TEKIJÄN ALKULAUSEET

JULKAISIJA LUKIJALLE

Näitten Retkien kirjoittaja, herra Lemuel Gulliver, on vanha hyvä ystäväni; olemme hiukan toistemme sukuakin äidin puolelta. Noin kolme vuotta sitten herra Gulliveria alkoi kyllästyttää se, että uteliaita ihmisiä tuli lakkaamatta häntä näkemään hänen Redriffissä sijaitsevaan taloonsa, ja hän osti pienen maapalstan ja sopivat rakennukset läheltä Newarkia, Nottinghamshiressä, kotiseudullaan, missä hän nyt elelee kaikessa hiljaisuudessa, mutta naapuriensa keskuudessa arvossapidettynä.

Herra Gulliver oli tosin syntynyt Nottinghamshiressä, missä hänen isänsä asui, mutta muistan hänen sanoneen, että suku oli peräisin Oxfordshiresta. Tätä tiedonantoa vahvistavat mainitun kreivikunnan hautausmaalla näkemäni erinäiset Gulliverien haudat ja muistomerkit.

Ennenkuin lähti Redriffistä hän jätti huostaani seuraavat paperit valtuuttaen minut käyttämään niitä miten hyväksi näkisin. Olen ne huolellisesti lukenut ja tutkinut kolmeen kertaan. Kirjoitustapa on erittäin selvä ja koruton, ja ainoa havaitsemani virhe on siinä, että tekijä, kuten matkailijat yleensä, on hiukan liiaksi seikkaperäinen. Koko teoksessa on ilmeinen totuudellisuuden leima, ja tekijä olikin niin tunnetusti totuutta rakastava, että hänen redriffiläisten naapuriensa keskuudessa oli tullut yleiseksi asian todenperäisyyttä osoittavaksi sananparreksi: niin totta kuin herra Gulliver olisi sen sanonut.

Erinäisten arvossapidettyjen henkilöiden kehoituksesta, joille olen tekijän luvalla nämä paperit näyttänyt, rohkenen ne nyt julkaista toivoen niiden voivan ainakin toistaiseksi tarjota nuorille aatelismiehillemme parempaa luettavaa kuin tavanomaiset politiikan ja puolueitten töherrykset.

Tämä nidos olisi paisunut ainakin kaksinkertaiseksi, ellen olisi rohjennut pyyhkiä pois eri matkojen kuvauksista lukemattomia kohtia, joissa puhuttiin tuulista ja vuorovesistä; kulkusuunnista ja paikanmääräyksistä ja kerrottiin yksityiskohtaisesti, merenkävijöiden tapaan, aluksen hoitamisesta myrskysäillä, samoin pituus- ja leveysasteitten toteamisia. On syytä pelätä, että herra Gulliver on siihen hiukan tyytymätön, mutta minä olin päättänyt tehdä kirjan lukevalle yleisölle niin helpostitajuttavaksi kuin suinkin mahdollista. Jos oma perehtymättömyyteni merenkulkuseikkoihin on kumminkin saanut minut tekemään joitakin virheitä, olen niistä yksin vastuussa, ja jos joku matkailija haluaa nähdä koko teoksen sellaisena kuin se on tekijän kädestä lähtenyt, olen valmis tyydyttämään hänen toivomuksensa.

Muista tekijää koskevista seikoista antavat lukijalle tietoa kirjan ensimmäiset sivut.

Richard Sympson.

KAPTEENI GULLIVERIN SERKULLEEN SYMPSONILLE KIRJOITTAMA KIRJE

Toivon sinun vaadittaessa julkisesti tunnustavan, että minua usein ja innokkaasti kehoittamalla sait minut julkaisemaan sangen hataran ja epätäsmällisen kertomuksen retkistäni ja että käskin sinua palkkaamaan jonkun ylioppilaan jommastakummasta yliopistosta järjestämään papereita ja korjaamaan tyyliä, kuten serkkuni Dampier kehoituksestani teki julkaistessaan kirjansa Matka maan ympäri. En kumminkaan muista valtuuttaneeni sinua suostumaan siihen, että jotakin jätettäisiin pois, vielä vähemmin siihen, että jotakin lisättäisiin. Mitä viimeksimainittuun seikkaan tulee, kieltäydyn senvuoksi vastaamasta mistään sellaisesta, varsinkaan eräästä Hänen Majesteettiansa, kaikkein autuaimmassa ja kunniakkaimmassa muistossa olevaa kuningatar Anna-vainajaa koskevasta kohdasta, vaikka kunnioitin ja arvostin häntä enemmän kuin ketään inhimillistä olentoa. Sinun tai sinun lisäilijäsi olisi kumminkin pitänyt käsittää, ettei ollut tarkoitukseni mukaista eikä soveliastakaan ylistää mitään ihmissukuun kuuluvaa eläintä isännälleni houyhnhnmille. Sitäpaitsi asia on aivan perätön, sillä ollessani Englannissa eräinä Hänen Majesteettinsa hallitusvuosina havaitsin hänen jättävän hallituksen pääministerin hoidettavaksi, vieläpä kahdenkin pääministerin, toisen toisensa jälkeen; toinen heistä oli Godolphinin, toinen Oxfordin lordi. Olet siis antanut minun sanoa asian, jota ei ole. Samoin olet Suunnittelijoiden akademiasta kerrottaessa ja erinäisissä muissa esitykseni kohdissa joko jättänyt pois joitakin olennaisia seikkoja tai kaunistellut tai muuttanut niitä, niin että tuskin tunnen omaa teostani. Kun aikaisemmin eräässä kirjeessäni jotakin tästä huomautin, suvaitsit vastata, että pelkäsit sellaisten kohtien herättävän pahennusta, että vallassaolijat pitivät erittäin tarkasti silmällä painotuotteita eivätkä ainoastaan älynneet sellaisia seikkoja, vaan rankaisivatkin jokaisesta, joka näytti vihjaukselta (niin luulen sinun asiaa nimittäneen). Mutta miten ihmeessä olisikaan sitä, mitä olin puhunut jo monta vuotta sitten ja suunnilleen viidentuhannen meripeninkulman päässä, toisessa valtakunnassa, voitu sovittaa mihinkään niistä yahooista, joiden sanotaan nyt laumaa hallitsevan, varsinkaan, kun olin tuon sanonut aikana, jolloin en paljoakaan ajatellut tai pelännyt sitä onnettomuutta, että joutuisin jälleen elämään heidän joukossaan? Eikö suurin valittamisen syy ole minulla, kun näen noiden samaisten yahooiden istuvan vaunuissa, joiden eteen on valjastettu vetojuhdiksi houyhnhnmejä, ikäänkuin viimeksimainitut olisivat elukoita ja ensinmainitut järjellisiä olentoja? Niin luonnottoman ja inhoittavan näyn välttäminen olikin eräs tärkeimpiä syitä siihen, että vetäydyin tänne.

Tämän katsoin soveliaaksi sanoa sinulle, mitä tulee sinuun itseesi ja sinulle osoittamaani luottamukseen.

Valitan vielä harkitsemattomuuttani, kun suostuin sinun ja muutamien muiden henkilöiden hartaiden kehoitusten ja väärien perustelujen vuoksi, aivan vastoin omaa vakaumustani, retkiäni koskevan kertomuksen julkaisemiseen. Koeta muistaa, kuinka monet kerrat, sinun selittäessäsi yleishyvän sitä vaativan, kehoitin sinua ajattelemaan, etteivät mitkään neuvot ja esimerkit voi vähimmässäkään määrässä parantaa tätä eläinlajia, yahooita. Se on nyt aivan ilmeistä, sillä enhän näe edes tässä pienessä saaressamme väärinkäytösten ja vääryyksien täydellisesti tauonneen, kuten oli syytä odottaa tapahtuvan; päinvastoin: vaikka on kulunut enemmän kuin puoli vuotta varoitukseni julkaisemisesta, ei kirjani ole ainoassakaan kohdassa vaikuttanut tarkoitukseni mukaisesti. Minä kehoitin sinua kirjeellisesti ilmoittamaan, milloin puolueet ja lahkokunnat oli hävitetty, tuomarit olivat oppineita ja oikeamielisiä, asianajajat rehellisiä ja vaatimattomia ja edes hiukan tervejärkisiä, Smithfield täynnä huikean korkeita lakikirjojen polttorovioita, nuorten aatelisten kasvatus täydellisesti uudistettu, lääkärit karkoitettu, naaras-yahoot siveitä, kunniallisia, rehellisiä ja hyvä-aistisia, korkeitten hallitusviranomaisten hovit ja vastaanotot kerrassaan lakkautetut, järki, ansiot ja oppi palkitut, kaikki häpäisevien suorasanaisten ja runomittaisten painotuotteitten julkaisijat tuomitut syömään vain omia villojansa ja sammuttamaan janoansa omalla musteellaan. Rohkaisevat sanasi saivat minut varmasti odottamaan näitä ja tuhansia muita uudistuksia, jotka muuten olivatkin selvästi johdettavissa kirjassani antamistani neuvoista. Ja täytyyhän myöntää, että seitsemän kuukauden aika oli riittävä kaikkien niiden paheiden ja mielettömyyksien korjaamiseen, jotka yahooita vaivaavat, jos heidän olemuksessaan olisi vähintäkään taipumusta hyveeseen tai viisauteen. Sinä et kumminkaan ole missään kirjeessäsi sellaista tietoa minulle lähettänyt, vaan olet päinvastoin kuormittanut postintuojaamme joka viikko häväistyskirjoituksilla, selityksillä, mietelmillä, muistutuksilla ja lisäyksillä, joissa havaitsen itseäni syytettävän siitä, että tarkoitan suuria valtiomiehiä, halvennan ihmisluontoa (niin ne yhä vielä uskaltavat sanoa), ja häpäisen naarassukupuolta. Huomaan myös, etteivät noiden kääröjen kirjoittajat ole yksimielisiä, sillä toiset eivät salli minun olevan omien retkieni kirjoittajan ja toiset väittävät minun sepittäneen teoksia, joita en edes tunne.

Huomaan vielä kirjanpainajasi toimineen niin huolimattomasti, että on sekoittanut eri matkojeni ja palausteni ajat ja päivämäärät. Hän ei ole merkinnyt oikeata vuotta, ei oikeata kuukautta eikä kuukaudenpäivää, ja minulle kerrotaan, että alkuperäinen käsikirjoitus on kirjani ilmestyttyä tuhottu. Minulla itsellänikään ei ole yhtäkään jäljennöstä, mutta olen kumminkin lähettänyt sinulle muutamia korjauksia, jotka voit ottaa huomioon, jos toinen painos joskus ilmestyy. Sittenkään en voi niistä vastata, vaan minun täytyy jättää asia arvostelukykyisen ja vilpittömän lukijan omaan vapaaseen valtaan.

