VII.

Eräänä päivänä tuli Kjeld perhehuoneesen ja näki, että Gunvor istui ikkunan ääressä silmät punaisina, niinkuin olisi itkenyt. Isä kyseli häneltä, ja sai vihdoin viimeinkin tietää, että Gunvorille olivat pahoja koulussa. "Mitä ne on sinulle tehneet, Gunvor?" Ei, Gunvor oli luvannut äidille, ettei hän kerro. Kjeld meni keittiöön, jossa rouva Kjeld askaroi… "Sinun pitää antaa Gunvorin kertoa minulle totuus, Emma", sanoi hän, "minä en tarvitse sääliä, tiedä se; mutta Gunvoria meidän täytyy suojella raakuutta vastaan." "Minä olisin kyllä puhunut sinulle siitä", vastasi rouva Kjeld. Hän meni sisään Gunvorin luo ja sanoi rauhallisesti: "Kerro nyt isälle kaikki, Gunvor".

Ja Gunvor kertoi opettajattaresta, joka oli ollut hänelle paha, kun hän ei osannut piplianhistoriaansa. "Eipä vainkaan, sinä et tietystikään luule tarvitsevasi Jumalan sanaa!" sanoi opettajatar. Silloin painoi Gunvor päänsä alas, sillä hän huomasi, että luokka kuunteli hiljaa ja kaikki katselivat häntä…

Ja välitunnilla oli kaksi tyttöä huutanut hänen takanaan: "Vapaa-ajattelijan likka!"… ja toinen heistä oli vielä Petra, jonka kanssa he olivat olleet hyviä ystäviä…

"Sinä et mene enää kouluun", sanoi Kjeld hiljaa. Hän oli hyvin kalpea ja hänen oli vaikea puhua. "Isä luettaa sinua tästä alkaen."

Hän nousi ja meni ulos. Rouva Kjeld näki, että hän suitsusi vihastusta. Rouva meni jäljestä: "Kjeld!" huusi hän, "elä nyt sure tätä niin kovin!" Kjeld kääntyi: "Ooh, ihmiset!" mutisi hän, "sekä suuret että pienet… nyt heidät tunnen."

Jo samana päivänä alkoi Kjeld luettaa Gunvoria. Hän ihastui ja hämmästyi huomatessaan, miten älykäs ja nopsa hän oli. Hän opetti tyttärelleen maantietoa ja historiaa. Raamatunhistoriaakin, mutta ensimäisiltä lehdiltä… Kun he olivat lukeneet, lähtivät he pienelle kävelylle tuttua tietä pitkin…

Tästälähin opetti Johannes Kjeld joka päivä Gunvoria, ja lukemisen jälkeen he aina kävelivät yhdessä… Se oli sellainen iso, reipas tyttö, tuo Gunvor, ja hän puheli koko ajan ja kyseli isältään kaiken maailman asioita. Ja isä vastasi kaikkeen, hän seurasi tarkkaavasti hänen silmiensä tähystelyä. Hän arvasi aina, mitä Gunvor tarkoitti.

Vähitellen lyhenivät isän ja tyttären luku-tunnit ja kävely-ajat pitenivät. Kjeld piti tuosta kävelystä tyttärensä kanssa. Ilta ehti, ja sen hillitty valo oli kuin silmä, joka levollisesti sulkeutui yön tullen. He kulkivat hiljallensa, usein aina "Rinkilään" asti, joka oli kahden vanhan puun ympärille rakennettu penkki kauniilla näköala-paikalla. Kjeld vastasi Gunvorille ja ajatteli monesti itse samalla aikaa. Melkein koko ajan puheli pikku tyttönen isälleen. Hän ihmetteli kaikkea ja tahtoi tietää syitä, ja isä vastasi. Kehkeytyvä sielu puhui valveilla olevalle ja taistelevalle. Hänen lapselliset kysymyksensä, jotka koskivat kaikkea, mitä hän näki, kuulostivat niin raikkailta ja eläviltä. Usein ne tuntuivat aivan salaperäisiltä. Ne kiilsivät kuin kastetta. Ne olivat niin tiedottomia ja puhtaita, nuo kysymykset, kuin kukkanen, joka aikaisen aamun sarastaessa aukeaa. Nuo puoli-avoimet huulet vetivät kysyessään niin keveästi henkeä…

Kjeld vastasi kaikkiin noihin kysymyksiin, samalla itse ajatellen. Se lapsellinen pakina ei häntä häirinnyt. Se muistutti luontoa hänestä. Se sulausi hänen hartauteensa.

"Minä tiedän vähän sinun olennostasi, Jumala", ajatteli hän. "Pikku Gunvorin mielestä minä olen viisas ja suuri. Hän tahtoo ylentäytyä minun puoleeni… Ja minä tahdon ylentäytyä sinun puoleesi ja tavoittaa sinua… — Nyt on olentoni niin tyyni, minä ymmärrän niin paljon. Kun minä pidän Gunvorin hentoa kättä kädessäni, niin tunnen rajatonta hellyyttä! Kaikki maan päällä on vaivattua, kaikki taistelee, kaikki rukoilee. Raateleva villipetokin anelee sinulta ruokaa poikasilleen. Tahi lilja, joka ylenee syvyydestä ja mudasta aurinkoa kohti. Oi sinua, maailman suurta rukousta! Kaiken elollisen hurjasta auringon- ja elämänpyyteestä aina raskautetun sielun kirkastuksenkaipuusen saakka."

* * * * *

Kun he pääsivät "Rinkilään", eivät he suinkaan aina heti kääntyneet takaisin kotiin. Ei, monesti he istuivat siellä melkoisen kauan. Gunvor istui silloin tavallisesti rauhallisesti isänsä rinnalla ja katseli maisemaa. Sieltä tuli joskus saaren takaa laiva lyhdyt loistaen, tai kaukana ulapalla sytytettiin majakka, ja siellä se sitten vilkutteli… sellaiset nähtävät ansaitsivat kyllä kyselemistä…

Mutta yhtä useinkaan ei Gunvor pysynyt rauhassa penkillä. Hän juoksenteli siinä lähistöllä töyryn alla, jossa oli ennen ollut suomaata. Jos ei ilta ollut kovin pimeä, oli siellä paljon hänellä näkemistä. Siellä oli pitkiä, polttavia viholaisia, ja ohdakkeita, joissa oli punaiset kukat, ja suuria yöperhoja liitelemässä viholaisissa ja kukissa. Ja jos hän käänsi jonkun ison kiven, joita siellä oli, niin sen alla vilisi satajalkaisia ja pistiäisiä. Silloin hän huusi ja pyysi isää tulemaan katsomaan. Ja Kjeld tuli. Ja kerran hänen täytyi tulla minkä kerkisi, sillä kiven alla oli mahdottoman suuri, vaalea kastemato. Ja siitä piti hänen jutella Gunvorille… missä se asui, ja mikä se oli olentoansa.

* * * * *

Joskus oli Gunvor surullinen. Silloin kun joku hänen koulu-ystäviänsä kulki nyrjöttäen hänen ohitsensa, tahi kun hän itse oli kulkenut koulun aita-viertä ja kuullut ystävätärtensä huutavan ja nauravan ja ilakoivan välitunnilla.

Mutta yleensä hän oli iloinen. Miksipä hän ei olisi ollut? Hän oli niin nuori, ja hänen terve ruumiinsa kehittyi ja varttui. Hänen verensä oli niin voimakasta ja punaista. Se juoksi niin vilkkaasti suonissa. Ja mieli oli niin nuori. Se ei voinut olla alakuloinen. Kyyneleet, joita hän joskus itki, kuivuivat niin pian. Miksipä hän oikeastaan itki? Kas, tuossahan istui kissa kynnyksellä, ja tuollahan kasvoivat puut kuin kasvoivatkin. Ja isä ja äiti olivat hänen. Ja tänä iltana lähdetään "Rinkilään"… niin, tänä iltana lähtee äitikin mukaan.

Isä ja äiti — hän tuki heitä kirkkaalla mielellään. Hänen reippaat askeleensa, hänen raikas äänensä kaiuttelivat kotia. Kun he näkivät hänen kasvonsa, hänen olemuksensa, kun he kuulivat hänen naurunsa ja hänen sanainsa hälinän — tuntui kuin he olisivat nauttineet maan povesta kumpuavan lähteen vettä, puhdasta ja kirkasta ja valheetonta.

VIII.

Kjeld alkoi saada rauhaa. Gunvor tuotti hänen sielullensa paljon askaretta. Kjeld ei kiristänyt hänen sieluansa vierailla ja opituilla käsitteillä eikä tiedoilla. Hän antoi hänen herääväin ajatustensa hiljalleen ja luonnollisesti omistaa itselleen sen, mitä ne näkivät ja etsivät.

Gunvor oli hänen rauhansa, kukkaisensa, vihreä nurmennukkansa.

Mutta hänen sielussaan toimi muitakin voimia. Yksinäisten Jumala antoi hänelle muuta, minkä hyväksi vaikuttaa. Hän kuuli usein kaukaisten äänten kutsuntaa. Ne eivät kaikuneet päivän touhua, hetken puuhia. Hän kuunteli muuta, joka ilmaisi hänelle itsensä.

Nuo äänet kutsuivat häntä usein ihmisten luo, joiden harhautuneet sielut kulkivat kumman kummallisia polkuja. Hän sai tietää seikkoja, joita hän ei ollut osannut kuvitellakaan. Jotka usein aivan mykistivät hänet. Hän sai tietää outoja rikkomuksia, suuria pulmia. Hän seisoi usein kuin syvyyden partaalla, jossa usvat väikkyivät ja onnettomuutta ennustavat tähdet heiastelivat. Hänet noudettiin joskus kuolinvuoteen ääreen, missä hänelle kuiskattiin: "Ymmärrätkös sitä, Johannes Kjeld? Minä pyysin sinua tänne, että sinä saisit kuunnella, mitä sanon. Minä en tahtonut muita kaupungin pappeja. Ne eivät ymmärtäisi, mistä tässä on kysymys… ne kysyisivät ainoastaan, kadunko minä… kadunko tätä pimeää elämätä, jota en voi selittää. Minä, joka aina olen halannut valkeuden onnea… Ymmärrätkö minua, Johannes Kjeld? Minä katselin sinun kasvojasi ja silmiäsi ennen, kun tapasin sinua. Minusta tuntui, kuin olisin tuntenut sinut. Käsitätkö minua? Voitko opastaa minua nyt? Ja tahdotko pitää kädestäni, kun minun pian on kuoltava?"

