VI.
Tora ei ollut enää koskaan uninen. Hän oli tuiki pirteä ja remuava, niin että Gunvorilta meni melkein suunvuoro. Hän ei kyllästynyt enää mihinkään. Hän käveli pitkät matkat, hän kyläili, hän ennen kaikkea innostui musiikkiinsa. "Minun voimani ovat kasvaneet", nauroi hän, "niin sanoi opettajattareni. Niin, minä taidan laulaa nyt paremmin. Minä ikäänkuin ymmärrän kappaleet paremmin. Haha, nehän kertovat Michaelista, kaikkein kauniimmat niistä."
Michael — hänet hän kohtasi joka paikassa. Soitossa, kävelyllään yksinäisillä teillä, joilla tuli vastaan vain joku hiljainen talonpoika, jota he eivät tunteneet tai vieraspidoissa, joissa harva tiesi heidän tuntevan toisiaan ja jossa he voivat mainiosti "olla piilosilla"… puhella outojen ihmisten kanssa… jopa hyvin tarkkaavasti… ja samalla heittää toisilleen kaikki, mitä heillä oli: suurin, säteilevin silmäyksin… tahi sipaista sivumennen toisiaan… nopeasti kuin salama… lyhyesti, kuumasti puristaa toistensa kättä.
Joskus tuli Gunvor heidän kanssaan sellaisiin tilaisuuksiin. He uskalsivat monesti hänen mielestään liian paljon.
Gunvor ei muuten erikoisesti pitänyt Michael Holmista, mutta hän saattoi taas toisaalta hyvin ymmärtää, että Tora hänestä piti. Ja syy, miksi Gunvor ei hänestä pitänyt, oli kai se, että hän oli riistänyt Toran häneltä.
Sillä niin oli käynyt. Kun Gunvor nyt tapasi Toraa, sanoi Tora kyllä: "Ah, sinäkö se olet, Gunvor, hauska että sinut tapasin!" Mutta kun Gunvor kysyi, mihin Tora oli menossa, niin täytyihän Toran sanoa, että nyt hänen täytyi mennä kohtaamaan Michaelia, ja Tora hyvästeli ja kiisi tiehensä suurin, hajamielisin silmin.
Kerran iltapäivällä yksin kulkiessaan tapasi Gunvor Elin ja Jannan. Hän pyysi heitä luokseen, ja he tulivat. He istuivat Gunvorin huoneessa. Rouva Kjeld tuli sisään ja jutteli heidän kanssaan jonkin aikaa ja kysyi, haluavatko he teetä. Kyllä, kiitoksia, he halusivat. Tuokion päästä toi vanha Maija teen. Rouva Kjeld oli jo mennyt omalle puolelleen.
Janna kysyi heti Gunvorilta: "Mikä Toralle on tullut viime aikoina?
Hänestä ei lähde järkevää sanaa… Ja mikä loisto-heitukka se muuten
on, jonka kanssa hän kävelee? Mitä hänellä on tekemistä sen kanssa:
Michael Holmin?"
"Onko kukaan heitä nähnyt yksissä, Janna?" kysyi Gunvor.
Oliko kukaan nähnyt! He, hän, Janna ainakin tiesi heidät nähneensä monen monta kertaa. Merkillistä muuten, miten nuo rakastelevaiset aina luulevat, ettei heitä kukaan näe. No, Torahan oli niin touhuissaan herra Holmin seurassa, että tuskin näki tai kuuli muuta.
"Tunnetko yhtään Michael Holmia? Hänhän on polyteknikko…"
"Niinkö on", sihahti Janna, "on varmaan olevinaan jotain sinnepäin. Minä tunnen häntä hieman, ennen hänen Ranskan matkaansa. Hänellä on varmasti aina ollut päämääränä: rikastua naimalla… elellä mukavasti ja viettää hyviä päiviä tässä maailmassa… No niin, viisasta hänen kannaltaan katsoen! Ja Torahan on hyvin kiltti ja rikas tyttö. Onhan hänellä varaa pitää loisto-heitukkata."
"Hyi, Janna, miten sinä sellaista Torasta!" huusi Gunvor, "tietäisitpä, miten hän pitää pojasta."
"Mutta hyvä ihminen, eihän Toralla silti mitään vikaa", käänsi Janna, "onhan hänellä täysi oikeus. Ja Holm on tiettävästikin oikein kunnon mies tavallaan."
Hän keskeytti, ja sitten tuli aivan kuivasti:
"Ja minä luulen, että Tora on aistillinen tyttö… joten uskon, että hän rakastaa Holmia enimmin siksi, että Holm kiihdyttää häntä. Hän on varmasti sekä luja että raffineerattu ja kaikkea mitä vain Tora voi toivoa."
Toiset vaikenivat. He eivät tavallisesti vastanneet, kun Janna esitti suorasukaisuuksia.
Gunvor sanoi viimein:
"En ymmärrä, mistä sinä tuollaista tiedät, Janna."
Janna keikahutti hiukan päätänsä:
"Oh, ei tarvitse heitä kauan katsella nähdäkseen, kumpi heistä on palavampi."
Gunvor vaikeni. Hän ei vastannut, mutta sydämessään hän myönsi Jannan olevan oikeassa. Hänen mieleensä johtui tapaus, jonka hän pari päivää sitten näki kyläiltäessä erään yhteisen tutun luona. Tora ja Michael Holm ja hän olivat jääneet kolmisin erääsen kamariin. He juttelivat siinä. Tora oli loistavalla tuulella. Hän pakisi ja nauroi ja lauloi jonkin säkeen vähän väliä… Mutta yhtäkkiä hän heittäysi Michael Holmin syliin ja suuteli häntä kuin hurja, puristaen kaksin käsin hänen ohimoitaan. Michael hillitsi: "Rakas Tora, oletko sinä hullu? Mitähän neiti Kjeld ajatelleekaan sinusta."
"Mitä Gunvor ajattelee," toisti Tora ja katseli ystäväänsä suurin silmin, "että minä rakastan sinua hirveästi, Michael… miksi hän ei niin ajattelisi?"
Tuntui melkein lapselliselta tuo hänen vastauksensa.
Ei, Tora ei tosiaan käsittänyt, että se saattoi näyttää Gunvorista kummalliselta. Ja sittenkin: eikö Tora ollut oikeassa.
"Tora on suloinen, Janna", sanoi Gunvor hiljaa.
Janna vaikeni hetkisen, vastaten sitten:
"Tietysti hän on suloinen… en tahdo olla halpa… tietysti hän on suloinen."
"Muuten", hän kääntyi vakavana Gunvorin puoleen, "mitenkäpä hän ei olisi suloinen. Hän on rikas ja kaunis ja voi harjoitella musiikkia ja olla miehen seurassa, johon on hurmautunut. Kyllä, suloinen hän on, mutta elkäämme silti tulko sentimentaaleiksi häntä kohtaan."
Gunvor vastasi:
"Elkäämme tulko katkeriksikaan."
Janna huudahti tylysti:
"Niin, elkäämme, Sinä! Sinäkin voit olla varma! varmaan tulee sinullekin prinssisi… No, minä himpun hampun koko prinsseille! Jäänpä vain tälleni."
Ja Janna nauroi kuten näyttääkseen tarkoittavansa sitä mitä sanoi. Ja hänen pienet, vilkkaat silmänsä katselivat vuorotellen Gunvoria ja Eliä, kuten nähdäkseen, etteivät he olleet erehtyneet.
Tuokion kuluttua täytyi hänen lähteä. Hänen täytyi mennä voimistelu-tunnille… koko luokka pikku tyttöjä… "He, viime kerralla oli kaksi poika-vintiötä piiloutunut parveen nähdäkseen millaisia tytöt on voimistelupuvussa. Minä huomasin nuo sissit: Hus, ota kiinni! huusin, ja minä edeltä aika keppi kädessä… ja koko tyttö-pataljoona perästä… He pääsivät ulos, nuo suloiset kavaljeerit… Itse iskin pari kertaa niin että he rääkyivät, ja kaikki tytöt puolestansa. Niin nopsasti se kävi. Sellaista ne sietävät!"
Janna sukaisi vaipan hartioilleen ja pani napit huolimattomasti kiinni, ja mutisi, että hänellä on jo kiire joutuakseen ajoissa, ja lähti Elin kanssa.
* * * * *
Gunvor valvoi sinä iltana kauan. Hän ei ollut yhtään väsynyt. Hän ajatteli Toraa.
Hän ajatteli kauan Toraa, ja ne ajatukset olivat rauhallisia ja ennakkoluulottomia. Olipa Tora järkevä tai ei, olipa Michael Holm sellainen tai sellainen, — mitä haittasi, kun Tora vain rakasti häntä koko olennollaan… oh, Tora oli hehkua, hän oli säveleitä ja hän oli kukkia, ruusuja hän oli. Miten hän oli suudellut Michaelia sinä iltana! Herkeämättä ja silmät auki, tuijotellen hänen silmiinsä, ja sitten ne sulkien, kuten kiidätettäisi häntä tuntemattomiin, — ja miten kädet olivat kietoneet poikaa! Gunvor hengitti syvään. Hän kaipasi itse sellaista kuumaa ilmakehää, kaipasi olla onnekas.
VII.
