KAHDEKSAS LUKU

Kuningas ja Kuningatar tekevät kiertomatkan rajoille. Tekijä on heidän seurassaan. Yksityiskohtainen kertomus siitä, kuinka hän poistuu tästä maasta. Hän palaa Englantiin.

Minussa eli aina voimakas virike, että tulisin vielä saamaan takaisin vapauteni, vaikka olikin mahdotonta arvata, millä tavalla, tai laatia mitään suunnitelmaa, jonka voi ollenkaan toivoa luonnistuvan. Se alus, jossa olin saapunut, oli tiettävästi ensimmäinen tällä rannikolla asuvien näkyviin ajautunut, ja Kuningas oli antanut ankaran määräyksen, että jos jokin toinen ilmaantuisi, se oli heti tuotava miehistöineen ja matkustajineen työntökärryissä Lorbrulgrudiin. Hän koki kovin innokkaasti hankkia minulle kokoistani vaimoa, jonka kanssa voisin jatkaa sukuani; mutta uskonpa, että olisin mieluummin kuollut kuin alistunut sellaiseen häpeään: jättämään jälkeläisiä, joita olisi hoidettu häkissä kuin kesyjä kanarialintuja ja aikojen kuluessa kukaties myyty kuningaskunnan ylhäisille henkilöille eriskummallisuuksina. Minua kohdeltiin kieltämättä erittäin ystävällisesti; minä olin Kuninkaan ja Kuningattaren suosikki ja koko hovin ilo, mutta olin samalla sellaisessa asemassa, joka sopi huonosti ihmisarvooni. En voinut milloinkaan unohtaa kotiin jättämiäni rakkaita omaisia. Ikävöin takaisin ihmisten luo, joiden kanssa voin keskustella heidän vertaisenaan, ja kaduille ja vainioille, missä voin liikkua pelkäämättä joutuvani tallatuksi kuin mikäkin sammakko tai pieni koiranpentu. Vapautukseni toteutui kuitenkin pikemmin kuin osasin odottaa ja sangen harvinaisella tavalla. Tahdon tässä uskollisesti kertoa kaikki asian yksityiskohdat.

Olin nyt viettänyt valtakunnassa kaksi vuotta, ja kolmannen vuoden alussa Glumdalclitch ja minä seurasimme Kuningasta ja Kuningatarta heidän lähtiessään kiertoretkelle valtakunnan etelärannikolle. Minua kuljetettiin niinkuin ainakin matkalaatikossani, joka, kuten aikaisemmin jo kerroin, oli erittäin mukava kahdentoista jalan pituinen ja levyinen suljettu suoja. Olin käskenyt kiinnittää sisäpuolelle katon neljään kulmaan silkkinyöreillä makuuverkon, joka kevensi sysäyksiä, kun palvelija kuljetti minua edessään hevosen selässä, ja minä nukuin usein verkossa matkoilla ollessamme. Suoraan makuuverkon yläpuolelle kattoon olin antanut puusepän leikata neliöjalan suuruisen aukon, jotta saisin raitista ilmaa, kun sää sattui olemaan tukehduttavan helteinen. Räppänäni minä voin sulkea ja avata mielin määrin uurteissaan liikkuvan luukun avulla.

Kun olimme ehtineet matkamme perille, piti Kuningas soveliaana viettää muutamia päiviä Flanfasnicin, kahdeksantoista englanninpeninkulman päässä rannikolta olevan kaupungin lähellä sijaitsevassa palatsissaan. Glumdalclitch ja minä olimme sangen uupuneet; minä olin hiukan vilustunut, mutta tyttöraiska oli niin huonovointinen, että hänen täytyi pysytellä huoneessaan. Minä ikävöin nähdä valtamerta, jonka täytyi olla pelastukseni ainoa näkymö, jos milloinkaan pelastuisin. Olin olevinani sairaampi kuin todellisuudessa oli laita ja pyysin päästä hengittelemään raikasta meri-ilmaa erään hovipojan seurassa, johon olin kovin kiintynyt ja jonka huostaan minut oli toisinaan uskottu. En voi milloinkaan unohtaa, kuinka vastahakoisesti Glumdalclitch pyyntööni suostui ja kuinka ankarasti hän varoitti hovipoikaa pitämään minusta hyvää huolta samalla purskahtaen itkuun ikäänkuin olisi aavistanut, mitä tapahtuman piti. Poika kantoi laatikkoani suunnilleen puolen tunnin matkan palatsista merenrannan kallioille. Minä pyysin häntä laskemaan laatikon maahan, avasin työntöikkunani ja loin merelle monia kaipauksen ja alakuloisuuden katseita. En tuntenut olevani oikein pirteä ja sanoin hovipojalle aikovani hiukan torkahtaa makuuverkossani toivoen siitä virkistyväni. Menin suojaani, ja poika sulki tarkoin ikkunan, jotten nukkuessani vilustuisi. Olin pian nukahtanut ja arvaan, että poika, joka ei otaksunut minkäänlaisen vaaran uhkaavan, oli lähtenyt kallioille kuljeskelemaan ja etsimään linnunmunia; olin näet jo sitä ennen ikiomastani nähnyt, kuinka hän haeskeli ja löysikin joitakin munia kallionhalkeamista. Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa heräsin siihen, että tuntui äkkinäinen tempaus laatikkoni kattoon kiinnitetyssä renkaassa, jonka tarkoituksena oli tehdä kuljetukseni helpommaksi. Minä tunsin laatikkoni kohoavan korkealle yläilmoihin ja sitten liikkuvan eteenpäin huimaa vauhtia. Ensimmäinen nykäys oli tuiskata minut alas makuuverkostani, mutta sen jälkeen liike oli sangen tasaista. Minä huusin useita kertoja niin äänekkäästi kuin jaksoin, mutta kaikki turhaan. Katsoin ikkunoistani, mutta en nähnyt muuta kuin pilviä ja taivaan. Pääni päältä kuului kuin siipien havina, ja samassa minulle alkoi selvitä missä surkeassa tilassa olin: kotka oli tarttunut nokallaan laatikkoni renkaaseen aikoen pudottaa asumukseni kalliolle kuin kilpikonnan kuorineen nokkiakseen sitten sirpaleiden joukosta ruumiini ja hotkiakseen sen suuhunsa. Tällä linnulla näet on niin tarkka äly ja vainu, että se keksii saaliinsa pitkien matkojen päähän, vaikka se olisi paremminkin piiloitettu kuin minä kahden tuuman vahvuisten seinäin sisäpuolella.

Hetkisen kuluttua havaitsin siipien havinan ja liikkeen nopeasti kiihtyvän ja laatikkoni viipottavan kuin kapakankyltti tuulisena päivänä. Kuulin erinäisiä iskuja tai tyrkkäyksiä, jotka otaksumani mukaan kohdistuivat kotkaan (uskon näet varmaan sellaisen suuren linnun kuljettaneen laatikkoani renkaasta nokassaan), ja sitten tunsin yhtäkkiä putoavani luotisuoraan alaspäin suunnilleen minuutin ajan ja niin uskomattoman nopeasti, että olin siihen tukehtua. Putoaminen päättyi hirmuiseen loiskahdukseen, joka kaikui korvissani valtavampana kuin Niagaran pauhu; sitten olin minuutin ajan aivan pimeässä, kunnes laatikkoni jälleen kohosi niin korkealle, että näin valoa ikkunaini yläosasta. Nyt ymmärsin pudonneeni mereen. Laatikkoni, jonka painoa lisäsivät minun itseni ohella siinä olevat huonekalut sekä kannen ja pohjan kaikkiin neljään kulmaan rakenteen lujittamiseksi kiinnitetyt leveät raudoitukset, ui suunnilleen viisi jalkaa syvällä. Otaksuin silloin ja otaksun yhä vieläkin, että minua nokassaan kiidättävää kotkaa ahdisti kaksi muuta ja että sen täytyi pudottaa minut puolustautuessaan toisia vastaan, jotka toivoivat saavansa osan saaliista. Laatikon pohjaan kiinnitetyt rautalevyt (jotka olivat toisia vahvemmat) pitivät laatikkoa tasapainossa sen pudotessa ja estivät sitä särkymästä vedenpintaan. Laatikkoni kaikki eri osat olivat uurresaumoin toisiinsa liitetyt, ja ovi ei liikkunut saranoilla, vaan työntöikkunan tavoin ylös ja alas, joten suojani oli niin tiivis, että varsin vähän vettä pääsi sisään. Minä kapusin sangen vaivalloisesti alas makuuverkostani sitä ennen uskallettuani avata jo mainitsemani räppänän, jonka tarkoituksena oli pitää huolta ilmanvaihdosta; olin näet raittiin ilman puutteesta melkein tukehtumassa.

Kuinka monet kerrat toivoinkaan olevani jälleen rakkaan Glumdalclitchini luona, josta yksi ainoa tunti oli minut niin kauaksi erottanut! Ja uskallanpa totuuden nimessä sanoa, etten omassa onnettomuudessani voinut olla surkein mielin ajattelematta hoitajatar parkaani, katoamisestani hänelle koituvaa surua, Kuningattaren epäsuosiota ja hänen hyvän tulevaisuutensa tuhoutumista. Eipä liene monikaan matkailija ollut suuremmissa vaikeuksissa ja epätoivoisemmassa tilassa kuin minä odottaessani joka hetki näkeväni laatikkoni murskautuvan kappaleiksi tai ainakin kumoutuvan ensimmäisen tuiman tuulenpuuskan tai hyökyaallon sattuessa. Jos yksikin lasinruutu olisi särkynyt, olisin heti ollut tuhon oma. Ikkunat voivat säilyä eheinä vain niiden ulkopuolelle tapaturmain varalta kiinnitettyjen lujien ristikkojensa turvissa. Minä näin veden tihkuvan sisään erinäisistä kohdista, joskaan vuoto ei ollut melkoinen, ja yritin tilkitä rakoja niin hyvin kuin osasin. En jaksanut avata laatikkoni kantta, minkä muuten olisin epäilemättä tehnyt päästäkseni istumaan katolle, missä olisin säilynyt ainakin muutamia tunteja kauemmin kuin suljettuna vankikoppiini, kuten olopaikkaani saanen nimittää. Mutta jos vältyinkin tuholta päivän tai parin aikana, mitä muuta voinkaan odottaa kuin kuolevani viluun ja nälkään! Näissä oloissa vietin neljä tuntia odottaen ja todella toivoenkin, että jokainen tuokio olisi viimeiseni.