Mutta kun kuoleva puhui elämästänsä, saattoi yht'äkkiä valo pilkahtaa noista usvista, valo, joka häikäisi kuin salama ja aukaisi tien pitkän matkan päähän. Ja Kjeld oli näkevinään pilkahduksen Jumalaakin siellä. Ja hän ummisti silmänsä ja kumarsi päänsä, ja hän polvistui maahan ja puhui kuolevalle, ja hänen äänessään kajahti voitto. Ja hän piti kuolevan kättä kädessänsä, kunnes viimeinen taistelu oli taisteltu.

IX.

Meidän elomme syöstiin yöhön ja häpeään, kun me halusimme tavoittaa suurta iloa. Osaksemme annettiin odottaa ja kuulostella kukonlaulua, tähystellä yötaivaan tähdenlentoja, tuokioisina valon muistoina…

Tarvitsetteko kaupungissa vartiata?

Niin, me tarvitsemme. Ja sinun toimesi on valvoa makaavia, ettei heidän tavaratansa ryöstetä eikä heidän turvallista untansa häiritä.

Ottakaa sitten vartiaisenne toinen mies; taikka etsikää vahdeiksenne nuuskivia verikoiria. Minä en ole huoletonten unen enkä rikkaitten mammonan vartia.

Mitä sinä sitten pyrit?

Minä tahdon nähdä kodittomia ja rauhattomia. Minä tahdon kuulla suurta levottomuutta, joka kätkeyy yöhön. Minä tahdon tuijottaa hiljaisten silmiin, ja minä tahdon hiipiä hyljättyjen askelissa, ja minä tahdon käydä nimetönten majoissa.

Täällä kulkevat maallisen elon raskaasti varustetut sotilaat. He puuskuttavat suurten ottelujensa väsymyksestä. Kuulkaa heidän astuntaansa!

Minä rakastan tuskaa. Kun minä kuulen sen äänen, kuuntelen minä kuin ylkä, joka kuulee rakastettunsa äänen. Tässä elon tuskassa minä astun armopöytään. Ja tämän punaisen alttarin ääressä minä syön Vapahtajan ruumista, ja juon hänen vertansa.

X.

Oli hiljainen, vieno syyskuun ilta. Kylmä, hento viima kävi ilmassa ja yhtyi vanhaan, maahan puutuneesen kesän lämpöön, joka uhkuili vielä männiköistä pohjan puolla ja aavoilta niityiltä, joilla viimeiset syysi heinät oli pantu raoille…

Gunvor oli kävelyllä isänsä kanssa. He eivät olleet vielä ehtineet "Rinkilän" puoli-matkaankaan, kun Johannes Kjeld pysähtyi ja henkäisi syvästi. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi, ja hän katseli levottomasti ympärilleen. Gunvor ei tullut huomanneeksi hänen levottomuuttaan ja kalpenemistaan. Gunvor hymyili ja veti häntä kädestä: "Tule nyt, isä!" Kjeld vastasi: "Minä luulen, että nyt on käännyttävä." Mutta Gunvor nauroi kirkasta nauruansa: "Ei, ei, isä… meidänhän on mentävä 'Rinkilään'…" Ja hän juoksi edellä ja heitteli sääriänsä niin että helmat hulmusivat. Johannes Kjeld hymyili heikosti… "Mutta Gunvor", mutisi hän, "mitenkä sinä käyttäydyt. Sinun on muistettava, että olet pian iso, varttunut tyttö." Mutta Gunvor oli: huima tänä iltana: "Rinkilän penkille! Rinkilän penkille!…"

Kjeld seisoi vielä paikallaan ja huohotti, mutta jo keveämmin. Hänen kasvonsa olivat jälleen saaneet värinsä. Hän vastasi: "No, niin, niin, lapseni, mennään sitten Rinkilään. Mutta tulekin sitten tänne ja ole siivolla."

Gunvor tuli ja otti isäänsä käsipuolesta, ja hän asteli yhtä-jalkaa isänsä kanssa ja puheli, ja hän oli pelkkää hyvää tuulta. He kävelivät pois kotoa päin. Aurinko oli nyt laskenut, ja pilkkoisen pimeä tullut… Männikössä raakkui pari varista…

Mutta monta askelta he eivät ehtineet kulkea, kun Johannes Kjeld seisattui uudestaan ja äkillisemmin kuin äsken. Hän oli taas kalvennut ja hengitti raskaasti. Toisella kädellä hän painoi rintaansa.

Nyt Gunvor huomasi. Hän katsoi isäänsä. Hänen tyttös-kasvonsa tulivat vakaviksi ja peljästyneen näköisiksi.

"Mutta mikä sinulla on, isä? Etkö sinä ole terve? Sinä näytät niin sairaalta, isä?"

"Minä olen hiukan väsynyt, Gunvor kulta. Kyllä se tästä selviää.
Istahdetaan hetkiseksi tähän."

He istuivat kivelle tienpuoleen. Tyttö piti koko ajan isänsä kättä ja katsoi huolissaan häntä… "Rakas isä! Rakas isä!… ehkä sinä olet kipeä!"

"Toivon, että se selviää, Gunvor… Toivon, että se selviää… kunhan vain saan istua vähän…"

He istuivat siinä vähän aikaa. Tyttö taputteli isäänsä toisella kädellään, pidellen häntä toisella kädestä. "Mihin koskee, isä? Anna minun taputtaa siihen paikkaan, johon koskee… niin helpoittaa, isä."

He istuivat muutaman silmänräpäyksen vielä. Gunvor katseli koko ajan isäänsä. Vihdoin sanoi Johannes Kjeld:

"No niin, Gunvor… nyt täytyy minun koettaa taas yrittää. Kauniit kiitokset, kun olit niin nopsa auttamaan minua."

He lähtivät jälleen tielle. Kjeld sanoi:

"Niin, niin… nyt meidän täytyy mennä kotiin, Gunvor."

Tyttö vastasi hiljaisesti:

"Niinhän meidän täytynee." Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi: "Se on niin surullista, isä! Minä olin niin iloinen, että sinä ja minä mentäisiin Rinkilään katselemaan maisemaa… ja sinä tulit niin huonoksi."

"Oo, kyllä kai minä paranen… sitten kävellään taas Rinkilään, se on varma… Mutta nyt minä olen hyvin väsynyt, Gunvor…"

He kulkivat kotiin päin. Ei aivan niin ripeästi kuin tavallisesti. Silloin tällöin täytyi Kjeldin pysähtyä levähtämään. Sillä tavoin seisoessaan näytti kerran, kuin jokin ajatus pilkahtavan hänen päähänsä. Ja hän katsoi Gunvoria. Ja hänen silmänsä tarkastelivat hyväilevästi, hellästi tuota hennonlaista tyttöä kiireestä kantaan. Sitten hän suuteli häntä otsalle, ja he jatkoivat matkaansa.

Kun he tulivat kotiin, näytti Kjeld ensin melkein entiseltään. Mutta yhtäkkiä hän lyyhähti istuessaan lamaan. Rouva Kjeld hypähti peljästyneenä ylös.

"Sydämen laita on nyt huonosti", mutisi Johannes Kjeld, "minulla se oli monta vuotta sitten… Mutta ei niin rajua kuin nyt… on kovat tuskat… tuntuu kuin jotain olisi mennyt rikki rinnassa…"

He auttoivat hänet vuoteesen. Hän oli kovin levoton. He lähettivät noutamaan lääkäriä. Hän tuli ja tutki Kjeldin tarkoin, antoi hänelle monta morfiiniruiskutusta. Sitten raukesi Kjeld lepoon. Hän nukkui ja heräsi vasta seuraavana aamuna. Silloin hän oli hyvin selvä, ja tuskia ei ollut juuri lainkaan. Hän puheli rouva Kjeldin ja Gunvorin kanssa. Rouva Kjeld toi hänelle kirjeen, joka oli juuri tullut. Kjeld avasi kirjeen ja luki sen tarkkaavaisesti…

"Se on merkillinen kirje", sanoi hän hiljaa, "se on eräältä nuorelta papilta… hän oli siellä pappeinkokouksessa… 'Nyt minä alan vähän ymmärtää, mitä te sanoitte, Johannes Kjeld', hän kirjoittaa, 'minä en ole kuullut viime aikoina mitään teistä, mutta sitä en ihmettele. Ensi ponnistuskin, jolla ihminen voi saavuttaa suuren vakaumuksen, maksaa usein hänen henkensä. Ensimäinen, kallis saavutus kajahtaa senvuoksi usein vain kuolinhuudolta, niin että ihmiset kauhistuvat ja karkoittavat hänet pois. Minä en unhoita teitä enkä teidän puhettanne, Johannes Kjeld, ja minä kiitän teitä siitä, mitä te minulle annoitte'…"

Kjeld tuijotti vuoteessaan kauan tuohon kirjeesen. Yhtäkkiä hän sanoi: "On sittenkin joitakuita, joille minä tahtoisin mielelläni jättää hyvästit, Emma… niin, sinun on saatava se tietää… Minä olen tuntenut koko ajan, minä en enää tästä nouse. Sinä ja Gunvor! Kiitokset teille kummallekin… — En minä pelkää", mutisi hän,… "en minä pelkää kuolemaa…"

Hän vaikeni vähän aikaa. Rouva Kjeldistä hän näytti kalpenevan.

