KYMMENES LUKU

Luggnaggilaisia ylistetään. Kuvaillaan yksityiskohtaisesti struldbrugeja ja selostetaan erinäisiä tekijän ja muutamien etevien henkilöiden keskusteluja tästä aiheesta.

Luggnaggilaiset ovat hienostunutta ja jaloa väkeä, ja vaikka heissäkin hiukan ilmenee kaikille Idän kansoille ominaista ylpeyttä, he kuitenkin osoittavat suurta kohteliaisuutta vieraille, varsinkin niille, jotka ovat hovin suosiossa. Minä sain useita tuttavia kaikkein parhaista piireistä, ja kun minulla oli aina mukanani tulkki, muodostui keskustelumme sangen mielenkiintoiseksi.

Eräänä päivänä, ollessani varsin hyvässä seurassa, kysyi minulta eräs ylhäinen henkilö, olinko nähnyt heidän struldbrugejaan eli kuolemattomiaan. Minä vastasin kieltävästi ja pyysin häntä selittämään, mitä hän tarkoitti mainitessaan sellaisella nimellä kuolevaisia. Hän sanoi minulle, että toisinaan, joskin sangen harvoin, syntyy perheeseen lapsi, jonka otsassa, vasemman kulman yläpuolella, on pyöreä punainen pilkku. Se on pettämätön merkki, ettei henkilö milloinkaan kuole. Hän kuvaili pilkun pienen hopeakolikon kokoiseksi, mutta sanoi sen ajan mittaan suurenevan ja vaihtavan väriä. Kahdentoista vuoden iällä se muuttui viheriäksi ja säilyi sellaisena viidenteenkolmatta ikävuoteen, jolloin tuli tummansiniseksi; viiden viidettä iällä se muuttui sysimustaksi ja Englannin shillingin kokoiseksi, mutta ei sen koommin enää vaihtanut väriänsä eikä muotoansa. Hän sanoi sellaisia lapsia syntyvän sangen harvoin ja otaksui koko kuningaskunnassa olevan korkeintaan tuhatsata struldbrugia kumpaakin sukupuolta, niistä arviolta viisikymmentä pääkaupungissa, niiden joukossa eräs kolme vuotta sitten syntynyt tyttönen. Hän sanoi vielä, etteivät nämä ilmiöt olleet ominaisia määrätyille suvuille, vaan olivat pikemmin satunnaisia, ja että struldbrugien lapset ovat kuolevaisia samoinkuin kaikki muut.

Tunnustan vilpittömästi tunteneeni sanomatonta iloa tuon kuultuani, ja kun kertoja sattumalta osasi Balbinarbin kieltä, jota puhuin varsin hyvin, en voinut olla ilmaisematta tunteitani hiukan ylenpalttisesti. Minä huusin kuin hurmion vallassa: Onnellinen kansa, jonka keskuudessa jokaisella lapsella on ainakin mahdollisuus olla kuolematon! Onnellinen kansa, joka saa iloita niin lukuisista muinaisen kunnon edustajista ja omistaa mestareita, jotka ovat valmiit perehdyttämään sitä kaikkien menneitten aikojen viisauteen! Mutta verrattomasti onnellisimmat nuo mainiot struldbrugit itse, jotka ovat syntyneet vapaina tuosta inhimillistä olemassaoloa rasittavasta onnettomuudesta ja elävät levollisina ja huolettomina tuntematta alinomaisen kuolemanpelon aiheuttamaa mielenmasennusta! Sanoin ihmetteleväni, etten ollut hovissa nähnyt ainoatakaan sellaista henkilöä; otsan musta täplä oli niin huomattava merkki, ettei se ollut hevin voinut jäädä minulta havaitsematta. Toisaalta tuntui mahdottomalta, että Hänen Majesteettinsa, erinomaisen järkevä ruhtinas, oli laiminlyönyt koota ympärilleen suuren joukon sellaisia viisaita ja kyvykkäitä neuvonantajia. Mahdollista kuitenkin oli, etteivät nuo nuhteettomat ja kunnianarvoiset viisaat voineet hyväksyä hovin siveetöntä ja kevytmielistä elämää. Sitäpaitsi osoittaa kokemus usein, että nuoriso on liian itsepintainen ja häilyväinen suostuakseen noudattamaan vanhempien maltillisia neuvoja. Mutta koska Kuningas salli minun käydä puheillaan, päätin ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa lausua mielipiteeni peittelemättä ja täydellisesti, tulkkini avustamana, ja suvaitsipa hän sitten neuvoani noudattaa tai ei, joka tapauksessa olin lujasti päättänyt, että koska Hänen Majesteettinsa oli useasti tarjonnut minulle tointa tässä maassa, hyväksyisin kiitollisena suopean tarjouksen ja viettäisin kaiken ikäni seurustellen noiden struldbrugeiksi nimitettyjen korkeampien olentojen kanssa, jos he suvaitsisivat siihen suostua.

Henkilö, jolle olin puhunut, koska hän (kuten mainitsin) puhui Balbinarbin kieltä, hymyili niinkuin yleensä hymyillään tietämätöntä säälittäessä, sanoi mielellään vievänsä minut heidän seuraansa ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa ja pyysi minulta lupaa kertoa seuralaisilleen, mitä olin sanonut. Hän teki niin, ja he keskustelivat vähän aikaa omalla kielellään, josta en ymmärtänyt tavuakaan. En myöskään voinut heidän kasvojensa ilmeistä päätellä, millaisen vaikutuksen sanani olivat heihin tehneet. Oltiin hetkinen vaiti, ja sitten sama henkilö sanoi minulle, että hänen ja minun ystäväni (niin hän sanansa sovitti) olivat ilokseen kuulleet kuolemattomuuden suurta onnea ja etuja koskevat huomautukseni ja halusivat nyt tietää, millaiseksi olisin suunnitellut elämäni, jos osakseni olisi tullut syntyä struldbrugina.

Minä vastasin, että oli helppo asia esittää kaunopuheisesti niin mielenkiintoista ja laajaa aihetta varsinkin minun, koska olin usein huvikseni haaveillut, mitä tekisin, jos olisin kuningas, kenraali tai ylhäinen lordi. Tässä erikoisessa tapauksessa olin jo monet kerrat sommitellut kokonaisen järjestelmän, kuinka askartelisin ja viettäisin aikaani, jos varmaan tietäisin eläväni iankaikkisesti.

Jos minulle olisi suotu onni syntyä struldbrugina, olisin, opittuani tietämään onneni käsittämällä elämän ja kuoleman välillä vallitsevan eron, ensiksi päättänyt kaikin mahdollisin keinoin ja menetelmin hankkia itselleni rikkautta. Säästäväisesti ja huolellisesti toimien voin toivoa suunnilleen kahdensadan vuoden kuluttua olevani kuningaskunnan rikkain mies. Toiseksi harrastaisin varhaisimmasta nuoruudestani asti tieteitä ja taiteita ja tulisin aikaa voittain kaikkia muita mainiommaksi oppineeksi. Lisäksi merkitsisin huolellisesti muistiin kaikki julkisessa elämässä sattuneet huomattavat tapaukset, kuvailisin puolueettomasti toisiaan seuraavien ruhtinaiden ja suurten valtioministerien luonteet liittäen joka kohtaan omia huomautuksiani. Merkitsisin tarkoin kaikki tavoissa, kielenkäytössä, vaatetuksessa, ravintojärjestyksessä ja huvituksissa tapahtuvat muutokset. Kaikki nämä hankintoni tekisivät minut eläväksi tiedon ja viisauden aartehistoksi, ja niin tulisin epäilemättä toimimaan koko kansan oraakkelina.

Kuusikymmentä vuotta täytettyäni en menisi enää naimisiin, vaan viettäisin vieraanvaraista elämää, tosin yhä säästäväisyyttä noudattaen. Askarruttaisin itseäni kasvattamalla ja opastamalla nuoria miehiä ja saisin heidät omien muistelmieni, kokemusteni ja havaintojeni nojalla, esitystäni lukuisilla esimerkeillä vahvistaen, lujasti luottamaan hyveen hyödyllisyyteen julkisessa ja yksityisessä elämässä. Valitun ja alinomaisen seurani muodostaisivat kuitenkin muutamat oman kuolemattoman veljeskuntani jäsenet, joista valitsisin tusinan tuttavia kaikkein vanhimmista ikäisiini saakka. Jos heidän joukossaan olisi varattomia, antaisin heille soveliaat asumukset tiluksillani, ja muutamat aterioisivat aina pöydässäni. Vain harvat teistä kuolevaisista pääsisivät seuraani, ja ajan mittaan tottuisin teidät kadottamaan vähäisin kaipauksin tai aivan rauhallisesti, ja jälkeläisiinne suhtautuisin aivan samoin, niinkuin ihminen iloitsee nähdessään neilikkain ja tulpaanien joka vuosi nousevan kukkaan yrttitarhassaan ollenkaan murehtimatta niitä, jotka viime vuonna lakastuivat.

Muut struldbrugit ja minä kertoisimme toisillemme aikojen varrella havaintojamme ja muistojamme, huomaisimme tapainturmeluksen vähittäisen salaisen etenemisen ja taistelisimme joka askelella sitä vastaan alinomaa ihmisiä varoittamalla ja opettamalla. Oman esimerkkimme tehokkaan vaikutuksen tukemana sellainen toiminta luultavasti ehkäisisi sitä ihmisluonnon lakkaamatonta rappeutumista, jota on syystäkin valitettu kaikkina aikoina.

Kaiken tämän lisäksi tulisi ilo nähdä kaikenlaisia valtiollisia kumouksia, muutoksia alemmassa ja ylemmässä maailmassa, nähdä muinaisten valtakaupunkien hajoavan raunioiksi ja mitättömien kylien muuttuvan kuninkaitten tyyssijoiksi, kuuluisain virtojen ehtyvän vaivaisiksi puroiksi, valtameren vetäytyvän pois toiselta rannikolta ja peittävän toista aaltoihinsa. Saisin nähdä, kuinka monia vielä tuntemattomia maita löydetään, kuinka kaikkein sivistyneimmät kansat painuvat raakalaisuuteen ja kaikkein raakalaisimmat sivistyvät. Saisin nähdä, kuinka keksitään longituudi, ikiliikkuja, yleislääke ja kuinka monet muut keksinnöt kehitetään suurimpaan täydellisyyteensä.

Kuinka ihmeellisiä havaintoja voisimmekaan tehdä tähtitieteessä, kun saisimme elää niin kauan, että ennustuksemme toteutuisivat, tarkkaisimme pyrstötähtien tuloa ja paluuta ja auringon, kuun ja tähtien liikkeitten muutoksia.

Puhuin vielä laajasti muistakin seikoista, joihin ikuisen elämän ja maisen onnen luontainen kaipuu saattoi antaa minulle aihetta. Kun olin esitykseni lopettanut ja sen tärkeimmät seikat oli tulkittu muulle seuralle, syntyi heidän kesken vilkas keskustelu maan kielellä, ja tuntuipa siinä naurettavankin minun kustannuksellani. Vihdoin virkkoi sama herra, joka oli ollut tulkkinani, että toiset olivat kehoittaneet häntä hälventämään mielestäni muutamia väärinkäsityksiä, joihin ihmisluonnon yleinen typeryys oli saanut minut lankeamaan ja joita he niinmuodoin eivät tahtoneet kovin lukea viakseni. Hän sanoi, että tämä struldbrugein suku oli heidän maansa erikoisuus, sillä sellaisia olentoja ei tavattu Balbinarbissa eikä Japanissa, missä hänellä oli ollut kunnia toimia Hänen Majesteettinsa lähettiläänä. Molempien mainittujen kuningaskuntien asukkaat olivat tuskin uskoneet sellaista mahdolliseksikaan. Ihmetys, jota olin ilmaissut hänen ensi kerran asiasta puhuessaan, osoitti, että seikka oli minullekin aivan outo ja tuskin uskottavalta tuntuva. Molemmissa yllämainituissa maissa hän oli oleskelunsa aikana usein keskustellut asukkaiden kanssa ja oli havainnut kaikkien ihmisten toivovan itselleen pitkää elämää. Henkilö, jonka toinen jalka jo oli haudassa, harasi kaikin voimin vastaan toisella jalallaan. Kaikkein iäkkäin toivoi saavansa elää vielä päivän ja piti kuolemaa suurimpana onnettomuutena, jota hän luonnollista vaistoa noudattaen aina kavahti. Ainoastaan Luggnaggin saarella oli elämisen kaipuu lievempi, koska struldbrugit olivat alinomaisena esimerkkinä silmien edessä.