Olen jo aikaisemmin kertonut lukijalleni, että laatikkoni ikkunattomaan seinään oli kiinnitetty kaksi sinkilää, joihin minua hevosenselässä kuljettava palvelija pujotti nahkavyön kiinnittäen sen sitten vyötäisilleen. Tässä epätoivoisessa tilassa ollessani kuulin tai ainakin olin kuulevinani jonkinlaista raaputusta siltä seinältä, johon sinkilät olivat kiinnitetyt, ja pian senjälkeen aloin kuvitella, että laatikkoani hinattiin; tunsin näet toisinaan jonkinlaista tempoilua, joka sai aallot lyömään ikkunaini yläosiin, niin että jäin melkein pilkkopimeään. Tästä heräsi mieleeni heikko pelastuksen toivo, vaikka en kyennyt kuvittelemaankaan, kuinka se voisi tapahtua. Uskalsin ruuvata irti toisen tuoleistani, jotka olivat aina lattiaan kiinnitetyt, ruuvasin sen sitten suurta vaivaa nähden suoraan avaamani räppänän alle, nousin tuolille seisomaan, vein suuni niin lähelle aukkoa kuin suinkin voin ja huusin apua korkealla äänellä ja käyttäen kaikkia osaamiani kieliä. Sitten kiinnitin nenäliinani tavallisesti mukanani kuljettamaani keppiin, ojensin sen ulos aukosta ja heilutin sitä useita kertoja ilmassa, jotta venheen tai laivan lähelle sattuessa merimiehet arvaisivat jonkun onnettoman ihmisen piilevän laatikossa.

Yritykseni ei näyttänyt johtavan mihinkään tulokseen, mutta nyt huomasin laatikkoni selvästi liikkuvan eteenpäin, ja tunnin tai runsaan tunnin kuluttua törmäsi sinkilöillä varustettu laita, jossa ei ollut ikkunaa, johonkin kiinteään esineeseen. Minä pelkäsin törmänneeni kallioon ja havaitsin keikkuvani entistä enemmän. Laatikkoni katolta kuului selvästi jokin ääni, kuin touvin aiheuttama kumu, ja sitten hankaus, ikäänkuin sitä olisi pujotettu renkaaseen. Sitten tunsin vähitellen kohoavani ainakin kolme jalkaa aikaisempaa tasoani korkeammalle. Pistin jälleen ulos keppini ja siihen kiinnittämäni nenäliinan huutaen apua, kunnes olin ihan käheä. Vastaukseksi kuulin kolme kertaa toistuvan suuren huudon ja jouduin siitä riemun valtaan, jonka käsittävät ainoastaan samanlaisessa tilassa olleet henkilöt. Sitten kuulin askelia yläpuoleltani, ja joku huusi räppänästä raikuvalla englanninkielellä: Jos joku on siellä alhaalla, niin puhukoon! Minä vastasin, sanoin olevani englantilainen, jonka paha onni oli saattanut ankarimpaan kenenkään kuolevaisen kokemaan pinteeseen, ja pyysin niin liikuttavasi kuin suinkin osasin, että minut vapautettaisiin tyrmästä, johon olin joutunut. Ääni vastasi, että olin hyvässä turvassa, koska arkkini oli kiinnitetty heidän alukseensa, ja että kirvesmies tulisi kohta sahaamaan kattoon reiän, josta minut voitaisiin vetää ulos. Minä vastasin, että se oli tarpeetonta ja veisi suotta paljon aikaa; jonkin miehen tarvitsi vain pistää sormensa renkaaseen, nostaa laatikko merestä laivaan ja viedä se kapteenin hyttiin. Kuullessaan minun haastelevan niin järjettömästi toiset luulivat minua mielipuoleksi, toiset nauroivat. En näet ollut johtunut ajattelemaan, että olin nyt saapunut kokoisteni ja voimaisteni ihmisten joukkoon. Kirvesmies tuli ja sahasi muutamassa minuutissa aukon, joka oli suunnilleen neljä jalkaa neliöön. Sitten hän laski alas pienet tikapuut, joita nousin päästen sitten laivaan hyvin heikossa tilassa.

Merimiehet olivat ihan ihmeissään ja esittivät minulle tuhansia kysymyksiä, joihin minun ei ollenkaan tehnyt mieli vastata. Minä puolestani hämmästyin samoin nähdessäni ympärilläni suuren joukon kääpiöitä; sellaisina näet heitä pidin totuttuani pitkät ajat katselemaan niitä valtavia olioita, joiden luota tulin. Kapteeni, mr Thomas Wilcocks, vilpitön ja kunnollinen Shropshiren mies, havaitsi, että olin pyörtymäisilläni, vei minut hyttiinsä, antoi minulle virkistystilkan ja kehoitti minua sijoittumaan vuoteeseensa hiukan lepäämään, mikä olikin hyvään tarpeeseen. Ennen makuullemenoa selitin hänelle, että laatikossani oli arvokasta irtaimistoa, jota en mielelläni kadottaisi, hieno makuuverkko, hyvä telttasänky, kaksi tuolia, pöytä ja lipasto, että suojani oli joka puolelta sisustettu tai paremmin sanoen patjoitettu silkillä ja puuvillalla ja että jos hän käskisi jonkun miehen tuoda lipaston hyttiin, minä avaisin sen hänen läsnäollessaan ja näyttäisin hänelle tavarani. Kuullessaan minun lausuvan tällaisia mielettömyyksiä kapteeni luuli, että hourin. Hän lupasi kuitenkin (luultavasti minua rauhoittaakseen) käskeä tekemään niinkuin olin sanonut. Kannelle mentyään hän sitten lähetti laatikkooni muutamia miehiä, jotka (kuten myöhemmin havaitsin) kuljettivat kannelle kaikki tavarani ja riisuivat seinistä patjoituksen. Tuolit, lipasto ja sänky, jotka oli kiinnitetty lattiaan, joutuivat kuitenkin melkoisesti kärsimään merimiesten taitamattomuudesta, kun he riistivät ne irti väkivalloin. Sitten he irroittivat laatikostani muutamia lautoja laivan tarpeisiin ja otettuaan kaikki, mitä mielivät, he antoivat laatikon ruhon upota. Monien pohjaan ja sivuihin syntyneiden vuotojen vuoksi se painui heti näkymättömiin. Olin tosiaankin iloinen, ettei minun tarvinnut olla katselemassa heidän hävitystyötään; uskon näet varmaan, että se olisi kovin mieleeni koskenut palauttamalla muistiini menneitä tapahtumia, jotka mieluummin tahdoin unohtaa.

Minä nukuin muutamia tunteja, mutta minua häiritsivät alinomaa unennäöt maasta, jonka olin jättänyt, ja vaaroista, joista olin pelastunut. Herätessäni tunsin itseni kuitenkin paljoa virkeämmäksi. Kello oli suunnilleen kahdeksan illalla, ja kapteeni käski tarjota heti illallista, koska otaksui minun paastonneen jo liiankin kauan. Hän keskusteli kanssani sangen ystävällisesti havaittuaan, etten näyttänyt mielettömältä enkä puhunut sekavasti, ja kun sitten jäimme kahden kesken, hän pyysi minua kertomaan retkistäni ja kuinka olin joutunut tuuliajolle tuohon valtavaan puukirstuun suljettuna. Hän kertoi suunnilleen kello kahdentoista aikaan päivällä, kaukoputkella tähystäessään, havainneensa sen matkan päässä, luulleensa sitä purjealukseksi ja aikoneensa ohjata sen luo, koska se ei ollut etäällä hänen omasta suunnastaan, toivoen saavansa ostaa hiukan korppuja, kun oma varasto alkoi olla vähissä. Lähemmäksi ehdittyään ja huomattuaan erehtyneensä hän lähetti isonvenheen tarkastamaan, mikä se oikeastaan oli; mutta miehet tulivat takaisin säikähtyneinä ja vannoivat nähneensä uivan talon. Kapteeni nauroi heidän typeryyttään, astui itse venheeseen ja käski miehiä ottamaan mukaan lujan köyden. Sää oli tyyni, hän souti asumukseni ympäri useat kerrat ja näki ikkunani ja niiden suojaksi sommitellut rautaristikot. Sillä seinällä, joka oli pelkkää puuta, vailla valoaukkoa, hän näki kaksi sinkilää, komensi miehensä soutamaan sinne, kiinnitti köyden toiseen sinkilään ja käski hinaamaan arkkiani (kuten hän asumustani nimitti) laivaa kohti. Sinne ehdittyään hän komensi sitomaan toisen köyden katossa olevaan renkaaseen ja kohottamaan arkkiani väkipyörien avulla, mutta merimiehet eivät kyenneet yhteisvoimin nostamaan sitä enempää kuin pari kolme jalkaa. Hän kertoi, että he olivat nähneet keppini ja nenäliinani pistävän esiin aukosta, mistä olivat päätelleet, että jokin onneton ihminen oli tyrmään suljettuna. Minä kysyin, oliko hän tai joku miehistä nähnyt ilmoilla jättiläislintuja suunnilleen siihen aikaan, jolloin hän ensi kerran havaitsi alukseni. Hän kertoi keskustelleensa tapahtumasta miesten kanssa minun nukkuessani ja erään heistä sanoneen huomanneensa pohjoiseen päin lentämässä kolme kotkaa, jotka eivät kumminkaan olleet näyttäneet tavallista suuremmilta, mikä luullakseni lienee johtunut siitä, että linnut lensivät ylen korkealla. Kapteeni ei arvannut, miksi tuota kysyin. Sitten tiedustelin häneltä, kuinka kaukana rannikolta hän otaksui meidän olevan. Hän sanoi, että matkaa oli parhaiden mahdollisten arvioiden mukaan vähintään sata meripeninkulmaa. Minä vakuutin hänelle, että tuon arvion täytyi olla vähintään kaksi kertaa liian suuri, koska olin lähtenyt maasta, josta tulin, vasta kaksi tuntia sitten. Nyt hän alkoi jälleen epäillä minua mielenvikaiseksi, vihjaisi siihen suuntaan ja kehoitti minua menemään levolle hyttiin, jonka oli antanut järjestää minua varten. Minä vakuutin hänelle erinomaisesti virkistyväni hänen hupaisessa seurassaan ja olevani järjissäni yhtä hyvin kuin milloinkaan ennen eläessäni. Hän kääntyi vakavaksi ja pyysi saada avoimesti kysyä minulta, eikö omaatuntoani rasittanut painollaan jokin suunnaton rikos, josta minua oli rangaissut joku ruhtinas käskemällä lähettää minut vesille tuossa arkissa, samoinkuin toisten maitten pahantekijöitä on pakotettu purjehtimaan ulos merelle vuotavassa aluksessa ja ilman elintarpeita. Hän lisäsi, että vaikka olisikin ikävää, jos hän oli ottanut alukseensa sellaisen rikoksentekijän, hän siitä huolimatta vakuutti kunniasanallaan laskevansa minut vahingoittumattomana maihin ensimmäisessä satamassa, johon saavuttaisiin. Hän sanoi vielä epäluulojensa melkoisesti vahvistuneen eräistä alustani eli arkkiani koskevista aivan mielettömistä lausumista, joita olin esittänyt ensin merimiehille ja sitten hänelle itselleen, sekä merkillisistä katseistani ja eleistäni illallista syötäessä.