Muutamat meri-yahoomme kuuluvat moittivan merikieltäni, sanovan sitä monessa kohdassa virheelliseksi ja vanhettuneeksi. En voi sitä auttaa. Kun olin nuorena ensimmäisillä matkoillani, opettivat minua vanhimmat merimiehet, ja minä opin puhumaan heidän tavallaan. Olen kumminkin myöhemmin havainnut, että meri_yahoot_, samoinkuin kuivalla maalla asuvat, taipuvat uudistushimoon sanallisella alalla, että heidän kielipartensa muuttuu joka vuosi, vieläpä niin, että muistan kotimaahan palattuani kyenneeni vain vaivoin ymmärtämään uutta murretta. Ja huomattakoon, että kun joku yahoo uteliaana saapuu Lontoosta luokseni uuteen kotiini, me emme osaa ilmaista toisillemme ajatuksiamme ymmärrettävällä tavalla.

Jos yahooiden arvostelu voisi jotenkin minuun vaikuttaa, olisi minulla suuri syy valittaa, että muutamat niistä uskaltavat otaksua retkieni kirjan olevan pelkkää omien aivojeni keksintöä, vieläpä ovat viittailleet siihenkin suuntaan, ettei houyhnhnmejä ja yahooita ole olemassa enempää kuin Utopian asukkaita.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että mitä tulee Lilliputin, Brobdingragin (niin näet nimi on luettava eikä virheellisesti Brobdingnag) ja Laputan kansoihin, en ole milloinkaan kuullut yhdenkään yahoon menetelleen niin häikäilemättömästi, että olisi väittänyt niitä olemattomiksi tai niistä kertomiani seikkoja pätemättömiksi; kertomuksen totuus näet on välittömästi vakuuttava. Ja onko kertomukseni houyhnhnmeistä ja yahooista vähemmän todennäköinen, kun tässäkin kaupungissa on viimeksimainittuja monia tuhansia, jotka eroavat Houyhnhnmein maassa elävistä eläinveikoistaan vain sikäli, että jollakin tavalla toisilleen loruilevat eivätkä kulje ilkialastomina? Minä olen kirjoittanut heitä parantaakseni, en saavuttaakseni heidän hyväksymisensä. Heidän koko rotunsa yksimielinen hyväksyminen merkitsisi minulle vähemmän kuin tallissani asuvien kahden rappeutuneen houyhnhnmin hirnahdus, sillä nämä, vaikka ovatkin suvustaan huonontuneet, opettavat minulle yhä joitakin hyveitä, ilman minkäänlaista paheen sivumakua.

Luulevatko nuo toiset kurjat elukat minua niin rappeutuneeksi, että alkaisin todistella kertomukseni todenperäisyyttä. Vaikka olen yahoo, tiedetään koko Houyhnhnmein maassa, että saatoin jalon isäntäni opetusten ja esimerkin avulla (vaikka, sen tunnustan, erittäin vaikeasti) kahden vuoden kuluessa luopua valhettelun, kiertelyn, petoksen ja kaksimielisyyden helvetillisestä paheesta, joka on syvästi juurtunut kaikkien kaltaisteni ja varsinkin eurooppalaisten sisimpään.

Minulla olisi esitettävänä muitakin valituksia tässä kiusallisessa yhteydessä, mutta en huoli enempää vaivata itseäni enkä sinua. Minun täytyy vilpittömästi tunnustaa, että viimeisen kotiinpaluuni jälkeen yahoo-olemuksessani on herännyt uudelleen eloon eräitä huonoja ominaisuuksia, kun olen seurustellut muutamien kaltaisteni ja varsinkin, välttämyyden pakosta, oman perhekuntani jäsenten kanssa. Muutenhan en olisi milloinkaan voinut mielettömästi suunnitella tämän kuningaskunnan yahoo-rodun puhdistamista; mutta nyt olen iäksi luopunut kaikista sellaisista haaveellisista aikeista.

Huhtikuussa 2:na 1727.

ENSIMMÄINEN OSA

MATKA LILLIPUTIIN

ENSIMMÄINEN LUKU

Tekijä antaa tietoa itsestään ja suvustaan. Ensimmäiset yllykkeet matkustamiseen. Hän joutuu haaksirikkoon, kokee pelastua uimalla ja saapuu onnellisesti Lilliputin maan rantaan, missä hänet otetaan vangiksi ja kuljetetaan maan sisäosaan.

Isälläni oli pieni maatila Nottinghamshiressa; minä olin kolmas hänen viiden poikansa sarjassa. Kun olin ehtinyt neljäntoista vuoden ikään, lähetti hän minut Emanuel Collegen oppilaaksi Cambridgeen, missä vietin kolme vuotta uutterasti opintojani harjoittaen. Tästä johtuvat kulungit (vaikka määrärahani olivatkin varsin niukat) tekivät liiaksi hallaa isäni vähissä varoissa, ja niin minut pantiin oppiin Mr James Batesin, etevän lontoolaisen välskärin luo; tämä oppiaikani oli nelivuotinen. Isäni lähetti minulle toisinaan pieniä rahasummia, jotka käytin perehtyäkseni merenkulkuoppiin ja muihin matkustelemaan aikoville hyödyllisiin matemaattisiin tieteisiin; uskoin näet varmaan kohtalonani olevan joutua ennemmin tai myöhemmin retkeilemään. Mr Batesin luota poistuttuani palasin kotiin, niissä isäni, setä Johnin ja muutamien muiden sukulaisten avulla sain neljäkymmentä puntaa ja lupaan kolmekymmentä puntaa vuodessa, jotta voisin lähteä Leydenin yliopistoon. Siellä minä opiskelin kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta lääketiedettä, jonka tiesin hyödylliseksi pitkillä retkillä.

Pian Leydenistä palattuani sain kelpo mestarini Mr Batesin suosittelemana välskärintoimen Pääskyssä, jonka kapteenina oli komentaja Abraham Pannell. Siinä virassa olin puolineljättä vuotta tehden sinä aikana pari matkaa Levanttiin ja muualle. Takaisin tultuani päätin asettua asumaan Lontooseen, ja minua rohkaisi tässä aikomuksessa, mestarini Mr Bates, joka vielä suositteli minua erinäisille potilaille. Minä vuokrasin asunnon pienestä talosta Old Jewryssä, ja kun minua neuvottiin luopumaan poikamiehen säädystä, nain Mrs Mary Burtonin, Newgate-streetin varrella liikettään harjoittavan sukkatavarainkauppiaan Mr Edmund Burtonin toisen tyttären saaden neljäsataa puntaa myötäjäisiä.

Kelpo mestarini Bates kuoli pari vuotta sen jälkeen, ja kun ystäväpiirini oli pieni, alkoivat tuloni vähentyä; omatuntoni näet ei sallinut minun jäljitellä useiden virkaveljieni moitittavaa menettelyä. Neuvoteltuani vaimoni ja eräiden tuttavien kanssa päätin niinmuodoin lähteä jälleen merille. Olin välskärinä kahdessa eri aluksessa ja tein kuuden vuoden aikana useita matkoja Itä- ja Länsi-Intiaan hiukan lisäten omaisuuttani. Joutohetkeni vietin lukien parhaita kirjailijoita, vanhoja ja uusia; minulla näet oli aina mukanani melkoinen määrä kirjoja. Maissa oltaessa tarkkasin eri kansojen tapoja ja luontumuksia ja opiskelin heidän kieliänsä, minkä hyvä muistini teki varsin helpoksi.

Viimeinen näistä matkoista ei ollut kovinkaan onnellinen, ja minä päätin merielämään kyllästyneenä jäädä kotiin vaimoni ja perheeni luo. Minä muutin Old Jewrystä Fetter-Laneen ja sieltä Wappingiin toivoen saavani työtä merimiesten keskuudessa, kuitenkaan siitä kostumatta. Odotettuani kolme vuotta asiain paranemista suostuin edulliseen tarjoukseen, jonka minulle teki Etelämerelle lähtevän Antiloopin omistaja, kapteeni William Prichard. Me lähdimme purjehtimaan Bristolista toukokuun neljäntenä päivänä 1699, ja matkamme oli aluksi sangen suotuisa.