Yhtäkkiä tuli hänen ilmeensä sanomattoman helläksi. Hän kohotti heille kättänsä ja tuijotti kummallisesti, suurin silmin heihin:

"Emma, jää hyvästi!… ja sinä Gunvor, pikku tyttöni, lapseni, joka olet rakas! Elä tunne koskaan tuskaa, kultani! Olkoot askeleesi aina kevyet, tiesi kirkas… Kun sinun on kuljettava elämän taival… raskaan elämän… Sinä pieni, valkea tyttönen… Kulje varovasti, elä loukkaa itseäsi!… Oi, minä heittäydyn teräville kiville, jotka voisivat haavoittaa sinua. Sinä et saa haavoittua. Sinun hymysi ei saa kuolla. Tuska on pyhä, mutta sen pyhyys on sinussa jo nyt. Sinun sydämesi on niin hellä, sinun silmäsi tulevat helposti murheellisiksi, ja sinun ohimollasi sykkivät siniset suonet… Sinun on oltava kirkas ja kaunis, rakkaani. Niinkuin eloni olisi pitänyt olla. Lapseni, ole siunattu… siunatut… molemmat."

Hän oli nyt hiljaa, varmaan tiedotonna… Vähän ajan päästä hän mutisi: "Tulee pimeä… ei Rinkilään tänään… mennään kotiin… tulee pimeä ja kylmä… Gunvor… minä en näe sinua…"

Gunvor kumartui hänen puoleensa… samassa hän henkäisi syvästi, ja kuolon kelmeys levisi hänen kasvoillensa.

XI.

Olo tuli niin hiljaiseksi noissa kahdessa pienessä huoneessa. Toisessa oli Kjeld ruumislaudalla ja toisessa istuivat äiti ja tytär. Usein avasi rouva Kjeld ovea, otti Gunvoria kädestä ja meni ruumiin ääreen. Gunvor näki nuo valkeat kasvot: ne olivat teräväpiirteiset ja liikkumattomat. Hänestä tuntui, kun hän katseli noita kasvoja, että jokin käsittämätön tuli hänen läheisyyteensä. Häntä ei ollenkaan peloittanut tuo kuolema, josta hän oli kuullut puhuttavan, mutta jota hän ei ollut koskaan nähnyt.

Gunvor oli paljon sisällä. "Mene vähän liikkeelle, rakas Gunvor", sanoi rouva Kjeld, ja Gunvor meni ulos. Miten kaikki nyt oli kummallista ja tuntematonta. Kaikkeen oli tullut jotain uutta, jota Gunvor ei ollut ennen huomannut. Puut tien varrella läpisyttivät lehtiään. Tuontuostakin suhahtivat ne kaikki. Syvä kuiskaus syntyi, kulki niiden läpi ja katosi. Niityllä oli joitakuita kukkia, ja tuolla seisoi se kirjava lehmä, joka aina oli katsoa töllötellyt isää ja häntä, ja tuolla seisoi se hevonen, jolle hän kerran antoi pari hapanta omenaa.

Mutta nyt ei hän enää kulkenut isän kanssa näitä katselemassa. Ja siksi hän tahtoi kotiin…

Ennen oli hänestä kaikki tuntunut hyvältä, valoisalta ilolta, ja hänen kyyneleensä eivät olleet raskaita. Nyt lähestyi häntä elämän suuri kummallisuus. Hän tunsi surun.

Ah, noita iltoja, jotka tulivat kätkemään taloa, pimeyttä, joka hiipi puiston surullisten puiden takaa noihin kahteen pieneen kamariin! Usein illoin ei ollut pelastusta pimeydeltä. Ennen oli pimeys seisoskellut ulkopuolella, nyt se tunkeusi sisään hänen luokseen, aivan hänen nuoreen sieluunsa.

— Pastori Johannes Kjeld haudattiin hiljaa. Vähän lähetettiin kukkia hänen arkulleen. Ei pidetty puheita hänen haudallaan, mutta eräs kaupungin pappi luki rukouksen. Saatto oli pieni, mutta moni tuossa saatossa kulkevista kiitti sitten, kun hauta oli luotu umpeen, rouva Kjeldiä siitä, mitä hänen mies-vainajansa oli heille ollut. He kiittivät myös Gunvoria. Pari heistä siunasi heitä.

Se tapahtui syksyllä. Pian lankesi lumi Johannes Kjeldin haudalle, ja kukkaset, jotka rouva Kjeld ja Gunvor olivat istuttanet, peittyivät lumen alle. Ja talvinen pimeys ja vilu kattoivat haudan.

Talvi oli pitkä ja kova. Surullisuus ja autius levisi sinä aikana verkalleen Gunvorin sieluun. Hän ei itkenyt enää, hän voi jo hymyilläkin ja jutella ja nauraa; mutta puhelu ja nauru ei ollut nuorta ja elävää.

Päivät menivät. Tuli yksinäinen joulu ja kolkko, vieras uusivuosi…

Päivät menivät menemistänsä. Taivas avartui kevätpuolla. Rouva Kjeld ja Gunvor kävivät joka päivä hoitelemassa hautaa. Niiden kukkasten päälle, jotka rouva Kjeld oli istuttanut viime syksynä, oli hän taputellut multaa, ja hän oli mutissut, että hän toivoi niiden tulevan jälleen keväällä esiin. Nyt ne tulivat. Pienet valkeat, hennot sielut, jotka nukkuivat ja värisivät kalpean päivän paisteessa. Kukkasten viattomat lapset…

Rouva Kjeld istui eräänä päivänä kauan niitä katsellen. Hän sanoi
Gunvorille:

"Katso lumikelloja! Sellainen hän oli sisimmältänsä kuin me. Niin hiljainen ja valkea. Ja pohjaltansa niin arka ja herkkä. Ja se on merkillistä, kun ajattelen häntä: Nyt tulee kesä, ja minä aion istuttaa ruusuja tänne haudalle, ja sitten minä haluan sanoa: hän oli sellainenkin kuin nuo ruusut. Ja Jumala ties, kun syksy sitten tulee arkoine kukkineen, jotka tietävät, että niiden pitää kuolla: hän oli myöskin kuin ne. Ja sitten kolkko talvi: minä luulen, että sekin oli hänen sielussansa… Mutta aina myös kukkia, jotka nukkuivat hänessä… ja odottivat, milloin tohtisivat kohota ja aueta."

XII.

Gunvor oli äitinensä ollut kahden koko talven. He olivat puhelleet paljon keskenään. He olivat tulleet hyvin läheisiksi toisilleen. Rouva Kjeld kertoi pohjolan elämästä, sen luonnosta, sen elämän huolista ja vaivoista, pitkistä, tuskallisista odotuksen hetkistä, kun Kjeld oli pappismatkoillaan tuntureilla tahi vaarallisten vuonojen takana; ilosta, kun hän viimeinkin tuli kotiin.

"Olit hyvä, kun otit isän", sanoi Gunvor kerran. "Minä tiedän kyllä, että sinusta olisi tullut suuri laulajatar, jos olisit jatkanut musiikki-alalla."

"Niinpä niin… eihän olisi ollut aivan mahdotonta, etteikö minusta olisi tullut. No, se nyt kävi toisin. Jos en saanut sitä iloa, niin sain muita sen asemasta. Sain ilokseni muun muassa sinut, Gunvor. Ja tiedätkös, että olet kalliisti ostettu. Sinun syntymisesi maksoi ääneni."

"Mutta laulathan sinä vieläkin, äiti."

"Oh, enpä suurin… Mutta kun näen sinun istuvan noin lähelläni… niin en ole pahoillani, vaikka täten puhunkin sen katoamisesta."

"Lauloitko sinä niin hyvin, äiti?"

"Luulenpa… minun ääneni oli syvä, pyöristetty. Ikäänkuin urkujen, sanoi ensimäkien opettajani… no, hänhän oli urkuri… Mutta minä tunsin, että minä lauloin hyvin… Minä tapasin Kjeldin… Niinkuin hän kuunteli, ei kukaan osannut kuunnella. Minä lauloin aina parhaiten kun hän oli kuulemassa. Minä antauduin valtaan, heittäydyin lauluuni. Minä tiesin, että hän ymmärtää kaikki… hienoimmasta hiljaisuudesta hurjimpaan haltioitumukseen… — Sitten me puheltiin keskenämme. Olisitpa nähnyt, miten tuon sulkeutuneen miehen sielu eli. Olisit nähnyt tuikahduksen toisensa jälkeen. Olisit kuullut hänen äänensä mahtavuuden… tuhannen kertaa voimakkaampaa kuin kaikki iloiset pakinat. Minua veti hänen puoleensa. Tunti sen jälkeen, jolloin olin tavannut hänet, hengitin minä syvästi… Minä pelkäsin tuota uutta voimaa. — Hän puhui siitä uudesta kutsumuksestaan, johon hän pyrki. Hän aikoi papiksi 'jonnekin sinne pohjois-kulmalle', hän ainoastaan sanoi… Sitten tapahtui se merkillinen. Hän istui jonkin aikaa puhumatta, sitten kääntyi hän minun puoleeni, ja silloin hän oli kalpea: 'Elämäni on muodostunut sellaiseksi, että olen nyt lopuksi alkanut kaivata sinne autioille seuduille pohjoiseen… meren saarrokseen, tunturien sulkuun… Ja sitten te tulette yhtäkkiä, ja hyrskyvä laulunne…' Sitten hän istui hetkisen vaieten, ja sanoi sitten hiljaisemmin: 'Oi ei, kiitokset laulustanne… Ette te minua häirinnyt… Minä lähden sinne pois… Mutta minä muistan usein teidän kummallista lauluanne…' — Minä en muista, mitä minä vastasin. — Viikko siitä, kun olimme tavanneet toisemme, kysyi hän, enkö tahtoisi seurata häntä. Minä vastasin: tahdon! aivan suoraan heti, ja äänessäni oli riemu… — Siitäkös kotiväkeni tuli levottomaksi, sen voit arvata. Minä olin juuri hankitellut lupaa päästäkseni Parisiin ääntäni kehittämään. Isänihän oli vanha, vakavarainen kauppias, ja moisethan ovat usein järkeviä ja pitävät musiikista… joten minulle oli lupa annettu. Ja nyt… aivan heti… tahdoin yhtäkkiä pastorskaksi ja kauas autiolle Ruijan saarelle. — No, isähän oli taipuisa mies, ja hän näki, että minä tarkoitin totta, ja äiti paremminkin iloitsi muutoksesta… Sitten minä ja Kjeld pidettiin häät, ja koko kaupunki oli jalkeilla, sillä niin pikaisia häitä ei oltu kuunaan nähty… Pari oli parhaiksi tuntenut toisensa kolme viikkoa — ja he olivat vielä papillisia! — Sitten me matkustettiin sinne pohjoiseen. Siellä oli yksinäistä ja kolkkoa. Vain muutamia puolipeljästyneitä kaupunkilaisia, jotka olivat muuttaneet sinne hoitamaan tehtäviänsä maakauppiaina ja nimismiehinä… ja loput maleksivia lappalaisia, ja talonpoikia ja kalastajia, jotka asuivat luokse pääsemättömissä… Ja seurakunta tuli joka pyhä vaivaloisesti tunturien tai meren yli… Heissä oli lähimmin sanoen jotakin mystillistä, kun he tyynen hiljaisina sunnuntaina matkustivat kirkkoon ja asettuivat penkkeihin… ja vaikka he saivat tulla myrskyssä ja pyryssäkin… he tulivat kuitenkin.

