XIII.
Gunvor lähti laiturille varhain seuraavana aamuna. Hänen oli niin merkillistä olla. Hän oli niin suruissaan ja samalla niin tavattoman iloinen, kun sai tavata jälleen Toraa ja painaa häntä itseään vasten.
Pieni höyrylaiva huusi ja soitti ennenkuin lähti ulapalle. Se piirsi pitkiä, valkeita vakoja tummansiniseen veteen. Kristianian vuono hohti tyynenä siinä syyskuun kirkkaassa valossa. Hienoa utua kuulsi kaukaa ulapalta. Valkeita ja punaisia huviloita pilkoitti sieltä täältä puutarhoista ja nienten kärjiltä…
Venheitä tuli purjein tai soutaen vastaan… Suuri höyrylaiva puski aivan heidän vieritsensä ja keikutteli keveästi pientä vuono-höyryä…
Propelli hyrräsi melkein kaksi tuntia, ennenkuin päästiin Halvor Pharon huvilan edustalle. Laiturilla seisoi Pharon palvelijatar odotellen Gunvoria. "Päivää… te olette kai neiti Kjeld", sanoi hän hiljaa. "Onko neiti hyvä ja tulee kanssani. Neiti Pharo ei itse voinut tulla vastaan. Lähetti sellaiset terveiset. Mutta jos neiti tulee kanssani…"
Gunvor seurasi palvelijaa… "Miten voi neiti Pharo?" kysyi hän.
"Kyllähän se…" Palvelija ei oikein saanut sanoja suustaan…
He tulivat pian huvilan pihalle. Palvelija sanoi: "Minä luulen, että se neiti tahtoisi, että neiti Kjeld menisi suoraan hänen luokseen." "Kyllä, minä menen. Mutta missä hän on, salissako?" "Ei", kuiskasi palvelijatar, "neiti Pharo on omassa huoneessaan. Hän on hieman doucemang… Niin, hän on hieman doucemang."
Gunvor seurasi palvelijatarta pitkän käytävän päähän. Miten tyhjältä huvila tuntui tänään. Sama huvila, jossa viime kesänä oli niin vilkasta ja iloista.
Palvelijatar avasi neiden huoneen oven. Gunvor astui sisään. Se oli pieni huone, uutimet laskettu ikkunain eteen.
Mutta tuolla chaiselongissa hän näki jonkun olennon liikahtavan.
Gunvor meni lähemmäksi. Hän näki Toran siinä makaamassa.
Samassa kavahtivat ystävät toistensa kaulaan. He syleilivät toisiaan. Tora heittäysi lepäämään jälleen. Gunvor rupesi polvilleen hänen viereensä ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Hän näki, että Tora oli oudosti muuttunut. Hänen silmänsä olivat väsyneet ja palavat. Hänen suunsa oli kelmeä.
"Rakas Tora", koetti Gunvor lähennellä, "oletko ihan onneton tämän tähden."
"Voi, Gunvor", kuului hiljaa, "kaikki on mennyttä."
Gunvor kuiskasi tiukasti:
"Niin et saa sanoa, Tora. Sinunhan voi käydä aivan hyvin. Nythän juuri voitkin isällesi näyttää sen, mitä sanoit, että sinä ja Michael autatte toisianne."
Tora ei vastannut sanaakaan. Hän vaikeni. Hän siveli kaidalla, valkealla kädellään verkkaan Gunvorin kättä. Ja suuret kiiltävät silmät tuijottivat. Sitten hän pudisti päätänsä, mutta ei sanonut vieläkään mitään. Gunvor ihmetteli, miten hän oli avuton; ihan noin voimatonna makasi! Ja pimeässä huoneessa, uutimet alhaalla. Kätköstä auringonpaisteelta ja kukkasilta. Koko ihanalta syyspäivältä, säteilevältä taivaalta.
Hän huudahti yhtäkkiä:
"Et saa maata täällä pimeässä, Tora! Nouse nyt ylös, rakas ystävä, niin mennään puutarhaan kävelemään. On niin ihana päivänpaiste!"
Tora Pharo katseli hetkisen ikkunaan, josta tunkeusi huikaisten sisään hieno, terävä valojuova, ilmaisten, mikä kirkas päivänpaiste oli ulkona. Ja yhtäkkiä puhkesi hän hillittömään itkuun. Hän heittäysi kasvoilleen ja peitti silmänsä… Ja sitä itkua oli vaikea nähdä. Koko hänen ruumiinsa hytkyi suonenvedossa.
"Oi, ei mitään enää, ei mitään enää!" voihki hän. "Ei aurinkoa enää.
Minä odotan vain, että loppuisi kaikki!"
Gunvor aivan peljästyi. Mitä hänen oli tehtävä? Hän vain taputteli ystäväänsä: "Mikä sinulla oikein on, Tora? Kyllähän isäsi siitä pääsee jaloillensa."
Tora pudisti päätänsä ja vaikeni hetkisen.
"Oi isä raukkaa…" kuiskasi hän hiljaa.
Hän lisäsi rauhallisemmin:
"Minä kerron sen sinulle, Gunvor… Michael… meidän välimme loppui…"
Gunvor jäykistyi. Sitten hän kysyi lujasti:
"Miten loppui? Purkiko hän?"
Tora vastasi hiljaa kuin äskenkin:
"Hän kirjoitti… kirjeen sellaisen… että minun täytyi purkaa."
"Purkaa?"
"Purkaa. Hänen kirjeensä koski niin. Oli niin käsittämätöntä, että hän kirjoitti sillä tavalla minulle. Se oli ihan toista kuin hän tavallisesti minulle puhui ja kirjoitti. Ja sitten minä vastasin, mitä ajattelin. Kirjoitin niin ylpeästi kuin taisin!"
"Vastasiko hän siihen?"
"Vastasi… Ja nyt minä siis tiedän… että kaikki on mennyttä…"
"Mutta pahinta on", lisäsi hän, "en tiedä, jaksanko sitä kestää…"
Hän otti Gunvoria käsistä.
"Oi, anna minun pidellä molempia käsiäsi, Gunvor. Sinä olet niin hyvä ja luja. Minä koetan nyt olla itkemättä. Hyvä Jumala, Gunvor, katso, kuinka päivä paistaakin, kuten sanoit. Näen sen tuosta raosta. Siten se paistoi äskettäin, kun Michael tuli tänne. Hän tuli tiedustelemaan täyttä totta, hän sanoi. Niin, hän sai tietää kaikki. Minusta se oli tietysti surullista ja vaikeaa, mutta ei se minusta ihan kauheaa ollut. Mutta minä huomasin hänessä jotakin outoa… jotain jäykkää. Ja silloin minä tulin sitä rohkeammaksi ja sanoin: 'Pahahan tämä on. Mutta nyt me saamme toisiamme auttaa, Michael! Sinun pitää viimeinkin ottaa se paikka, jota sinulle tarjottiin… se siellä uudella tiilitehtaalla, josta puhuit. Sinun täytyy ottaa se, Michael, vaikkei se tuotakaan kovin paljoa. Ja sitten me pääsemme heti naimisiin! Ja jos meistä ei tulekaan niin ylen hienoja, eikä seuroja eikä vaunuja ja muuta, kuten puhuit, niin tulee meistä nuoria ja rohkeita, vai mitä, Michael?… ja niin hirveän rakastuneita! Ja saat nähdä, että minä saan toimeen jotakin musiikillani… oh, koko geschäftin, Michael. Voit olla varma, että moni tulee sen neiti Pharon oppiin, joka ennen oli niin rikas ja hieno. Oi Jumala, Michael', sanoin minä viimein, 'kunhan vaan päästään yhteen, niinhän?… olipa meillä sitten yksi tai useita huoneita, ja olipa meillä kalliit tai huokeat vaatteet, mitä se haittaa? Saat uskoa, että olen sinulle kaunis kuitenkin, Michael! Ja kun olemme järkeviä ja ponnistamme, niin kyllä ansaitsemme rahaa… Ja sinä saat sekä ajeluhevosen että ratsun. Sinähän olet pohjaltasi… ja sinullahan on hyvät suhteet"…
Tora keskeytti. Hän oli nyt melkoisen rauhallinen. Vain joskus vavisti koko hänen ruumistansa äskeisen itkun suonenveto.
"No, olisin voinut olla turhaa juttelematta", jatkoi hän, "ja jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän, niin en olisi jutellut… Minä olen ollut niin tuhma, tuhma, Gunvor… oh, minä olen uskonut niin paljon tuhmaa, huomaan. Mutta nyt en ole tuhma enää. Nyt on hän 'täyttänyt velvollisuutensa', kuten hän kirjoittaa, ja selvittänyt aseman'… Hän kirjoitti pitkältä, joka ei pohjaltaan sano muuta kuin että hän tulee toimeen minuttakin."
Gunvor sanoi:
"Mutta jos nyt oikein ajattelet asiaa, Tora. Etkö siis sinäkin voi olla hänettä?"
Tora Pharo mietti hetkisen. Sitten häntä ikäänkuin pöyristytti.
"Jumalani, Gunvor… minä en tohdi ajatella sitä. Etten koskaan enää näe Michaelia? Oh, kun minä sitä ajattelen, niin tuntuu kuin kuolisin, Gunvor… aivan tähän… ehkä herään sitten vanhana naisena, mikä tietää?"… Häntä puistatti kuin vilu: "Taitaa kuitenkin olla kylmä tänään, vai eikö ole? Voi tätä kesää, tätä pitkää, pitkää kesää. Oi, minä rakastin häntä niin lämpimästi! Ja rakastan vielä. Minun tulee niin suloinen olla, kun suljen silmäni ja ajattelen häntä… Oi hänen ääntänsä! Ja hänen hymyänsä, ja silmiään! Ja koko hänen olemustansa! Olisipa hän minun. Elämässä! Rikkaudessa! Tai pienen pienessä kammiossa. Oh, kultaa seinät kaikki, kun hän piti minua lähellään… Rakas Gunvor, minä olen kai surkean heikko… en sano mitään enää… Sinä olet niin vahva… Sinun täytyy olla luonani, Gunvor… Sinä et saa mennä kohta."
"Minä jään luoksesi yöksi, Tora. Äiti tietää, minne minä läksin, ja hän tuskin odottaa minua. Me voimme olla yhdessä koko päivän."
"Niin, ollaan, Gunvor. Isä ja äitikin ovat epätoivoissaan. Niin että minä olen kutakuinkin yksin."
