KYMMENES LUKU
Tekijän talous ja onnellinen elämä houyhnhmien luona. Kuinka hänen hyveensä lisääntyvät heidän seurassaan. Heidän keskustelunsa. Isäntä ilmoittaa, että hänen täytyy poistua maasta. Hän pyörtyy mielipahasta, mutta alistuu. Hän valmistaa palvelijakumppaninsa avustamana kanootin ja uskaltautuu ulapalle.
Olin järjestänyt pienen talouteni täysin itseäni tyydyttäväksi. Isäntä oli käskenyt panna kuntoon huoneen minua varten, heidän tapansa mukaan suunnilleen kuuden kyynärän päähän talosta. Minä laastitsin seinät ja permannon savella ja peitin ne valmistamillani kaislamatoilla. Olin loukuttanut hamppua, joka kasvaa siellä villinä, ja tehnyt siitä jonkinlaisen patjanpäällyksen. Sen täytin yahooiden jouhista valmistamiini pauloihin sattuneiden erittäin maukkaiden lintujen höyhenillä. Puukkoani käytellen olin rakentanut kaksi tuolia raudikko-virkun auttaessa minua työn karkeammissa ja vaivalloisemmissa osissa. Kun vaatteeni olivat kuluneet riekaleiksi, tein itselleni uudet kaniinin ja erään suunnilleen samankokoisen nnuhnohin nimellä mainitun kauniin eläimen nahkoista. Viimeksimainittuja peitti hieno untuva. Niistä valmistin vielä itselleni sangen siedettävät sukat. Jalkineeni anturat leikkasin puusta ja kiinnitin päällysnahkaan. Kun se kului rikki, leikkasin uudet päälliset päivänpaisteessa kuivaneesta yahoon nahasta. Usein löysin onteloista puista mettä, jota sekoitin veteen tai söin leivälleni levitettynä. Kukaan ei ole voinut paremmin todeta oikeiksi näitä kahta ydinlausetta: Luonnon voi tyydyttää sangen helposti ja Pakko on keksinnän emo. Ruumiini oli täysin terve ja mieleni rauhallinen. Minua ei uhannut ystävän petos tai uskottomuus eikä salaisen enempää kuin julkisenkaan vihollisen päällekarkaus. Minulla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta hankkia lahjomalla, imartelemalla tai parittamalla minkään korkean herran tai hänen hempukkansa suosiota. En tarvinnut mitään suojaa petoksen tai sorron varalta. Ei ollut lääkäriä tärvelemässä ruumistani, ei lakimiestä hävittämässä omaisuuttani eikä ilmiantajaa vartioimassa sanojani ja tekojani tai maksusta sepittämässä minuun kohdistuvia syytöksiä. Ei ollut ilkkujia, moittijoita, panettelijoita, taskuvarkaita, maantierosvoja, murtovarkaita, asianajajia, parittajia, narreja, pelaajia, poliitikkoja, älyniekkoja, jurottelijoita, ikäviä jaarittelijoita, riitapukareita, viettelijöitä, murhamiehiä, ryöväreitä eikä taitureita, ei puolueen johtajia eikä puoluelaisia, ei sanoillaan eikä esimerkillään paheeseen houkuttelevia, ei vankityrmiä, pyövelinpiiluja, hirsipuita, kaakinpuita eikä kaularautoja, ei petollisia kauppiaita eikä käsityöläisiä, ei kopeutta, turhamaisuutta eikä teeskentelyä, ei keikareita, kerskureita, juomareita, harhailevia porttoja eikä kuppatautia, ei irstaita, riettaita, tuhlaavia vaimoja, ei typeriä, omahyväisiä saivartelijoita, ei tungettelevia, pöyhkeitä, toraisia, häliseviä, räyhääviä, tyhjiä, itserakkaita, sadattelevia kumppaneita, ei roistoja, jotka ovat päässeet nousemaan loasta paheittensa avulla, eikä aatelia, joka on heitetty lokaan hyveittensä vuoksi, ei lordeja, leikareita, tuomareita eikä tanssimestareita.
Minä sain kunnian tutustua useihin houyhnhnmeihin, jotka tulivat isäntääni tervehtimään tai aterioimaan hänen kanssaan. Hänen Armonsa suvaitsi sallia minun jäädä huoneeseen ja kuunnella heidän keskusteluaan. Hän ja hänen vieraansa alentuivat usein esittämään minulle kysymyksiä ja kuuntelemaan vastauksiani. Toisinaan sain myös seurata isäntääni hänen käydessään vierailemassa toisten luona. Minä puhuin vain minulta jotakin kysyttäessä ja silloinkin tuntien mielessäni vastahakoisuutta, koska siten menetin aikaa, jonka olisin voinut käyttää itseni kehittämiseksi. Sanomattoman iloinen olin saadessani nöyränä kuuntelijana seurata näitä keskusteluja, joissa käsiteltiin ainoastaan hyödyllisiä asioita ja lausuttiin ne mitä lyhyimmin ja sattuvimmin sanoin. Kaikki noudattivat mitä ehdottominta säädyllisyyttä silti vähääkään kursailematta, jokainen puhui omaksi ja toisten huviksi, milloinkaan ei syntynyt keskeytystä, ei ilmennyt pitkäveteisyyttä, ei kiivautta eikä mielialojen erilaisuutta. Heidän mielestään vaikuttaa seurassa lyhyt vaitiolo edullisesti keskusteluun ja minä havaitsin tuon todeksi: lyhyiden keskeytysten aikana heräsi heidän mieleensä uusia ajatuksia, jotka melkoisesti vilkastuttivat keskustelua. He keskustelevat tavallisesti ystävällisyydestä ja hyvänsävyisyydestä, toisinaan näkyväisistä luonnonilmiöistä tai vanhoista perintätavoista, hyveen ajoista, järjen pettämättömistä säännöistä tai seuraavassa suuressa kokouksessa tehtävistä päätöksistä ja usein myös runouden erilaisista kauneuksista. Minkäänlaista turhamaisuutta osoittamatta voin sanoa, että minun läsnäoloni usein antoi heille riittävästi aihetta keskusteluun, koska isäntäni sai siten tilaisuuden perehdyttää tuttaviaan elämäntarinaani ja maani historiaan. Kaikki suvaitsivat lausua asiasta mielipiteitä, jotka eivät suinkaan ihmissukua imarrelleet. Siitä syystä jätän tässä mainitsematta, mitä he sanoivat. Sallittakoon minun vain huomauttaa, että Hänen Armonsa suureksi ihmeekseni tuntui oivaltavan eri maiden yahooiden luonnonlaatua paljoa paremmin kuin minä. Hän mainitsi kaikki meidän paheemme ja hulluutemme ja keksi vielä sellaisiakin, joita en ollut milloinkaan hänelle ilmoittanut, vain kuvittelemalla, millaisia ominaisuuksia heidän maansa yahoo voisi kehitellä, jos se varustettaisiin vähäisellä järjellä. Hän päätteli liiankin todennäköisesti, että sellaisen olennon täytyi olla erinomaisen kehno ja onneton.
Tunnustan vilpittömästi saaneeni ne vähät tiedot, jotka ovat jossakin määrin arvokkaat, isännältäni ja kuuntelemalla hänen ja hänen ystäviensä keskusteluja. Saadessani niitä kuunnella olin ylpeämpi kuin jos olisin saanut antaa määräyksiä Euroopan suurimmalle ja viisaimmalle kansalliskokoukselle. Minä ihailin maan asukkaiden voimaa, kauneutta ja nopeutta, ja näissä rakastettavissa olennoissa havaitsemani hyveiden yhdistys herätti minussa mitä syvintä ihailua. Aluksi tosin en tuntenut sitä harrasta kunnioitusta, jota yahoot ja muut eläimet heille osoittavat, mutta se iti mielessäni vähitellen, paljoa nopeammin kuin uskoinkaan, ja siihen liittyi kunnioittava rakkaus ja kiitollisuus siitä, että he alentuivat erottamaan minut muusta heimostani.