"Minä en ole koskaan pitänyt huomatuksi tekeytymisestä, sentähden minä kirkossa aina lauloin samalla tavalla kuin muutkin. Mutta kotona minä ilmaisin laululla kaikki, mitä minä tunsin. Minä lauloin kaiken maailman loistosta ja ihanuudesta, ja flyygeli lauloi niin että säveleet kuuluivat kauas ulos… nummille ja kanervikkoon ja metsiin… Väki seisahtui kuuntelemaan. — Mutta minun täytyi sitten vaieta."

Gunvor kysyi ihmetellen:

"Täytyikö sinun vaieta?"

"Niin, minä itse tahdoin… mieheni elintyö vaati sitä. Nuo rikkaan elämän suuret sävelet tuottivat tuskaa niille pohjolan asukkaille."

"Miten ne voivat tuottaa niille tuskaa?"

"Oi, lapseni, nyt kun minä olen tässä, on minun vaikea sitä selittää. Mutta kun minä olin siellä, niin minä ymmärsin sen. Me puheltiin Kjeldin kanssa siitä. 'Sinun laulussasi virtaa elämä niin voimakkaana. Nämä köyhät eivät siedä sen loistoa. Minä tiedän kyllä', lisäsi hän, 'maailman sana on: köyhä väistyköön rikkaan tieltä. Minun mielestäni rikkaan on väistyttävä köyhän tieltä'. — 'Niin minustakin. Minä en nyt enää laula'. — — Mutta eräänä päivänä minä seisoin asumattomassa huoneessa, joka oli järven puolella. 'Täällä minä voin laulaa', ajattelin minä, 'täällä minä voin laulaa kaikesta, mikä on rikasta ja ihanaa… Täällä ei sitä kuule kukaan muu kuin Herramme… ja hän istuu taivaassaan ja katselee meihin tänne ja ymmärtää kaiken… No, minä lauloin siellä. Huoneessa oli keltaiset uutimet ja tapetit, joissa oli juoksevia kyttiä. Minä lauloin niin, että minusta tuntui kuin olisivat huoneen kytät seisattuneet… Minä lauloin kaiken, mitä minä tiesin. Kjeld tuli huoneeseen ja istahti luokseni. — 'Miten ne, jotka kirjoittivat nämä laulut, ovat olleet rauhattomia', sanoi hän kerran, 'miten he ovat olleet uskonnollisia… Miten he ovat rakastaneet elämää, löytämättä sitä, ja pyrkineet korkeinta kohti'. — Toisen kerran hän sanoi vakavasti: 'Miten me ihmiset olemme kummallisia. Oi jospa me voisimme tuntea toisiamme paremmin… Nyt minä kuuntelen sinun laulujasi, Emma, ja minä ymmärrän ne. Jos minä en olisi tavannut sinua, en olisi oppinut sinua tuntemaan… jos minä vain kerran jonakin iltana olisin kulkenut siitä ohitse… olisin kuullut nämä laulut, ja olisin ehkä niitä vihannut'."

* * * * *

"Minä en uskonut, että koskaan joutuisin laulamaan kellekään seurakuntalaisistamme… Mutta sitten sattui jotakin… — Kuten äsken sanoin: kirkossa minä lauloin hillitysti. Moni vanha emäntä oli tosin sanonut minulle: 'Sinä laulat kauniisti kuin Herran enkeli'; mutta yleensä se meni huomaamatta. — Mutta sitten; tuli eräs sunnuntai. Se oli rippipyhä. Ehtoollisvieraat tulivat. Minä näen yhä vielä ne edessäni: siellä oli vankkoja miehiä rasitetuin kasvoin ja arvoituksellisin katsein… ja joillakuilla heistä oli valtavat otsat… Ja siellä oli myöskin pientä, kuihtunutta väkeä, joka oli nähnyt nälkää kaiken ikänsä, ja värissyt vilua ja maleksinut, ja istui nyt siinä tuijottaen ihmetellen hopeakalkkia, jossa oli Jumalan verta, ja paistavaa rasiata, jossa oli Jumalan ruumis. Ja siellä oli ryppyisiä mummoja, joiden posket olivat painuneet ja silmät kärsivälliset… ja he pelkäsivät niin että tuskin tiesivät, tohtisivatko lähestyä alttaria…

"Ja vanhan kirkon urut alkoivat soida… ja soittivat tuota vanhaa virttä: 'Agnus Dei nobis miserere…' Sinä muistat, että Kjeld luki sen joskus latinaksi… mutta meidänkin kielellämme se on ihana. — Ja Kjeld kiersi alttarilla ja antoi heille leipää ja viiniä. He katsoivat ylös, monen silmä murtui, muutamat tuijottivat tuskallisesti eteensä, muutamat näyttivät siltä kuin olisivat lepoa isonneet. Ja melkein kaikki istuivat hiljaa, jäykin ilmein, kun leipä ja viini oli heille annettu; heidän sielunsa tunsivat korkeutta ja pelkoa — minä näin sen. Ja minä ajattelin: tein oikein, kun en laulanut tämän maailman lauluja heille… he eivät oikeastaan elä maan päällä… he elävät meren ja luotojen ja ulappain välillä… ja yksinäisiä ovat he kaikki… Miten mielelläni minä tahtoisin näyttää heille pimeyden valona!… Ja minun sydämeni täyttyi niin, etten minä enää sitä kestänyt. Minä lauloin virren kovalla äänellä, niin että mielestäni iki-vanha sävel kohousi kuin valkea silta, joka vei syvyydestä ja yksinäisyydestä ja köyhyydestä korkealle, kunnes se päättyi taivaan hohtoon. — Minä lauloin sen monta kertaa. Siellä oli paljon rippiväkeä. Minä kuulin hiljaista itkua. Minun sieluni tuli niin hiljaiseksi, ja aivan tuntematon tunne heräsi minussa, Gunvor… Sillä kaikkein kummallisin, mitä olen kokenut, tapahtui… kaikkienhan on joskus koettava jotakin selittämätöntä… niin, Gunvor, yhtäkkiä minä tunsin liikkuvan itsessäni… Sinä liikuit minussa, juuri sillä hetkellä sinä liikuit minussa ensimäistä kertaa."

Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, ja jatkoi:

"Jumala paratkoon… minä kerron niin paljon sinulle tästä. Mutta voithan kuulla. Sinä olet kyllin viisas… Minä lauloin usein kirkossa sen pyhän jälkeen, ja väki kuunteli ja lauloi itsekin… Sitten minun täytyi keskeyttää, Gunvor kulta. Minun täytyi pysytellä kotona, sillä sinä olit tuleva maailmaan… minä olin suoraan tunnustaen kuolemaisillani kun sinä tulit… mutta minä jäin kuitenkin eloon… ja niin meitä oli pappilassa kolme…

"Ei sinullakaan ollut hyvä, kun sinä tulit, sen voit uskoa… Kätilö sanoi, että jos synnytys olisi kestänyt kymmentä minuuttia kauemmin, niin et olisi tullut elävänä maailmaan… Sinua pikku raukkaa… — Niin, sinä olit tosiaan huono, voit uskoa. Sinä et ääntänyt yhtäkään. Mutta sitten otti kätilö sinut, kuuletko, ja keikutti ja pyöräytteli ja taputteli sinua… suoraan sanoen pieneen takalistoosi… ja silloin sait sinä ilmaa… ja sitten sinä huusit ja kiruit, sen tiedät."

Gunvor nauroi:

"Oi sinua, äiti, mitä sinä juttelet… ja kerrot paljon sellaista ihanaa… Sinä olet varmaan ollut kaunis, äiti, ja jotakin omanlaistasi… Minä ymmärrän hyvin, että isä rakastui juuri sinuun… Minä rakastun sinuun yhä enemmän päivä päivältä, äiti."

Rouva Kjeld vastasi hiljaa:

"Sinä olet aina pitänyt enimmän isästäsi, Gunvor. Ja siinä olet ollut oikeassa. Hän oli niin viisas ja hyvä, sinun isäsi. Minä uskon kyllä, että voin olla hyvä tavallani, mutta isäsi oli toisella tavalla kuin me muut… — Mutta nyt meidän täytyy seista yhdessä, Gunvor, ja sinun on koetettava pitää minusta oikein paljon… Minä pidän niin kovasti sinusta, lapseni."

XIII.