"Mutta lupaakin sitten eräs seikka, Tora, sinun täytyy nousta ylös ja pukeutua. Niin lähdemme pitkälle kävelylle. Se virkistää sinua, sen saat uskoa."
Tora vastasi vitkastellen:
"Niin, niin. Mennään pitkälle kävelylle. Kun sinä kerran tulit, niin tahdon koettaa."
Tora nousi ylös varustautuakseen kävelylle.
Gunvor meni ikkunan luo ja avasi uutimet ja veti ylös. Päivän koko kirkkaus valahti pieneen kamariin.
Heitä huikaisi kumpaakin hillitön valo. Mutta Tora ei ollut siitä tietäkseen, hän järjesti hiuksensa ja huuhteli silmänsä kylmällä vedellä ja ihoveden pisaralla. Pian hän valmistui.
Kolkutettiin oveen. Rouva Pharo tuli sisään. Hän tervehti Gunvoria herttaisesti: "Kiitoksia siitä, että tulitte, rakas Gunvor Kjeld!" ja hän suuteli Toraa. Sitten tuli palvelijatar tuoden tarjotinta, jolla oli vähän aamiaista. Rouva Pharo kysyi: "Lähdetkös ulos, Tora? Sehän on hauskaa. Se on tosiaan Teidän ansionne, Gunvor. Mutta syö nyt ensin vähän. Syökää nyt kumpikin."
Gunvorilla olikin nälkä. Hän ei ollut syönyt paljoakaan tänään, vain pari leipäpalaa ennen matkalle lähtöään. Hän söi aika lujasti. Torakin koetti maistaa, mutta ei juuri jaksanut, vaikka Gunvor pyysi ja vaati häntä.
Tuokion päästä lähtivät ystävykset kävelylle. Oli siintävä, raikas ilma; se aukeni helmeilevänä ja hienona aina taivaan korkeuteen. Puutarha oli iso ja kaunis, hohtavine syysauringon-läikkineen. Pyöreässä lavassa keskustalla seisoivat keltaiset tulililjat, ja muurin kupeella loimusi tummanpunainen, värikäs villiviini, ja alempana puutarhassa oli kuoleva ruusuparvi.
Tora pysähtyi yhtäkkiä. Hän henki ilmaa pitkin siemauksin. Sairaloinen hymy, kuumeinen ja riutuva, ilmestyi hänen silmiinsä ja suun-soppiin. Hän kuiskasi: "Tiedätkös, mitä minä ajattelen, Gunvor?… Ajattelen, mitä Michael sanoi viikko sitten. Silloin alkoivat nämä kummalliset syyspäivät… 'Sampanjaksi korkeassa maljassa', sanoi hän niitä… Ehkä sinusta ei tunnu hyvältä, kun minä sanon sen. Mutta juuri niin hän sanoi! Oi, Gunvor, sinusta minä olen kauhean heikko. Mutta sinun täytyy antaa minun puhua hänestä… Se helpoittaa, helpoittaa. Minä kyllä pian vaikenen, sen saat nähdä."
He kävelivät puistossa vielä jonkin aikaa. "Nyt mennään maantielle", sanoi Gunvor. Ja he menivät tielle, jonka vierellä koivut hohtivat, muuttaen vanhan tien oikeaksi juhla-kujaksi. Niiden lehdet alkoivat jo harveta. Joku metsän lehvä oli veripunainen. Ja ne viittoivat, vilkuttivat, nuo tuhannet pikku lehdet. Ja ilma kiilui keveän lehvistön läpi.
Nuo kaksi nuorta naista kävelivät kauan. He eivät nyt puhelleet paljoa keskenään. Muistot kai lähenivät heitä. Entisten päivän muistot, joina he olivat täällä olleet yhdessä. Jolloin Tora iloitsi päivästä, joka parhaillaan oli, ja kuitenkin kaipasi uljas-toiveista seuraavaa päivää. Jolloin hän tuontuostakin laulaa helähytti jonkun laulun säkeitä, jonka hän täytti ilollansa. Ja laulaessa hänen sylinsä aukeni ilman valolle, ja hänen silmänsä ummistuivat ja hänen huulensa hymyilivät. Miten kaunis Tora oli silloin…
Nyt mainitsi hän, että eräs täti oli pyytänyt hänet maalle, eräs tuomarin rouva. Hän oli hyvin kiltti, tuo täti, mutta hyvänen aika! maalle? Hänkö asumaan maalle? Tora ei tiennyt syytä, mutta maalla hänen oli sietämätöntä. Hän ei voinut olla siellä. Hänen täytyi olla kaupungissa. Hän oli kyllä koettanut monta kertaa; mutta ei onnistunut. Kesällä se edes jotenkin kävisi päinsä; mutta nyt talven tullen! Istua sisällä viikot päästänsä ja katsella ulos ja nähdä, että sataa, ja sitten taas istua vielä pitempi aika ja nähdä, että sataa lunta. "O, menkäätte, mulle hauta huokaa", kuten virressä sanotaan.
"Ei!" huudahti hän hurjasti. "Minä luulen, että mieluummin matkustan Parisiin ja Rivieralle ja rakastan pojuani!… Mitä, Gunvor, eikö se sinustakin ole parasta?… Etkö luule, että se olisi melkein yhtä hauskaa."
Sitten valtasi hänet hillitön itku. Ja hän tuli samassa niin avuttomaksi.
"Tässä ei käy hyvin, Gunvor… Minä näen kaikesta, että tässä ei käy hyvin. Ei, anna minun itkeä kyllältäni; täällä ei kukaan sitä näe… Emmekö istahda vähän levähtämään… tuohon kivelle… sitten minä olen kiltti jälleen…"
He asettuivat kivelle. Gunvor kietoi kätensä Toran vyötäisille. Tora itki hetkisen, uikutti vähänväliä itkiessään… Se oli kuin suruisen lapsen itkua:
"Oi ei, en minä tarvitse Parisia enkä mitään sellaista… Kun vaan olisin hänen luonansa… vaikka maalla silloin… Oi, ehkäpä se kirje, jonka hänelle lähetin, oli sopimaton. Etkö sittenkin luule, että hän tahtoo pitää minut, Gunvor, etkö luule, että hän huolii minua?… vain hetkiseksi… niin vaikka menisikin sitten… kunhan ei vain nyt heti… ei, ei, se koskee liian kovasti… Oi Jumala, vain hetkiseksi!"
Gunvor ei tainnut sanoa mitään. Hän suri niin äärettömästi Toran tähden. Hän vain istui ja hyväili Toraa. Ja Tora nojausi Gunvoriin kuin lapsi äitiinsä.
"Jumalani, miten hyvä sinä olet minulle tänään, Gunvor", kuiskasi hän, "minä tiesin kyllä, että sinä olet hyvä, mutta tällaista en jaksanut aavistaakaan. Ajatteles, minä pyydän sinua käymään täällä, ja sinä tulet pahimpaan suruun, ja kuitenkin olet vain kiltti."
Gunvor vastasi reippaasti:
"Mitä lorua, Tora! Ymmärräthän, että tietysti tahdon niin hyvää kuin voin. Mutta onkohan se hyvä, että puhelen näin kanssasi. Sinä ehkä johdut muistelemaan niitä entisiä. Ja se on paha sinulle."
Tora sanoi innokkaasti:
"Niinhän se… mutta parempi se on kuin olla aivan yksinään surussa… oh, ei vertailtavaakaan! Kyllähän se koskee, kun puhuu siitä ajasta, mutta se helpoittaa kuitenkin. Ei, ennenkuin sinä tulit… minä olin kuollut, rakas ystävä, en kärsinyt nähdä valoa… painuin piiloon kädet kasvoilla… Mutta nyt minä jälleen elän… puhelen, itken… oi, se on toki tuhannesti parempaa…"
He istuivat siellä vielä hetkisen, mutta kankaalta alkoi käydä viima.
Siinä pohjoispuolella oli näet kangas. Sieltä henki kesäisin illan viileys. Sieltä tuli syksyisin ensimäinen kylmän henkäys. Nyt alkoi sieltä viima puhaltaa. Viima ei ollut kylmää, sillä aurinko paistoi, ja päivä oli vasta puolessa. Mutta Gunvor sai siitä tekosyyn lähtöön.
"Nyt meidän on parasta nousta, Tora. Alkaa tulla kylmä."
Tora nousi, ja he astelivat kotiin päin. He tulivat vihdoin huvilaan. Se oli Gunvorille vaikea päivä. Kyllähän Gunvor näki, että Tora koetti parhaansa mukaan rohkaista mieltänsä, ja Gunvor koetti itse olla luja ja uljas tukeakseen häntä, mutta hän kärsi hirveästi itsekin.
Vähän ennen päivällisaikaa tuli rouva Pharo Gunvorin luo:
"Minä luulen, että olisi hyvä Toralle, että Te olette täällä,
Gunvor. On parasta, kun hän saa puhella! Teidän kanssanne koko ajan.
Hänellähän on näet paljon enemmän puheltavaa Teidän kuin meidän
vanhain kanssa. Minä annan tuoda päivällisen hänen huoneesensa."
"Mutta hyvä rouva Pharo", väitti Gunvor, "siitähän on niin paljon puuhaa. Ja eihän meillä ole mitään erikoista puheltavaa."
"Joskaan ei, niin nuori puhuu kuitenkin mieluimmin nuoren kanssa. Ja Tehän tunnette niin hyvin nämä viime ajan tapahtumat. Ja"… rouva hymyili, "minä koetan kyllä hankkia hiukkasen kelpo ruokaa… Saatte kananpoikia, ja sitten on teidän juotava viimeinen lasi viiniä täällä, Gunvor! Meillä on vielä joku pullo tallella… kun ne loppuu, ei kai uusia tule."
Tora tuli silloin siihen ja kuuli, mistä puhuttiin. Hän vilkastui nyt hieman, kuin kituva liekki, kun siihen pisara öljyä pirahtaa. "Niin, me syödään Gunvorin kanssa kahden tänään", sanoi hän. "Sinua ja isää näen kyllä… mutta en ehkä tiedä, milloin minä Gunvoria enää näen… Minä autan sinua ja koristelen pöytää, äiti."