Ajatellessani perhettäni, tuttaviani, kansalaisiani tai ihmissukua yleensä näin ne kaikki todellisessa hahmossaan, yahooina muodoltaan ja mielenlaadultaan, kenties hiukan sivistetympinä ja puhekyvyllä varustettuina, mutta kuitenkin olentoina, jotka käyttivät järkeään ainoastaan kehitelläkseen ja lisätäkseen paheita, joita heidän tässä maassa asustavilla veljillään oli ainoastaan luonnon heille suoma määrä. Sattumalta nähdessäni oman kuvajaiseni järvessä tai lähteessä käänsin heti kauhistuen ja inhoten kasvoni toisaalle, ja tavallisen yahoon näkeminen tuntui minusta yhtä sietämättömältä. Keskustellessani houyhnhnmien kanssa ja ihaillen heitä silmäillessäni johduin jäljittelemään heidän käyntiään ja eleitään, ja se muuttui vähitellen tavanomaiseksi. Niinpä tuttavani usein huomauttavatkin kömpelöön tapaansa, että ravaan kuin koni. Minusta se kuitenkin on suuri kohteliaisuus. Tunnustan vielä, että keskustellessani johdun helposti puhumaan houyhnhnmien äänellä ja tavalla. Senvuoksi joudun ivailtavaksi, mutta siedän sen vähääkään loukkaantumatta.
Kaiken tämän onnen vallitessa pidin elämääni lopullisesti järjestettynä, kun isäntäni eräänä aamuna kutsui minut luokseen hiukan varhemmin kuin tavallisesti. Huomasin hänen ilmeestään, että hän oli hieman hämillään eikä oikein tietänyt, miten keskustelun aloittaisi. Hetken vaiti oltuaan hän sanoi olevansa epävarma siitä, kuinka hänen esityksensä tulisi minuun vaikuttamaan. Viime kansalliskokouksessa, yahooista keskusteltaessa, olivat kansanedustajat paheksuneet, että hän piti perheessään yahoota (tarkoittivat minua) kohdellen häntä pikemmin houyhnhnmina kuin järjettömänä elukkana. Tiedettiin hänen usein keskustelevan kanssani, ikäänkuin hänelle koituisi seurastani jotakin hyötyä tai huvia. Sellainen menettely oli ristiriidassa sekä järjen että luonnon kanssa ja oli ennenkuulumaton heidän keskuudessaan. Kokous oli senvuoksi kehoittanut häntä joko kohtelemaan minua samoin kuin muita heimolaisiani tai käskemään minun uida takaisin sinne, mistä olin tullut. Ensinmainitun ehdotuksen olivat jyrkästi hylänneet kaikki ne houyhnhnmit, jotka olivat tavanneet minut isäntäni luona tai omissa kodeissaan. He näet huomauttivat, että koska minussa oli jonkinlaista järjen itua mainittujen eläinten luontaisen turmeluksen lisäksi, niin täytyi pelätä, että houkuttelisin ne maan metsäisiin ja vuorisiin osiin ja toisin nuo luonnostaan raatelevaiset ja työtä kaihtavat elukat sitten yön aikaan tuhoamaan houyhnhnmien karjaa.
Isäntäni lisäsi, että lähiseudun houyhnhnmit joka päivä kehoittivat häntä noudattamaan kokouksen toivomusta, joten hänen oli mahdoton asiaa enää paljon kauemmaksi siirtää. Hän pelkäsi, etten kykenisi uimaan toiseen maahan ja kehoitti minua senvuoksi valmistamaan jonkinlaisen aluksen, jollaisista olin hänelle kertonut, ja matkustamaan siinä meren taakse. Hän lupasi antaa omia ja naapuriensa palvelijoita apulaisikseni siihen työhön ja lausui vihdoin, että olisi omasta puolestaan mielellään pitänyt minut palveluksessaan kaiken ikäni, koska oli havainnut minun parantavan useita pahoja tapojani ja taipumuksiani yrittämällä jäljitellä houyhnhnmejä, mikäli vajavaisempi luontainen olemukseni salli.
Tässä yhteydessä minun sopii huomauttaa lukijalle, että kansalliskokouksen päätöstä mainittiin tässä maassa nimellä hnhloayn, jonka lähimmäksi vastineeksi asetan sanan neuvomus. He näet eivät käsitä, kuinka järjellisiä olentoja voidaan pakottaa muuten kuin neuvomalla ja kehoittamalla, koska kukaan ei voi olla tottelematta järkeään samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon nimeä.
Isäntäni sanat herättivät mielessäni mitä syvintä murhetta ja epätoivoa, ja tuskani valtasi minut siinä määrin, että kaaduin pyörtyneenä hänen eteensä. Kun olin siitä toipunut, sanoi hän luulleensa, että olin kuollut (heitä näet eivät vaivaa sellaiset typerät luonnonoikut). Minä vastasin raukealla äänellä, että kuolema olisi ollut liian suuri onni, että vaikka en voinut moittia kansalliskokouksen neuvomusta enkä hänen tuttaviensa harjoittamaa painostusta, olisi heikon ja puutteellisen arvostelukykyni mukaan vähempikin ankaruus voinut vastata järjen vaatimuksia. En kyennyt uimaan peninkulmaakaan, ja lähin maa voi olla enemmän kuin sadan peninkulman päässä. Useita minua auttavan pienen aluksen rakentamisessa tarvittavia aineksia oli aivan mahdoton saada tässä maassa, mutta Hänen Armoansa totellen ja kunnioittaen tahdoin kuitenkin yrittää, vaikka pidin asiaa mahdottomana ja katsoin jo olevani tuhon oma. Varma tieto, että tulisin kuolemaan liian surman, oli kuitenkin vähin onnettomuuksistani. Jos näet jonkin merkillisen sattuman avulla pelastuisinkin, niin kuinka voin tyynesti ajatella viettäväni päiviäni yahooiden seassa ja vaipuvani entisiin paheisiini, kun ei ollut mitään hyvää esimerkkiä, joka olisi minua johdattanut ja pitänyt hyveen polulla? Tiesin kuitenkin varsin hyvin viisaiden houyhnhnmien kaikkien päätösten lepäävän niin varmoilla perustuksilla, etteivät niitä voineet järkyttää minunlaiseni vaivaisen yahoon vastaväitteet. Senvuoksi lausuin isännälleni nöyrät kiitokset siitä, että hän oli tarjonnut minulle palvelijoittensa apua aluksen rakentamisessa, pyysin riittävän ajan vaikean tehtävän suorittamiseen ja sanoin yrittäväni pelastaa kurjaa henkeäni. Jos sattuisin pääsemään takaisin Englantiin, toivoin voivani olla hyödyllinen omalle heimolleni ylistämällä jaloja houyhnhnmejä ja esittämällä heidän hyveitänsä ihmiskunnan esikuviksi.
Isäntäni vastasi minulle muutamin sanoin erittäin suopeasti, myönsi minulle kahden kuukauden ajan aluksen valmistamiseksi ja käski raudikkovirkun, palvelijakumppanini (tästä etäisyydestä uskallan häntä niin nimittää), noudattaa käskyjäni. Olin näet sanonut isännälle, että hänen apunsa riitti, ja tiesin, että hän oli minuun kiintynyt.