Sommittelemani elämänjärjestelmä oli järjetön ja väärä, sillä se edellytti nuoruuden, terveyden ja voiman säilymistä, jonka toivoeleminen on mahdotonta kaikkein ylenpalttisimpiakin asioita haluilevalle. Kysymyksessä ei siis ollut, tahtoiko ihminen elää alinomaisessa nuoruuden kukoistuksessa, terveyttä ja onnea nauttien, vaan tahtoiko hän elää iäti kokien kaikkia niitä haittoja, joita korkea ikä yleensä tuo mukanaan. Vaikka näet vain harvat ihmiset rohkenevat tunnustaa tahtovansa tulla kuolemattomiksi niin ankarain ehtojen vallitessa, oli hän kuitenkin huomannut molemmissa mainituissa valtakunnissa, Balbinarbissa ja Japanissa, jokaisen tahtovan siirtää kuolemaa tuonnemmaksi, tulipa se kuinka myöhään tahansa. Hän oli harvoin kuullut puhuttavan henkilöstä, joka kuoli mielellään, lukuunottamatta niitä, jotka joutuivat kokemaan äärimmäistä murhetta tai kidutusta. Hän vetosi minuun kysyen, enkö ollut havainnut samanlaista taipumusta niissä vieraissa maissa, joihin olin tutustunut, sekä omassa kotimaassani.

Tämän esipuheen jälkeen hän kuvaili minulle yksityiskohtaisesti heidän keskuudessaan eläviä struldbrugeja. Hän sanoi heidän yleensä olevan toisten kuolevaisten kaltaisia suunnilleen kolmenkymmenen vuoden ikään, jolloin he alkoivat vähin erin muuttua alakuloisiksi ja masentuneiksi, ja tämä vaiva äityi yhä aina kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteen saakka. Tämän hän oli kuullut heiltä itseltään; heitä näet syntyy vain pari kolme miespolven aikana, joten heitä on niin vähän, ettei asiaa käy ratkaiseminen havaintojen perustuksella. Kun he sitten ovat ehtineet kahdeksankymmenen vuoden ikään, jota tässä maassa pidetään ihmiselämän korkeimpana rajana, nähdään heissä kaikki vanhojen ihmisten yleiset hulluudet ja heikkoudet, mutta lisäksi useita sellaisia, jotka johtuvat elämän loppumattomuuden ajatuksesta. He ovat itsepäisiä, ärtyisiä, ahnaita, juroja, turhamaisia, suulaita, mutta myös kykenemättömiä ystävyyteen ja vailla kaikkea luonnollista kiintymystä, joka ei milloinkaan ulotu heidän lapsenlapsiaan kauemmaksi. Kateus ja voimattomat pyyteet ovat heidän vallitsevat intohimonsa. Erikoisesti näyttää heidän kateutensa kohdistuvan nuorempien riettauteen ja vanhojen kuolemaan. Ensinmainittua seikkaa ajatellessaan he havaitsevat olevansa kaiken nautinnon mahdollisuuden ulkopuolella, ja hautajaisia nähdessään he valittavat ja nurisevat, että toiset ovat päässeet rauhan satamaan, johon he eivät voi toivoa milloinkaan saapuvansa. He eivät muista mitään muuta kuin nuoruuden ja miehuuden aikana oppimansa, ja sitäkin kovin puutteellisesti. Ja totuuteen tai jonkin tapahtuman yksityisseikkoihin nähden on varmempaa luottaa yleiseen perintätietoon kuin heidän parhaisiin muisteloihinsa. Vähimmin sääliteltäviltä näyttävät ne, jotka muuttuvat jälleen lapsiksi ja kokonaan menettävät muistinsa, ja heitä kohdellaankin lempeämmin ja avuliaammin kuin toisia, koska heistä puuttuvat useat toisissa runsaina ilmenevät huonot ominaisuudet.

Jos struldbrug sattuu naimaan kaltaisensa, niin avioliitto puretaan valtakunnan lakien mukaisesti nuoremman aviopuolison ehdittyä kahdeksankymmenen vuoden ikään. Laki näet pitää oikeana ja kohtuullisena, etteivät henkilöt, jotka on aivan syyttömästi tuomittu iäiseen tässä maailmassa olemiseen, joudu kaksinkertaiseen kurjuuteen kokiessaan vaimosta koituvaa rasitusta.

Heidän täytettyään kahdeksankymmentä vuotta laki katsoo heidät kuolleiksi. Heidän perillisensä saavat kohta haltuunsa heidän omaisuutensa, ja vain vähäinen osa varataan heidän ylläpidokseen. Köyhiä elätetään yleisistä varoista. Siitä lähtien heitä pidetään kelvottomina mihinkään luottamus- tai ansiotoimeen, he eivät saa ostaa eikä vuokrata maata, ei esiintyä todistajina siviili- enempää kuin rikosjutuissakaan, eipä edes rajariitoja koskevissa asioissa.

Yhdeksänkymmenen vuoden iällä he kadottavat hampaansa ja hiuksensa eivätkä erota enää mitään makuaistillaan, vaan syövät ja juovat, mitä sattuvat saamaan, minkäänlaista nautintoa tai ruokahalua tuntematta. Heitä rasittavat taudit jatkuvat, lisääntymättä ja vähenemättä. Puhuessaan he unohtavat tavallisimpien esineiden ja henkilöiden nimet, niidenkin, jotka ovat heidän lähimpiä ystäviään ja sukulaisiaan. Siitä johtuu vielä, etteivät he voi enää huvittaa itseään lukemalla, koska heidän muistinsa ei kykene kuljettamaan heidän ajatustaan lauseen alusta sen loppuun. Niin he jäävät vaille ainoatakin huvia, johon muuten kykenisivät.

Koska tämän maan kieli on alinomaisen muuttumisen alainen, eivät määrätyn aikakauden struldbrugit ymmärrä toisesta aikakaudesta polveutuvia heimolaisiaan eivätkä osaa kahdensadan vuoden kuluttua keskustella (joitakin aivan yleisiä lauseparsia lukuunottamatta) kuolevaisten naapuriensa kanssa. Niin he joutuvat elämään muukalaisina omassa maassaan.

Sellainen oli, mikäli muistan, minulle esitetty kertomus struldbrugeista. Myöhemmin näin viisi kuusi eri ikäkausiin kuuluvaa, joista nuorin ei ollut kahtasataa vuotta vanhempi. Tuttavani toivat heidät usein luokseni, mutta vaikka heille oli sanottu, että olin pitkän matkan kulkija ja olin nähnyt koko maailman, he eivät osoittaneet vähääkään uteliaisuutta eivätkä esittäneet yhtäkään kysymystä, pyysiväthän vain minulta slumskudaskia eli muistolahjaa, siten vaatimattomasti kerjäten. Laki kieltää kerjäämisen ankarasti, koska he saavat tosin sangen niukan elatuksen yleisistä varoista.

Heitä ylenkatsovat ja vihaavat kaikki ihmiset. Struldbrugin syntymää pidetään pahana enteenä ja se merkitään muistiin erittäin tarkoin. Heidän ikänsä voi siis saada selville tarkastamalla luetteloa, joka ei kumminkaan ulotu kauemmaksi kuin tuhannen vuoden päähän tai on joutunut ajan tai kumousten tuhoamaksi. Tavallisesti arvioidaan heidän ikänsä siten, että kysytään, keitä kuninkaita tai suuria henkilöitä he muistavat, ja katsotaan sitten historiasta, sillä viimeinen heidän muistamansa ruhtinas ei varmaankaan ole noussut valtaistuimelle heidän täytettyään kahdeksankymmentä vuotta.

He olivat mitä surkeimmat katsella, ja naiset näyttivät miehiä kamalammilta. Äärimmäisen korkean iän raihnautta lukuunottamatta heissä oli vielä eräänlainen sanoin kuvaamaton aavemaisuus, joka lisääntyi heidän vanhentuessaan, ja minä osasin puolesta tusinasta pian erottaa vanhimman, vaikka iän ero oli vain pari vuosisataa.

Lukija arvaa helposti, että kuulemani ja näkemäni melkoisesti laimensi haluani saada elää loppumattomiin. Häpesin sydämestäni esittämiäni herttaisia haaveita ja ajattelin, ettei kukaan hirmuvaltias voisi keksiä kuolemantapaa johon en mielelläni suostuisi, kunhan välttäisin tuollaisen elämän. Kuningas sai kuulla, mitä oli sattunut minun ja ystävieni kesken tässä tilaisuudessa, ja pilaili varsin miellyttävästi kehoittaen minua lähettämään kotimaahani pari struldbrugia, jotka varmaan parantaisivat kansan kuolemanpelosta. Sellaisen ulosviennin näyttivät kuitenkin maan lait tekevän mahdottomaksi; muuten olisin mielelläni suostunut vaivautumaan ja suorittamaan niiden kuljetuksesta aiheutuvat kulungit.

Minun täytyi myöntää, että tämän kuningaskunnan lait, mikäli koskivat struldbrugeja, lepäsivät erittäin lujilla perustuksilla ja että jokaisen maan olisi ollut pakko samanlaisissa oloissa menetellä aivan samoin. Koska näet ahnaus on korkean iän välttämätön seuraus, saisivat nuo kuolemattomat muuten ajan pitkään haltuunsa koko kansakunnan omaisuuden ja anastaisivat hallintovallan, mikä kykyjen puutteessa välttämättä johtaisi yleiseen perikatoon.

YHDESTOISTA LUKU

Tekijä lähtee Luggnaggista ja purjehtii Japaniin. Sieltä hän palaa hollantilaisessa aluksessa Amsterdamiin ja Amsterdamista Englantiin.

Otaksuin struldbrugeja kuvaillessani herättäväni lukijassa jonkinlaista mielenkiintoa, sillä asia näyttää jossakin määrin erikoiselta. En ainakaan muista lukeneeni mitään sellaista niistä matkakertomuksista, jotka ovat sattuneet käsiini, mutta jos kumminkin erehdyn, niin olkoon puolustuksenani, että samaa maata kuvailevat matkailijat usein pakostakin viipyvät samoissa yksityisseikoissa ja ettei silti voida väittää heidän lainanneen tai jäljentäneen niitä aikaisemmista teoksista.

Koska tämän kuningaskunnan ja Japanin suuren valtakunnan välillä vallitsee alinomainen liikeyhteys, on varsin luultavaa, että japanilaiset kirjailijat ovat kertoneet jotakin struldbrugeista; mutta minä viivyin Japanissa niin lyhyen ajan ja japaninkieli oli minulle niin outo, etten kyennyt asiaa lähemmin tutkimaan. Toivon kumminkin, että hollantilaiset tämän vihjaukseni johdosta haluavat ja osaavat täyttää esitykseni aukot.