Sen rauhallisuuden ja sävyisyyden alla, joka oli Gunvorin ulkomuodossa, sykki hehkuva toivo. Hänen harmaissa silmissään oli muutakin kuin tuo uneksiva katse, joka oli painunut ajattelemaan isää, joka oli kuollut, ja ihmettelemään hänen pyhää sieluaan. Niissä oli myös kirkkaampia päivänsäteitä, jotka pilkahtelivat halukkaasti kaikkeen siihen maailmassa, johon ihmiset pyrkivät. Hänen sylinsä oli avoinna sille, jonka hän valitsisi, hänen raskas tukkansa lainehti pitkin ruumis-olennon niskaa ja selkää, hänen jalkansa astelivat lujasti maan kamaralla. Hän tuli päivä päivältä yhä enemmän naiseksi.
Toran kauneus ja onni vaikutti paljon siihen. Ystävättären rakkaus, hänen laulunsa, pehmoinen tuoksui joka häntä ympäröi, hänen silmänsä, jotka tuikkivat ja kimalsivat kuumasti, hänen suunsa, joka puhui haltioituneita sanoja, kaikki lumosi Gunvorin sielua.
Tora oli palannut Gunvorin luo, hän ei voinut elää ilman häntä. Ensi aikoina sen jälkeen, jolloin hän oli tavannut Michael Holmin, oli hän ollut kuuro ja sokea! kaikille muille paitsi hänelle — hänet oli kuin temmattu! toisiin ilmoihin.
Mutta nyt ei Toraa enää häikäissyt. Rakkaudesta oli tullut hänelle säteilevä arkipäivä. Ja tuossa pitkässä, valoisassa hohteessa hän tarvitsi jotakuta, joka kuunteli häntä, hänellä täytyi olla joku, jonka kanssa hän voi sielunsa pohjia myöten puhua siitä elämästä, joka aina ja lakkaamatta poltti häntä, elämästä, joka sai hänet kiihkeästi hengittämään, elämästä, jonka hän tunsi niin voimakkaasti, että usein luuli henkensä lähtevän.
Gunvor kuunteli Toran sanoja; kun he olivat kävelyllä, kun he istuivat kahden joko hänen tai Toran luona, kun he kävivät Toran vanhempien kotona "Huvila Takatalossa…" Yksin päivällispöydässäkin Tora saattoi innostua. Hän kilisti Gunvorin kanssa ja kuiskasi hänelle: "Michaelin malja!" niin oudosti hymyillen, että ukko Pharo aavisti jotain: "Noo, mitäs salahankkeita teillä on?" Silloin saattoi Gunvor kuiskata jälleen: "Kuules, isää, hän ei ole tuhmimpia. Hän arvaa varmastikin jotain… No, pianpa saa tietää" — —
Gunvor kuunteli aina hartaasti Toraa. Silloinkin, kun Tora ei oikein puhunutkaan, vaan hyräili hiljaa tai vain hymyili. Tora oli lumonnut hänet.
Ja kuitenkin… joskus valtasi Gunvorin selittämätön tunne. Toran elämä, rikas ja onnellinen, ikäänkuin loukkasi jotenkin Gunvoria. Se ei ollut suinkaan kaunaa eikä kateutta. Se oli paremminkin elämän ja ilon arastelua, se heräsi hänessä joskus ja veti hänet loitos kaikesta riemusta ja toi kaipuun ja varjon kaipauksen. Kaipuun ehkä pieneen, hiljaiseen kaupunkiin, juuri illan tullen… teille, joka johti penkille vanhain puitten alle… jossa yksinäinen mies istui pikku tyttöineen, joka kyseli kaikellaista… Jokin sana tuon parin puhelusta saattoi kaikua hänen korvissaan; pikku tytön harras kysely ja miehen kärsivälliset vastaukset… Ja kun Gunvor nyt kuunteli menneiden aikain sanoja, niin usein kulki hänen sielussansa tuskallinen surun ja vaivan kaipaus, ja viivähti siinä — kunnes se haipui.
Merkillistä; se haipui jälkeä jättämättä, ilmaisematta, mistä se tuli, minne katosi.
Ja kohta senjälkeen hän taas rakasti Tora Pharoa, tuota tyttöä, joka aina jutteli ilosta, jota tunsi. Niin hänestä oli ihana nähdä yksin Toran huuliakin, jotka janosivat suudelmia, ja hänen valkeita käsiään, jotka halusivat kietoutua Michael Holmin kaulaan.
Ja juuri äskeisten selittämättömän surun hetkien jälkeen tunsi Gunvor rajatonta elämän janoa. Hän halasi iloa, suurempaa kuin oli kellään, koko maailmassa.
VIII.
Tora oli uskonut Gunvorille onnensa. Täytyihän hänen uskoa surunsakin, kun ne lähestyivät.
"Mehän oli päätetty olla salakihloissa vielä jonkin aikaa", sanoi hän kerran. "Michael toivoo nimittäin saavansa erään uuden tiilitehtaan inspehtorin paikan, ja sehän kuulostaa komealta ja on hyvä ottaa huomioon. Meidän poika kullan nimihän ei ole liioin hyvä, ystäväni. Hänhän on antanut rahainkin mennä, eikä ole ansainnut itse mainittavasti… eikä huolinut kiusata itseään juuri… Ja sitten on niinkin, että hänhän on seikkaillut koko lailla… ymmärrät… No, kaikki hän on tunnustanut minulle, ja hänen ei ole ollut helppoa, voin vakuuttaa. Kaikki naisethan ovat kiusanneet häntä rakkaudellaan. Itse olen nähnyt monia kirjeitä… aivan hurjistuneita… he tahtovat olla vaikka hänen orjiaan, sanovat… ja niistä on monta kerrassa hienoa naista… no, jos hän nyt taipui, kukapa olisi hänen asemassaan jaksanut muuta! — Ja sitten; jos hän onkin hukannut rahojaan, mitä se haittaa. Rahaa on minulla, ja rahat ovat sitä varten, että kaksi sellaista miekkoista kuin Michael ja minä niitä käyttäisimme. Ha, vai mitä, Gunvor? Myönnä sinä vaan… ah, minä kyllä tiedän, ettet sinä ja moni muu oikein pidä Michaelista… niin, minä sen huomaan… ei, luonnollisestikaan sinä et tahdo vastustaa häntä, mutta kuitenkin… oh, mutta hänpä on juuri minua varten luotu… hän on makuni mukainen… kova ja hieno yhtaikaa… että säkenet räiskyy, kylmät, salamoivat säkenet. Ah, hän on minun, sellaista minä juuri tahdon."
Sillä kertaa oli Tora rauhallinen; mutta sittemmin hän selitti innoissaan:
"Ei maksa vaivaa pitää kihlausta salassa. Nyt sai isä tietää, että minä seurustelen paljon Michael Holmin kanssa. Huomenna minä kirjoitan hänelle ja kerron kaikki suoraan."
Ja seuraavana päivänä hän tuli ja ilmoitti levotonna:
"Isä on kaupungissa, minä kerroin hänelle kaikki. Hän lievimmin sanoen vastustaa liittoa, luonnollisestikin hän alkoi vanhanaikuisen lorun teikareista, jotka ovat köyhiä kuin rotat ja tahtovat naida rikkaita liikemiesten tyttäriä. Oh, isä on kovin kopea rikkaan liikemiehen arvosta, ehkä liian kopea… mutta nyt se ei auta, minä panen kovan kovaa vastaan. Minä en ilmoissa ikänä anna Michaelille rukkasia."
Ja jälleen hän tuli seuraavana päivänä, kiireesti, heittäysi sohvaan ja puhalsi:
"Huh, millaista elämää! Nyt oli suoraan sanoen pikku sota, Gunvor, ja minä luulen, että minä voitin! Se meni kuitenkin helpommin kuin luulinkaan. Minä kävin isän luona hotellissa. Hän näytti niin juhlalliselta. Sitä 'toimeentuloa' hän taisi ajatella. Minä sanoin: niin, isä, kyllä minä näytän sinulle, että Michael ja minä emme tarvitse noita siunattuja rahoja, joita sinä vain ajattelet. Minä en pyydä sinulta killinkiä! Niin sanon, ja sitä tarkoitankin. Minä annan komeuksille himp-hampun, kunhan vain saan Michaelin. Ne rahat me kyllä saadaan, joita me tarvitaan.
"Isä vastasi hartaasti: 'Rakas Tora, mahdotonta sinä ajattelet. Hänhän on vaatelias, ja mihinkäs sinä olet tottunut! Ettehän te tyhjästä elä. Kun hän vain osaisi tarttua oikein työhön… ruveta ikeesen… Mutta hänpä onkin liian hieno siihen, se kaunis junkkeri.'
"'Kylläpäs, isä', vastasin, 'toki hän tekee työtä, kun minä pyydän. Ja minä annan soittotunteja… usko pois, kyllä se sujuu.'
"'Sinä luulet, Tora, että se sujuu, — oi, jospa niin olisi, mutta minä pelkään, että sinä näet totuuden liian valoisana.'
"Isä sanoi sen hyvin lempeästi ja huolehtivasti. Ja silloinhan minä en saattanut olla sanomatta hänelle, mitä ajattelin: 'Eikö se nyt ole merkillistä, isä, että minun täytyy puhua sinulle tällaista… soittotunneista ja muusta… sinulle, jolla on niin hirveästi rahaa.'
"Silloin isä kohotti nopeasti päätänsä ja vastasi:
"'Minulla on ja ei ole, Tora, muista se! Kaikki varani ovat liikkeessäni. Jos se menestyy, olen rikas, jos se ei menesty, tulee minusta vaikka kerjäläinen. Maailmassa voi sattua mitä tahansa.'
"'Oh, rakas isä, mitä tyhjää. Sinähän olet miljonääri hyvinkin.'
"Silloin isä pudisti päätänsä ja nytkäytti hartioitaan, teeskennellen, ymmärräthän, kuten ainakin varma kauppias.