Eräistä syistä on parempi, etten vaivaa lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla seikkailuistamme niillä vesillä; riittäköön, kun mainitsen, että sieltä Itä-Intiaan purjehtiessamme ajauduimme ankarassa myrskyssä Van Diemenin maan luoteispuolelle. Olopaikkaamme määriteltäessä saatiin tulokseksi 30 astetta 2 minuuttia eteläistä leveyttä. Kaksitoista miestä oli jo kuollut liiallisista ponnistuksista ja kehnosta ravinnosta, ja muut olivat erittäin heikossa tilassa. Viidentenä päivänä marraskuuta, joka on niissä seuduissa ensimmäinen kesäkuukausi, ilma oli erittäin sumuinen, ja merimiehet havaitsivat karin aluksemme ehdittyä puolen kaapelinmitan päähän; mutta tuuli oli niin tuima, että ajauduimme suoraan kariin ja haaksirikkouduimme heti. Minä olin viiden miehen keralla laskenut vesille venheen, ja niin me väistimme alusta ja karia. Me soudimme arviolta kolme meripeninkulmaa, ja sitten emme kyenneet mitään tekemään; olimme näet jo aluksessa itsemme tyyten uuvuttaneet. Niin antauduimme aaltojen armoille, ja suunnilleen puolen tunnin kuluttua venheemme kumosi äkkinäinen pohjoisen puuska. En tiedä sanoa, kuinka kävi venhekumppanieni ja niiden, jotka pääsivät karille tai jäivät alukseen, mutta otaksun, että he kaikki tuhoutuivat. Minä puolestani uin oman onneni nojassa, tuulen ja merivirran ajelemana. Useat kerrat annoin jalkojeni painua alas, kumminkaan tuntematta pohjaa, mutta kun sitten olin melkein menehtynyt enkä jaksanut enää ponnistella, huomasin samassa pohjaavani, ja myrskykin oli jo melkoisesti laimentunut. Ranta oli niin loiva, että sain kulkea lähes peninkulman, ennenkuin tulin kuivalle, otaksumani mukaan kello kahdeksan aikaan illalla. Sitten kuljin vielä puolen peninkulman verran näkemättä kumminkaan jälkeäkään rakennuksista tai ihmisistä; heikossa tilassani en ainakaan mitään sellaista havainnut. Olin aivan uupunut, ja väsymykseni, helteinen sää ja laivasta lähdettäessä juomani puoli korttelia paloviinaa tuntuivat kovin houkuttelevan nukkumaan. Paneuduin pitkäkseni ruohoon, joka oli erittäin lyhyttä ja pehmyttä, ja nukuin siinä sikeämmin kuin muistan nukkuneeni milloinkaan eläessäni; ellen erehdy, kymmenettä tuntia, sillä herätessäni oli päivä koittanut. Yritin nousta, mutta en voinut liikahtaakaan; selälläni maatessani havaitsin, että käsivarteni ja jalkani oli lujasti sidottu maahan kummaltakin puolelta ja että pitkä ja tuuhea tukkani oli samoin kiinni maassa. Ruumiini poikki tuntui kulkevan kainaloista reisiin erinäisiä hienoja siteitä. Minä voin katsella ainoastaan ylöspäin; aurinko alkoi paahtaa kuumasti, ja valo rasitti silmiäni. Ympäriltäni kuulin epäselvää hälinää, mutta en voinut siinä asemassani nähdä muuta kuin taivaankannen. Hetkisen kuluttua tunsin jotakin liikkuvan reidelläni, etenevän hiljaa rinnalleni ja tulevan melkein leukani alle; kääntäessäni katseeni niin alas kuin suinkin voin havaitsin siinä tuskin kuusituumaisen ihmishahmon, jolla oli jousi ja nuoli kädessään ja viini selässä. Samalla tunsin, että (arvioni mukaan) ainakin neljäkymmentä samanlaista olentoa seurasi ensinnä saapunutta. Minä olin ylen hämmästynyt ja parkaisin niin äänekkäästi, että kaikki juoksivat säikähtyneinä takaisin; muutamat heistä, kuten myöhemmin sain kuulla, olivat loukkaantuneet hypätessään maahan kupeeltani. Pian he kuitenkin palasivat, ja eräs heistä, joka rohkeni tulla niin likelle, että näki selvästi kasvoni, kohotti ihastellen kätensä ja katseensa ja huusi kimeällä, mutta selvällä äänellä: Hekinah degul. Toiset kertasivat samoja sanoja moneen toviin, mutta minä en silloin saanut selkoa niiden merkityksestä. Minä makasin kaiken aikaa, niinkuin lukija hyvin arvaa, kovin epämukavasti; ponnistellen onnistuin vihdoin katkaisemaan nuorat ja tempaamaan irti puikot, jotka olivat kiinnittäneet vasenta käsivarttani maahan, kuten havaitsin nostaessani käteni näkyviini. Ankaralla ja tuimaa kipua tuottavalla nykäyksellä minä samassa hiukan hellitin nuoria, jotka sitoivat tukkaani vasemmalta puolelta, ja voin siten kääntää päätäni parin tuuman verran. Pikku otukset pakenivat kuitenkin jälleen, ennenkuin ehdin siepata niitä kiinni. Sitten kaikui erittäin vihlaiseva moniääninen huuto, jonka vaiettua kuulin erään heistä raikuvalla äänellä lausuvan: Tolgo phonac. Samassa sattui vasempaan käteeni suunnilleen sata nuolta, jotka tuntuivat pistelevän kuin neulat; sitäpaitsi he ampuivat vielä nuolisateen ilmoille, niinkuin meillä Euroopassa ammutaan pommeja, ja niistä luullakseni putosi useita ruholleni (vaikka en niitä tuntenut) ja muutamia kasvoihini, jotka heti peitin vasemmalla kädelläni. Tämän nuolisateen tauottua aloin voihkia harmista ja kivusta, ja kun sitten yritin jälleen irroittua, he ampuivat edellistä taajemman yhteislaukauksen, ja muutamat heistä kokivat keihäillään pistää minua kupeeseen; mutta minulla oli onneksi ylläni puhvelinnahkainen költeri, jota heidän aseensa eivät lävistäneet. Pidin viisaimpana levätä liikahtamatta, ja tarkoitukseni oli maata niin yöhön asti, jolloin voisin helposti itseni vapauttaa jo irroittamallani vasemmalla kädellä. Mitä maan asukkaisiin tulee, voin otaksua selviytyväni heidän suurimmistakin sotajoukoistaan, jos kaikki olivat näkemäni soturin kokoisia. Sallimus järjesti kuitenkin asiani toisin. Havaitessaan minun makaavan liikkumatta he eivät enää ampuneet minua nuolillaan, mutta kuulemastani hälinästä tiesin heidän lukumääränsä lisääntyvän, ja suunnilleen neljän kyynärän päästä, vasemman korvani kohdalta, kuului toista tuntia kolketta niinkuin ainakin ihmisten ollessa uutterassa työssä. Kääntäessäni päätäni siihen suuntaan, mikäli kiinnityspuikot ja nuorat sallivat, näin sinne pystytetyn suunnilleen puolenkolmatta jalan korkuisen lavan, jolle mahtui seisomaan neljä maan asukasta. Lavalle johtivat kahdet tai kolmet portaat, ja eräs arvohenkilöltä näyttävä piti tältä korokkeelta minulle pitkän puheen, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Minun on kuitenkin mainittava, että tämä päähenkilö ennen puheensa alkua huusi kolmesti: Langro dehul san (nämä ja aikaisemmin mainitsemani sanat toistettiin ja selitettiin minulle myöhemmin). Sitten tuli kohta suunnilleen viisikymmentä maan asukasta, jotka katkaisivat pääni vasenta puolta kiinnittävät siteet. Niin pääsin kääntymään oikealle ja tarkkaamaan puhujan olemusta ja eleitä. Hän näytti olevan keski-ikäinen ja pitempi kuin kukaan niistä kolmesta, jotka olivat hänen seuranaan. Eräs heistä, hovipoika, joka piteli puhujan laahustinta, oli hiukan pitempi kuin minun keskisormeni; toiset seisoivat kahden puolen, päämiestään tukemassa. Hän esiintyi kaikin puolin puhujana, ja minä voin havaita useita uhkaavia, toisia lupaavia, sääliviä ja lempeitä lausumia. Minä vastasin muutamin sanoin, mutta mitä alistuvaisimmin, kohottaen vasemman käteni ja molempien silmieni katseen kohti aurinkoa, ikäänkuin sitä todistajakseni kutsuen. Kun en ollut laivallakaan enää syönyt suupalaa moneen tuntiin, olin nälkään nääntymässä, ja luonnon vaatimukset tuntuivat niin voimallisina, etten voinut olla osoittamatta kärsimättömyyttäni (kenties vastoin ankaroita sopivaisuussääntöjä) pistämällä sormen suuhuni kerran toisensa jälkeen siten ilmaisten olevani nälkäinen. Hurgo (niin he näet nimittävät suurta herraa, kuten myöhemmin sain tietää) ymmärsi tarkoitukseni varsin hyvin. Hän astui alas korokkeelta ja käski pystyttämään kupeilleni useita tikapuita, joita myöten kapusi toistasataa maan asukasta kulkien kohti suutani taakkanaan täydet eväskorit, jotka oli varustettu ja lähetetty sinne Hallitsijan käskystä heti hänen saatuaan tiedon tulostani. Minä huomasin siinä olevan eri eläinten lihaa, mutta en voinut maistamalla niitä erottaa. Siinä oli lapaa, reittä ja kylkeä, joka muistutti lammasta ja oli varsin hyvin valmistettu, mutta tuskin kiurun siipikynkän kokoa. Minä söin niitä pari kolme yhtenä suupalana ja pistin poskeeni yhtaikaa kolme leipäkyrsää, jotka olivat suunnilleen musketinkuulan suuruisia. He ruokkivat minua parhaansa mukaan, tuhansin tavoin ilmaisten ihailuaan ja ihmettelyään valtavan kokoni ja ruokahaluni johdosta. Sitten osoitin toisella eleellä haluavani juoda. Syönnistäni he olivat jo havainneet, etteivät tässä pienet määrät riittäneet, ja ollen erinomaisen neuvokasta väkeä vipusivat taitavasti ylös erään suurimpia härkätynnyreitänsä, vierittivät sen käteni luo ja avasivat sen pohjan. Minä join sen yhdellä siemauksella, mikä ei ollutkaan vaikeata, koska se ei vetänyt puolta korttelia. Neste muistutti maultaan mietoa Burgundin viiniä, mutta oli paljoa parempaa. He toivat minulle toisenkin härkätynnyrin, jonka tyhjensin samalla tavalla viitaten tuomaan vielä lisää; mutta heillä ei ollut enempää. Kun olin nämä ihmeelliset teot suorittanut, he huusivat iloissaan, tanssivat rinnallani ja toistivat useita kertoja, kuten aikaisemminkin: Hekinah degul. Sitten he viittoen kehoittivat minua heittämään tynnyrit alas, mutta varoittivat sitä ennen väkeänsä väistymään kauemmaksi huutaen äänekkäästi Borach mivola, ja kun astiat sitten nähtiin ilmoilla, kuului yleinen huuto: Hekinah degul. Tunnustaa täytyy, että heidän siinä vatsallani tepastellessaan teki mieleni siepata neljä- tai viisikymmentä ensimmäisinä ulottuvilleni tulevaa ja mätkätä heidät maahan. Mutta muistaessani, mitä olin joutunut kokemaan, vaikka he todennäköisesti eivät olleet tehneet pahintansa, ja heille antamani kunniasanaa (siten näet selitin alistuvaisen käyttäytymiseni), luovuin aivan kohta sellaisista aikeista. Sitäpaitsi katsoin nyt vieraanvaraisuuden lakien velvoittavan olemaan kiitollinen henkilöille, jotka olivat ravinneet minua niin auliisti ja suurin kulutuksin. En voinut kumminkaan mielessäni kyllin ihmetellä noiden kuolevaisten peukaloisten pelottomuutta heidän rohjetessaan nousta kävelemään ruholleni, vaikka toinen käteni oli vapaa, säikkymättä minunlaiseni, heidän silmissään varmaan valtavan olennon pelkkää näkemistä. Vähän ajan kuluttua, heidän huomattuaan, etten enää pyytänyt ruokaa, ilmaantui eteeni korkea-arvoinen henkilö Hänen Keisarillisen Majesteettinsa lähettämänä. Noustuaan oikealle säärelleni Hänen Ylhäisyytensä lähestyi kasvojani mukanaan suunnilleen kahdentoista henkilön muodostama saattue. Hän esitti minulle Hallitsijan sinetillä varustetun valtuuskirjansa tuoden sen aivan silmieni eteen ja puhui noin kymmenen minuuttia osoittamatta minkäänlaista vihaa, mutta eräänlaisin päättäväisin ilmein samalla useat kerrat viitaten loitommalle, kuten myöhemmin havaitsin, kohti puolen peninkulman päässä sijaitsevaa pääkaupunkia, jonne Hänen Majesteettinsa oli neuvoskunnassaan suvainnut määrätä minut kuljetettavaksi. Minä vastasin muutamin sanoin, mutta suotta aikojani, ja tein merkin valtoimena olevalla kädelläni koskettaen sillä toista kättäni (kuitenkin Hänen Ylhäisyytensä pään yläpuolella, koska pelkäsin loukkaavani häntä tai hänen seuruettaan) ja sitten päätäni ja ruumistani siten ilmaisten haluavani päästä vapaaksi. Hän näytti varsin hyvin ymmärtävän, mitä tarkoitin, koska pudisti päätään ja piti kättään asennossa, joka osoitti, että minun oli suostuttava vangittuna kuljetettavaksi. Toisin merkein hän kuitenkin teki minulle tiettäväksi, ettei tulisi puuttumaan ruokaa eikä juomaa ja että kohtelu olisi erinomainen. Minä ajattelin jälleen yrittää katkaista siteitäni, mutta kun tunsin heidän nuoliensa kirvelyn kasvoissani ja käsissäni, jotka olivat aivan rakoilla, ja näin monet niissä yhä kiinni olevat nuolet sekä havaitsin vielä vihollisteni lukumäärän lisääntyvän, viittasin heille, että voivat tehdä minulle, mitä tahtoivat. Sitten Hurgo seurueineen poistui erittäin kohteliain elein ja iloisin ilmein. Pian senjälkeen kuulin yleisen huudon, jossa usein toistuivat sanat Peplom selan, ja tunsin suuren väkijoukon vasemmalla kupeellani hellittävän nuoria sen verran, että voin kääntyä oikealle kyljelle ja helpottaa oloani vapautumalla vedestäni. Se tapahtuikin täysin määrin, suureksi ihmeeksi väelle, joka liikkeistäni havaittuaan, mitä olin aikeissa tehdä, heti hajaantui kahtaalle väistääkseen virtaa, joka syöksyi minusta ankaralla kohinalla. Sitä ennen he olivat sivelleet kasvojani ja molempia käsiäni erittäin hyvänhajuisella voiteella, joka muutamassa minuutissa poisti nuolien aiheuttaman kirvelyn. Nämä seikat ja heidän ruokansa ja juomansa aikaansaama virkistys herättivät minussa nukkumishalua. Minä nukuinkin kahdeksan tuntia, kuten minulle myöhemmin vakuutettiin, eikä ihmekään, sillä lääkärit olivat Keisarin käskystä sekoittaneet unijuomaa härkä tynnyrien viiniin.

