"Toinen asia on", jatkoi Einar, "se että sinä pidät isästäsi ja muistat häntä isänäsi. Sehän on kylläkin kaunista… Mutta hänen ajatuksensa, mitä? niitä ei sinun sovi niin kiivaasti puolustaa."

Gunvor istui yhä paikallaan ja katseli Einaria. Hänen korvissaan vihelsi. Nuo sanat, joita hän ei voinut ymmärtää, lausui Einar… Sanat, jotka yhtäkkiä kuitenkin tuntuivat niin hänen luonteensa mukaisilta.

"Isäni!" huusi hän, hänen äänessään oli outo, riemuitseva sointu, "hän oli suuri ihminen… minun ei kannata närkästyä… jos sellainen mies, jota sanot isäksesi… jos hän koettaa tahrata häntä… Haha! hän ei kykene! Oh, koettakoon vaan!"

Sitten hän keskeytti ja puhkesi yhtäkkiä itkuun: "Oi, Einar! Se on sittenkin mahdotonta… se sinun ja minun. Minä luulin kyllä. Me olemme erehtyneet, Einar…"

Gunvor istui kuin lamautuneena, sitten hän katseli ympärilleen, nousi ylös ja meni suorana ovelle, tuolin luo, jossa hänen päällysvaatteensa olivat. Hän sai hatun käteensä… niin, se oli hänen… muisti vaippansa. Ei pannut sitä ylleen, vaan heitti käsivarrelleen. Hän meni horjuen ulos, laskeusi monet portaat, näki ulko-oven. Huomasi, että portieri katseli häntä.

Hän sai selvitellä, ennenkuin käsitti, minne oli menossa. Mutta sitten hän asteli reippaasti.

Melkein seuraavassa kulmassa tavoitti hänet Einar Henning, joka tuli jäljestä. "Sitäkö tarkoitat?" huusi hän, "aiotko tosiaan mennä?" Ja hän otti Gunvoria käsipuolesta. "Elä koske minuun!" "Elä toki sellaista", jatkoi Einar, "isä käski minun juoksemaan perästä. Että tulet pyytämään anteeksi. Sinä et mene tällä tavalla, sen sanon sinulle, Gunvor!"

Gunvor tunsi yhtäkkiä sydämessään heräävän vihan miestä vastaan, joka puhui tuolla lailla.

"Elä koske minuun!" huusi hän hurjasti, "mene tiehesi!…" Einar töllisteli. "Hyvä ihminen!" jatkoi Gunvor, "totta kai ymmärrät, että välimme ovat selvät! Etkö sitä nähnyt."

"Hst, elä nyt huuda! Ihmiset kaikki kuulevat!" lausui Einar aivan kiihkeästi ja tuijotti levottomana pariin kulkijaan, jotka olivat pysähtyneet kadun toiselle puolelle.

"En, en, elä vain koske minuun!" vastasi Gunvor hiljaa ja poistui…

Hän kulki kauan hiljaa. Sitten hän alkoi vaikerrella, kuiskaten kuin hirveässä tuskassa.

"Sellainen siis Einar oli. Siitä nyt näin hänet kokonaan. Sellainen mies. Sellainen siis oli mies."

KOLMAS KIRJA

I.

Gunvor kertoi äidilleen kaikki. Rouva Kjeld istui kauan kuunnellen. Mikään ei voinut arvata, mitä hän tunsi. Hänen silmänsä olivat hellät. Koko ajan hän nyökkäili kärsivällisesti päätänsä.

Mutta kun Gunvor kertoi hänelle, mihin se asia päättyi; kun hän kuuli, miten yksimielisesti nuo kaksi miestä olivat syyttäneet Kjeldiä, ja kun hän näki Gunvorin syvän surun, silloin hän näytti ikäänkuin heräävän. Hellät silmät tulivat luja-ilmeisiksi, silmäterät laajenivat, pää kohosi. Hän tuli aivan toisellaiseksi kuin oli yksin istuessaan ja levätessään. Ikäänkuin taistelu kutsui häntä jälleen. Hän hytkähti tuolissaan, mutta vavahti kuten ihminen, jonka elinkohtaan isketään, vaan jolla kuitenkin on voimaa kostaa.

Ja ehkä muistellen entistä rauhaansa, jolloin hän halusi vain lepoa, hän mutisi:

"Miten heikko minä olen ollut viime aikoina. Niin taipuisa ja untelo. Nyt minä palaan jälleen Kjeldin luo. Gunvor… Minä palaan Kjeldin luo."

Kjeldin hahmo kohosi verkalleen ja asettui noiden kahden naisen läheisyyteen. Sen voi huomata heidän kasvoistansa, joissa oli jonkin kalliin muiston piirteitä, sen voi havaita heidän silmiensä raskaasta loisteesta, levosta, joka heistä oli suuttumuksesta huolimatta. Nyt hän palasi valtavana kuin ennenkin. Hänen henkensä suhisi huoneessa, jossa he olivat. Koko hänen intonsa, hänen sielunsa tuli, uhrialttarin liekintä, kaikki, mikä hänestä oli oikeaa ja mistä hän ei koskaan tinkinyt. Oikeaa, — jonka oikeuden perustana eivät olleet opitut käsitteet, vaan hänen sielunsa ääni… Kaiken sen hän toi tullessaan. Ja häntä seurasivat myös meren ja erämaan kohina. Vuoret kohosivat autioina, illan hiljaisuus tähtiensä alla. Mutta joskus oli aurinko keskellä taivasta hänen päänsä päällä, ja hän kulki vuorella, ja villejä kukkia kasvoi kallionkoloista, ja kaukaisten kellojen läpätessä tuli väkeä hänen luokseen puhelemaan hänen kanssaan.

Tahi kaupunki. Siellä oli ihmisiä, joiden elämä oli vaikeaa. Heidän ilonsa olivat olleet suurin osin huokausta. Ehkä he tiesivät suuret syntinsä. He eivät halunneet pappeja. Pappi olisi vaatinut heiltä ainoastaan katumusta ja uskoa seikkoihin, joita juuri pappi itse uskoi. Ja lisäksi hän olisi puhunut helvetistä.

Kjeld oli ymmärtänyt heidät: "Teidän tuskanne on ollut niin suuri, että kaikki teille annetaan anteeksi. Iloitkaa, sillä te olette tulleet lapsen-sieluiksi! Ja teidän tuskallisessa katseessanne minä näen loistavat lapsen-silmät, jotka rukoilevat ja kaipaavat. Iloitkaa te surusta. Siitä syntyi teidän kaipuunne, joka jälleen saattoi teidät aavistamaan ylösnousemusta. Ihmissielu on kuin timantti. Se täytyy vain hioa tomussansa."

Kaikki se tuli nyt. Gunvor, joka suoriaisi elosta ilolla ja leikillä, jos hän vain myöntyisi ja tinkisi siinä ja siinä kohden… hänen täytyi kuin täytyikin käydä rintamaan. Hän oli Johannes Kjeldin tytär. Hän näki sen selvästi. Hänen kirkkaimmassakin ilossaan olivat kaukaiset äänet häntä usein kutsuneet ja hän oli kuunnellut. Nyt ne kutsuivat häntä kovemmin, ja hän kuunteli jälleen niiden sanoja. Hän ei itkenyt ilon kaipuusta… Tora… Tora, jota hän oli rakastanut, oli taipunut itkun ja surun kuorman alla. Mutta hän oli ollut alusta alkaen päivänpaisteen lapsi. Mutta Gunvor oli jo pienenä rakastanut isäänsä, tuota suurta, yksinäistä, ja monta kertaa olivat jo pahuus ja halveksinta itkettäneet häntä.

Mutta kaikki se raskas kauna, joka oli nostanut vedet pikku Gunvorin silmiin, kun häntä pienenä loukattiin ja kun hän sai kuulla häijyjä nimityksiä, se heräsi hänessä nyt, mutta taipumatonna ja katkerana. Hän kohotti päätänsä ja tuimistautui heitä vastaan, jotka jälleen huusivat hänelle: "Vapaa-ajattelijan likka…" Heidän välillänsä oli nyt auttamaton juopa: eräitä ihmisiä loukataan, ja he voivat antaa anteeksi, mutta toisiin sattuu juuri paikkaan, jossa haavat ei koskaan parane.

Gunvor oli rakastanut häntä. Hän oli rakastanut häntä siinä maailmassa, johon oli päässyt sisään. Hän oli rakastanut häntä nuorin aistimin ja iloisin silmin. Mutta ne hetket elivät niin vähän aikaa hänessä. Ne eivät vallinneet häntä. Niiden tuokioiden takana oli niin monta hetkeä, jotka hän ennen oli elänyt. Hetkiä, joissa tykyttivät elämän moninaiset suonet, joissa oli salaperäisyyksiä.

Kannettu kaipuu oli tosin ollut monta kertaa kovaa. Mutta kukaan ei saanut sitä hänessä huomata. Siksi eli hän pitkät ajat yksin. Leikatkoon veitsi, tippukoon veri, ja menkööt haavat umpeen. Hän jutteli ainoastaan äitinsä kanssa. Hän käveli joka päivä, mutta ei kaupunkiin päin. Hän kulki toisella taholla kuin muut. Kaupungista ojentausi yksinäinen katu kauas, kuin metsään ja erämaahan osoittaen. Se päättyi jyrkkään polkuun, joka nousi vuorelle. Sitä polkua hän käveli. Siellä ei kulkenut ketään tuttuja. Hän kiersi siellä joka päivä. Sohjussa, sateessa, pyryssä. Jotain vanhaa murtui, ja uutta rakennettiin. Hän aivan laihtui noina aikoina, hänen silmänsä tulivat tarkkaaviksi, hänestä hälveni pehmeys. Hänen kasvonsa muuttuivat puhdaspiirteisiksi ja kylmiksi…

Kevät tuli. Uusi kesä pilkistihe. Miten outoa ajatella: vain vuosi sitten oli se suuri kesä, jolloin Tora ja hän olivat olleet yksissä, saman tunteen täyttäminä. Jolloin aurinko kultasi pitkät tiet, jolloin kukat aukoivat umpujaan joka tarhassa, jolloin he kumpikin rakastivat löytämäänsä… Oi, mitenkä he molemmat olivat olleet älyttömiä ja iloisia, valmiita tuhlaamaan kaiken, mitä he olivat koonneet. Niinkuin naiset voivat tuhlata. Kaiken elämän, mitä heillä oli ja minkä he tahtoivat antaa hänelle.