Ja kiihkoissaan meni Tora puutarhaan ja toi sieltä kantamuksen kukkia, tulililjoja ja ruusuja ja viininlehviä. Gunvorkin tahtoi autella. Mutta Tora pyysi häntä odottamaan, kunnes kaikki on valmista. Ja yhä hän kantoi kukkia: jäykkiä astereja, kaiken värisiä aina mustan-violetista haalistuneesen purppuraan, jopa hän otti muutamia tulipunaisia georgiinejakin ja yhden suuren auringonruusun…
Kun Gunvor tuli hetkisen päästä tuohon pieneen huoneesen, oli se koristettu eriskummallisella tavalla. Se paistoi keltaisenaan, se uhkui punaista. Kaikilla seinillä ja pöydän lumivalkealla liinalla kaartui kukkia ja lehviä ristiin rastiin. Kiiltävä viinikarahvikin oli kiedottu ruusuilla ja viininlehvillä.
Tora odotteli jo pöydän ääressä. Jotain lapsellisen odottavaa oli nyt hänen ilmeissään, salaten surua. Hän odotti huomattavasti kiitosta työstään. Ja Gunvor kehuskeli kaikesta sielustaan: hän ei tosiaan ollut nähnyt ennen niin kaunista!
"Se on kaunista, Gunvor", toisti Tora hiljaa. "Katsopas sitä täältä!… Nyt alkaa aurinko päästä kamariin. Ja se kultaa kaiken. Mutta auki ikkuna, että raikas ilma pääsee sisään."
Ja hän meni ja avasi ikkunan, niin että viileä sini-ilma pääsi sisään kuin vieno virta.
He istahtivat pöytään ja söivät keittoa. Tora kaatoi viiniä laseihin. Se oli punaista ja raskasta. He kilistivät ja joivat. Tora maiskutteli kieltänsä. "Äiti antoi meille vanhaa Pommardia", sanoi hän. "Rakas äiti, hän tietää, mistä minä pidän."
He söivät lisää, ja joivat vanhaa, hyvää viiniä. Gunvor ei tosin ollut viinintuntija, mutta se maistui hänestä mainiolta.
Tora tuli pirteäksi. Hän nautti kananpoika-paistista, jonka itse leikkeli. "Kas vaan, miten lihava se on", nauroi hän, "miten pulska, syntinen elukka se mahtoi olla. Se on tainnut suorastaan syödä ruuat muilta. Oletkos mokomata nähnyt, Gunvor."
"Mutta sehän on niin hyvää", nauroi Gunvor. "On se kyllä hyvää. Mutta se on samalla ikäänkuin sopimattoman lihava, niin on. Kyllä on mahtanut olla gourmandi. Niin, nyt se syödään itse, poloinen… Kas tässä, Gunvorini! siitä saat pulskan rintakappaleen… ja tuossa on samallainen itselleni."
Aurinko paistoi jo huoneesen ja ystävyksiin. Kamari oli tullut vähitellen säteilevän valoisaksi. Ja yhä kulki viileä ilmavirta ikkunasta. Tora puheli lakkaamatta. Hän oli jälleen huomattavasti uljaalla mielellä. Ja Gunvor kertoi juttuja. M.m. hupaisen jutun, jonka hän äskettäin oli lukenut, eräästä miehestä, joka oli nukkunut kärrylaatikkoon ja heräsi yöllä ja luuli, että hänet oli haudattu… jotakuinkin mahdoton asia, jolle he kuitenkin nauroivat katketakseen.
Ruoka ja viini oli punanneet Toran kasvot, ja hänen silmänsä kiilsivät voimakkaasti. Hän söi tosiaan kelpo lailla, ja hän joi vielä lasin Burgunderia syltin päälle, ja siihen päättyi päivälliset. Kuten Tora sanoi: "Laatuja ei lisätä, Gunvor."
He nousivat pöydästä. Tora meni jälleen ikkunan ääreen, ja Gunvor jäljestä. He katselivat ulos… puiston yli… ja yhä kauemmas, tien ja koivujen ylitse… nähden kauimpana harjuja ja metsää.
"Se on merkillistä", sanoi Tora, "minä en ole koskaan oikein pitänyt täällä olosta. Mutta nyt, kun meidän on kai pian täältä lähdettävä… nyt minusta tuntuu, että minä tavallani pidän tästä talosta ja puistosta ja kaikesta." Hän keinutteli hiljaa päätänsä. "Minuapa taitaa nyt nukuttaa. Minä en muuten ole juuri nukkunut viimeisinä öinä, joten se ei siis ole kummakaan… Minun melkein tekisi mieli nyt hiukan nukahtaa… vain hiukan."
"Elä mene nyt nukkumaan, Tora, odota vielä hetkinen ja mene levolle aikaisemmin, se on parasta."
"Niin, ehkä se on parasta."
Hetken päästä toi piika kahvit. He joivat kahvit. Sitten he kävelivät vielä vähän puutarhassa…
Tora ei ollut enää niin puhelias kuin äsken. Joskus kietoi Gunvor kätensä hänen vyötäisilleen. Hänestä oli Tora kuin mikä yksinäinen lintu. Muuten: selittämätön. Tavallaan hän kyllä oli Tora Pharo, tavallaan ei…
Illansuussa Tora tuli vielä hiljaisemmaksi. Kun Gunvor kysyi jotain häneltä, vastasi hän rauhallisesti, ja joskus hän hymyili, kun Gunvor sanoi jotain hupaista. Mutta kuitenkin hän vaipui yhä enemmän kuten raskaasen huumaukseen.
Yhtäkkiä hän kavahti ja pudisti päätänsä ja katsoi avuttomasti ystäväänsä.
"Nyt se tuska tulee jälleen", sanoi hän kuin peljäten. "Se, jota minä en jaksa kantaa… se, joka kidutti minua ennenkuin sinä tulit… kun minusta tuntuu, että mikään ei hyödytä kerrassa mitään. Minä haluan ruveta loikomaan tänne… tai menen sisään… minä tahdon painua piiloon vuoteesen… minä olen tosiaan niin kovasti ponnistellut sitä vastaan tämän tunnin kuluessa. Mutta ei, se ei käy… anna minun mennä sisään, Gunvor!"
Gunvor saattoi häntä sisään ja hänen huoneesensa. Tora tahtoi levolle. Häntä puistatti. Gunvor riisui hänet vuoteesen ja istui sitten hänen luonaan. Piti häntä pitkän aikaa syliinsä kiedottuna, pani suunsa hänen poskeaan vasten ja kätensä hänen päänsä alle. Yhä puistatti Toraa kuin vilu. Mutta vähitellen se katosi. Ja viimein sai Gunvor kuulla: nyt hän nukkui! nyt hän nukkui! Ja nukkui nähtävästi sikeästi ja rauhallisesti. Hän hengitti niin tasaisesti.
Gunvor nousi ylös. Hämärässä hän vielä eroitti kukat, joilla Tora oli kaunistanut huoneen. Kun sellainen kukkapaljous alkaa kuihtua, ei niitä ole hyvä pitää huoneessa. Niinpä hän kokosi ne nippuun. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän niitä keräten poistanut huoneesta Toran viimeistä elon-loimahdusta — noissa kukissa, jotka heitetään pihalle ja mätänevät mullaksi.
Hän vei ne puutarhaan ja laski ne hellävaroen avonaiseen sopukkaan, jossa ne vielä tänä yönä saisivat juoda kastetta.
Kun hän oli menossa takaisin sisään, näki hän erään miehen nousevan istumasta loitompana penkiltä. Hän tuli Gunvorin luo ja tervehti häntä. Se oli ukko Pharo. Hän näytti nyt kovin heikolta. Naskalimaiset viiksien latvat, jotka hänellä ennen aina oli pystyssä, olivat nyt laskeutuneet. Hän on kuin mikä kiinalainen, ajatteli Gunvor.
"Hyvää iltaa, neiti Kjeld! Minä tulin tunti sitten eräältä pikku matkalta. Kuulin, että hoidatte Toraa. Monet kiitokset siitä!"
Hän teki ilmehtivän liikkeen kädellään ja jatkoi:
"Niin, niin… aavistinhan minä tätä pitkät ajat, neiti Kjeld. Että Michael Holmiin saattoi luottaa vain onnen-päivinä. Siksi minä en tahtonut suostua. No, Torahan vakuutti minulle, että hänen Michaelinsa on ylpeä ja kelpo luonne… No, saadaanpa nähdä, ajattelin."
Hän ryiskeli ja jatkoi:
"Minun olisi ehkä tullut ilmoittaa heille kummallekin, miten asiat olivat. Niin ei tuo onneton tunne ehkä olisi ennättänyt vallata tytärtäni täten, sillä silloinhan Michael olisi peräytynyt. Mutta silloinhan olisin heti ajanut itseni vaaraan… ja silloin minä vielä hiukan toivoin, että selviäisin vaikeuksista…"
He tulivat ovelle. Siinä pysähtyi herra Pharo ja jatkoi:
"Sanon teille aivan totuuden, neiti Kjeld. Meidän liikemiestenkin täytyy olla hyviä merimiehiä. Mutta voi sattua tilaisuuksia, jolloin on hyvin houkuttelevaa purjehtia umpimähkään. Ja jos on oikea Herran luoma laivuri, niin voi se tuottaa etuja liiaksikin. No niin, minä en ollut viisas kippari… minä laskin purteni suoraan myrskyn pyörteesen, niin kävi."
Vanha liikemies seisoi hetken mietiskellen. Sitten hän meni ja poimi hermostunein käsin pari myöhää syksyn ruusua. Ja hän antoi ne syvästi kumartaen Gunvorille. Ja hän heilautti jälleen kättään ja hänen hienon-mairea äänensä oli tavallista lämpöisempi:
"Kiitän teitä vielä kerran, rakas neiti Kjeld, kun olette hyvä lapsi raukalleni!"
Gunvor sijoitettiin yöksi Toran kamarin viereiseen huoneesen. Hän nukkui yönsä hyvin. Hän heräsi vasta myöhään aamupäivällä. Hän pukeusi kiireesti ja meni alas. Hän tapasi Pharon ja rouva Pharon. Pian tuli sitten Torakin sinne. Tora oli iloisempi tänään. Hän sanoi nukkuneensa hyvin yönsä.
Aamiaispöydässä puheltiin siitäkin, mihin Tora menisi joksikin aikaa, kunnes asiat hiemankin järjestyisivät. Kumpikin, Pharo ja rouva Pharo, pitivät parhaana sitä, että Tora menisi tuomarin luokse: tuomarin talo on niin komealla seudulla. Sitä sanottiinkin "Norjan kukkaistarhaksi", joten Tora jo siitä voi päättää. Aivan lähellä oli vanha metsä… joka suhteessa ihanaa luontoa…
"Oi, rakas isä", keskeytti Tora, "minä ymmärrän niin vähän puita ja luontoa ja sellaista… Minä pidän vain ihmisistä… Mutta tietysti… minä koetan olla siellä jonkin aikaa."
