joiden paksumman pään verhosin hiirennahalla, jotten lyödessäni tärvelisi kosketinten pintaa enkä hämmentäisi säveltä. Spinetin etupuolelle, suunnilleen neljä jalkaa koskettimistoa alemmaksi, sijoitettiin lava, jolle minut nostettiin. Minä juoksin lavaa pitkin edestakaisin niin nopeasti kuin voin, paukutin palikoillani asiaankuuluvia koskettimia ja soitin kuin soitinkin englantilaisen heiskupolskan molempien Majesteettien suureksi huviksi. En ole ollut milloinkaan sellaisessa leiskeessä, mutta sittenkään en kyennyt käyttelemään enempää kuin kuuttatoista kosketinta enkä soittamaan bassoa ja diskanttia yhtaikaa niinkuin toiset taiteilijat tekevät, mikä tietenkin oli esitykselleni suureksi haitaksi.
Kuningas, kuten jo aikaisemmin huomautin, oli erinomaisen ymmärtäväinen ruhtinas ja käski usein tuoda minut laatikkoineni oman huoneensa pöydälle. Sitten hän kehoitti minua ottamaan huoneestani tuolin ja istuutumaan kirjoituspöydän ylähyllylle, joten tulin melkein hänen kasvojensa tasoon. Eräänä päivänä uskalsin sanoa Hänen Majesteetilleen, ettei hänen Eurooppaan ja muuhun maailmaan kohdistamansa ylenkatse tuntunut sointuvan hänen vallitsemiinsa erinomaisiin sielullisiin kykyihin. Minä sanoin, ettei järki suinkaan riipu ruumiin suuruudesta, vaan että päinvastoin voimme omassa maassamme huomata kaikkein kookkaimmilla henkilöillä olevan sitä kaikkein vähimmin. Pidettiinhän mehiläisiä ja muurahaisiakin eläinten joukossa uutterampina, taitavampina ja älykkäämpinä kuin useita suurempia olentoja. Sanoin vielä, että vaikka Hänen Majesteettinsa katsoi minut aivan mitättömäksi, toivoin kumminkin saavani vielä tilaisuutta tehdä hänelle jonkin huomattavan palveluksen. Kuningas kuunteli minua tarkkaavasti ja alkoi pitää minua paljoa merkittävämpänä kuin ennen. Hän kehoitti minua kuvailemaan Englannin valtiollista järjestystä niin tarkoin kuin suinkin osasin, sillä vaikka ruhtinaat yleensä ovat erinomaisesti mieltyneet oman valtakuntansa järjestykseen (tämän toisia hallitsijoita koskevan johtopäätöksen hän teki aikaisempien keskustelujemme perustuksella), hän halusi kuitenkin kuulla kaikista sellaisista seikoista, joita kannattaisi jäljitellä.
Suosiollinen lukija voinee kuvitella, kuinka usein toivoin itselleni Demostheneen tai Ciceron kielen, jotta olisin kyennyt ylistämään kallista syntymämaatani sen ansioiden ja kukoistuksen arvoisin lauseparsin.
Minä aloitin esitykseni selittämällä Hänen Majesteetilleen, että valta-alueemme muodosti kaksi saarta, joissa oli kolme mahtavaa, yhden hallitsijan hallitsemaa kuningaskuntaa, Amerikassa sijaitsevia siirtokuntiamme mainitsematta. Kuvailin laajasti maaperämme hedelmällisyyttä ja ilmanalamme lauhkeutta. Sitten kerroin yksityiskohtaisesti Englannin parlamentista ja siihen kuuluvasta Päärien huoneen nimellä mainitusta loistavasta säädystä, jonka jäsenet olivat mitä jalointa syntyperää ja omistivat ikivanhat ja avarat maatilukset. Kerroin, kuinka erinomaisen huolellisesti heitä aina kasvatettiin rauhan ja sodan toimiin, jotta he olisivat kuninkaan ja kuningaskunnan itseoikeutettuja neuvonantajia, ottaisivat osaa lainsäädäntään, toimisivat jäseninä Korkeimmassa Oikeudessa, jonka päätöksistä ei käynyt valittaminen, ja kävisivät taistelijoina aina auliisti puolustamaan ruhtinastaan ja syntymämaataan urhoollisuudellaan, kunnollaan ja uskollisuudellaan. Sanoin, että he ovat valtakunnan kaunistus ja turva, he, kaikkein mainehikkaimpien esi-isiensä jälkeläiset, esi-isien, joille kunnia oli merkinnyt hyveen korvausta ja joita kehnommaksi jälkipolven ei ollut milloinkaan kuultu muuttuneen. Heidän ohellaan kuului tähän kokoukseen erinäisiä piispoiksi nimitettyjä pyhiä henkilöitä, joiden erikoisena tehtävänä on pitää huolta uskonnosta ja niistä, jotka uskontoa kansalle opettavat. Ruhtinas ja hänen viisaimmat neuvonantajansa etsivät ja valikoivat nämä koko kansan keskuudesta, niiden pappien joukosta, joiden pyhä elämä ja syvä oppi teki heidät ennen muita sellaisen kunnian arvoisiksi. He olivat totisesti papiston ja kansan hengelliset isät.