"'Olen minä miljonääri, hyvinkin', sanoi hän vain.
"'Niin oletkin… minä olin eräässä seurassa tunti sitten… Ja siellä jutteli eräs nuori asianajaja siitä, miten mahdottoman rikas sinä olet, ja siihen minä nauroin; 'paljonko tarjoatte hänestä!' sanoin. 'Oh, neiti, miljoonan puhtaassa rahassa', vastasi hän aivan vakavasti, 'ja luulenpa sillä kaupalla sievoisesti voittavani.' Mitäs nyt sanot, isä?'
"'Kun olisit myynyt minut', vastasi isä hiljaa. 'No, totta puhuen, Tora, katsastetaan nyt asiaa. Jumala sinua siunatkoon', sanoi hän viimein, ja sitten hän suuteli minua, isä rakkaani.
"Joten ymmärrät, Gunvor, että hän on pohjaltaan hyvä. Vakava ja arvelevainen kyllä, mutta kuitenkin hyvä. Oh, hän kyllä tuntee minut, me ollaan oikeastaan kovin hyviä ystäviä, isä ja minä. Ja kyllä kaikki onnistuu, saathan nähdä."
IX.
Nuorisoa on vaihtelevaa ja moninaista. Katsokaa sitä sen monissa muodoissa. Kas, tuossa tulee voitokas nuorukainen: hän näkee ihanan tiensä avoinna, hän ryntää suoraan kaikkiin elämänihanuuksiin, hän keinuu kuin prinsessa elämästä autuaana kultavaunuissaan, häntä palvelevat kaikki, häntä ymmärtävät, kadehtivat kaikki. "Sellaisen sen nuoren pitää olla", sanovat vanhukset…
Mutta kas tuolta tulee pettynyt nuorukainen. Hän näki, että hänen kaikki tiensä oli tukettu, siksi hän etsii syrjäteitä, siksi käy yksinään ja vaieten. Häntä ei palvele kukaan, häntä pilkkaa moni. "Miksi hän ei ole iloinen ja laulele?" sanovat vanhat, "kun me oltiin nuoria, niin me oltiin iloisia. Maailma taantuu yhä."
Tuolta tulee uusia joukkoja, jotkut riemuitsevat, jotkut taistelevat, surevat, toiset hiipivät kumarassa toisten perästä, jo äidin kohdusta onnettomuuksien leimaamina.
Ja yhä tulee laumaa. Toiset tavoittelevat yhtä, toiset toista. Jotkut tahtovat tulla rikkaiksi, toiset halaavat rakkautta, toiset kunniaa. Mutta useimmat eivät tahdo omistaa mitään erikoisesti; he tahtovat elämän kaikkineen mitä siinä uskovat olevan.
Mutta tunnetkos, miten nuo parvet elävät. Sekä helvetin että taivaan lapset. Tunnetko, miten heidän verensä on levoton. Rakasta heidän elämäänsä kaikissa sen muodoissa; sillä se värähtelee ja taistelee. Rakasta tuota kuohuvaa kultavaunujen prinsessaa — rakasta myöskin noita mykkiä ja kumarapäitä. Elämänpalo ja nuoruuden into antaa kumpikin heille annettavansa: remuavan riemun ja vaikenevan tuskan.
Väkeväin ihmisten nuoruudenliekki palaa kauan. Hapset saattavat harmeta, mutta silmä kiiluu yhä värähtelevästä sielusta. Mutta viimein ottaa ikä osansa. Ja ihminen asettuu hiljaa paikoilleen, ja levähtää. Mutta illan kylmetessä ympärillä he ajattelevat moninaista. Ja moni mennyt muuttaa väriään. Moni, joka oli liian kalpea, punertuu, ja moni haalistuu.
Ja hän näkee auringon nousevan ja laskevan. Hän näkee talvet ja kesät ja keväät ja syksyt. Hän näkee kukkien kuihtuvan, minkä hän on nähnyt lukemattomia kertoja, ja hän näkee tuttujen kuolevan. Hän näkee nousevan uusia polvia, jotka ovat hänelle vieraita. Ja vihdoin hän seisoo yksin ja katselee ympärilleen, ja hänestä tuntuu, että itse päiväkin on kylmempi kuin oli silloin, kun hän oli nuori.
* * * * *
Sillä hiljaisella kadulla, jonka varrella rouva Kjeld asui, kuului joskus ohiajavain rattaiden räminää, tai jokin nuori, hilpeä ääni, joka nauroi ja jutteli niin remakasti, että se ikäänkuin keskeytti hetkiseksi hiljaisuutta. Ja etehisen viereisessä huoneessa joskus vielä juttelivat ja nauroivat Gunvorin ystävättäret…
Niin, he nauroivat ja elivät, kun taas rouva Kjeldin kamarissa oli hiljaisuus. Siellä ikäänkuin päivä alkoi laskeutua. Rouva Kjeld istui suuressa nojatuolissaan. Hän istui useimmiten yksinään. Hänellä oli tavallisesti ompelus käsissä, tai hän neuloi. Neula pisti pistoksen toisensa jälkeen, tahi kerä pyöri lakkaamatta kokospähkinän kuoressa…
Joskus kädet väsyivät. Silloin hän nousi ylös ja katsasti kukkia. Siinä ne olivat, hänen lemmikkinsä, joita hän aina oli ymmärtänyt. Ne olivat niin hiljaa ja kasvoivat rauhallisesti ja turvassa. Jokainen vuoden aika antoi omansa. Kevät, kesä ja syksy. Ja talvella nukkuivat kukkaissipulit kääreissään odotellen kevättä.
— Kun päivä vaipui ja hämärä tuli, ei lamppua heti sytytetty. Mutta nyt heräsi muistojen pimeällä hetkellä hiljainen kamari jälleen eloon. Rouva Kjeld istahti pianon ääreen ja soitti ja lauloi. Vanha klaveeri heräsi. Ja sävelet purkausivat vanhasta rinnasta, joka pian oli laulamisen unhoittava. Ja laulut, joita ei kukaan enää tuntenut, nousivat kuin pitkästä unesta ja hypähtivät esille, peloissaan ja kummastellen. Nuo kaksi ääntä, klaveerin ja vanhan rouvan, yhdistyivät kuin merkilliseksi tanssiksi; mutta tuo pari oli nyt kuihtunut, ja silkki oli haalistunut, ja ruusut olivat kelmeät:
Ah, ruusupensas tuoksuaa, on armain kesäkuu…
Ja silloin tällöin tuntui, kuin he olisivat tavoittaneet toisiaan kädestä; mutta värisevät sormet hamusivat harhaan, ja he tanssivat suurella vaivalla tanssin loppuun.
Mut' elomme on haihtuvaa ja veri seisahtuu.
Joskus tuli Gunvor sisään ja istahti kuuntelemaan kunnes äiti lopetti. Hän tunsi nuo äidin pienet laulut. Hän oli kuullut niitä niin monet vuodet. Kerran aikoinaan, hyvin kauan sitten, oli hänen äitinsä laulanut suuriakin lauluja; mutta nyt ei ollut jäljellä muuta kuin nämä hyräilevät säkeet vain — ja ne heikkonivat vuosi vuodelta.
Kun rouva Kjeld lopetti, meni Gunvor hänen luokseen ja suuteli häntä:
"Kiitos laulusta, äiti."
Ja rouva Kjeld nosti silmänsä kuten heräten:
"Sinäkö se, Gunvor?… Minä en kuullut sinun tuloasi."
"Sinähän lauloit, äiti. Niin hartaasti. Ettet kuullut ihan mitään."
Mutta rouva Kjeld ei sallinut siihen koskettaa.
"Hartaasti? Niin, mikä ties!… Mutta nyt on jo pimeä… pannaanpa lamppuun tulta, Gunvor."
Gunvor veti uutimet ikkunan eteen ja sytytti lampun. Ja kamari tuli vielä hiljaisemmaksi kuin päivällä; sillä tuo kellervä lamppu, jonka sydäntä ei koskaan väännetty kovin korkealle, verhosi vanhat mahonkiset huonekalut ja pikku korut puolihämärään.
Ja lampun ääressä istuivat äiti ja tytär keskenään puhellen., Gunvor kertoi äidilleen, mitä nyt oli kokenut. Hän kertoi Torasta ja Jannasta ja Elistä. Hän kertoi Toran kihlauksesta, ja rouva Kjeld nyökkäsi tuontuostakin päätään kuten ilmaisten, että kyllä hän ymmärsi, mitä kuuli. Hänhän oli nähnyt monesti Tora Pharon ja puhellut hänen kanssaan; ja mitä hän hänestä tiesi: Tora oli ainakin kaunis, kelpo tyttö. Kun rouva Kjeld nyt kuuli, miten rohkeasti Tora oli sanonut isälleen, niin rouva Kjeld nyökkäsi: "Kappas, kappas! miten tarmokkaalta hän tuntuu." Ja kun hän nyt kuuli Jannan arvelut, lausui hän ainoastaan: "Oh, sellainen loru ei auta!… kun tyttö nyt kerran on häneen rakastunut… Janna saa heittää järkeilynsä."