Herra Pharo vastasi ainoastaan:
"Niin, tee se vain, Tora. Näet, että siellä kyllä oleskelee."
Heti kun oli syöty aamiainen, täytyi Gunvorin hyvästellä. Höyrylaiva, jossa hän palasi kaupunkiin, tuli ihan kohta.
Tora saattoi häntä laiturille. Toraa töllöttelivät aika lailla ihmiset, joita tuli samaa tietä, ja samaten sillalla seisojat. He olivat kaikki seudun väkeä, ja olivat aina ennen, sen Gunvor muisti, tervehtineet hyvin nöyrästi Toraa, rikkaan Pharon tytärtä. Gunvor ei siis saattanut olla huomaamatta, miten samainen joukko nyt käyttäytyi. Joku tervehti, mutta melkein vastenmielin. Monet tuijottivat reilusti suoraan eteensä Toran ohitse, kuten näyttäen, että oli heissä miestä pitämään hatun päässänsä, kun kerran tahtoivat. Toiset taas käänsivät päänsä pois. Jotkut kuiskuttelivat pöyhkeästi hymyillen.
Tora tuskin sitä yhtään huomasi. Hän kulki käsikoukkua Gunvorin kanssa ja puheli hiljaa. Voipa hän nyt koettaa sitä maalla-oloa. Mutta kyllä kai hän pian sieltä lähtee… Sitten he tapaavat toisensa…
Laiva tuli, soitti ja lähti kiireesti jälleen laiturista… Tora nyökkäsi päätänsä ja vilkutti Gunvorille… Hän vilkutti vielä pari kertaa ja lähti kiireesti menemään kotiin.
XIV.
Gunvor kertoi Einar Henningille käynnistään Toran luona ja sai kuulla, että Michael Holm jo oli perehdyttänyt hänet "koko asiaan." "Suoraan sanoen", jatkoi Einar, "se ei ole Toralle kovin imartelevaa". "Mikä ei ole Toralle imartelevaa?" kysyi Gunvor. "Oh, koko asia ei ole imartelevaa, muun muassa se, että hän jo ensimäisenä päivänä, jona he ovat yhdessä, antaa hänen suudella itseään niin kovasti". Gunvor vastasi: "Haha, alkaako hän nyt kertoa sitä? Onko se olevinaan sen puolustusta, mitä hän sitten teki." "Sehän kävi kuitenkin niin kiireesti, Gunvor." Gunvor vastasi: "Minä luulin, että Tora oli mielestäsi niin ihana. Muuttuiko hän konkurssin perästä?… Muuten on sinun muistettava, ettei hän koskaan salannut sitä, että hän heti ihastui Michaeliin. Hänestä oli se juuri niin kaunista, että hänen tunteensa heräsi niin heti ilman kuherrusta ja muuta edeltävää. Sitäpaitsi voit hyvin tietää erään asian, Einar: sinäkin olisit voinut suudella minua ensimäisenä iltana, jolloin me oltiin yhdessä. Minä olin ollut herrain seurassa vieraissa ja juhlissa monena iltana. Kuitenkaan en ollut koskaan tullut kuvitelleeksikaan sellaista. Mutta sinä yhtenä iltana minä tunsin ihan muuta." Hän katsoi Einariin rauhallisin silmin. "Sinä olisit saanut suudella minua silloin", toisti hän. "Monta kertaa, Einar."
Einar nauroi.
"Voi kuin sinä olet hupainen! Sinä sanot tuon niin ylen vakavasti."
"Niin teen. Sillä se on vakavaa, Einar. Kaikki ihana on vakavaa."
Gunvor lisäsi:
"Ja anna nyt Toran olla rauhassa. Hänellä on se vika, jota Michaelilla ei ole, nimittäin että hän tarkoitti asiaa vakavasti. Ja nyt hän saa maksaa. Jumala tietää, jaksaako hän tätä."
Einar käänti puheensa hiukan toiseen suuntaan. Hänen äänensä muuttui sovinnolliseksi:
"Minä en ole Michaelin kanssa yhtä mieltä koko hänen menettelytapaansa nähden. Sen olen saanut jo ennen. Ja itse asiassa minä en moiti Toraa hänen kiireellisen rakastumisensa tähden. Minä olen tässä suhteessa hyvin liberaali. Missä on nyt Tora?" Gunvor vastasi:
"Hän on maalla erään sukulaisen luona… erään tuomarin luona. Minä sain kirjeen häneltä eilen. Hän ei ole erikoisen iloinen."
Einar Henning ei vastannut siihen mitään… Ja he eivät puhuneet enää Torasta. Gunvor toivoi, että Einar olisi välttämättä ilmaissut ajatuksensa tästä asiasta. Einar tuli silloin sellaiseksi, jollaiseksi hän kaikin mokomin tahtoi häntä.
Mutta kerran iltapuolella hän tuli kiireesti Gunvorin luokse. Hän oli hyvin innoissaan, kuin tavallisesti silloin, kun hänellä oli jotain uutta kerrottavaa. Se oli Torasta! Einar oli niin kiintynyt asiaan ettei kuunaan ennen. "Anna minun jutella sinulle, Gunvor… Se on Torasta!" "Torasta?" "Niin, sinun pitää, hitto vie, kohta alkaa pitää häntä kurissa — meidän kesken sanoen." "Mitä se sitten on? Mitä sinä tarkoitat? Onko Tora nyt täällä kaupungissa?" "Että onko hän kaupungissa? Onpa, hitto vie, ja niin että riittää. Niin, sinä saat sen kuulla… Ja kuten pian ymmärrät: Tora ei sovi nyt tästä lähin enää sinun kanssasi seurustelemaan." "Ei sovi minun kanssani?" Gunvorin ääni tuli kovemmaksi. "Mitä sanot? Suu puhtaaksi, mies! Mitä se on?" Einar hätkähti vähän ja katsoi häneen. "Suu puhtaaksi, mies, sanot sinä, kas pakanaa —." Gunvor katsoi häneen: "Niin, se on pakanaa, Einar, sinun pitää puhua. Minun täytyy saada tietää, mitä tämä on. Sinä tulet tänne ja alat puhua Torasta, kuten…" "No niin… ymmärräthän; sinä olet jännityksessä… Torahan on ollut herttainen tyttö… kieltämättä… mutta suoraan sanoen: tämä on ikävä asia… Sinä saat siis sen kuulla ja olla varuillasi… No, Gunvor… minä olen kymmenesti sanonut sinulle, etten minä ihaile Michaelin käytöstä Tora Pharoa kohtaan. Sen sanoin minä kyllä hänelle itselleenkin suoraan; no, hän vastasi siihen tapaan, että jokainen voi ymmärtää, etteipä hän issikka-hevoseksikaan kelpaa… 'Etevä minä en ole', sanoi hän, 'minun täytyy käyttää, mitä minulla on'. Hän tarkoitti kai muotoansa… Mutta nyt? Mitäs Tora tekee?" Einar katsoi Gunvoriin. "Arvaatko? Ei, sinä et arvaa. Sillä nyt tulee se mahdoton: Tora on ollut hänen kotonansa!" Gunvor kuiskasi peljäten: "Onko Tora ollut Michael Holmin luona?" "On… hänen poikamies-boksissaan… Hän on kerjännyt ja pyytänyt häntä… Että Michael vain pitäisi hänet."
Gunvor kuunteli kalpeana ja vaieten. Einar jatkoi:
"Tällaisesta ei tosiaan ole kovin hauska jutella kihlattunsa kanssa. Mutta on kai parasta, että saat sen kuulla, joten tiedät miten käyttäytyä vasta tuota naisihmistä kohtaan." "Einar, vaikenetko!" "En, minä tohdin lausua juuri niin rohkean sanan. Sillä hänen esiintymisensä on liian mahdotonta. Hän on suorastaan kerjännyt Michaelilta… Hän ei vaatinut päästä hänen vaimoksensa, kun Michael ei sitä tahtonut… ei, vain saada olla hänen lähistöllään… Michael saisi ottaa hänet rakastajattarekseen, jos tahtoi… kun ei vain sysäisi häntä luotansa."
Einar keskeytti. Gunvor kysyi vähän ajan päästä:
"Ja mitä Michael Holm teki?"
"Hän toimitti hänet tietysti pois… nouti vaunut… vei hänet hotelliin… lyhyesti sanoen, hän sai hänet pois sievällä tavalla… Muuhan olisi ollut tarkoituksetonta… ja eihän Michael tietysti ole sellainen, että tekee kardinaali-tuhmuuksia."
Gunvor istui vielä aivan hiljaa, ja sanoi viimein:
"Oi, Toraa, Tora parkaa! Miten minä pidin sinusta."
"Vai niin, sinä pidät hänestä…"
"Niin, Einar, elä sinä ole alhainen!… Sinä et saa olla! Mitä halpamaisuutta Toraa kohtaan tämä kaikki on. Ensin hän on 'rikas tyttö', ja kaikki sujuu sukkelasti ja hyvin. Ja se, että hän rakastaa Michaelia niin rajattomasti, että tuskin voi hillitä itseään: oi, se on suuremmoista, oi, hän on ihana, hän on ylevä, hän on hieno, hän on erikoinen. Mutta nyt, kun hän on köyhä ja yhä edelleen pitää hänestä… nyt on kaikki toisin… kaikki se, joka ennen oli kaunista, on kerrassaan mahdotonta. Rakas Einar, sano vain, että Michael Holmin on tässä suurin syy. Muista, miten Tora kerran puolsi häntä, miten hän on puoltanut häntä vanhempiensa ja muiden edessä."
Einar näytti harmistuneelta.
"Mitäs se nyt auttaa. Ihmiset eivät ota huomioon sellaista, kun he arvostelevat häntä. He näkevät aina ja ainoastaan vain alastomat tosiseikat. Ja alastomat tosiseikat ovat tässä asiassa pahat. Ja minä tulin niinollen sinua varoittamaan. Sinun pitää muistaa hyvää nimeäsi ja mainettasi. Jos se juttu Torasta leviää, niin on hän koko kaupungin mielestä prostitueerattu. Ja ymmärräthän, ettei minun kihlaukseni saa tulla sekoitetuksi siihen asiaan."