Minä kerroin, että parlamentin toisen osan muodosti niinsanottu Yhteisen kansan huone, jonka kaikki jäsenet olivat kansan itsensä vapaasti valitsemia miehiä, jotka suurten kykyjensä ja isänmaanrakkautensa perustuksella olivat kelvolliset edustamaan koko kansakunnan viisautta, ja että nämä molemmat ryhmät muodostivat Euroopan kunnianarvoisimman kokouksen, joka yhdessä ruhtinaan kanssa sai pitää huolta koko lainsäädännästä.
Sitten siirryin oikeusistuimiin, joita johtivat Tuomarit, syvästikunnioitettavat viisaat ja lain tulkitsijat valliten ihmisten riidanalaisia oikeuksia ja omaisuuksia sekä rangaisten pahetta ja suojellen viattomuutta. Minä mainitsin valtiovarojen huolellisen hoidon sekä meri- ja maajoukkojemme urhoollisuuden ja sankariteot. Arvioin kansamme väkiluvun laskemalla, kuinka monta miljoonaa ihmistä saattoi kuulua kuhunkin uskonnolliseen lahkoon tai poliittiseen puolueeseen. En myöskään jättänyt mainitsematta urheilujamme tai ajanvietteitämme enkä yleensä mitään sellaista yksityisseikkaa, jonka ajattelin voivan olla maalleni kunniaksi. Sitten lopetin esitykseni lyhyesti kuvailemalla Englannin historiallisia oloja ja tapahtumia viimeksikuluneiden sadan vuoden aikana.
Näihin keskusteluihin kului kokonaista viisi audienssia, jotka kaikki kestivät useita tunteja, ja Kuningas kuunteli kertomustani erittäin tarkkaavasti, usein merkiten muistiin lausumiani ja laatien luetteloa seikoista, joita aikoi minulta tiedustella.
Kun olin päättänyt nämä laajat selostukseni, esitti Hänen Majesteettinsa kuudennen audienssin aikana muistiinpanojensa nojalla erinäisiä epäilyksiä, kysymyksiä ja vastaväitteitä, jotka kohdistuivat esitykseni kaikkiin kohtiin. Hän kysyi, mitä menetelmiä käytettiin nuorten aatelismiestemme sielun ja ruumiin kehittämiseksi ja millaisissa askareissa he yleensä viettivät elämänsä ensimmäisen ja vaikutuksille-alttiimman kauden; mihin toimenpiteisiin ryhdyttiin valtiokokouksen jäsenten lukumäärän täyttämiseksi, jos jokin jalo suku sammui; millaisin edellytyksin henkilöitä ylennettiin uusiksi lordeiksi; eikö hallitsijan mielijohde, hovinaiselle tai pääministerille maksettu rahasumma tai jokin yleiselle menestykselle haitallisen puolueen vahvistamista tarkoittava suunnitelma voinut olla milloinkaan sellaisten ylennysten syynä; missä määrin nämä lordit olivat perehtyneet oman maansa lakeihin ja miten he siinä suhteessa tietonsa hankkivat kyetäkseen korkeimpana oikeusasteena ratkaisemaan kansalaistensa omaisuutta koskevia riitoja; olivatko he aina niin vapaat ahneudesta, puolueellisuudesta tai rahanpuutteesta, ettei lahjominen tai jokin muu väärä menettely milloinkaan voinut heihin vaikuttaa; koroitettiinko mainitsemani pyhät lordit arvoonsa aina heidän uskonnollisista asioista hankkimansa syvällisen tiedon ja pyhän elämänsä vuoksi, eivätkö he olleet koskaan lipuneet virran mukana ollessaan tavallisina hengenmiehinä tai palvelleet häpeällisen alttiina kotipappeina jotakin aatelismiestä, jonka mielipiteitä he yhä orjamaisesti kannattivat päästyään mainittuun kokoukseen.