Minä pyysin häntä kärsivällisesti kuuntelemaan tarinaani, jonka uskollisesti hänelle esitin kertoen tapahtumista viime Englannista-lähdön ja sen hetken välillä, jolloin hän oli minut havainnut. Ja koska totuus aina pakostakin raivaa tiensä järkeviin mieliin, niin tämä kelpo mies, jolla oli hiukan vihiä opillisesta sivistyksestä ja erittäin hyvä luonnollinen ymmärrys, uskoi heti, että puhuin vilpittömästi ja totuudenmukaisesti. Tahdoin kuitenkin vielä sitovammin osoittaa todeksi kaikki, mitä olin kertonut, ja pyysin häntä käskemään tuoda lipastoni, jonka avain oli taskussani (hän näet oli jo ilmoittanut minulle, kuinka merimiehet olivat kohdelleet olokammiotani), avasin sen hänen läsnäollessaan ja näytin ne vähäiset nähtävyydet, joita olin kerännyt maassa, josta olin niin merkillisellä tavalla pelastunut. Minulla oli siinä kampa, jonka olin valmistanut käyttäen Kuninkaan parransängen kappaleita, ja toinen, jonka piit olivat samaa ainetta, mutta kiinnitetyt Kuningattaren peukalonkynnen sirusta vuoltuun selustaan. Oli kokoelma silmä- ja nuppineuloja, jalan ja puolen kyynärän väliltä; neljä ampiaisenpistintä, jotka olivat puusepännaulain pituiset; kammattaessa lähteneitä Kuningattaren hiuksia; kultasormus, jonka hän oli eräänä päivänä lahjoittanut minulle kaikkein rakastettavimmalla tavalla, ottaen sen pikkusormestaan ja laskien sen kaulukseksi kaulaani. Minä pyysin kapteenia hyväntahtoisesti ottamaan tämän sormuksen kiitokseksi minulle osoittamastaan ystävällisestä kohtelusta, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti. Minä näytin hänelle känsän, jonka olin omin käsin leikannut erään hovineidin varpaasta. Se oli suunnilleen Kentin kreivikunnassa kasvavien pippiniomenien kokoinen ja oli niin kovettunut, että Englantiin tultuani annoin kovertaa sen maljaksi ja kehystää hopealla. Lopuksi pyysin häntä tarkastelemaan ylläni olevia housuja, jotka oli valmistettu hiirennahasta.

Minä en saanut häntä ottamaan vastaan mitään muuta kuin erään hovipalvelijan hampaan, jota hän katseli erittäin uteliaana ja jota hän ilmeisesti halusi. Hän otti sen ja kiitteli minua kovin, paljoa enemmän kuin sellaisen vähäpätöisen kalun vuoksi oikeastaan olisi kannattanut. Taitamaton välskäri oli epähuomiossa tullut kiskaisseeksi sen erään Glumdalclitchin palvelijakuntaan kuuluvan hammassärkyä potevan miehen suusta, vaikka se oli hänen kaikkein terveimpiä hampaitansa. Olin sen puhdistanut ja liittänyt kokoelmaani. Se oli suunnilleen jalan pituinen ja neljä tuumaa läpimitaltaan.

Kapteeni oli erittäin tyytyväinen koruttomaan kertomukseeni ja sanoi toivovansa, että Englantiin ehdittyämme ilahduttaisin suurta yleisöä kirjoittamalla ja julkaisemalla sen. Minä vastasin olevani sitä mieltä, että meillä oli jo ennestään matkakertomuksia enemmän kuin riittävästi, ettei nykyjään voinut ajatellakaan julkaista muuta kuin aivan erinomaisia asioita käsitteleviä teoksia ja että tekijät tällöin nähdäkseni pitivät vähemmän silmällä totuutta kuin omaa turhamaisuuttansa tai hyötyänsä tai tietämättömien lukijoiden huvittamista. Selitin, ettei kertomukseeni voinut sisältyä juuri mitään muuta kuin aivan tavallisia seikkoja ja että siitä puuttuivat ne eriskummallisten kasvien, puiden, lintujen ja muiden luontokappaleiden, barbaaristen tapojen ja villikansojen epäjumalanpalveluksen koristeellinen kuvailu, jota useimmat muut kirjailijat tarjoavat yllin kyllin. Kiitin häntä kuitenkin hänen hyvästä ajatuksestaan ja lupasin ottaa asian harkittavakseni.

Hän sanoi kovin ihmettelevänsä erästä seikkaa, nimittäin että puhuin ylen kovalla äänellä, ja kysyi, olivatko tuon maan kuningas ja kuningatar huonokuuloiset. Minä selitin hänelle tottuneeni sellaiseen puhetapaan kolmatta vuotta kestäneen oleskeluni aikana jättiläismaassa ja sanoin samoin ihmetelleeni hänen ja hänen miestensä ääniä, jotka kuuluivat korviini pelkältä kuiskeelta, joskin varsin hyvin erotin, mitä he sanoivat. Tuossa maassa eläessäni olin puhunut niinkuin henkilö, joka puhuttelee toista kellotapulin huipulta kurkistavaa, ellei minua sijoitettu pöydälle tai joku pitänyt minua kädessään. Mainitsin hänelle vielä erään seikan, joka oli herättänyt huomiotani laivaan tullessani, nimittäin että ympärilleni kerääntyneet laivamiehet näyttivät surkeimmilta kaikista milloinkaan näkemistäni olennoista. Mainitun ruhtinaan valtakunnassa ollessani en näet ollut sietänyt katsoa kuvastimeen totuttuani näkemään niin valtavan suuria olioita, sillä vertailusta johtui erittäin alentava käsitys omasta itsestäni. Kapteeni kertoi havainneensa, että olin illallispöydässä silmäillyt kaikkea ikäänkuin ihmetellen ja että minun oli ilmeisesti usein ollut vaikea pidättää nauruani. Hän ei ollut oikein ymmärtänyt, mitä tästä kaikesta ajatella, mutta oli otaksunut sen johtuvan jonkinlaisesta aivoissani tapahtuneesta häiriöstä. Tunnustin, että hän oli aivan oikeassa, ja ihmettelin vain, kuinka olin voinut olla nauramatta nähdessäni edessäni hänen lautasensa, jotka olivat pienen hopeakolikon kokoiset, liikkiön, joka tuskin riitti suupalaksi ja pähkinänkuorta pienemmän pikarin. Samaan tapaan kuvailin sitten hänen muitakin talousesineitään ja elintarpeitaan. Vaikka näet Kuningatar oli toimittanut minulle täydellisen pikkukaluston ollessani hänen palveluksessaan, oli mieltäni sittenkin askarruttanut yksinomaan se, mitä näin ympärilläni, ja niin olin ummistanut silmäni omalta pienuudeltani niinkuin ihmiset yleensä ummistavat silmänsä omilta virheiltään. Kapteeni ymmärsi varsin hyvin leikinlaskuni ja vastasi hilpeästi vanhalla englantilaisella sananlaskulla, sanoi pelkäävänsä, että silmiini mahtui enemmän kuin mahaani, koska ei ollut huomannut minun ilmaisevan erinomaista ruokahalua, vaikka olin paastonnut kokonaisen päivän. Samaan leikkisään sävyyn puhettaan jatkaen hän sitten vakuutti, että olisi mielellään maksanut sata puntaa, jos olisi saanut nähdä laatikkoni kiikkumassa kotkan nokassa ja kuinka se sitten putosi huimaavasta korkeudesta mereen. Se olisi epäilemättä ollut hämmästyttävä näky, jota olisi kannattanut kuvailla tulevia sukupolvia varten, ja Phaethoniin vertaaminen oli niin läheinen asia, ettei kapteeni voinut olla sitä esittämättä, vaikka minä en pitänyt hänen mielijohdettaan erikoisen onnistuneena.

Kapteeni oli käynyt Tonkinissa ja oli Englantiin palatessaan ajautunut koilliseen neljännenviidettä leveysasteen ja sadannenkolmannenviidettä pituusasteen kohdalle. Kaksi päivää laivalle-tuloni jälkeen jouduimme pasaadituuleen, purjehdimme kauan etelään, sivuutimme Uuden Hollannin, pidimme länsiluoteista ja sitten eteläluoteista suuntaa, kunnes kiersimme Hyväntoivon niemen. Matkamme oli erittäin suotuisa, mutta minä en tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisesti siitä kertomalla. Kapteeni poikkesi parissa satamassa ja lähetti ison venheen maihin noutamaan ruokavaroja ja raikasta vettä, mutta minä en poistunut laivasta ennenkuin Downsiin tultuamme, mikä tapahtui kesäkuun kolmantena päivänä 1706, suunnilleen yhdeksän kuukautta pelastumiseni jälkeen. Minä tarjouduin jättämään tavarani kuljetusmaksun pantiksi, mutta kapteeni vakuutti, ettei missään tapauksessa ottaisi minulta pennin puolikasta. Me hyvästelimme toisiamme sydämellisesti, ja minä sain hänet lupaamaan, että tulisi tervehtimään minua kodissani Redriffissä. Sitten vuokrasin hevosen ja oppaan kapteenilta lainaamillani viidellä shillingillä.

Nähdessäni matkan varrella, kuinka pieniä rakennukset, puut, karja ja ihmiset olivat, aloin uskoa joutuneeni takaisin Lilliputiin. Pelkäsin tallaavani jokaisen vastaantulijan ja huusin heille kovalla äänellä, että väistyisivät syrjään, ja vähältä piti, etten parissa tapauksessa saanut korvatillikkaa hävyttömyydestäni.

Saavuttuani omaan asumukseeni, joka minun täytyi kyselemällä etsiä, ja palvelijan avattua oven minä kyykistyin (niinkuin hanhi veräjän alitse mennessään); pelkäsin näet kolahduttavani pääni kamanaan. Vaimoni riensi minua syleilemään, mutta minä lyykähdin hänen polviaan alemmaksi, koska otaksuin, ettei hän muuten tavoittaisi suutani. Tyttäreni polvistui pyytäen siunaustani, mutta minä näin hänet vasta hänen noustuaan; olin näet ylen kauan tottunut suuntaamaan katsettani kuudenkymmenen jalan korkeuteen. Sitten kumarruin tarttuakseni häntä vyötäisiin ja nostaakseni hänet ilmaan toisella kädelläni. Palvelijoita ja paria läsnäolevaa tuttavaa katselin alentuvasti, niinkuin jättiläinen ainakin katselee kääpiöitä. Sanoin vaimolleni, että hän oli ollut liian säästeliäs, kun oli nälkää nähden riuduttanut itsensä ja tyttärensä melkein olemattomiin. Sanalla sanoen: käyttäydyin niin oudosti, että kaikki olivat samaa mieltä kuin kapteeni minut ensi kerran kohdatessaan: otaksuivat minun menettäneen järkeni. Mainitsen tämän tottumuksen ja ennakkoluulojen suurta voimaa osoittavana seikkana.

Aivan pian aloimme kuitenkin ymmärtää hyvin toisiamme, minä ja perhekuntani sekä tuttavani. Vaimoni vannotti minua olemaan koskaan enää merelle lähtemättä. Paha kohtaloni sääti kuitenkin niin, ettei hänellä ollut voimaa minua pidättää, kuten lukija tulee tuonnempana näkemään. Päätän kumminkin tällä kertaa onnettomien retkieni toisen osan.