Gunvor lähestyi hiukan Einaria ja otti häntä kädestä:
"Minä sanon sinulle erään asian, Einar. Sinä annat minun olla Toran kanssa rauhassa! Sinä et tule enää puhelemaan sellaista hänestä. Minä en siedä sinua kuulla, rakas Einar. Sen nimessä, mitä sinä tunnet minua kohtaan ja minä sinua kohtaan, — anna minun olla Toran kanssa rauhassa!" Einar Henning vastasi kipakasti: "Mikäli näen, olet naiivi, kultaseni… se sinun tulee huomata ja se heittää. Minä sanon sinulle erään toden: joko täytyy olla hyvässä seurassa tai hyvän seuran ulkopuolella. Jos sinä tahdot olla, niin saat ottaa sen huomioon, mitä silloin tällöin olen vihjannut… viimeksi tänään."
"Minä tuskin luulen ottavani huomioon sitä, mitä tahdot, Einar. Voit kuulla sen jo ajoissa, niin ei katumista. Minä teen, mitä näen oikeaksi." Ja hän jatkoi lujemmin:
"Sinä olet tuhma, kun olet sellainen minulle! Niin, sinä olet tuhma! Sinä laahaat kaiken sen hyvän, mitä tunnen sinua kohtaan, kaikellaiseen matalaan, ellen sanoisi pahempaa. Sinä kerrot siinä, prameilet, Toraa häpäiseviä juonia, ja sinä melkein halkeat hyvistä elinohjeistasi… Niin, katso vain minua! Minä olen saanut kylläni sinusta tänä iltana. Jos sitä menoa jatkat, niin pelkäänpä, miten meidän välimme vielä käykään. Minä olen saanut sinusta kylläni tänä iltana. Saat mennä, jos tahdot… Mene vaan."
Einar tuli lähemmäksi häntä. "Oh, miten sinä olet kaunis, kun loistat noin vihasta…"
"Tässä ei ole siitä kysymys", huudahti Gunvor. "Meidän täytyy oppia tuntemaan hiukan toisiamme, Einar. Usein minusta tuntuu, etten minä ymmärrä sinua ollenkaan."
Mutta Einar ei tahtonut selitystä lainkaan, siltä näytti. Hänelle tuli yhtäkkiä toiset ajatukset. Hän näytti unohtaneen kaiken muun paitsi sen, että Gunvor oli tässä ja että hän halusi hänen hyväilyjään. Hän tiesi ennestään, että Gunvorin hänen suudelmansa tekee heikoksi ja katseensa syvälle hänen silmiinsä. Ja hän tahtoi tehdä hänet heikoksi, vaikka Gunvor taisteli vastaan. Viimein tuli Einar karkeaksi:
"Mitä juonta se on? Enkö minä saa suudella sinua? Enkö minä ole sinun sulhasesi?"
Gunvor ei vieläkään tahtonut. Hän seisoi siinä hengästyneenä.
"Ei, se ei onnistu sillä tavalla tänä iltana!" huusi hän, "ehkä on käynyt liiankin kauan niin!… Sinä tulet tänne puhumaan halpamaisuuksia ja liehakoimaan, niin että sydäntäni vihloo. Oletko sinä sellainen, kuin minä luulen sinun pohjaltasi olevan, vai etkö ole — sen tahdon tietää."
Einar alkoi myöntyä. Hän tunnusti osin, livahti toisten seikkain ohitse, kiihdytti Gunvoria hyvän aikaa. Koetellen kääntää asiaa kuherteluksi ja leikiksi. Kopaisipa hänet yhtäkkiä syliinsä ja suuteli häntä väkivalloin milloin mihinkin. Gunvor tunsi vastenmielin, että se vaistojen huumaus, jonka Einar niin helposti herätti hänessä, alkoi vallata häntä. Hän mutisi puoleksi uhmaten, puoleksi voimatonna: "Tämän pitää loppua, Einar! Sinun pitää ymmärtää minua paremmin." Einar kuiskasi, hurjasti häntä hyväillen: "Niin, niin, minä ymmärrän, että sinä olet niskuri… Sinut täytyy kesyttää ja pakoittaa, Gunvor!"
Nuo hetket, joina Gunvor tunsi hänen voimansa, olivat muuten ihania. Hänessä heräsi sama tunne kuin silloin, kun hän ensi kertaa näki hänet, häikäisevässä auringonpaisteessa, vahvana ja ruskeana. Se tunne yhtyi hänen valoisimman päivänsä tunnelmaan.
Mutta nyt särkyi lumous: Einar oli sanonut sellaista, jota hän vihasi ajatellakin. Hän riuhtausi yhtäkkiä irti. "Sinä et ole selvästi vastannut minulle siihen, mistä puhelimme… viimeksi sanoit vain, että minut täytyy kesyttää ja pakoittaa. Mutta siinä asiassa minä en ainakaan anna itseäni pakoittaa. Luuletko että me kumpikin voimme halveksia kaikkea halpaa ja pikkumaista, mitä se lieneekin? Ajattele sitä huomiseen. Minä en halua suvaita puolinaista myöntymistä tänään!"
Einarin täytyi poistua.
Seuraavana päivänä sai Gunvor kirjeen, jossa Einar puhui paljon koreata. Gunvor tunsi, että se oli kirjoitettu ajatellen hyväilyjä, joita hän ei ollut saanut ja joita hän kaipasi.
XV.
Pari päivää sen jälkeen oli Gunvor iltapuolella kotonaan. Ovikello soi. Gunvor meni ja avasi. Tulija oli Tora. Hän näytti tavallista pystymmältä. Ehkä siksi, että hänellä oli jalkoihin ulottuva viitta, jossa oli tuuhea karvakaulus. Tuon kauluksen keskellä näytti hänen päänsä pieneltä.
Gunvor veti hänet sisään. "Kas, Torako! Sinäkö se!" Tora nyökkäsi: "Niin, tänne minä nyt vaan tulin!" Hymy koetti pyrkiä hänen huulillensa, mutta jäykistyi pistäväksi väänteeksi suunsoppiin. "Ota yltäsi, Tora. Olet kai luonani jonkin aikaa?" "Oh, en… mielellänihän olisin luonasi jonkin aikaa, Gunvor… Mutta, tiedätkö, minä matkustan pois tänä iltana?" "Matkustat tänä iltana? Minne?" "Oh, maailmaan vaan… ensin Berliniin. Ehkä kauemmaksikin!" "Niinkö, onko se totta?" "Sitä en ole kuullutkaan." "Ihan totta!… kaikki järjestetty kädenkäänteessä… ja sen taiteen kimppuunhan minun nyt pitää oikein karata."
He istahtivat Gunvorin sohvalle. Tora jatkoi:
"Katsos… minulla oli hiukan killingin sukuisia kiinnitettyinä. Olisin saanut ne vasta noin viidentoista vuoden kuluttua. Ne minä sain nyt käsiini. Kelpo maksua vastaan, ymmärrät." "Ja miten kauan voit niillä elää, Tora?" Tora vastasi: "Oh, sikäli mikäli tuhlaan!" Ja yhtäkkiä tuli kova ilme noihin hienoihin kasvoihin: "Oi ei, totta puhuen, sikäli miten vähällä voin elää. Miten osaan nipistää joka kolikkoa." "Luuletko, että osaat, Tora?" "Niin, minä toivon. En minä varsin tuhma kuitenkaan ole. Minun täytyy." "Mitä arvelevat isäsi ja äitisi?" "Oh, tietysti minä olen heistä koko uljas huimapää. Muutahan he eivät juuri sano. Mitäpä sanoisivat? Enhän minä täällä enää voi. Sen he ymmärtävät yhtä hyvin kuin minäkin." Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kysyi Gunvor: "No, et viipynyt kauan tuomarin luona?" Tora pudisti päätänsä: "En, suoraan sanoen minä läksin käpälämäkeen tuomarin kauniista Norjan kukkatarhasta. Siellä en sietänyt olla. He näyttelivät minulle maisemia ja mäkiä ja puita… Ei, nyt täytyy koettaa, kelpaanko… ja saan koetella toisilla paikoin, kaukana täältä… Siellä, jossa ei joka seikka muistuta mieleen…" "Niinpä niin, Tora… ehkä en hyvä, kun saat koetella." "Varmaan niin. Jos olen älykäs tyttö, niin selviydyn kyllä, ja jos olen kehno, niin menen hiiteen — aivan kuin pitääkin."
Hetken päästä katsoi hän Gunvoriin ja otti häntä kädestä. (Gunvor huomasi, ettei hänellä ollut enää timanttisormuksia.)
"Niin, niin, kelpo Gunvor, nyt me erotaan, kuuletkos. Ja selviänpä tai en selviä, niin tuntea saat minut vastakin, jos milloin tavataan. Niin, sitä tarkoitan… Juuri sitä!… Rouva Henning! katsos… toimistonjohtajan rouva Henning ehkä… tai siihen kuosiin. Tuo sinun 'se' ei tahtonut tiettävästikään minua nähdä, kun tuolla tulin. Hänelle tuli niin hirveä kiire katsomaan kelloonsa, kun kuljin ohi. En muuten ymmärrä, mitä hänellä on tässä asiassa nurkumista. Heh, olen tainnut tehdä hänelle jotain pahaa." Gunvor vastasi hiljaa: "Oh, tiedäthän sinä, ne miehet… Niille tulee moraalisia innonpuuskia. Etenkin, kun toinen kertoo toiselle, miten tavattoman rakastunut joku nainen on häneen… että uhraisi hänen tähtensä kaikki. Silloin he kumpikin siitä niin äkämystyvät."
"Vai, sinä olet sen kuullut?… Että minä olen käynyt Michaelin luona?"
Sitä sanoessaan kohotti Tora verkalleen katseensa, ja hän katsoi syvästi Gunvoriin, ikäänkuin tutkien, mitä ystävätär hänestä ajatteli. Gunvorkin katsoi häntä silmiin. Tora suuteli Gunvoria: "Hyvä Gunvor, sinä olet niin reilu ja hieno, minä sinua rakastan."
He vaikenivat vähän aikaa. Gunvor kysyi viimein:
"Sinä kai rupeat kehittämään ääntäsi siellä… et kai eniten pianonsoittoa."
"Niin, etupäässä kohdistan kaikki voimani lauluun. Minä lauloin muuten eilen parille tunnetulle henkilölle. Niin juuri! Heidän mielestään minulla on suuret lahjat… No, niinhän ne aina sanovat nuorelle naikkoselle."