Sitten hän tahtoi tietää, millaisia temppuja käytettiin valittaessa niitä, joita olin nimittänyt yhteisen kansan edustajiksi; eikö pulleakukkaroinen vieras voinut saada äänestäjiä valitsemaan itseänsä heidän oman maanomistajansa tai paikkakunnan huomattavimman henkilön asemesta; mistä johtui, että ihmiset ylen kärkkäästi pyrkivät tähän kokoukseen, josta kertomani mukaan koitui paljon vaivaa ja kulunkeja, usein niin paljon, että kokonaiset perhekunnat joutuivat häviöön, kun mitään palkkaa tai eläkettä ei maksettu; tämä näet osoitti Hänen Majesteettinsa mielestä niin ylenmäärin jännitettyä hyvettä ja yleishenkeä, että hän epäili, voiko se aina olla laadultaan vilpitöntä. Hän halusi vielä tietää, oliko sellaisilla hartailla herroilla minkäänlaisia toiveita saada korvausta niistä kulungeista ja vaivoista, joihin joutuivat uhratessaan yleisen menestyksen heikon ja kelvottoman ruhtinaan ja lahjottavan ministeristön tarkoitusten hyväksi. Niin hän teki edelleen kysymyksen toisensa jälkeen tutkistellen minua asian joka kohdassa ja esittäen lukemattomia tiedusteluja ja vastaväitteitä, joiden toistamista en pidä viisaana enempää kuin soveliaanakaan.
Sen johdosta, mitä olin kertonut tuomioistuimistamme, Hänen Majesteettinsa pyysi minua selvittämään erinäisiä kohtia, ja minä kykenin täyttämään hänen toivomuksensa sitä paremmin, kun olin itse ollut joutua puille paljaille kansliaoikeudessa käsitellyn pitkällisen riitajutun tähden, joka ratkaistiin minun hyväkseni, mutta jonka kulungit minun täytyi maksaa. Hän kysyi, kuinka pitkä aika tavallisesti kului oikean ja väärän punnitsemiseen ja millaiset menot siitä koituivat; oliko asianajajilla ja asiamiehillä oikeus esiintyä puolustajina jutuissa, joiden ilmeisesti tiesivät olevan vääriä, syyttä aloitettuja tai ilkivaltaisia; huomattiinko uskonnollisten tai valtiollisten puolueiden millään tavalla vaikuttavan oikeuden vaakaan; olivatko asianajajina toimivat henkilöt perehtyneet yleisiin tasapuolisuutta koskeviin käsityksiin vai ainoastaan maakunnallisiin, kansallisiin tai muihin paikallisiin pitämyksiin; olivatko he tai heidän tuomarinsa mitenkään osaltansa sommitelleet niitä lakeja, joita rohkenivat selittää ja tulkita mielin määrin; olivatko he milloinkaan eri kerroilla esiintyneet saman asian puolesta ja sitä vastaan vedoten ennakkotapauksiin vastakkaisten mielipiteittensä tukemiseksi; muodostivatko he rikkaan vai köyhän säätyluokan, saivatko mitään rahallista korvausta asianajosta tai mielipiteensä esittämisestä ja varsinkin, olivatko vaalikelpoiset alempaan edustajahuoneeseen.
Sitten hän siirtyi valtio varojemme hoitoa koskeviin seikkoihin ja sanoi muistini varmaan pettäneen, kun olin arvioinut verotulot suunnilleen viideksi tai kuudeksi miljoonaksi vuodessa, mainitsemieni menoeräin toisinaan kohotessa enemmän kuin kaksinkertaisiksi; hän näet oli tehnyt tässä kohden erittäin tarkkoja muistiinpanoja, koska, kuten sanoi, toivoi meidän menetelmiimme perehtymisestä koituvan jotakin hyötyä itselleen, ja laskelmissa tapahtunutta virhettä hän piti aivan mahdottomana. Mutta jos kertomani oli totta, ei hän kyennyt mitenkään käsittämään, kuinka valtakunta voi elää yli varojensa niinkuin moni yksityinen henkilö. Hän tiedusteli, kutka olivat saamamiehemme ja mistä ottaisimme varoja velkojemme suorittamiseksi. Hän oli ihmeissään, kun kuuli minun kertovan rasittavista ja pitkällisistä sodista, otaksui, että olimme riitaisaa väkeä tai elimme kovin ilkeiden kansojen naapureina ja että kenraaliemme täytyi olla kuninkaitamme äveriäämpiä. Hän kysyi, oliko meillä omien saartemme ulkopuolella oikeastaan muuta tekemistä kuin harjoittaa kauppaa, solmia sopimuksia tai puolustaa laivastollamme rannikkoa. Erikoisesti hän joutui ihmeisiinsä kuullessaan minun puhuvan vakinaisesta palkatusta sotaväestä rauhan aikana ja vapaan kansan keskuudessa. Hän sanoi, että jos meitä oman suostumuksemme mukaisesti hallitsivat omina edustajinamme toimivat henkilöt, hänen oli mahdoton käsittää, ketä pelkäsimme tai ketä vastaan taistelimme. Hän halusi kuulla mielipidettäni, eivätkö yksityisen henkilön taloa voineet puolustaa hän itse, hänen lapsensa ja huonekuntansa paremmin kuin puoli tusinaa sattuman kaupalla kadulta siepattua, huonosti palkattua hirtehistä, jotka voivat ansaita sata kertaa enemmän leikkaamalla kurkut poikki puolustettaviltaan.