KOLMAS OSA

MATKA LAPITTAAN, BALBINARBIIN, GLUBBDUBDRIBIIN, LUGGNAGGIIN JA JAPANIIN

ENSIMMÄINEN LUKU

Tekijä lähtee kolmannelle matkalleen. Joutuu merirosvojen käsiin. Ilkeä hollantilainen. Tekijä saapuu erääseen saareen. Hänet otetaan vastaan Laputassa.

Olin ehtinyt viettää kotona vain kymmenen päivää, kun cornwallilainen kapteeni William Robinson, kolmensadan tonnin vetoisen Hyvä-Toivo nimisen jykevän aluksen komentaja, tuli käymään luonani. Olin aikaisemmin ollut välskärinä eräässä toisessa hänen kuljettamassaan ja neljäntenä miehenä omistamassaan aluksessa sen käydessä Levantissa. Hän oli aina kohdellut minua pikemmin veljenään kuin käskyläisenään ja tuli nyt, kuultuaan palaamisestani, minua tervehtimään. Minä otaksuin asian johtuvan pelkästä ystävällisyydestä, sillä me juttelimme vain niinkuin tuttavat ainakin oltuaan kauan erossa. Mutta sitten hän alkoi käydä usein talossa, sanoi olevansa iloinen havaitessaan hyvän terveyteni ja kysyi, olinko nyt vetäytynyt lepoon loppuiäkseni, lisäten aikovansa kahden kuukauden kuluttua lähteä Itä-Intiaan. Vihdoin hän tiedusteli minulta suoraan, joskin hiukan anteeksipyydellen, rupeisinko hänen alukseensa välskäriksi, sanoi, että saisin kumppanikseni toisen välskärin ja sitäpaitsi kaksi apulaista, että palkkani olisi kaksi kertaa tavallista välskärinpalkkaa suurempi ja että hän, koska tiesi minun perehtyneen merenkulkuun ainakin yhtä hyvin kuin hän itse, suostui joka suhteessa noudattamaan neuvoani, ikäänkuin kuuluisin laivan päällystöön.

Hän lausui minulle vielä useita muita kohteliaisuuksia, ja koska tunsin hänet kelpo mieheksi, en voinut hänen tarjoustaan hylätä; haluni päästä näkemään maailmaa oli näet kaikista kokemistani onnettomuuksista huolimatta yhtä kiihkeä kuin ennen. Ainoa vaikeus oli siinä, kuinka saisin vaimoni suostumaan. Lopulta se onnistui, kun selitin, millaisia etuja siten koituisi hänen lapsilleen.

Me lähdimme matkaan elokuun viidentenä 1706 ja saavuimme Fort St. Georgeen huhtikuun yhdentenätoista 1707. Siellä viivyimme kolme viikkoa, jotta miehistömme, jossa oli useita sairaita, pääsisi toipumaan. Sieltä purjehdimme Tonkiniin, mihin kapteeni päätti jäädä joksikin aikaa, koska useat niistä tavaroista, joita hän aikoi ostaa, eivät olleet valmiit lastattaviksi ja koska hän siis ei voinut otaksua pääsevänsä lähtemään ennenkuin muutaman kuukauden kuluttua. Toivoen ansaitsevansa takaisin osan siten koituvista kulungeista hän osti pienen aluksen, lastasi siihen erinäisiä tavaroita, joita tonkinilaiset kuljettavat kaupaksi läheisiin saariin, toimitti alukseen neljätoista miestä, niistä kolme maan asujainta, ja nimitti minut aluksen päälliköksi valtuuttaen minut harjoittamaan kauppaa kahden kuukauden aikana hänen hoitaessaan asioitaan Tonkinissa.

Olimme purjehtineet vain kolme päivää, kun nousi ankara myrsky. Me ajauduimme viisi päivää pohjoiskoilliseen ja sitten itään; sitten sää muuttui paremmaksi, mutta puhalsi yhä vielä voimakas läntinen. Kymmenentenä päivänä meitä alkoi ajaa takaa kaksi merirosvoa, jotka pian meidät saavuttivat; alukseni näet oli niin lujassa lastissa, että se eteni varsin hitaasti, ja me emme kyenneet mitenkään puolustautumaan.

Kimppuumme kävivät yhtaikaa molemmat merirosvot, jotka hyökkäsivät purteemme miestensä etunenässä. Havaitessaan, että makasimme pitkänämme, kasvot aluksen kannessa (olin näet antanut sellaisen määräyksen), he sitoivat meidät lujasti, asettivat vahdin ja alkoivat tutkia alusta.

Minä huomasin heidän joukossaan erään hollantilaisen, jolla näytti olevan jonkinlainen käskyvalta, vaikka hän ei ollut kummankaan aluksen päällikkö. Hän tunsi meidät ulkomuodostamme englantilaisiksi, puhua jankkasi meille omalla kielellään ja vannoi, että meidät sidottaisiin selkä selkää vasten ja paiskattaisiin mereen. Minä osasin säällisen hyvin hollanninkieltä, selitin hänelle keitä olimme ja pyysin häntä anomaan kapteenilta armahdusta, koska olimme kristittyjä ja protestantteja ja kahden läheisessä yhteydessä olevan naapurimaan asujaimia. Siitä hän ihan raivostui, toisti uhkauksensa, kääntyi seuralaistensa puoleen ja puhui ylen kiihkeästi, luullakseni japaninkielellä, käyttäen usein sanaa christianos.

Suuremman merirosvoaluksen päällikkönä oli japanilainen kapteeni, joka puhui hiukan hollanninkieltä, mutta varsin puutteellisesti. Hän tuli luokseni, esitti minulle erinäisiä kysymyksiä, joihin vastasin erittäin nöyrästi, ja sanoi, etten joutuisi kuolemaan. Minä kumarsin kapteenille sangen syvään, käännyin sitten hollantilaisen puoleen ja sanoin olevani murheellinen havaitessani enemmän laupeutta pakanassa kuin kristityssä veljessäni. Kohta sain kuitenkin aihetta katua typeriä sanojani, sillä tuon kehnon konnan, joka oli useat kerrat yrittänyt yllyttää kapteeneja viskaamaan minut mereen (mihin he eivät kumminkaan suostuneet, koska olivat luvanneet jättää minut henkiin), onnistui kuitenkin toimittaa minulle rangaistus, joka inhimillisesti katsoen oli kuolemaa pahempi. Miehistöni jaettiin kahteen yhtä suureen osaan ja komennettiin rosvoaluksiin, ja minun purteni miehitettiin uudestaan.

Minut päätettiin lähettää aavalle merelle pienessä kanootissa, jossa oli airot ja purje ja eväitä neljäksi päiväksi. Japanilainen kapteeni oli kyllin ystävällinen lisätäkseen evääni kaksinkertaiseen määrään omista varastoistaan ja kieltääkseen miehiään riistämästä minulta mitään. Minä astuin kanoottiin, ja laivan kannella seisova hollantilainen syyti suustaan kaikki ne kiroukset ja solvaukset, jotka hänen kielellään ovat mahdolliset.

Suunnilleen tuntia aikaisemmin kuin merirosvot olivat ilmaantuneet olin havaintojeni nojalla päätellyt, että olimme 46 asteen päässä pohjoista leveyttä ja 183 päässä itäistä pituutta. Ehdittyäni vähään matkaan merirosvoista näin kaukoputkellani kaakossa muutamia saaria. Tuulen ollessa suotuisa nostin purjeen päästäkseni lähimpään saareen ja saavuinkin sinne kolmen tunnin kuluttua. Se oli aivan karu, mutta minä löysin sentään joukon linnunmunia, iskin tulta ja sytytin kanervista ja kuivista kaisloista valkean, jossa paistoin munat. En nauttinut mitään muuta illallisekseni, sillä olin päättänyt säästää muonavarojani niin paljon kuin suinkin mahdollista. Yön vietin kallion onkalossa, makuusijanani hiukan kanervia, ja nukuin sangen hyvin.

Seuraavana päivänä purjehdin toiseen saareen, sieltä kolmanteen ja neljänteen, toisinaan käyttäen purjettani, toisinaan airoja. En kumminkaan tahdo rasittaa lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla vaivoistani, mainitsenhan vain, että viidentenä päivänä saavuin viimeiseen näkyvissäni olleeseen saareen, joka sijaitsi eteläkaakkoisessa edellisistä.

Saari oli kauempana kuin olin otaksunut, ja minä pääsin perille vasta viiden tunnin kuluttua. Purjehdin melkein sen ympäri, ennenkuin löysin sopivan maihinnousupaikan, suunnilleen kolme kertaa venhettäni leveämmän pienen poukaman. Saari oli karu ja kallioinen, vain siellä täällä näkyi heinämättäitä ja hyvätuoksuisia yrttejä. Minä otin esiin muonavarani, virkistäydyin ja sijoitin loput erääseen lukuisista luolista. Kallioilta keräsin suuren määrän munia ja lisäksi kuivia kaisloja ja nuutunutta ruohoa aikoen seuraavana päivänä paistaa munat niin hyvin kuin taisin. (Minulla näet oli mukanani piitä, iskurauta, taulaa ja polttolasi.) Yöni vietin luolassa, johon olin eväsvarani sijoittanut. Vuoteenani olivat ne ruohot ja kaislat, jotka olin kerännyt polttoaineeksi. En nukkunut paljoakaan, sillä mieleni levottomuus voitti väsymykseni ja piti minua valveilla. Minä ajattelin, kuinka mahdotonta oli pysytellä hengissä niin autiossa paikassa ja kuinka surkea loppu oli minua odottamassa. Tunsin itseni kuitenkin niin haluttomaksi ja hylätyksi, etten kyennyt sijaltani nousemaan, ja päivä oli ehtinyt jo pitkälle, kun vihdoin ponnistauduin ulos loukostani. Kävelin vähän aikaa kallioitten välissä. Taivas oli aivan sees, ja aurinko paistoi niin kuumasti, että minun oli pakko kääntää kasvoni toisaalle. Sitten se äkkiä himmeni, mutta mielestäni aivan toisin kuin pilven sattuessa väliin. Minä käännyin katsomaan ja havaitsin itseni ja auringon välillä valtavan suuren läpinäkymättömän kappaleen, joka liikkui kohti saarta. Se oli arviolta kahden peninkulman korkeudessa ja peitti auringon kuuden seitsemän minuutin ajaksi. En kumminkaan havainnut ilman jäähtyvän tai taivaan pimenevän paljoa enempää kuin jos olisin joutunut vuoren varjoon. Sen tultua lähemmäksi sen paikan yläpuolelle, missä seisoin, näin, että se oli jähmeä kappale, jonka tasainen, sileä pohja paistoi kirkkaana valon heijastuessa merenpinnasta. Minä seisoin kukkulalla suunnilleen kahdensadan kyynärän päässä rannasta ja näin tuon valtavan kappaleen laskeutuvan melkein tasooni tuskin englanninpeninkulman päähän itsestäni. Otin kaukoputkeni ja näin selvästi ihmisiä liikkumassa ylös ja alas tuon kappaleen kaltevilta näyttävillä sivuilla, mutta en kyennyt erottamaan, mitä he siinä tekivät.