"Minä luulen, että sinulle tulee ikävä täällä hiljaisessa kaupungissa", sanoi rouva Kjeld eräänä päivänä Gunvorille. "Nyt on kesä, ja päivät ovat valoisat. Mutta kolmen kuukauden päästä tulee syyspimeä. Ja silloin syntyy monta surullista ajatusta… Eikö sinun mielestäsi olisi parasta, että lähtisimme täältä pois?"

"Oletko sinä ajatellut sitä, äiti?"

"Kyllä, olenpa… Minä olen ajatellut lähteä täältä pääkaupunkiin…
Onhan siellä minulla joitakuita tuttuja. Se nyt on niin merkillistä.
Kaiken maailman ihmisethän joutuvat lopulta aina sinne."

"Niin, että sinä olet ajatellut muuttaa täältä ainaiseksi?"

"Niin, niin olen. Täällä — mitä varten me oikeastaan asuisimme täällä? Nämä ihmiset eivät ole ystäviämme? Ohutveristä, pieni-rotuista kansaa nämä ihmiset. Sinulle, joka olet nuori, on tämä muutos terveellistä."

Gunvor ajatteli. Hänen sieluaan liikuttivat niin monet tunteet. Hän tunsi omituista, arkaa surua ajatellessaan, että he nyt jättäisivät tämän kaupungin tuttuine paikkoineen ja muistoineen, joita heillä siellä oli.

Mutta tähän suruun yhtyi myöskin jokin versova odotus, joka melkein ihmetytti häntä itseänsä. Pääkaupunkiin! Hän oli kuullut ja lukenut siitä niin paljon. Suuri kaupunki elämän-pyörteineen… jossa voi tapahtua niin paljon eriskummallista.

Äiti ja tytär keskustelivat tarkemmin asiasta, ja tuli ilmi, että rouva Kjeld oli jo tiedustellut siellä asuntoa… Eräs serkku, jota hän muuten ei paljoa tuntenut, oli luvannut auttaa häntä…

Gunvor istui yhä ajatuksissaan:

"Siten me siis jätetään isän hauta", sanoi hän viimein.

"Niin kyllä… mutta sitä hoidetaan, Gunvor…"

Rouva Kjeld varmensi päätöstään:

"Sanon sinulle suoraan, että minä olen päättänyt muuttaa sinun tähtesi, Gunvor. Minä kyllä voisin asua täällä lopun ikääni. Mutta minä luulen, että sinun ei ole enää jäätävä tänne. Sinä riutuisit täällä ja ajattelisit kaikkia tapahtuneita. Ja se voisi olla sinulle vaarallista… Sinä olet niin hellämielinen; mutta sinä voisit painua täällä suremaan ja muistelemaan, niin että sinusta tulisi kalpea ja elämän-arka. Ja elämä on elettävä, Gunvor."

Rouva Kjeld lähetteli ja sai kirjeitä hyvän aikaa sen jälkeen, ja hän valmisti Gunvoria matkaan. Eräänä päivänä iltapuolella odotti Gunvoria kotona yllätys; kun hän tuli perhehuoneeseen, näki hän siellä vanhahtavan herrasmiehen.

"Tämä on sinun enosi, Gunvor", sanoi rouva Kjeld. Ja herra nousi ja suuteli Gunvoria otsalle: "Kas miten suuri ja reipas sisarentyttö minulla on", sanoi hän hymyillen.

Ystävällinen eno jäi kaupunkiin ja autteli uutterasti varustauduttaessa. Hän tuli mukaan, kun Gunvor viimeisenä iltana, jota he viettivät kaupungissa, lähti äidin kanssa isän haudalle.

Mutta varhain seuraavana aamuna, juuri kun aurinko nousi, Gunvor heräsi ja siinä loikoessaan ajatteli. Yhtäkkiä hän nousi vuoteesta ja pukeutui kiireesti. Ja kylmähkönä aamuna hän meni aivan yksin haudalle, istahti sen ääreen ja jätti hyvästinsä. Sitten poimi hän haudalta joitakuita kukkia, jotka vielä olivat kosteat lokakuunyön säästeliäästä kasteesta, ja meni kotiin niitä hellävaroen kantaen. Hänen ja äidin oli matkustettava höyrylaivalla kolmen tunnin päästä.

TOINEN KIRJA

I.

Serkku näytti olevansa käytännöllinen nainen. Hän oli vuokrannut valoisan ja tilavan huoneiston kaupungin syrjällä Oslossa. [Oslon vuono = Kristianian vuono. Suom.] Se oli aivan sellainen kuin rouva Kjeld halusikin: kolme huonetta ja pieni neitsytkammio. Kaksi noista huoneista oli melkoisen suuria.

Johannes Kjeldin viimeisinä ikävuosina olivat he kolme, isä, äiti ja tytär, olleet ylen säästäviä, melkeinpä eläneet puutteessa. Vähäiset säästövarat riittivät noin ja näin, ja Kjeld ei tuntenut vaimonsa sukulaisia niin paljoa, että olisi huolinut heiltä apua. Rouva Kjeldin veli tuli, ja hän näki enemmän kuin sanoi. Hän järjesti siskon asiat sille tolalle, että hän saattoi kohdata tulevaisuutta huomattavitta huolitta.

Niissä kahdessa pienessä huoneessa, joissa Kjeldit olivat asuneet senjälkeen kun Kjeld otti eron virasta, oli kovin vähän huonekaluja. Ne tuskin täyttivät uudessa kodissa yhden huoneen. Rouva Kjeldin veli riensi nytkin auttamaan. Hän lähetti koko kuormalliset huonekaluja ja tarve-esineitä: "Sinulla on oikeus ne ottaa", kirjoitti hän. Ja kun rouva Kjeld niitä paremmin tarkasteli, niin hän huomasi, että ne kaikki olivat lapsuudenkodin kapineita. Vanhoja, lujia mahonkisia huonekaluja ja paljon tuollaisia pikku esineitä, joita kulkee melkein aina perintönä vanhoissa rantakaupunkien laivanvarustaja- ja kauppiassuvuissa. Niissä oli vanha lyönti-kello, siellä oli harvinaismuotoisia kukkamaljakkoja, siellä oli prässättyjä kukkia lasin alla puitteissa, ja käsinommeltuja kuvia: "Munkki kedolla astelee" ja "Peura, peura, pakene pois, ettei kyttä saada vois." Rouva Kjeld aivan heltyi. Hän muisti niin paljon noihin pikkuesineihin kiintyvää. Niin, moniin herran vuosiin hän ei ollut niitä muistanutkaan, ja nyt ne palasivat jälleen.

Tosiaan rouva Kjeld sai pienen oikein sievän kodin. Paikan, jossa voi levätä. Hän lepäsikin nyt, tuo rouva Kjeld. Joskus hän läksi käymään vanhojen tuttujen luona — muuten istui hän melkein aina huoneessaan ommellen tai lukien. Kunnes Gunvor tuli kotiin ja kertoi jotakin: mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Ja Gunvor koki usein jotakin. Aina niin vakavista asioista alkaen kuin että "olin vähällä jäädä hevosten jalkoihin", — sellaisiin turhamaisuuksiin saakka kuin: "kokonaista kolme herraa sanoi, kun menin ohitse: katsopas, miten paksu tukka tuolla on! Ja yksi sanoi oikein: katsoppas, miten kaunis tukka! Nytpä minä alan ylpeillä, äiti."

Mutta rouva Kjeld hymyili ja vastasi:

"No, ole nyt vain hyvilläsi, Gunvor,… se virkistää niin ihmisen mieltä."

II.

Rouva Emma Kjeld tapasi täällä useita nuoruudenystäviään. Häntä ja Gunvoria pyydettiin useinkin vieraisille. Rouva Kjeld viihtyi paremmin kotona, mutta Gunvoria hän pyysi menemään, ja Gunvor meni ja huvittelihe aina suuresti. Ja nämä tuttavuudet johtivat yhä uusiin, joten hän, ennenkuin aavistikaan, pian eli oikeaa kemu- ja juhla-elämää.

Vanha Maija kävi häntä aina kotiin noutamassa. Vanha Maija — jälleen on nyt mainittava rouva Kjeldin veljeä: hän oli lähettänyt siskolleen tuon vanhan uskotun palvelijan. Niin, vanha Maija kävi noutamassa. Istuskeli leveänä ja mahtavana keittiöissä — usein tuntikausia. Hän itse tahtoi istua. Kerrankin sattui joukko olemaan erikoisen iloisella päällä, ja pidot kestivät kauemmin kuin oletettiin, joten isäntä tuli keittiöön ja sanoi muorille: "Menkää nyt vaan kotiin, Maija, kyllä me toimitetaan neiti Kjeld hyvin kotiin." Mutta Maija ei virkkanut ensin mitään; hän pyörähytteli vaan silmiään ja ajatteli pitkään, ja vihdoin tuli: "Taitaa vaan pitää rouvaa totella. Hän sanoi, että minun on tuotava neiti kotiin."

Ja tuo siisti vanhus oli niin huolehtivan näköinen ja kunnioitusta herättävä, että häntä täytyi totella.

"Neiti Kjeld, ette pääse. Te ette saa tulla vaunuillamme. Tuolla ovellahan on vanha lohikäärme, mullistelee silmiään. Hän ei irroita kynsiänsä Teistä."

Aina ei Gunvor kulkenut suinkaan kevein sydämin kotiin tuon vakavan Maijan vieressä. Hänen sielunsa: liikehti levottomana. Sadat sanat, hohtavat katseet, hymyt, jotka olivat hänelle kohdistetut — ne riemuitsivat vielä hänen sielussaan ja saattoivat hänet haluamaan elämää ja onnea.

"Ihan totta puhuen, Maija, minusta olisi ollut hauskempaa, kun ne muut olisivat tuoneet minut hevosella kotiin. Tämä pitkä tie sinne meille asti sinun kanssasi — se on liian pitkä, näetkös! Ensi kerralla minä suostun hevoskyytiin, kun tarjoovat, ja silloin olet hyvä etkä mene sotkemaan asiaa, Maija."