Gunvor keskeytti:
"Oh, elä lorua! mitä sinä halventelet itseäsi ja karstaat kykyäsi, Tora? Se ei sovi. Sinun pitää päinvastoin iloita, kun sitä puhut… Niin, suoraan kysyen kun sinä nyt ajattelet, että sinun täytyy lähteä koettelemaan voimiasi… eikö sinusta tunnu, kuin jotain uutta heräisi sinussa?"
Tora mietiskeli, ja nauroi rohkeastikin: "Oh, en tiedä. Ha, he… ehkä kun pääsen viimeinkin kuitiksi tästä… tästä hulluudesta, joka minua yhä kuitenkin kiusaa… sitä keikkumista kestää varmaan kauan, usko se… Mutta olenhan minä reilumpi nyt kuin silloin, kun sinä kävit luonani. No, sen mitä koin äskettäin käydessäni Michaelin luona… kun näin kaiken pohjaan… se tepsi."
Tuokion kuluttua hän kääntyi Gunvorin puoleen:
"Kuules vielä… Onko minusta enää jäljellä mitään… minusta on tuntunut niin oudolta viime aikoina… kuten katoaisin ja painuisin."
Tora olikin laihtunut ja hoikennut; mutta kuinka kauniiksi hän Gunvorista oli tullut! Tuo hiukan rasittunut, hieno kuumeen-hehku kasvoillansa!
"Kyllä, kyllä!" nauroi Gunvor. "Kyllä sinusta on jäljellä 'mitään', Tora. Ole varma siitä! Sinä olet kaunis, Tora tyttöseni — ettäs sen tiedät."
Tora katsoi totisena eteensä.
"Kai on minussa juuri se vaarallisinta, Gunvor, että luulen, että minut on luotu vain yhtä tarkoitusta varten: rakkautta. Ja sillä tavalla, että se ajaa minua kaikkeen: työhön, uhrauksiin — kaikkeen. Minä uskon, että minusta tulisi hyvä äitikin. Katsos, nyt meni se kaikki siruiksi, kun pidin niin hirveästi Michaelista… Siksi on kaikki minussa suurta sekavuutta, sotkua… Mutta kuitenkaan en löydä rauhaa, ennenkuin löydän jonkun, josta voin pitää." "Mutta taiteesi, Tora?" "Taide, kyllä… Mutta sehän on minun työtäni, mutta sitäkin täytyy ruokkia kaiken sen ihanan, jota nyt olen kokenut, joka on yhä minussa ja jonka ainoastaan rakkaus voi synnyttää… Niin, minun täytyy saada pitää jostakusta. Ja se on juuri minussa niin tukalaa. Ihmiset eivät ole aikoneet elämää sitä varten, että pitäisivät… joten minä ehkä en… — Mutta ei nyt; puhuta enää tällaista totista… Tiedät sen, Gunvor, jos sinä aina olisit luonani, niin se menisi…"
He puhelivat tuokion. Viereisen huoneen seinäkello löi kuusi. Tora nousi.
"Nyt minun täytyy jo kiiruhtaa", hän sanoi. "Minun täytyy olla isän ja äidin luona viime hetket. Eikö äitisi ole kotona, Gunvor? Se oli ikävää. Minä olisin niin mielelläni hyvästellyt ja kiittänyt häntä. Sano nyt hänelle tuhannet, tuhannet terveiset. Äitisi kanssa me on oltu aina niin hyviä ystäviä." Tora pukeusi viittaansa. "Niin, hyvästi nyt, Gunvor, ja kiitokset kaikesta!… kaikista kävelyistä! Kaikista pakinoistamme!… Ja että lohduttelit minua nyt viime aikoina! Hyvästi, kulta, eläkä nyt itke tähteni. Minä en osaa enää itkeä. Minä olen siitäkin päässyt… — Hyvästi! Ei, elä saata minua yhtään. Hyvästi! Terveisiä Jannalle ja Elille! Janna oli niin kiltti, kun tuonnoin hänet tapasin… Hyvästi, Gunvor!"
Toran pehmoinen ääni kaikui koko puhelun ajan sisä-portailta. Viimeinen "hyvästi" kuului tuskin huomattavasti aivan alhaalta… ja sitten kumahti ovi, ja Tora Pharo oli mennyt.
XVI.
Heistä oli tullut jälleen hyvät ystävät, Gunvorista ja Einarista. Kai heidät sovitti niin helposti tuo heidän nuoruutensa valoisa aistihuumaus, joka heissä kummassakin kuohui. He halusivat kumpikin pitkiä, päätäpyörtäviä hyväilyjä, tulisia suudelmia. Sitä ei saa eikä voi kieltää: Gunvor ei heistä suinkaan ollut kylmempi. Hän janosi nähdä Einaria, janosi hänen kätensä puristusta, halusi hänen kättään vyötäisilleen. Joko Einar sitten myrskyten otti hänet kiinni, kun hän pakeni; tahi Gunvor itse tuli häntä vastaan, avoimin kaipuin…
"Minusta se on uljasta, että Tora lähtee ulkomaille koettamaan voimiansa, Gunvor. Kuules, minusta Tora menettelee aivan oikein. Niin, minä olen samaa mieltä kuin sinä. Huomaatkos, että minusta alkaa tulla tohveliherra."
Ja toisen kerran:
"Gunvor, näinä päivinä tulee isä kaupunkiin. Tahdotko olla kiltti?…
Tahdotko olla hänelle kohtelias, kun minä niin kauniisti pyydän?"
Ja Gunvor vastasi:
"Kyllä, kyllä Einar… kyllä minä olen kiltti hänelle."
"Ja et välitä, vaikka hän on jörön ja kärttyisenlainen. Se on nyt hänen tapansa."
"Mutta toivonpa, ettei hän ole kovin morski minulle, sillä minä kirjoitin hänelle niin kauniin kirjeen. Vastaus, jonka häneltä sain, ei ollut niinkään kaunis."
Ja Gunvor nauroi kertoessaan siitä jotakuinkin merkillisestä kirjeestä, jonka kaupunginvouti Henning oli lähettänyt hänelle: että hän muka iloitsi siitä, että Gunvor oli tietoinen tärkeästä kutsumuksestaan hänen poikansa vaimona, ja että Gunvor muistakoonkin varoa kaikellaisia kapinallisia ideoita…
"Mitä se sillä tarkoitti, Einar? Miksi se minulle juuri sitä oppia?
Enhän minä ollut ilmaissut mitään kapinallisia ideoita"…
Mutta Einar silitteli asiaa:
"Oh, mitäkö?… Sellaisiksihan ihmiset tulevat vanhoina päivinään. Se nyt on vain se 'ukko', oikein kelpo 'ukko', luonnollisesti, mutta ukko sittenkin. Meidän täytyy vain osoittaa hänelle kunnioitusta, jonka olemme velvolliset. Tärkeintä: ei ärsyttää häntä… Muuten emme tarvitse paljon kysyä hänen neuvojaan."
Einar sanoi isäänsä monesti "ukoksi", hiukan ylimielisellä, leppoisalla sävyllä — joskus "aiheuttajakseenkin." Vain muka näyttääkseen, ettei isä häntä kovin arastuttanut. Mutta ei ollut kuitenkaan erehtymistä siitä, että hän odotti hiukan jännityksessä, mitä isän ja Gunvorin kohtauksesta seuraisi. "Nyt hän tulee, huomenna", sanoi hän kerran. "Tule minun kanssani liikkeelle huomenna kello yksitoista, niin otetaan sievästi hänet vastaan. Ei ole pahaksi, että otat mukaasi ystävällisimmät kasvosi, ja tekisit viisaimmin, jos etenkin ensin olisit kohtalaisen hiljainen ja syrjään vetäytyvä…"
* * * * *
Gunvor nauroi taas.
"Mahdan olla rakastuneempi sinuun kuin luulenkaan, Einar, kun siedän kuunnella tällaista… Kyllä, poju kulta, minä olen hiljainen ja kaino, sen saat nähdä, oikea pyhimys…"
"Sinä olet kiltti, Gunvor… sillä sinä et tiedä, millaisia joskus nuo vanhat, jäykät virkamiessuvut ovat… Mutta kuules, tehdäänpäs niin. Minä rupean ensin käsittelemään isää. Niin sinä saat jutella äidin kanssa."
"Äidin? Tuleeko hänkin? Siitä et ole minulle kertonut."
"Niin, kyllä hän tulee… Ehkä en ole muistanut siitä mainita… Sillä kun isä tulee, niin ei ikäänkuin äitiä muista. Äitihän on niin hiljainen, katsos, ja sävyisä… ei vaadi mitään… Hm, meidän kesken sanoen, isä on ollut ehkä hieman itsevaltias äitiä kohtaan, joten äidistä on tullut tarpeettomankin hiljainen… Mutta hänhän on tyytyväinen kaikkeen… Mutta ota hänet osallesi ja puhele hänen kanssaan, Gunvor, niin minä pidän huolen isästä, kuten sanottu."
Gunvor katsoi Einaria syrjästä: hänen profiilinsa oli voimakas ja silmät kirkkaat; se nyt oli sittenkin hän, joka puheli noin. Ja Gunvor otti häntä käsipuolesta ja antoi anteeksi kaikesta sydämestään, ja unohti kaikki monesti neuvotut ohjesäännöt, miten kaupunginvouti, "ukko", "aiheuttaja" oli otettava vastaan.
Seuraavana päivänä laivalla tuli kaupunginvouti Henning. Hän tervehti Einaria ja Gunvoria, jotka seisoivat sillalla. Hän tervehti kuin valtansa tunteva ystävällisesti tervehtii, katseli hetkisen tiukasti Gunvoria, ei ollut sitten hänestä tietääkseenkään, mutta tuimisteli sensijaan kantajalle, joka ei käsitellyt hänen laukkuansa kuten kaupunginvouti tahtoi: "Näin se pitää kantaa näin!" Sitten hän tiedusteli erästä hotellia ja suuttui kantajalle, joka ilmoitti, että se hotelliliike oli lopetettu viime vuonna: "Mitenkä? eikö sitä ole? Ja minkätähden ei, saanko luvan kysyä?" Kantaja parka ei tiennyt, miksi sitä ei ole: "Kaipa sen konkurssi keikautti", sanoi hän.