Hän istuskeli siellä vuorella useita kevätpäiviä ja katseli kaupunkiin ja ajatteli.

Tämä talvi, joka nyt oli vierinyt: usvaa, joka olisi tukehuttanut hänet, jos se olisi palannut! Kaksi kirjettä Toralta, joka kertoi elämästänsä siellä etelässä, työstään ja edistymisestään, — ja vain yksi kirje Gunvorilta Toralle. Torallekaan hän ei voinut uskoa täysin… niin, kyllä kaiken muun, mutta ei tätä… vaikka Tora silloin oli kertonut hänelle… oh, he olivat niin erilaisia, ehkäpä hän juuri sentähden rakasti Toraa…

Ja Janna, joka oli ensin käynyt hänen luonaan. Silloin oli se paha hyvin vaikeaa. Kun hän ei vielä voinut sietää ketään.

Viime kerralla Janna sen ymmärsi. Hän nousi pian paikaltansa ja poistui. Mutta mennessään hän sanoi: "Tule käymään luonani, Gunvor, jos milloin haluat pakista vanhan toverin kanssa." "Kiitos, Janna, haluanhan minä…"

Ja nekin hän muisti: nuo Einar Henningin kirjeet! Nyt tahtoi Einar selittää koko asian! Hänellä oli ensin ollut pahin puuha käännyttääkseen rakasta isäänsä. Ja hän oli samalla aikaa tahtonut säästää Gunvoria, siksi ei hän koskaan maininnut sanaakaan hänelle. Jos Gunvor siis olisi ollut hieman viisas ja ovela, jos hän olisi antanut rakkaan isän huomata, että hän oli hiljainen, kiltti nainen, niin olisi kaikki käynyt hyvin… Einarilla oli kai oikeus pyytää selitystä, miksi hän oli niin käyttäytynyt…

Melkein koko kirje sentapaista… — Mutta nyt tuli kevät ja kesä.
Hän ei voinut olla joutilaana enää. Hänen täytyi yrittää jotakin.

Kerran hän meni Jannan luo. "Kuules, Janna. Muistatkos, viime kerrallahan sinä sanoit, että tulisin luoksesi. Ja nyt minä tulen… ja minä käyn heti asiaan, sen sanon. Minä aion samaa kuin sinäkin, Janna. Sinun pitää auttaa minua mikäli voit. Minä haluan opettajaksi. Mieluimmin pikkulasten, ymmärrätkös."

Janna nauroi ja näytti kauneimpansa: valkeat, terävät hampaansa.

"No tulitkos viimein, sinä suuri, murheellinen hassu! Herra Jumala, miten minä olen hyvilläni, kun sinä sittenkin tulit."

Ja häpeilemättä tulivat kyynelet hänen iloisiin silmiinsä. Ja hän nauroi jälleen ja sanoi:

"Mitä turkasta annat tästä. Kyllä minä ryhdyn toimeen… No, mennään nyt yhdessä ulos. Voimme juoda kahvia eräässä pienessä, hupaisessa kahvilassa, jonka minä kerran löysin. Minä toikkaan oikein leivosten kanssa."

Ja matkalla hän haukkui:

"No kyllä sinä olet jaksanut sitä surua surra. Herra Jumala, sinä ja Tora! niinpä tuottaa kauneus melkein pahempaa surua… — Niin, ole varma siitä, kyllä minä järjestän asiasi… Ala vain heti kohta. Lue kesällä jo. Niin että ehkä voit syksyllä suorittaa tutkinnon. Niin, ensi syksynä, ymmärrätkös."

Iltasella sanoi Gunvor äidilleen, istahtaen hänen viereensä:

"Nyt se on päätetty, äiti. Minä rupean opettajaksi. Minulla on sillä alalla tekemistä, uskoakseni. Ja minähän olen sitäpaitsi kohta vanhapiika. Minun täytyy yrittää jotakin."

"Niin, rakas Gunvor, siinä olet oikeassa. Yritä vain jotakin. Opettajaksi?… Niin, sinä tahdot sitä, sinä tahdot, etkä sinä hellitä, joten sinä kyllä siinä pysynet. Mutta hyvähän se on niinkin. Minä luulen melkein, että taistelevaa elämää se taivaan Herra meiltä tahtookin."

II.

Janna laati hänelle luettelon kirjoista, jotka hänen oli hankittava, ja näytti hänelle, mitä hänen pitää lukea. "Jos jaksat suoriutua tästä kurssin alkuun", sanoi hän, "niin pidän minä huolen siitä, että pääset ylimmälle luokalle ja valmistut kaikkiaan vuodessa."

Gunvor istui lueskellen kirjojaan. Moni seikka intresseerasi häntä, mutta moni tuntui hänestä hyödyttömältä; no, luettava niitä vain oli. Ja hän ne luki.

Hän luki koko pitkän kesän. Aamusta iltaan. Joskus hän kohotti päätänsä ja katsoi yli matalan katon, joka oli vastapäätä. Hän näki sen takana vielä toisenkin katon, ja lepuutti sitten silmiään pienessä metsikössä, joka oli täydessä lehdessä, tuuheaa kesän mehuista.

Hän oli sitkeä ja voitti nuo vastahakoiset sivut, jotka olivat sullotut täyteen tietoja, joita hän ei juuri kaivannut, mutta jotka hän tahtoi saada.

Huone, jossa Toran ääni vuosi sitten kaikui hänen Jutellessaan ja laulaessaan, vaikeni nyt. Ja Tora itse oli poissa, ahersi omalla tahollansa. Maailman vallitsija oli tullut hänen läheisyyteensä: kieltäymys. Mutta se vahva kieltäytymys, joka antaa tahdon pohtia uutta elämää, uutta taistelua onnen vuoksi.

Sillä niin oli asia pohjaltansa: hän ei tahtonut elää niukalla surrogaatilla, hän tahtoi vallata uusia maita. Hän tahtoi saada elämänsä täällä kukoistamaan kuten entisenkin.

Kaiken suuren olivat tehneet ne, jotka olivat kokeneet kaipuun kuoleman-tuskat. Jos ihminen jaksoi niistä pois ponnistautua, kohosi hän entistä korkeammalle. Hänet vihittiin rikkaampaan elämään.

"Ja puritaanit lähtivät kotimaastansa uskonsa vuoksi, jota heidän ei sallittu tunnustaa. Ja he matkasivat meren yli kaukaiseen länteen, ja nousivat karulle kalliorannalle, loitos muista ihmisistä. Ja laulaen virsiä ja lauluja, kaivaten suuresti kotimaatansa, he kuitenkin uutterasti kyntivät tuota hedelmätöntä maata, minkä he olivat itselleen valinneet, ja viljelivät sen kukoistavaksi. Ja heidän luja tahtonsa liikkuu yhä noilla seuduilla: juuri siellä kuohuu nyt uuden maanosan korkein elämä."

Niinpä niin, haaveita… Kun Gunvor oli väsynyt ja heittäysi nojalleen, tunkeutuivat ne kuitenkin luo. Väkevät unelmat jostakin, joka hänellekin kerran kukkisi.

Jokin uusi kukkisi! Tämän lukutyön jälkeen, joka puolittain häntä rasitti, se kukkisi. Hän kaipasi päästä puhelemaan pienokaisten kanssa. Kaipa rakkaudenvaisto hänessä valvoi ja vaati sitä. Vai oliko se jälleen hänen isänsä, joka tässä nousi esiin ja puhui hänelle: ole niille hyvä. Hän kaipasi nähdä monet pikku kasvot ja monellaisia silmiä: arkoja, vekkulimaisia, surullisia, iloisia, hämillään olevia, unisia, ovelia… Hän tahtoi seurata kaikkia ja muistaa jokaista yksityistä. Hän tahtoi painaa mieleensä heidän nimensä, ja hän katsoisi heihin niin, että he tietäisivät hänet ystäväkseen. Ja hän aikoi kutsua heitä kotiinsa, ensin kaksin, sitten kolmin, ja jutella heidän kanssaan. Ja ne tulla tepsuttaisivat pikku jaloin, ja olivatko he siroja tai kömpelöjä, niin hän taputtaa heidän päätänsä, kun he ottavat kuluneet hatut päästään. Ja he kertoisivat hänelle kaikki, ja he ajattelisivat lähtiessään, että hänen luonaan pitää käydä vielä toisen kerran. Ja hänelle saattoi uskoa, olipa asia mikä tahansa.