Ensimmäisenä työnäni oli lähteä hänen kanssaan siihen rannikon kohtaan, johon kapinoiva miehistöni oli määrännyt minut jätettäväksi. Kiipesin kukkulalle, katselin joka suuntaan ulapalle ja olin näkevinäni koillisessa pienen saaren. Otin kaukoputkeni ja näin saaren aivan selvästi arvioni mukaan suunnilleen viiden meripeninkulman päässä. Virkusta se näytti vain siniseltä hattaralta; hänellä ei ollut aavistustakaan mistään toisesta maasta eikä hän voinut erottaa merellä kaukaisia esineitä yhtä helposti kuin me, jotka olemme perehtyneet siihen elementtiin.
Havaittuani saaren en enempää haikaillut, vaan päätin, että se oli, jos mahdollista, minun karkoitetun ensimmäinen tyyssija. Myöhemmät seikat jätin kohtalon huomaan.
Sitten palasin kotiin ja siellä neuvoteltuamme lähdimme, virkku ja minä, jonkin matkan päässä sijaitsevaan metsikköön. Minä käytin veistäni, hän terävää piiliuskaa, joka oli maan tavan mukaan erittäin taitavasti kiinnitetty puuvarteen, ja niin katkaisimme joukon kävelykepin vahvuisia tammenvesoja ja muutamia tukevampia kappaleita. En kumminkaan vaivaa lukijaa yksityiskohtaisesti kuvailemalla menettelyäni; riittäköön, kun sanon, että käyttäen apunani virkkua, joka suoritti raskaimmat työt, sain kuuden viikon kuluessa valmiiksi eräänlaisen intiaanien kanoottia muistuttavan, mutta paljoa isomman venheen, jonka päällystin omatekoisin hamppulangoin yhteen neulomillani yahooiden taljoilla. Purjeeni olivat nekin samojen eläinten nahoista valmistetut, mutta minä käytin kaikkein nuorimpien käsiini saamieni eläinten taljoja, koska vanhemmat olivat liian jäykkiä ja paksuja. Valmistin vielä neljä airoa, otin mukaani kaniinien ja lintujen keitettyä lihaa, ruukun maitoa ja toisen vettä.
Koettelin venostani isännän talon läheisyydessä sijaitsevassa isossa lammessa ja korjasin sitten puutteelliset kohdat. Kaikki saumat tiivistin yahoontalilla, kunnes venhe tuli vuotamattomaksi ja kannatti minut tavaroineni. Saatuani sen niin valmiiksi kuin voin, annoin yahooiden varovasti vetää sen merenrantaan raudikkovirkun ja erään toisen palvelijan toimiessa valvojina.
Kun sitten kaikki oli valmiina ja lähtöpäiväni vaikeni, sanoin jäähyväiset isännälleni, hänen puolisolleen ja koko perhekunnalle, silmät kyyneliä tulvillaan ja sydän surun pakahduttamana. Hänen Armonsa oli kuitenkin uteliaisuudesta ja kenties (jos sallitaan niin sanoa syyttämättä minua turhamaiseksi) osalta ystävyydestäkin päättänyt tulla katsomaan, kuinka lähtisin kanootissani, ja useat lähiseudulla asuvat tuttavat olivat liittyneet hänen seuraansa. Minun oli pakko odottaa vuorovettä toista tuntia. Huomattuani sitten, että puhalsi suotuisa, matkani määränä olevaan saareen vievä tuuli, sanoin toistamiseen jäähyväiset isännälleni; mutta kun aioin heittäytyä pitkäkseni suudellukseni hänen kavioansa, hän suvaitsi hiljaa nostaa sen huulilleni. Tiedän kyllä, kuinka ankarasti minua on moitittu tämän seikan mainitsemisesta. Pilkkaajani näet pitävät mahdottomana, että niin ylhäinen henkilö alentui osoittamaan niin suurta suosiota minunlaiselleni aivan mitättömälle olennolle. Muistan myös, kuinka kärkkäät muutamat matkailijat ovat kerskailemaan osakseen tulleista erinomaisista kunnianosoituksista. Mutta jos sellaiset moittijat tuntisivat paremmin houyhnhnmien jalon ja kohteliaan luonnonlaadun, he varmaan heti muuttaisivat mieltään.
Sitten sulkeuduin nöyrimmästi Hänen Armonsa seurassa olevien toisten houyhnhnmien suosioon, astuin venheeseeni ja työnsin sen vesille.
YHDESTOISTA LUKU
Tekijän vaarallinen matka. Hän saapuu Uuteen Hollantiin toivoen voivansa asettua sinne. Eräs maan alkuasukas haavoittaa häntä nuolella. Hänet vangitaan ja viedään väkisin portugalilaiseen alukseen. Kapteeni on erittäin kohtelias. Tekijä saapuu Englantiin.
Minä aloitin uhkarohkean matkani helmikuun viidentenätoista päivänä 1714—5, kello yhdeksän aamulla. Tuuli oli erittäin suotuisa. Aluksi käytin kuitenkin vain airojani, mutta johduttuani ajattelemaan, että pian väsyisin ja että tuuli voi kääntyä, uskalsin kohottaa pienen purjeeni. Vuoroveden auttaessa liikuin eteenpäin arvioni mukaan puolitoista meripeninkulmaa tunnissa. Isäntäni ja hänen tuttavansa seisoivat rannalla, kunnes olin melkein näkymättömissä, ja minä kuulin raudikko-virkun (joka oli aina minuun kiintynyt) huutavan kerran toisensa jälkeen: Hnuy illa nyha majah yahoo, Pidä varasi, kelpo yahoo.
Tarkoitukseni oli, jos mahdollista, löytää jokin pieni asumaton saari, jossa kuitenkin voisin työlläni hankkia elämän välttämättömät tarpeet. Toiveeni toteutumista olisin pitänyt suurempana onnena kuin pääsyä pääministeriksi Euroopan loistavimpaan hoviin; niin kauhealta tuntui minusta ajatus, että palaisin elämään yahooiden seurassa ja heidän hallituksensa alaisena. Kaipaamassani yksinäisyydessä voin ainakin askarrella omissa mietteissäni ja iloiten muistella verrattomien houyhnhnmien hyveitä saamatta tilaisuutta langeta jälleen oman heimoni paheisiin ja turmeluksiin.
Lukija muistanee, mitä kerroin miehistöni tekemästä kapinasta, kuinka he sulkivat minut hyttiin, missä vietin useita viikkoja tietämättä, mihin suuntaan kuljimme, ja kuinka merimiehet, laskettuaan minut laivavenheestä maihin, vannoivat ja vakuuttivat, totta puhuen tai valhetellen, etteivät tietäneet, millä maailman kulmalla olimme. Otaksuin kuitenkin silloin, että olimme suunnilleen kymmenen asteen päässä Hyväntoivonniemen eteläpuolella eli noin 45:nnen eteläisen leveysasteen kohdalla. Päättelin niin muutamien sattumalta kuulemieni sanojen nojalla, joista tuntui käyvän ilmi, että purjehdimme kaakkoon kohti Madagaskaria. Vaikka tuo oli pelkkää arvelua, päätin kuitenkin ohjata itäänpäin toivoen siten saapuvani Uuden Hollannin lounaisrannikolle ja kenties jonkin siitä länteenpäin sijaitsevan, toivelmiani vastaavan saaren rantaan. Tuuli puhalsi suoraan lännestä, ja kello kuuden aikaan illalla, liikuttuani itäänpäin arviolta ainakin kahdeksantoista meripeninkulmaa, havaitsin suunnilleen puolen meripeninkulman päässä aivan pienen saaren, johon kohta saavuin. Se oli pelkkää kalliota, siinä myrskyjen uurtama pieni poukama. Siihen laskin venheeni, kiipesin kalliorinnettä ylöspäin ja näin selvästi idässä maan, joka levisi pohjoisesta etelään. Makasin yöni kanootissani, lähdin varhain seuraavana aamuna jatkamaan matkaa ja saavuin seitsemän tunnin kuluttua Uuden Hollannin kaakkoiskärkeen. Siitä lujittui pitkäaikainen vakaumukseni, että tämä maa on kartoissa ja merikorteissa sijoitettu ainakin kolme astetta idempään kuin se todellisuudessa sijaitsee. Jo useita vuosia sitten ilmaisin mielipiteeni arvoisalle ystävälleni mr Herman Mollille, samalla esittäen perusteeni, mutta hän on siitä huolimatta katsonut soveliaaksi noudattaa toisten kirjailijain mielipidettä.