Einar sai vihdoin käsiinsä ajurin ja antoi hänelle määräyksensä. "Minä tiedän hyvän ja huokean matkustajakodin, isä", sanoi hän, "minä käskin ajurin viemään sinne. Istukaa vain." Ukko ei ollut aivan tyytyväinen siihen, että poika hankki ajurin. "Ahah, vai vaunuissa sinä ajelutat", sanoi hän, "sekin meno olisi voinut säästyä." "Eikös, isä, kantaja olisi ottanut paljon enemmän", selitti Einar. "Ja sinä ja äiti olette kai matkasta väsyneet."
Rouva Henning, niin, häntä ei näytty juuri huomattavankaan, kuten Einar oli sanonut. Se oli totta. Hän ei ollut vielä virkkanut sanaakaan. Hän kulki miehensä jäljestä, mustissaan ja kuihtuneena. Hän pysyttelihe ikäänkuin piilo-sopessa, kiersi vähän siellä ja täällä. Nyt ajoneuvoissa istuttaessa puheli Gunvor hänen kanssaan, kysyi muun muassa, eikö ollut hupaisaa jälleen nähdä pääkaupunkia. Mutta eipä näyttänyt rouvasta olevan. Hetken päästä osoitti hän Gunvorille paria naista, jotka kulkivat jotenkin komeasti puettuina ohitse: "Katsos noita", supatti hän, "minkälaiset on hatut! Se on kauheaa, miten ne täällä pöyhistelee!" Ja sitten hän tuskin puhui enää mitään.
He tulivat hotelliin. Vouti rouvineen sai huoneen. Einar saattoi heitä sinne. Gunvor istui ruokasalissa odottaen odottamistaan. Se ei ollut hauskaa. Viimein he tulivat, isä, äiti ja poika. "Isä on hiukan matkasta väsynyt", sanoi hän. Ehkäpä hän siten oli selittävinään ja pyytävinään anteeksi, että Gunvoria niin vähän otettiin huomioon.
He menivät ruualle. Gunvor tahtoi sitä, mitä oli päivällislistalla. Sitä hänen ei kai olisi pitänyt tehdä: kaupunginvouti itse söi vaan pihvin, ja rouva pari voileipää ja herajuustoa. "Nuo hotelliruuat on kovin kalliita", huomautti rouva… Niinpä niin, ehkä, ajatteli Gunvor. Mutta hehän pyysivät… ja sitäpaitsi: kaupunginvouti Henninghän oli vauras mies. Sen hän oli kuullut Einarilta ja muiltakin.
Syödessä juttelivat isä ja poika. Gunvor koetti päästä joukkoon, mutta se ei käynyt päinsä. He puhelivat ihmisistä, joita Gunvor ei tuntenut nimeksikään. Sitä paitsi jauhettiin vähän politiikkaa. Ja vouti nyrpisti toista sierantaan "yllytyksestä ja hassutuksista, jotka moukissa ja proletaareissa liikkuvat."
Kun he olivat syöneet, ja voudin oli maksettava, tahtoi hän kuitattua laskua… "niin juuri, kuitin minä tahdon", selitti hän, ja sijoitti sen huolellisesti muistikirjansa väliin.
Sitten hän sanoi menevänsä huoneesensa "lepäämään matkan päälle." "Mihin aikaan on äitisi tavallisesti kotosalla?" kysyi hän yhtäkkiä Gunvorilta, "melkeinkö koko päivän?… no hyvä… sanoppa hänelle terveisiä minulta,… ja sano, että me tullaan visiitille hänen luokseen huomenna kello kahdelta… hyvästi, hyvästi vaan!"
Ja yhtäkkiä tuli hänen huulilleen mahdottoman hellä hymy… aivan jäykästi, muodon vuoksi… ja katosi heti…
Rouva Henning jäi vielä hetkiseksi sinne. Hän alkoi nyt vähän jutellakin. Hän arvosteli laiva-ruokaa… olivat antaneet huononlaista kalaa, eikä lihakaan ollut erikoista, mutta etenkään hän ei tykännyt jälkiruuasta: se oli "morsiustyttöjä"; mutta kasti oli hapanta, suoraan sanoen: hapanta. Hän puheli muutakin, ja hupaisinta oli, että hän oli tuontuostakin aivan kuin miehensä. Nytpä alkoi hänkin tiedustella Einarilta minkä mitäkin ihmisiä. Gunvor oli huomaavinaan, että se oli vain tilaisuus, jossa sai helistellä koreita tittelejä. Kenraalimajuri ja hovimarsalkka ja kamariherra toisteltiin moneen kertaan.
Gunvor ei tainnut olla kyllin tarkkaavainen. Kerran, kun hän ajatteli muuta eikä kuullut rouva Henningin kysymystä, näytti hänestä rouva, kysymystä uusiessaan, katsovan häneen harmiaan salaten ja tuijaavin silmin.
Gunvoria hiukan puistatti: "Huu, tuota merkillisen kuuliaista naista." Gunvor ei häntä tuntenut… Mokomia nujerrettuja rouvia… olivatko nyt nuo tosiaan niin liikuttavia? Eivätkö ne olleet usein vain pieniä, mataloita raukkoja?
Gunvor nousi vähän ajan kuluttua. "Minun olisi nyt mentävä", sanoi hän ja kätteli rouva Henningiä. "Hyvästi", sanoi hän. "Menetkö sinä?" kysyi rouva… "Kyllä… minun täytyy joutua kotiin. Hyvästi, Einar…" "Minä saatan sinua vähän", vastasi Einar.
"No", jatkoi Einar, kun he tulivat käytävään. "Sinä läksit kutakuinkin kiireesti." Gunvor vastasi: "Mitä Herran nimessä minä enää täällä tekisin? Ymmärrätkö sinä?… Minä olen lievästi sanoen väsynyt kuuntelemaan isääsi ja äitiäsi." Einar kartteli: "Oh, sinä liioittelet aina." Gunvor kiihtyi: "En liioittele. Minä kyllä lupasin sinulle olla kiltti ja kohtelias — mutta tätä en jaksa. Ei, en siedä istua heidän seurassaan! Miten he minua vierovat… Vihaavatko he minua? Ellen parempaa tuntisi, sanoisin, että he tulivat kaupunkiin hävittämään sitä, mitä on syntynyt välillemme, sinä ja minä."
Einar ikäänkuin hätkähti, sitten sanoi hän jälleen kartellen: "Oh, elä hulluja… Pianhan he matkustavat. Kyllä se onnistuu, saat nähdä. Ole kotona, kun isä ja äiti huomenna tulevat." "Enpä taida olla, Einar!" Gunvor meni, — oli yksinään ja suruissaan. Hän meni suoraan kotiin ja puheli kauan äidin kanssa. Hän kertoi kaikki. Hän puhui myöskin, missä suhteessa ei ollut Einarista pitänyt, viime aikoina. Miten hän oli tuominnut Toran, mitä hän muutenkin oli sanonut. "Ennen hänen isänsä ja äitinsä tuloa", hän sanoi, "en surrut niin kovasti sitä. En luullut, että se oli hänessä syvällä. Luulin, että se häviäisi… Mutta nyt… en tiedä mitä ajatella… Ajattelet, että tuo pieni, ajatuskyvytön ja pahansuopa muori on hänen äitinsä… ja hänen isänsä tuo ärtyinen pikku tyranni…"
Rouva Kjeld vaikeni.
"Niin et ole koskaan ennen puhunut", sanoi hän. "Sinähän pidät niin paljon Einarista, ja hänhän on reipas poika, sen tiedät. Eikä hän ole kummallisempi kuin useimmat muut nuoret miehet, jotka aikovat edistyä maailmassa. Ja sinähän kaipaat häntä. Sinähän olet rakastunut häneen, Gunvor."
Gunvor vastasi vitkastellen:
"Niin, minä olen rakastunut häneen. Minä hurjistun ja juovun ajatellessani häntä. Mutta luuletko, että se riittää, äiti?"
"Hm — että riittääkö?… Nyt sinä taas tulet syvämieliseksi, Gunvor. Etkö luule voivasi masentaa sitä, joka sinut tekee rauhattomaksi? Koeta antautua aivan hänen valtaansa, jota rakastat. Koeta ajatella kuin hän, ja tuntea hänen tavallaan joka asiassa. Ne naiset, jotka ovat sellaisia, ovat varmaan onnellisimpia."
Gunvor katsoi levottomasti äitiinsä:
"En, en, sitä minä en uskalla, äiti. En nyt, kun tunnen Einarin katsantokannat niin kuin tuntien. Voisi käydä niin, että vuosikausien kuluttua tulisin tuollaiseksi pieneksi, kuivettuneeksi rouva Henningiksi… joka puhui sellaisia luonteensa omaisia pikkumaisuuksia… Ei, ei… en ymmärrä, että sinä neuvot minua sellaiseen, äiti. Sinä, joka aina olet seissut niin jyrkän suorana."
Rouva Kjeld pudisti päätänsä, näyttäen neuvottomalta.
"Niin, mitä voisin sanoa? Sinä olet mielestäni ollut niin iloinen ja loistava näinä aikoina. Minä en mitenkään sallisi, että sinulta ilosi katoaisi."
Gunvor mietti vähän:
"Oh, ei", sanoi hän, "kun vähän tunnustelen, niin en usko, että jaksaisin olla sitä ilman."
Hän lisäsi:
"Kaupunginvouti Henning rouvineen tulee huomenna luoksesi kyläilylle. Puhele sinä heidän kanssaan, ja sano sitten minulle kaikki, mitä arvelet."
XVII.
Gunvor ei ollut kotosalla, kun kaupunginvouti rouvineen tuli. Iltapäivällä hän puheli äitinsä kanssa. "Minä luulen, että he pitivät sitä niskuroimisena, ettet sinä ollut täällä", sanoi rouva Kjeld… "Mutta muuten", hän nyökkäsi… "et siinä paljoa menettänyt, vaikket ollutkaan heidän seurassaan. Minä en pitänyt heistä. — Voipa olla niin", jatkoi hän, "että lie niitä naisia, jotka sopivat kaupunginvouti Henningin miniäksi paremmin kuin sinä. Siltä minusta tuntui… ja se sopii sinun tietää, Gunvor. — Sillä tosi on sellainen", jatkoi hän salatun kiivaasti, "että kaupunginvouti Henning ei ole semmoinen kaikkia kohtaan kuin meitä. Jos luulet, että hän on vain vanha kärtty, niin erehdyt. Ei, minä tiedän, miten kohtelias ja lauhkea kavaljeeri hän olisi ollut, jos hänestä kihlaus olisi ollut mieleistä, jos sinulla olisi rikkautta tai 'suvun' suhteen arvokas asema. Olisitpas silloin häntä nähnyt! Silloin hän olisi tullut juhlapuvussa, usko se! Mutta mitenkäs nyt! Kuin kuluneissa koti-reuhkoissaan… Hän ei viitsinyt turhaa kursailla meidän tähtemme, usko pois."