Jos joku niistä olisi paha… tosiaan paha… Niin, silloin sitä koetettaisiin! Jos hän kuuntelisi tarkkaan, jos hän seuraisi kahta hartaammin, — eiköhän hän pääsisi hänestä selville? Juuri siinä oli kuunneltavaa. Juuri siinä voi lasku tulla pulmalliseksi, ja vaikeaksi ratkaista. Juuri nuo köyhäin kotien kalpeat pienokaiset kaipasivat vapaata, armeliasta ihmistä…

— Hänelle tuli toisellainen vuosi. Koulunkäyntiä ja kotilukua. Lähteä kotoa joka aamu varhain, olipa sää hyvä tai huono. Tunteja, joina korjattiin latoon, toisia, jotka luistivat tylsinä ohi. Opettajia, joista hän piti, muutamia, jotka hänestä olivat oikein pahoja.

Pitkä vuosi, jolloin oli paljon ponnistusta, ja huvituksia ei yhtään. Monta yksitoikkoista päivää, joina elämä soljui hänen luotansa pois, hänen istuessaan väsyneenä ja katsellen tuijottaen sen loittonemista. Mutta monta rauhallisen ilon päivää, kun vaali läheni. Ja yksi ilta kuin suuri välitunti. Lauantai-illat Jannan luona.

Hän tutustui moneen hupaiseen ihmiseen niinä lauantaina Jannan asunnossa. Jannan isosta huoneesta oli vuorten varrella tullut oikea "salonki." Sinne tuli yksi idästä, toinen lännestä, ja siellä pakistiin ja keskusteltiin, ja siellä syötiin ja juotiin — niinpä niinkin, Jannan kunnianasia oli olla hyvä emäntä. Jok'ainoa lauantai-ilta tuotiin sinne jotakin herkkua ja monenlaisia leikkeleitä, ja Janna leikkasi leipää ja järjesti tarjottavat, ja viimein tuli isot vadit voileipiä ja teetä. Ja juhlatilaisuuksissa olutta ja naukut. Aina kelpo kestitys. Niin, sitä oltiinkin Janna Vikin luona.

Jannan luona kävi paljon merkillisiä olentoja. Nuoria naisia ja miehiä, joiden elämä monestikin oli hyvin pulmallista. Reippaita tyttöjä, samanluontoisia kuin Janna, jotka ponnistivat kehittyäkseen joksikin "orjaa itseänsä". Mutta välistä köyhäin kotien tyttöjä, jotka iloisesti nauroivat ja toivoivat pääsevänsä maaliin ja kuulumaan elämään, ja joilla oli korkeat käsitykset suurista miehistä ja aatteista.

Tuli ylioppilaita, jotka mieluummin kävivät Jannan luona kuin osakunnassa; joku nuori tiedemies, joku taiteilija, kaikki olentoja, joista ihmiset sanoivat: "Katso, tuossa menee se!"

Juteltiin hartaasti kaikesta Jannan luona. Jos liikkui sodan huhuja — puhuttiin siitä. Kun ilmestyi sytyttävä kirja — se oli tavallisesti Jannan pöydällä ja siitä keskusteltiin; kuten muissa seuroissa soitettiin pianoa, niin luettiin täällä usein ääneen kirjoja. Runoa, joka oli purkautunut sielusta, minkä sukua kaikki tunsivat olevansa. Joku loimuava luku. Tai joku juttu, joka purkausi väkivaltaisena ja vietti-kuumana, niin että moni painoi päänsä kumaraan. Näytettiin, kun sattui, jotakin uutta aikakausikirjaa, joka piti kovaa meteliä ihkauudesta maailman osasta, minkä asujat luulivat löytäneensä jonkin ainoan välttämättömän, — lehteä, jota toimitti joku huimahattu, rynnäten ja huutaen ja vannoen, että nyt hän tulee! Toistakin vihkoa ehkä, jossa yli-hienostuksen ja hekumallisen heikkouden himmeä kaiku. Mutta silloin murisi moni Jannan karhu: tuo ei ole kerrassaan mitään!

Joitakuita Jannan vieraita: Martin Sirdal, Erik Midtgaard, kumpikin talonpoikais-ylioppilaita, jotka saivat joskus otella henkensä edestä toimeentulostaan. Keskenään ystäviä ja torin "Kellarin" pöytätovereita, jossa he aterioitsivat nälkä-päivällisen, kumpikin yhtä raivoissaan kaikille "kaupungin ilveille." — — —

Harald Brandt, terävä, kunnon vintiö, konttoripäällikkö, vanhahko, — kaivaten aina nuoruuden päiviänsä, jolloin hän näki nälkää höylää lykkien ja uskoen tuleviin parempiin päiviin. Aina hävyttömimpäin ylioppilaiden ystävä, jotka yksinäisinä ja köyhinä olivat tulleet alkuperäisistä maa-oloista.

Jan Grögaard, kemisti, ihaili suuresti tieteen voittoja joka alalla. Uskoi syvästi ja pyhästi, että ainoastaan se voi pelastaa ihmiskunnan rauhattomuudesta ja sodasta ja taudeista ja kaikesta kurjuudesta. Hän oli yleensä melkoisen harvapuheinen, mutta kun jokin asia sattui häneen, niin hän kiihoittui ja oli usein voimakas ja erikoinen. Häntä kuunneltiin tarkkaavasti.

Hän oli aina touhussa. Opettajana, esitelmöijänä, sanomalehti-kirjailijana. Hän oli melkoisen pitkä ja vaaleaverikkö. Hän oli väkevä ja jäntevä. Posket vain olivat ehkä hieman kuopallansa, mutta tuo laihuus teki hänen silmiensä loiston sitä syvemmäksi ja kirkkaammaksi.

III.

Tuli se suuri päivä. Gunvor oli saanut tutkintotodistuksensa. Hän söi päivällistä äitinsä kanssa, ja hänen oli hyvä olla. Hän oli itse iloissaan ja tiesi, että äiti iloitsi. Ja hän ajatteli iloiten kekkereitä, joihin Janna oli hänet kutsunut. Janna piti näet vartavasten hänelle kekkerit kotonaan.

Hän, Gunvor, tuli sinne kauneimmassa puvussaan, ja kaikki ystävät tulivat. Janna sanoi heidät tervetulleiksi, ja kohta senjälkeen tuotiin sinne pulska illallinen. Janna ei tyhjänpäiten opettanut kolmessa paikassa. Hän saattoi kyllä juhlatilassa tuotattaa kaksi ruokalajia hotellista: kalamuhennosta ja kotletteja; ja hänen kannatti toikata puna-viiniäkin, tai, jos joku herroista piti parempana, olutta.

Niin, he aterioivat ja joivat, ja Janna piti puheita Gunvorille. Hän tunsi Gunvorin, ja hän tohti tunnustaa hänelle, että he kaikki pitivät hänestä. Jospa hän viihtyisi heidän parissaan!

Mutta kohta kun Janna oli puhunut, nousi Jan Grögaard, ja kaikki huomasivat, että nyt hänellä oli jotakin sanottavaa.

"Sanotaan kyllä usein naisista", alkoi hän, "jotka eroittautuvat toisista, jotka odottavat naimisiin pääsyä, ei rakkautta, vaan sopivata miestä… sanotaan kyllä usein niistä, jotka eivät seiso näiden rivissä, että he eivät ole naisellisia eivätkä tavallisesti juuri kauniita!

"Eikö hame sovi? Ei, katsokaas vaan mokomaa! Ja vaippa riippuu liian pitkällä etupuolta! ja tukka — se on sitaistu vain hutiloiden solmuun.

"Ja hienot herrat, joiden ihanteena on saada viattomia tyttöjä vaimoiksensa, ja paitsi tuota kaunista tyttölasta myöskin lihavat illalliset, he puhuvat nenäänsä nyrpistellen noista 'emansipoiduista' ja kiittävät omaa kelpo vaimoansa, joka ei ole koskaan kapinoinut, ja myös noita suloisia, ennakkoluulottomia naisia, jotka väliajoilla sulostuttavat heidän elämäänsä.

"Ja ehkäpä joku ylen uljas lyyrikko, jolla on reikäiset aivot, kirjoittaa runoja naisesta, jota hän yksin voi rakastaa, kavalasta naisesta, miehille suloisesta.

"Mutta se ei pysähdy! se edistyy sittenkin, naisten kulku.

"Ja katso: naiset taipuvat niitten puoleen, joissa elämä palaa korkeana. Jotka kyllä voisivat saada miehen, niin kyllä! Mutta ennenkaikkea kaipaavat turmeltumatonta ihmisarvoa ja kukistamatonta sielua.

"Ensimäinen taistelevain naisten joukko on nyt vaipumallaan maahan, kuolemaan saakka väsyneenä, ja kulunein asuin ja painunein povin, sen ankaran elämän kuiviin pusertamina, jonka syynä ovat kovuus ja tyhmyys.

"Mutta totisesti sanon minä teille! näiden suurten, kuolemaan saakka väsyneiden takana seisoo nuorempia suorissa riveissä, säteilevin silmin. Haluten suudella väsyneiden sisarien käsiä, ja valmiina jatkamaan! Meillä on täällä joukossamme ollut jonkin aikaa nuori nainen, luja ja ystävällinen, kaikella hyvällä varustettu, mitä nainen saattaa toivoa. Niin selvä, hehkuva, niin horjumaton. Ei hempeilyä, ei imeltelyä miesten edessä. Ihminen, nuori ja ylpeä! Gunvor Kjeldin malja!"

Hänen kanssaan kilistettiin. Kaikkien silmistä loisti ilo, ikäänkuin he olisivat sydämestänsä sallineet hänelle sen, mitä äsken sanottiin…

Gunvor tuli niin iloiseksi hänen sanoistansa. Ne ojensivat hänelle jotakin kaunista, jotakin ihanampaa kuin kukkaset. Ja kaikki toivottivat hänelle onnea: hänen päätänsä aivan huimasi ottaessaan siinä tällaista hyvyyttä vastaan.