Rouva Kjeld ei enää paljoa välittänyt Jannasta. Nuoren tytön "järkeily" oli hänestä huomattavasti vastenmielistä. Joskus oli Gunvor alkanut jutella, että ollappa "sellainen kuin Janna", — siitä rouva Kjeld tuskin piti. Janna piti silloin tällöin luonaan pieniä kokouksia, joissa pohdittiin "ajankysymyksiä". Rouva Kjeld ei pitänyt siitäkään, että Gunvor kävi niissä kokouksissa. Siksi sanoikin rouva Kjeld aina, kun Gunvor lähti tapaamaan Jannaa ja hänen ystäviään: "No, mitähän tärkeää asiaa sitä nyt tänä iltana pohditaan?" Kerran nauratti Gunvoria: "Sinä olet tullut niin kummalliseksi, äiti. Sinun mielestäsi minun pitäisi vain käydä siellä, jossa pidetään hauskaa." Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, sitten hän vastasi: "Oi, minä vain tahtoisin, että sinä olisit nuori, Gunvor. Rakkaani, ole nuori ja iloinen, ja näe kaikki kaunis ja tunne juhlaa."
"Mutta sinä, äiti sinulla ei kai ollut aina kovinkaan hupaista isän kanssa. Sinun oli kai monesti hyvinkin vaivaloista. Oletko unohtanut, että valitsit juuri sen?"
Siihen ei rouva Kjeld enää mitään vastannut.
* * * * *
Vanhuus, hiljaisuus, — kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin taistelevat ja vaivautuvat?
Kun rouva Kjeld tuli ikä-naiseksi, kaipasi hän rauhaa, muistellakseen ja ajatellakseen. Siksi tunsi hän hiljaisuuden läheisyydessään kuin suuren, valkean taulun, johon hänen muistonsa piirsi kuvia. Mutta nuo kuvat, joita hänen muistonsa nyt piirteli, olivat hyvin kauan sitten menneiltä ajoilta. Ja kuvat ilmenivät kauniimpina ja valoisampina kuin ne aikoinaan ehkä olivat hänestä olleet.
Hilpeitä kuvia tuli esiin, hohtaen hetkisen ilmi elävinä, — ja katsoivat jälleen kiireesti. Toiset tulivat ilmi kalpeina ja liikuttivat häntä kuin puolin kuiskattu sävel, jonka ääniä on vaikea eroittaa.
Hän muisti lapsuutensa ja aikaisimman nuoruutensa. Hän muisti hyvän ja hyvinvoivan lapsuudenkotinsa, hän muisti kepsuttelunsa kaduilla ja taloissa. Hän oli kohdannut tämän maailman lapsia, iloisia ja suruttomia, helposti nauravia ja pian kyynelensä kuivaavia. Hän kuuli heidän ääntensä kaiun, noiden vanhain, ystävällisten herrain, nuorten miesten: "Päivää. Emma neiti, tuletteko varmasti kylälle tänä iltana?"… "Päivää, Emma neiti! miten te kukoistatte tänään…" Ne olivat iloista väkeä, kelpo väkeä, ja toivoivat hänelle hyvää… Ja kai joku nuori, virkku mies ajatteli sellaistakin, että Emma Farnerista tulisi hieno emäntä mukavaan kotiin.
Ja itse hän ajatteli ennenkaikkea matkaansa ulkomaille, lauluaan, jota tuhannet ihmiset kiehtoutuisivat kuuntelemaan…
Ja niin hän oli tavannut Kjeldin. Ja hän oli tempautunut irti kaikesta. Noista ystävällisistä ihmisistä, heidän suopeudestaan ja ilostaan, laulustaan ja suuresta maailmasta… hän oli seurannut Kjeldiä hänen kummalliseen elämäänsä, hänen pimeään kirkkoonsa… Sillä vaikka he olivat karkoittaneet hänet kaupungin kirkosta, — kirkossa hän asui, siellä hän oli kotonansa. Mutta siellä oli usein kolkkoa, autiota aina tähtiin saakka, kaukaisiin, juhlallisiin tähtiin.
Voihan olla niin, että hän monta kertaa oli toivonut päiväpaistetta ja kukkia ja keveää iloa ja lempeää kaihoa. Kjeldin luona oli aina hiljaisuus ja valtava tummuus. Hänen valonsa oli purpuraa; se oli liian väkevää muiden ihmisten silmille…
Mitä tapahtui hänelle tähän aikaan? Miksi hän ajatteli sellaista nyt?
Merkillistä, hän ei tuntenut entistä itseään enää…
Olihan hän ollut onnellinen Kjeldineen… Niin, olihan hän aina…
Ja nyt hän ei tahtonut mitään tietää, ei mihinkään vastata… Hän ei tahtonut levottomuutta. Hän tahtoi olla hiljaa. Hän ei tahtonut pulmia ajatella…
Hän tahtoi vain muistella kauan sitten menneitä päiviä…
Hän tahtoi muistella lapsuuden-kotiaan. Auringonsädettä, joka hiveli hänen poskeansa, kun hän katseli kadulle vanhanaikaisten ruutujen läpi, kun ikkunalla neilikat puhkesivat, ja verenpisara riiputti raskaita kukkiaan, joita kukkakepit tukivat. Ja noita ihania päiviä puutarhassa hän tahtoi ajatella, jolloin kirsipuista otettiin marjat. Ja joulupuuta makeisineen, ja monia paketteja ja lahjoja…
Nyt kun lähestyvä vanhuus toi hänelle rauhaa, etsi hänen sielunsa halukkaasti nuoruuden puhdasta huolettomuutta.
* * * * *
Vanhuus ja hiljaisuus — kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin paljon taistelevat ja vaivautuvat?
Antakaamme edes sen, jota rakastamme, olla vapaana.
Kun rouva Kjeld katsoi Gunvoriin, toivoi hän pelkästänsä hyvää, kirkasta päivää. Gunvorin elon ei pitänyt tulla vaikeaksi. Hänen ei pitänyt joutua vakavan taistelun uhriksi. Olihan rouva Kjeld jo itsensä uhrannut… Niin, nainen saattaa uhrata itsensä; mutta hänen lapselleen riittäköön iloa aina.
* * * * *
Antaa päivän mennä. Illan pimeys tuo unen. Silloinpa pikku lapset nukkuvat punoittavin poskin, äidin kävellessä, vaaliessa heitä, ja lauhkeasti tuudittaessa ja laulaessa kehtolaulua, että he nukkuisivat turvallisesti. Kun Gunvor oli pieni, lauloi rouva Kjeld hänelle erästä laulua, jossa kerrottiin, että nyt kanteli äiti lasta, joka oli pieni ja vielä voimaton; mutta kerran on hänen kannettava äitiänsä:
"Kun minä olen pieni, ja sinä olet suuri."
Niin, sinnehän se nyt kallistui. Pian piti Gunvorin olla kiltti hänelle ja vaalia häntä.
Ja rouva Kjeld tiesi kyllä, että hän sitten, kun tulee sairaaksi, saattaa rauhassa asettua levolle ja hengähtää pitkän, lujan tyttönsä turvissa… ihan yhtä levollisesti kuin Gunvor ennen muinoin lepäsi pienenä hänen sylissään ja nukkui ja hengitti elämää.
Vanhuus ja hiljaisuus — kaikki kalpenee! kelmenee…
X.
Sinä vuonna tuli Gunvorille merkkitapaus. Hän rakastui ensi kerran.
Se tunne ei kasvanut seurustelusta ja puhelusta. Se syntyi yhtäkkiä.
Se valtasi hänet vavistuksella.
Se tapahtui eräänä kesäpäivänä, ja vähän aavisti hän aamulla, millaista hänen illalla olisi.
Tora Pharo kävi noutamassa häntä sinä päivänä ulos, ja he kävelivät kierroksensa kuten tavallisesti. Tora puheli paljon lähestyvistä häistään. Michael oli nyt erittäin hyvissä väleissä isän ja äidin kanssa. Isä oli kyllä totinen eikä oikein iloinen; mutta se johtui kai liiasta rasittumisesta. Hän sanoi aina: "Niin, niin — pitäkää vain oikein paljon toisistanne, niin kyllä kaikki onnistuu."
Tora puhui paljon muutakin. Hän puhui myötäjäisvaatetuksista. Siitä tuli kaunis, mutta kuitenkaan niin kaunis kuin hän oli toivonut. Ah, hän oli muun muassa haaveillut hienoja liinaisia, joissa oli pitsit, hyvin paljon pitsejä, ja kaksi kaunista aamupukua hän olisi tahtonut… hän oli ne melkein jo tilannut… paksua, englantilaista raaka-silkkiä… mutta niitä hän ei saanut… hän sai vain kohtalaista kiinalaista… Ei, isä oli hyvin säästäväinen…
Ystävättäret kävelivät yhä. He tulivat viimein satamaan asti. He katselivat laivoja… arvailivat, minne nuo suuret laivat olivat lähdössä…
Aurinko paahtoi meren läheisyydestä huolimatta. Terva juoksi ja tipahteli pitkin pienten, mustain jaalojen kupeita, jotka olivat laiturissa.
He kääntyivät, aikoivat palata kotiin. Eräs nuori mies seisoi kadun kulmassa. Kirkkaassa päiväpaisteessa. Hän oli koko pitkä, mutta varsinkin harteva. Hänen silmänsä olivat tiukat ja kiilsivät valoisasti. Hän tirkisteli vasten päivää. Piirteet voimakkaat ja kauniit. Musta, hieno, sakea tukka. Hän tervehti Toraa, joka hymyili kuin tuttavalle ainakin: "Hyvää päivää".
Kun he menivät ohitse, katsoi nuori mies Gunvoriin. Hän katsoi rauhallisesti, tahtoipa Gunvor tai ei. Ja Gunvor tunsi, tietämättä syytä, että miehessä oli mahti, joka hänet valtasi.
"Kuka se oli?"
"Se oli eräs Michaelin ystäviä, Einar Henning… juristi."
Vähän ajan päästä sanoi Gunvor vitkastellen:
"Sinä puhut usein, että se ja se on kaunis. Minä en melkein koskaan välitä niistä kauniista. Tuo oli kaunis, kuuletkos."