Maija ei vastannut mitään, tahi hymähti enintään lyhyesti: "Hm." Menepä ja arvaa, mitä hän aprikoi. Hän katseli suoraan eteensä, mutta hän ei hellittänyt eikä luvannut sanallakaan seuraavalla kerralla käyttäytyä toisin.

Ja Gunvor antoi hänen vaieta. Olihan hänellä niin paljon muistelemista ja ajattelemista tätä pitkää tietä tallustettaessa. Ehkäpä siinä samassa myös muisti, että sillaikaa kun hän pyöri sellaisessa ilossa, istui vanha Maija parka keittiössä odottaen häntä. Ja nyreys päättyi siihen, että kun he tulivat kotiin, Gunvor sanoi Maijalle hyvääyötä ja kiitokset saattamisesta.

Mennessään kamariin äidin huoneen kautta hän suuteli äitiänsä, joka horteessa hiljaa kuiskasi hänelle hyvääyötä.

Mutta pienessä huoneessansa Gunvor sitten valvoi ja ajatteli, ennenkuin vaipui uneen. Hän näki yhä nuo juhlapukuiset vieraat, ja hän kuuli puheen iloisen sorinan — uuden elämän, joka oli nyt hänelle avautunut.

III.

Hänen paras ystävänsä oli Tora Pharo, tuo pitkä, komea Tora, tehtailijan tytär Takatalosta, joka oli muutamia peninkulmia kaupungista vuonolle päin. Tora Pharo oli pääkaupungissa opiskelemassa musiikkia. Hän asui komeasti, pukeutui komeasti, tuhlasi yleensä kovasti rahaa, oli oikeastaan hyvin hemmoiteltu, mutta silti reipas. Ääni hurmaavan ihana, sekä puhuessa että laulaessa. Niin kalpea ja aistikas… Lyhyesti: Gunvor oli häneen suorastaan rakastunut. Hän hymyili riemusta, kun ovikello soi ja hän kuuli Toran äänen. Ja kun hän puolestaan meni Toran luokse — hän iloitsi, hän kaipasi hengittää ystävättärensä huoneen ilmaa. Sellaisen huoneen! Tora oli itse niin hieno ja ikäänkuin tuoksukas, ja vaikka hänen huoneensa oli hotelli-huone, — Tora Pharo asui siinä ja hän oli lyönyt siihen oman olemuksensa leiman. Sulouden tuoksukas pilvi leijaili kamarin ilmassa ja omituista mukavuuden tunnetta se henki. Emäntäkin antoi omat huonekalunsa tuolle rikkaalle tytölle, Pharothan maksoivat aina heti, eivätkä koskaan tinkineet laskuja. Ja Tora itse taas oli tuonut sinne maalauksiaan ja silkki-tyynyjään…

Niinpä he istuivatkin siellä puhellen usein tuntikausia, poltellen pari luvatonta sigarrettia ja maistaen lasin viiniä tahi pisaran kultaista likööriä. Tai he lähtivät ajelemaan, taikka pistäysivät kahvilaan syömään leivoksia ja katselemaan ohi-kulkijoita, — tahi teattereihin, konsertteihin — ellei sattunut kyläilypaikkoja. Yhdessä he menivät sinnekin; kumpikaan ei mielellään, ellei toinenkin tullut.

Tora oli pelkkää elämää, elämää, aina kaksi, kolme vuorokautta perätysten. Mutta kun tuli päiviä, jolloin ei mikään häntä viekoitellut, niin hän oli untelo. Mahdottoman untelo. Mitenkä hän jaksoikaan maata! Gunvor meni usein hänen luokseen aamulla, jolloin oli itse jo ollut jalkeilla pari kolme tuntia. Hän tuli Toran huoneesen, ja siellä olivat paksut uutimet vielä ikkunain edessä, joku päivänsäde vain välkehti vaasseissa pöydällä ja kuihtuvissa ruusuissa. Ja joku säde leikitsi vuoteen pitseissä, joissa Tora nukkui eikä herännyt. Gunvor istahti joskus siihen häntä katsomaan. Mitenkä hänen kasvonsa, joita uhkea tukka ympäröi, näyttivät joskus suuttuneilta kuin pienen ärsytetyn tyttösen, hupaisa nyrpistys suupielessä, huulet tötteröllä. Miten ne sitten tulivat vakaviksi, kunnes hymykin niille pilkahti… ja sitten ne taas olivat niin laiskat ja uniset. Siinä rupesi Gunvoria usein itseäänkin nukuttamaan.

Kunnes Tora viimeinkin kohottihe ja katsoi ystäväänsä, joka melkein loikoi sohvalla.

"Jokos tulit, Gunvor? Joko olet ollut kauan?"

"Oh, pikkuisen. Kyllä sinä jaksat maata, Tora… kuin karhu."

Tora venyttelihe ja haukoitteli. "Niinpä… niin!… kuin karhu pesässä… niin!"… Hän vääntelehti harmissaan. "Mitäs minä nyt jalkeilla toimittaisin… eihän tässä ole mitään tekemistä."

"Kuules, mitä tehdään, Tora?"

"No?"

"Lähtään laivalla käymään kylpylässä. Kylvetään ja syödään siellä päivällinen… istutaan hetkinen… siellä on hyvää soittoa, ja ehkä tavataan tuttuja."

"Kylpylään… niin, se oli mainio keksintö… oikein pulikoida… Vesi on varmaan hurmaavaa… ja tulee niin hyvä ruokahalu… ah, se oli hyvä keksintö, Gunvor!" Ja nyt tuli uninen Tora rajattoman reippaaksi ja virkuksi. Hän keikahti pois sängystä, sivalsi uutimet ikkunain edestä ja sanoi: "Jumaliste, miten kaunis ilma!" Hän puheli yhtä mittaa, katseli Gunvoriin ja kyseli häneltä minkä mitäkin, hän palmikoi tukkansa notkein, valkein sormin, ja valmistui tuossa tuokiossa.

"Soitonopettajatar odottakoon tänään, minun on mahdoton mennä hänen luokseen tällaisella ilmalla."

Gunvoria nauratti hänen intonsa. "Tällaisella ilmalla, sanot?
Luulisi tuulevan ja satavan kaatamalla."

"Oh", vastasi Tora, "silloinhan voisikin mennä soittamaan, mutta nyt… nyt minä tahdon ennen kaikkea uida… Hyppäisin veteen vaikka heti."

IV.

Gunvorilla oli paitsi Toraa pari muuta ystävätärtä… Kehenkään heistä hän ei ollut niin ihastunut; mutta hyviä ystäviä he silti olivat. Heidän nimensä: Janna Vik ja Eli Fjelde.

Janna Vik oli siivo ja viisas tyttö. Hän ei ollut suinkaan kaunis. Ehkäpä olisi menetellyt, jos olisi hiukan ymmärtänyt turhamaisuuden taidetta, mutta sitä ei Janna Vik ymmärtänyt rahtuakaan. Siksi törrötti hänen punainen tukkansa aina irtotupsuissa ja hame roikkui hänen kulmikkaalla ruumiillansa niin että kaikki hänen vankat nikamansa pönköttivät. Ja hattu oli sangen usein aivan viistossa tuon peljätyksen yläpäässä, jonka nimi oli Janna Vik.

Hän ei ollut ainoastaan siivo ja viisas tuo Janna. Hän oli luonteeltaan ihailtavan totinen ja reilu. Hän ei vehkeillyt koskaan. Hänen puhetapansa oli yhtä suorasukaista kuin hänen ulkomuotonsa — joskus häikäilemättömämpää. Hän ei pistänyt koskaan sormiansa peitteeksi, hän ei koskaan kulkenut kiertoteitä. Hän puheli kaikesta auringon alla. Ensin Gunvor ihan peljästyi kuunnellessaan häntä. Mutta vähitellen hän tottui kaikkiin Jannan omituisuuksiin. Janna kun kerran oli sellainen — ja hän oli pohjaltaan hyvin hyvä.

Janna hautoi levottomassa päässään monia aikeita. Hän tahtoi olla "jotenkin omaa itseään!" kuten hän paukautti. Hänen äitinsä, köyhän yli-opettajan leski, "hyvin vanhankansan nainen", oli kovin huolissaan tyttärensä kasvavista tuumista. Hän puolsi ankarasti katsantokantaansa, että naisen tarkoitus on olla miehen vaimona. "Haha", nauroi silloin Janna, "olisitpa siis tehnyt minusta siltä varalta hiukan suloisemman, äiti… (pää vinossa): ah, hiukan suloisemman… kun aikeesi oli, että miehelle joutuisin. Luuletko, että kukaan minua kosii, kun olen niin morski? Katsoppas minua: onko minun sopivaa olla ihanasti rakastunut kosintakohtauksessa: Ah, miten ihanaa on rakastaa!" Ja kun Janna riutuvan hehkuvasti huokasi nuo sanat, pudisti hän punaista tukkaansa hurjassa kiihkossa ja kietoi käsivartensa ristiin niin että arkipuvun saumat ratisivat. Ja sitten hän nauroi hilpein silmin, koko kuipelo-kasvoillaan.

Janna tahtoi olla "jotenkin itseään", ja hän pääsi siihen onneen. Hän hankki kaikenmoisia töitä. Hän uursi ja puursi ja antoi päivä-opetusta yhtäällä, iltatunteja toisaalla. Hän opetti saksaa, maantiedettä, historiaa, jopa voimisteluakin. Joskus ei hän ehtinyt syömään päivällistäkään. Otti vain pari voileipää ja pullon maitoa eväiksensä ja söi lyhyellä välitunnilla.

Mutta kun hän noista monista päivänsä tunneista pääsi, niin saattoivat nuo iloiset silmät kyllä näyttää väsyneiltä, ja hänen päänsä painui hartiain väliin niin että näytti joskus siltä kuin reima Janna olisi ollut kyyryselkäinen.

Toinen noista, Eli Fjelde, oli pieni, sävyisä tallukka, joka ihaili ystäviänsä. Muuta hän ei tehnytkään, mikäli sitä kukaan huomasi.