Täytyihän hänen mennä kiittämään Grögaardia. Hän sanoi: "Te puhuitte niin kauniisti. Ihanko minä nyt sen teidän mielestänne ansaitsin?" Silloin hymyili Grögaard ja katsoi häntä ja sanoi niin lämpöisellä äänellä: "Kyllä, neiti Kjeld… vaikken minä tunne Teitä kovin, niin uskallan sanoa, että Te sen ansaitsette. Minä ikäänkuin tunnen sen luissani, että Te ansaitsette sen sata-kertaisesti."

Illasta tuli oikea juhla, ja se päättyi siihen, että he kaikki saattoivat Gunvoria kotiin.

Hän valvoi sinä yönä ja ajatteli uutta työtä, joka hänellä nyt oli edessä. Hän ryhtyi siihen niin rohkein mielin. Ja mikään ei kytkenyt häntä, mikään vanha petos ei pidättänyt häntä. Hän tarkasteli itseänsä hartaasti, ja kaikki viime vuosien tunteet olivat kuolleet ja haipuneet! Hän ei niitä kaivannut, ei toivonut mitään takaisin!

IV.

Ainoa, jota hän ehkä kaipasi siltä ajalta, oli se pehmoinen, kalpea, joka ilmestyi hänen sielunsa silmäin eteen, kun hän lausui Tora Pharon nimen: tuo iloinen, aistillinen Tora, joka uhkui musiikkia ja rakkautta… ja vielä se heikko ja surullinen Tora, hän, joka ikäänkuin soljui hänen huoneestansa pois sinä viimeisenä iltana: "Hyvästi, Gunvor!"

Hän taisteli tosiaan omalla tahollaan kuin kunnon tyttö ainakin. Sen näki hänen kirjeistään. Hän edistyi hyvin. "Jospa nyt saisit kuunnella minua, Gunvor", seisoi niissä usein.

Mitä merkitsivät siis ne huhut, joita Gunvor oli kuullut äskettäin, että Toran elämä oli häikäilemätöntä, että hänen nimensä asetettiin kahden miehen nimen yhteyteen, joista toinen oli hänen tähtensä onneton… Oi, sitä tyttöä, jonka mielestä mikään ei ollut mistään kotoisin ilman rakkautta! etsikö hän nyt sitä, josta hän saattoi pitää… ja valitsiko ehkä hillittömästi? Gunvor ei tiennyt siitä mitään. Hän tiesi vain, että Tora ponnisteli, käytti voimiansa ankarasti, ja että hänen rohkeutensa kasvoi ja voitot suurenivat.

Niin eli hän itsekin. Huomenna hän aikoi kirjoittaa Toralle. Kuten nainen kirjoittaa toiselle. Ja hän aikoi kertoa hänelle kaikki viime aikain tapahtumat, ja Jannan pitämistä kekkereistä, ja hän tiesi, että Tora siitä iloitsisi! Eikä yhtään kysymyksiä, ei uteliasta tutkistelua. Vain huuto… kuten korkeudesta. Niin juuri. Ja Tora vastaisi samalla tavalla. He tapaisivat toisensa korkeuksissa.

V.

Miten perinpohjaisen vapautunut hän oli kaikesta entisestä, sen hän sai piakkoin huomata…

Monina kuukausina, jotka seurasivat hänen ja Einar Henningin välien purkautumista, ja sinä vuonna, jona hän luki niin paljon, hän oli tuskin ollenkaan käynyt kaupungissa. Siksi ei hän koko tuona aikana ollut nähnyt Einar Henningiä kuin yhden ainoan kerran. Hän käveli silloin erään herran kanssa, jota Gunvor ei tuntenut. Kun Gunvor meni heidän ohitsensa, oli hän huomaavinaan, että herra hymyili veitikkamaisesti, kuten sanoakseen: "Katsos, tuossa meni se!"

Gunvor näytti juuri sinä päivänä hyvin väsyneeltä ja huonolta, sen hän tunsi itse. Ehkäpä Einar korjasi tämän seikan omaksi ansiokseen. Hän näytti hyvin rauhalliselta ja arvonsa tuntevalta siinä kulkiessaan. Hän ei edes katsonut Gunvoriin.

Mutta eräänä päivänä kohta tutkinnon jäljestä hänellä oli asiaa kaupungille. Hän läksi, ja hänestä oli hauskaa kävellä, kun ilma oli niin kaunis. Yhtäkkiä hän kohtasi Einar Henningin. Einar näki hänet, tuli tarkkaavaksi ja näytti aikovan tervehtiä… mutta Gunvor ei katsonut häneen. Hän ei siis tervehtinyt, asema oli tosin hänestä hieman pulmallinen. Hän ei ollut siinä aivan herrana.

Toisena päivänä nousi Gunvor linnanmäkeä. Joku tuli hänen perästänsä. Hän kuuli mainittavan nimeään. Hän huomaa Einar Henningin vieressään. Einar kääntyi hänen puoleensa ja tervehti. Gunvor ei vastannut, mutta hänen kasvojensa ilme oli kysyvä: "Mitä Teillä on asiaa?" Einar alkoi selittää. Eräs seikka oli vaivannut häntä. Olivatko he tosiaan vihamiehiä? Eivätkö he voisi sopia, etteivät kantaisi toisilleen kaunaa? Gunvor vastasi: "Minä en ymmärrä yhtään, mitä Te sanotte. En minä kanna Teille kaunaa, jos se tieto Teitä ilahduttaa. Kaikki välimme ovat loppuneet, siinä koko asia. Sentähden en ymmärrä, mitä Te tahdotte, tahi miksi Te puhutte minulle."

Einar ei vastannut, mutta hän katseli vain Gunvoria se pieni kimalle silmissään, jonka piti muistuttaa Gunvorille sitä kertaa: sillä tavallahan hän katseli Gunvoria, kun tahtoi kiehtoa hänet!

Gunvor ajatteli rauhallisesti: miten tuo itserakas luulottelu on hänelle ominaista! Hän kai luuli, etten minä mitään toimittanut sinä pitkänä aikana, kun karkoitin häntä sielustani. Nyt on hänen turhamaisuuttansa kai loukattu: tohtisinko minä tosiansa olla välinpitämätön häntä kohtaan, johon minä olen ollut niin rajattoman rakastunut!

Einar alkoi jutella: hän oli varma siitä, että Gunvor muisti hänet! Niin, Gunvor ei unhoittaisi häntä. Hän näki Gunvorin silmistä, että hän yhä muisteli häntä.

Gunvor katsoi Einar Henningiin. Ei ymmärtänyt, oliko tuo mies tosiansa tuottanut hänelle sellaista tuskaa. Hän tunsi päässeensä vahvemmaksi. Einarin viimeiset sanat, että Gunvorin silmät muka ilmaisivat jotakin, hymyilyttivät häntä. Niin, häntä nauratti, hän ei muuta voinut…

Einar siirtyi heti tuttavallisempaan sävyyn:

No… se oli hyvä! Gunvor oli kaikkein parhaimman näköinen silloin kun hän oli luonnollinen.

"Nyt Te voitte mennä", vastasi Gunvor seisattuen. "Minua jo kyllästyttää."

Ei, Einar ei mennyt. Hän seisoi hyvän aikaa selitellen silloista tukalaa asemaansa. Nyt he saattoivat tutustua toisiinsa.

Gunvor jatkoi matkaansa. Einar tuli jäljestä. Ja jutteli yhä. Gunvor ei vastannut sanaakaan, vaan kulki ripeämmin. Einar pysyttelihe samassa vauhdissa… kunnes tuli vastaan kävelijöitä… silloin hän alkoi huomattavasti arastella… Näkihän helposti, että hän seurasi Gunvoria hänen tahtomattaan. Ja hän poistui.

VI.

Miten pienokaiset sillä luokalla, jonka hän sai opetettavakseen, istuivat tarkkaavaisina, kun hän ensi kertaa astui heidän eteensä. He ikäänkuin ojensivat tuntosarviansa. Pitiköhän neiti heistä, vai oliko hän ainoastaan sellainen, joka tahtoi, että heidän oli toteltava? Gunvor huomasi, mitä he aprikoivat. Ja niinkuin kesäpäivä, joka antaa auringonpaistetta ja vettä runsaasti ja ajattelematta, lankeeko joka pisara hyödyksi tai pääseekö jokainen päivänsäde minne sen pitää, — samoin ei hänkään säästänyt. Hän antoi virrata sen mitä hänellä oli annettavaa. Ja parasta siinä oli se, että moinen tuhlaus toi hänelle sijaan enemmän kuin hän antoi. Kas, tuollahan ne pienet istuivat rivittäin penkeillä. Ja jotkut heistä olivat ahkeria ja jotkut unteloja, ja toiset vallattomia, toiset kilttejä. Hän työskenteli heidän jokaisen apuna. Joskus olisi ehkä joku pojan-vintiö ansainnut nuhdetta ja kuria. Mutta jonakin hiljaisena hetkenä hän tuli katsoneeksi häneen. Ja lomalla herätti pojan käytös ehkä hänen sääliänsä. Hän oli aprikoinut, mikä tuo lapsi oikeastaan pohjaltaan oli. Ja nyt, kun se oli vallaton, niin hän saattoi vain silittää hänen päätänsä ja katsoa häntä silmiin, ja ehkä hymyillä hänelle: "Jos nyt neiti on sinulle kiltti, niin tottakai et tahdo olla häijy hänelle."