Maihinlaskupaikassa en nähnyt maan asukkaita, mutta kun olin aseeton, pelkäsin lähteä liian kauas sisämaahan. Rannasta löysin joitakin nilviäisiä, jotka söin sellaisinaan; en näet uskaltanut sytyttää tulta, koska varoin alkuasukkaiden minut keksivän. Niin vietin kolme vuorokautta raviten itseäni ostereilla ja simpukoilla, jotta muonavarani säästyisivät. Onneksi löysin puron, jonka oivallinen vesi minua melkoisesti virkisti.
Varhain neljännen päivän aamuna uskalsin lähteä hiukan liian kauaksi ja näin kaksi- tai kolmekymmentä alkuasukasta kukkulalla, korkeintaan viidensadan kyynärän päässä. Ne olivat kaikki, miehet, naiset ja lapset, ilkialastomat ja istuivat tulen ympärillä, kuten näkemästäni savusta päättelin. Eräs niistä havaitsi minut ja ilmoitti asian toisille. Viisi lähti minua kohti; naiset ja lapset jäivät nuotion ääreen. Minä juoksin takaisin rantaan, minkä ennätin, hyppäsin venheeseen ja työnsin sen vesille. Nähdessään minun pakenevan villit syöksyivät jälkeeni. En ollut vielä ehtinyt riittävän matkan päähän, kun he ampuivat nuolen, joka iski syvän haavan vasemman polveni oikealle puolelle (haavan arpi säilyy varmaan hautaan asti). Pelkäsin nuolen voivan olla myrkytetty, soudin heidän jousenkantamaansa kauemmaksi (sattui olemaan tyyni sää) ja yritin imeä haavaa ja sitoa sen parhaan taitoni mukaan.
En tietänyt, mitä tehdä; kun en uskaltanut palata samaan maihinlaskupaikkaan, ohjasin pohjoiseen ja jouduin soutamaan, sillä tuuli, joka tosin oli heikko, puhalsi luoteesta minua vastaan. Etsiessäni turvallista maihinnousupaikkaa, näin pohjoiskoillisessa purjeen, joka näkyi joka hetki minua lähestyvän. Epäilin hiukan, odottaisinko tulijaa vai en, mutta vihdoin pääsi yahooihin kohdistuva inhontunne voitolle, minä käänsin kanoottini, liikuin purjeeni ja airojeni avulla etelään ja laskin samaan poukamaan, josta olin aamulla lähtenyt. Tahdoin näet uskoa itseni villien haltuun mieluummin kuin antautua elämään eurooppalaisten yahooiden seurassa. Vedin venheeni niin lähelle rantaa kuin suinkin voin ja piilouduin kiven taakse sen pienen puron varrelle, jossa, kuten jo mainitsin, oli oivallinen vesi.
Kun alus oli saapunut puolen peninkulman etäisyyteen poukamasta, lähetettiin sieltä laivavenhe maihin hakemaan rievää vettä (näyttivät hyvin tuntevan paikan), mutta minä huomasin asian vasta venheen tultua aivan lähelle rantaa, joten oli liian myöhäistä etsiä toista piilopaikkaa. Merimiehet havaitsivat maihin tultuaan venheeni, kääntelivät sitä, penkoivat ja arvasivat varsin helposti, ettei sen omistaja voinut olla kaukana. Neljä asestettua miestä tutki jokaisen loukon ja lymypaikan, kunnes vihdoin löysivät minut makaamassa kiven takana, kasvot maata vasten. Ne katselivat vähän aikaa ihmeissään eriskummallista pukuani, nahkanuttuani, puuanturaisia jalkineitani ja karvaisia sukkiani päätellen kuitenkin kaikesta, etten ollut seudun alkuasukas, koska ne ovat aina alastomat. Eräs merimiehistä käski portugalinkielellä minua nousemaan ja kysyi, kuka olin. Minä ymmärsin tuota kieltä aivan hyvin, nousin seisomaan, sanoin olevani vaivainen yahoo, jonka houyhnhnmit olivat ajaneet pois luotaan, ja pyysin, että he sallisivat minun lähteä matkoihini. He olivat ihmeissään, kun kuulivat minun vastaavan omalla kielellään, huomasivat ihonväristäni, että minun täytyi olla eurooppalainen, mutta eivät voineet mitenkään käsittää, mitä käyttämäni sanat yahoo ja houyhnhnm merkitsivät, ja alkoivat samassa nauraa kuullessaan hevosen hirnuntaa muistuttavan merkillisen puheääneni. Minua vapisuttivat koko ajan pelko ja viha; pyysin jälleen päästä lähtemään ja aloin hitaasti astella kohti venhettäni, mutta he sieppasivat minut kiinni, tahtoivat tietää, minkä maan kansalainen olin, mistä tulin ja mitä kaikkea lienevätkään kyselleet. Minä vastasin heille, että olin syntynyt Englannissa, mistä olin lähtenyt viisi vuotta sitten, ja että silloin vallitsi rauha heidän maansa ja kotimaani välillä. Senvuoksi toivoin, etteivät he kohtelisi minua niinkuin vihollista kohdellaan, koska en tahtonut heille mitään pahaa, vaan olin vaivainen yahoo ja etsin jotakin autiota paikkaa saadakseni siellä viettää onnettoman elämäni loppuajat.
Heidän alkaessaan puhua minusta tuntui, etten ollut milloinkaan nähnyt enkä kuullut mitään niin nurinkurista. Asia näet oli yhtä ihmeellinen kuin jos koira tai lehmä puhuisi Englannissa tai yahoo houyhnhnmein maassa. Kelpo portugalilaiset hämmästyivät hekin nähdessään merkillisen vaatetukseni ja kuullessaan minun eriskummallisesti ääntävän sanoja, jotka kuitenkin varsin hyvin ymmärsivät. He puhuivat minulle erittäin ystävällisesti ja sanoivat varmaan uskovansa, että kapteeni kuljettaisi minut maksutta Lissaboniin, mistä pääsisin takaisin kotimaahani. Kaksi heistä palaisi laivaan, kertoisi kapteenille, mitä oli tapahtunut ja pyytäisi hänen käskyjään. Ellen valallisesti luvannut olla sillävälin lähtemättä karkuun, tulisivat he väkisin minut vangitsemaan. Pidin parhaana suostua heidän ehdotukseensa. He olivat erittäin uteliaat kuulemaan tarinaani, mutta minä en heille paljoakaan kertonut, ja he olivat kaikki sitä mieltä, että kokemani onnettomuudet olivat hämmentäneet järkeni. Venhe, joka oli kuljettanut laivaan täytetyt vesiastiat, palasi tuoden tiedon, että kapteeni oli käskenyt noutaa minut alukseen. Minä lankesin polvilleni ja rukoilin heitä jättämään minut vapauteen, mutta turhaan. Miehet köyttivät minut nuoriin, nostivat venheeseen, josta minut vietiin laivaan ja sieltä kapteenin hyttiin.