"Niinkö arvelet? Kyllä, onhan hän koko aistikas." Gunvor ei puhellut juuri enää tällä kävelyllä. Mutta vielä pari kertaa hän mainitsi tuota miestä, jonka he olivat nähneet.
Tora katsoi viimein häneen hymyillen.
"Mutta Gunvor! Sinähän taidat olla rakastunut."
Gunvor vastasi rauhallisesti:
"Minä en oikein tiedä, mitä rakastuminen on, Tora. Muuten minä luulen, että jos minä keneen voisin rakastua, niin hän se olisi. Niin uskon."
Tora nauroi kummastellen:
"Jaha… no täytyy tunnustaa… sepäs kävi joutuin! Jospa jo pidät
Einar Henningistä."
Mutta Gunvor ei viimein ottanut siitä puhuakseen:
"Oh, Tora, mitä me tässä loruamme. Minä en todentotta virka enää
Einar Henningin nimeä."
Tora Pharo ei kuitenkaan hellittänyt:
"Oh, Gunvor, tällä kertaa minä en vaan luota sinuun."
"No, jos sitten sanon häntä vain 'siksi', niin oletko tyytyväinen?
Niin luulet minun puhuvan Michaelista…"
He nauroivat molemmat, ja alkoivat pian puhella muusta.
— Mutta minkäpä Gunvor sille voi? Joka päivä kulki hän nyt sitä katua, jolla hän Toran kanssa sinä päivänä oli nähnyt 'sen'. Gunvor ei häntä nyt tavannut. Hän istahti puistikkoon ja tähysteli päiväpaisteisen kadun toiselle puolelle. Paljon kulki kävelijöitä; mutta se ei tullut.
Mutta sitten hän viikon kuluttua kulki aivan toista katua. Ja yhtäkkiä se tulee vastaan. Tulee iloisena ja varmana, ei aavista Gunvorista mitään. Katsoo tiukasti häneen, sillä sellainen hänen katseensa on.
Ja jälleen kuohahtaa Gunvor, ja hänen sielunsa kirkastuu ja hänen huulensa avautuvat kiihkeästi, ja hän haluaa huutaa riemusta.
Gunvor kulkee tietään. Hän ei ehdi paljoa ajatella. Ajatukset tulevat palasittain kuin ihanassa houreessa.
Mutta Tora Pharo puhui sitten harvoin Einar Henningistä, ja aina hän sanoi häntä vain "siksi". Mutta kun hän mainitsee hänestä, hymyilee hän tuskin huomattavasti. Sillä tuo nuori nainen on kuin naiset useimmiten: hän on suudellut satasen kertaa ja rakastanut monta päivää, ja siksi hän on ylpeä ja tahtoo olla Gunvorin neuvonantaja, joka on rakkaudessa niin nuori ja kokematon.
Mutta kerran iltapuolla heidän erotessaan sanoi Tora:
"Tule luokseni huomisiltana, Gunvor… kello 8. Meille tulee muutamia ystäviäni… ja Michaelkin." Ja hän lisäsi: "Ota se kaunein pukusi. Koetaan oikein juhlia."
"Sinähän tiedät, ettei minulla ole parempaa kuin se vihreä, Tora."
"Se somistaakin sinua erinomaisesti. No niin, sinä tulet."
"Kello 8. Kyllä, kiitokset. Tulen mielelläni. Hyvästi, Tora."
"Hyvästi, Gunvor."
He jo erosivat; mutta yhtäkkiä juoksi Tora Gunvorin perästä. Ja hän hymyili ja nauroi ja katseli suurin, onnellisin silmin ystäväänsä:
"No saat sen kuulla, niin sinulla on jotain iloa jo etukäteen. Hänkin tulee, Gunvor kultaseni. Niin juuri, 'se'. Hyvästi, hyvästi… Tervetuloa siis!"
Gunvor jäi seisomaan. Tora juoksi pois, pysähtyi ja viittasi hymyillen hänelle ennenkuin katosi.
— Se ei tuntenut Gunvoria, joka luuli aina häntä tuoksi maltilliseksi ja rauhalliseksi tytöksi, jonka puhe oli vain "kyllä" ja "ei", — eikä muuta.
Sinä iltana Toran luona — hymy vavahteli ja silmät kimalsivat. Hän tunsi itse, ettei hän ollut tavallisensa. Kunhan ei vaan muut huomaisi. Torasta ei hätää; mutta nuo muut.
Aurinko laski. Koko luode paistoi. Ensin väkevän keltaisena — sitten punaisena kuin sakea tuli — ja sitten ruosteenpunaisena… riutui. Gunvorin täytyi katsella päivän laskua. Hänen sielunsa kuohui tunteista. Ah, Jumala, hän rakasti tuota miestä. Rakasti häntä Hänen täytyi vähän väliä hillitä itseään: hänen täytyi olla rauhallinen. Muuten ne varmaan huomaisivat.
He puhelivat kauan yhdessä, hän ja Einar Henning, Einarin lähistöllä hän istui mielellään. Hänet täytti Einarin läsnäolo. Kun Einar hänelle vain puheli, se oli jo liikaa. Gunvor näki, miten Einar riutui ja Gunvor antoi hänen riutua. He puhelivat koko illan yhdessä. Viimein näki Gunvor toisten nousevan mennäkseen. Hänenkin täytyi lähteä. Tora suuteli häntä hymyillen, kun hän poistui.
Vanha Maija ei sinä iltana noutanut häntä Toran luota. Nuoret tyttöset ovat ovelia, kun niikseen tulee. Einar Henning saattoi hänet kotiin, ja nuo tyhjät, pitkät kadut muuttuivat iloisiksi ja liiankin lyhyiksi.
Nyt alkoi tuo nuori leikki näille nuorille. Kevyt nauru ja juttelu kaiken maailman asioista. Ei sanalla ilmaistu, mitä he tunsivat. Mutta he tiesivät sen kumpikin.
Saisko hän tulla tapaamaan neiti Kjeldiä huomenna.
Kyllä, hän tulkoon!
Ja Gunvor nukkui yönsä sikeässä unessa ja heräsi onnellisena. Ja päivä paistoi, ja kesääkin oli loputtomasti tänä vuonna. Ja hän meni Einar Henningiä kohtaamaan. Ja kas, tuolta hän tuli vaaleissaan. Ja tänään hänellä oli vielä napinlävessä punainen ruusu… olipa hän vielä herttainen narri, vaikka oli jo virkamies ja kahdenkolmatta vanha herra… On, hän tiesi kyllä, että punainen ruusu sopi hänen mustan tukkansa väriin ja kasvojensa ruskeuteen ja päivettyneesen tummuuteen.
Nyt alkoivat he kävellä. Ilman päämäärää, vain keväiseen luontoon. He samosivat mäkiä kuin linnut, kuin poikaset, ja ajattelematta päivällisaikaa ja muita porvari-huolia. "Mutta arvaattekos, että kello on kolme, ja että me ollaan täällä ihan sydänmaassa, neiti Kjeld?"
No, ei auttanut peljästyä. Ja hauskaahan oli syödä suolattua lihaa ja juoda piimää talonpoikain pirteissä. Kerran iltapäivällä he tapasivat toisiansa Gunvorin kulmalla, eräällä vanhankaupungin hiljaisella kadulla ja he istuivat puiden alla ja kävelivät pitkin teitä, — ja ennenkuin aavistivatkaan, yllätti heidät harmaa hämy.
Ilta tuli.
Mutta sinä iltapäivänä oli Gunvor kuullut pojan sanovan, miten paljon Einar piti hänestä. Ja hän oli tuntenut Einarin käden vyötäröllänsä, ja hän oli tuntenut hänen huulensa huuliaan vasten, ja Gunvor oli kylpenyt, kiitänyt onnessaan kuin kala meressä, kuin lintu ilmassa, hän oli kotiutunut suureen, puhtaasen onneen, hän oli hekumoinut siinä nuorekkaasti ja ahnaasti.
Kun hän sinä iltana nousi pimeitä kiertoportaita, näyttivät portaat pimeässä hupaisilta, ja porraskäytävän puolipyöreästä ikkunasta hän katseli pienelle pihalle, ja sekin oli soma, valkeine kissoineen, joka tietysti aina istui siellä.
Rouva Kjeld työskenteli yhä lampun ääressä. Hän joi nyt teetä ja puhalteli keittiön hiilipesään, kun Gunvor tuli.
Ja kun Gunvor nyt oli niin onnellinen, niin kävi hänen yhtäkkiä sääli äitiä. Äitihän istui täällä, yksin ja vanhana, kun Gunvor liehui ulkosalla ja oli onnellinen! Hän meni nyt äidin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa: "Odotitko jo minua, äiti?"… "Oh, odotin hetkisen… no, sinä olet tänään niin kovin kiltti äidillesi." "Mutta olenhan aina, äiti." "Kyllä, olethan, siinä minulla ei ole nurkumista." Gunvor suuteli äitiänsä otsalle ja silmiin: "Oi ei, kyllä sinulla on nurkumista vähin, äiti… etenkin nyt viime aikoina"… "Hm, niinkö mielestäsi?… Oh, tietystihän tahdon, että olet ulkosalla, ja että sinulla on hauskaa, Gunvor kulta… joten olen vain hyvilläni, kun olet poissa… Minä niin luotan sinuun… ja", hän hymyili… "enkä hän minä nyt vielä ole sentään tullut niin pieneksi… Sinä muistat sen: 'kun minä olen pieni ja sinä olet suuri'. Sitten sinä kyllä vaalit minua." "Sen teen… ja siihen on niin pitkältä, pitkältä… ja nyt minä vielä olen sinun pikku tyttösi, äiti. Minä tahdon kertoa sinulle… Niin, minulle on tullut sellaista viime aikoina." Viime sanat hän lausui hiljaa. Rouva Kjeld loi silmänsä häneen. Ne olivat tarkkaavaiset. Hän silitteli Gunvorin päätä ja sanoi lujalla äänellä:
"Mikä sinulle on tullut, Gunvor?" Ja sikäli kuin ajatus hänet valtasi, hän tuli yhä tarkkaavammaksi. Hän unohti teen. Hän antoi hiilten sammua, hän tuli ikäänkuin suuremmaksi ja suoremmaksi, ja äidillisen holhoovasti hän talutti Gunvorin sohvalle ja pyysi häntä istumaan viereensä.