Hän ihaili Gunvoria ja myönteli aina kirkkaasti hymyillen mitä Gunvor sanoikin. Hän ihaili Jannaa ja taputti käsiänsä, kun Janna oli oikein huikea. Ja hän ihaili Toraakin, ja hänen katseensa Toran tullessa seuraan oli iloitsevaa jumaloimista.

Hän ei koskaan muistanut itseään. Kun joku puhui hänestä muille tai hänelle itsellensä, niin hän vastaili vähän. Ja jos vielä innokkaammin puhuttiin samasta asiasta, vetäytyi hän ikäänkuin itseensä eikä ymmärtänyt tuon taivaallista. Hän oli niin hassunkurinen. Janna piti hänestä kovin. Nuo kaksi tyttöä, jotka ulkoa päättäen olivat niin erilaisia, olivat hyvin paljon yhdessä. "Minä olen ainoa, joka tunnen oikein Eliä", sanoi Janna kerran Gunvorille. Ja Gunvor huomasi, että Eli oli ainoa ihminen, jota Janna ei koskaan pistellyt.

Gunvor tapasi usein Jannaa ja Eliä. He asuivat kumpikin Gunvorin puolla kaupunkia. Mutta, kuten sanottu: Tora oli aina hänelle numero 1, ja vaikka hän asui aivan kaupungin vastaisessa päässä, kävi hän tapaamassa häntä useammin kuin noita toisia.

Mutta useinkaan ei Gunvor saanut Toraa kävelylle, sillä Tora harjoitteli lujasti musiikkia. Tahi hän sai hänet ulos, jopa kotiinsakin, mutta Tora hyräili ja lauloi koko matkan ja soitteli pianoa Gunvorinkin luona. Hän oli lyhyesti sanoen tavannut Toran "ahkeralla tuulella". Niin, nyt kun on puhuttu niin paljon Jannan aherruksista, niin sopii Torankin ahkeruudesta kertoa. Hänen "ahkeruutensa" ei ole sopiva sana; paremminkin on sanottava: hänen työ-hurjistelunsa. Hänen nuori, kuohuva kiihkonsa lauluun ja sävelten suloiseen juopumukseen. Niin, kun musiikki läheni Toraa, valtasi se hänet kokonaan. Hän eli pelkästään siitä. Hän muuttui ihan toisellaiseksi kuin muulloin. Suupielet värähtelivät hermostuneesti, hän hyräili kiihkoissaan säkeitä, jotka hänestä olivat erikoisen kauniita. Ja kun hän lauloi aiheita, joita hän ajatteli, jäykistyivät hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä tuli kaukainen ilme. Ja silloin saattoi puhelias Jannakin tulla hiljaiseksi, ja hän katseli pehmyttä, hienostunutta pianon ääressä istujaa, ja iloiset silmänsä alkoivat tuijottaa, ja menepä ja arvaa, mitä Janna silloin ajatteli! Ja mitä Gunvor ja Eli ajattelivat! Ja itse Tora oli heistä kaikista loitolla. Joskus leikki huolettomasti näppäimillä, joskus imeytyivät hänen sormensa syvälle valkeaan norsunluuhun ja vetivät niistä salattuja sointuja. Ja hänen hieno päänsä keinahteli hiljaa, ja hänen punainen suunsa levitti laulua kuin kukkainen tuoksuansa.

V.

Eräänä päivänä, kun Gunvor tuli Toran luokse, tapasi hän Toran loikomassa sohvallaan tuijottaen suoraan ilmaan. Gunvorin astuessa sisään, hän käänsi päätänsä ja nyökkäsi, mutta jäi loikomaan ja yhä tuijottamaan.

Gunvor kysyi hämmästyneenä: "Miksi sinä noin makaat, Tora?"

Tora kuroitti kättänsä hänelle.

"Istu tuohon, Gunvor", sanoi hän. "Elä huoli minusta. Minä olen tänä päivänä hullu, saat tietää!"

"Hullu? Mitä tarkoitat?"

"Niin, niin… pähkä hullu… hurmaavan hullu."

Hän kuroitti käsiänsä ja väänteli niitä niin että sormet napsahteli.
Luuli kahden timanttisormuksen repivän verille hänen ihonsa.

Gunvor innostui: "Mutta mikä sinulla sitten on? Mikä sinulle on tullut?"

Tora hypähti ylös ja katsoi häneen säteilevin silmin: "Oi, eilen, arvaatkos!… tapahtui merkillistä." Hän ei sanonut ensin enempää, mietti kai, lisäsi vihdoin: "Oi, se on liian kaunista kerrottavaksi."

Gunvor hiukan jöröstyi:

"No, sepäs on vaikeaa! Ehkä haluat olla yksin. Niin menen tieheni.
Niin että saat ajatella tuota kaunista ja hullua, josta puhut."

"Ei, elä mene!… Voi, nyt sinä suutuit. No, sinä saat kuitenkin sen kuulla… Ainakin saanet kuulla alun… niin nähdään… haluatko lisää… Oi, ei", hän nauroi vallattomasti, "ei auta loukkautuminen. No, kuules nyt. Tiedät kai, etten minä ollut kaupungissa eilen. Ei, minä olin maalla erään isäni ystävän, konsuli Danin luona. Hän ei asu aivan yhtä kaukana täältä kuin isä, hänellä on siellä kaunis huvila. Hän on oikea narisija, ei pidä kaupungista. Hänellä on päässä se veikeä ajatus, että kaupunki on peijannut häntä. 'Se vietävän kaupunki peijasi minua', hän sanoo. En tiedä, mitä hän sillä tarkoittaa. — Hän käy harvoin kaupungissa; mutta äskettäin hän jälleen kävi ja juoksi jälestäni: 'Päivää, Tora!' sanoo, 'tuo kappasi istuu kuin valettu… kuules', jatkaa sitten, 'menetkö minne keskiviikkona? Oletko vapaa silloin?' 'Keskiviikkona', vastasin ja olin muka miettivinäni, 'ai, niinhän se oli, silloin minun täytyy mennä tuonne maalle konsuli Danin luo'. — Silloin hän nauroi herttaisesti ja uhkaili: 'Ai sinua, viekas rosvo, ai sinua, kaunis käärme', hän sanoi, 'et sinä ollut aikeissa tulla meille! Mutta menköön tällä kertaa. Nyt sanoit, nyt et siitä pääse. Tule siis varmasti keskiviikkona. Menet laivalle kello puoli kaksitoista, kello yksi saavut meidän laituriin, ja siellä odottaa vaunut'. — No, minä noudatin neuvoa. Ajoin huvilan pienillä, sievillä korirattailla, joiden edessä oli pieni valkea hevonen… Ja ajatteles, siellä kun oli vieraita… Tunsinhan minä heistä pari, kaupunkilaisia… ja sitten yhtäkkiä seisoi edessäni eräs mies… jota en tuntenut. Hän katsoi minuun, minusta tuntui siltä kuin olisi hän pitänyt minusta. Oh, hän katsoi minuun niin kauan, ja minä katsoin häneen. Meidät tietysti esitettiin toisillemme; mutta ymmärräthän, ei ole niinkään helppoa päästä erilleen niistä, joiden kanssa puhelee… Mutta sen me kumpikin tiesimme: me tahdomme päästä yhteen ja puhelemaan…"

Tora vaikeni. Sitten hän nojausi hiukan kenoon. Hän hymyili hämillään kuin koulutyttö, otti neuvottomana pari keltaista ruusua maljakosta, henki niiden tuoksua, suuteli niitä kauan, ja asetti ne jälleen paikoillensa, yhä hymyillen.

Gunvor pudisti päätänsä. Ystävän levottomuus tarttui häneenkin. "Sinä et ole ihan täyspäinen tänään", sanoi hän ihmetellen, "entäs sitten, Tora?"

Tora painoi leuan käsiinsä ja katseli eteensä.

"On niin vaikeaa kertoa lisää", vastasi hän. "Minä tahdon sen kyllä kertoa, Gunvor… mutta minä en oikein pääse… Niin, näetkös, ah, minun täytyy peittää silmäni kun sitä kerron."

Gunvor tuli kärsimättömäksi. "Ah, elä nyt enää vitkaile, Tora. Tämä ei ole mukavaa. Jos tahdot sen kertoa, niin tahdot, ja jos et tahdo, niin et. Ja sillä hyvä."

Tora näpsähytti käsiänsä ja ikäänkuin hypähti: "No! minä kerron sinulle kaikki. Istutaan nyt yhdessä tässä… näin… pane kätesi minun ympärilleni… kas niin… voin hyvin sinulle sen kertoa, Gunvor… Katsos, niin se kävi: me tahdoimme välttämättä päästä yhteen… ja me pääsimme, se on selvä. Ah, ensimäiset sanat, mitä puhuimme… tuntui kuin olisimme jo tienneet, mitä ajattelimme. Hän — Michael Holm hänen nimensä on — kertoi minulle että hän oli juuri palannut Ranskasta polyteknikosta. Niin, me juteltiin ja juteltiin, minä luulen, että sen muut huomasivat. Konsuli Dan katseli meitä ja hymyili minulle ja nyökkäsi päätänsä kuten sanoen: 'Kas vain, kylläpä, sinun onnisti!'… Niin, siltä tuntui minusta."