Hän nauroi eriskummallista laskuoppiani (kuten sitä nimitti), kun arvioin maamme väkiluvun keskuudessamme tavattavien uskonnollisten ja valtiollisten lahkojen jäsenmäärän pohjalla. Hän sanoi tuntuvan käsittämättömältä, minkätähden niitä, jotka kannattivat yhteiskunnalle haitallisia mielipiteitä, pakotettaisiin mieltään muuttamaan tai minkätähden heitä ei velvoitettaisi sellaisia mielipiteitään salaamaan. Jos hallitus edellisessä tapauksessa menetteli väkivaltaisesti, niin se toisaalta osoitti heikkoutta, ellei toteuttanut jälkimmäistä ajatusta; voi näet kyllä suostua siihen, että henkilö säilyttää myrkyllisiä aineita lipastossaan, mutta ei siihen, että hän myyskentelee niitä sydäntävahvistavina lääkkeinä.
Hän huomautti, että olin maininnut aatelistomme ja yleensä ylhäisten henkilöinemme harjoittavan huvinaan myöskin pelaamista. Hän halusi tietää, missä iässä tähän huviin tavallisesti ryhdyttiin ja milloin siitä luovuttiin, kuinka paljon aikaa siihen kulutettiin, pelattiinko niin korkeista summista, että omaisuudet siitä kärsivät, eivätkö kehnot, mutta taitoon perehtyneet henkilöt voineet sen avulla saavuttaa suuria rikkauksia ja toisinaan saada jakosukuisemmekin riippuvaisuussuhteeseen totuttaa heitä huonoon seuraan, temmata heidät pois henkeäkehittävistä askareista ja pakottaa heidät kokemiensa tappioiden vuoksi oppimaan ja käyttelemään samaa kunniatonta taitoa toisten vahingoksi.
Hän oli kovin hämmästyksissään kuultuaan esitystäni viimeksikuluneen vuosisadan historiallisista tapahtumista, huomautti, että siinä oli yhtenä rykelmänä salaliittoja, kapinoita, murhia, verilöylyjä, kumouksia, karkoituksia, kaikkein pahimpia ahneuden, puolueriitojen, tekopyhyyden, kavaluuden, julmuuden, raivon, hulluuden, vihan, kateuden, hekuman, ilkeyden ja kunnianhimon ilmauksia.
Erään toisen audienssin aikana Hänen Majesteettinsa vaivautui lyhyesti kertaamaan, mitä olin sanonut, vertasi esittämiään kysymyksiä minun vastauksiini, otti minut sitten käteensä, silitteli minua hellävaroen ja lausui mielipiteensä julki seuraavin sanoin, joiden ajatusta enempää kuin sävyäkään en voi milloinkaan unohtaa: Pieni ystäväni Grildrig, sinä olet puheessasi mitä ihailtavimmalla tavalla ylistänyt kotimaatasi, olet seivästi osoittanut, että tietämättömyys, laiskuus, ja paheellisuus voivat toisinaan olla lainsäätäjän pätevyyden ainoat edellytykset ja että lakeja parhaiten selittävät, tulkitsevat ja sovelluttavat ne, joiden harrastus ja taipumus tarkoittaa niiden vääristelemistä, hämmentämistä ja kiertämistä. Minä havaitsen teidän keskuudessanne eräänlaisen valtiosäännön jälkiä, joka alkujaan on voinut olla siedettäväkin, mutta nyt nämä jäljet ovat puolittain näkymättömiksi hivuttuneet, ja kaiken muun on yleinen turmelus täydellisesti himmentänyt ja tahrinut. Kertomuksesi mistään kohdasta ei käy ilmi, että minkään viran saaminen teidän keskuudessanne edellyttäisi hyvettä, vielä vähemmän, että ketään ihmistä aateloitaisiin ansion perustuksella, että pappeja ylennettäisiin hurskauden tai opin, sotilaita moitteettomuuden tai urhoollisuuden, tuomareita lahjomattomuuden, senaattoreja isänmaanrakkauden ja neuvosmiehiä viisauden vuoksi. Mitä tulee sinuun (jatkoi Kuningas), joka olet viettänyt suurimman osan elämääsi matkoilla, tahdon mielelläni uskoa, että olet toistaiseksi välttänyt useita oman maasi paheita. Mutta kertomuksesi ja niiden vastausten perustuksella, jotka olen suurella vaivalla saanut sinusta ulos urkituksi, voin tulla vain siihen johtopäätökseen, että useimmat maasi asukkaat ovat kaikkein turmiollisin pienten inhoittavien maan matosten rotu, jonka luonto on milloinkaan sallinut ryömiä maan pinnalla.