Gunvor kertoi, ja rouva Kjeld kuunteli kauan ja vaieten. Vihdoin hän nousi ylös ja veti tyttärensä rintaansa vasten ja suuteli häntä hellästi, — ja kaunis puna syttyi hänen poskipäihinsä.
XI.
Ruispelto aukenee ja hohtaa auringonpaisteessa. Siinä ei ole kirjavia värejä eikä tuoksua, joten se huumaisi. Mutta kun tuuli hengähtää, keinuu koko pelto, ja nuokkuvat tähkät tekevät luotettavan pellon lihava silkki-väriseksi. Ja tuulen suhina siinä on hienointa musiikkia. Niin, mikään sävel ei ole kauniimpaa kuin tuo ruispellon verkkainen suhina.
Gunvor Kjeld oli kuin ruispelto. Hänessä oli kova, kultainen loiste, joka samalla oli hiljaista, salattua riemun ja elämän suhinaa. Iloissaan ja pää pystyssä… ja kumara-päin, kun hän kuunteli hänen sanojaan. Hänen säännölliset kasvonsa, hänen rauhalliset silmänsä, upea, keltainen tukka, kaikki muistutti hohtavasta rukiista. Niin, ehkä hiukset kaikkein enimmin siitä muistuttivat. Nuo kopeat, uskolliset hiukset, joilla ei ollut loppua, jotka tekivät kookkaan tytön ikäänkuin pehmeän näköiseksi, ehkä juonikkaaksikin… Gunvor Kjeld on vakaa tyttö… katso hiuksia ja varo niiden virtaa… ehkei hän sittenkään ole niin tasainen.
Juuri tukkaa Einar Henning aina hohtavin silmin ihaili. Gunvorin täytyi silloin tällöin avata se, antaa hänen kohotella sitä kaksin käsin, jolloin Einar ei kuitenkaan saanut kaikkea käsiinsä mahtumaan. Gunvorin täytyi monta kertaa antaa Einarin kietoa se hänen, Gunvorin, ympärille, kun Gunvor istui paikoillansa, — niin että se vallan peitti hameen vyötärön. Niin että Gunvor oli verhottuna siihen kuin hohtavaan vaippaan.
Tukka se juuri sovitti, kun he joskus riitautuivat. Kuten esim. silloin, kun Gunvorin oli kirjoitettava kirje Einarin isälle, vanhalle kaupunginvoudille erääsen ylämaan kaupunkiin. "Hän on sellainen aristokraatti", selitti Einar, "sinun on kirjoitettava hyvin hienosti." Kas tässä! etkö voisi kirjoittaa siten ja siten… Ja Einar ojensi jotain paperia Gunvorille… Gunvorin kirje kaupungin voudille? Ihan niin, se se oli: Einar oli kirjoittanut kirjeen hänen puolestaan! Kirjeen, jollaista Gunvor ei olisi keksinyt itse. Suorastaan narrillinen kirje: Gunvor halusi näillä, tyttärellisen nöyrillä riveillä, ilmoittaa, miten hurmautunut hän oli siitä, kun tohti kutsua kaupungin voutia "isäkseen" ja yleensä siitä, että hänet huolittiin siihen arvokkaasen sukuun, johon Einar kuului. Ja Gunvor toivoi, että hän Jumalan avulla onnistuisi täyttämään sellaisen vastuunalaisen paikan kuin Henningin puolisona oleminen on, ja hän iloitsi jo toivoessaan pian näkevänsä tuon isän, jota Einar niin suuresti kunnioitti, ja äidin, jota hän niin sydämellisesti rakasti.
Gunvor nauroi: "Kuulehan nyt! Miksi Herran tähden minun täytyy kirjoittaa tällaista? Miksi en minä saisi kirjoittaa sinun isällesi juuri siten kuin haluan ja voin? Kirjoittaa, miten minä pidän sinusta, ja miten minä pidän hänestäkin, koska hän on sinun isäsi."
Einar Henning pudisti päätänsä. "Ei, minä en usko, että sinä osut oikeaan kohtaan. Isä on hyvin ankara muodoista… Kirjoita niinkuin olen suunnitellut, se on viisainta."
Ja Einar nyki hänen hiuksiaan, ja Gunvor silitteli Einarin "turkkia". Ja he nauroivat ja puskivat toisiaan, sillä kummallakin oli tukka mainion tuuhea. Ja Gunvor kirjoitti ja nauroi ja kirjoitti kaikki, mitä Einar tahtoi Herra Jumala, hän kuvitteli jo vanhan kaupungin voudin lukemassa sitä ankarin silmin, arvoisat silmälasit nenällä… ja nyökkäävän myöntävästi päätänsä huomatessaan hänen tyttärellisesti kunnioittavan mielenlaatunsa. Ah, Gunvor piti oikeastaan tuosta ukosta, ja kun hän tulee, on hän kiltti hänelle ja seuraa häntä ja kuuntelee hänen kehoituksiaan ja myöntelee ja lupailee ja iloitsee, siksi että hän on Einarin isä.
Ja hän katsoi syvälle rakkaansa silmiin: "Minä rakastan sinua, Einar! vaikka kaksikymmentä isää! Kaksikymmentä kirjettä!"
Einarkin katsoi häneen. Nuo hänen raskaat silmänsä! Voimasta, ei surusta, raskaat. Hänen vartalonsa, hänen kasvonsa. Vankkaa kotitakousta, niin, lujaa kotitakousta hän oli, — samalla taidetaetta ja hienoja metalleja… raskaita metalleja… rautaa, kuparia, kultaa… niin, paljon jaloa kultaa… tai, mikä parhainta; hän oli lihaa ja verta…
Miten Gunvor piti hänen ihanista silmistään… aina siitä päivästä alkaen, jolloin ne loistivat hänelle auringonpaisteessa, siitä päivästä, jota hän ei voinut unhoittaa.
* * * * *
Einarista ja rouva Kjeldistä tuli hyvät ystävät. Einar kutsui häntä ja Gunvoria teatteriin, ja hän kutsui heitä hauskoille ajeluretkille. Rouva Kjeld oli hieman kuin maailman ulkopuolella, mutta hän ja Einar viihtyivät hyvin yhdessä. Yksin Elin ja Jannankin kanssa Einar oli ystävyksin. Hän istui koko illan kuunnellen Jannan rohkeuksia ja oli hänen kanssaan yhtä mieltä monessakin asioissa.
Yhtämieltä Jannan kanssa?… Oh, johan nyt, sen ymmärtää!… Seuraavana päivänä hän nauroi makeasti, kun Gunvor puhui tuosta yksimielisyydestä. "Jannahan on hassahtava", vastasi Einar vain, "joten siis ei pälkähtäisi päähäni väitellä häntä vastaan. Sellaiset tarmokkaat naikkoset ovat minusta sitäpaitsi aivan yksi ja sama, ja niin naurettavia."
Gunvor vastasi:
"Et kai tarkoita, että Janna on naurettava?"
Einar innostui:
"Et siis luule, että minä sitä tarkoitan? Tietystikin tarkoitan! Ihan täydestä sydämestä! Luonnollisestikin. Hänhän ei ole edes mikään nainen. Ei, katsoppas sensijaan Toraa! Hän on nainen. Katsos, miten hän elää rakkaudestaan. Katso, miten hän syrjäyttää kaiken muun silloin! Hän ei ajattele rikkauttaan, ei kuinka kaunis hän on. Hän iloitsee kaikesta, kun Michael Holm rakastaa häntä. Ja katso itseäsi! Sinä olet toista rotua kuin Tora; mutta sinäkin ajattelet minua ennen muuta. Etkö niin teekin? Niin, sellainen olet, ei auta väitellä vastaan."
"Mutta itsepä sanoit, ettei kukaan mies välitä Jannasta… joten onkin parasta, että hän tekee hyödyllistä työtä ja turvaa itsensä."
Einar Henning nykäytti olkapäitään:
"No anna hänen sitten, Jumalan nimessä, turvata itsensä. Kunhan vain säästää meitä muita mieltäkiinnittäviltä loruiltaan. Niitä minä en jaksa kuunnella."
"Oi sinua, viisas Einar! Kun hän tulee tänne uudestaan, niin sinä sanot hänestä samaa kuin ensi kerralla. Puhu suusi puhtaaksi, mitä ajattelet."
"Luuletko minun haluavan torttuja?" vastasi Einar ja hymyili hellästi. Ja hiukan huonolla omallatunnolla uhrasi Gunvor Jannan ja suuteli Einaria monta kertaa ja helli häntä tuhansin kaunein sanoin.
XII.
Toran häät lähenivät lähenemistään. Ne oli päätetty pitää lokakuussa, ja nuori pari aikoi samana iltana matkustaa Parisiin ja Ranskan Rivieralle. Tora oli maininnut nuo nimet kuin mitkä satujen nimet.