Hänen Majesteettinsa oli useat kerrat hartaasti kehoittanut minua ottamaan vastaan jonkin viran hovissa, mutta havaittuaan järkähtämättömän päätökseni olevan palata kotimaahan hän suvaitsi antaa minulle matkaluvan ja kunnioitti minua jättämällä käytettäväkseni Japanin keisarille osoitetun omakätisen suosituskirjeensä. Hän lahjoitti minulle sitäpaitsi neljäsataaneljäkymmentäneljä suurta kultarahaa (tämä kansa käyttää mielellään parillisia lukuja) ja punaisen timantin, jonka möin Englannissa yhteentoistasataan puntaan.

Toukokuun kuudentena päivänä 1709 sanoin juhlalliset jäähyväiset Hänen Majesteetilleen ja ja kaikille tuttavilleni. Hallitsija suvaitsi määrätä henkivartioston saattelemaan minua Glanguenstaldiin, saaren lounaisosassa sijatsevaan kuninkaalliseen satamaan. Kuuden päivän kuluttua löysin laivan, joka oli valmiina lähtemään Japaniin. Matkaan kului viisitoista päivää. Me laskimme maihin pieneen Xamoshi-nimiseen satamakaupunkiin, joka sijaitsee Japanin kaakkoisosassa. Kaupunki on läntisessä niemessä, mistä johtaa kapea kannas pohjoiseen, syvään merenlahteen, jonka luoteisosassa sijaitsee pääkaupunki Yeddo. Maihin noustuani näytin tullivirkailijoille Luggnaggin Kuninkaan Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen osoittamaa suosituskirjettä. He tunsivat varsin hyvin sinetin, joka oli kämmenpohjani kokoinen. Siinä nähtiin Kuningas nostamassa maasta rampaa kerjäläistä. Kuultuaan kirjeestäni ottivat kaupungin viranomaiset minut vastaan kuin julkisen lähettilään, varustivat minut ajoneuvoilla ja palveluskunnalla ja kuljettivat tavarani Yeddoon, missä pääsin hallitsijan puheille ja jätin suosituskirjeeni. Se avattiin juhlallisin menoin, ja sen käänsi Keisarille tulkki, joka sitten Keisarin käskystä kehoitti minua ilmoittamaan toivomukseni, jotka täytettäisiin Luggnaggin kuninkaallisen veljen tähden, olivatpa millaiset tahansa. Tulkkina toimi henkilö, jonka tehtävänä muuten oli asioida hollantilaisten kanssa. Hän arvasi minut ulkonäöstäni eurooppalaiseksi ja toisti senvuoksi Hänen Majesteettinsa käskyn hollanninkielellä, jota puhui sangen hyvin. Minä vastasin aikaisemman päätökseni mukaisesti, että olin hollantilainen kauppias, olin haaksirikkoutunut etäisessä seudussa, kulkenut sieltä maitse ja meritse Luggnaggiin ja vihdoin purjehtinut Japaniin toivoen sieltä pääseväni takaisin Eurooppaan jonkun maanmieheni keralla, koska tiesin heidän käyvän kauppaa tässä valtakunnassa. Pyysin senvuoksi mitä nöyrimmin Hänen Majesteettiaan armollisesti käskemään, että minut kuljetettaisiin turvallisesti Nagasakiin. Tähän lisäsin vielä toisen pyynnön, nimittäin että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi suojelijani, Luggnaggin kuninkaan tähden vapauttaa minut maanmiesteni suoritettavaksi määrätystä seremoniasta, krusifiksin tallaamisesta, koska olin joutunut hänen valtakuntaansa onnettomuuden vuoksi, aikomatta ollenkaan käydä kauppaa. Kun viimeksimainittu pyyntö oli Keisarille tulkittu, näytti hän hiukan hämmästyvän ja sanoi uskovansa, että olin maanmiesteni joukossa ensimmäinen, joka oli siinä suhteessa yhtään arkaillut. Hän lisäsi epäilevänsä, olinko oikea hollantilainen ja arveli, että pikemmin saatoin olla kristitty. Hän lupasi suostua omituiseen oikkuuni mainitsemieni syitten vuoksi, mutta ennen kaikkea osoittaakseen erinomaisella tavalla suosiotaan Luggnaggin kuninkaalle. Asia oli kuitenkin toimitettava taitavasti, ja upseerit saivat käskyn antaa minun kulkea ohi ikäänkuin epähuomiossa. Hän näet vakuutti, että jos maanmieheni hollantilaiset salaisuuden keksisivät, he leikkaisivat minulta kurkut poikki kotimatkana. Minä lausuin tulkin avulla kiitokseni niin tavattomasta suosiosta, ja kun joitakin joukko-osastoja oli parhaillaan lähdössä Nagasakiin, sai komentava upseeri määräyksen kuljettaa minut sinne vioittumattomana ja erikoiset ohjeet krusifiksi-asiasta.

Kesäkuun 9:nä päivänä 1709 saavuin Nagasakiin pitkän ja vaivalloisen matkan suoritettuani. Aivan pian tapasin joukon hollantilaisia merimiehiä, jotka kuuluivat suuren 450 tonnin kantoisen amsterdamilaisen aluksen Amboynan miehistöön. Olin elänyt pitkät ajat Hollannissa harjoittaessani Leydenissä opinnoita ja puhuin hollanninkieltä hyvin. Merimiehet saivat kohta selville, mistä viimeksi tulin, ja olivat erittäin kärkkäät kuulemaan matkoistani ja elämänvaiheistani. Minä sommittelin niin lyhyen tarinan kuin suinkin osasin, mutta salasin enimmät asiat. Minä tunsin useita henkilöitä Hollannissa ja osasin keksiä nimet vanhemmilleni, joiden sanoin olevan vaatimatonta väkeä Gelderlandin maakunnasta. Olisin maksanut kapteenille (eräälle Theodorus Vangrultille) matkasta Hollantiin, mitä hän näki hyväksi vaatia; mutta kuultuaan, että olin välskäri, hän tyytyi puoleen maksuun sillä ehdolla, että tarvittaessa toimisin ammatissani. Ennenkuin lähdimme purjehtimaan, kysyivät muutamat laivamiehet minulta kerran toisensa jälkeen, olinko suorittanut mainitun seremonian. Minä väistin kysymystä vastaten yleisin kääntein, sanoin täyttäneeni joka kohdassa Keisarin ja hovin käskyt. Eräs ilkeä laivurilurjus meni siitä huolimatta upseerin luo, osoitti minua ja sanoi, etten ollut vielä tallannut krusifiksiä. Mutta upseeri, joka oli saanut minua koskevan määräyksen, antoi sille konnalle kaksikymmentä bambukepin iskua selkään, ja sen koommin ei minua enää kiusattu sellaisilla kysymyksillä.

Matkalla ei sattunut mitään mainitsemisen arvoista. Me purjehdimme suotuisassa tuulessa Hyväntoivonniemeen, missä viivähdimme vain ottaaksemme alukseen rievää vettä. Huhtikuun kymmenentenä päivänä saavuimme onnellisesti Amsterdamiin. Matkalla oli ainoastaan kolme miestä kuollut tauteihin ja neljäs pudonnut keulamastosta mereen lähellä Guinean rannikkoa. Amsterdamista purjehdin pian Englantiin eräässä mainitun kaupungin aluksessa.

Huhtikuun kuudentenatoista päivänä 1710 saavuimme Downsiin. Minä astuin maihin seuraavana aamuna ja näin jälleen syntymämaani oltuani poissa viisi vuotta ja kuusi kuukautta. Lähdin suoraa päätä Redriffiin, jonne saavuin samana päivänä kello kaksi iltapuolella, ja tapasin vaimoni ja lapseni terveinä.

NELJÄS OSA

MATKA HOUYHNHNMEIN MAAHAN

ENSIMMÄINEN LUKU

Tekijä lähtee merille laivan kapteenina. Miehistö nostaa kapinan, sulkee hänet pitkäksi ajaksi hyttiin ja laskee hänet maihin tuntemattomalle rannikolle. Hän lähtee kulkemaan maan sisäosaan. Yahooita, erästä merkillistä eläinlajia, kuvaillaan. Tekijä kohtaa kaksi houyhnhnmiä.

Vietin kotona vaimoni ja lasteni luona suunnilleen viisi kuukautta erittäin onnellisissa oloissa, kunhan olisin oppinut arvaamaan, milloin oloni olivat hyvät. Vaimoraiskani oli siunatussa tilassa, kun lähdin jälleen merelle suostuttuani edulliseen tarjoukseen: rupeamaan ison 350 tonnin kantoisen Uskallus -nimisen kauppalaivan kapteeniksi. Olin näet hyvin perehtynyt merenkulkuun, ja kun olin väsynyt laivavälskärin ammattiin, jota sentään voin tarpeen vaatiessa harjoittaa, otin taitavan nuoren välskärin Robert Purefoyn palvelukseeni. Me lähdimme Portsmouthista elokuun seitsemäntenä päivänä 1710 ja neljäntenätoista saavutimme Teneriffan luona bristolilaisen kapteenin Pocockin, joka oli matkalla Campeachyn lahteen ottamaan lastiksi sinipuuta. Kuudentenatoista päivänä meidät ajoi eri tahoille myrsky. Kotiin palattuani kuulin, että alus oli joutunut haaksirikkoon ja vain eräs laivapoika pelastunut. Kapteeni oli kelpo mies ja hyvä purjehtija, mutta hiukan liian itsepäinen, ja se seikka vei perikatoon hänet samoinkuin useita muita. Jos hän olisi totellut neuvoani, olisi hänkin voinut palata onnellisesti omaistensa luo.

Useita miehiäni kuoli polttokuumeeseen, ja minun täytyi hankkia lisää väkeä Barbadosista ja Pieniltä Antilleilta, joissa laivanvarustajani olivat käskeneet minun käydä. Pian jouduin kuitenkin sitä katumaan, sillä tulin huomaamaan, että useimmat heistä olivat olleet merirosvoja. Minulla oli aluksessani viisikymmentä miestä, ja minun piti käydä kauppaa Etelämeren asukkaitten kanssa ja tehdä sellaisia löytöjä kuin osasin. Pestaamani roistot pahensivat kaikki toiset, ja miehistö liittyi salajuoneen valloittaakseen aluksen ja ottaakseen minut vangiksi. Niin tapahtuikin sitten eräänä aamuna: he hyökkäsivät hyttiini, sitoivat käteni ja jalkani ja uhkasivat viskata minut mereen, jos uskalsin vähänkään vastustella. Minä sanoin antautuvani heidän vangikseen. He vaativat minua valallisesti alistumaan, irroittivat kahleeni ja sitoivat minut vain toisesta nilkastani sängyn jalkaan. Ovelle sijoitettiin vahtimies ladattuina pyssyineen, ja hän sai käskyn ampua minut, jos pyrkisin vapauteen. Miehet lähettivät minulle ruokaa ja juomaa ja ottivat aluksen haltuunsa. He aikoivat harjoittaa merirosvousta ja siepata espanjalaisia purjelaivoja, mutta voivat sen tehdä vasta saatuaan enemmän voimia. Niin he päättivät ensin myydä laivan lastin ja lähteä sitten Madagaskariin pestaamaan lisää miehiä, sillä useita heistä oli kuollut minun jouduttuani vangiksi. He purjehtivat monta viikkoa ja kävivät kauppaa alkuasukkaiden kanssa, mutta minä en tietänyt, mihin suuntaan he liikkuivat. Olin näet edelleenkin hyttiini suljettu ja odotin vain joutuvani surmatuksi, kuten he usein olivat uhanneet.