SEITSEMÄS LUKU
Tekijän isänmaanrakkaus. Hän esittää Kuninkaalle sangen edullisen ehdotuksen, joka kumminkin tulee hylätyksi. Kuninkaan suuri tietämättömyys valtiollisissa asioissa. Sivistys on tässä maassa erittäin puutteellista ja rajoitettua. Heidän lakinsa, sotilaslaitoksensa ja valtiolliset puolueensa.
Ainoastaan erinomainen totuudenharrastukseni on voinut minua estää vaieten sivuuttamasta tätä kertomukseni osaa. Aivan suotta minä ilmaisin närkästystäni, joka joutui aina vain naurun esineeksi, ja minun oli pakko kärsivällisesti kuunnella, kuinka jaloa ja rakastettua syntymämaatani niin häpeällisesti kohdeltiin. Valitan yhtä hartaasti kuin kuka tahansa lukijoistani, että sellainen tilaisuus tarjoutui, mutta tämä ruhtinas sattui olemaan niin utelias ja kärkäs kyselemään kaikkia yksityisseikkoja, että olisin loukannut sekä kiitollisuuden että hyvän käytöksen vaatimuksia, jos olisin kieltäytynyt antamasta kaikkia niitä tietoja, jotka suinkin kykenin antamaan. Suvaittaneen kuitenkin sanoa omaksi puolustuksekseni, että neuvokkaasti vältin useita hänen kysymyksiään ja esitin asioita joka kohdassa melkoista edullisemmassa valossa kuin tiukka totuus oikeastaan olisi sallinut. Olen näet aina tuntenut omaa maatani kohtaan sitä kiitettävää puolueellisuutta, jota Dionysios Halikamassolainen varsin oikein suosittelee historioitsijalle. Olisin mielelläni salannut valtio-emoni heikkoudet ja virheet ja osoittanut hänen hyveensä ja kauneutensa kaikkein edullisimmassa valossa. Tämä oli vilpitön pyrkimykseni useissa keskusteluissani tuon mahtavan hallitsijan kanssa, joskaan en valitettavasti siinä onnistunut.
On kuitenkin annettava paljon anteeksi kuninkaalle, joka elää aivan erotettuna muusta maailmasta eikä siis ole ollenkaan perehtynyt toisten kansojen keskuudessa yleisesti vallitseviin tapoihin ja tottumuksiin. Sellaisesta puutteellisesta tiedosta johtuu välttämättä monia ennakkoluuloja ja eräänlainen ajatustavan ahtaus, josta me ja Euroopan sivistyneemmät kansat yleensä olemme täysin vapaat. Ja ankaraahan olisi, jos niin etäällä elävän ruhtinaan käsitykset hyvästä ja pahasta asetettaisiin koko ihmiskunnan ojennusnuoraksi.
Vahvistaakseni äsken lausumaani ja samalla osoittaakseni rajoitetun kasvatuksen surkeita seurauksia mainitsen tässä yhteydessä seikan, jota tuskin uskottaneen todenperäiseksi. Toivoen entistä enemmän pääseväni Hänen Majesteettinsa suosioon kerroin hänelle kolme-neljäsataa vuotta sitten tehdystä keksinnöstä, tavasta valmistaa eräänlaista jauhetta, joka oli laadultaan sellaista, että jos pieninkin kipinä sattui siihen, olipa sitä vaikka kokonainen vuori, niin se syttyi silmänräpäyksessä ja räjähti ilmaan jylisten ja järkyttäen pahemmin kuin ukkonen. Minä sanoin, että jos onttoon vaski- tai rautaputkeen ajettiin sen kokoa vastaava määrä tätä jauhetta, niin se lennätti rauta- tai lyijypallon sellaisella voimalla ja nopeudella, ettei mikään kyennyt kestämään sen iskua; että suurimmat siten lennätetyistä kuulista voivat tuhota kerrallaan kokonaisia sotajoukon rivejä, vieläpä murtaa kaikkein vahvimpia muureja, upottaa laivoja tuhansine miehineen meren pohjaan ja ketjuilla toisiinsa liitettyinä katkoa mastoja ja köysistöjä, leikata poikki satoja ihmisiä ja hävittää kaikki, mitä niiden tielle sattui; että me usein täytimme tällä jauheella suuria onttoja palloja, joita sitten konelaitteiden avulla heitimme piirittämäämme kaupunkiin, missä ne repivät katukivityksen, särkivät rakennuksia, räjähtivät ja sinkosivat sirujansa joka taholle, murskaten kaikkien lähelle osuvien aivot. Sanoin tuntevani sangen hyvin tämän jauheen ainesosat, jotka olivat huokeita ja yleisesti esiintyviä, sanoin osaavani ne sekoittaa ja opastaa Hänen Majestettinsa työmiehiä valmistamaan sellaisia umpiputkia, jotka olisivat suhteellisesti kaikkien muiden hänen valtakunnassaan tavattavien olioiden kokoisia. Suurimman tarvitsi olla vain sadan jalan pituinen, ja kaksi- tai kolmekymmentä sellaista putkea, asianmukaisesti ruudilla ja kuulilla ladattuina, murskaisivat muutamassa tunnissa hänen alueillaan sijaitsevan lujimmin varustetun kaupungin muurit tai hävittäisi koko pääkaupungin, jos se yrittäisi vastustella hänen ehdottomia käskyjänsä. Minä tein tämän alamaisen ehdotuksen Hänen Majesteetilleen tahtoen siten vähäiseltä osaltani korvata hänen kuninkaallisen suosionsa ja suojeluksensa lukuisia ilmauksia.