Mukavuuden vuoksi oli häät päätetty pitää eräässä pääkaupungin hotellissa. Viimeiseksi olisi tanssiaiset. Morsian tanssisi alammaisesti ensi tanssin miehensä kanssa, sitten pyörähtäisi vähän parhaiden ystäviensä kanssa, ja sitten vielä kerta esille saliin, hyvästelemään juhlaväkeä fanfaarien raikuessa, ja sitten ulos vaunuihin, alas höyrylaivalle, ja pois maailmaan, missä ihana elo kuohui, miehen kanssa, jota hän rakasti niin ettei oikein tiennyt, saiko hän tosiaan niin syöksyä päistikkaa maailmalle hänen seurassaan.
Eräänä päivänä oli jälleen sovittu, että Gunvor menisi tapaamaan Toraa. Mutta kun hän tuli pensionaattiin, tuli emäntä etehiseen ja kertoi, että neiti Pharo oli matkustanut kotiin. Häntä oli käsketty tulemaan heti. "Tietääkö neiti Kjeld muuten vielä mitään?" kysyi emäntä. Ei, Gunvor ei tiennyt. Mutta eikös neiti Pharo ollut puhunut. Ei ollenkaan. Emäntä ei kuitenkaan hellittänyt: Ei, ei tiettävästikään… mutta eikö neiti Kjeld satu ajattelemaan mitään syytä? "Ei", vastasi Gunvor ainoastaan… Emäntä tuntui hänestä hiukan liian innokkaalta. Ehkä hän sen Gunvorin äänestä huomasi. Emäntä kyllä peräytyi heti: "Ei, eipä niinkään! Syynä oli kai se, että halusivat vain tytärtänsä kotona pistäytymään."
Gunvor lähti pois. Emäntä oli ollut hyvinkin kummallinen… rauhaton… Hm, ehkäpä hän pelkäsi menettävänsä parhaan vuokralaisensa.
Kun Gunvor tuli kotiin, oli hänen pöydällänsä kirje. Kirje oli Toralta, ja sen oli kaupunginlähetti äsken tuonut. Gunvor avasi sen ja luki. Siitä ei lähtenyt selvyyttä. "Äiti sähköitti tulemaan kotiin: 'Isä levoton. Tule!… Voi, mikäs nyt on tullut? Kun kaikki on niin parhaillaan. Isää vaivaa kai hermostuneisuus, hän ollut viime aikoina hyvin ärtty ja ei ole saanut unta. Hui, Gunvor, miten kauheaa on muistella tämän elämän vaivoja, kun on oikein onnellinen. No, toivottavasti pääsen kaupunkiin takaisin päivän tai parin päästä."
Gunvor huomasi kirjeestä, että Tora oli huolissaan. Itse hän ei aavistanutkaan seikkaa. Mikähän oli tullut?… Sähköittämällä oikein!… Miten se herra Pharo nyt niin hermostunut… että Toran täytyi tulla heti samana päivänä.
Hän istui parhaillaan kirje kädessä, mietiskellen, kun ovikello soi, ja palvelijatar toi hänelle kortin: Michael Holm. Gunvor nousi ja meni etehiseen. Michael Holm seisoi siellä ja kumarsi: "Anteeksi, neiti Kjeld… saanko puhua sanasen Teidän kanssanne… en häiritse Teitä kauan."
Gunvor avasi perhehuoneen, ja Michael Holm astui sisään. Hän näytti kalpealta ja rasittuneelta.
"Minä alan heti asiasta, neiti Kjeld", sanoi hän, "miksi Tora matkusti kotiinsa? Tiedättekö?"
"Miksi matkusti?" kysyi Gunvor… "minä en tiedä muuta syytä kuin että käskivät… isänsä on kai hermostunut ja sairas."
Michael Holm katsoi terävästi häneen.
"Tiedättekö yhtään, miksi herra Pharo on hermostunut?"
"En… mitähän se lie…?"
"Eikö Tora ole kertonut Teille mitään?"
"Ei, mitäpä hän olisi?… Onko heidän kotonaan mitä tapahtunut?"
Michael Holm ei vastannut. Hän vain kysyi, ja hänen äänessään oli ehkä hänen tietämättään vaativa sävy:
"Te ette siis tiedä mitään, neiti Kjeld?"
"Mutta mitä Te? Mitä minä tietäisin?"
Michael Holm ikäänkuin hillitsi itseään. Hän nyökkäsi ja sanoi karttavasti:
"Ei mitään… kun ette tiedä mitään… Minä en tiennyt, oliko Tora puhunut Teille mitään."
Nyt Gunvor kiihtyi: "Onko Toran kotona mitä tapahtunut?… Niin, kun tuolla tavalla puhutte, niin tottakai tiedätte jotain. Minun piti tavata Toraa tänään. Olisimme puhelleet vähän. Kun minä menin hänen luokseen, hän oli matkustanut… Katsokaa, tämä kirje tuli minulle tänne. Se odotti minua jo täällä. Saatte kyllä sen lukea."
Michael Holm luki kirjeen. Sitten tuli hänestä yhtäkkiä kohtelias mies. Hän hymyili, mutisi, etteihän neiti Kjeld tiennyt mitään, että varmaankin hänelle oli kirje Toralta hänen asunnossaan. Hänen täytyi kiiruhtaa katsomaan.
Hänen kylmä tylyytensä, joka juuri äsken oli ilmennyt, peittyi nyt. Hän hymyili, ja silmiin tuli kuin ystävällinen hohde… "Hän valhettelee, hän valhettelee", ajatteli Gunvor, "ah, miten hän valhettelee kaiken, mitä hänellä on mielessään."
Hän hyvästeli: "Anteeksi tungetteluni, neiti Kjeld", sanoi hän viimein. "Hm, tehän olette Toran paras ystävätär… minä luulin, että Tora olisi kertonut Teille jotain… ainakin vihjannut. Kiitoksia nyt. Tohdinko pyytää Teitä sanomaan terveisiä äidillenne."
Hän poistui kiireesti… Gunvor seisoi paikallaan, pudisti päätänsä.
"Hän oli varmaan salaa raivoissaan", ajatteli hän… "minä alan uskoa, että on tulossa jotain pahaa."
Seuraavana päivänä Gunvor tapasi Einar Henningin. Gunvor huusi heti hänelle: "Tiedätkö mitä, Einar?… onko jotain tapahtunut Toran kotona… Sillä Tora on mennyt maalle, ja illalla tuli Michael Holm luokseni ja tiedusteli, tiesinkö mitään. Hän oli varmaan hyvin jännityksessä, oliko mitä tapahtunut."
Einar vastasi vakavasti: "Oh, tiedänhän minä aina vähän. Eilen kuulin huhuja. Tänään tiedetään se varmaan. Herra Pharo on mennyt perikatoon. Perinpohjainen vararikko."
Gunvor aivan mykistyi; vihdoin hän sai sanotuksi: "Onko Halvor Pharo vararikossa?"
"On… Halvor Pharo. Se kuuluu kummalliselta. Salama kirkkaalta taivaalta… Halvor Pharo on köyhempi tuota tuossa!"
Hän osoitti raihnaista kerjäläisukkoa, joka torkkui surkeana kadunkulmassa.
Einar jutteli lisää. Hän kertoi monta sivuseikkaa, joita oli kuullut virastossaan… Huhuhan kierteli jo kaikkialla… Eräs oli Gunvorille kerrottava, sillä se oli niin hauska. Jo puoli vuotta sitten oli katastroofia ennustanut eräs harmahtava Pharon konttoristi… Bässesen nimeltään. Niin, sanottiin häntä hassuksi, mutta hän mahtoikin olla viisaampi kuin kaikki kaupungin pankinjohtajat, rahamiehet, asianajajat ja kauppiaat yhteensä. Tuo Bässesen oli ihan mahdoton saita otus. Eihän hänellä ollut paljoa palkkaa, mutta jok'ainoa kuu pani hän aina vähän säästöön… Se on: monena vuonna hän oli sijoittanut ne Pharon liikkeesen; mutta kerranpa hän ottikin osansa pois ja vei ne pankkiin. Ja sitten, kuten sanottu, jok'ainoa kuu hän kantoi säästöjään pankkiin. Niin kerran kasööri sanoi hänelle… noin pilalla: "Miksi ette sijoita omaisuuttanne Pharon liikkeesen, herra Bässesen?" Mutta silloin rupesi tuo vanha veijari nauramaan ja nauroi jotakuinkin häikäilemättä: "He he, koreat kiitokset vain… Siihen liikkeesen minä en sijoita pääomiani… ei, koreat kiitokset", kasööri aivan, hölmistyi… "Mitäs puhetta tuo on, Bässesen? Tehän olette vielä hassumpi kuin näytättekään." "Oh, eipä", vastasi Bässesen, "en minä ole niinkään hassu. Ei, kyllä niitä on minua hassumpia…" Ja niin köpitti Bässesen tiehensä… No, mutta kasööri tuntee herra Pharon persoonallisesti, ja hän tapasi hänet kadulla juuri samana päivänä. "Kuulkaas, herra tehtailija", sanoi hän puheltaessa, "mikäs kummallinen mies Teillä on konttorissanne, Bässesen taisi olla nimeltään." "Mitä… ukko Bässesen… ei ole hulluimpia… vanha, viisas rotta, voin Teille vakuuttaa… mutta miksi sitä kysytte?" — "Niin, näettekös, minä kerron… On ikäänkuin velvollisuuteni kertoa, herra tehtailija." Ja sitten hän läimäsi hänelle jutun vasten naamaa! Ja Pharo kalpeni! "Hän mahtaa olla hullu", hän mutisi, "hänhän on hullu". "Niin, ette tiettävästikään voi pitää enää sellaista miestä toimistossanne, herra Pharo." "Enpä en, pois se pitää ajaa." Ja sitten oli herra Pharo oikaissut selkänsä ja hyvästellyt arvokkaasti: "Kiitokset tiedosta, herra pankinkasööri, hyvästi!" "Niin, herra tehtailija… minä toivon, ettei Teistä tunnu siltä, että olen esittänyt asian epähienosti… Minustahan…" Mutta ukko Pharo keskeytti: "Kullakin tapansa… pyydän, kuten sanottu, kiittää teitä tiedosta — hyvästi!" Ja ukko Pharo meni matkaansa, kopeasti kuin kuningas.