"Mitä hän sanoi, äiti? Sinä et saa salata minulta mitään."
"En tosiaan", nyökkäsi rouva Kjeld… "minä aioin kyllä tässä pitää suuni. Mutta asia on liian tärkeä. Sinähän kuitenkin joudut heidän kanssaan jotenkin tekemisiin… Ei auta kuin jänis piiloittaa päätänsä pensaasen… Hän uteli m.m. Kjeldistä niin kummallisella tavalla. Ehkäpä hän huomasi, etten minä hänen puheistaan pitänyt, sillä hän sanoi, näin: 'Niin, niin, rouva Kjeld, Teitä ei kai miellytä, että niitä seikkoja kosketellaan. Minä olen itse papin poika, ja ymmärrän, että Teistä tietysti on kiusallista, kun muistutetaan Teitä miehenne hairahduksista.' Niin hän sanoi."
Vaiettiin hetkisen. Gunvor ei virkkanut sanaakaan. Hän istui hiljaa ja pudisti päätänsä.
"Kun olin pieni…" kuiskasi hän viimein… "Minusta tuntui niin pahalta, kun pikku tytöt juoksivat perästäni ja huusivat ja pistelivät minua… Minä muistan sen kyllä… kuin rotat olisivat jyrsineet… Ja silloin se haihtui niin helposti… Kun vain isä katsoi minuun ja jutteli kanssani… Ja siitä lähtien ei kukaan ole puhunut isästä pahaa. Minähän olen puhunut hänestä kaikille, joita pidän arvossa. Einarillekin…"
"Oh", sanoi rouva Kjeld, "eihän seikka paljoa merkitse silloin kun vain seurustelee ihmisten kanssa. Mutta nyt on kyseessä avioliitto, muista se. Ja kun tahtoo sopan keittää, niin kelpaa kaikki karvas pataan. Luuletko, ettei Henning keksisi vaikka mitä koreata isästäsi. Villitsijä, harhauskoinen, Kristuksen vainooja, vaikka mitä!"
Gunvor näytti väsyneeltä, yhä siinä paikallaan istuessaan.
"Minä näen jo, että Einarin on ruvettava jommallekummalle puolelle", sanoi hän, "hänen täytyy suojella minua sellaista vastaan."
"Kai hän suojeleekin, jos on mies", vastasi rouva Kjeld.
Vähän päästä kysyi Gunvor:
"Kun Henning sillä tavalla sanoi, että sinusta on kiusallista, kun mainitaan isän hairahduksista, — mitä sinä silloin vastasit?"
"No, minä vastasin: Minusta on kiusallista huomata, että hairahdukset, joihin moni on tehnyt itsensä syypääksi Kjeldiä vastaan hänen eläessään… etteivät ne erehdykset ole jo kuolleet kuolemalla, jonka ne ansaitsevat… — Niin, sen minä sanoin… suoraan… pitipä hän siitä tai ei… Minä olin ihan rauhallinen sanoessani. Minä en voinut muulla tavoin vastata… no, minähän vain olen syyllinen, jos hän ei siitä pitänyt. Ja ei hän pitänytkään, se on varma. Hän lähti piankin täältä. Hän ja rouva. Niin, Jumala tietää sen, että otin heidät vastaan parhaalla tarkoituksella. Minähän tahdoin suorastaan olla heidän mielikseen… varsinkin sinun tähtesi, Gunvor… Ei, niin ei käynyt."
Gunvor ei mennyt hotelliin koko sinä päivänä. Hän ei jaksanut. Seuraavana päivänä hän sai keskellä päivää Einarilta kirjeen, joka kuului:
"Rakas Gunvor! Kun minä en ole nähnyt sinua moneen vuorokauteen, pyydän minä sinua varmasti tulemaan hotelliin, jossa isäni asuu, kello kuuden aikaan. Minun tuskin tarvinnee sanoa sinulle, että minun isäni ja äitini ovat mitä suurimmassa määrin kummastuneet siitä välinpitämättömyydestä, jolla heitä kohtelet. Sinähän lupasit minulle olla heille niin rakastettava kuin suinkin voit. Minua surettaa, että tähän saakka olet ollut aivan vastaista. Minä toivon, että sinä tänä iltana pyydät isältä ja äidiltä anteeksi silmiinpistävää käytöstäsi.
Sinun altis Einar Henning."
Gunvor aikoi mennä ensin näyttämään äidille tätä kirjettä, mutta jätti sen tuuman. Hänen äitinsä tulisi ehkä levottomaksi: neuvoisi yhtäälle ja toisaalle… ei oikein, poloinen, tietäisi, mitä tehdä… Eikä hänkään, Gunvor, ehkä oikein tiennyt. Mutta hän ei peljännyt. Tulkoon, mitä tuli… Kunhan näkyisi vaan vähänkin hyvyyttä… Lausuisivat sanan, joka ilmaisisi, että he pitivät hänestä — oi, hän myöntelisi mielellään… Suostuisi kaikkiin mahdottomuuksiin, pieniin typeryyksiin… ei haittaisi. Mutta kunhan eivät vain olisi ahtaita, kuten ennen oli kokenut…
Mikä tietää, ehkä Einar vain oli ovela. Ehkäpä hän kirjoitti tämän ankaran kirjeen vain tyydyttääkseen isäänsä ja äitiään. Mutta oli kuitenkin heitä taivutellut…
Mutta… lopultakin: voisivatko he osoittaa pitävänsä hänestä… he, jotka eivät pitäneet? He, jotka olivat soimanneet hänen isäänsäkin…
Hän nousi korkeita hotellin portaita, ja kolkutti oveen, jonka portieri oli hänelle neuvonut. "Sisään", kuului kamarista. Hän avasi oven ja astui keskolaiseen kamariin. Vouti istui nojatuolissa. Ikkunan ääressä rouva ommellen. Einar tuli häntä vastaan ja mutisi, mitä lie mutissut: "Iltaa, Gunvor, hyvä, että tulit, istu." Ja Einar toi tuolin, Gunvor istuutui.
Vouti Henning oli koko ajan katsellut häntä ankarasti. Nyt hän sanoi verkkaan ja painolla:
"Gunvor Kjeld! Tietääkseni haluaa tuleva miehesi lausua sinulle pari sanaa minun kuulteni."
"Einarko aikoo sanoa?" vastasi Gunvor.
"Henning aikoo", oikaisi vouti. "Ehkäpä sinusta on yhtä ihastuttavaa sanoa häntä Henningiksi. Sillä sen seikan saat heti tietää: on välttämätöntä, että astut tähän kotiin niin alastomana kuin äitisi kohdusta. Kaikki itsenäisyydet ja itsetietoisuudet ja muut sen tapaiset jätät etehiseen, kun astut meidän Henningin sukuun."
Gunvor taisi hieman kalveta. Hänestä oli hyvin ilkeätä istua tässä huoneessa. Mitä noilla oli hänelle asiaa? Olivatko ne hänen vihamiehiään? Miksi ne puhuivat sellaista?
"Einar!" huudahti hän, "mitä tämä on? Sinäkin haluat puhua kanssani, sanoo isäsi. No puhu sitten, Einar. Tätä minä en ymmärrä."
Gunvor kuuli hiljaista nurinaa ikkunan luota, jossa rouva Henning istui. Ehkä Gunvor oli hänestä liian uskalias… kun ei edes huolinut sanoa sulhastaan Henningiksi!
Einar huomautti samassa kuivasti ja ankarasti: "Asia on selvä, Gunvor. Hän on pahastunut. Hän näkee, että sinä käyttäydyt sopimattomasti häntä ja äitiä kohtaan. Sinä et koeta miellyttää heitä. Hänestä on sitäpaitsi käytöksesi hiukan liian vapaata. Hän kaipaa myös oikeaa sävyä puhutellessasi häntä… ja ehkä kaipaa silloinkin, kun puhuttelet minua."
Gunvor vastasi:
"Hyvänen aika, mitä arvella siitä, mitä puhut, Einar. Mitä minun on sinun isäsi mielestä tehtävä? Sinä aikana, kun kävin viimeksi täällä, ei yhtään lämmintä sanaa minulle. Minä en siedä sitä tapaa. Sinä tarkoitat, että pitäisi noin vain olla nöyrä ja rakastettava. Minä en ole muokattu siten kunnioittamaan."
Einar Henning vastasi rauhallisesti:
"On tosiaan parasta käyttää toista kieltä, Gunvor. Ei asia käy mukavammaksi tuolla tavalla puhuen."
Vouti pystyttihe tuolillaan. Hän oli punainen vihasta. Hän huusi kovalla äänellä ja ankarasti:
"Minä olen jo kerran sanonut, että kun sinä meidän sukuumme tulet, niin sinun täytyy tulla niin alastonna kuin äitisi kohdusta! Mihin sinä olet tottunut ja harjaantunut — ne saat unohtaa, tiedätkö sen? Siitä, mitä sinun kodissasi pidetään kai hyvänä traditsioonina, siitä ei me välitetä yhtään. Minä puhuin äitisi kanssa ja näin hiukan, millainen katsomus sillä taholla vallitsee. Minä vaadin muun muassa, että isävainajasi vapaa-ajattelu ja aatteet ja muut sellaiset elkööt tohtiko astua Henningin kodin kynnyksen yli."
Gunvor huudahti — äänessään kuin avunhuuto:
"Minua solvataan, Einar! Hän on minulle paha. Mennään, Einar! Tule kanssani! Minä en voi olla näiden seurassa!"
Gunvor kuuli rouva Henningin hiljaa käheästi naurahtavan: "Noo, sanoppas muuta!"
Einar vastasi aivan rauhallisesti:
"Minusta sinä olet liian hätäinen, Gunvor. Jos sen tahdot tietää, minä olen tässä asiassa samaa mieltä kuin isäni. Minäkään en pidä noista vapaista ajattelemisista!"
Gunvor katsoi Einariin. Oliko Einar ihan tosissaan? Gunvorhan oli kertonut hänelle kaikki isästään… siitä lähtien… Ah, Einar oli vain muka tarkoittavinaan.