Miten monta tärkeää seikkaa hän oppi noiden poikainsa ja tyttöjensä parissa. Miten siellä piti olla varova. Miten paljon siellä oli itsellään opittavaa. Joskus hän kyllä saattoi uupuakin; hän saattoi tulla kärsimättömäksi ja kiivastua, kun opiskelu sujui huonosti tai kun hidastajuisuus kiusoitti häntä… no, se ei haitannut paljoa: pienokaiset ymmärsivät kyllä, ettei se mitään merkitse. Heidän sydämessään piili säästettyjä aarteita, joilla jotkut epäsäännöllisyydet korvattiin.

Koulun ulkopuolella hänellä oli paljon puuhaa. Hän kävi pienokaisten kodeissa, tai ne tulivat hänen luokseen. Hän koki joskus näiden oppilaidensa parissa tapauksia, jotka saattoivat hänet syvemmin käsittämään työnsä vaikeuden ja merkityksen. Hän huomasi ne tuhannet tehtävät, jotka oli tekemättä. Ah, hänen täytyi ymmärtää vielä enemmän, hänen täytyi olla vielä viisaampi ja ennakkoluulottomampi ollakseen heidän oikea opettajansa. Niin nuori kuin hän oli, hän katkeroitui monta kertaa ajatellessaan, miten välinpitämättöminä monet opettajat ja opettajattaret menivät työhönsä, kuulustelemaan läksyjä ja pänttäyttämään päähän oppimatta syvemmin opetettaviaan.

Siitä hän mainitsi Grögaardille, kun he kerran tapasivat.

"Siitä on valtio vastuunalainen", vastasi Grögaard kiivaasti. "Opettajat ovat sen lapsipuolia. Se antaa heille niukan leivän, niinkauan kuin he työskentelevät, ja köyhyyttä, kun he tulevat vanhoiksi. Se sanoo: Täss' on sulle hiljaista, harmaata huolta kaikeksi iäksesi, mene ja hanki minulle voimakasta ja uljasta sukupolvea."

VII.

Jan Grögaardia hän tapasi nyt hyvinkin usein. He olivat aina olleet hyvässä sovussa. Mutta siitä illasta alkaen, jolloin Grögaard piti puheen hänelle, oli Gunvor saanut häneltä jotakin, jota ei voinut unhoittaa… Niin, nuo hänen sanansa, jotka hän lausui kuin näyn nähden, ne olivat ikäänkuin vihkineet hänet uuteen elämään ihmisenä ja naisena.

Grögaard pyysi häntä usein tulemaan tapaamaan häntä jonkun esitelmän päätyttyä, jonka hän oli pitänyt jossakin yhdistyksessä, tahi rasittavan koulutunnin jälkeen. Tahi Gunvor pyysi häntä tulemaan itseänsä tapaamaan. Ja he tulivat, ja kävelivät yhdessä, ja keskustelivat ja olivat yhtä mieltä ja eri mieltä. Mutta joskus he lepäsivät ajatuksessa, jota toinen oli ajatellut, tai haaveessa, jota toinen oli uneksinut.

Usein he juttelivat toisillensa hauskoja juttuja ja nauroivat kumpikin. Tahi kertoivat omasta elämästään. Grögaard puhui kodistansa, lapsuudestaan, ja miten hän oli johtunut kulkemaan omia teitänsä ja ajattelemaan omia ajatuksiaan monestakin asiasta. Gunvor kertoi hänelle kodistaan, lapsuudestaan, hän mainitsi kerran kihlauksestaankin ja sen purkamisesta, joka tapahtui niin yhtäkkiä.

"Minä tunnenkin vähän Einar Henningiä", huomautti Grögaard, "me ollaan, mikäli tiedän, melkein saman ajan ylioppilaita. Hän on itse porvarillisuus tarjottimella. Yleinen mielipide, sopivaisuus. Hiukan bohemia, mikäli se pukee. Oli aikoinaan ylioppilaslaulajia. Lauloi aina 'Gluntteja', surkeimpia lauluja mitä tiedän, siitä huimasta ylioppilaasta, josta tuli piispa ja joka katui. Minä en luota koskaan sellaisiin, jotka laulavat 'Gluntteja'. Ne ovat aina mukavia ylioppilas-heilujia, hyvin arvokkaita ja katuvia ja punssi-höyryisiä."

Päivä sen jälkeen, jolloin he olivat puhelleet Einar Henningistä, tuli Gunvor hyvin iloisena kohtaamaan Grögaardia. "Minun pitäisi olla juhlallisempi, kun sain moisen kirjeen, mutta en voi olla. En, se on niin hupainen. Ja koko erästä ihmislajia kuvaava. Lukekaapas se. Minä sain sen tänään."

Kirje oli Einar Henningiltä ja kuului:

"Rakas Gunvor!

Minä esitän aivan lyhyesti, että me tavattaisiin toisemme ja puhuisimme vakavasti keskenämme. Sinähän olet itsenäinen, ja minä olen hyvin vapaamielinen, mitä tulee miehen ja naisen keskinäisiin suhteihin. Jos me nyt tavataan toisemme, eivät enemmän vanhemmat kuin muutkaan voi sekautua asiaan; sillä moista pakkoa palvelemaan kuin kihlaukset j.n.e., me ollaan kai liian vapaita. Ah, Gunvor, sinun ihanat hiuksesi ovat sitoneet minut lujemmin kuin mikään muu side. Minä olen nähnyt, että sinä olet kävellyt monta kertaa erään herran kanssa, jota en tunne. Oi, Gunvor, minä olen vallanhimoinen siihen naiseen nähden, jonka tahdon omistaa, minä olen kuin karhu. Se surmaa saaliinsa ja kuoppaa sen maahan. Jos se johonkin aikaan ei itse sitä koskekaan, niin ei se silti salli muiden sitä tehdä. Niin, sellainen minä olen. Oi, Gunvor, muista, mitä kerran sanoit minulle, ja kohtaa minua vapaudessa ja onnessa.

Sinun Einar Henning."

Grögaard luki kirjeen: "Niin", mutisi hän, "Te olette oikeassa. Hän on mainiosti kehittynyt eksemplaari esiintymis-kelpoista sopivaisuutta kaikkine syrjähyppyineen ja sala-kähmäilyineen."

Grögaard kiivastui: "Oletteko Te koskaan oikein tullut ajatelleeksi, miten kehno meidän yhteiskuntamme on, joka painaa villaisella kaikkea arkaa ja matalata? Miehen, jolla on jokin suuri ominaisuus, voi käydä hullusti tässä maailmassa. Sillä suurta ominaisuutta seuraa suoruus ja häikäilemättömyys. Mutta tiedätte erään, joka aina on varma menestyksestään. Se on tuo, tuo varovainen mies, tuo kunniallinen lurjus…"

Hän vaikeni hetkisen; mutta tulistui sitten yhä enemmän.

"Vedenpaisumus hävitti kerran maailman, ja moni pessimisti on haaveillut, että olisi saatava uusi vedenpaisumus. Mutta ihmiset ovat nyt paljon lisääntyneet. Siitä vedenpaisumuksesta tulisi riistakas… haha!… ruutana-lammikko, vai miten… Ja Herra ties, kuolisivatko ihmiset… ehkäpä ne, joiden pyyteet on puhtaat… mutta ei ne, joiden pitäisi kuolla… ne tietysti mataisivat mukavasti pohjalla ja lihoisivat kuin ruutanat ja voisivat mainiosti mudassa."

Hän vaikeni… ja lisäsi sitten ankarasti:

"Jumala varjelkoon, Gunvor Kjeld!… Te olette rakastanut tuollaista miestä!"

Gunvor katsoi kummastuen häneen. Hänet valtasi yhtäkkiä Grögaardin äänen sointu. Se värähteli ja poltti. Gunvor mutisi jotakin Einar Henningin ulkonäöstä, — kun häntä ei tuntenut. Hän oli luullut, että hänellä on sellainen raskas voima. Gunvor oli kynäillyt niin kauniita taruja hänestä…

Grögaard vastasi hiljaa, mutta yhä sala-hehkulla:

"Oh, Gunvor Kjeld! jos hän nyt seisoisi tuossa ja katsoisi Teihin niinkuin kirjoittaa…"

Gunvor vastasi kiireesti henkäisten:

"Jos hän seisoisi ja koettaisikin: minä käskisin hänen menemään — ja joutuin. Enkä vasten haluani häntä käskisi. Olenko minä muuten koskaan seurustellut hänen kanssaan? Minä en sitä muista."

Ja hän lisäsi:

"Nyt taidan olla joutavanpäiväinen Teistä. Nythän kyllä itse huomaan, että olin mauton, kun näytin Teille tuon kirjeen. Mutta ihan totta, minä näytin sen vain, että saisitte nähdä harvinaisuuden… joka ehkä intresseeraisi Teitä…"

Grögaard käveli hänen rinnallaan ja katseli eteensä.

"No niin", vastasi hän, "tuo harvinaisuus ei nyt ollut kovin erikoista. Hän ei ole yleensä sen parempi tai pahempi kuin muutkaan herrasmiehet. Muuten, kyllä ymmärrän: Te näytitte sen minulle kuten olisitte näyttäneet kelle muulle äly-miehelle tahansa, joka on umpisokea kaikelle muulle kuin harvinaisuuksille j.n.e. Te ette tiettävästi muistanut ollenkaan, että minä olen mies."

Gunvor ei vastannut. Hän käveli siinä, ja hänen olisi luullut loukkautuvan, mutta hän ei loukkautunut. Grögaardin käytös paisutti jollakin tavalla hänen sieluansa, suloisesti ja kuumasti, niin että hän hengitti kiivaammin. Mikä hänelle nyt tuli?