Toukokuun yhdeksäntenä päivänä 1711 tuli eräs James Welch hyttiini ja sanoi saaneensa kapteenilta käskyn jättää minut maihin. Minä koetin suostutella häntä luopumaan aikeesta, mutta turhaan; hän ei edes tahtonut sanoa, kuka oli uusi kapteeni. He pakottivat minut astumaan laivavenheeseen puettuna melkein uusiin parhaisiin vaatteisiini. Sitäpaitsi sain ottaa mukaani pienen käärön liinavaatteita, mutta en mitään muuta asetta kuin lyhyen miekkani. He käyttäytyivät niin kohteliaasti, etteivät tutkineet taskujani, joihin olin sijoittanut rahani ja muut vähäiset tarvekaluni. He soutivat suunnilleen tunnin ja jättivät minut sitten jonnekin rannalle. Minä pyysin heitä ilmoittamaan, mikä maa se oli. Kaikki vannoivat tietävänsä siitä asiasta yhtä vähän kuin minä, mutta sanoivat, että kapteeni (kuten he miestä nimittivät) oli päättänyt lastin myynnin jälkeen selviytyä minusta kohta, kun tulisi maa näkyviin. He työnsivät heti venheen takaisin vesille, neuvoivat minua pitämään kiirettä, jottei vuoksivesi minua yllättäisi, ja sanoivat minulle jäähyväiset.

Tässä lohduttomassa tilassa ollen minä kuljin eteenpäin ja pääsin pian tavalliselle maaperälle. Istuuduin rannalle lepäämään ja miettimään, mitä olisi paras tehdä. Hiukan virkistyttyäni lähdin kauemmaksi päättäen antautua ensimmäisille kohtaamilleni villeille ja luovuttaa heille henkeni lunnaiksi joitakin rannerenkaita, lasihelyjä ja muuta rihkamaa, jota sellaisille retkille lähtevät merenkävijät yleensä ottavat mukaansa ja jota minullakin oli jokin määrä hallussani. Maata jakoivat pitkät puurivit, jotka eivät olleet säännöllisesti istutetut, vaan kasvoivat siten luonnostaan. Oli myös runsaasti nurmea ja erinäisiä kaurapeltoja. Minä kuljin eteenpäin erittäin varovasti peläten joutuvani yllätetyksi tai saavani nuolen selkääni tai jompaankumpaan kupeeseeni. Sitten tulin raivatulle tielle, missä näkyi useita ihmisten ja muutamien lehmien, mutta eniten hevosten jälkiä. Vihdoin näin useita eläimiä vainiolla ja pari samanlaista puissa istumassa. Ne olivat näöltään aivan eriskummalliset ja muodottomat, ja se seikka minua hiukan hämmensi. Senvuoksi painuin pensaikkoon voidakseni rauhassa niitä katsella. Muutamat niistä lähestyivät paikkaa, jossa makasin, ja minä sain tilaisuuden tarkoin tutkia niiden muotoa. Niiden päätä ja rintaa peitti tiheä karva, toisinaan kähärä, toisinaan suora; parta muistutti vuohten partaa, ja selässä sekä säärten ja jalkojen etupuolella nähtiin pitkä karvajuova. Muilta osiltaan niiden ruumis oli paljas, joten ruskeankeltainen iho oli näkyvissä. Niillä ei ollut häntää eikä takapuolessa karvoja muualla kuin peräaukon ympärillä, jonne luonto luullakseni on sijoittanut ne niiden suojaksi maassa istumista varten; ne näet olivat usein siinä asennossa, toisinaan taas makasivat tai seisoivat takajaloillaan. Ne kiipesivät korkeimpiinkin puihin yhtä sukkelasti kuin oravat, sillä niillä oli sekä etu- että takajaloissa lujat, pitkät ja käyrät kynnet. Ne hyppivät, ponnahtelivat ja juoksivat usein uskomattoman nopeasti. Naaraat eivät olleet koiraitten kokoisia. Niillä oli päässä pitkät, suorat jouhet, mutta kasvot olivat karvattomat, ja muussa ruumiissa oli vain eräänlainen untuvapeite, peräaukon ympäristöä ja häpypaikkaa lukuunottamatta. Nisät riippuivat etujalkojen välissä ja toisinaan melkein viistivät maata niiden liikkuessa. Kummankin sukupuolen karvapeite oli väriltään vaihteleva, ruskea, punainen, musta tai keltainen. Kaiken kaikkiaan en ole retkilläni milloinkaan nähnyt niin inhoittavaa eläintä enkä yhtäkään toista, joka olisi herättänyt minussa niin voimakasta luontaista vastenmielisyyttä. Ajattelin nyt nähneeni riittävästi, nousin tähystyspaikastani tuntien inhoa ja kammoa ja lähdin kulkemaan eteenpäin pitkin raivattua tietä siinä toivossa, että se johtaisi minut jonkun intiaanin majalle. En ollut ehtinyt kauas, kun eräs noista elukoista tuli tiellä suoraan vastaani. Minut nähdessään ruma kuvatus väänteli naamaansa jos jotenkin ja katsoa tuijotteli minua kuin koskaan ennen näkemätöntä ihmettä. Sitten se lähestyi ja kohotti etukäpäläänsä, uteliaisuudestako vai ilkeydestä, en tiedä. Minä paljastin miekkani ja läimähdytin eläintä sen tappiolla; en näet uskaltanut iskeä terällä, koska pelkäsin asukkaiden voivan vihastua saadessaan tietää, että olin tappanut tai vioittanut heidän karjaansa. Iskun tuottama kipu sai eläimen peräytymään. Samassa se alkoi ulvoa niin äänekkäästi, että läheiseltä pellolta kertyi ympärilleni vähintään neljäkymmentä, jotka kaikki ulvoivat ja irvistelivät ilkeästi. Minä juoksin puun luo, nojasin selkäni sen runkoon ja pidin elukat loitolla heiluttamalla miekkaani. Muutamat noista kirotuista otuksista tarttuivat takanani puun oksiin ja kiipesivät puuhun alkaen sieltä viskata ulostuksiaan päähäni. Vältin sentään vaaran melkoisen hyvin painautumalla kiinteästi puunrunkoon, mutta kaikkialle ympärilleni putoava saasta oli minut tukehduttaa.

Tässä pinteessä ollen näin yhtäkkiä niiden kaikkien juoksevan tiehensä minkä ehtivät. Nyt uskalsin poistua puun luota ja jatkaa matkaani tietä pitkin, ihmetellen, mikä oli voinut ne niin säikyttää. Katsahtaessani vasempaan näin samassa hevosen astelevan hiljakseen pitkin peltoa. Ahdistajani olivat nähneet sen ennen minua, ja siinä oli heidän pakenemisensa syy. Hevonen hiukan säpsähti saavuttuaan lähemmäksi, mutta malttoi kohta mielensä ja katsoi minua suoraan silmiin ilmeisesti hämmästyneenä. Se kiersi minut useaan kertaan ja tarkasteli käsiäni ja jalkojani. Minä aioin jatkaa matkaani, mutta se asettui suoraan tielleni, joskin varsin leppoisan näköisenä ja yrittämättä minkäänlaista väkivaltaa. Niin seisoimme siinä katsoa tuijotellen toisiamme vähän aikaa. Vihdoin rohkenin ojentaa käteni aikoen taputtaa sen kaulaa, juttelin ja vihelsin niinkuin hevosmiehet käydessään käsittelemään vierasta hevosta. Eläin näytti kuitenkin halveksivan ystävällisyyttäni; se pudisti päätänsä, kurtisti kulmiaan ja nosti hitaasti etujalkansa työntääkseen pois käteni. Sitten se hirnahti kolme neljä kertaa, mutta niin vaihtelevin kadanssein, että melkein uskoin sen puhuvan itsekseen omalla kielellään.

Meidän siten seurustellessamme saapui luo toinen hevonen, joka kääntyi toisen puoleen varsin muodollisin elein. Ne koskettivat hellävaroen toistensa oikean etujalan kaviota ja hirnahtivat sitten useita kertoja, kumpikin vuorollaan ja vaihtelevin äänin, jotka melkein kuulostivat puheääniltä. Sitten ne astuivat muutamia askelia syrjään, ikäänkuin neuvotellakseen, ja kävelivät vieretysten edestakaisin niinkuin henkilöt, jotka pohtivat jotakin tärkeää asiaa, mutta kääntyivät usein katsahtamaan minuun päin, ikäänkuin varoen, etten lähtisi karkuun. Minä hämmästyin nähdessäni järjettömien eläinten niin menettelevän ja käyttäytyvän ja mietin mielessäni, että jos tämän maan asujaimet olivat suhteellisesti yhtä järkeviä kuin hevoset tavallisiin hevosiin verrattuina, niin he varmaan olivat maailman viisain kansa. Tämä ajatus rohkaisi minua siinä määrin, että päätin kulkea eteenpäin, kunnes saapuisin johonkin taloon tai kylään tai kohtaisin jonkun maanasukkaan. Hevoset saivat puolestani jäädä mielin määrin keskustelemaan. Havaitessaan minun aikovan poistua hirnahti ensintullut, kimo, niin ilmehikkäästi, että olin ymmärtävinäni, mitä se tarkoitti. Käännyin siis takaisin ja lähestyin sitä odottaakseni enempiä määräyksiä, mutta salasin pelkoni niin hyvin kuin voin. Aloin näet hiukan pelätä, kuinka tämä seikkailu päättyisi, ja lukija arvaa helposti, ettei tilanne minua erikoisesti miellyttänyt.

Molemmat hevoset tulivat aivan lähelle ja katselivat erittäin vakavasti kasvojani ja käsiäni. Kimo ori kopeloi oikealla etukaviollaan joka puolelta hattuani, joka siitä rypistyi niin pahoin, että minun täytyi ottaa se päästäni. Minä korjasin asian niin hyvin kuin voin ja laskin hatun jälleen päähäni. Tuo tuntui kovin ihmetyttävän sekä kimoa että sen kumppania (raudikkoa). Viimeksimainittu koetteli nuttuni lievettä, ja huomattuaan sen riippuvan irrallaan ympärilläni molemmat katselivat minua jälleen ihmeissään. Raudikko kosketti oikeata kättäni ja näytti ihailevan sen pehmeyttä ja väriä, mutta puristi sen kavion ja vuohisen väliin niin kiinteästi, että minun täytyi kiljaista. Senjälkeen molemmat käsittelivät minua niin varovasti kuin suinkin mahdollista. He olivat aivan ymmällä nähdessään jalkineeni ja sukkani, koskettelivat niitä useat kerrat, hirnahtelivat toisilleen ja tekivät erilaisia eleitä, jokseenkin samoin kuin joku filosofi yrittäessään ratkaista uutta ja vaikeata ongelmaa.

Näiden eläinten käyttäytyminen oli yleensäkin niin selvää ja järjellistä, terävää ja älykästä, että lopulta päättelin niiden varmaan olevan noitia, jotka olivat jostakin syystä omaksuneet tuon hahmon ja nähdessään tiellä muukalaisen päättivät huvitella hänen kustannuksellaan. Mahdollista myös, että he olivat tosiaankin hämmästyneet nähdessään ihmisen, joka oli vaatetukseltaan, hahmoltaan ja hipiältään siinä määrin toisenlainen kuin ne, jotka todennäköisesti asustivat tässä kaukaisessa seudussa. Tämän päätelmäni perustuksella rohkenin lausua heille seuraavaa. Hyvät herrat, jos olette velhoja, kuten katson olevan syytä otaksua, niin ymmärrätte kaikkia kieliä. Senvuoksi uskallan ilmoittaa teidän korkea-arvoisuuksillenne, että olen vaivainen englantilainen, jonka kova onni on kuljettanut rannikollenne, ja anon jompaakumpaa teistä sallimaan minun ratsastaa selässään, kuin oikean hevosen selässä, johonkin taloon tai kylään, mistä voin saada apua. Suosionosoituksenne korvaukseksi lahjoitan teille tämän veitsen ja tämän rannerenkaan (vedin ne samassa esiin taskustani). Luontokappaleet seisoivat aivan hiljaa minun puhuessani ja näyttivät kuuntelevan erittäin tarkkaavasti. Kun olin puheeni lopettanut, ne hirnuivat toisilleen useita kertoja, ikäänkuin olisivat olleet vakavassa keskustelussa. Huomasin aivan selvästi, että heidän kielensä ilmaisi varsin hyvin heidän tunteitaan ja että sanat olisi voitu vähäistä vaivaa nähden merkitä aakkosin paljoa helpommin kuin kiinankielen sanat.