Noiden hirmuisten koneitten kuvaus ja esittämäni ehdotus saivat Kuninkaan kauhun valtaan. Hän ihmetteli, kuinka minunlaiseni voimaton ja pieni maan matonen (nämä olivat hänen omat sanansa) voi hautoa mielessään niin epäinhimillisiä ajatuksia, vieläpä niin tutunomaisella tavalla, etten näyttänyt vähääkään välittävän niistä verenvuodatuksen ja hävityksen näyistä, joita olin kertonut noiden tuhoamisvälineiden saavan aikaan. Hän sanoi, että niiden täytyi olla jonkin pahan hengen, ihmissuvun vihollisen keksimiä. Hän puolestaan vakuutti, että vaikka kaikki taiteen ja luonnon alueilla suoritetut keksinnöt ja löydöt tuottivat hänelle erinomaista iloa, hän sittenkin mieluummin menetti puolet valtakuntaansa kuin perehtyi sellaiseen salaisuuteen, ja vannotti minua pitämään sen omana tietonani, jos henkeni oli minulle rakas.
Kuinka merkillisesti tässä vaikuttivatkaan ahdasmieliset periaatteet ja lyhytnäköisyys! Kuinka voikaan ruhtinas, jossa havaittiin kaikki syvää kunnioitusta, kiintymystä ja arvonantoa herättävät ominaisuudet, hyvät luontaiset taipumukset, suuri älykkyys ja syvä oppineisuus, ruhtinas, jolla oli ihailtavat hallitsijalahjat ja jota alamaiset melkein jumaloivat, kuinka voikaan hän jonkin joutavan arkailun vuoksi, jollaisesta meillä eurooppalaisilla ei ole käsitystäkään, hylätä tarjoutuvan tilaisuuden, joka olisi hänestä tehnyt alamaistensa hengen, vapauden ja omaisuuden ehdottoman valtiaan? Tätä kysyessäni en suinkaan tahdo vähimmässäkään määrässä halventaa oivallisen hallitsijan monia hyveitä, vaikka pelkään, että englantilainen lukijani tämän seikan vuoksi saa hänestä huonommat käsitykset. Otaksun puolestani puutoksen aiheutuneen Brobdingnagin kansassa vallitsevasta tietämättömyydestä: he näet eivät ole vielä kehittäneet politiikkaa tieteeksi, kuten terävä-älyisemmät eurooppalaiset ovat tehneet. Muistan varsin hyvin, että kun erään kerran Kuninkaan kanssa keskustellessani tulin maininneeksi, että meillä oli kirjoitettu monia tuhansia teoksia hallitsemisen taidosta, herätin hänessä (aivan vastoin tarkoitustani) hyvin huonot käsitykset meikäläisistä ymmärryksenlahjoista. Hän selitti inhoavansa ja halveksivansa kaikkea salakähmäisyyttä, oveluutta ja juonittelua, esiintyipä sellaista ruhtinaassa tai ministerissä. Hän ei voinut käsittää, mitä tarkoitin puhuessani valtiosalaisuuksista, ellei ollut kysymyksessä mikään kilpaileva kansakunta. Hän määritteli hallitustaidon erittäin ahtaisiin rajoihin sanoen sen olevan siinä, että noudatetaan tervettä järkeä ja kohtuullisuutta, oikeutta ja lempeyttä, ratkaistaan nopeasti siviili- ja rikosasiat ja pidetään silmällä eräitä muita näkökohtia, jotka itsestäänselvinä jätän tässä lähemmin käsittelemättä. Hän lausui mielipiteenään, että henkilö, joka sai kasvamaan kaksi tähkäpäätä tai kaksi viheriää lehteä siinä, missä aikaisemmin kasvoi yksi ainoa, hyödytti ihmiskuntaa paremmin ja teki maalleen todellisemman palveluksen kuin kaikki poliitikot yhteensä.