Tora vaikeni jälleen hetkisen. Sitten hän jatkoi:

"Käynhän minä kyläilyillä ja tanssiaisissa ja muissa; mutta en juuri sen tähden, että minä pitäisin herroista joita siellä tapaan. Minusta on kyllä se mukavaa, että he katsovat minua kun tulen, ja että herätän huomiota; mutta nuo herrat ovat liiaksi… kun pitää tanssia yhden ja jutella toisen kanssa — Jumala, miten nuo kavaljeerit, joita olen tavannut, ovat kaikki samallaisia… ja miten nuo kohteliaisuudet ja kuhertelut ovat tyhmiä usein… ja sitten tuo 'intressantimpi' väki, joka aina lukee ja touhuaa ja on niin viisasta — ah, ovathan he kelvon ihmisiä ja uutteria, mutta he eivät näe mitään koko tässä maailmassa, ja miten siivottomia he ovat… astua harppaavat niin että lika räiskyy. Ei, minä en voisi rakastua yhteenkään heistä… Mutta hän… Michael Holm… ah, hänessä mitä lie, josta minä voin hurjistua. Minä en tiedä, mikä siinä koski… mutta hänessä oli tuota käsittämätöntä, jota minä olen niin kauan ajatellut. Hänessä oli sellaista, että hänen luulisi mielestäni hullauttavan naiset… Oh, minun teki mieleni heristää häntä niskasta… Niin! Sellainen vahva, kaunis vartalo! Ja niin blaseerattu mamsellin nokka! Ja sellainen luja leuka! Ja sellainen kaunis suu!… Oh, ihana mies. — Ei mikään tavallinen mies — tuollainen sopivaisesti käyttäytyvä ja untelo pohjaltaan. Ei, hän oli kuin raketti, kun sikseen tuli! oli, brutaali, hurmaavan brutaali! Olisitpa nähnyt kotimatkalla. Höyrylaiva puski suoraan laituria vasten niin että oltiin kaikki kaatua. Hänkös komensi, tiedätkös. Kysyi kapteenilta, mikä hän oli, muka. Hahaha, siinä tuli toinen meno… sellaiseen komentoon he eivät siellä olleet tottuneet. Muuten siinä sujui kaikki hyvin, vanhaan tapaan remputellen… Mutta kapteeni tuli ja pyyteli häneltä anteeksi… hän kai pelkäsi, että Michael nostaisi asiasta pahemman häläkän. — Silloin me tunsimme jo toisemme hyvin, Gunvor… Michael ja minä… me oltiin suoraan sanoen kihloissa."

Tora nyökkäsi: "Niin, hassultahan se kuuluu. Niin, sellainenhan minä olen… en voi noudattaa muita sääntöjä kun niitä, jotka on sisälläni."

"Mutta miten se kävi?… Miten hän kosi?"

"Kosi? Niin, kysyppä sitä. Haha… hän ei suoraan sanoen kosinut ollenkaan… Hän suuteli minua… Niin, ällistele nyt… No, kuule sitten: Mentiin siellä päivälliselle. Minä sain hänet pöytätoverikseni. Ne olivat kai suuremmoiset päivälliset. En muista sitä. Minä vain muistan, että kuuntelin mitä hän puhui, ja vastasin hänelle. Ja katselin häntä. Ensin en tohtinut. Hän katsoi minua puolestaan niin kummallisesti. Mutta sitten minä annoin hänen katsella, ja minä kuten heittäydyin… Ah, minä ikäänkuin vaivuin! — Päivällisten jälkeen me mentiin hiukan katselemaan taloa. Isäntä näytteli meille sitä. Hän oli tiettävästi hyvin ylpeä 'linnastaan'. Sillä linnaksi minä sanoin hänen taloaan ja luulen, että hän oli mielissään. Oi Herra Jumala, miten kiltti minä tahdoin olla hänelle, kun hän oli pyytänyt minua sinne! — Kun talo oli nähty, katseltiin puistoa. Ja puisto oli kaunis. Suuria jalavia ja hirveästi kukkia. Ja ansarikin! siellä oli rypäleitä. Siellä oli hirveän kuuma. Aurinkohan paistoi koko päivän. Viiniköynnökset kiipeilivät kuin liaanit… ympäriinsä, joka paikassa,… ja siellä ihan kuin huurusi… haisi niin happamelta… aivan kuin olisivat kaadelleet sinne tynnyrittäin viiniä. Kun se oli katsottu, mentiin jälleen sisään… Minun täytyi luonnollisesti soittaa ja laulaa. Minä luulen, että tein sen hyvin. Tuli iltapuoli. Kukin huvitteli miten parhaaksi näki. Ei oltu kovin tarkkaavaisia, ymmärräthän. Silloin tuli hän luokseni ja katsoi minua ja sanoi verkalleen: 'Tulkaa kävelemään vähän kanssani. Haluatteko, neiti Pharo?' Olisitpa kuullut hänen äänensä, kun hän sanoi sen!' Niin ovelasti, ja kuitenkin tunsi, ettei siinä vastustus auta. Minun täytyi mennä hänen kanssaan… Minä nousin kohta, kun hän sen sanoi. — 'Minä haluan', vastasin minä… — Ja sitten me käveltiin puistossa. Ensin me puhuttiin; sitten ei enää voitu. Me oltiin mykkiä, Gunvor… mutta kun vaiettiin: ah, se hiljaisuus oli kummallista. Tuntui kuin olisimme sillä sanoneet kaikki. Minä sanoin: minä rakastan sinua! Minä en tiennyt ennestään, mitä se oli. Mutta nyt tiesin. Ja jos kukaan ennen ei ollut löytänyt sitä sanaa — minä sen löysin, vaikken sanonut sitä ääneen. Ja vaikeneminen tuli yhä raskaammaksi ja kuumemmaksi kuta kauemmin kuljettiin, ja yhä huusi välillämme: minä rakastan sinua! — Yhtäkkiä otti hän minua kädestä. Minä en sanonut mitään. Hän katseli sitä. 'Vai niin', sanoi hän, 'vai tämä nopsa käsi se soittaa niin kauniisti'. Ja sitten hän piti käteni."

Gunvor kysyi hiljaa:

"Etkö sinä nykäissyt sitä pois?"

"Enkä nykäissyt, Gunvor. Ja vähän ajan päästä puristi hän sitä vielä kovemmin kuin äsken, ja sitten hän sanoi: 'Mennään ansariin katsomaan viiniköynnöksiä.' — Me mentiin sinne. Minä muistan nähneeni kaikki viiniköynnökset lasiseiniä vasten. Ja siellä oli ihan kuin vielä sakeampi viinin höyry kuin äsken siellä käydessämme. Minua melkein huimasi. Varsinkin kun olin aivan hänen vieressään. Ja ennenkuin arvasin mitään, tempaisi hän minut rintaansa vasten… 'Minä rakastan Teitä, Tora', sanoi hän. Ja minä en ehtinyt vastata: hän tempaisi minua puoleensa ja suuteli minua lakkaamatta. 'Minä rakastan Teitä', sanoi hän vielä kerta. Oh, Jumalani, Gunvor, silloin tuntui minusta, etten koskaan voi häntä unhoittaa. Ja minusta tuntui, että kaikki se, mitä ennen olin elänyt, odotti vain tätä, joka nyt tapahtui. Sentähden minä olin syönyt ja juonut, sentähden laulanut, sentähden hengittänyt. Eikö se ole kummallista, kun se tuli niin yht'äkkiä."

Gunvor istui hiljaa. Hän tunsi olevansa tässä asiassa niin liikaa.
Hän ei pitänyt tuosta vieraasta "miehestä", Michael Holmista.

"Kun sinä voit olla sellainen, Tora!"

Tora katsoi häneen: "Teinkö sinun mielestäsi väärin?"

"En tiedä. Minä en tunne sellaista, Tora."

"No niin", sanoi Tora verkalleen, "mutta nyt me siis olemme tosiaan kihloissa. Mutta muista se. Se kyllä päätettiin. Mutta ymmärräthän, että kihlaus pidetään ensin salassa… joten et saa mainita siitä kellekään… Mutta miten sinä olet tullut hiljaiseksi, Gunvor… sinä näytät niin kovin vakavalta. Oletko minulle vihainen, Gunvor?"

Gunvor vastasi hiljaa:

"Ei, mutta olen pahoillani, Tora. Minusta sinä et ole minulle samallainen kuin ennen."

"Mutta rakas Gunvor… tietysti olen."

"Et, sinä et ole. Olet kuten minulta mennyt."

"Oh, elä nyt turhia!"

Tora kietoi kätensä Gunvorin kaulaan:

"Rakas, ollaanhan me yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin. Sinä olet aina minun paras, paras ystäväni. Sinä ainoastaan."

"Soita nyt jotain, Tora!"

Tora istahti flyygelin ääreen ja soitti kappaleen, josta tiesi Gunvorin pitävän. Gunvor pyysi häntä soittamaan vielä toisen: pienen laulusen, jota hänen äitinsä usein hyräili, hupaisen, vanhanaikuisen laulun. Ja Tora teki hänen mielikseen ja soitti sen kerran, ja alkoi uudestaankin. Mutta silloin hän keskeytti sen yhtäkkiä ja rupesi voiton-riemuisesti soittamaan toista säveltä. Ja hän lauloi laulun, jossa purkausi riemuiten kaikki, mitä hän tunsi. Ja riemu suureni, se julisti koko maailmani iloa, se kohosi ja kohosi, kunnes murtui huutoon: minä rakastan sinua! ja tuo huuto kajahti niin kuumasti ja kiihkeästi, tuhannen kimaltavan flyygelin sävelen seuratessa sitä.

Sitten hän lakkasi ja kääntyi Gunvorin puoleen:

"Minä keksin tämän laulun kerran", sanoi hän, "ja näytin sen opettajattarelle. Hän koetti sitä pianolla ja lauloi sitä varovasti. Haha, sinä et usko, miten tuo sävel ja sanat kuuluivat kauniilta, kun tuo kuipelo niitä lauloi. Ja viimein tuo poloinen kääkkä nyrpisti nenäänsä: 'Hm', sanoi hän, 'minusta tämä laulu ei ole oikein sopiva sellaiselle vallasnaiselle kuin te, neiti Tora…' Oh, Gunvor, eikö se sinusta sovi… eikö se ole kaunis?"

"On", vastasi Gunvor vakavasti, "se on kaunis".

"Onpa on! Minä rakastan sitä!" Hän ryntäsi syleilemään Gunvoria. "Ah, miten kaikki on kaunista", sanoi hän. "Oi, Gunvor, sano nyt, että minäkin olen kaunis!"