XI.

Janna oli ollut niin hiljainen viime aikoina. Hän ei ollut nyt uhoitteleva. Hän ei pitänyt enää edes lauantai-iltojaan. "Minä raihnastelen", sanoi hän itse, ja hän kertoi vilustumisesta ja luuvalosta vasemmassa käsivarressaan. Mutta eipä ollut Jannan tapaista se, että hänen luontonsa masentui niin vähästä. Kun hän ehkä piti itsekin syytä liian mahdottomana, niin hän lisäsi, että liika rasitus oli syynä. Ja hän luopui muutamista tunneistansakin.

Hän näytti väsyneeltä, kun tuli Gunvorin luona käymään.

"Hyvää päivää", hän sanoi ja istahti.

Gunvor kertoi hänelle uutisia, joita paraikaa ajatteli, näytti hänelle kirjeen ja lehdet, jotka Tora oli hänelle lähettänyt. Janna silmäili kaikkia lehtiä, mutta merkillisen hajamielisen näköisenä. "Niin, hänen on kai mukava nyt", sanoi hän…

Hän kääntyi Gunvorin puoleen: "Minulla oli erikoista asiaa puhuttavaa sinulle nyt", jatkoi hän. "Sanoppas minulle: sinä ja Grögaard tunnette kai hyvin vanhan sananparren, että joka tuulta kylvää, se myrskyä korjaa. Se on tuulta myllyyn, että sinä ja hän taidatte aivan julkisesti julistaa, että te elätte yhdessä, koska pidätte toisistanne. Olisittepa edes sanoneet, että te olette kihloissa… Ymmärräthän, se olisi edes lupaus, ja jos sitten lupaus rikotaan, niin sitähän ei pidetä kovin vaarallisena… Niin, kun edes olisi todettu, että te hiivitte ja hipsitte pimeässä. Jos teillä olisi vain sellainen pikku 'seikkailu'… niin silloinhan olisi käytännössä vain se jo vakiintunut tapa, johon monet kunnon ihmiset ovat tutustuneet. Mutta tuo suorasukaisuus, jolla nyt esiinnytte, se on vaarallista, vai mitäs arvelet, Gunvor? Siitä kai olette selvillä?"

"Olemme kyllä, Janna."

"Ja mitä teette nyt… jäättekö tälleen?"

"Niin, siinä asiassa on Grögaard määrääjäni. Hän on niin voimakas ja lämmin juuri tässä asiassa. Hän ei anna pakoittaa itseänsä. Sellainen yhdyselämä kuin meidän on ainoa ihmisarvon mukainen, sanoo hän, useimmat avioliitot ovat joko tunteettomia tahi valheellisia: valhe juurtuu avioliitossa polvesta polveen. Hän tahtoo vapautta ja totuutta. Meidän aviomme on sellaista. Hänessä on tulta, kun hän siitä puhuu. Ja hän on innostunut ja kovassa työssä", jatkoi hän, "hän puurtaa jokapäiväisen leivän tähden. Mutta hän kirjoittaa samalla aikaa väitöskirjaa, josta hän ei koskaan ennen ole ollut oikein selvillä… Niin, Janna, luulen että se yhdyselämä, jota me nyt vietämme, on meille molemmille luonnollisempaa kuin jos meidät olisi kytketty yhteen pöytään ja sänkyyn, kuten käytännöllisesti sanotaan. Ja häntä minä en pakoita. Ja minä rakastan häntä, ja minä haluan häntä, ja minä olen hänen. Ja minä en voi siinä asiassa pettää, en valhetella. — Herran nimessä, Janna, ymmärtäkööt nyt nuo hyvät ihmiset, että tämä on vakavaa totta…"

Janna nykäytti olkapäitään. "Hyvät ihmiset eivät ymmärrä muuta kuin itseään", vastasi hän rauhallisesti. "Se on muistettava. Toinen asia on, että minä ymmärrän hyvin, ettet sinä voi menetellä toisin kuin menettelet."

Hän vaikeni yhtäkkiä ja sanoi sitten:

"No, sinulla on voimaa kestämään, joten saat sen nyt tietää: Sinut eroitetaan koulusta, Gunvor."

Gunvor oli hiljaa: "Vai niin, nytkö se tuli", hän sanoi:

Janna vastasi: "Niin, se tuli. Kovin kummastunut et mahtane olla."

"Minä olin niin innostunut työhöni, johon pääsin", sanoi Gunvor.

Janna vastasi: "Ehkäpä Grögaardin työ on tärkeämpää."

"Mutta miksen minäkin saa tehdä työtäni?"

Janna katsoi häneen, ja hänen muuten niin iloiset silmänsä olivat kummallisen väsyneet:

"Minä koetin, mikäli voin", vastasi hän; "minä voin kyllä luvata niiden puolesta, joista pidän. Minä voin mainita vain yhden ainoan tavan, jolla saattaa pulman selvittää niin että saat pitää virkasi: Sinä ja Grögaard menette heti paikalla naimisiin, tai ette toisianne tapaa enää."