Vaistomainen elämään-kiintymys herätti mielessäni jonkinlaista ilon liikahtelua, ja minä aloin heti toivoa, että tämä tapaus voisi jotenkin auttaa minua pelastumaan lohduttomasta tilastani. Mutta toisaalta lukija tuskin kykenee arvaamaan, kuinka hämmästyin nähdessäni ilmoilla leijailevan saaren, jossa asuvat ihmiset (mikäli havaitsin) voivat mielin määrin sitä kohottaa, laskea tai liikuttaa eteenpäin. En kumminkaan ollut siinä mielentilassa, että olisin huolinut ottaa ilmiön filosofisen harkinnan esineeksi, vaan tarkkasin mieluummin, mihin suuntaan saari alkaisi liikkua; se näet tuntui pysyvän hetkisen paikoillaan. Pian senjälkeen se kumminkin lähestyi, ja minä näin sen sivuilla parvekkeita toistensa yläpuolella ja niiden välissä aina määrätyn matkan päässä portaita, joita pitkin pääsi parvekkeelta toiselle. Alimmalla parvekkeella näkyi olevan väkeä, joka onki pitkillä vavoilla, ja toisia heitä katselemassa. Minä heilutin villatakkiani (hattuni näet oli aikoja sitten kulunut kelvottomaksi) ja nenäliinaani kohti saarta, ja sen lähemmäksi ehdittyä huusin minkä jaksoin. Tarkoin katsellessani huomasin sitten väkeä kokoontuvan sille sivulle, joka oli parhaimmin näkyvissäni. He viittoivat minuun päin ja elehtivät toisilleen, ja siitä päättelin, että he olivat minut huomanneet, vaikka eivät vastanneet mitään huutooni. Minä näin, että neljä viisi miestä juoksi kiireesti portaita pitkin saaren yläosaan, kadoten sitten näkyvistäni. Päättelin aivan oikein, että heidät lähetettiin seikan johdosta kysymään jonkun arvovaltaisen henkilön mieltä.

Väen lukumäärä lisääntyi, eikä kulunut puolta tuntia, kun saari oli kuljetettu tuskin sadan kyynärän päähän siitä kukkulasta, jolla seisoin, ja niin, että alin parveke näytti olevan sen tasossa. Minä painuin mitä rukoilevimpiin asentoihin ja puhuin kaikkein nöyrimmällä äänellä saamatta kumminkaan mitään vastausta. Vastapäätä minua lähinnä seisovat henkilöt olivat vaatetuksesta päättäen arvohenkilöitä. He neuvottelivat vakavasti kanssani katsahtaen tavan takaa minuun. Vihdoin huusi eräs heistä selvällä, kauniilla ja pehmeällä kielellä, jonka sointu jossakin määrin muistutti italiankieltä, ja minä vastasin italiaksi toivoen ainakin äänenpainojen paremmin hivelevän hänen korvaansa. Vaikka kumpikaan meistä ei toistaan ymmärtänyt, oli tarkoitukseni kuitenkin helppo arvata, sillä he voivat varsin hyvin nähdä, missä ahdingossa olin.

He viittoivat minua laskeutumaan kukkulalta alas ja menemään rantaan. Minä tottelin. Lentävän saaren noustua soveliaaseen korkeuteen, reuna suoraan pääni päällä, laskettiin alimmalta parvekkeelta ketju, jonka päähän oli kiinnitetty istuin. Minä sijoituin siihen, ja minut vivuttiin väkipyörillä ylös.

TOINEN LUKU

Laputalaisten mielenlaatua ja taipumuksia kuvaillaan. Selontekoa heidän sivistyksestään. Kuninkaasta ja hänen hovistaan. Kuinka tekijä otetaan siellä vastaan. Asukkaat ovat alinomaisen pelon ja levottomuuden vallassa. Selontekoa naisista.

Kun olin päässyt ylös saareen, ympäröi minut väkijoukko, mutta lähinnäolevat näyttivät toisia ylhäisemmiltä. He katselivat minua ilmeisesti ihmeissään, ja minut valtasi jokseenkin yhtä suuri hämmästys, sillä en ollut milloinkaan ennen nähnyt hahmoiltaan, tavoiltaan ja ulkomuodoltaan niin eriskummallisia kuolevaisia. Heidän päänsä oli kallellaan, joko oikeaan tai vasempaan, toinen silmä kääntyi sisäänpäin, toinen kohti taivaan korkeutta. Heidän päällysvaatteitaan koristivat aurinkoja, kuita ja tähtiä esittävät kuviot, ja niihin oli kudottu lisäksi viuluja, huiluja, harppuja, torvia, kitaroita, klavereita ja monia muita Euroopassa tuntemattomiakin soittimia. Siellä täällä näin useita palvelijain vaatteisiin puettuja, joilla oli kädessä lyhyet kepit ja niiden nokkaan kiinnitettynä kusirakko kuin puimavarstan nuija. Jokaisessa rakossa (kuten myöhemmin sain tietää) oli vähän kuivattuja herneitä tai pieniä kiviä Näillä rakoilla he tavan takaa läpsähdyttivät lähelläseisovien suuta ja korvia, mutta minä en voinut silloin vielä käsittää, mitä se merkitsi. Näiden ihmisten mieli näyttää vaipuneen niin syvällisiin katselmuksiin, etteivät he kykene puhumaan tai kuuntelemaan toisten puhetta, ellei heitä sitä ennen herätetä ulkonaisesti koskettamalla heidän puhe- ja kuuloelimiään. Kaikki henkilöt, joiden varat suinkin sallivat, pitävät senvuoksi palvelijanaan läpsähdyttäjää (alkukielellä climenole) eivätkä milloinkaan lähde ulos tai vieraisiin ottamatta häntä mukaansa. Tämän palvelijan tehtävänä on kahden tai useamman henkilön kokoonnuttua kevyesti läpsähdyttää rakolla huuleen sitä, jonka tulee puhua, ja oikeaan korvaan sitä, jolle puhe on tarkoitettu. Läpsähdyttäjän tehtävänä on sitäpaitsi uutterasti valvoa isäntäänsä hänen ollessaan kävelyllä ja tarpeen vaatiessa hiljaa läpsähdyttää häntä silmille, sillä isäntä on aina mietteisiinsä vaipunut siinä määrin, että on vaarassa suistua jokaiseen syvänteeseen tai iskeä otsansa jokaiseen paaluun, tyrkkiä toisia kadulla ja joutua itse katuojaan tyrkätyksi.

Oli välttämätöntä antaa lukijalle nämä tiedot, koska hän joutuisi tämän kansan merkilliseen käytökseen perehtyessään yhtä ymmälle kuin minä, kun minut kuljetettiin portaita pitkin saaren huipulle ja sieltä kuninkaanpalatsiin. Noustaessa he monta kertaa unohtivat, mikä oli asiana, ja jättivät minut omiin oloihini, kunnes läpsähdyttäjät virkistivät heidän muistiaan; heitä näet ei tuntunut ollenkaan oudostuttavan vieras pukuni tai ulkomuotoni enempää kuin matalamietteisemmän rahvaan huudotkaan.

Vihdoin tulimme palatsiin ja astuimme vastaanottosaliin, missä näin Kuninkaan istuvan valtaistuimellaan, kummallakin puolella korkea-arvoisia henkilöitä. Valtaistuimen edessä oli pöytä täynnä palloja, sfäärejä ja kaikenlaisia matemaattisia kojeita. Hänen Majesteettinsa ei meitä ollenkaan huomannut, vaikka sisään rientävä hoviväki sai aikaan melkoista melua. Hän oli parhaillaan johonkin ongelmaan syventyneenä, ja me odotimme ainakin tunnin, kunnes hän sai sen ratkaistuksi. Hänen kummallakin puolellaan seisoi hovipoika, läpsä kädessään, ja kun he havaitsivat hänen suoriutuneen tehtävästä, löi toinen häntä kevyesti huuleen ja toinen oikeaan korvaan. Kuningas säpsähti kuin yhtäkkiä unesta heräten, katseli minua ja saattajiani ja muisti saapumisemme syyn, joka oli hänelle aikaisemmin ilmoitettu. Hän lausui muutamia sanoja, ja kohta astui luokseni nuori mies läpsineen ja läpsähdytti kevyesti oikeaa korvaani. Minä selitin parhaani mukaan elehtien, etten ollenkaan kaivannut sellaista toimenpidettä, ja siitä, kuten myöhemmin havaitsin, Hänen Majesteettinsa ja kaikki hovilaiset päättelivät älyni kovin kehittymättömäksi. Mikäli arvasin, esitti Kuningas minulle erinäisiä kysymyksiä, ja minä puhuttelin puolestani häntä kaikilla vallitsemillani kielillä. Kun oli käynyt ilmi, etten mitään ymmärtänyt enkä voinut ymmärrettävästi itseäni ilmaista, vietiin minut Kuninkaan käskystä hänen palatsissaan sijaitsevaan huoneistoon (tämä hallitsija eroaa edukseen kaikista edeltäjistään sikäli, että hän on vieraanvarainen), missä minulla oli kaksi palvelijaa käytettävänäni. Tuotiin päivällinen, ja neljä ylhäistä henkilöä, jotka muistin nähneeni Kuninkaan läheisyydessä, kunnioittivat minua aterioimalla kanssani. Päivällinen jakautui kahteen osaan, joissa oli kummassakin kolme ruokalajia. Ensimmäiseen osaan kuului tasasivuisen kolmion muotoon leikattu lampaanpala, vinokaiteiksi muovattu häränpaisti ja pyöröviivainen vanukas. Toisen osan muodostivat viulun muotoisiksi sidottu sorsapari, huiluja ja oboeita muistuttavat makkarat ja vanukkaat ja harpun hahmoon leikattu vasikanrinta. Palvelijat veistivät leivän keiloiksi, lieriöiksi, suunnikkaiksi ja muiksi matemaattisiksi kuvioiksi.

Pöydässä istuttaessa uskalsin tiedustella, miten eri asioita mainittiin heidän kielellään, ja jalot herrat, läpsähdyttäjiensä avustamina, vastasivat mielellään kysymyksiini toivoen suurten kykyjensä herättävän minussa ihailua, kunhan pääsisin niin pitkälle, että kykenisin heidän kanssaan keskustelemaan. Minä osasinkin pian pyytää ruokaa ja juomaa ja mitä ikänä halusin.