Näyttää siltä, että heti sen jälkeen, kun minut oli maihin tuloni jälkeen löydetty rannalta nukkumasta, oli toimitettu pikalähetti viemään Keisarille tietoa asiasta. Keisari oli sitten neuvostossaan päättänyt, että minut oli sidottava kertomallani tavalla (se tapahtui yöllä nukkuessani), että minua varten oli lähetettävä runsaasti ruokaa ja juomaa ja valmistettava ajoneuvot, joissa minut voitiin kuljettaa pääkaupunkiin.

Tämä päätös kenties tuntuu kovin uskaliaalta ja vaaralliselta, ja varmaa on, ettei niin menettelisi yksikään Euroopan ruhtinas samanlaisessa tilanteessa, mutta se oli nähdäkseni sittenkin erinomaisen viisas ja jalo päätös. Jos näet tämä väki olisi yrittänyt surmata minua keihäillään ja nuolillaan minun nukkuessani, olisin epäilemättä tuntenut heti herätessäni kipua, joka olisi voinut kiihtää kiukkuani ja voimaani siihen määrään, että olisin kyennyt katkomaan siteeni, ja koska he siinä tapauksessa eivät olisi voineet minua mitenkään vastustaa, ei heidän myöskään olisi sopinut odottaa mitään armoa.

Tämä kansa on erinomaisesti perehtynyt matematiikkaan ja saavuttanut suuren valmiuden mekaanisissa töissä saaden avustusta ja rohkaisua Keisarilta, joka on kuuluisa tieteiden suosija. Tällä ruhtinaalla on useita pyörien varassa liikkuvia ajoneuvoja, joita käytetään tukkien ja muiden painavien esineiden kuljetukseen. Hän rakennuttaa usein suurimpia sotalaivojaan, joista muutamat ovat yhdeksän jalan pituisia, metsässä, missä rakennuspuut kasvavat, ja kuljetuttaa ne sitten näillä siirtolaitteillaan merenrantaan, kolmen tai neljänkin sadan kyynärän päähän. Viidellesadalle kirvesmiehelle ja insinöörille annettiin heti tehtäväksi valmistaa kaikkia entisiä suurempi kuljetuslaite. Sen muodosti puinen kehys, joka kohosi kolme tuumaa maasta, suunnilleen seitsemän jalan pituinen ja neljän levyinen, ja liikkui kahdenkolmatta pyörän varassa. Kuulemani huuto tervehti tätä saapuvaa kuljetuslaitetta, joka oli nähtävästi lähtenyt liikkeelle neljä tuntia maihintuloni jälkeen. Se tuotiin minun makaavan viereen. Pahin vaikeus oli kuitenkin siinä, miten saataisiin minut nostetuksi ja ajoneuvoihin sijoitetuksi. Sitä tarkoitusta varten pystytettiin kahdeksankymmentä jalan korkuista paalua ja kiinnitettiin erittäin lujat purjelangan vahvuiset köydet koukuilla lukuisiin siteisiin, joilla työmiehet olivat vyöttäneet niskani, käteni, ruhoni ja jalkani. Nämä köydet liikkuivat useiden paaluihin kiinnitettyjen väkipyörien varassa ja niitä vetämässä oli yhdeksänsataa väkevintä miestä. Ei kulunut kolmeakaan tuntia, kun minut oli kohotettu, laskettu kuljetuslaitteisiin ja sidottu niihin kiinni. Kaiken tämän minä tiedän ainoastaan kuulemalta, koska juomaani sekoitettu nukuttava lääke piti minua koko toimituksen ajan sikeässä unessa. Viisitoistasataa Keisarin jykevintä hevosta, kaikki suunnilleen puolenviidettä tuuman korkuisia, oli valjastettu vetämään minua pääkaupunkiin, joka, kuten jo sanoin, sijaitsi puolen peninkulman päässä.

Kun olimme olleet matkalla noin neljä tuntia, herätti minut sangen naurettava seikka. Ajoneuvot oli hetkeksi pysähdytetty, koska tahdottiin korjata jotakin epäkuntoon joutunutta kohtaa, ja parin kolmen nuoren miehen teki mieli nähdä, miltä minä näytin nukkuessani. He kapusivat ajoneuvoihin, lähenivät erittäin varovasti kasvojani, ja eräs heistä, kaartinupseeri, pisti vasempaan sieraimeeni teräväkärkisen lyhyen säilänsä, joka kutitti nenääni kuin oljenkorsi ja sai minut ankarasti aivastamaan. Sitten he hiipivät huomaamattani pois, ja minä sain vasta kolmen viikon kuluttua kuulla, minkätähden olin herännyt aivan äkkiä. Sen päivän iltapuolella kuljimme vielä pitkän taipaleen ja pysähdyimme vihdoin yöksi. Kummallakin puolellani oli viisisataa vartiosotilasta, puolet soihduilla ja toiset puolet jousilla ja nuolilla varustettuina, valmiina ampumaan minua, jos aikoisin liikahtaakaan. Seuraavana aamuna auringon noustessa lähdimme jälleen matkaan ja saavuimme puolenpäivän tienoissa kahdensadan kyynärän päähän kaupungin portista. Keisari ja hänen koko hovinsa tulivat meitä vastaan, mutta korkeat upseerit eivät millään muotoa sallineet Hänen Majesteettinsa saattavan korkeata henkilöänsä vaaraan nousemalla ruumiilleni.

Siinä, mihin ajoneuvot pysähtyivät, sijaitsi vanha temppeli, jota pidettiin suurimpana koko kuningaskunnassa. Muutamia vuosia aikaisemmin sen oli saastuttanut luonnoton murha, ja koska tämä uskonintoinen kansa piti sitä auttamattomasti häpäistynä, se oli otettu maalliseen käytäntöön ja kaikki koristukset ja sisustuslaitteet oli korjattu pois. Oli päätetty, että minun tuli asua tässä rakennuksessa. Pohjoiseen päin avautuva valtaportti oli suunnilleen neljän jalan korkuinen ja melkein kaksi jalkaa leveä, joten voin siitä helposti ryömiä. Portin kummallakin puolella oli pieni akkuna tuskin kuuden tuuman korkeudella maasta; vasemmanpuoliseen kiinnittivät Hallitsijan sepät yhdeksänkymmentäyksi ketjua, jotka muistuttivat eurooppalaisten naisten kellonvitjoja ja olivat suunnilleen niiden pituiset. Ne kiinnitettiin vasempaan jalkaani kuudellaneljättä munalukolla. Vastapäätä tätä temppeliä, suuren valtatien toisella puolella, kahdenkymmenen jalan etäisyydessä, kohosi ainakin viiden jalan korkuinen torni. Siihen nousivat Keisari ja useat hänen hovinsa korkeimmat herrat voidakseen katsella minua, kuten minulle kerrottiin; minä näet en voinut nähdä heitä. Laskettiin, että toistasataatuhatta maan asukasta tuli ulos kaupungista samassa tarkoituksessa, ja luulenpa, että vähintään kymmenentuhatta nousi aina kerrallaan tikapuita pitkin ruholleni vartiosotilaista huolimatta. Pian annettiin kuitenkin julistus, jossa se kiellettiin kuoleman uhalla. Havaittuaan, että minun oli mahdoton katkaista kahleitani, työmiehet leikkasivat poikki kaikki siteeni, ja minä nousin seisomaan, mieli ylen haikeana. Sitä hälinää ja hämmästystä, joka väkijoukossa syntyi, kun nähtiin minun nousevan ja kävelevän, on mahdoton kuvailla. Vasempaa jalkaani kahlehtivat ketjut olivat suunnilleen kahden kyynärän pituiset, joten voin astella eteen- ja taaksepäin puoliympyrässä, vieläpä, kun ne oli kiinnitetty neljän tuuman päähän portinpielestä, ryömiä temppeliin ja maatakin siellä pitkin pituuttani.

TOINEN LUKU

Lilliputin Keisari tulee erinäisten korkeaan aateliin kuuluvien henkilöiden saattamana tapaamaan vangittua. Keisarin henkilön ja asun kuvailua. Oppineet miehet saavat tehtäväkseen perehdyttää tekijää kieleensä. Hän saavuttaa suosiota lauhkealla luonnonlaadullaan. Hänen taskujansa pengotaan ja hänen säilänsä ja pistoolinsa otetaan häneltä pois.

Noustuani taas jaloilleni katselin ympärilleni, ja täytyy tunnustaa, etten ole milloinkaan katsellut hupaisempaa näkymöä. Koko seutu näytti pelkältä puutarhalta, ja aidatut pellot, jotka yleensä olivat neljänkymmenen neliöjalan laajuiset, muistuttivat kukkalavoja. Vainioitten keskellä oli siellä täällä pienoismetsiä, joiden korkeimmat puut olivat arviolta seitsemän jalan pituisia. Vasemmalla näkyvä pääkaupunki oli kuin maalattu kaupunkinäköala teatterissa.

Luonnollinen tarve oli jo muutamia tunteja sanomattomasti minua ahdistanut, mikä ei ollut ihmekään, kun en ollut pariin päivään itseäni keventänyt. Olin pahassa pinteessä toisaalta ankaran tarpeen, toisaalta häveliäisyyden kiusatessa. Paras mieleeni juolahtanut keino oli ryömiä asumukseeni, ja niin minä sitten teinkin, suljin portin jälkeeni, menin niin kauas kuin kahleeni sallivat ja vapautin ruumiini tuosta kiusallisesta rasituksesta. Tämä oli kuitenkin ainoa kerta, jolloin tein itseni vikapääksi niin siivottomaan tekoon, ja tahdonpa toivoa vilpittömän lukijan antavan minulle jossakin määrin anteeksi harkittuaan tarkoin ja puolueettomasti asiaani ja pahaa pulaani. Tästä lähtien oli minulla tapana heti noustuani selviytyä seikasta ulkosalla, niin kaukana kuin kahleeni suinkin salli, ja joka aamu pidettiin asianmukainen huoli siitä, että kaksi siihen toimeen määrättyä palvelijaa kuljetti työntökärryillä pois tuon pahennustaherättävän aineen, ennenkuin alkoi saapua vieraita. En olisi näin laajasti käsitellyt asiaa, joka kenties ei näytä ensi silmäyksellä kovinkaan merkitsevältä, ellen olisi katsonut sitä tarpeelliseksi julkisesti puolustaakseni mainettani, mitä tulee siivollisuuteen; muutamat panettelijani näet kuuluvat suvainneen tämän ja toisten tapausten nojalla pitää sitä epäiltävänä.