Nyt kuuli hän Grögaardin puhuvan rauhallisemmin: Mitäpä hän muka tässä lörpötteli. Oi, hyvä ihminen, totta kai Gunvor sen unhoittaisi? Kyllä, Grögaard oli varma siitä, että Gunvor sen unhoittaisi, kun toinen niin pyysi. "Kättä päälle, Gunvor Kjeld."

Gunvor antoi kättä.

"Se on selvä ja kuitti, Grögaard."

Mutta kuitenkin ympäröi heitä nyt toinen ilma kuin tavallisesti.
Heidän keskustelunsa ei ollut niin tasaista ja varmaa kuin ennen.

VIII.

Eräänä iltana, kun hän käveli Jan Grögaardin kanssa, tuntui ilma heistä niin ihanalta, että he kävelivät yhdessä kauemmin kuin tavallisesti. He näkivät erään herran tulevan vastaansa. Hän oli juhlapuvussa, tuli nähtävästi päivälliskutsuista, oli kylläinen ja hienossa nousuhutikassa — niin, sellainen jäykkä ja välinpitämätön on käynti juuri silloin. Hänen valkea rinnuksensa hohti illan valossa. Hän tuli heitä vastaan ja tuijotti heihin. He huomasivat hänen huulillansa hymyn, joka näytti ivalliselta. Hän oli Einar Henning. Hän käveli ja pysähtyi, ja käveli taas ja pysähtyi. Heidän täytyi kulkea hänen ohitsensa kolme, neljä kertaa. Gunvor viimein vihastui. Hän sanoi Grögaardille: "Mennään tätä toista katua. Tuo herra alkaa tulla minusta hieman kiusalliseksi." Grögaard vastasi: "Minäkin huomasin sen. Sehän on juuri hän, Gunvor Kjeld." Gunvor hymyili ja vastasi verkalleen ja varmasti: "En tunne häntä."

He käyvät edelleen, ja eräässä kulmassa hän seisoo taas. Ja raivoissaan huutaa hän Gunvorille: "Nyt sinä olet ihan omassasi."

Grögaard pysähtyi heti. Hänen ilmeensä huusi takaisin: "Mitä se oli?
Varokaa itseänne!"

Mutta Gunvor otti häntä kädestä ja sai hänet vasta hakoisesti lähtemään kanssaan: "Elkää viitsikö häntä. Mitä hän on? Humalainen, vastaantulija. Mitä minulla on hänessä."

Gunvor käytti kovia sanoja tänä ihanana iltana. Hän valitsi ja hylkäsi, ja viimein hän nauroi aivan vallattomasti: "Sehän sanoo vaan, että minä olen omassani. Miksi ette antaisi hänen sanoa? Hyvä Grögaard, omassanihan minä olen aina."

Ja hänen poskensa olivat punaiset näin sanoessaan. Sillä tämä uroteko, tämä viimeinen isku tuntui hänestä hyvältä. Ja tuo toinen mies, Grögaard, joka oli siihen syynä, — niin, tuntui kuin voitto olisi tullut hänen osakseen. Gunvor puhui hänelle niin nöyrästi, niin tuttavallisesti, niin paljon. Ja hän oli Grögaardille kaksin verroin kiitollinen. Hän oli näyttänyt Gunvorille, että hänessä eli nainen. Ettei hän ollut kuollut surusta. Että hän eli voimakkaammin kuin ennen ja aikoi elää kauan tämän jälkeen.

Grögaard käveli ensin hiljalleen. Mutta sitten hän tuli levottomaksi. Hän otti Gunvoria kädestä. Ensi kerran hän otti häntä kädestä. Ja Gunvor antoi hänen ottaa ja pitää kättänsä. Ja he kävelivät edelleen ja pitkän matkan päähän, tietä myöten, joka kaksi vuotta sitten oli nähnyt Gunvorin surun. Ja Gunvor hymyili, ja antautui näissä käden puristuksissa, nähdessään Grögaardin niin katsovan itseensä.

Ja ihanana iltana he palasivat sitten jälleen. Ja Gunvor tahtoi olla nyt hänen, ja hän tahtoi, että hän olisi Grögaardin, koska elämä ja ilo nyt uhkui hänessä ja koska hän nyt tunsi, että hän oli rakastanut Grögaardia kauan, ja koska hän tiesi, että Grögaard rakasti häntä.

"Sinä olet kaikkia, mitä minä valoisimmalla käsitän, Gunvor, mitä minä kaipasin. Sinä tulit suoraan minun luokseni. Ja minä puhuin sinulle, ja sinä kuuntelit ja ajattelit sitä. Minä muistan sinut silloin ensin Jannan luona, miten siellä istuit. Joskus näytti kuin olisi raskasmielisyys sinua painanut. Mutta se ei saanut sinussa valtaa. Sillä sinä näit niin syvälle,… ikäänkuin itsesi ulkopuolle. Sinä näit niin paljon, jota sinä voit auttaa ja rakastaa. Ja joskus sinä hymyilit, ettei kukaan näkisi, että sinä sisimmässäsi ajattelit jotakin surullista."

IX.

Gunvor rakasti häntä itsetietoisesta ja voitokkaasti, kuten nainen rakastaa miestä, johon hän uskoo ja uskaltaa ja jota hän ihailee. Hän rakasti häntä kaikella sillä lämmöllä, mitä mies häneen sytytti, ja hän rakasti häntä joka vaistollansa. Tuo hänen rakkautensa oli niin kuumaa, niin kirkasta. Hän tunsi sydämensä tykkivän rajusti, ja hän tunsi verensä virtaavan kiivaammin, kun Grögaard lähestyi häntä miehenä. Hän tunsi olevansa onnellisempi. Mikään ei häirinnyt, mikään ei sytyttänyt kuumetta hänen vereensä.

Kun nainen on onnellinen, niin hän ei punehdu vähä väliä, vaan hänen hipiänsä saa rauhallisen hehkun, hän on pysyväisestä hurmaantunut. Ja hänen silmänsä lämpenevät, ja hän tulee niin levolliseksi. Hänestä tulee kuningatar, joka on pelkkää armoa.

Gunvor Kjeld ja Jan Grögaard kävivät hyvin vähän paikoissa, joissa oli paljon väkeä. Mutta he olivat aina yhdessä, he eivät voineet olla ilman toisiansa. Ja vaikka he olivat rauhallisia ja hillittyjä, olivat he kuitenkin yhdessä siten, että ihmiset, jotka heitä näkivät, huomasivat, että he olivat onnellisia.

Grögaard tuli usein käymään rouva Kjeldin luona. Viime aikoina joka päivä. Rouva Kjeld piti hänestä rajattomasti. Jos hän ei jonakin päivänä tullut, niin hän aivan huolestui.

Siitä lähtien, jolloin Gunvor oli alkanut opettajan toimensa, oli hänen äitinsä innostunut kaikesta, mikä koski tuota hänen tointansa. Hän oli ikäänkuin astunut tyttärensä rinnalle. Hänen elämänsä alkoi uudestaan. Hän oli kovin innokas ja tarkkaavainen, istuessaan tuolissaan kuunnellen, mitä Grögaard ja Gunvor keskustelivat. Joskus hän lisäsi sanansa hänkin. Niin, saattoipa hän viedä heiltä suunvuoronkin. Grögaard toi hänelle joskus kirjoja, ja hän luki ne. Luonnontiedettä, moraali-filosofiaa, ja jonkun modernin romaaninkin. Rouva Kjeld oli hyvin innostunut tietoihin, joita noista kirjoista sai. "Niin paljon minä olen jo tiennyt ennestään tästä asiasta", sanoi hän. "Minä en ole vain tullut selvittäneeksi ajatustani."

Rouva Kjeld kunnioitti suuresti Grögaardin monipuolisia tietoja, ja hän kuunteli mielellään ja arvosteli milloin mitäkin. Ja kun Grögaard osui puhumaan jotakin nykyisistä oloista, saattoi rouva Kjeld kertoa, millaiset ne asiat ennen olivat.

Monesti antoi Gunvor äidin puolestansa puhua, ja hän istui hiljaa, kuunnellen, mitä hänellä ja Grögaardilla oli puheltavaa. Ja heillä oli tavallisesti paljon ja moninaista. Kaikesta, mikä koski elämää ja ihmisiä.

Ja eräänä iltana hän kuunteli vielä tavallista tarkkaavammin.
Sillä keskusteltiin viimein asiasta, joka kaikkein lähimmin koski
Grögaardia ja häntä itseään.

He puhuivat ensin pietismin ja köyhyyden suurista tihutöistä maassa. Miten paljon ne olivat synnyttäneet arkuutta ja vaikenemista! Kodeissakin — mitenkä siellä hiivittiin ja vaiettiin, kun piti puhua suu puhtaaksi. Grögaard mainitsi esimerkkejä poikavuosiltansa, miten monet hänen tutuistansa olivat olleet puhumatta mistään asioistaan isälleen… joka ahersi yksin vaikeuksissa ja kiipeleissä… ja puhuivat ainoastaan läksyistä ja latinasta. Ja kärsivät kuperkeikan elämässä latinastaan huolimatta. Miksi? Juuri siksi, ettei heillä ollut kotia, johon turvautua. Siksi ettei isä ollut koskaan koettanut saavuttaa pojan luottamusta. Hän oli vain pitänyt voimassa "respektiä"! Varoitus silloin tällöin, vakava puhe "ajanhenkeä" ja turmelusta vastaan, ehkä uhkaava kysymys: "Sinä kai olet kelpo poika?" Sellaista rujoutta! Mennä peloittelemaan poikaa, jonka oli lähdettävä matkalle ja elettävä ajassansa.