Kapteenin nimi oli Pedro de Mendez. Hän oli erittäin kohtelias ja ylevämielinen henkilö, kehoitti minua kertomaan kohtaloistani ja kysyi, enkö halunnut syödä tai juoda, sanoi, että minua kohdeltiin yhtä hyvin kuin häntä itseään ja lausui niin paljon kohteliaita asioita, että minua kerrassaan ihmetytti sellainen hienokäytöksinen yahoo. Olin kuitenkin edelleenkin vaitelias ja juro, ja pelkkä hänestä ja hänen miehistään uhoava haju oli saada minut pyörtymään. Vihdoin pyysin saada syödä jotakin omassa venheessäni olevista muonavaroista, mutta hän käski tuoda minulle kananpoikaa ja oivallista viiniä ja määräsi sitten, että minut oli vietävä vuoteeseen erittäin siistiin hyttiin. En kumminkaan riisuutunut, vaan makasin vuoteessa vaatteet ylläni, ja puolen tunnin kuluttua, kun otaksuin miehistön olevan aterialla, hiivin ulos laivan kaiteelle ja aioin viskautua mereen ja yrittää uida maihin, jottei tarvitsisi jäädä yahooiden joukkoon. Eräs merimies esti kumminkin aikeeni, ilmoitti asiasta kapteenille, ja minut kahlehdittiin hyttiini.
Päivällisen jälkeen Don Pedro tuli luokseni ja tahtoi tietää, minkätähden olin ryhtynyt niin epätoivoiseen tekoon, vakuutti haluavansa vain parhaansa mukaan minua palvella ja puhui niin liikuttavasti että vihdoin alennuin kohtelemaan häntä niinkuin ainakin olentoa, jossa on jonkinlainen järjen hiven. Kerroin hänelle aivan lyhyesti matkastani, omien miesteni tekemästä kapinasta, maasta, jonka rannikolle minut oli heitetty ja siellä viettämistäni kolmesta vuodesta. Hän piti kaikkea tuota pelkkänä unennäkönä tai kuvitelmana, ja minä loukkaannuin siitä kovin. Olin näet kerrassaan unohtanut, että kaikissa yahooiden vallitsemissa maissa oli valehteleminen aivan jokapäiväinen asia ja että he senvuoksi varsin luonnollisesti epäilivät toisten, kaltaistensa totuudenmukaisiakin esityksiä. Kysyin häneltä, oliko hänen maassaan tapana sanoa asia, jota ei ollut. Vakuutin hänelle melkein unohtaneeni, mitä hän tarkoitti puhuessaan perättömästä asiasta, ja sanoin, että vaikka olisin elänyt tuhat vuotta houyhnhnmein maassa, en olisi kuullut milloinkaan valhetta halvimman palvelijankaan suusta, vakuutin, että minusta oli aivan yhdentekevää, uskoiko hän minua vai ei, mutta että hänen osoittamaansa hyväntahtoisuutta korvatakseni tahdoin suhtautua suvaitsevasti hänen turmeltuneeseen luonnonlaatuunsa sikäli, että lupasin vastata jokaiseen hänen esittämäänsä huomautukseen, joten hänen täytyi voida helposti päästä totuuden perille.
Kapteeni, joka oli älykäs mies, yritti monet kerrat tavoittaa kertomuksestani ristiriitoja, mutta alkoi vihdoin paremmin luottaa vilpittömyyteeni, sitäkin enemmän, kun tunnusti kohdanneensa erään hollantilaisen laivurin, joka oli kertonut nousseensa viiden miehensä kerällä juomavettä hakiessaan maihin eräälle Uuden Hollannin eteläpuolella sijaitsevalle saarelle tai manterelle. He näet olivat nähneet hevosen ajavan edellänsä eläimiä, jotka olivat olleet aivan samanlaisia kuin ne, joita minä mainitsin yahooiden nimellä. Hollantilainen oli vielä kertonut muitakin yksityisseikkoja, mutta kapteeni sanoi ne unohtaneensa, koska oli silloin päätellyt, että kaikki oli silkkaa valhetta. Kapteeni lisäsi, että koska väitin olevani ehdoton totuuden kannattaja, minun piti antaa hänelle kunniasanani, että seurustelisin hänen kanssaan tämän matkan ajan yrittämättä mitenkään päättää päiviäni, koska hänen muuten täytyisi pitää minua vangittuna, kunnes saapuisimme Lissaboniin. Minä annoin vaaditun lupauksen, mutta vakuutin samalla mieluummin kokevani pahimpiakin vastoinkäymisiä kuin palaavani elämään yahooiden keskuudessa.
Matkan kestäessä ei sattunut mitään huomattavaa tapausta. Kiitollisuudesta kapteenia kohtaan istuin toisinaan hänen hartaasti pyydettyään hänen seurassaan yrittäen salata ihmissukuun kohdistuvaa vastenmielisyyttäni, joka sittenkin puhkesi usein ilmi. Kapteeni kuitenkin sieti sen mitään virkkamatta. Suurimman osan päivää oleskelin hytissäni päästäkseni näkemästä ketään miehistöön kuuluvaa henkilöä. Kapteeni oli useat kerrat yrittänyt suostutella minua riisumaan villin-vaatteeni ja oli tarjonnut minulle lainaksi parhaan pukunsa. En kuitenkaan voinut siihen suostua, sillä minusta tuntui kauhealta pukea ylleni mitään sellaista, mikä oli aikaisemmin ollut yahoon selässä. Pyysin häneltä lainaksi vain pari puhdasta paitaa, joiden en arvellut voivan niin kovin ruumistani saastuttaa, koska ne oli pesty hänen niitä viimeksi käytettyään. Minä vaihdoin paitaa joka toinen päivä ja pesin ne itse.
Me saavuimme Lissaboniin marraskuun viidentenä päivänä 1715. Maihin noustaessa kapteeni pakotti minut verhoutumaan viittaansa, jottei satamarahvas kertyisi ympärilleni. Minut vietiin hänen taloonsa, ja hartaasti pyydettyäni sain hänet sijoittamaan itseni ylimpään kerrokseen pihan puolelle. Minä vannotin häntä olemaan kenellekään ilmaisematta, mitä olin kertonut hänelle houyhnhnmeistä, koska vähäisinkin sellaiseen juttuun viittaaminen vain houkuttelisi suuret määrät ihmisiä minua näkemään, vieläpä todennäköisesti saattaisi minut vangitsemisen tai pyhän inkvisition järjestämän roviokuoleman vaaraan. Kapteeni suostutti minut ottamaan vastaan uuden vaatekerran, mutta minä en voinut sietää räätälin toimittamaa mitanottoa. Don Pedro oli melkein minun kokoiseni, ja vaatteet sopivat varsin hyvin. Hän varusti minut muillakin tarpeellisilla pukukappaleilla, joita kaikkia tuuleennutin vuorokauden, ennenkuin otin ne käytäntöön.