Tuon seikkailun tultua päätökseen minä lähdin jälleen ulos huoneestani, koska kaipasin raitista ilmaa. Keisari oli jo laskeutunut alas tornista ja ratsasti minua kohti. Se oli kumminkin käydä hänelle kalliiksi, sillä ratsu, joka tosin oli hyvin harjoitettu, mutta aivan tottumaton sellaiseen vuorena liikkuvaan olentoon, karkasi takajaloilleen. Ruhtinas, oivallinen ratsastaja, pysyi kuitenkin satulassa, kunnes hänen seuralaisensa kiiruhtivat luo ja pitelivät ratsua suitsista, jotta Hänen Majesteettinsa voi astua maahan. Satulasta laskeuduttuaan hän tarkasteli minua kovin ihmeissään joka puolelta, pysytellen kuitenkin kahleeni pituutta kauempana. Hän käski jo varautuneiden keittäjiensä ja kellarimestariensa antaa minulle ruokaa ja juomaa, ja he siirsivät ulottuvilleni eräänlaisia pyörillä liikkuvia ajoneuvoja. Minä kävin niihin käsiksi ja tyhjensin ne pian kaikki. Kahdessakymmenessä oli ruokaa ja kymmenessä juomaa; ensinmainituista sain jokaisesta pari kolme hyvää suupalaa ja savipullosissa olevan juoman kumosin ajoneuvoihin tyhjentäen ne yhdellä siemauksella, kaikki kymmenen yhteen menoon. Keisarinna ja korkeat prinssit ja prinsessat, lukuisien ylhäisten naisten seurassa, istuivat hiukan loitompana vaunuissaan; mutta mainitsemani tapaturman sattuessa Keisarin ratsulle he astuivat maahan ja lähestyivät Hänen Majesteettiansa, jota nyt käyn kuvailemaan. Hän on melkein kynteni leveyttä pitempi kuin kukaan hänen hovilaisistaan, ja yksin tämä seikka on jo omansa herättämään katselijoissa pelonsekaista syvää kunnioitusta. Hänen piirteensä ovat ankarat ja miehekkäät, huuli itävaltalainen ja nenä kyömy, iho oliivinkarvainen, ryhti suora, ruumis ja kaikki jäsenet suhteelliset, liikkeet sievät ja käytös majesteettinen. Hän oli jo ehtinyt kukoistusaikansa ohi, kahdeksankolmatta ja kolmen neljänneksen ikään, ja oli hallinnut suunnilleen seitsemän vuotta erittäin onnellisesti ja yleensä voitokkaasti. Voidakseni mukavammin häntä katsella paneuduin pitkäkseni, niin että kasvoni olivat hänen kasvojensa tasossa, ja hän seisoi vain kolmen kyynärän päässä; mutta myöhemmin pitelin häntä monet, kerrat kädessäni, joten en voi erehtyä häntä kuvaillessani. Hänen pukunsa oli erittäin koruton ja yksinkertainen ja kuosiltaan jonkinlaista itämaalaisen ja eurooppalaisen välimuotoa; mutta päässä hänellä oli jalokivillä kaunistettu kevyt kultakypäri, jonka harjalla häälyi sulkatöyhtö. Kädessä hänellä oli paljastettu miekka puolustautumista varten, jos minä sattuisin hyökkäämään kimppuun; ase oli melkein kolmen tuuman pituinen, kahva ja huotra olivat timantein koristettua kultaa. Hänen äänensä oli kimeä, mutta sangen kirkas ja selvä, ja minä kuulin sen hyvin seisoessanikin. Hovinaiset ja -miehet olivat kaikki erittäin upeissa pukimissa, joten se paikka missä he seisoivat, muistutti maahan levitettyä, kulta- ja hopeakuvioin kirjaeltua hametta. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa puhutteli minua useat kerrat, ja minä vastasin hänelle, mutta kumpikaan ei ymmärtänyt sanaakaan. Läsnä oli myös muutamia hänen pappejansa ja lakimiehiänsä (päättäen heidän puvuistaan), joiden käskettiin keskustella kanssani, ja minä puhuin heille kaikkia niitä kieliä, joista minulla oli hiukankin aavistusta, nimittäin saksaa, hollantia, latinaa, ranskaa, espanjaa, italiaa ja lingua francaa, mutta kaikki turhaan. Suunnilleen kahden tunnin kuluttua hovi poistui, ja minun luokseni jätettiin luja vartiosto torjumaan rahvaan häikäilemättömyyttä ja todennäköistä ilkeyttäkin; se näet pyrki suin päin mahdollisimman lähelle minua, ja muutamat hävyttömät ampuivat ovenpielessä istuessani nuoliaan, joista eräs oli osua vasempaan silmääni. Mutta silloin eversti määräsi kuusi rauhanhäiritsijää vangittavaksi ja katsoi soveliaimmaksi rangaistukseksi jättää heidät sidottuina minun käsiini. Muutamat hänen sotilaansa tekivätkin niin, tyrkkivät heidät peitsiensä perillä ulottuvilleni. Minä otin heidät kaikki oikeaan käteeni, pistin viisi nuttuni taskuun ja olin aikovinani syödä kuudennen elävältä. Miesrukka parkui kamalasti, ja eversti ja hänen upseerinsa olivat kovin huolissaan, varsinkin kun näkivät minun vetävän esiin kynäveitseni; mutta minä hälvensin kohta heidän pelkonsa: hymyilin leppoisesti, leikkasin kohta poikki hänen siteensä, laskin hänet maahan ja päästin juoksemaan. Toisille tein samoin, ottaen heidät yhden kerrallaan taskustani, ja selvää oli, että sotilaissa samoinkuin kansassakin herätti suurta kiitollisuutta tämä lempeyteni ilmaus, joka kerrottiin hovissa erinomaiseksi edukseni.

Illan tullen minä kömmin hiukan vaivalloisesti asumukseeni, jonka lattialla sitten makasin. Sillä kannalla olivat asiat suunnilleen kaksi viikkoa, mutta tänä aikana Keisari antoi käskyn, että minulle oli valmistettava vuode. Kuusisataa tavallisen kokoista patjaa kuljetettiin asuntoni luo siellä käsiteltäviksi; sataviisikymmentä yhteenneulottua patjaa muodosti riittävän pitkän ja leveän alustan, joita sijoitettiin neljä päälletysten. Ne suojasivat kuitenkin vain kovin puutteellisesti sileäkivisen permannon kovuudelta. Saman arvion mukaan tuotiin minulle lakanoita ja peitteitä, jotka tuntuivat sangen siedettäviltä pitkän ajan kuluessa moniin vaivoihin tottuneesta.

Kun tieto saapumisestani levisi kaikkiin valtakunnan osiin, tuli valtava määrä rikkaita, joutilaita ja uteliaita ihmisiä minua katsomaan. Kylät olivat melkein autioina, ja maanviljelys ja taloustoimet olisivat joutuneet pahoin laiminlyödyiksi, ellei Hänen Keisarillinen Majesteettinsa olisi erinäisillä julistuksilla ja virallisilla määräyksillä ehkäissyt näitä haittoja. Hän käski niiden, jotka olivat minut nähneet, palata kotiinsa ja olla tulematta lähemmäksi kuin viidenkymmenen kyynärän päähän asunnostani, elleivät hankkineet lupaa hovista. Tämä määräys tuotti valtiosihteereille melkoiset sivutulot.

Keisari kutsui tähän aikaan neuvostonsa usein koolle keskustelemaan, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä minuun nähden, ja eräs erikoinen ystäväni, erinomaisen kyvykäs mies, jonka otaksuttiin tuntevan kaikki salaiset asiat yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, vakuutti minulle myöhemmin, että hovi oli ollut minun tähteni monessa pahassa pulassa. Pelättiin, että murtautuisin irti, että ruokkimiseni tulisi ylen kalliiksi ja että siitä voisi koitua yleinen nälänhätä. Toisinaan oltiin sitä mieltä, että piti antaa minun kuolla nälkään tai ampua minua kasvoihin ja käsiin myrkytetyillä nuolilla, jotka piankin tekisivät minusta lopun; mutta toisaalta taas ajateltiin, että niin valtavan haaskan löyhkä voisi aiheuttaa pääkaupunkiin ruton, joka todennäköisesti leviäisi koko valtakuntaan. Näitä asioita parhaillaan pohdittaessa ilmaantui suuren neuvostohuoneen ovelle eräitä armeijan upseereita, joista kaksi luo päästyään kertoivat, kuinka olin kohdellut kuutta ylempänä mainittua rikoksentekijää. Se herätti Hänen Majesteetissaan ja koko neuvoskunnassa minua kohtaan niin edullisen mielialan, että annettiin keisarillinen käsky, jonka mukaan kaikki yhdeksänsadan kyynärän kehässä pääkaupungin ympärillä sijaitsevat kyläkunnat olivat velvolliset toimittamaan joka aamu kuusi härkää, neljäkymmentä lammasta ja muuta ravintoa elatuksekseni, lisäksi suhteellisen määrän leipää, viiniä ja muita juomia, minkä kaiken täsmälliseksi korvaamiseksi Hänen Majesteettinsa antoi rahastollensa osoitettuja maksumääräyksiä. Tämä ruhtinas näet elää pääasiallisesti omista tiluksistaan ja kantaa vain harvoin, erinomaisissa tapauksissa, veroa alamaisiltaan, joiden tulee ottaa osaa hänen sotaretkiinsä omin kustannuksin. Palveluskunnakseni velvoitettiin kuusisataa henkeä, joille myönnettiin ruokaraha elatuksekseen ja rakennettiin varsin mukavat teltat oveni molemmin puolin. Sitäpaitsi määrättiin, että kolmensadan räätälin piti valmistaa minulle maan kuosin mukainen puku, että kuusi Hänen Majesteettinsa etevintä oppinutta perehdyttäisi minua kieleensä ja vihdoin, että Keisarin ja aateliston hevosia ja kaartin joukkoja oli usein harjoitettava minun nähteni, jotta tottuisivat minuun. Kaikki nämä käskyt toteutettiin täsmällisesti, ja suunnilleen kolmen viikon kuluttua olin jo melkoisesti edistynyt heidän kielensä opinnoissa. Tänä aikana Keisari kunnioitti minua monet kerrat käymällä luonani ja suvaitsi auttaa opettajiani minun valistamisessa. Me aloimme jo jotenkin keskustella, ja minä ilmaisin ensimmäisillä oppimillani sanoilla hartaasti pyytäväni häntä päästämään minut vapaaksi, toistaen aneluni joka päivä polvilleni langenneena. Mikäli voin ymmärtää, vastasi hän, että se oli mahdollista ainoastaan ajan pitkään, ettei sitä voitu ajatellakaan kuulematta neuvoston mieltä ja että minun täytyi sitä ennen Lumos kelmin pesso desmar lon emposo, toisin sanoen vannoa säilyttäväni rauhan hänen ja hänen valtakuntansa kanssa. Hän vakuutti kuitenkin, että minua kohdeltaisiin aivan lempeästi, ja kehoitti minua herättämään kärsivällisyydellä ja ymmärtäväisellä käytöksellä hyvää käsitystä itsestäni hänessä ja hänen alamaisissaan. Hän toivoi, etten panisi pahakseni, jos hän antaisi määrättyjen virkamiesten toimeksi tarkastaa minut; minulla näet saattoi olla hallussani erinäisiä aseita, jotka epäilemättä olivat varsin vaarallisia, jos vastasivat niin valtavan henkilön omaa kokoa. Minä sanoin, että Hänen Majesteettinsa tulisi varmaan olemaan tyytyväinen, sillä olin valmis riisuutumaan ja kääntämään taskuni nurin hänen nähtensä. Tämän minä ilmoitin osaksi sanoja, osaksi merkkejä käyttäen. Hän vastasi, että valtakunnan lakien mukaan oli ruumiintarkastus kahden virkamiehen toimitettava, että tiesi sen voivan tapahtua ainoastaan minun suostumuksellani ja avustuksellani, että uskalsi jalouteeni ja oikeamielisyyteeni luottaen jättää heidät haltuuni ja että kaikki heidän takavarikoimansa esineet palautettaisiin minulle maasta lähtiessäni tai korvattaisiin vaatimallani hinnalla. Minä otin molemmat virkamiehet käteeni, pistin heidät ensin nuttuni taskuihin ja sitten kaikkiin muihin taskuihini, lukuunottamatta kahta vyötäryslakkaria ja erästä kolmatta salataskua, joita en halunnut tutkittavan, koska niissä oli eräitä pieniä tarpeellisia esineitä, joilla ei voinut olla mitään arvoa kenellekään muulle kuin minulle itselleni. Toisessa pikkulakkarissani oli hopeakello, toisessa kukkaro ja siinä muutamia kultakolikoita. Saapuneilla virkamiehillä oli mukanaan kynä, mustetta ja paperia ja he laativat tarkan luettelon kaikesta näkemästään. Saatuaan sen valmiiksi he pyysivät minua laskemaan heidät maahan, jotta voisivat jättää luettelon Keisarille. Minä käänsin asiakirjan myöhemmin omalle kielelleni, ja se kuuluu sanasta sanaan näin:

Imprimis. Ison Vuori-Ihmisen (niin selitän sanat Quinbus Flesirin) oikeanpuolisesta nutuntaskusta löysimme mitä tarkimman tutkimuksen jälkeen ainoastaan suuren kappaleen karkeata vaatetta, joka riittäisi matoksi Teidän Majesteettinne avarimman juhlasalin permannolle. Vasemmassa taskussa näimme suuren hopeakirstun, jonka samasta metallista valmistettua kantta me tarkastusmiehet emme kyenneet avaamaan. Halusimme nähdä sen avattuna, ja kun toinen meistä sitten siihen astui, huomasi hän uppoavansa puolisääreen asti eräänlaiseen jauhoon, jota lensi hiukan kasvoihimmekin saaden meidät molemmat ankarasti aivastamaan useita kertoja. Hänen oikeasta liivintaskustaan löysimme valtavan käärön ohuita valkoisia levyjä, jotka oli kääritty päälletysten, suunnilleen kolmen miehen vahvuudelta, sidottu yhteen vahvalla touvilla ja piirretty täyteen mustia kuvioita. Me rohkenemme alamaisimmin otaksua, että ne ovat kirjaimia; jokainen niistä on suuruudeltaan suunnilleen puolet kämmenpohjaamme. Vasemmassa oli eräänlainen kone, jonka selkäpuolesta kohosi kaksikymmentä Teidän Majesteettinne hovin aitausta muistuttavaa pitkää paalua. Me otaksumme Vuori-Ihmisen kampaavan sillä tukkaansa. Emme näet tahtoneet alinomaa häiritä häntä kysymyksillä, koska havaitsimme olevan erittäin vaikeata saada häntä ymmärtämään, mitä sanomme. Hänen keskiverhojensa (niin käännän sanan ranfu-lo, jolla he tarkoittivat polvihousujani) oikeanpuolisessa isossa taskussa näimme onton, suunnilleen miehenmittaisen rautapylvään, joka oli kiinnitetty sitä suurempaan jykevään puukappaleeseen. Pylvään toisesta puolesta ulkoni suuria, eriskummallisiin muotoihin muovattuja rautakappaleita, joiden tarkoitusta emme tunne. Vasemmassa taskussa oli samanlainen kone. Pienemmässä oikeanpuolisessa taskussa oli useita pyöreitä, litteitä, eri kokoisia valkoisen ja punaisen metallin kappaleita; ensinmainituista, jotka näyttivät olevan hopeaa, olivat muutamat niin suuria ja painavia, että virkaveljeni ja minä tuskin jaksoimme niitä kohottaa. Vasemmassa taskussa oli kaksi muodoltaan epäsäännöllistä pylvästä; taskun pohjalla seisoen me yletyimme vaivoin koskettamaan niiden yläpäätä. Toinen niistä oli peitetty ja näytti olevan yhdestä kappaleesta, mutta toisen yläpäässä havaittiin valkoinen pyöreä esine, suunnilleen kaksin verroin päämme kokoinen. Kumpaankin sisältyi valtava teräslevy, jota näyttämään me käskien hänet velvoitimme, koska pelkäsimme niiden olevan vaarallisia laitoksia. Hän veti ne ulos koteloistaan ja selitti meille, että hänen kotimaassaan oli tapana ajaa partaansa toisella ja leikata ruokaansa toisella. Kahteen taskuun emme päässeet. Hän nimitti niitä pikkulakkareikseen, ja ne olivat kaksi hänen keskiverhojensa yläosaan tehtyä pitkää viillosta, jotka kuitenkin puristi tiukasti kiinni hänen vatsansa. Oikeasta pikkulakkarista riippui suuri hopeaketju, jonka toisessa päässä oli ihmeellinen laite. Me kehoittanne häntä vetämään esiin, mitä ketjuun oli kiinnitetty, ja näkyviimme ilmaantui pallo, joka oli puoliksi hopeaa, puoleksi jotakin läpikuultavaa metallia, sillä läpikuultoisella puolella havaitsimme joukon merkillisiä, ympyrään sijoitettuja kuvioita ja luulimme voivamme niitä koskettaa, mutta tuo läpikuultava aine pysähdytti sormemme. Hän toi tuon koneen lähelle korvaamme, ja me kuulimme lakkaamatonta kolketta niinkuin vesimyllystä. Otaksumme, että se on joko jokin tuntematon eläin tai jumala, jota hän palvelee, mutta taivumme enemmän jälkimmäiseen mielipiteeseen, sillä hän vakuutti meille (jos hänet oikein ymmärsimme; hän näet ilmaisee ajatuksensa erittäin puutteellisesti) tuskin milloinkaan tekevänsä mitään kysymättä ensin siltä neuvoa. Hän nimitti sitä oraakkelikseen ja sanoi sen osoittavan jokaisen teon ajan hänen elämässään. Vasemmasta pikkulakkaristaan hän veti esiin verkon, joka olisi melkein riittänyt kalastajalle, mutta oli niin rakennettu, että sitä kävi avaaminen ja sulkeminen kuin kukkaroa. Se olikin hänellä kukkaron virassa, ja me löysimme sieltä useita jyhkeitä keltaisen metallin kappaleita, jotka ovat varmaan äärettömän kallisarvoiset, jos ovat aito kultaa.

Teidän Majesteettinne käskyn mukaan siten uutterasti tutkittuamme kaikki hänen taskunsa havaitsimme hänen vyötäisillään vyön, joka oli tehty jonkin jättiläiseläimen vuodasta. Vasemmalla puolella riippui siitä viiden ihmisen pituinen sapeli ja oikealla kahteen osaan jaettu säkki tai pussi, jonka kumpaankin puoliskoon mahtuu kolme Teidän Majesteettinne alamaista. Toisessa osastossa oli erinomaisen painavasta metallista valmistettuja, suunnilleen meidän pääkoppamme kokoisia palloja tai kuulia, joiden nostaminen vaatii väkevää käsivartta; toisessa osastossa oli kasa jonkinlaisia mustia jyviä, jotka kumminkaan eivät olleet kovin kookkaita eikä painavia, sillä me voimme pitää niitä suunnilleen viisikymmentä kämmenellämme.

Tämä on tarkka luettelo siitä, mitä löysimme tarkastaessamme Vuori-Ihmisen, joka käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja osoittaen asiaankuuluvaa kunnioitusta Teidän Majesteettinne toimihenkilöille. Allekirjoitettu ja sinetillä varustettu Teidän Majesteettinne onnellisen hallituksen yhdeksännenyhdeksättä kuukauden neljäntenä päivänä.

CLEFREN FRELOCK, MARSI FRELOCK.

Kun tämä luettelo oli esitetty Keisarille, käski hän, tosin sangen ystävällisin lauseparsin, minua luovuttamaan mainitut eri esineet. Hän pyysi ensin sapeliani, jonka riisuin vyöltäni huotrineen päivineen. Sillaikaa hän komensi kolmetuhatta miestä valiojoukkojansa (jotka olivat silloin hänen henkivartiostonaan), piirittämään minut laajassa kehässä, jouset ja nuolet valmiina; mutta minä en sitä huomannut, koska katseeni oli kiinteästi tähdätty Hänen Majesteettiinsa. Sitten hän kehoitti minua paljastamaan säiläni, joka tosin oli merivedessä hiukan ruostunut, mutta välkkyi sentään useimmista kohdistaan erinomaisen kirkkaana. Minä tottelin, ja samassa kuului koko sotajoukosta pelon ja hämmästyksen sekainen huuto; aurinko näet paistoi heleästi, ja heijastus huikaisi heidän silmänsä, kun heilutin sapelia edestakaisin kädessäni. Hänen Majesteettinsa, joka on erittäin uljas ruhtinas, ei säikähtynyt niin kovin kuin olin edellyttänyt, vaan käski minun pistämään säilän huotraan ja heittämään sen maahan niin varovasti kuin suinkin voin, suunnilleen kuuden jalan päähän kahleeni ulottuvilta. Sitten hän käski minua luovuttamaan toisen onton rautapylvääni, tarkoittaen pistooliani. Minä vedin sen esiin ja selitin hänen kehoituksestaan sen käytäntöä niin hyvin kuin osasin, latasin sen pelkällä ruudilla, jonka tiivis kukkaroni oli säilyttänyt kastumattomana meressäkin (sellaisen harmillisen mahdollisuuden varalta kaikki varovaiset merimiehet ryhtyvät erikoisiin toimenpiteisiin), kehoittaen Keisaria olemaan pelästymättä ja laukaisin sen ilmaan. Hämmästys oli tällä kertaa paljoa suurempi kuin sapelini välkkyessä. Useita satoja kaatui maahan kuin ukkosen iskemänä, ja Keisarikaan, joka tosin pysyi jaloillaan, ei kyennyt pitkään aikaan tointumaan. Minä luovutin pistoolini samoinkuin olin luovuttanut sapelini, ja sitten ruuti- ja kuulakukkaroni pyytäen pitämään ensinmainittua ainetta loitolla tulesta, koska se voi syttyä pienimmästäkin kipinästä ja räjähdyttää ilmaan keisarinlinnan. Sitten luovutin kelloni, jota Keisari kovin mielellään halusi nähdä. Hän käski kaksi kookkainta henkivartijaansa kantamaan sitä korennon varassa olkapäällään, niinkuin Englannin panimojen ajomiehet kantavat oluttynnyreitä. Hän ihmetteli kovin sen lakkaamatonta meteliä ja minuutinosottajan liikettä, jonka hän hyvin erotti, sillä näiden ihmisten näkö on paljoa terävämpi kuin meidän. Hän kysyi läsnäolevilta oppineilta, mitä he asiasta arvelivat, ja sai erilaisia ja ristiriitaisia vastauksia, kuten lukija arvannee, vaikka en niitä tässä toista; totta puhuen en kyennyt niitä kaikkia täysin ymmärtämään. Vielä luovutin hopea- ja kuparirahani, kukkaroni, jossa oli yhdeksän suurta ja muutamia pienempiä kultarahoja, puukkoni ja partaveitseni, kampani ja hopeisen nuuskarasiani, nenäliinani ja muistiinpanokirjani. Sapelini, pistoolini ja ruutikukkaroni kuljetettiin vaunuilla Hänen Majesteettinsa varastohuoneisiin, muut tavarani jätettiin jälleen huostaani.