Päivällisen jälkeen seuralaiseni lähtivät, ja kuninkaan käskystä saapui luokseni eräs henkilö, läpsähdyttäjä mukanaan. Hänellä oli kynä, mustetta ja paperia, ja minä ymmärsin hänen eleistään, että hänet oli lähetetty opettamaan minulle kieltä. Opetus kesti neljä tuntia, jona aikana minä kirjoitin sarakkeisiin suuren määrän sanoja ja merkityksen niiden viereen. Minun onnistui oppia muutamia lyhyitä lauseitakin. Opettajani näet käski palvelijaani tuomaan jotakin, kääntymään, kumartumaan, istumaan, seisomaan, kävelemään jne., ja minä kirjoitin samalla lauseen muistiin. Sitäpaitsi hän näytti minulle kirjaa, jossa oli auringon, kuun, tähtien, eläinradan, kääntöpiirin ja napapiirien kuvia ja mainitsi nimeltä useita taso- ja avaruuskuvioita. Hän mainitsi ja kuvaili vielä kaikkia eri soittimia ja niiden käsittelyssä käytettyjä yleisiä ammattisanoja. Hänen lähdettyään minä sijoitin kaikki sanat käännöksineen aakkosjärjestykseen. Erittäin uskollisen muistini avulla perehdyin siten muutamassa päivässä hiukan heidän kieleensä.

Sana, jonka vastineena kertomuksessani on Lentävä tai Leijuva saari, kuuluu alkukielessä Laputa. Minun ei ole onnistunut milloinkaan saada selville, mistä se oikeastaan johtuu. Vanhassa ja vanhettuneessa kielessä lap merkitsee korkeata, ja untuh vallanpitäjää, ja he väittävät, että Laputa on väärän lausumisen nojalla johtunut muodosta Lapuntuh. Minä puolestani en hyväksy tätä johtelua, joka mielestäni tuntuu hiukan väkinäiseltä. Rohkenin esittää oppineille oman olettamukseni, jonka mukaan Laputa merkitsee quasi lap outed; lap merkitsee oikeastaan auringonsäteiden väreilyä vedenkalvossa ja outed siipeä. En kumminkaan tahdo tyrkyttää mielipidettäni kenellekään, vaan jätän sen ymmärtäväisen lukijan arvosteltavaksi.

Huomattuaan, kuinka kehnot pukimeni olivat, kutsuivat ne henkilöt, joiden huostaan kuningas oli minut jättänyt, seuraavana päivänä räätälin ottamaan minusta uuden puvun mittaa. Tämä mestari menetteli aivan toisin kuin hänen eurooppalaiset virkaveljensä. Aluksi hän mittasi pituuteni kvadrantin avulla ja piirsi sitten viivoitinta ja harppia käyttäen paperiin koko ruumiini ääriviivat. Kuuden päivän kuluttua hän toi vaatteet, jotka olivat huonoa tekoa ja aivan sopimattomat, sillä hän oli tullut laskelmissaan merkinneeksi väärän numeron. Minä lohdutin kuitenkin itseäni havaittuani, että sellaiset virheet olivat aivan yleisiä ja ettei niistä paljoa välitetty.

Vaatteita odottaessani ja joutuessani huonovointisuuden vuoksi pysyttelemään vielä muutamia päiviä huoneissani minä lisäsin sanavarastoani, ja seuraavan kerran hoviin tullessani ymmärsin jo erinäisiä Kuninkaan lausumia ja osasin kohteliaasti vastata hänelle. Hänen Majesteettinsa oli määrännyt, että saaren tuli liikkua pohjoiskoilliseen, kunnes saapuisi koko valtakunnan pääkaupungin Lagadon yläpuolelle, joka sijaitsi maassa. Se oli suunnilleen yhdeksänkymmenen peninkulman päässä, ja matkamme kesti neljä ja puoli päivää. Minä en ollenkaan havainnut saaren etenemisliikettä ilmassa. Seuraavana aamuna kello yhdentoista aikaan itse Kuningas ja hänen aatelisensa, hovilaisensa ja virkamiehensä alkoivat soittaa soittimillaan ja jatkoivat kolme tuntia taukoamatta, niin että melu sai minut melkein kuuroksi. Minä en olisi ymmärtänyt, mitä tämä meteli tarkoitti, ellei opettajani olisi asiaa selittänyt. Hän sanoi, että heidän saarensa asujainten korvat kykenivät kuulemaan sfäärien musiikkia, joka soi aika ajoin, ja että hovi nyt parhaillaan suoritti osaansa siinä konsertissa, kukin sillä soittimella, jota osasi taitavimmin käyttää.

Pääkaupunkiin Lagadoon matkattaessa Hänen Majesteettinsa määräsi, että saaren piti pysähtyä erinäisten kaupunkien ja kylien yläpuolelle, jotta hän voi ottaa vastaan niissä asuvien alamaistensa anomuksia. Siinä tarkoituksessa laskettiin alas nuoria, joiden alapäässä riippui pieniä painoja. Näihin nuoriin sitoivat kansalaiset anomuskirjelmiään, jotka nousivat ilmoille niinkuin paperisuikaleet, joita poikaset kiinnittävät leijainsa nuoriin. Toisinaan saatiin alhaalta viiniä ja ravintoaineita, jotka vivuttiin ylös väkipyörillä.

Matemaattiset tietoni auttoivat minua melkoisesti perehtymään heidän sanastoonsa, joka suurelta osalta johtui mainitusta tieteestä ja musiikista, joka ei myöskään ollut minulle vieras. Kaikki heidän ajatuksensa liikkuivat viivojen ja kuvioiden muodoissa. Niinpä he esimerkiksi kuvaillessaan jonkin naishenkilön tai muun luontokappaleen kauneutta käyttävät apunaan vinoneliöitä, ympyröitä, suunnikkaita, soikioita ja muita mittausopillisia kuvioita tai musiikista lainattuja ammattisanoja, joita lienee turha tässä toistaa. Minä näin Kuninkaan keittiössä kaikenlaisia matemaattisia ja musikaalisia kojeita, joiden muotoon Hänen Majesteettinsa pöydässä tarjoillut paistit leikattiin.

Heidän talonsa ovat erittäin huonosti rakennetut, seinät ovat viistot, ja missään huoneessa ei näe suoraa kulmaa. Tämä vika johtuu siitä, että he ylenkatsovat käytännöllistä mittausoppia, joka heidän mielestään on rahvaanomaista ja mekaanista toimintaa, ja kun heidän antamansa määräykset ovat niin monimutkaiset, etteivät työmiehet kykene niitä käsittämään, syntyy alinomaisia väärinymmärryksiä. Vaikka he ovat varsin taitavia piirtäessään paperiin viivoja ja kuvioita käyttäen apunaan viivoitinta, kynää ja harppia, en kumminkaan ole nähnyt väkeä, joka olisi ollut niin kömpelöä, avutonta ja epäkäytännöllistä elämän tavallisissa oloissa ja toimissa tai käsityskyvyltään niin hidasta ja hämmentynyttä kaikissa asioissa, matematiikkaa ja musiikkia lukuunottamatta. He ovat erittäin heikkoja järkeilijöitä ja taipuvat kiihkeään vastustukseen, paitsi jos sattuvat olemaan oikeassa, mikä on sangen harvinaista. Ajatuksen havainnollisuus, mielikuvitus ja kekseliäisyys ovat heille aivan vieraita asioita, joita heidän kielensäkään ei osaa ilmaista; heidän koko ajatus- ja mielikuvamaailmansa näet rajoittuu äskenmainittuihin tieteisiin.

Useimmat heistä, varsinkin ne, jotka harrastavat tähtitiedettä, luottavat lujasti astrologiaan, vaikka eivät kehtaa asiaa julkisesti tunnustaa. Kaikkein eniten minä kuitenkin ihmettelin sitä melkein uskomattomalta tuntuvaa seikkaa, että he taipuivat erinomaisesti uutisiin ja politiikkaan, askartelivat alinomaa julkisissa asioissa, lausuivat valtiollisia oloja koskevia mielipiteitään ja väittelivät kiihkeästi puolueohjelman jokaisesta pykälästä. Olen huomannut saman taipumuksen useimmissa niistä matemaatikoista, joihin olen Euroopassa tutustunut, mutta en ole milloinkaan kyennyt havaitsemaan minkäänlaista yhdenmukaisuutta näiden kahden tieteen välillä, mikäli puheenaolevat henkilöt eivät otaksu, että maailman hallitseminen ja vallitseminen on yhtä helppoa kuin pallokartan käänteleminen, koska kaikkein pienimmässä ja kaikkein suurimmassa ympyrässä on yhtä monta astetta. Uskon kuitenkin, että mainittu taipumus johtuu erittäin yleisestä ihmishengen heikkoudesta: siitä, että olemme kärkkäät osoittamaan harrastusta ja ylpeyttä asioissa, joita huonoimmin oivallamme ja joihin opintomme tai luonnonlahjamme vähimmin meitä oikeuttavat.

Nämä ihmiset elävät alinomaisessa levottomuudessa nauttimatta hetkeäkään mielenrauhaa, ja heidän pelontuskansa johtuu syistä, jotka eivät paljoakaan vaikuta muihin kuolevaisiin. Heidän huolensa aiheutuu siitä, että he pelkäävät erinäisiä taivaankappaleiden välisissä suhteissa tapahtuvia järkytyksiä, esimerkiksi, että maa, auringon lakkaamatta sitä lähestyessä, ajan mittaan imeytyy aurinkoon tai uppoo siihen, että auringon pinnan vähitellen peittää siitä itsestään haihtuvien aineiden muodostama kuori, joten maa jää vaille valoa, että maa hädintuskin vältti viimeksi nähdyn pyrstötähden pyyhkäisyn, joka olisi auttamattomasti tuhonnut sen tuhkaksi, ja että seuraava komeetta, jonka he ovat laskeneet ilmaantuvan yhdenneljättä ajastajan kuluttua, todennäköisesti meidät hävittää. Jos näet se periheliumissaan lähestyy aurinkoa tullen määrättyyn etäisyyteen (kuten he laskelmiensa nojalla katsovat olevan syytä pelätä), niin se kuumenee kymmenentuhatta kertaa kuumemmaksi kuin hehkuva rauta ja kuljettaa auringosta loitontuessaan kymmenensataatuhattaneljätoista peninkulmaa pitkän hehkuvan pyrstön, ja jos maa kulkee sen läpi sadantuhannen peninkulman päässä komeetan pääosasta eli nucleuksesta, niin sen täytyy sillä matkallaan syttyä tuleen ja palaa poroksi. He pelkäävät myös, että aurinko, joka alinomaa lähettää avaruuteen säteitään saamatta vastaavaa korvausta, lopulta ehtyy ja tuhoutuu samalla hävittäen maan ja kaikki kiertotähdet, jotka saavat siitä valonsa.

Nämä ja muut samanlaiset uhkaavat vaarat pitävät heitä lakkaamattoman levottomuuden tilassa, niin kovin, etteivät he voi tyynesti nukkua eikä nauttia mistään elämän tavallisista iloista tai huvituksista. Kohdatessaan tuttavan kadulla he heti tiedustelevat auringon vointia, millaiselta se oli näyttänyt laskiessaan ja noustessaan ja sopiko toivoa, ettei lähestyvä pyrstötähti tuhoaisi maata. He keskustelevat tällaisista asioista yhtä kiihkeästi kuin pojat kuuntelevat hirmuisia aave- ja kummitustarinoita, ahnaasti niitä itseensä imien, vaikka eivät sitten iltasella uskalla mennä nukkumaan peloltaan.