Kapteeni oli naimaton mies, hänellä oli ainoastaan kolme palvelijaa, joiden ei sallittu tarjoilla pöydässä, ja hänen koko käytöksensä oli niin rakastettavaa ja ymmärryksensä hyvässä merkityksessä niin inhimillinen, että tosiaankin aloin sietää hänen seuraansa. Hän vaikutti minuun siinä määrin, että rohkenin katsahtaa ulos pihanpuolisesta ikkunastani. Vähitellen hän sitten siirsi minut toiseen huoneeseen, josta vilkaisin kadulle vetäen kuitenkin samassa säikähtyneenä pääni takaisin. Viikon kuluessa hän sai minut houkutelluksi alas ulko-ovelle. Minä havaitsin kauhuni vähitellen laimenevan, mutta vihani ja ylenkatseeni tuntuivat yltyvän. Vihdoin rohkaisin itseni ja kuljin kaduilla hänen kanssaan, mutta pidin nenässäni hyvän annoksen ruutua ja toisinaan nuuskaa.
Don Pedro, jota olin hiukan perehdyttänyt perheasioihini, huomautti minulle kymmenen päivän kuluttua, että minun piti kunniani ja omantuntoni nimessä palata kotimaahani elämään vaimoni ja lasteni kanssa. Hän sanoi satamassa olevan erään englantilaisen aluksen lähtövalmiina ja lupasi toimittaa minulle, mitä tarvitsin. Olisi liian väsyttävää, jos tässä kertoisin kaikki hänen väitteensä ja omat vastaväitteeni. Hän sanoi, että oli kerrassaan mahdotonta löytää sellaista yksinäistä saarta, jota tyyssijakseni toivoelin, mutta omassa talossani minulla oli käskyvalta ja siellä voin viettää niin eristettyä elämää kuin hyväksi näin.
Havaittuani, ettei asia ollut paremmin ratkaistavissa, suostuin vihdoin hänen esitykseensä. Lähdin Lissabonista marraskuun neljäntenäkolmatta päivänä englantilaisessa kauppalaivassa, jonka kapteenin nimeä en tullut kysyneeksi. Don Pedro saatteli minut laivalle ja lainasi minulle kaksi puntaa. Hän sanoi minulle hellät jäähyväiset ja syleili minua erottaessa, minkä kaiken siedin niinkuin voin. Tämän viimeisen matkan aikana en ollut missään tekemisissä kapteenin enkä miehistön kanssa, vaan sanoin olevani sairas ja pysyttelin hytissäni. Joulukuun viidentenä päivänä 1715 suunnilleen yhdeksän aikaan aamulla laskimme ankkurin Downsissa, ja kello kolme iltapuolella saavuin onnellisesti kotiini Rotherhithiin.
Vaimoni ja lapseni hämmästyivät ja ilahtuivat kovin minun tullessani, koska olivat varmasti uskoneet, että olin matkalle kuollut. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että heidät nähdessäni tunsin ainoastaan vihaa, inhoa ja ylenkatsetta, ja sitä enemmän, kun ajattelin, kuinka läheisesti olin heihin liitetty. Vaikka näet olin houyhnhnmein maasta surkeasti karkoitettuna pakottanut itseäni sietämään yahooiden näkemistä ja keskustelemaan Don Pedro de Mendezin kanssa, oli muistini ja mielikuvitukseni kuitenkin yhä tulvillaan jalojen houyhnhnmien hyveiden ja aatteiden kuvia. Ja kun vielä ajattelin, että olin erääseen yahoo-heimon jäseneen yhtymällä tullut useiden uusien isäksi, valtasi minut mitä ankarin häpeän, hämmennyksen ja kauhun tunne.
Olin tuskin ehtinyt astua sisään huoneeseen, kun vaimoni kavahti kaulaani ja suuteli minua. Koska olin tottunut vuosikausia pysyttelemään loitolla näistä inhoittavista eläimistä, vaivuin pyörryksiin melkein tunnin ajaksi. Tätä kirjoittaessani on kulunut viisi vuotta siitä, kun viimeisen kerran palasin Englantiin. Ensimmäisen vuoden aikana en voinut kärsiä vaimoani ja lapsiani läheisyydessäni, koska jo heidän pelkkä uhonsa oli sietämätön, ja sitäkin mahdottomampi oli aterioida heidän kanssaan samassa huoneessa. Tähän päivään saakka he eivät ole uskaltaneet koskea leipääni tai juoda samasta kupista, enkä minä ole voinut sallia kenenkään tarttua käteeni. Ensimmäisen ostokseni muodosti kaksi orivarsaa, joita pidän hyvässä hoidossa, ja lähinnä niitä on tallirenki suurin suosikkini; tunnen näet häneen tallissa imeytyvän tuoksun virkistävän elonhenkiäni. Hevoseni ymmärtävät minua verrattain hyvin; minä keskustelen heidän kanssaan vähintään neljä tuntia joka päivä. He eivät tunne ohjaksia enempää kuin satulaakaan, elävät hyvässä sovussa kanssani ja ovat toistensa parhaat ystävät.
KAHDESTOISTA LUKU
Tekijän totuudenrakkaus. Mitä hän on tarkoittanut julkaistessaan teoksensa. Hän moittii niitä matkailijoita, jotka poikkeavat totuudesta. Tekijä osoittaa, ettei hänen kirjailemisensa ole tapahtunut missään ilkeässä tarkoituksessa. Eräs vastaväite kumotaan. Siirtomaiden hankkimisessa käytetty menetelmä. Tekijä puhuu kotimaansa puolesta. Hän todistaa, että kruunulla on oikeus hänen kuvailemiinsa maihin. Niiden valloittamisesta koituvat vaikeudet. Tekijä lausuu viimeisen kerran jäähyväiset lukijalleen, selittää, kuinka aikoo elää edelleen, antaa hyvää neuvoa ja päättää teoksensa.
Olen siis, suosiollinen lukijani, totuudenmukaisesti kuvaillut sinulle kuusitoista vuotta ja kahdeksatta kuukautta kestäneitä retkiäni ja olen harrastanut vähemmän esityksen koristeellisuutta kuin sen totuutta. Olisin ehkä voinut toisten tavoin hämmästyttää sinua eriskummallisilla ja uskomattomilla tarinoilla, mutta olen sittenkin pitänyt parempana kertoa pelkät tosiasiat yksinkertaisesti ja koruttomasti, koska tärkeimpänä tarkoituksenani oli sinun valistaminen eikä huvittaminen.
Me, jotka retkeilemme kaukaisissa maissa, missä harvoin käyvät englantilaiset tai muut eurooppalaiset, voimme aivan helposti sepittää ihmeellisten meri- ja maaeläinten kuvauksia. Mutta retkeilijän tärkeimpänä tarkoituksena tulisi olla ihmisten viisastuttaminen ja parantaminen ja heidän olemuksensa jalostaminen esittämällä vieraiden maiden kuvauksissa sekä huonoja että hyviä esikuvia.
Toivon hartaasti, että säädetään laki, jonka mukaan jokainen retkeilijä saa luvan julkaista matkakertomuksensa vasta vannottuaan valtakunnan kanslerille, että on kertonut kaikki kokemansa parhaan tietonsa mukaan todenperäisesti. Silloin ei maailma joudu enää petetyksi niinkuin käy yleensä nyt, kun muutamat kirjailijat, saadakseen kirjoilleen suuremman menekin, esittävät mitä törkeimpiä valheita mitään pahaa aavistamattomalle lukijalle. Nuoremmalla iälläni luin suureksi huvikseni useita matkakertomuksia, mutta käytyäni sittemmin useimmissa maapallon osissa ja havaittuani omin silmin monet tarumaiset kertomukset perättömiksi olen aivan kyllästynyt sellaiseen kirjallisuuteen ja hiukan närkästynytkin huomatessani, kuinka häpeämättömästi ihmisten herkkäuskoisuutta käytetään väärin. Kun siis tuttavani suvaitsivat olla sitä mieltä, että vaatimattomat kyhäykseni voisivat kansalaisiani miellyttää, asetin järkähtämättömästi noudatettavakseni periaatteeksi, että pysyisin kiinteästi totuudessa. Tosiaankaan en ole tuntenut vähintäkään kiusausta siitä poiketa, koska mielessäni ovat elävinä jalon isäntäni ja toisten houyhnhnmien opetukset ja esikuvat, jotka keräsin saadessani kunnian olla pitkät ajat heidän nöyränä kuuntelijanaan.