Minulla oli, kuten jo mainitsin, heiltä näkemättä jäänyt salatasku, jossa säilytin silmälasejani (minä näet käytän niitä toisinaan, koska silmäni ovat heikot), pientä kaukoputkea ja muutamia muita pikku tarpeita. Kun ne eivät olleet mitenkään Keisarille arvokkaat, en katsonut kunnian vaativan niitä ilmaisemaan, ja sitäpaitsi pelkäsin, että ne voivat joutua hukkaan tai tärvellyiksi, jos luovuttaisin ne pois.

KOLMAS LUKU

Tekijä huvittaa Keisaria ja hänen hoviväkeänsä kumpaakin sukupuolta, sangen harvinaisella tavalla. Lilliputin hovin huvituksia kuvaillaan. Tekijälle taataan vapaus määrätyillä ehdoilla.

Sävyisyyteni ja hyvä käytökseni oli vaikuttanut edukseni Keisariin ja hänen hovilaisiinsa, vieläpä armeijaan ja kansaan yleensäkin, siinä määrin, että aloin toivoa pääseväni aivan pian vapaalle jalalle. Käytin kaikkia mahdollisia keinoja edistääkseni tätä suopeata mielialaa. Maan asukkaiden pelko, että minun taholtani voi uhata jokin vaara, haihtui haihtumistaan. Minä paneuduin toisinaan pitkäkseni ja sallin viiden kuuden tanssia kämmenelläni, ja lopulta uskalsivat pojat ja tytöt tulla tukkaani piilosille. Tällävälin olin oppinut melkoisen hyvin ymmärtämään ja puhumaan heidän kieltään. Keisarin mieleen johtui eräänä päivänä huvittaa minua erinäisillä kansallisilla näytännöillä, joissa tämä väki voittaa kaikki tuntemani kansakunnat sekä taidollaan että upeudellaan. Kaikkein eniten huvittivat minua nuoralla-tanssijat, jotka osoittivat taitoaan suunnilleen kahden jalan pituisella ja kahdentoista tuuman korkeuteen pingotetulla ohuella valkoisella langalla. Lukijan kärsivällisyyteen vedoten rohkenen käsitellä tätä seikkaa hiukan laajemmin.

Tätä huvia harjoittavat ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka pyrkivät korkeihin virkoihin ja suosittuun asemaan hovissa. He totuttautuvat tähän taiteeseen nuoruudestaan saakka olematta aina jalosukuisia enempää kuin hienostisivistyneitäkään. Jonkin korkean viran tullessa avoimeksi joko kuolemantapauksen tai epäsuosioonjoutumisen vuoksi (kuten usein tapahtuu) anoo viisi tai kuusi sellaista virantavoittelijaa Keisarilta lupaa saada hauskuttaa Hänen Majesteettiansa ja hovia tanssimalla nuoralla, ja se, joka putoamatta hyppää korkeimmalle, pääsee avoimeen virkaan. Varsin usein saavat tärkeimmät ministeritkin käskyn osoittaa taitoaan ja siten todistaa Keisarille, etteivät ole kykyään menettäneet. Valtiovarainhoitaja Flimnap saa heittää kipakkaa pingoitetulla nuoralla, ja hän kimpoaa ainakin tuumaa korkeammalle kuin yksikään muu ylhäinen herra koko valtakunnassa. Minä näin hänen tekevän yhteen menoon useita kuperkeikkoja ilmassa, alustanaan puulautanen, jota kannattava nuora ei ollut tavallista englantilaista käärelankaa paksumpi. Ystäväni Reldresal, yksityisten asiain ylisihteeri, on nähdäkseni, ellen ole puolueellinen, valtionvarainhoitajan jälkeen taitavin; muut korkeat virkamiehet ovat jokseenkin toistensa veroiset.

Näissä huveissa sattuu usein onnettomuustapauksia, ja lukuisia niistä on merkitty muistiin. Minäkin olen nähnyt parin kolmen viranhakijan taittavan jalkansa. Vaara on kumminkin paljoa suurempi, kun itse ministereiden käsketään osoittaa taitavuuttansa; yrittäessään olla itseänsä ja tovereitansa ketterämpiä he näet tekevät niin uhkarohkeita temppuja, että heidän joukossaan on tuskin ainoatakaan, joka ei ole pudonnut, ja muutamat heistä ovat pudonneet pari kolmekin kertaa. Minulle vakuutettiin, että Flimnap olisi pari vuotta ennen minun tuloani auttamattomasti taittanut niskansa, ellei eräs Hallitsijan tyyny, joka sattui makaamaan maassa, olisi lieventänyt iskun tuimuutta.

On olemassa eräs toisenlainenkin huvi, joka järjestetään ainoastaan Keisarin, Keisarinnan ja pääministerin läsnäollessa erikoisissa tilaisuuksissa. Keisari laskee pöydälle kolme hienoa, kuuden tuuman pituista silkkilankaa. Eräs niistä on sininen, toinen punainen, kolmas viheriä. Nämä langat ovat tarkoitetut palkinnoiksi niille henkilöille, joille Keisari tahtoo osoittaa erinomaista suosiotansa. Tämä juhlallinen toimitus tapahtuu Hänen Majesteettinsa suuressa juhlasalissa, missä virantavoittelijoiden tulee suorittaa aivan toisenlaisia taidonnäytteitä kuin edellämainitut, temppuja, joihin verrattavaa en ole nähnyt mitään missään vanhan enempää kuin uudenkaan maailman maassa. Keisarilla on kädessään keppi, jota hän pitää vaakasuorassa asennossa, virantavoittelijat lähestyvät toinen toisensa jälkeen ja hyppäävät toisinaan kepin yli, toisinaan taas ryömivät sen alitse edestakaisin, useita kertoja, aina sen mukaan, kuinka keppi nousee tai laskee. Toisinaan Keisari pitelee kepin toisesta päästä ja pääministeri toisesta, toisinaan ministeri saa pidellä sitä yksin. Ken suorittaa tehtävän sukkelimmin ja jaksaa kauimmin hyppiä ja ryömiä, saa palkakseen sinisen silkkilangan, seuraava saa punaisen ja kolmas viheriän. Nämä langat kierretään kahdesti vyötäisille, ja hovissa näkee vain harvoja ylhäisiä miehiä, joilla ei ole koristeena sellaista vyötä.

Armeijan ja kuninkaallisten tallien hevoset, joita oli joka päivä talutettu eteeni, eivät nyt enää arastelleet, vaan tulivat aivan jalkojeni luo yhtään säikkymättä. Minä pidin kättäni maassa, ja ratsastajat antoivat niiden hypätä sen yli; ajoipa eräs Keisarin metsästäjä kookkaalla juoksijallaan kengityn jalkanikin yli — tosiaankin suurenmoinen hyppy. Eräänä päivänä sattui niin onnellisesti, että sain huvittaa Keisaria varsin harvinaisella tavalla. Minä pyysin hänen käskeä tuomaan minulle muutamia kahden jalan pituisia ja tavallisen kävelykepin paksuisia sauvoja. Hänen Majesteettinsa käski ylimetsänhoitajansa antaa asianomaiset määräykset, ja seuraavana aamuna saapui kuusi metsänvartijaa ajaen kukin omaa kahdeksan hevosen vetämää kuormaansa. Minä valitsin yhdeksän sauvaa ja löin ne lujasti maahan, niin että muodostui neliömäinen kuvio, puolikolmatta jalkaa neliöön. Sitten otin vielä neljä sauvaa ja kiinnitin ne vaakasuoraan, suunnilleen kahden jalan korkeuteen maasta. Sen jälkeen sidoin nenäliinani yhdeksään pystysuoraan sauvaan jännittäen sitä joka puolelta, kunnes se oli kuin rummunkalvo. Vaakasuoraan kiinnitetyt sauvat olivat suunnilleen viisi tuumaa korkeammalla kuin nenäliina ja toimivat niinmuodoin suojakaiteena. Saatuani työni suoritetuksi pyysin Keisaria sallimaan kahdenkymmenenneljän miehen parasta ratsuväkeänsä tulla harjoittelemaan tälle kentälle. Hänen Majesteettinsa suostui esitykseeni, ja minä otin miehet käteeni, toisen toisensa jälkeen ratsuineen ja varuksineen, ja lisäksi päällystöä heitä komentamaan. Ehdittyään järjestyä he jakautuivat kahteen osaan, tekivät valehyökkäyksiä, ampuivat tylppiä nuolia, paljastivat miekkansa, pakenivat ja ajoivat takaa ja osoittivat sanalla sanoen mitä parasta sotilaallista kuria. Poikkipienat varjelivat heitä ja heidän ratsujaan putoamasta alas näyttämöltä, ja Keisari ihastui siinä määrin, että käski toistaa huvin monena päivänä perätysten, suvaitsipa vielä kerran minun nostaa itsensä ylös pitämään itse huolta komennosta. Hän sai Keisarinnankin, tosin vasta monien suostuttelujen jälkeen, sallimaan minun ottaa hänet suljettuine vaunuineen käteeni ja pitelemään häntä kahden kyynärän päässä näyttämöstä, niin että hän voi nähdä kaikki, mitä siellä tapahtui. Onneksi ei näissä huveissa sattunut mitään pahaa tapaturmaa. Vain kerran kuopaisi erään kapteenin tulinen ratsu kaviollaan reiän nenäliinaani, kompastui ja kaatui ratsastajineen päivineen. Minä autoin heidät molemmat jaloilleen, peitin reiän toisella kädelläni ja nostin toisella ratsujoukon maahan, samoinkuin olin sen nostanut ylös. Kaatunut ratsu oli venähdyttänyt vasemman lapansa, mutta ratsastaja oli jäänyt vioittumatta. Minä korjasin nenäliinani niin hyvin kuin osasin, mutta en enää uskaltanut luottaa sen kestävyyteen niin vaarallisissa yrityksissä.