Kerran toisensa jälkeen erotin heidän kummankin puheessa usein toistuvan sanan yahoo, ja vaikka en voinutkaan arvata, mitä se merkitsi, yritin kuitenkin lausua sitä kielelläni hevosten innokkaasti keskustellessa. Heidän vaiettuaan lausuin pelottomasti ja kuuluvalla äänellä yahoo matkien samalla niin hyvin kuin voin hevosen hirnuntaa. Se heitä ilmeisesti hämmästytti, ja kimo toisti saman sanan kahteen kertaan, ikäänkuin tahtoen opettaa minulle sen oikeata lausumista. Lausuin sanan jälleen kerran toisensa jälkeen ja havaitsin aina edistyväni, joskin olin vielä kaukana täydellisyydestä. Sitten esitti raudikko lausuttavakseni toisen paljoa vaikeammin ääntyvän sanan, joka englantilaisen oikeinkirjoitustavan mukaan voidaan merkitä näin: houyhnhnm. Sitä lausuessani en onnistunut yhtä hyvin, mutta pari kolme kertaa yritettyäni se alkoi luonnistua paremmin, ja molemmat näyttivät kovin ihmettelevän taitoani.

Keskusteltuaan vielä vähän aikaa, otaksumani mukaan minusta, ystävykset sanoivat toisilleen hyvästi koskettaen jälleen toistensa kavioita. Kimo viittasi minua kulkemaan edellään, ja minä katsoin viisaimmaksi totella, kunnes löytäisin paremman johtajan. Askelteni hidastuessa se huusi: Hhuun, hhuun! Arvasin tarkoituksen ja selitin sille niin hyvin kuin osasin, että olin väsynyt enkä jaksanut kulkea nopeammin. Se pysähtyi ja salli minun levätä vähän aikaa.

TOINEN LUKU

Houyhnhnm vie tekijän taloonsa. Taloa kuvaillaan. Kuinka tekijä otetaan vastaan. Houyhnhnmein ravinto. Tekijä on pahassa pulassa, kun puuttuu ruokaa; vihdoin asia autetaan. Hänen ateriansa tässä maassa.

Kuljettuamme suunnilleen kolme peninkulmaa saavuimme eräänlaisen pitkän rakennuksen luo. Sen muodostivat maahan isketyt paalut, joiden väliin oli rakennettu risuaita; katto oli matala ja oljilla peitetty. Nyt tunsin mieleni hieman keventyvän ja otin taskustani muutamia esineitä, jollaisia matkailijat yleensä vievät lahjoiksi villeille alkuasukkaille Amerikkaan ja muualle; toivoin näet siten yllyttäväni talon asukkaita ottamaan minut ystävällisesti vastaan. Hevonen viittasi minulle, että astuisin edellä sisään. Minä astuin avaraan suojaan, jossa oli sileä savilattia ja jonka toisella seinällä oli koko seinän pituinen seimi häkkeineen. Huoneessa oli kolme virkkuvarsaa ja kaksi tammaa. Ne eivät syöneet, vaan toiset niistä suureksi ihmeekseni istuivat. Sitäkin enemmän hämmästyin havaitessani toisten toimittelevan talousaskareita. Ne näyttivät tavallisilta kotieläimiltä, mutta kaikki vahvisti alkuperäistä ajatustani, että kansan, joka voi siinä määrin sivistää järjettömiä luontokappaleita, täytyi ehdottomasti olla kaikkia muita maailman kansoja viisaampi. Kimo astui sisään heti jäljessäni ehkäisten siten kaiken pahoinpitelyn, joka olisi voinut tulla osakseni toisten taholta. Se hirnahti erinäisiä kertoja arvovaltaisesti, ja toiset kuuluivat sille vastaavan.

Tämän huoneen takana oli vielä kolme huonetta, jotka täyttivät rakennuksen koko mitan ja joiden oviaukot näkyivät toinen toisensa takaa. Me kuljimme toisen huoneen läpi kohti kolmatta. Kimo astui ensin sisään ja kehoitti eleellään minua odottamaan. Minä odotin toisessa huoneessa ja otin esiin talon herralle ja rouvalle tarkoittamani lahjat: kaksi veistä, kolme tekohelmillä kaunistettua rannerengasta, pienen kuvastimen ja kaulanauhan. Hevonen hirnahti kolme neljä kertaa, ja minä odotin kuulevani ihmisäänen vastaavan, mutta kuulin vain hirnuntaa, joka toisinaan kaikui hiukan kimeämmältä kuin kimon. Aloin ajatella, että talon täytyi kuulua jollekin korkea-arvoiselle henkilölle, koska oli niin monta mutkaa, ennenkuin pääsin puheille. Mutta aivan käsittämätöntä oli, että ylhäinen henkilö käytti palvelijoinaan ainoastaan hevosia. Pelkäsin kärsimyksieni ja onnettomuuksieni järkyttäneen järkeäni, yritin keskittyä ja katselin ympärilleni huoneessa, johon olin jäänyt yksin. Se oli sisustettu samoinkuin ensimmäinen, mutta hienommin. Minä hieroin silmiäni, mutta näin yhä samat esineet. Nipistin käsivarttani ja kylkeäni toivoen herääväni unta näkemästä. Vihdoin johduin ehdottomasti päättelemään, ettei tämä silmänlume voinut olla muuta kuin taikaa ja noituutta. Minulla ei kumminkaan ollut aikaa mietteitteni jatkamiseen, sillä kimo tuli samassa ovelle ja viittasi minua kolmanteen huoneeseen, missä näin muhkean tamman ja kaksi varsaa. Ne istuivat takalonkkainsa varassa verrattain taidokkaasti valmistetuilla ja täysin puhtailla ja siisteillä olkimatoilla.

Kun olin ehtinyt sisään, nousi tamma matolta, tuli luokseni, katseli tarkoin käsiäni ja kasvojani ja silmäili minua erittäin ylenkatseellisesti. Sitten se kääntyi kimon puoleen, ja minä kuulin heidän lausuvan useita kertoja sanan yahoo. Sanan merkitystä en kyennyt silloin arvaamaan, vaikka se oli ensimmäinen oppimani; mutta aivan pian se minulle selvisi, ikuiseksi nöyryytyksekseni. Kimo nyökkäsi minulle ja toisti sanaa hhuun, hhuun samoinkuin tietä kulkiessamme, ja minä ymmärsin sen kehoittavan minua seuraamaan itseänsä. Se johti eräänlaiselle pihamaalle, missä oli toinen rakennus vähän matkan päässä talosta. Me astuimme sisään, ja minä näin kolme samanlaista inhoittavaa luontokappaletta kuin olin maihin tultuani tavannut. Ne söivät juuria ja eläinten lihaa. Myöhemmin sain tietää, että se oli aasien ja koirien ja silloin tällöin tapaturmaisesti tai tautiin kuolevien lehmien lihaa. Ne oli kaikki kiinnitetty kaulastaan lujilla vitjoilla isoon puomiin, ne pitelivät ruokaansa etujalkain kynsien välissä ja pureskelivat sitä hampaillaan.

Isäntähevonen käski erään palvelijansa, raudikon virkun, irroittaa suurimman eläimen ja taluttaa sen pihalle. Eläin sijoitettiin viereeni, ja isäntä ja renki vertailivat tarkoin ulkonäköämme lausuen kerran toisensa jälkeen sanan yahoo. En voi sanoin selittää, millainen hämmästys ja kauhu valtasi mieleni, kun huomasin, että tuo inhoittava otus oli aivan ihmisen näköinen, kasvot tosin litteät ja leveät, nenä latuskainen ja suu iso. Sellaiset eroavaisuudet ovat kuitenkin tavallisia kaikkien villikansojen keskuudessa, joiden kasvojenpiirteet tärveltyvät siitä, että lasten sallitaan maata ja ryömiä maassa tai että äidit kantavat niitä selässään ja ne hierovat kasvojaan äidin hartioihin. Yahoon etujalkoja erottivat minun käsistäni ainoastaan pitkät kynnet, karhea ja ruskea kämmenpohja ja karvaiset rystyset. Samanlainen yhtäläisyys ja eroavaisuus vallitsi jalkojemme välillä, kuten varsin hyvin tiesin, vaikka hevoset eivät voineet kenkieni ja sukkieni vuoksi sitä nähdä. Samoin oli laita koko ruumiinrakennuksen, ottamatta lukuun karvapeitettä ja väriä, joista olen jo aikaisemmin puhunut.

Hevosille tuntui tuottavan suurta päänvaivaa se seikka, että muu ruumiini oli aivan toisenlainen kuin yahoon. Se johtui vaatteistani, joita he eivät kyenneet mitenkään käsittämään. Ruskea tarjosi minulle juurta, jota piteli (myöhemmin soveliaassa kohdassa kuvailtavan yleisen tavan mukaan) kavionsa ja vuohisensa välissä. Minä otin sen käteeni, haistoin sitä ja ojensin sen takaisin niin kohteliaasti kuin osasin. Sitten se haki yahoon tallista kappaleen aasinlihaa, mutta siitä lähti sellainen löyhkä, että käännyin inhoten toisaanne. Se heitti sen yahoolle, joka sen ahnaasti hotkaisi. Sitten se osoitti heinätukkoa ja kaurakappaa, mutta minä pudistin päätäni siten ilmaisten, etteivät ne kelvanneet ruoakseni. Nyt aloin tosiaankin pelätä kuolevani nälkään, ellen tapaisi ihmissukuun kuuluvaa olentoa; vaikka näet olinkin siihen aikaan niin suuri ihmisystävä kuin kuka toinen tahansa, tunnustan kuitenkin, etten ole milloinkaan kohdannut eläviä olentoja, jotka olisivat herättäneet mieleeni niin ehdotonta inhontunnetta kuin nuo saastaiset yahoot. Ja mitä paremmin opin niitä tuntemaan tässä maassa oleskellessani, sitä inhoittavammilta ne alkoivat minusta näyttää. Isäntähevonen havaitsi sen käyttäytymisestäni ja lähetti sen vuoksi yahoon takaisin talliin. Sitten se nosti etukavion huulelleen, ja se ihmetytti minua, vaikka liike tapahtui aivan helposti ja luontevasti. Se teki muitakin eleitä saadakseen tietää, mitä halusin syödä, mutta minä en osannut vastata niin, että se olisi tarkoitukseni ymmärtänyt. Ja vaikka se olisi ymmärtänytkin, en voinut ajatella mitään keinoa soveliaan ravinnon hankkimiseksi. Näissä puuhissa ollessamme havaitsin lehmän kulkevan ohi ja ilmaisin haluavani mennä sitä lypsämään. Se tepsi. Isäntähevonen vei minut takaisin taloon ja käski erään palvelijatamman avata oven huoneeseen, jossa säilytettiin erittäin huolellisesti ja siististi suurta maitovarastoa savi- ja puuastioissa. Tamma antoi minulle ison kehlon, jonka ahnaasti tyhjensin. Siitä tunsin melkoisesti virkistyväni.