Saaren naiset ovat erittäin vilkasverisiä. He halveksivat miehiään ja pitävät erinomaisesti muukalaisista, joita onkin hovissa aina melkoinen määrä; heitä näet tulee manterelta, osalta kaupunkien ja yhdyskuntien edustajina, osalta omia asioitaan hoitamaan. Heitä kuitenkin kovin ylenkatsotaan, koska heiltä puuttuvat laputalaisten etevät ominaisuudet. Heidän joukostaan valitsevat naiset rakastajansa; mutta loukkaava seikka on se, että he toimivat ylen luontevasti ja turvallisesti: mies näet on aina syventynyt omiin katselmuksiinsa siinä määrässä, että rouva ja rakastaja voivat seurustella mitä tuttavallisimmin aivan hänen edessään, kunhan hänellä on edessään paperia ja muita kojeita eikä läpsähdyttäjää ole läheisyydessä.

Naiset ja tyttäret valittavat kovin, että heidän täytyy asua saaressa kuin vankeina, vaikka saari minun nähdäkseni on maailman mieluisin paikka. Ja vaikka he elävät siellä mitä suurimmassa ylellisyydessä ja prameudessa ja saavat tehdä mitä ikänä halajavat, he sittenkin ikävöivät näkemään maailmaa ja ottamaan osaa pääkaupungin huveihin. Siihen vaaditaan kuitenkin Kuninkaan erikoista lupaa, joka ei ole helposti saatavissa, sillä ylhäiset henkilöt ovat riittävässä määrässä kokeneet, kuinka vaikeata on houkutella naisia palaamaan takaisin korkeuteen. Minulle kerrottiin, että eräs ylhäinen hovinainen, jolla oli useita lapsia ja miehenä pääministeri, valtakunnan rikkain henkilö, erittäin miellyttävä mies, joka rakasti vaimoaan hellästi ja asui saaren upeimmassa palatsissa, oli lähtenyt alas Lagadoon, muka terveyttään hoitamaan, ja oli piillyt siellä useita kuukausia, kunnes Kuningas antoi kuulutuksen hänen etsimisestään. Vihdoin hänet löydettiin eräästä kehnosta ravintolasta. Hän oli aivan repaleisissa pukimissa, koska oli pantannut kaikki vaatteensa ylläpitääkseen vanhaa rumaa palvelijaa, joka löi häntä joka päivä ja jonka seurasta hän kovin vastahakoisesti poistui. Ja vaikka hänen miehensä otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti, lausumatta yhtäkään moitteen sanaa, hän sittenkin pian jälleen karkasi saman rakastajan luo. Sittemmin hänestä ei ole mitään kuultu.

Lukijasta tämä tarina tuntunee pikemmin Englannin tai muun Euroopan kuin niin kaukaisen maan oloja kuvailevalta. Suvaitkoon hän kuitenkin ottaa huomioon, etteivät naissuvun oikut rajoitu mihinkään ilmanalaan tai kansakuntaan, vaan ovat paljoa yhtäläisemmät kuin voimme kuvitellakaan.

Suunnilleen kuukauden kuluttua olin melkoisesti perehtynyt heidän kieleensä ja kykenin vastaamaan useimpiin Hänen Majesteettinsa esittämiin kysymyksiin, kun sain kunnian käydä häntä tervehtimässä. Hänen Majesteettinsa ei osoittanut minkäänlaista halua oppia tuntemaan käymieni maiden lakeja, hallitusmuotoja, historiaa, uskontoa ja tapoja, vaan rajoitti kysymyksensä matemaattisten tieteiden kehityskantaa koskeviksi ja kuunteli vastauksiani erinomaisen ylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi, vaikka läpsähdyttäjät häntä tavan takaa havahduttivat kummaltakin puolelta.

KOLMAS LUKU

Eräs uudenaikaisen filosofian ja astronomian ratkaisema ongelma. Laputalaisten etevyys viimeksimainituissa tieteessä. Kuinka Kuningas menettelee kukistaessaan kapinaa.

Minä pyysin hallitsijalta lupaa päästä näkemään saaren nähtävyyksiä, ja hän suostui armollisesti pyyntööni käskien opettajani lähteä minua saattelemaan. Halusin ennen kaikkea tietää, mikä luonnollinen tai keinotekoinen asia sai aikaan sen erilaiset liikkeet, ja käyn nyt sitä tieteellisesti lukijalle kuvailemaan.

Lentävä eli Leijuva saari on täsmälleen ympyränmuotoinen; sen halkaisija on 7,837 kyynärää eli suunnilleen puoli viidettä peninkulmaa, joten sen pinta on kymmenentuhatta tynnyrinalaa. Paksuudeltaan se on kolmesataa kyynärää. Sen pohja eli alapinta, jonka näkevät sitä alhaaltapäin katselevat, on sileä ja säännöllinen timanttilevy, joka kohoo suunnilleen kahdensadan kyynärän korkeuteen. Sen yläpuolella ovat eri kivennäiset tavallisessa järjestyksessään, ja päällimmäisenä on kymmenen tai kahdentoista jalan vahvuinen runsas ruokamulta. Yläpinta on kalteva reunoilta kohti keskusta, ja tämä seikka on luonnollisena syynä siihen, että saareen lankeava kaste ja sade virtaa pieninä puroina keskukseen keräytyen neljään suureen säiliöön, jotka ovat suunnilleen puoli peninkulmaa ympärimitaten ja sijaitsevat sadan kyynärän päässä keskuksesta. Päivän aikaan aurinko haihduttaa alinomaa vettä näistä säiliöistä, ja siitä johtuu, etteivät ne milloinkaan tulvi yli laitojensa. Kun Kuninkaalla sitäpaitsi on voima kohottaa saari pilvien ja usvien yläpuolelle, voi hän milloin hyvänsä estää kastetta ja sadetta lankeamasta. Korkeimmalle kohoavat pilvet näet nousevat luonnontutkijain yksimielisen todistuksen mukaan vain kahden peninkulman korkeuteen; missään tapauksessa ei ole nähty niiden nousevan ylemmäksi tässä maassa.

Saaren keskellä on suunnilleen viidenkymmenen kyynärän levyinen kuilu. Siitä tähtientutkijat laskeutuvat suureen korkeaan holviin, jota senvuoksi mainitaan nimellä Flandona gagnole eli Astronomien luola. Se sijaitsee sadan kyynärän syvyydessä ylemmän timanttipinnan alapuolella. Tässä luolassa palaa lakkaamatta kaksikymmentä lamppua, jotka heijastelevan timantin avulla luovat valoa joka suuntaan. Luolan varusteina on suuri määrä sekstantteja, kvadrantteja, teleskooppeja, astrolabeja ja muita tähtitieteellisiä kojeita. Suurin nähtävyys, seikka, josta koko saaren kohtalo riippuu, on kuitenkin valtavan suuri, kutojan sukkulan muotoinen magneetti. Se on kuuden kyynärän pituinen ja paksuimmalta kohdaltaan ainakin kolme kyynärää läpimitaten. Magneettia kannattaa erittäin luja timanttiakseli, joka kulkee sen keskipisteen läpi ja jota se kiertää, niin täsmällisesti tasapainoon sijoitettuna, että heikoinkin käsi voi sitä pyörittää. Sen sulkee sisäänsä ontto teräslieriö, neljän jalan syvyinen, yhtä paksu ja kaksitoista kyynärää läpimitaten. Lieriö on sijoitettu vaakasuoraan asentoon, ja sitä kannattamassa on kahdeksan kuuden kyynärän pituista timanttijalkaa. Lieriön ontelopuolella on kahdentoista tuuman syvyinen uurre, johon akselin molemmat päät on asetettu, niin että sitä voidaan kääntää aina tarpeen mukaan.

Kiveä ei mikään voima voi liikuttaa paikaltaan, sillä lieriö ja sen jalat kuuluvat erottamattomasti saaren pohjana olevaan timanttilevyyn.

Tämän magneetin avulla saarta voidaan kohottaa ja laskea ja siirtää paikasta toiseen. Siihen maan osaan nähden, jota tämä ruhtinas hallitsee, magneetin toisessa päässä asuu puoleensavetävä, toisessa luotaantyöntävä voima. Jos magneetti käännetään siten, että sen puoleensavetävä pää on kohti maata, niin saari painuu alaspäin; jos taas luotaantyöntävä pää suunnataan maata kohti, niin saari nousee kohtisuoraan ylöspäin. Jos magneetti on vinossa asennossa, niin saarikin liikkuu samassa vinossa suunnassa, sillä magneetin voimat vaikuttavat aina magneetin omassa suunnassa.

Tämän vinon liikkeen avulla saari voidaan siirtää ruhtinaan valtakunnan eri osiin. Lähemmin sen liikuntoa selittääksemme otaksumme, että AB on Balbinarbin alueen halki vedetty viiva, että viiva cd merkitsee magneettia, jonka luotaantyöntävä pää on d ja puoleensavetävä c, ja että saari on pisteen C yläpuolella. Jos nyt magneetti on sijoitettu asentoon cd, luotaantyöntävä pää alaspäin, niin saari kohoo vinossa suunnassa ylöspäin kohti D:tä. Jos sitten otaksumme, että saaren tultua D:hen magneetin akselia käännetään, niin että sen puoleensavetävä pää viittaa kohti pistettä E, niin saari liikkuu vinossa suunnassa kohti E:tä. Jos magneetin akselia jälleen käännetään, niin että se tulee suuntaan EF, luotaantyöntävä pää alaspäin, niin saari kohoo vinosti kohti pistettä F, josta taas, kääntämällä puoleensavetävä pää kohti G:tä, saari voidaan kuljettaa G:hen ja G:stä edelleen pisteeseen H kääntämällä magneettia niin, että sen luotaantyöntävä pää viittaa luotisuoraan alaspäin. Siten asianmukaisesti muuttamalla magneetin asentoa saadaan saari vuoroin kohoamaan ja painumaan vinossa suunnassa ja siirtymään tämän vuoroittaisen nousun ja laskun avulla (suunnan kaltevuus ei ole suuri) valtakunnan osasta toiseen.

Huomattava on, ettei saari voi liikkua alapuolella olevan valtakunnan rajojen ulkopuolelle eikä kohota neljää peninkulmaa korkeammalle. Astronomit (jotka ovat kirjoittaneet magneettia koskevia laajoja tutkimuksia) selittävät asian seuraavalla tavalla: magneettinen voima vaikuttaa korkeintaan neljän peninkulman päähän, ja maan uumenissa sekä meren pohjassa, kuuden meripeninkulman päähän rannikolta, sijaitseva ja magneettiin vaikuttava kivennäinen ei ole levinnyt yli koko maanpiirin, vaan rajoittuu Kuninkaan valta-alueisiin. Sellaisen ylemmyyden nojalla olikin ruhtinaan helppo laskea valtansa alle kaikki ne maat, jotka sijaitsivat magneetin vetovoiman piirissä.