Pari kolme päivää ennen vapautumistani olin parhaillaan huvittamassa hovia tällaisilla tempuilla, kun saapui pikalähetti ilmoittamaan Hänen Majesteetilleen, että muutamat hänen alamaisensa, ratsastaessaan niillä tienoilla, mistä minut oli löydetty, olivat nähneet maassa suuren, mustan, muodoltaan sangen oudon esineen, joka peitti suunnilleen Hänen Majesteettinsa makuusuojan suuruisen alueen ja oli korkeudeltaan puolet miehen mittaa. Se ei voinut olla elävä olento, kuten he aluksi olivat otaksuneet, sillä se lepäsi nurmella hievahtamatta, ja muutamat näkijöistä olivat kulkeneet erinäisiä kertoja sen ympäri. Kiipeämällä toistensa olkapäille he olivat päässeet esineen yläpinnalle, joka oli lattea ja tasainen, ja olivat sitä koroillaan koputtaen havainneet sen onteloksi. He rohkenivat alamaisesti otaksua sen kuuluvan Vuori-Ihmiselle ja lupasivat Hänen Majesteettinsa suostumuksen saatuaan noutaa sen vain viiden hevosen voimalla. Minä arvasin heti, mitä he tarkoittivat, ja olin iloinen saadessani tämän tiedon. Haaksirikon jälkeen rannalle päästyäni olin nähtävästi ollut niin hämmentynyt, että olin ennen makuupaikalle saapumista kadottanut hattuni. Soutaessani olin sen kiinnittänyt nyörillä leuan alle, ja se oli ollut päässäni kaiken aikaa uidessani, mutta oli pudonnut tultuani maihin. Nyöri oli nähtävästi jostakin huomaamattani jääneestä syystä katkennut, ja minä olin luullut hattuni pudonneen mereen. Minä pyysin hänen Majesteettiansa käskemään toimittaa sen minulle niin pian kuin suinkin mahdollista ja kuvailin hänelle esineen laatua ja käytäntöä. Seuraavana päivänä saapuivatkin ajomiehet tuoden hatun, joka tosin ei ollut enää kehuttavassa kunnossa. Hakijat olivat lävistäneet partaaseen, puolenkolmatta tuuman päähän reunasta, kaksi reikää, joihin olivat pistäneet kaksi koukkua. Koukut oli kiinnitetty pitkällä nuoralla valjaisiin, ja niin oli hattuani laahattu suunnilleen puoli Englannin peninkulmaa; mutta koska maaperä tässä maassa on erinomaisen sileä ja tasainen, oli hattu vikaantunut vähemmän kuin olin pelännyt.

Kaksi päivää tämän tapahtuman jälkeen Keisarin mieleen johtui huvitella erittäin merkillisellä tavalla. Hän oli antanut määräyksen, että kaikkien pääkaupungissa ja lähitienoilla majailevien joukko-osastojen tuli olla lähtövalmiina, ja pyysi nyt minua seisomaan kolossin tavoin hajasäärin, jalat niin kaukana toisistaan kuin oli helposti mahdollista. Sitten hän käski kenraalinsa (joka oli vanha tottunut johtaja ja suuri suosijani) antaa joukkojen lähteä liikkeelle ja marssia alitseni tihein rivein, jalkaväki neljänkolmatta ja ratsuväki kuudentoista miehen riveissä, rumpujen pauhatessa, lippujen liehuessa ja peitset sojossa. Tähän joukko-osastoon kuului kolmetuhatta jalkamiestä ja tuhat ratsumiestä. Hänen Majesteettinsa antoi määräyksen, että jokaisen sotilaan tuli kuolemanrangaistusta välttääkseen noudattaa mitä soveliainta käytöstä minuun nähden, mutta muutamat nuoret upseerit eivät kumminkaan voineet olla katsahtamatta ylöspäin kulkiessaan alitseni. Ja housuni olivat totta puhuen niin kehnossa kunnossa, että tarjosivat hyvinkin naurun ja ihastelun aihetta.

Minä olin jo lähettänyt niin monta vapauttamistani koskevaa mietintöä ja anomusta, että Hänen Majesteettinsa vihdoin otti asian puheeksi, ensin salaneuvostossaan ja sitten valtioneuvostossa. Pyyntöäni vastusti ainoastaan Skyresh Bolgolam, joka suvaitsi aivan aiheettomasti olla veriviholliseni. Neuvosto teki kuitenkin päätöksen hänen mielipiteestään huolimatta, ja Keisari vahvisti sen. Mainitsemani ministeri oli galbet eli valtakunnan amiraali, nautti hallitsijansa luottamusta ja oli hyvin asioihin perehtynyt henkilö, mutta luonnonlaadultaan äkäinen ja yrmeä. Hänetkin saatiin vihdoin myöntymään, mutta hänen onnistui varata itselleen oikeus sommitella ne artiklat ja ehdot, joiden nojalla minut laskettaisiin vapaalle jalalle ja joiden noudattamiseen minun oli valallisesti sitouduttava. Asiakirjan toi minulle itse Skyresh Bolgolam kahden alisihteerin ja erinäisten huomattavien henkilöiden saattamana. Kun asiakirja oli luettu, vaadittiin minua vannomaan, että tulisin sen määräyksiä noudattamaan. Minun tuli tehdä vala ensin kotimaassani käytetyllä tavalla ja sitten niinkuin heidän lakinsa sääti, nimittäin tarttuen vasemmalla kädellä oikeaan jalkaan ja pitäen oikean käden keskisormea päälaella ja peukaloa oikean korvan nipukassa. Mutta koska lukija kenties haluaa hiukan tutustua tälle kansalle ominaiseen tyyliin ja ilmaisutapaan sekä niihin ehtoihin, joiden nojalla sain vapauteni takaisin, olen kääntänyt asiakirjan sanasta sanaan, niin uskollisesti kuin suinkin mahdollista, ja tarjoan sen täten yleisölle.

GOLBASTO MOMAREN EVLAME GURDILO SHEFIN MULLY ULLY GUE, Lilliputin suurivaltaisin Keisari, koko maanpiirin ilo ja kauhu, jonka alueet käsittävät viisi tuhatta blustrugia (suunnilleen kaksitoista peninkulmaa ympärimitaten) ulottuen maailman äärimmäisille rajoille, kaikkien hallitsijoiden hallitsija, jonka jalat polkevat maan keskipistettä ja jonka pää kohoo aurinkoon; jonka viitatessa maanpiirin ruhtinaitten polvet tutisevat; armas kuin kevätaika, suloinen kuin suvi, hedelmällinen kuin syksy, hirmuinen kuin talvi. Hänen kaikkein ylhäisin Majesteettinsa esittää äskettäin meidän taivaallisille alueillemme saapuneelle Vuori-Ihmiselle seuraavat artiklat, joita noudattamaan hänen tulee sitoutua juhlallisin valoin.

l:ksi. Vuori-Ihminen älköön poistuko alueiltamme hankkimatta suursinetillämme varmennettua lupaa.

2:ksi. Hän älköön rohjetko saapua pääkaupunkiimme ilman meidän nimenomaista määräystämme; hänen saapuessaan varoitettakoon asukkaita kahta tuntia aikaisemmin pysymään asunnoissaan.

3:ksi. Mainitun Vuori-Ihmisen tulee rajoittaa kävelynsä suurimmille valtateillemme. Älköön hän kävelkö niityillä tai viljapelloilla, älköön myöskään paneutuko niihin makuulle.

4:ksi. Mainituilla teillä liikkuessaan hänen tulee noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, jottei polje jalkoihinsa rakkaita alamaisiamme, heidän hevosiansa tai ajoneuvojansa; älköön hän myöskään ottako ketään alamaisistamme käteensä, ellei asianomainen itse siihen suostu.

5:ksi. Jos käy tarpeelliseksi lähettää pikasanoma jonnekin erinomaisen kiireellisesti, tulee Vuori-Ihmisen suostua kuljettamaan sanan viejää hevosineen taskussaan kuusi päivänmatkaa kerran kuukaudessa sekä palauttamaan (jos niin hyväksi nähdään) mainittu sanan viejä vioittumattomana Meidän keisarilliseen läheisyyteemme.

6:ksi. Hänen tulee olla meidän liittolaisemme Blefuscun saarella asuvia vihollisiamme vastaan ja tehdä mitä suinkin voi tuhotakseen heidän laivastonsa, joka parhaillaan varustautuu hyökkäämään kimppuumme.

7:ksi. Mainitun Vuori-Ihmisen tulee joutoaikoinaan auttaa työmiehiämme nostamalla suuria kiviä keisarillisen puiston muuria ja muita keisarillisia rakennuksia varten.

8:ksi. Mainitun Vuori-Ihmisen tulee kahden kuukauden kuluessa jättää tarkka tieto alueittemme rajain pituudesta laskettuna pitkin rannikkoa hänen omien askeltensa arvion mukaan.

Vihdoin taataan mainitulle Vuori-Ihmiselle, hänen juhlallisesti vannottuaan noudattavansa kaikkia ylempänä määriteltyjä ehtoja, päivittäin ruoka- ja juoma-annokset, jotka riittäisivät 1728 alamaisemme elatukseksi, vapaa pääsy Keisarillisen Henkilömme puheille sekä muita suosiomme merkkejä. Annettu palatsissamme Belfaboracissa hallituksemme yhdeksännenkymmenennenensimmäisen kuukauden kahdentenatoista päivänä.

Minä vakuutin valallani ja allekirjoitin nämä artiklat iloisin mielin ja tyytyväisenä, vaikka muutamat ehdot eivät olleetkaan niin kunnioittavat kuin olisin voinut toivoa, mikä seikka johtui yksinomaan valtakunnan amiraalin Skyresh Bolgolamin luihuudesta. Sitten kahleeni kohta avattiin, ja minä pääsin täyteen vapauteen; itse Keisari kunnioitti minua olemalla läsnä tässä toimituksessa. Minä osoitin kiitollisuuttani heittäytymällä pitkäkseni hänen jalkojensa eteen, mutta hän käski minun nousta. Lausuttuaan minulle useita armollisia sanoja, joita en tässä toista, jottei minua syytettäisi turhamaisuudesta, hän lisäsi toivovansa, että osoittautuisin hyödylliseksi palvelijaksi ja ansaitsisin täydellisesti sen suosion, joka oli hänen taholtaan jo tullut ja vastaisuudessa voisi tulla osakseni.

Lukija suvaitkoon huomata, että vapauttamisasiakirjan viimeisessä artiklassa Keisari määräsi minulle taattavaksi ruokaa ja juomaa sellaisen määrän, joka oli riittävä 1728 lilliputilaisen ylläpitämiseksi. Joitakin aikoja myöhemmin tiedustelin eräältä tuttavaltani hovilaiselta, kuinka he olivat johtuneet juuri tuohon lukuun, ja hän vastasi, että hänen Majesteettinsa matemaatikot olivat kvadranttia apunaan käyttäen mitanneet ruumiini korkeuden, havainneet sen kaksitoista kertaa suuremmaksi Lilliputin asukkaiden normaalikokoa ja päätelleet ruumiitten yhtäläisyyden nojalla, että minun ruumiini täytyi olla tilavuudeltaan ainakin 1728 heikäläisen veroinen, joten minä tarvitsin ravintoa niin paljon kuin tuo määrä lilliputilaisia elatuksekseen vaati. Tästä lukija havaitsee, kuinka älykästä Lilliputin väki oli ja kuinka viisaasti ja tarkoin heidän suuri hallitsijansa järjesti valtakunnan taloudelliset asiat.