Nec si miserum Fortuna Sinonem
Finxit, vanum etiam mendacemque improba finget.
Tiedän varsin hyvin, kuinka vähän mainetta on voitettavissa teoksilla, jotka eivät edellytä nerokkuutta enempää kuin suurta oppiakaan, ei oikeastaan mitään muuta kuin hyvää muistia tai seikkaperäistä päiväkirjaa. Tiedän myös, että matkakertomusten kirjoittajat, samoinkuin sanakirjain tekijät, vaipuvat unohduksiin seuraajiensa painon ja määrän alle, koska viimeksimainitut ovat aina päällimmäisinä. Niinpä onkin erittäin todennäköistä, että retkeilijät, jotka myöhemmin käyvät niissä maissa, joista olen kirjassani kertonut, erehdyksiäni osoittamalla (jos niitä on olemassa) ja monia uusia havaintoja esittämällä sysäävät minut pois yleisön suosiosta, valtaavat sijani ja saavat maailman unohtamaan, että olen milloinkaan mitään kirjoittanut. Se olisi epäilemättä liian ankara nöyryytys, jos olisin kirjoittanut voittaakseni mainetta. Mutta koska ainoana silmämääränäni on ollut yleinen menestys, ei yritykseni tyhjiinraukeaminen voi olla ehdoton. Kukapa voisikaan lukea kuvailemistani jalojen houyhnhnmien hyveistä häpeämättä omia paheitaan pitäessään itseään oman maansa järjellisenä, hallitsevana eläimenä? En sano mitään niistä kaukaisista maista, joissa yahoot ovat johtajina. Heidän joukossaan ovat vähimmin turmeltuneita brobdingnagilaiset, joiden viisaiden moraalisten ja valtiollisten periaatteitten noudattaminen olisi meille onneksi. En kumminkaan huoli asiasta laveammin puhua, vaan jätän ymmärtäväisen lukijan asiaksi tehdä omia huomioita ja sovellutuksia.
Minua ilahduttaa melkoisesti, ettei teostani voitane mitenkään moittia. Millaisia vastaväitteitä kävisikään esittäminen, kun kirjailija kertoo selviä tosiasioita kaukaisista maista, joissa meillä ei ole minkäänlaisia kaupan eikä merenkulun etuja valvottavina? Olen visusti välttänyt kaikkia niitä virheitä, joista matkakuvausten sepittäjiä yleensä syystäkin moititaan. Sitäpaitsi en lukeudu missään määrässä mihinkään puolueeseen, vaan kirjoitan kiihkottomasti, ennakkoluulottomasti, osoittamatta mitään karsautta kenellekään ihmiselle tai ihmisryhmälle. Kirjoitan kaikkein jaloimmassa tarkoituksessa, valistaakseni ja opettaakseni ihmisiä, joita hieman aimompana voin itseäni pitää, silti loukkaamatta vaatimattomuutta, koska olen saanut pitkän ajan nauttia täydellisten houyhnhnmien seurasta koituvia etuja. Kirjoitan pitämättä ollenkaan silmällä hyötyä tai kiitosta. En ole kirjoittanut yhtäkään sanaa, joka voi näyttää vihjaukselta tai vähimmässäkään määrässä loukata kaikkein herkimpiäkään. Toivon siis voivani oikeudenmukaisesti nimittää itseäni täysin nuhteettomaksi kirjailijaksi, joka ei milloinkaan tarjoa kumoajien, tutkijoiden, tutkistelijoiden, tarkastajien, moittijoiden, paljastajien ja muistuttajien joukoille tilaisuutta kykyjensä harjoittamiseen.
Tunnustan kuulleeni kuiskattavan, että olisin Englannin kansalaisena ollut velvollinen jo ensimmäisen kerran palattuani jättämään kertomuksen valtiosihteerille, koska jokainen maan kansalaisen löytämä alue kuuluu kruunulle. Epäilen kuitenkin, voisimmeko valloittaa kuvailemani maat yhtä helposti kuin Ferdinand Cortez valloitti alastomien amerikkalaisten asuinsijoja. Lilliputilaisten tuhoamiseksi ei luullakseni kannata varustaa laivastoa ja sotajoukkoa, ja minä puolestani jätän ratkaisematta, olisiko viisasta hyökätä brobdingnagilaisten kimppuun, ja tuntisiko englantilainen armeija olonsa turvalliseksi, jos Lentävä saari leijuisi sen yläpuolella. Houyhnhnmit tosin eivät ole niin hyvin varustautuneet sotaan, joka taito on heille täysin vieras, varsinkin mitä heittoaseitten käyttämiseen tulee. Jos olisin valtioministeri, en kuitenkaan neuvoisi hyökkäämään heidän maahansa. Heidän viisautensa, yksimielisyytensä, ehdoton pelottomuutensa ja isänmaanrakkautensa korvaisivat täydellisesti kaikki sotilaallisen taidon vajavaisuudet. Ajateltakoon vain, että kaksikymmentätuhatta houyhnhnmiä syöksyy keskelle eurooppalaista armeijaa hämmentäen rivit, kumoten ajoneuvot ja piesten soturien kasvot möyhyksi takakavioittensa hirmuisilla iskuilla. He näet varmaan ansaitsisivat mainelauseen, joka on sovitettu Augustukseen: Recalcitrat undique tulus. En siis suinkaan ehdottele tämän ylevämielisen kansakunnan kukistamista, vaan päinvastoin toivon heidän kykenevän ja haluavan lähettää riittävän määrän kansalaisiaan sivistämään Eurooppaa, opettamaan meille kunnian, oikeuden, totuuden, kohtuullisuuden, yhteishengen, uljuuden, siveyden, ystävyyden, hyväntahtoisuuden ja uskollisuuden ensimmäisiä alkeita. Kaikkien näiden hyveiden nimet ovat säilyneet useimmissa kielissämme, ja ne tavataan sekä uudempien että vanhempien kirjailijoiden teoksissa, kuten oman vähäisen lukemiseni nojalla voin todistaa.
Oli kuitenkin olemassa eräs toinen syy, jonka vuoksi en erikoisesti halunnut avartaa Hänen Majesteettinsa valta-alueita löytöjeni avulla. Totta puhuakseni en ollut aivan varma siitä, jakoivatko ruhtinaat sellaisissa tapauksissa oikeutta täysin moitteettomasti. Tässä eräs esimerkki. Joukko merirosvoja ajautuu myrskyssä tuntemattomille vesille, vihdoin havaitsee mastonnokasta tähystelevä poika maata, he lähtevät maihin ryöstämään ja rosvoamaan, kohtaavat rauhallisen kansan, joka ottaa heidät ystävällisesti vastaan, antavat maalle uuden nimen, valtaavat sen hallitsijansa puolesta, pystyttävät mädänneen lankun tai jonkin kivenmöhkäleen muistomerkiksi, murhaavat pari kolme tusinaa maan asukkaita, ottavat väkisin pari kappaletta näytteeksi, palaavat kotimaahan ja saavat armahduksen. Niin on saatu uusi valta-alue, kuten sanotaan, jumalallisen oikeuden nojalla. Sinne lähetetään laivoja niin pian kuin suinkin mahdollista, alkuasukkaat karkoitetaan tai tuhotaan, heidän ruhtinaitaan kidutetaan, jotta ilmaisisivat aarteensa, kaikkia epäinhimillisiä ja lihallisia himoja voidaan vapaasti tyydyttää, maa höyryää asukkaittensa verestä, ja tämä ylen hurskaassa tarkoituksessa lähetetty kammottava teurastajajoukkio on uudenaikainen siirtokunta, jonka asiana on epäjumaliapalvelevan raakalaiskansan käännyttäminen ja sivistäminen.