Kun magneetti käännetään yhdensuuntaiseksi vaakasuoran tason kanssa, pysyy saari paikoillaan; siinä tapauksessa näet sen molemmat päät ovat yhtä etäällä maasta ja vaikuttavat tasaväkisestä toinen painaen alaspäin, toinen kohottaen ylöspäin, joten mitään liikettä ei voi syntyä.

Magneettia hoitavat muutamat astronomit, jotka aika ajoin muuttavat sen asentoa Kuninkaan määräysten mukaan. He kuluttavat suurimman osan ikäänsä tarkaten taivaankappaleita ja käyttävät työssään kaukoputkia, jotka ovat paljoa paremmat kuin meikäläiset. Vaikka näet heidän kookkaimmat teleskooppinsa eivät ole kolmea jalkaa pitemmät, ne kuitenkin suurentavat paljoa enemmän kuin meidän käyttämämme sadan jalan pituiset ja näyttävät samalla tähdet paljoa kirkkaampina. Tämä etu on tehnyt heille mahdolliseksi laajentaa havaintojensa piiriä eurooppalaisten tähtientutkijoittemme alueita paljon kauemmaksi. Niinpä he ovat luetteloineet kymmenentuhatta kiintotähteä, kun sensijaan meidän kaikkein täydellisin luettelomme sisältää vain kolmanneksen siitä määrästä. He ovat myös havainneet kaksi pienempää tähteä eli seuralaista, jotka kiertävät Marsia; sisempi niistä on täsmälleen kolmen halkaisijansa päässä mainitun kiertotähden keskipisteestä, ulommainen viiden; edellinen suorittaa kierroksensa kymmenessä tunnissa, jälkimmäinen kahdessakymmenessäyhdessä ja puolessa, joten niiden kierrosaikojen neliöt suhtautuvat toisiinsa jokseenkin samoin kuin niiden etäisyydet Marsin keskipisteestä, mikä selvästi osoittaa niiden tottelevan samaa painovoiman lakia, joka johtaa kaikkien muiden taivaankappaleiden liikkeitä.

He ovat havainneet yhdeksänkymmentäkolme pyrstötähteä ja ovat erittäin täsmällisesti määritelleet niiden radat. Jos väite on tosi (ja he vakuuttavat niin sangen uskottavasti), on erittäin toivottavaa, että heidän havaintonsa julkaistaan, jotta pyrstötähtiä koskeva teoria, joka nykyjään on erittäin ontuva ja puutteellinen, saatettaisiin samaan täydellisyyteen kuin tähtitieteen muut osat.

Kuningas olisi maailman itsevaltaisin ruhtinas, jos hän saisi jonkun ministerin liittymään yhteistuumiin kanssaan. Mutta ministerit, joiden maatilat sijaitsevat maan pinnalla, käsittävät hyvin, että ruhtinaan suosikin asema on erittäin epävarma, eivätkä missään tapauksessa suostu orjuuttamaan omaa maatansa.

Jos jossakin kaupungissa syntyy kapina tai kumousliike, jos ilmenee kiivaita puoluetaisteluita tai jos asujaimet kieltäytyvät suorittamasta tavanomaisia veroja, niin Kuningas voi pakottaa heidät kuuliaisiksi kahdella eri tavalla. Toinen, lievempi keino on se, että annetaan saaren leijua paikoillaan kaupungin ja lähiseutujen yläpuolella, niin että paikkakunnan asukkaat joutuvat vaille, auringonpaistetta ja sadetta, ja saavat kokea puutetta ja tauteja. Jos rikos vaatii, pommitetaan heitä samalla ylhäältä käsin suurilla kivenmuhkuroilla, joilta he voivat suojata itseään ainoastaan ryömimällä kellareihin ja onkaloihin heidän asumustansa kattojen murskautuessa. Mutta jos he yhä niskoittelevat tai yrittävät kapinoida, niin Kuningas käyttää äärimmäistä keinoa: antaa saaren painua suoraan heidän päähänsä siten tuhoten kaikki, rakennukset ja ihmiset. Sellaiseen äärimmäiseen keinoon ruhtinaan on kuitenkin vain harvoin pakko turvautua; hän itse ei halua sitä käyttää, eivätkä hänen ministerinsäkään uskalla häntä kehoittaa menettelyyn, joka tekisi heidät vihatuiksi kansan keskuudessa ja tuottaisi suurta vauriota heidän omille tiluksilleen, jotka kaikki sijaitsevat alhaalla; saari näet on Kuninkaan omaisuutta.

On olemassa vieläkin painavampi seikka, jonka tähden tämän maan hallitsijat ovat aina olleet haluttomat sellaiseen kamalaan toimenpiteeseen, ellei äärimmäinen pakko ole sitä vaatinut. Jos näet hävitettävässä kaupungissa sattuisi olemaan korkeita kallioita, kuten yleensä onkin laita suurissa kaupungeissa, joiden paikka todennäköisesti on alun alkaen valittu pitäen silmällä tuhon välttämistä, tai jos siinä olisi korkeita torneja tai kivipylväitä, voisi äkkinäinen laskeutuminen saattaa vaaraan saaren pohjan eli alapinnan, joka tosin, kuten mainitsin, on kahdensadan kyynärän vahvuisen timanttikappaleen muodostama, mutta voisi kuitenkin haljeta liian ankarasta iskusta tai murtua joutuessaan liian likelle alapuolella olevien talojen tulta, kuten usein murtuu liesiemme rauta- tai kivilaaka. Kaiken tämän kansa varsin hyvin tietää ja osaa hyvin arvostella, kuinka pitkälle sopii mennä niskoittelussaan, kun on kysymyksessä vapaus tai omaisuus. Joutuessaan ankarimman ärsytyksen esineeksi ja päätettyään mitä lujimmin murskata kaupungin murusiksi Kuningas käskee laskea saarta erittäin hitaasti sanoen muka tahtovansa säästää kansaansa, mutta todellisuudessa siitä syystä, että pelkää timanttipohjan vioittuvan. Sellaisen onnettomuuden sattuessa näet ei oppineiden mielipiteen mukaan magneetti enää kykenisi kannattamaan saarta, vaan koko ainemäärä mäiskähtäisi maahan.

Suunnilleen kolme vuotta ennen saapumistani oli Kuninkaan alueitaan tarkastaessa sattunut erinomainen tapaus, joka oli vähällä tehdä lopun koko kuningaskunnasta ainakin sen nykyisessä muodossa. Lindalino, valtakunnan toinen kaupunki, oli ensimmäinen niistä kaupungeista, joissa Kuningas matkallaan vieraili. Kolme päivää hänen lähtönsä jälkeen sulkivat asujaimet, jotka olivat jo usein valittaneet kärsimäänsä sortoa, kaupungin portit, vangitsivat kuvernöörin ja rakensivat uskomattoman nopeasti ja arvaamatonta vaivaa nähden neljä suurta tornia, tornin jokaiseen kaupungin kulmaan (se näet oli rakennettu täsmälleen neliöön). Tornit olivat yhtä korkeat kuin kaupungin keskustassa sijaitseva, iso suippo kallio. Jokaisen tornin huippuun ja samoin kallion kärkeen he sijoittivat väkevän magneetin ja varustivat suunnitelman tyhjiinraukeamisen varalta valtavan määrän erittäin tulenarkaa polttoainetta toivoen voivansa siten särkeä timanttipohjan, jos magneettisuunnitelma epäonnistuisi.

Kului kahdeksan kuukautta, ennenkuin Kuningas sai täyden selvyyden siitä, että lindalinolaiset olivat nousseet kapinaan. Hän käski siirtämään saaren kaupungin yläpuolelle. Väestö oli yksimielinen ja oli kerännyt suuren määrän muonavaroja kaupunkiin, jonka halki virtasi joki. Kuningas leijui heidän yläpuolellaan useita päiviä riistäen heiltä päivänpaisteen ja sateen. Hän käski laskea alas useita nuoria, mutta kukaan ei ajatellutkaan lähettää ylös anomusta, vaan sensijaan erittäin uskaliaita vaatimuksia: kaikki epäkohdat oli poistettava, kaupungille myönnettävä suuria erivapauksia, oikeus itse valita kuvernöörinsä ja muita samanlaisia liiallisuuksia. Hänen Majesteettinsa käski silloin kaikkia saaren asukkaita heittämään alaparvekkeelta suuria kiviä kaupunkiin, mutta kaupungin asukkaat olivat varautuneet vetäytymällä kaikkine hyvyyksineen torneihin ja muihin lujiin rakennuksiin sekä kellariholveihin.

Kuningas päätti nyt pakottaa tämän uppiniskaisen kansan tottelemaan ja käski laskea saaren hitaasti neljänkymmenen kyynärän päähän torneista ja kukkulasta. Niin tehtiin, mutta tehtävää suorittavat virkamiehet havaitsivat painumisen tapahtuvan paljoa nopeammin kuin yleensä ja voivat magneettia kääntämällä vain vaivoin pidättää kohdallansa saarta, joka ilmeisesti pyrki putoamaan. He lähettivät heti Kuninkaalle tiedon tästä hämmästyttävästä tapahtumasta ja pyysivät Hänen Majesteetiltaan lupaa saada kohottaa saari korkeammalle. Kuningas suostui, valtioneuvosto kutsuttiin kokoon, ja magneettia hoitavat virkamiehet saivat käskyn olla läsnä. Eräs vanhimmista ja kokeneimmista sai luvan tehdä kokeen. Hän otti sadan kyynärän pituisen lujan nuoran, saari kohotettiin tuntuneen vetovoiman vaikutuskentän yläpuolelle, hän kiinnitti nuoran päähän timanttikappaleen, johon sisältyi rautapitoista mineraalia, samanlaatuista kuin se, joka muodostaa saaren pohjan eli alapinnan, ja laski sen sitten hitaasti kohti tornirihuippua. Timanttikappale oli laskeutunut tuskin neljä kyynärää, kun virkamies tunsi sitä vetävän alaspäin niin voimakkaasti, että hän tuskin jaksoi vetää sitä takaisin. Sitten hän heitti alas pieniä timantinkappaleita ja havaitsi torninhuipun kiivaasti vetävän niitä puoleensa. Sama koe tehtiin kolmen muunkin tornin ja kukkulan kohdalla, ja tulos oli sama.

Tämä seikka kerrassaan kumosi Kuninkaan suunnitelmat ja hänen (en huoli tässä kertoa asiasta yksityiskohtaisemmin) täytyi hyväksyä kaupungin esittämät vaatimukset.

Muudan korkea ministeri vakuutti minulle, että jos saari olisi painunut liian likelle kaupunkia eikä olisi enää päässyt nousemaan, niin kaupungin asukkaat olisivat epäilemättä kiinnittäneet sen ikiajoiksi, surmanneet Kuninkaan ja kaikki hänen palvelijansa ja kerrassaan muuttaneet hallitusmuodon.

Eräs valtakunnan perustuslaeista säätää, etteivät kuningas ja hänen molemmat vanhemmat poikansa saa poistua saaresta. Sama määräys koskee kuningatartakin, kunnes hänen hedelmällisyysikänsä on ohi.