"Mutta pankinkasööri Morten Mortensen aprikoi kaiken sen päivää. Ehkäpä hän itsekin oli aavistanut… hän on oikeastaan oikea talonpoikais-kettu… ja hänellä oli ollut oikeastaan aikomus heittää jutulla nuuskaa ukko Pharon silmiin… tarkoitus tuolla ilmoittamis-tavallaan siis… Ja ehkäpä hän nyt muisti, että ukko Pharo oli sanonut Bässeseniä vanhaksi, viisaaksi rotaksi… rotathan ne aina ensiksi huomaavat, milloin laiva alkaa upota.
"Ja sitten sattui, hupaista kyllä, pari viikkoa sen jälkeen, että herra Mortensen oli illalla menossa kotiin, ja näki erään jehun köpittävän samaa katua… se oli konttoristi Bässesen, tosiaan. 'Kas tekös se olette, herra Bässesen, asutteko te täälläpäin?' Kyllä, siellä hän asui. 'Minä tunnustan muuten Teille, Bässesen, että minä silloin samana päivänä kerroin herra Pharolle, miten varomattomasti Te juttelitte siellä pankissa.' Oh, sen kyllä Bässesen tiesi. 'Teidät kai eroitettaneen… vai liekö eroitettu?' Mutta silloin kutisi vanhan veitikan sisuksissa. 'Oh, eipäs', hän vastasi, 'minua ei ole eroitettu, tiedän minä! En ihan erossa vielä, enpä! Hyvästi, herra kasööri, minun täytyy mennä tänne.' No, mitä nyt Morten Mortensen olikaan ajatellut, sen arvaa. Mutta hän teki sen tavattoman teon, että kirjoitti 'Halvor Pharo & Kumppanille', että pankki halusi nähdä liikkeen kirjat ennenkuin suostui laina-anomukseen. No, sellainen on lievimmin sanoen ankara toimenpide. Ja voit arvata, että ukko Pharo vastasi. Hän vaati, että pankin oli julkisesti pyydettävä hänen liikkeeltään anteeksi. Muuten hän piti välejänsä pankin kanssa rikottuina ja oli pakoitettu lakkauttamaan liikeyhteyden.
"Siitäkös pankissa tyrmistyttiin. Morten Mortensen oli mennyt toimimaan omin nokkinsa! Hän kyllä oli pirun pystyvä mies, samainen Morten Mortensen, mutta nyt hän oli pöllö! Johtokunta vimmastui ja vaati, että Morten Mortensenin on joko pyydettävä anteeksi tahi otettava ero! Johtokunta vaati sitäpaitsi selviä perusteita Mortensenilta: miksi hän meni solvaamaan Pharo & Kumpp. liikettä.
"Mutta Mortensen oli itsepintainen. Tiesi, mitä tiesi, sanoi hän, mutta ei voinut tosiaan selvitellä eikä perustella. Eikä ruvennut pyytämään anteeksi. Joten hän päätti erota. Ja erosi. Suu varovasti supussa. Ei puhunut mitään…
"Ja nyt Halvor Pharo & Kumpp. — nurinniskoin… Ja pankin tappiot ovat suuret! Sillä juuri sitä Pharo lypsi viime aikoina ahkerasti. Sehän oli pyytänyt häneltä anteeksi, hm, nythän se ei voinut hänelle sanoa muuta kuin: 'Olkaa hyvä!'… No, kyllä hän kiskoo muitakin muassaan."
"Sehän oli kamalaa", sanoi Gunvor kuin itselleen. "Ja Tora! Tora parka!"
"Niin kyllä… ei tule aivan helpot päivät hänelle nyt… Ja
sellainen roikka Michaelin laskelmiin. Sellainen roikka yli kaiken!
Hänhän luuli saavansa tuossa miljoonan verran… ehkä enemmänkin…
Ja nyt…"
"Hän saa ruveta tekemään työtä", sanoi Gunvor, "ihan tosissaan tekemään… Näin ei hän menesty…"
"Tekemään työtä? hän?" Einar kohotti hymyillen kulmiansa. "Mitä työtä hän rupeisi tekemään? Oh, ei hän ole mikään työmies… Hänkin on omalla tavallansa aika liuvari. Hän on suuri charmööri, rakastettava niille, joita kohtaan näkee kannattavan olla rakastettava… muuten ylpeä ja kylmä kuin pentele. Hän on jonkunlainen elämän keinottelija, koettaa voittaa suurta arpaa, saada siltä peijatuksi mitä haluaa… Mutta heittääppä mukavuuttaan toisen vuoksi, vaikka tavallansa pitäisikin tuosta toisesta — ei, siihen hän ei näppiään pistä, se on varma. Lyhyesti: loisto-liuvari… haluaa ennen muuta loistoa, pitää sentähden rahoista, seurasta, herroista ja naisista… Elää siinä vaahdossa, joka helmeilee suurkaupungin elämän pinnalla… siinä on Michael Holm."
Gunvor vastasi kärsimättömästi:
"Niinhän se ehkä lienee. Mutta nythän hänen täytyy tehdä työtä,
Einar!"
Einar nykäytti hartioitaan.
"Täytyy tehdä? Oh, minä melkein luulen, ettei hän arvele sen maksavan vaivaa. Ajatteles nyt, että vaikka minä istun virastossani ja aherran. Minulla on suunnitelmani. Minä tahdon edistyä. Mutta Michael Holmin kunnianhimo ei ole sellaista. Hän tahtoo, kuten sanottu, elämästä nauttia, sellaisenaan… säästäen mikäli mahdollista ponnistustansa… Ei, ei, ei, tosiaan ei voi tulla mitään hänen ja Toran väleistä nyt. Se loppuu nyt varmaan."
Gunvor huusi: "Mutta Einar, et kai sinä tarkoita, että hän nyt jättää
Toran?"
Einar Henning katsoi rauhallisesti Gunvoriin ja nyökkäsi:
"Tarkoitan, Gunvor kulta. Sitä en ole hetkeäkään epäillyt."
"Oh, mutta et saa sanoa niin, Einar!… Et ainakaan sillä tavalla. Kuten se olisi aivan luonnollista. Sillä eihän se voi olla mahdollista."
"Voi, rakkaani!" Einar puristi hänen käsivarttansa ja pani kätensä hänen käteensä. "Jos sinä olisit ollut rikas ja olisit tullut köyhäksi — minä en koskaan jättäisi sinua sen tähden. Mutta ajatteles Michaelia! Kuvittele häntä uutterana, pyrkivänä työntekijänä, velvollisuus toisensa niskassa! Ei, hän ei ole koskaan aikeitaan salannut. Sen kai Torakin lie ymmärtänyt."
"Hän ei ole sitä ymmärtänyt koskaan, eikä luonnollisesti koskaan ymmärrä, Einar! Minä toivon, ettei uskosi toteudu… Ei nyt enää puhuta tästä, kuules. Saatatko minut kotiin. Minä olen niin väsynyt tuon Toran asian tähden."
Einar Henning saattoi Gunvorin kotiin, he koettivat puhella kuten tavallisesti, mutta mikä lie tullut väliin…
Einar tuli kuin muulloinkin sisään, ja kietoi yhtäkkiä kätensä hänen päänsä ympärille, niin että hän piteli koko hänen uhkeaa tukkaansa käsissään, ja suuteli häntä kauan ja kuumasti. Ja Gunvor vastasi hänen suudelmiinsa, unhoittaen hetkiseksi kaiken.
Mutta sitten hän kohta tuli surulliseksi. Hän suri Toran kohtaloa. Mutta itseäänkin. Einar oli tehnyt hänet surulliseksi. Hän ei pitänyt siitä puhetavasta, joten Einar oli tänään puhunut. Hän ei vuorostaan sellaista kärsinyt!
Puhua Michael Holmin laskelmista siten kuin hän oli puhunut… kuten olisi aivan selvä asia, kokeili ihmisillä tuolla tavalla.
Hän ikävöi Toraa. Hän halusi kirjoittaa hänelle Ja hän otti paperia ja kirjoitti:
"Rakas, rakas Tora!
Minä olen kuullut niin paljon, että olen ihan ymmällä, mikä on totta, mikä ei. Minä vain tiedän, että isäsi ja äitisi aina ovat olleet hyviä minua kohtaan, ja minä tiedän, että minä pidän niin paljon sinusta, Tora, etten jaksa ajatella sinun surevan. Jumalani, miten minä olen huolissani tähtesi, Tora kulta. Ehkä olen enemmän huolissani kuin sinä itse, sillä ehkei seikka ole niin vaarallista kuin luulen. Kun saisin pian nähdä sinua ja puhella kanssasi!
Sinun Gunvor."
Meni päivä, ja vielä toinen. Kolmantena iltana tuli sähkösanoma:
"Tule maalle luokseni huomis-aamuna. Laivalla klo 9.
Tora."