Tunnustan kuitenkin, ettei tuo kuvaus mitenkään sovellu Britannian kansaan, jonka tekee koko maailmalle kelvolliseksi esikuvaksi siirtokuntien perustamisessa ilmenevä viisaus, huolellisuus ja oikeudenmukaisuus, runsaat uskonnon ja sivistyksen edistämiseen myönnetyt varat, hurskaiden ja kyvykkäiden hengenmiesten valitseminen kristinuskon levittäjiksi, hyvä huolenpito siitä, että emämaasta lähetetään siirtokuntiin tavoiltaan ja käytökseltään moitteetonta väkeä, tarkka oikeudenkäytön valvominen sen nojalla, että kaikkien siirtokuntien siviilihallinto uskotaan erinomaisen kyvykkäille, mihinkään omanedunharrastukseen taipumattomille virkamiehille, ja kaiken kruununa se, että siirtokuntiin lähetetään kaikkein valppaimpia ja kelvollisimpia kuvernöörejä, jotka pitävät silmällä yksinomaan johtamansa kansan onnea ja herransa kuninkaan kunniaa.
Mutta koska kuvailemani kansat eivät näytä ollenkaan mielivän joutua kukistetuiksi, orjuutetuiksi, tuhotuiksi tai uusien tulijoiden karkoittamiksi ja koska heidän maissaan ei ole runsaasti kultaa, hopeaa, sokeria eikä tupakkaa, olen rohjennut nöyrimmästi otaksua, etteivät ne ollenkaan sovellu intomme, urhoollisuutemme tai harrastuksemme esineiksi. Jos kuitenkin ne, joita asia lähemmin koskee, katsovat toisenlaisen mielipiteen otollisemmaksi, olen valmis laillisen haasteen saatuani todistamaan, ettei yksikään eurooppalainen ole ennen minua käynyt näissä maissa, mikäli näet luotetaan alkuasukkaiden tiedonantoihin. Kiistaa voisi kukaties syntyä niistä kahdesta yahoosta, jotka kerrotaan monta vuotta sitten nähdyn eräällä Houyhnhnmein maan vuorella ja joista mainitun rodun otaksutaan siellä saaneen alkunsa. Ne voivat hyvinkin olla englantilaisia, sillä niiden jälkeläisten tosin melkoisesti rumentuneet kasvojenpiirteet näyttivät tosiaankin siihen viittaavan. Jätän kumminkin siirtomaaoikeuteen perehtyneiden henkilöiden ratkaistavaksi, voidaanko tuo seikka asettaa oikeusvaatimuksen perusteeksi.
Maitten valtaaminen hallitsijani nimessä ei edes johtunut mieleeni ja jos olisi johtunut, olisin kenties olosuhteet huomioonottaen varovaisuuden ja itsesäilytysvietin opastamana siirtänyt toimenpiteen toistaiseksi.
Siten vastattuani ainoaan muistutukseen, joka voidaan esittää minua retkeilijää vastaan, lausun tässä viimeisen kerran jäähyväiset kaikille suosiollisille lukijoilleni ja vetäydyn Redriffissä sijaitsevaan pieneen puutarhaani nauttimaan omista mietiskelyistäni, toteuttamaan houyhnhnmien keskuudessa oppimiani erinomaisia hyveitä, opettamaan oman perheeni yahooita, mikäli havaitsen ne oppivaisiksi luontokappaleiksi, katselemaan itseäni usein kuvastimessa siten aikaa voittain mahdollisuuden mukaan tottuakseni sietämään inhimillisen olennon näkemistä, valittamaan oman maani houyhnhnmien eläimellisyyttä, mutta siitä huolimatta aina kohtelemaan heitä kunnioittavasti muistaen jaloa isäntääni, hänen perhettään ja houyhnhnmien koko heimoa, jota meikäläiset kunniakseen kaikin puolin muistuttavat, joskin heidän älylliset kykynsä ovat rappeutuneet.
Viime viikolla sallin vaimoni ensimmäisen kerran aterioida kanssani, pitkän pöydän toisessa päässä, ja vastata (tosin niin lyhyesti kuin suinkin mahdollista) muutamiin hänelle esittämiini kysymyksiin. Yahooiden haju kuitenkin minua yhä kiusaa, ja senvuoksi sullon aina sieraimiini hyvät annokset ruutua, lavendelia tai tupakanlehtiä. Ja vaikka myöhemmälle puolelle ikäänsä ehtineen miehen on vaikea muuttaa piintyneitä tapojaan, en kumminkaan ole kokonaan heittänyt toivoa, että joidenkin aikojen kuluttua voin sietää naapuri-yahoon seuraa pelkäämättä, kuten vielä nyt, hänen hampaitaan ja kynsiään.
Voisin kenties solmia jälleen sovinnon yahoo-suvun kanssa helpommin, jos sen jäsenet tyytyisivät niihin paheisiin ja hullutuksiin, joihin luonto on heidät oikeuttanut. Minua ei ollenkaan ärsytä lakimiehen, taskuvarkaan, everstin, narrin, lordin, pelaajan, poliitikon, parittajan, lääkärin, vieraanmiehen, lahjojan, asianajajan, petturin tai muun sellaisen näkeminen, koska kaikki tuo kuuluu asioiden luonnolliseen menoon. Mutta kun näen sekä ruumiiltaan että sielultaan turmeltuneen ja sairaan möhkäleen ylpeyden vaivaamana, niin kärsivällisyyteni auttamattomasti loppuu ja minun on mahdoton käsittää, kuinka sellainen eläin ja sellainen pahe soveltuvat yhteen. Viisaat ja kunnolliset houyhnhnmit, joissa on ylenpalttisesti kaikkia järjellisen olennon kaunisteeksi kelpaavia hyveitä, eivät tiedä mitään sanaa tätä pahetta ilmaisemaan. Heidän kielessään näet ei ole minkäänlaisen pahan ilmaisuvälinettä, lukuunottamatta niitä sanoja, joilla he kuvailevat yahooittensa inhoittavia ominaisuuksia. Niiden joukosta he eivät kumminkaan ole keksineet ylpeyttä, koska eivät perinpohjin tunne ihmisluontoa, sellaisena kuin se esiintyy maissa, joissa tämä eläin hallitsee. Minä sitävastoin havaitsin laajemman kokemukseni perusteella aivan selvästi jonkinlaisia mainitun paheen ituja villeissäkin yahooissa.
Houyhnhnmit, jotka elävät järjen johdon alaisina, eivät ylpeile hyvistä ominaisuuksistaan enempää kuin minä siitä, ettei minulta puutu jalkaa tai kättä, mikä seikka ei voi olla kenenkään järjellisen ihmisen ylpeyden esineenä, vaikka hän tuntisikin itsensä onnettomaksi, jos jäsenensä menettäisi. Käsittelen tätä asiaa sitäkin laajemmin, koska haluan kaikin keinoin tehdä englantilaisen yahoon seuran itselleni ainakin siedettäväksi. Sen vuoksi huomautan kaikille, jotka hiukankin taipuvat mainittuun paheeseen, että heidän on paras pysytellä poissa näkyvistäni.