"Katsokaas vaan tytärtänne, rouva Kjeld", jatkoi hän. "Katsokaas, mikä ero! Miten hän on levollinen ja sopusointuinen tietoisessa itsenäisyydessään. Hänellä on ollut koti, jossa kuljettiin rinnan. Hänestä ei tule koskaan kieroa ja vinoa. Se on varma."

Rouva Kjeld nyökkäsi ja vastasi, että kodit nyt kuitenkin ovat valoisampia ja avonaisempia kuin ennen. Hän arveli, että arkuus ja vaikeneminen yhä enemmän väistyvät. Ja hän nyökkäsi jälleen ja kertoi oudoista teoista ja vakavista merkeistä, joita oli ennen nähnyt. Ja hän lopetti: "Tässä on varmaankin 'ajanhenki' jo ollut hyödyksi."

Sittemmin siirtyi puhe avioliittoon. Grögaard kuvaili hartaasti, miten monta jaloa seikkaa avioliitto surmaa. Miten harvoin juuri kelvolliset ja omintakeiset ihmiset tulevat siinä onnellisiksi. Rouva Kjeld vastasi: "Niinkauan kuin ihmiset vielä ovat sellaisia kuin nykyään ovat, lie avioliitto pidettävä voimassa. Mutta pikku herättely ja lujat protestit yhtä ja toista seikkaa vastaan siinä liitossa on luullakseni puhtaaksi luvaksi. Niin, kun avioerot ovat tulleet yleisemmiksi ja naiset itsenäisemmiksi, ei enää tapahdu avioliitoissa läheskään niin paljon salattuja kauheuksia kuin ennen… ja jos niissä nyt onkin hiukan enemmän julki-kapinaa, ja jos ihmiset naivat ja eroavat pikemmin kuin ennen, — ah, se on paljon parempaa kuin nuo entiset koreat sanat, jotka olivat vain ulkonaisia ja jotka vain kätkivät onnettomia, kaiken elämänsä ajan vitkalleen kidutettuja."

Grögaardin mielestä avioliitot olivat usein onnettomia nykyäänkin. Hän tiesi niin monia onnettomia naisia, jotka oli kahlittu. Kuten esim. "Sirkku", tuo pieni, iloinen tyttö, joka joutui ikäpuolelle konsuli Bastianille. Hänen vanhempansa olivat solmineet liiton hänen tuskastansa huolimatta. Konsuli joi tuontuostakin pitkät ajat ja vietti vaarallista elämää joka suhteessa. "Sirkka", hento, hieno tyttö, jonka ääni oli ikäänkuin lasimainen, oli kyllä pieni jo naimisiin mennessään. Mutta kun oli ollut rouva Bastianina jonkin aikaa, tuli hän pientäkin pienemmäksi. Juteltiin, etteivät he melkein koskaan puhelleet keskenään, hän ja mies; mutta kun konsuli oli humalassa, niin hän rakastui, ja se oli rouvan kauhistus, ja silloin syntyi ottelu heidän välillänsä, ja Sirkka piti puolensa, sanottiin. Mutta seuraavana päivänä konsuli itki ja syytti vaimoansa, että tämä muka oli "syössyt hänet turmioon". Niin hän sanoi. Nainen oli syössyt hänet turmioon, sillä hän ei rakastanut häntä. Ja hän oli hiljainen ja ystävällinen, ja Sirkku oli pieni ja jäykkä, katsellen suurin, tarkkaavin silmin, kuin ollen varuillaan ja valmiina puolustautumaan jälleen, jos mies tuli humalaan ja rakastui onnettomasti. Vielä kerran sanoen: Sirkku ei häntä rakastanut eikä sietänyt häntä. Ja hän tiesi, että konsuli oli tiennyt sen alusta alkaen, ja kuitenkin otti hän hänet vaimoksensa, sillä hän tahtoi… Sirkku tuli viimein hulluksi… on nyt onneksensa kuollut. Mutta hän kesti taistelun. Oli rouva Ellen Bastian viimeiseen saakka.

Tahi se kapteeninrouva, se kaunis mustatukka Grögaardin kotiseudulta. Hänet teki sairaus ja suru kummalliseksi. Hänkään ei päässyt vapaaksi. Pappi, joka oli kapteenin hyvä ystävä, puhui hänen päänsä ihan pyörälle, ja kaupungin halveksuminen peljästytti häntä. Hän tuli viimein aivan höpsöksi ja hassuksi, ja alkoi kirjoitella kuninkaalle anomuksia, että hän pääsisi irti miehestänsä. Ja hän seisoi joka päivä joen rannalla ja laski menemään pikku laivoja, joita vuoleskeli. Ja joka laivassa oli lappu, jossa hän rukoili päästä vapaaksi. Jotkut sanoivat, että kyllä sillä järki on, toiset taas, että se on hullu. Totta on se, että hän häilyi hulluuden partaalla kaiken ikänsä.

No, kaikessa tapauksessa he ilmaisivat tilansa, tuo Sirkku ja kapteenska. Mutta mitäpä nuo monten siistien kotien hiljaiset ja mykät, kotien, joissa alla piili viha ja halveksuminen ja välinpitämättömyys…

Lapset joutuvat avio-erojen tähden onnettomuuteen, sanottiin. Mutta he tulevat elämänaroiksi kodeissa, joissa kaikki huutaa vanhempien yhdyselämän kauheuksista…

"Sen minä voin todistaa", lisäsi hän hiljaa, "minun on itseni täytynyt taistella ankarasti vapautuakseni monista kotini raskaista muistoista."

Hän vaikeni hetkisen, sitten hän huudahti:

"Minä en ikinäni suostu mihinkään avioliitto-sopimuksiin ja sellaisiin. Minä olen kovalla mietinnällä saavuttanut edesvastuun tunteen, joka ei muutu siitä, mitä protakollat sanovat."

Rouva Kjeld kohotti viisaat silmänsä ja katseli tarkkaavasti eteensä.

"Mutta jos sattuu yhteen kaksi, jotka ymmärtävät toisiansa, niin silloinhan minusta protakollat on sivuasia."

Grögaard vastasi kiivaasti:

"Kun nainen on minun, on tunteeni niin rikas ja lämmin häntä kohtaan, että minusta edesvastuun tunteeni melkein typistettäisiin, jos minun täytyisi vannoa tuolla ihmis-katraan edessä."

Rouva Kjeld ei siihen mitään vastannut. Vähän ajan päästä alkoivat he puhua muusta.

Mutta kun Grögaard oli mennyt, istuivat rouva Kjeld ja hänen tyttärensä vielä yhdessä. Rouva Kjeld sanoi hetkisen vaiettuaan:

"Minä olen pitkät ajat jo nähnyt, että sinä olet hyvin kiintynyt Grögaardiin, ja että Grögaard on kiintynyt sinuun… se, mitä hän puhui avioliitosta tänä iltana… oletko sinä sitä mieltä?"

"Minä ymmärrän hänen tarkoituksensa, äiti, ja minä myönnän hänen olevan oikeassa."

Silloin kohotti rouva Kjeld silmänsä, ja hän katseli Gunvoriin kauan. Ja Gunvor katsoi häneen, Ja viimein hän nyökkäsi vakavasti äidille päätänsä. Äiti ei liikahtanut, vaan katsoi yhä tyttäreensä. Gunvor nousi ylös ja meni äidin luo ja rupesi polvilleen hänen jalkoihinsa. Ja hän kohotti kasvonsa, ja hänen sanansa olivat rauhallista, mutta syvää rukousta:

"Hän on saanut minut, ja minä olen saanut hänet. Hänen mielestänsä on se oikeaa. Ja minustakin se on… enimmän sen vuoksi, että hän ajattelee siten niin suurella voimalla. Sinunkin täytyy minua tässä auttaa… Suutele minua, äiti."

Rouva Kjeld istui hetkisen ikäänkuin ajatellen, mitä Gunvor oli tehnyt. Sitten hän kumartui Gunvorin puoleen ja suuteli häntä kalpein huulin.

"Minä rakastan sinua, lapseni", hän mutisi. "Minä tiedän varmasti, että sinun sydämesi on puhdas ja ylväs. Mutta minä olen huolissani, sillä luulen, että sinulla on kova taistelu edessä."

X.

Gunvor oli kotona. Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella. Huhuja kiersi ja niitä pengottiin, ja ihmiset olivat muka perillä hänen ja Grögaardin asioista, ja he juorusivat ja lorusivat.

Grögaard oli sinä päivänä eräässä ylämaan kaupungissa pitämässä esitelmää työväenyhdistyksen kokouksessa. Gunvor oli siksi yksin. Päivä jo pimeni…

Joku soitti, kuuli hän. Vähän ajan päästä toi vanha Maija sisään postin. Koko pinkan lehtiä ja yhden kirjeen. Kirje oli Toralta. Se oli parilla henkäyksellä, onnellisena kirjoitettu: Tora halusi vain kertoa, että hän oli voittanut, tosiaan voittanut. Hän oli vielä puoli pyörryksissä, hän ei voinut kertoa kaikkea vielä nyt; mutta Gunvor voi lehtiä lukemalla syventyä asiaan. Niin, nyt hän tahtoi Gunvoria pian sinne luokseen. Oi hyvä Jumala, että he tapaisivat toisensa!

Gunvor otti lehdet, jotka nekin tulivat Toralta. Niissä oli kaksi kuvalehteä ja joukko tavallisia päivälehtiä. Gunvor luki ahmimalla ne kaikki. Ihan totta, Tora oli voittanut! Hän oli voittanut suuressa oopperassa tuossa vieraassa kaupungissa. Voittanut niin että he tinkimättä mairittelivat häntä omanaan. "Hänen äänivaransa ovat erittäin runsaat", luki eräässä lehdessä. "Ja tavaton tekniikka ei ole hiemankaan kuihduttanut sitä runollisuuden mahtia, joka hänen laulussaan on."