Tämän kansan opillinen sivistys on sangen puutteellinen; se näet rajoittuu siveysoppiin, historiaan, runoustaiteeseen ja matematiikkaan, joilla aloilla täytyy myöntää heidän olevan eteviä. Viimeksimainittu tiede on kumminkin sovellettu yksinomaan siihen, mikä voi olla elämässä hyödyksi, maanviljelyksen parantamiseen ja kaikenlaisiin mekaanisiin taitoihin, joten sille ei meikäläisissä oloissa myönnettäisi suurtakaan arvoa. Mitä taas tulee ideoihin, entiteetteihin, abstraktioihin ja transcendentaaleihin, oli seikka se, etten parhain ponnistuksinkaan saanut niitä heille vähimmässäkään määrässä käsitettäviksi.
Mikään heidän maansa laki ei saa sisältää useampia sanoja kuin on kirjaimia heidän aakkosissaan, nimittäin kaksikymmentäkaksi. Useimmat eivät kumminkaan ole niinkään pitkiä. Ne on sepitetty mitä selvimmin ja yksinkertaisimmin lauseparsin, joihin tämä kaikkea oveluutta vierova kansa ei sisällytä kuin yhden ainoan ajatuksen; ja lain selittämiseksi kirjoitettua esitystä pidetään valtiorikoksena. Siviiliasioiden ratkaisemisessa ja rikoksentekijöiden rankaisemiseksi nostetuissa jutuissa heillä on niin vähäinen kokemus, ettei heidän juuri sovi kerskua mistään erinomaisesta taidosta kummallakaan alalla.
Kirjapainotaito on ollut heidän samoinkuin kiinalaisten keskuudessa tunnettu jo ikimuistoisista ajoista. Heidän kirjastonsa eivät kumminkaan ole kovin suuret; Kuninkaan kirjasto, jota pidetään runsaimpana, sisältää ainoastaan tuhat nidosta. Ne on sijoitettu tuhatkaksisataa jalkaa pitkään parvekkeeseen, ja minulla oli oikeus lainata sieltä haluamiani teoksia. Kuningattaren puuseppä oli sommitellut erääseen Glumdalclitchin huoneeseen jonkinlaisen seisovia tikapuita muistuttavan viisikolmatta jalkaa korkean puisen telineen, jonka jokainen askellauta oli viidenkymmenen jalan pituinen. Näiden siirrettävien portaiden jalkapuoli oli sijoitettu kymmenen jalan päähän huoneen seinästä. Kirja, jota tahdoin lukea, asetettiin seinään nojaamaan. Minä nousin korkeimmalle askellaudalle, käännyin kohti kirjaa ja aloin lukea sivun yläreunasta liikkuen oikeaan ja vasempaan suunnilleen kahdeksan tai kymmenen askelta, aina rivien pituuden mukaan, kunnes olin ehtinyt lukemisessani hiukan silmieni tasoa alemmaksi; sitten astuin vähitellen alemmaksi, kunnes tulin lattialle. Sinne ehdittyäni nousin jälleen telineiden yläpäähän, aloitin uuden sivun samalla tavalla ja käänsin sitten lehteä, minkä voin helposti tehdä molemmin käsin; paperi oli paksua ja jäykkää kuin pahvi ja sivun korkeus suurimmissakin nidoksissa korkeintaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä jalkaa.