Puolenpäivän aikaan näin taloa kohti liikkuvat rekeä muistuttavat ajoneuvot, joita vetämässä oli kaksi yahoo-paria. Niissä istui vanha ylhäisennäköinen ori. Hän astui ajoneuvoista takajalat edellä, koska oli tapaturmaisesti vikuuttanut vasemman etujalkansa. Hän tuli päivälliselle isäntähevosemme luo, joka otti hänet vastaan erittäin kohteliaasti. He aterioivat parhaassa huoneessa, ja toisena ruokalajina oli maitoon keitetty kauravelli, jonka vanha hevonen söi lämpimänä, toiset kylmänä. Seimet sijaitsivat ympyrässä keskellä huonetta ja jakautuivat eri parsiin, joissa he istuivat, olkilyhteitä alustanaan. Keskustassa oli iso heinähäkki ja siinä aukko jokaisen seimen kohdalla, joten kukin ori ja tamma söi omia heiniänsä ja omaa maito- ja kaura-apettansa erittäin siististi ja säännöllisesti. Nuoret ori- ja tammavarsat käyttäytyivät sangen sievästi, ja isäntä ja emäntä olivat erittäin kohteliaat vieraalleen. Kimo käski minut viereensä seisomaan, ja hän ja hänen tuttavansa keskustelivat vilkkaasti minusta, kuten havaitsin vieraan vähän väliä minuun suuntautuvasta katseesta ja usein toistuvasta yahoo sanasta.

Minä olin vetänyt rukkaset käsiini, ja isäntä kimo joutui sen huomattuaan ihmeisiinsä. Hän ilmaisi eleillä ihmettelevänsä, mitä olin tehnyt etujaloilleni, kosketti niitä kolme neljä kertaa kaviollansa, ikäänkuin kehoittaen minua saattamaan ne entiseen muotoon. Minä tottelin, riisuin käsineet ja pistin ne taskuuni. Se antoi aihetta keskustelun jatkamiseen, ja minä havaitsin käytökseni seuraa miellyttävän. Aivan pian sain kokea asian hyviä vaikutuksia. Minun käskettiin lausua ne harvat sanat, jotka tunsin, ja isäntäni opetti siinä pöydässä istuttaessa minulle kaurojen, maidon, tulen, veden ja muutamien muiden aineiden nimitykset. Minä osasin ne helposti toistaa, sillä olin nuoruudestani asti osoittanut suurta kyvykkyyttä kielten oppimisessa.

Päivällisen jälkeen isäntähevonen vei minut syrjemmälle ja ilmaisi sanoilla ja eleillä olevansa kovin huolissaan, koska minulla ei ollut mitään syötävää. Kauroja mainitaan heidän kielessään nimellä hlunnh. Minä lausuin tämän sanan pari kolme kertaa; vaikka näet olin aluksi kieltäytynyt kauroja nauttimasta, olin kuitenkin paremmin asiaa harkittuani havainnut, että voisin niistä valmistaa jonkinlaista leipää, joka maidon kerällä nautittuna voisi säilyttää minut hengissä, kunnes pääsisin karkaamaan johonkin toiseen maahan ja ihmisten ilmoille. Hevonen käski heti erään valkoisen palvelijatamman tuoda minulle melkoisen määrän kauroja jonkinlaisella puukaukalolla. Minä paahdoin kaurat niin hyvin kuin osasin, hieroin niitä, kunnes vihneet irtautuivat, ja seuloin jyvät erilleen. Sitten murskasin ja jauhoin ne kahden kiven välissä ja valmistin niistä taikinan eli leivän, jonka paistoin ja söin lämpimänä, ryypäten maitoa palan painimeksi. Aluksi tämä useissa Euroopankin seuduissa käytetty ravinto tuntui minusta ylen mauttomalta, mutta vähitellen totuin sentään sitä sietämään. Koska olen elämäni varrella usein joutunut kovia kokemaan, ei tämä ollut ensimmäinen tilaisuus, jossa havaitsin, kuinka helposti luonnon vaatimukset ovat tyydytettävissä. Joka tapauksessa kannattaa mainita, etten ollut hetkeäkään sairaana sinä aikana, jonka vietin tässä saaressa. Toisinaan minun tosin onnistui pyydystää kaniini tai jokin lintu yahoon jouhista tehdyillä pauloilla, ja minä keräsin usein terveellisiä yrttejä, keitin ne ja söin salaattina särpimikseni. Joskus kirnusin itselleni herkuksi voita ja join kirnupiimän. Aluksi kaipasin kovin suolaa, mutta totuin pian tulemaan toimeen ilman sitä. Uskon varmaan, että runsas suolankäyttö on ylellisen elämän aikaansaama ja että suolaa aluksi viljeltiin janottavana aineena, tietenkin lukuunottamatta niitä tapauksia, joissa se on välttämätön: lihan säilyttämiseksi pitkillä matkoilla ja sellaisissa seuduissa, jotka ovat kaukana toripaikoilta. Emme näet huomaa, ihmistä huomioonottamatta, yhtäkään eläintä, joka sitä mielellään nauttii. Minä puolestani en tästä maasta poistuttuani voinut pitkiin aikoihin sietää suolanmakua missään nauttimassani ruoassa.

Tämä riittäköön ravintojärjestyksestäni, asiasta, jolla toiset retkeilijät täyttävät teoksensa, ikäänkuin hyvä tai huono vointimme saattaisi herättää henkilökohtaista mielenkiintoa. Seikan mainitseminen oli kuitenkin välttämätön, koska muuten pidettäisiin mahdottomana, että voin tulla toimeen kolme vuotta sellaisessa maassa ja sellaisten asukkaiden seassa.

Illan tullen isäntähevonen käski järjestää asumuksen minua varten. Se sijaitsi vain kuuden kyynärän päässä asuinrakennuksesta ja oli yahooiden tallista erillään. Minä sain hiukan olkia alleni, käytin vaatteitani peitteenä ja nukuin sikeästi. Pian oloni kuitenkin muuttui mukavammaksi, kuten lukija tulee huomaamaan, kun käyn yksityiskohtaisemmin kuvailemaan elämäntapaani.

KOLMAS LUKU

Tekijä harrastaa kielenoppimista: hänen isäntänsä, houyhnhnm, avustaa häntä opetettaessa. Kielen kuvailua. Useat ylhäiset houyhnhnmit tulevat uteliaisuudesta tekijää näkemään. Hän kertoo isännälleen lyhyesti matkastaan.

Tärkeimpänä pyrintönäni oli nyt kielen oppiminen. Isäntäni (sillä nimellä mainitsen häntä tästä lähtien), hänen lapsensa ja kaikki talon palvelijat olivat halukkaat minua opettamaan, sillä he pitivät sulana ihmeenä, että järjetön eläin voi osoittaa sellaisia ymmärryksellä varustetun luontokappaleen ominaisuuksia. Minä osoitin eri esineitä ja kysyin niiden nimiä, jotka sitten yksin jäätyäni kirjoitin päiväkirjaani, ja paransin kehnoa ääntämistäni pyytämällä talon väkeä toistamaan sanoja minulle useita kertoja perätysten. Siinä suhteessa oli alempaan palveluskuntaan kuuluva raudikko virkku aina valmis minua auttamaan.

He ääntävät nenäänsä ja kurkkuunsa, ja heidän kielensä muistuttaa saksaa lähemmin kuin mitään muuta tuntemaani eurooppalaista kieltä, mutta on paljoa sulavampi ja ilmehikkäämpi. Keisari Kaarle V huomautti suunnilleen samasta asiasta sanoessaan, että jos hänen piti puhua hevoselleen, niin hän puhui saksaa.

Isäntäni uteliaisuus ja kärsimättömyys oli niin ankara, että hän vietti monia joutohetkiänsä minua opettaen. Hän uskoi varmaan (kuten myöhemmin minulle sanoi), että olin yahoo, mutta oppivaisuuteni, säädyllisyyteni ja siisteyteni hämmästytti häntä; ne ominaisuudet näet mainituilta elukoilta kerrassaan puuttuivat. Vaatteeni saivat hänet ymmälle, ja hän ihmetteli toisinaan, kuuluivatko ne ruumiiseeni; en näet milloinkaan riisunut niitä, ennenkuin perhe oli mennyt makuulle, ja puin ne aina ylleni ennenkuin he aamulla heräsivät. Isäntäni oli utelias tietämään, mistä tulin, kuinka olin oppinut ne näennäisesti järjelliset seikat, joita kaikissa toimissani ilmeni, ja halusi kuulla tarinani omasta suustani, toivoen sen voivan tapahtua sangen pian, koska nopeasti edistyin oppiessani heidän kielensä sanoja ja lauseita. Muistiani auttaakseni kirjoitin kaikki sanat englanninkielen aakkosia käyttäen ja liitin luetteloon sanojen merkitykset. Vähän ajan kuluttua rohkenin menetellä niin isäntäni läsnäollessa. Sain nähdä suurta vaivaa selittäessäni, mitä tein, sillä tämän maan asukkailla ei ole kaukaisinta aavistustakaan kirjoista enempää kuin kirjoittamisestakaan.

Suunnilleen kymmenen viikon kuluttua ymmärsin hänen useimmat kysymyksensä, ja kolmen kuukauden kuluttua voin lausua hänelle siedettäviä vastauksia. Hän oli ylen utelias tietämään, mistä maan osasta tulin ja kuinka olin oppinut jäljittelemään järjellistä olentoa. Yahoot (joiden kaltaiseksi hän selvästi minut havaitsi tarkastellessaan päätäni, käsiäni ja kasvojani, jotka olivat ainoat näkyvissäolevat ruumiinosat) näet oli huomattu kaikkein kovapäisimmiksi elukoiksi, vaikka heissä ilmeni jonkinlaista oveluutta ja erinomaista taipumusta ilkitöihin. Minä sanoin tulleeni kaukaisesta maasta meren takaa suuressa ontossa aluksessa, joka oli tehty puiden rungoista, kerroin, että kumppanini olivat pakottaneet minut maihin tälle rannikolle ja jättäneet minut oman onneni nojaan. Monenlaisia eleitä käyttäen sain hänet vaivoin ymmärtämään, mitä tarkoitin. Hän vastasi, että olin varmaan erehtynyt tai sanoin asian, jota ei ollut. (Heidän kielessään näet ei ole valhetta tai vääryyttä merkitsevää sanaa.) Hän tiesi varmasti, ettei meren toisella puolen voinut missään tapauksessa sijaita mitään maata ja ettei joukko järjettömiä eläimiä voinut ohjata puuastiaa vedessä minne mieli teki. Hän tiesi, ettei yksikään elävä houyhnhnm kyennyt rakentamaan sellaista astiaa, jonka ohjaamiseen ei mikään yahoo pystyisi.

Sana houyhnhnm merkitsee heidän kielessään hevosta ja johtamisensa mukaan luonnon täydellisyyttä. Minä sanoin isännälleni, että minulta puuttui ilmaisuvälineitä, mutta että korjaisin asian niin pian kuin suinkin mahdollista ja toivoin lyhyen ajan kuluttua voivani kertoa hänelle ihmeitä. Hän suvaitsi kehoittaa omaa tammaansa, ori- ja tammavarsaansa ja perheen palveluskuntaa opettamaan minulle kieltä kaikissa tarjoutuvissa tilaisuuksissa ja näki itse joka päivä pari kolme tuntia samaa vaivaa. Kun oli ehtinyt levitä laajemmalle huhu ihmeellisestä yahoosta, joka osasi puhua kuin houyhnhnm ja näytti sanoissaan ja teoissaan osoittavan jonkinlaista ymmärryksen häivettä, tuli useita ylhäisiä oriita ja tammoja käymään talossamme. He keskustelivat mielellään kanssani ja esittivät lukuisia kysymyksiä, joihin vastasin niin hyvin kuin osasin. Näissä edullisissa olosuhteissa minä edistyin niin nopeasti, että jo viiden kuukauden kuluttua maahan saapumisestani ymmärsin kaikki mitä puhuttiin ja voin ilmaista ajatuksiani siedettävän hyvin.