Toisessa paikassa kuvailtiin Toraa muuten. "Hän on ulkomuodoltaan erikoinen, erittäin miellyttävä nainen. Hänen hipiänsä, joka ei liioin välitä ihomaalista, on himmeän kultainen kuten kalvaat, upeat ruusunterät. Hänen silmissään on loisto tai paremminkin kiille kuin kostean emaljin." No, nuo runsaat pinta-maalauksethan olivat hieman liikanaisia eikä aina aivan maukkaita, arveli Gunvor, mutta jotakin nekin todistivat paikallansa. Kuului kuin nautiskelevan kansan suuri huuto Toran ympäriltä, joka kansa jumaloi häntä, ja kuunteli hänen ääntänsä ja piiritti häntä halukkain katsein.

Monissa kuvalehdissä oli Toran kuva, jäljennös taulusta, jonka eräs kuulu taiteilija oli maalannut. Vai niin… sennäköinen oli Tora nyt! Niin elokas. Niin, siinä oli musiikkia. Hänen silmissään, hänen hymyssään, ja koko hänen notkeassa vartalossaan värähtelevässä levottomuudessa.

Ah miten ihanaa, että moinen lähetys Toralta tuli tänään! Gunvor halusi liitää Toran luo nyt, tavata hänet siellä suuressa kaupungissa ja kuulla hänen kertovan…

Gunvor omisti Toralle tämän illan kokonaan. Hän otti käsille hänen kirjeensä, kaikki, siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli matkustanut, aina viimeisiin. Ensimäiset eivät olleet ollenkaan tyytyväisiä. Ne olivat siltä ajalta, jolloin hän asui pienen syrjäkadun varrella erään täyshoitolan pienimmässä huoneessa. Hän ei ollut vielä varma, hän ei tosiaan tiennyt, miten tässä vielä kävisi… Sitten tuli joitakuita kirjeitä, jotka uhkuivat riemua hänen monista uusista näkemistään. Suurkaupunki kasvoi hänen silmissään. "Pelkkä olo täällä on ihanaa." Mutta sitten hiukan tyytymätön, kun "niin monet ihanuudet luistavat köyhän kirkonrotan suun ohitse." Sitten rippiä: "Minä olen ollut kevytmielinen ja antanut rahaa mennä enemmän kuin piti." Ja seuraava kirje aivan hätäinen: "Ihan suoraan sanoen, Gunvor, minä olen rahakiipelissä. Vaikka olen ollut niin tarkka olevinani, niin sittenkin olen joutunut pulaan. Minä en tainnut olla kyllin säästävä alussa. Kaikkeen täytyy harjautua, näetkös. Ja nyt on vajaus käsissä. Ja sinun pitää minua auttaa; tätä päivällisten syöntiä kolme kertaa viikossa minä en kauan kestä." Ja sitten tuli neuvo, miten piti auttaa. Gunvorin oli myytävä Toran suuri vaatekaappi, joka oli säilytettävänä Minna tädin kotona Puistokadun varrella. Kaappi, ja kaikki, mitä se sisälsi. Gunvor möi kaapin kaikkineen ja lähetti rahat hänelle.

Mutta kas tätä pitkää, iloista kirjettä, joka oli tullut kuukausi sitten. Sitten Tora jo huomasi, että hän läheni voittoa ja elämää.

"Täällä on niin ihana kevätpäivä tänään. Minä kävin kukkakaupassa ja ostin tänne pari suurta kukkaa. Ne kaunistavat niin huonettani. Miten elämä menee, Gunvorini! Ja miten iloinen minä monesti olen. Ja minä elän, sen saat uskoa. Aina kun luulen jonkin seikan luoduksi minua varten, käyn käsiksi. Saan silloin tällöin jotain, joka tuottaa minulle iloa, poltan silloin tällöin kynteni, tapan joskus iloa, joka kuihtuu kuin yö-vihmat. Mutta kaiken minä otan vastaan: riemun, pettymyksen, pitkän ilon, pikaisen juopumuksen, minä en pelkää, minä tahdon rikastua kaikesta, minä tiedän, että se kaikki koituu suuren demoonini hyväksi, ainoan rakastajani, johon en kyllästy. Sillä minulla se on: taiteeni. Sille minä olen uskollinen.

Mainitsit kerran, että olet sisimmältäsi vieroittunut Einar Henningistä. Sen uskon kyllä, jos sinut oikein tunnen. Sinä olet niitä ihmisiä, jotka saattavat huutaa: 'Mennyttä! Valmis!' Sinun nahkasi on hyvä arpeutumaan. Minulla sitä ei ole. Vaikka minä rakastan kaikkea tämän maailman ihanaa, olen kuitenkin ehkä 'Unten olento', kuten eräässä laulussani sanotaan. Joka kerta kun olen luullut: 'Häntä minä voin rakastaa. Nyt tulee onni takaisin', olenkin nähnyt, että erehdyin. Minä en ole rakastanut sen tapauksen jälkeen, jonka tiedät.

Rakastumisia — niitä minä olen kyllin kokenut, sen saatan uskoa sinulle tänä iloisena kevätpäivänä. Mutta rakkautta minä en ole tuntenut. Siksi minä saatankin usein valvoskella myöhään ja aivan yksinäni. Minä istun sohvallani ja suljen silmäni. Ja sitten minä hyräilen ja ajattelen suurta rakkauttani ja suurta suruani. Ja minä hyräilen laulua, jonka minä lauloin sinulle, sinä päivänä, jolloin kerroin kaikki sinulle. Minä muistan, millainen oli tunnelmani silloin, minä en koskaan väsy ajattelemaan sitä, mitä silloin sielussani liikkui.

Mutta huomaa se: varmasti minä en rakasta enää häntä. Jos minä tapaisin hänet nyt, — ehkä suuttuisin, ehkä hän häiritsisi minua. Ehkä minusta tuntuisi, että hän oli 'ilkeä' mies.

Mutta nyt minä ajattelen häntä silloisenaan, se on, minä painun itseeni silloisenani, ja minä uneksin iäti samaa sen ajan hullauttavaa unelmaa, jolloin minä uskoin niin valoisaa seikkaa, jossa ei ollut taistelua, surua.

Mutta elä silti luule, että minä hylkynä laiminlyön sen elämän, jonka keskellä nyt olen. Ei, minä olen päinvastoin hyvin ahnas sitä ottamaan. Minä olen nautinnonhimoinen, minä olen turmeltunut, minä rakastan sitä, joka voi minua haltioittaa, intohimoa, alhaistakin intohimoa — ja minä olen koko ajan ylpeä ja vapaa, ja minä tunnen aina olevani kuin papitar, joka vihkii kaiken, mitä elän, minun taiteelleni.

Minä työskentelen, Gunvor, työskentelen, enkä hetkeksikään väsy. Usein harjoittelen minä myöhään yöhön, minä harjoittelen hiljaa, mumisen oopperatekstiä, tahi hyräilen, etten häiritsisi muita pensionaatin asukkaita, minä harjoittelen kasvojeni ilmeitä ja liikkeitä, ja minä saan ne joskus mainiosti onnistumaan, ja minä opin paljon juuri yksinäni öisin.

Ah, minä kaipaan päästä seisomaan tuhansien eteen ja huomaamaan, että minä hurmaan heidät, että minä tosiaan annan heille osan sitä pyhää, peloittavaa, ihanaa, josta minä itse kärsin, varmaan kipeämmin kuin äiti, jonka on synnytettävä lapsensa maailmaan.

Minä tahdon olla hedelmätön, Gunvor. Minä en tahdo koskaan äidiksi. Äiti on aina sopuisa, hän rakastaa lastansa, olipa se sitten hyvä tai paha, olipa se ruma tai kaunis, viisas tai tuhma, vain siksi, että se on hänen. Minä rakastan ainoastaan sitä, joka on näyttänyt olevansa arvokasta. Valittua, harvinaista, häikäisevää, sitä, joka alistaa ihmiset. Minä tavoitan sitä ja otan sen. Minä olen luotu rakastamaan juopumusta, mutta kirkasta, kuumaa juopumusta. Ei kouraantuntuvaa viini-humalaa ja muuta sellaista. Ei, minä rakastan humalaa, joka nousee elämästä, jonka suurina hetkinä tuntee taiteessa, intohimossa, hurjissa pyyteissä, yli-maallisissa unissa.

Kun se humala herkyttää minua, — ah, Gunvor, silloin minä uskon tietäväni, millaiseksi elämä muuttuu sitten kun ihmiset ovat suurempia ja parempia kuin nyt.

Minä olen jutellut nyt paljon ja jutellut sangen mystillisiä asioita, niin kai ajattelet. Sinä tuskin tunnet enää sitä Toraa, joka oli neljä vuotta sitten melkoisen lapsellinen. Mutta minä olenkin koko ajan oleskellut maailmankaupungissa, ja minulla on ollut tukalaa ja ihanaa, ja minä olen elänyt ja tehnyt työtä, ja tänään kiihoittaa kevät minua kuin välkkyvät soittimenkielet.

Pian saat minusta lisää tietoja.

Kevään malja, Gunvor! Kukoistavammassa keväässä olemme sittenkin. Minä en tahdo tulla vanhaksi koskaan, ja siis minä en myöskään tule.

Torasi."

Gunvor istui yhä Toran kirjeet ja ulkomaalaiset lehdet ja aikakauskirjat edessään, kun ovikello jälleen soi. Hän kuuli Jannan äänen. Hetkisen päästä naputettiin oveen, ja Janna astui hänen huoneesensa.