Heidän kirjoitustapansa on selvä, miehekäs ja sujuva, mutta ei koristeltu, sillä he eivät karta mitään niinkuin turhien sanojen kasaamista ja saman asian lausumista monin eri kääntein. Minä luin useita heidän teoksiansa, varsinkin historiaa ja siveysoppia käsitteleviä. Toisenlaisten kirjain joukossa minua huvitti erikoisesti eräs pieni vanha tutkielma, joka oli aina Glumdalclitchin makuusuojassa ja kuului hänen kotiopettajattarelleen, vakaalle vanhalle naiselle, jota askarruttivat siveysopilliset ja uskonnolliset teokset. Kirja käsittelee ihmissuvun heikkoutta ja on saanut tunnustusta ainoastaan naisten ja yhteisen kansan keskuudessa. Minua kuitenkin huvitti nähdä, mitä tämän maan kirjailijalla voi olla sanottavaa sellaisesta aiheesta. Tekijä tutki kaikki eurooppalaisten moralistien tavallisesti esittämät seikat osoittaen, kuinka mitätön, halveksittava ja avuton olento ihminen sinänsä on, kuinka kykenemätön puolustautumaan Karussa ilmanalassa ja villien petojen ahdistaessa ja kuinka paljoa etevämpi oli jokin toinen eläin voimiltaan, toinen vikkelyydeltään, toinen varovaisuudeltaan, toinen uutteruudeltaan. Hän lisäsi, että luonto oli näinä viimeksikuluneina maailman vanhentumiskausina rappeutunut ja kykeni nyt tuottamaan ainoastaan mitättömiä keskoisia entisten aikojen olentoihin verraten. Hän piti erittäin järkevänä sitä otaksumaa, että ihmissuku oli aikaisemmin ollut paljoa suurempi kuin nykyjään ja että sitäpaitsi oli muinoin ollut jättiläisiä, kuten todistavat historia ja perintätieto sekä valtakunnan eri osista sattumalta löytyneet valtavat luut ja kallot, jotka ovat nykyisen kääpiörodun luita verrattomasti kookkaammat. Hän koki todistaa, että meidän oli täytynyt luonnonlakien vaatimusten nojalla olla alkuaikoinamme kookkaampia ja jykevämpiä, joten meitä ei voinut niin helposti tuhota jokin pieni sattumakatolta putoava tiili, pojan viskaama kivi tai pieni puropahanen. Näiden harkintojensa pohjalla tekijä esitti erinäisiä elämän jokapäiväisessä käytännössä hyödyllisiä sovellutuksia, joiden toistaminen ei kumminkaan ole tässä tarpeen. Minä puolestani en voinut olla ajattelematta, kuinka yleisesti levinnyt on kyky johdella kiistelystämme luontoa vastaan moraalisia opetuksia tai pikemmin tyytymättömyyden ja valituksen aiheita. Ja uskonpa, että tarkoin asiaa tutkien sellaiset kiistat voidaan osoittaa yhtä aiheettomiksi meidän kuin nyt puheenaolevan kansan keskuudessa.
Sotilaallisista asioista puhuttaessa he kerskuvat, että Kuninkaan armeijaan kuuluu sataseitsemänkymmentäkuusituhatta miestä jalkaväkeä ja kaksineljättätuhatta ratsumiestä — jos sopii nimittää armeijaksi joukkoa, jonka muodostavat kaupunkien ammattilaiset ja maaseudun talonpojat ja jossa päällikköinä toimivat aatelismiehet ja säätyhenkilöt saamatta minkäänlaista maksua tai korvausta. He ovat tosiaankin hyvin harjoitetut ja erinomaisesti kuriin tottuneet, mutta minä en pitänyt sitä seikkaa erikoisena ansiona. Kuinkapa voisikaan olla toisin laita maassa, jossa jokainen talonpoika on oman tilanomistajansa ja jokainen kaupunkilainen oman kaupunkinsa huomattavimman henkilön komennuksessa ja nämä johtajat valitaan arvalla niinkuin Veneziassa aikoinaan?
Minä näin Lorbrulgrudin sotaväen usein harjoittelevan kaupungin läheisyydessä sijaitsevalla avaralla kentällä, jonka läpimitta oli kaksikymmentä peninkulmaa. Heitä ei ollut kaikkiaan enempää kuin viisikolmattatuhatta jalkasotilasta ja kuusituhatta ratsumiestä, mutta heidän käyttelemänsä valtavan laaja alue esti minua arvioimasta heidän lukumääräänsä. Kookkaan juoksijansa selkään noussut ratsumies saattoi olla sadan jalan korkuinen. Minä näin koko ratsujoukon komentosanan kuultuaan paljastavan miekkansa ja heiluttavan niitä ilmassa. Mahdotonta on kuvitella mitään niin suurenmoista, yllättävää ja hämmästyttävää näkyä. Näytti siltä kuin olisi kymmenentuhatta salamaa yhtaikaa välkähtänyt taivaan joka kulmalta.
Teki kovin mieleni tietää, kuinka tämä ruhtinas, jonka maahan ei päästä mistään muusta valtakunnasta, oli tullut järjestäneeksi armeijan ja totuttaneeksi väkeänsä sodan toimiin. Pian sain kuitenkin asiasta selkoa sekä keskustelujen nojalla että perehtymällä heidän historiaansa. Tätä kansaa näet on vaivannut monien vuosisatojen kuluessa sama tauti kuin ihmiskuntaa yleensä: aatelisto on tavoitellut kerran toisensa jälkeen valtaa, kansa vapautta ja kuningas rajoittamatonta herruutta. Vaikka valtakunnan lait ovat kaikkia näitä seikkoja onnellisella tavalla hillinneet, on jokin mainituista puolueista sittenkin toisinaan niitä rikkonut, ja niin on aiheutunut useaan kertaan kansalaissotia. Viimeisen niistä lopetti onnellisesti nykyisen hallitsijan isoisä yleiseen sovintoon, ja silloin yhteisestä suostumuksesta järjestettyä sotalaitosta on siitä saakka pidetty järkähtämättä voimassa.