Ne houyhnhnmit, jotka tulivat isäntäni luo haluten nähdä minut ja jutella kanssani, tuskin voivat pitää minua oikeana yahoona, koska ruumiini peite oli toisenlainen kuin toisten heimolaisteni. He hämmästyivät kovin havaitessaan, ettei minulla ollut tavanomaista ihoa, paljasta tai karvapeitteistä, muualla kuin päässäni, kasvoissani ja käsissäni. Minä olin kuitenkin ilmaissut salaisuuteni isännälleni erään tapauksen johdosta, joka sattui suunnilleen kaksi viikkoa aikaisemmin.

Lukija tietää jo, että minulla oli tapana joka ilta perheen mentyä makuulle riisuutua ja levittää vaatteet peitokseni. Eräänä varhaisena aamuhetkenä isäntä lähetti luokseni raudikon virkkunsa, joka toimi hänen palvelijanaan. Lähetin saapuessa olin sikeässä unessa, vaatteeni olivat liukuneet syrjään ja paita luisunut kainaloihin. Minä heräsin sanantuojan aikaansaamaan meluun ja havaitsin hänen esittävän asiansa hiukan hämillään. Sitten hän palasi isännän luo ja kuvaili ankaran pelon vallassa sekavasti näkemiään. Asia selvisi minulle aivan pian. Pukeuduttuani lähdin tervehtimään Hänen Armoansa, joka heti tiedusteli minulta, mitä merkitsivät hänen palvelijansa sanat, etten ollut nukkuessani se, miltä näytin muulloin. Palvelija oli kertonut hänelle, että toiset ruumiinosani olivat valkoiset, toiset keltaiset tai ei ainakaan yhtä valkoiset ja toiset ruskeat.

Minä olin tähän saakka salannut pukuni arvoituksen erotukseni niin suuressa määrässä kuin suinkin yahooiden kirotusta suvusta; mutta nyt havaitsin olevan turhaa enää niin menetellä. Sitäpaitsi otin huomioon, että vaatteeni ja jalkineeni, jotka alkoivat jo rappeutua, olisivat pian lopussa ja että niiden sijaan oli saatava jonkinlaisia yahooiden taljoista tai muiden eläinten nahoista valmistettuja pukukappaleita, joten salaisuuteni kumminkin tulisi ilmi. Sentähden kerroin isännälle, että siinä maassa, josta tulin, kaikki sukuuni kuuluvat olennot peittivät ruumiinsa eräiden eläinten karvoista taidokkaasti valmistetuilla vaatteilla, osaksi säädyllisyyden vuoksi, osaksi suojellakseen itseään kuumalta ja kylmältä säältä; omasta puolestani olin valmis heti hänelle asian todistamaan, jos hän suvaitsi niin käskeä. Pyysin häntä kuitenkin suomaan anteeksi, etten paljastanut niitä ruumiinosia, joiden salaamiseen luonto on meidät totuttanut. Hän sanoi puheeni yleensäkin olevan eriskummallista, mutta varsinkin viimeiseltä osaltaan; hän näet ei voinut käsittää, minkätähden luonto totuttaisi meitä salaamaan sellaista, mitä luonto on meille antanut. Hän sanoi, ettei hän itse enempää kuin hänen perhekuntansakaan hävennyt mitään ruumiinsa osaa, mutta lisäsi, että sain puolestani menetellä niinkuin hyväksi näin. Minä avasin ensin nuttuni napit ja riisuin nutun. Sitten riisuin liivit, kengät, sukat ja housut. Paidan pudotin vyötäisilleni, käänsin hulpion ja kiinnitin sen vyöksi peittämään alastomuuttani.

Isäntäni katseli koko toimitusta ilmeisesti uteliaana ja ihmetellen. Hän otti vuohiseensa vaatekappaleen toisensa jälkeen ja tutki niitä tarkoin. Sitten hän siveli hellävaroen ruumistani ja silmäili minua moneen kertaan joka puolelta. Sitten hän sanoi, että olin selvästi aito yahoo, mutta että suuresti erosin muista heimolaisistani, koska ihoni oli pehmyt, valkoinen ja sileä, ruumiini erinäisistä kohdista puuttui karvapeite, koska etu- ja takajalkojeni kynnet olivat muodoltaan toisenlaiset ja lyhyemmät ja koska kävelin aina takajaloillani. Hän ei huolinut tutkia minua kauemmin, vaan salli minun pukeutua, sillä minä värisin vilusta.

Minä sanoin paheksuvani sitä, että hän usein mainitsi minua yahoon, tuon inhoittavan elukan nimellä, jota sydämestäni halveksin ja vihasin. Pyysin häntä olemaan sovittamatta sitä nimitystä itseeni ja antamaan asiaa koskevan määräyksen koko perhekunnalleen ja niille tuttavilleen, joiden salli käydä luonani. Pyysin vielä, ettei hän ilmaisisi kenellekään irrallisen pukuni salaisuutta, ei ainakaan niin kauan kuin nykyiset vaatteeni kestivät. Raudikkoa virkkuvarsaa, joka oli jotakin havainnut, Hänen Armonsa voi käskeä vaikenemaan.

Isäntäni suostui herttaisesti kaikkiin pyyntöihini, ja niin säilyi salaisuus, kunnes vaatteeni alkoivat kulua loppuun ja minun täytyi korvata niitä erinäisillä keinoilla, joista kerron tuonnempana. Isäntä kehoitti minua sillävälin mitä uutterimmin oppimaan kieltä, sillä häntä ihmetytti puhe- ja ajattelukykyni enemmän kuin ruumiini hahmo, olipa se peitetty tai ei. Hän lisäsi odottavansa hieman kärsimättömästi aikaa, jolloin saisi kuulla ihmeet, jotka olin luvannut hänelle kertoa.

Siitä lähtien hän askarteli kaksin verroin uutterammin opetustyössä, vei minut kaikkiin seuroihin ja kehoitti kaikkia kohtelemaan minua sievästi, koska (kuten hän salavihkaa heille huomautti) minä siten pysyin hyvällä tuulella ja olin hupaisempi kumppani.

Opetuksesta koituvan puuhan lisäksi hän kyseli minulta joka päivä, hänen luona käydessäni, erinäisistä itseäni koskevista seikoista, ja minä vastasin parhaan ymmärrykseni mukaan. Siten hän oli jo saanut asioista jonkinlaisen yleisen, joskin varsin epätäydellisen käsityksen. Väsyttäisin lukijaa, jos kertoisin, kuinka vähin erin edistyin niin pitkälle, että kykenin säännöllisemmin keskustelemaan, mutta ensimmäinen pitempi ja jossakin määrin yhtenäinen esitykseni oli seuraavanlainen.

Kuten jo aikaisemmin olin kokenut hänelle selittää, olin viidenkymmenen kaltaiseni kanssa tullut eräästä kaukaisesta maasta. Me matkustimme meritse isossa ontossa aluksessa, joka oli Hänen Armonsa asuntoa suurempi. Minä kuvailin laivaa niin hyvin kuin osasin ja selitin levitettyä nenäliinaani apuna käyttäen, kuinka tuuli kuljetti sitä eteenpäin. Kerroin, kuinka riidan synnyttyä keskuudessamme minut laskettiin maihin tälle rannikolle, mistä lähdin astelemaan eteenpäin, tietämättä minne, kunnes hän pelasti minut iljettävien ja ahdistavien yahooiden keskeltä. Hän kysyi minulta, kuka oli laivan rakentanut ja kuinka oli mahdollista, että kotimaani houyhnhnmit jättivät sen järjettömien elukoiden huostaan. Minä vastasin, etten uskaltanut jatkaa kertomustani, ellei hän kunniasanallaan luvannut olla loukkaantumatta; sillä ehdolla sanoin kertovani kaikki ne ihmeet, joista olin usein maininnut. Hän suostui, ja minä jatkoin vakuuttaen hänelle, että laivan olivat rakentaneet kaltaiseni olennot, jotka kaikissa käymissäni maissa samoinkuin kotimaassanikin olivat ainoat hallitsevat, järjelliset eläimet, ja että minä tänne tultuani ja nähtyäni houyhnhnmien toimivan järjellisten olentojen tavoin olin yhtä hämmästynyt kuin hän tai hänen tuttavansa havaitessaan jonkinlaisia järjen merkkejä olennossa, jota suvaitsivat nimittää yahooksi ja jota kaikin puolin muistutin, mutta jonka rappeutuneesta ja eläimellisestä luonnonlaadusta en voinut olla vastuussa. Sanoin vielä, että jos hyvä onni joskus saattelisi minut omalle maalleni ja minä aikomustani noudattaen kertoisin tänne tekemästäni retkestä, niin kaikki olisivat sitä mieltä, että sanoin asian, jota ei ollut, että kehräsin asian omasta päästäni. Ja vaikka erinomaisesti kunnioitin häntä itseään, hänen perhettään ja ystäviään, rohkenin sentään, luottaen hänen lupaukseensa, ettei närkästyisi, sanoa, että maanmieheni tuskin voisivat pitää mahdollisina oloja, joiden vallitessa houyhnhnm olisi kansan hallitseva olento ja yahoo järjetön elukka.

NELJÄS LUKU

Houyhnhnmien käsitys todesta ja valheesta. Isäntä ei hyväksy tekijän esitystä. Tekijä kertoo seikkaperäisemmin itsestään ja matkaseikkailuistaan.

Isäntäni kuunteli kertomustani ilmeisesti hämmentynein mielin, sillä käsitteet epäillä ja olla uskomatta ovat tässä maassa niin vähän tunnetut, etteivät asukkaat tiedä, miten menetellä sellaisessa tapauksessa. Kun toisissa osissa maailmaa elävien ihmisten luonnonlaadusta keskustellessamme sain usein tilaisuutta puhua valhettelemisesta ja asiain väärin esittämisestä, oli isäntäni vaikea ymmärtää, mitä tarkoitin, vaikka hän muuten oli varsin terävä-älyinen. Hän näet päätteli näin. Puhekyky on meille suotu, jotta voisimme toisiamme ymmärtää ja saada tietoa tosiasioista. Jos nyt joku sanoo asian, jota ei ole, niin tuo tarkoitus ei toteudu, koska en oikeastaan voi sanoa häntä ymmärtäväni enkä suinkaan ole saanut mitään tietoa, vaan hän jättää minut pahempaan kuin tietämättömyyteen, kun näet johdun uskomaan, että asia on musta, vaikka se on valkoinen, tai lyhyt, vaikka se on pitkä. Siinä kaikki, mitä hänellä oli sanottavana valhettelun taidosta, jota inhimilliset olennot täydellisesti vallitsevat.

Palaan asiaan. Minun vakuutettuani, että yahoot olivat kotimaassani ainoa hallitseva eläinsuku (tämän seikan hän sanoi menevän aivan yli ymmärryksen) isäntäni tiedusteli, oliko keskuudessamme houyhnhnmeja ja mikä oli heidän tehtävänsä. Minä sanoin hänelle, että meillä oli niitä paljonkin, että ne kesällä kävivät laitumella niityillä ja elelivät talvella taloissa syöden heiniä ja kauroja ja että palvelija-yahooiden tehtävänä oli sukia ne, kammata niiden harjat, siivota kaviot, ruokkia niitä ja valmistaa niille makuusija. Minä ymmärrän asian hyvin, sanoi isäntäni; kaikesta, mitä sanot, käy selvästi ilmi, että väittivätpä yahoot olevansa kuinka järkeviä tahansa, houyhnhnmit sittenkin ovat teidän herrojanne; toivoisin vain, että meidän yahoomme olisivat yhtä tottelevaisia. Minä pyysin Hänen Armoltaan anteeksi, etten voinut kertomustani jatkaa, koska tiesin, ettei se ollenkaan häntä miellyttäisi, mutta hän vaati minua ilmoittamaan kaikki, kaikkein pahimmatkin asiat. Minä sanoin tottelevani. Myönsin, että meikäläiset houyhnhnmit, joita nimitimme hevosiksi, olivat jaloimmat ja kauneimmat eläimemme, erinomaisen voimakkaat ja nopeat. Ylhäisten henkilöiden omistamia käytettiin matkoilla, metsästysretkillä tai vetämään kevyitä vaunuja. Niitä kohdeltiin erittäin hyvin ja huolellisesti, kunnes tulivat kipeiksi tai jäseniltään kankeiksi. Silloin ne myytiin, ja niitä käytettiin kaikenlaisessa raskaassa työssä, kunnes kuolivat. Sitten ne nyljettiin, nahka myytiin tavalliseen käypään hintaan ja ruumiit jätettiin koirien ja petolintujen raadeltaviksi. Tavallisten hevosten kohtalo ei kumminkaan ollut yhtä suopea. Ne kuuluivat talonpojille, ajureille ja muille vähäväkisille, jotka käyttivät niitä rasittavassa työssä ja ruokkivat huonommin. Minä kuvailin niin hyvin kuin osasin, kuinka maassamme ratsastetaan, millaiset ovat ohjakset, satulat, kannukset, piiskat, valjaat ja rattaat. Mainitsin vielä, että kiinnitimme niiden kavioihin eräästä raudan nimellä mainitusta kovasta aineesta valmistetut kiskot, jotka estivät kavioita murtumasta kivisillä teillä, joita pitkin usein kuljimme.

Ilmaistuaan erinäisiä kertoja syvintä närkästystään isäntäni kysyi, kuinka uskalsimme nousta houyhnhnmin selkään; hän näet tiesi varmaan, että heikoin hänen palvelijoistaan kykeni karistamaan alas väkevimmän yahoon tai paneutumalla pitkäkseen ja piehtaroimalla murskaamaan elukan kuoliaaksi. Minä vastasin, että hevosemme totutetaan kolmen neljän vuoden ikäisistä erilaisiin tehtäviinsä, että ne, jotka osoittautuvat sietämättömän uppiniskaisiksi, valjastettiin raskaitten kuormien eteen, että niitä nuorina rangaistiin ankarasti kaikista ilkeistä tepposista, että tavallisiksi ratsu- tai ajohevosiksi aiotut orivarsat yleensä kuohittiin, kun olivat ehtineet kahden vuoden ikäisiksi, jotta muuttuisivat säyseämmiksi ja lauhkeammiksi ja että ne olivat hyvin herkkiä palkitsemiselle ja rankaisemiselle; mutta samalla pyysin Hänen Armoansa ottamaan huomioon, ettei niissä ollut järjen hiventäkään, enempää kuin tämän maan yahooissa.

Minä yritin kaikkia mahdollisia selityksiä käyttäen saada isäntääni oikein ymmärtämään, mitä kerroin. Se oli kuitenkin erinomaisen hankalaa, sillä heidän kielensä ei ole sanarikasta, koska näet heillä on vähemmän pyyteitä ja tarpeita kuin meillä. Mahdotonta on kuvailla, kuinka hän harmistui kuullessaan, että kohtelimme houyhnhnmheimoa säälimättömästi, varsinkin kun olin selittänyt hänelle, miten hevosia meillä kuohittiin, jotteivät ne voisi jatkaa sukuaan ja jotta tulisivat nöyremmiksi. Hän sanoi, että jos tosiaankin oli olemassa maa, jossa vain yahoot olivat järjellä varustetut, niin niiden täytyi epäilemättä olla hallitsevina, koska järki on aina lopulta raakaa voimaa väkevämpi. Ottaen huomioon ruumiinrakenteemme, varsinkin minun, hän kuitenkin oli sitä mieltä, ettei mikään muu luontokappale ollut niin huonosti varustettu soveltamaan järkeä käytännöllisen elämän toimiin, ja halusi sitten kuulla, olivatko kotimaani asukkaat minun vai hänen maansa yahooiden kaltaisia. Minä vakuutin hänelle olevani yhtä hyvämuotoinen kuin useimmat ikäiseni, mutta että nuoremmat miehet ja naiset olivat paljoa heikompia ja hauraampia ja että viimeksimainittujen hipiä oli yleensä valkoinen kuin rieskamaito. Hän myönsi minun tosiaankin eroavan muista yahooista sikäli, että olin paljoa siivollisempi enkä aivan yhtä muodoton kuin ne, mutta todellisen hyödyn kannalta hän arveli minun eroavan niistä epäedullisella tavalla. Etu- ja takajalkojeni kynnet olivat aivan mitättömät, ja etujalkojani hän ei oikeastaan voinut sillä nimellä mainita, koska ei milloinkaan nähnyt minun kävelevän niiden varassa; ne olivat ilmeisesti niin arat, etteivät sietäneet maankamaraa. Ne olivat tavallisesti paljaat, ja se peite, jota toisinaan käytin, ei ollut samanmuotoinen eikä yhtä luja kuin takajaloissa. Minä en kyennyt kävelemään varmasti, sillä jos jompikumpi takajalkani luiskahti, niin minun täytyi auttamattomasti kaatua. Sitten hän alkoi havaita vikoja ruumiini muissakin osissa. Kasvoni olivat liian litteät, nenäni liian ulkoneva, silmät sijaitsivat etupuolella, joten en kyennyt katsomaan kummallekaan sivulle kääntämättä päätäni. Minä en osannut syödä nostamatta toista etujalkaani huulilleni, ja sen vuoksi luonto oli sijoittanut nuo jäsenet tätä tarkoitusta vastaaviksi. Hän ei käsittänyt, mitä hyötyä voi olla takajalkojeni moneen osaan jakautumisesta; nekin olivat liian arat astellakseen kovien ja terävien kivien peittämällä maalla, ellei niitä peitetty jonkin toisen eläimen nahasta valmistetuilla koteloilla. Koko ruumiini tarvitsi helteen ja kylmän varalta verhoa, jonka pukemisesta ja riisumisesta koituva ikävä työ minun täytyi joka päivä suorittaa. Hän oli vielä huomannut, että kaikki hänen maansa eläimet luonnostaan vaistomaisesti inhosivat yahooita, joita heikommat karttoivat ja väkevämmät karkottivat. Jos siis otaksuttiin, että meille oli suotu järjen lahja, niin hän ei voinut käsittää, kuinka kykenimme voittamaan kaikkien olentojen luontaisen vastenmielisyyden ja kuinka niinmuodoin voimme niitä kesyttää ja saada tottelemaan. Hän ei kumminkaan (kuten sanoi) tahtonut asiasta kauemmin kiistellä, koska halusi mieluummin kuulla oman tarinani, jotakin itsestäni, maasta, jossa olin syntynyt, ja elämänkokemuksestani ja toimistani ennen hänen luokseen saapumista.

Minä vakuutin tahtovani erittäin mielelläni tyydyttää kaikki hänen toivomuksensa, mutta epäilin kovin, voisinko selittää erinäisiä seikkoja, joista Hänen Armollaan ei ollut minkäänlaista käsitystä, koska en ollut nähnyt hänen maassaan mitään niihin verrattavaa. Lupasin kuitenkin panna parastani ja yrittää ilmaista itseäni vertauksellisesti samalla pyytäen hänen apuansa, jos minulta sattuisi puuttumaan sanoja. Hän suvaitsi suostua pyyntööni.

Kerroin siis syntyneeni kunniallisista vanhemmista saarella, jota mainittiin Englannin nimellä ja joka sijaitsi tästä maasta niin monen päivänmatkan päässä kuin Hänen Armonsa väkevin palvelija kykeni kulkemaan auringon vuotuisen kierroksen kuluessa. Minut oli koulutettu välskäriksi, jonka tehtävänä oli lääkitä tapaturmien tai väkivallan aikaansaamia ruumiin vammoja. Kotimaatani hallitsi naarasihminen, jota nimitettiin Kuningattareksi. Minä lähdin maasta hankkiakseni itselleni rikkauksia, joilla voisin elättää itseäni ja perhettäni kotiin palattuani. Viime matkallani olin laivan kapteenina, ja minulla oli palveluksessani suunnilleen viisikymmentä yahoota, joista monet merillä kuolivat, joten minun täytyi palkata niiden sijaan toisten kansojen miehiä. Aluksemme oli kaksi kertaa vaarassa upota; ensin ankarassa myrskyssä ja sitten törmättyään kariin. Tässä isäntä keskeytti esitykseni kysyen, kuinka voin houkutella muukalaisia eri maista lähtemään mukaani, vaikka olin kärsinyt sellaisia vahinkoja ja ollut niin monessa vaarassa. Minä sanoin, että he olivat epätoivoisessa tilassa eläviä henkilöitä, joiden oli täytynyt paeta syntymäsijoiltaan köyhyytensä tai rikostensa vuoksi. Toiset olivat joutuneet rappiolle käräjöidessään, toiset olivat menettäneet kaiken omaisuutensa juomalla, irstailemalla ja pelaamalla, toiset olivat lähteneet maanpakoon oltuaan mukana valtiopetoksessa, useat senvuoksi, että olivat murhanneet, varastaneet, ryöstäneet, myrkyttäneet, tehneet vääriä valoja, väärentäneet, valmistaneet väärää rahaa, raiskanneet tai harjoittaneet luonnottomia paheita, paenneet lippujensa luota tai menneet vihollisen puolelle. Useimmat olivat karanneet vankilasta, ja kukaan ei uskaltanut palata kotimaahan, koska pelkäsivät kaikki joutuvansa hirteen tai vankeudessa kitumaan. Siitä syystä heidän oli pakko etsiä elatustaan muualta.

Tämän esityksen aikana isäntäni suvaitsi keskeyttää minut useita kertoja. Minä olin yrittänyt monin eri tavoin epäsuorasti kuvailla hänelle erilaisia rikoksia, joiden vuoksi useimpien miehistööni kuuluvien henkilöiden oli täytynyt paeta kotimaastaan. Meidän oli pakko keskustella useita päiviä, ennenkuin hän käsitti, mitä tarkoitin. Hän ei kyennyt mitenkään tajuamaan, minkätähden oli hyödyllistä tai tarpeellista harjoittaa noita paheita. Asiaa selittääkseni yritin saada hänet jotenkin käsittämään vallan ja rikkauden himoa ja hekuman, kohtuuttomuuden ja kateuden hirmuisia seurauksia. Kaikki tuo minun oli pakko selittää mainitsemalla esimerkkejä ja esittämällä erilaisia otaksumia, ja hän kohotti katseensa hämmästyneenä ja närkästyneenä, niinkuin ainakin henkilö, jonka mieleen iskee äkkiä jokin milloinkaan ennen näkemätön tai kuulematon asia. Heidän kielellään ei käy ilmaiseminen valtaa, hallitusta, sotaa, lakia, rangaistusta enempää kuin tuhansia muitakaan asioita tarkoittavia käsitteitä, joten minun oli melkein mahdoton saada hänelle ilmaistuksi ajatuksiani. Hänellä oli kuitenkin erinomainen äly, jota hän oli kehittänyt mietiskellen ja keskustellen, ja niin hänen onnistui vähitellen muodostaa itselleen pätevä käsitys siitä, mitä ihmisluonto voi saada aikaan meidän maillamme. Hän pyysi minua kuvailemaan hiukan yksityiskohtaisemmin Euroopaksi nimittämäämme maata ja erityisesti omaa maatani.