Gunvor istui hetken hiljaa, sitten hän pudisti päätänsä.

Janna nousi ylös.

"Ei, ei", sanoi hän, "minä tahdoin vain mainita senkin. Sinähän voit puhua koko asian Grögaardille. Minun täytyy lähteä nyt."

"Täytyykö sinun mennä näin heti?"

"Täytyy, hyvä ihminen, minä menen kotiin ja koetan nukahtaa."

"Oletko sairas vielä, Janna… Tuleppa nyt pian terveeksi."

"Oo, kyllä se paranee. Eihän minulla ole mitään erikoista. Hyvästi
Gunvor, eläkä nyt sure kovasti." Janna kohotti päätänsä. "Onnellinen
sinä olet kuitenkin. Hän pitää sinusta. Äärettömästi, luullakseni.
Hyvästi."

"Hyvästi, Janna. Osaatko ulos? Minä olen väsynyt."

"Kyllä osaan. Noudata esimerkkiäni. Koeta nukahtaa."

Gunvor jäi yhä paikalleen.

No niin pitkälle se vei! Hänen työnsä riistetään häneltä. Niin, sen hän uhraa Grögaardille. Vaikkei Grögaard sitä tahtoisikaan. Hän tahtoi luopua tuosta työstänsä, kalleimmasta, mitä hänellä oli vielä. Hän saisi kyllin muuta onnea sensijaan…

Hiljainen riemu, jota hän ei ollut tahtonut toivoa saavansa pitää, kasvoi hänessä päivä päivältä varmemmaksi. Hän saisi itse hoidettavansa. Pienen, hennon ihmisraukan. Gunvor oli tulossa äidiksi.

XII.

Hän oli tulossa äidiksi. Se, mitä hän kärsi syrjäyttämisen ja loukkausten vuoksi, oli kuin uhri, jonka hän riemuiten toi sille olennolle, joka liikkui hänen rintansa alla. Ja tuskat, joita hän silloin tällöin kärsi, hän kesti hymyillen, ajatellen sitä kalleutta, joka hänellä ja Grögaardilla oli ja jota ei kukaan voinut ottaa häneltä, ei kukaan tahrata.

Hän oli onnellinen niinä aikoina. Hän ajatteli moninaista: tulevaisuuden ajatuksia ja menneitä muistoja. Hän näki silloin tällöin unta isästänsä. Kerran tuli isä häntä vastaan ja suuteli häntä, ja Gunvorista hän aivan selvään sanoi iloisesti: "Niin, pikku Gunvor, minä toivon aivan erinomaista siitä pojasta…" Niin, 'pojasta', se isä sanoi.

Hänestä tarttui ilo äitiinkin. Hänen läheisyydessään oli mahdotonta surra. Nuo hänen poskiensa ruusut eivät tahtoneet kuolla, ja nuo syvät, kirkkaat silmät olivat niin valmiit hymyilemään: "Sinunkin pitää olla iloinen, äiti! Etkö tahdo olla?" — Ja rouva Kjeld sanoi eräänä päivänä hänelle: "Niin, niin, ihan minun täytynee myöntää, että sinulla on taivaan isä puolellasi."

Grögaard oli silloin, kun Gunvor kertoi hänelle, mikä häntä odotti, vetänyt häntä itseänsä lähemmäksi, kuten omistaakseen hänet ja suojellakseen häntä. Ja hän suojeli häntä, oli itsekin toiveekas ja rohkealla mielellä. Mutta hän oli tavallista hiljaisempi.

Kun Gunvor eroitettiin virasta, johtui hän heti ajattelemaan: "Saapas nähdä, antavatko ne Grögaardin olla rauhassa."

Ensimäisinä kuina ei hän ollut saanut kuulla mitään, josta hän olisi arvannut, että hänellä oli vaikeuksia. Mutta tuli aika, jolloin Gunvor alkoi epäillä, että jotakin oli tapahtunut, joka ei hyvääkään ollut. Gunvor tunsi hänet hyvin. Hän seisoi usein mietiskellen jotakin, mutta ei sanonut, mitä se oli. Gunvor tutkiskeli häntä eräänä iltana. Mutta Grögaard ei tahtonut puuttua siihen asiaan, huomasi Gunvor. Gunvor pyysi ja kovisti häntä: hänen piti kertoa kaikki. Heidän täytyi vetää yhtä köyttä, tuli mitä tuli. Vasta sitten Gunvor voisi olla rauhallinen. Grögaard taipui viimein, kertoi osaksi, lykki osan syrjään, jutteli asiasta kuin jostakin, jota ei tahtonut tunnustaa paljoakaan ajattelevansa. Tuollaiset pienet häijyydethän saattoivat ensistään tuottaa rahallista tappiota. Mutta sekin vastus tehtäisiin tehottomaksi. Häntä oli muun muassa pari toimittajaa pyytänyt kirjoittamaan lehtiinsä artikkeleita… jotakin yleistajuista tieteellistä… joka työ häneltä sujui kuin leikki.

Hän takertui puhuessaan silloin tällöin; mutta Gunvor sai hänet puhumaan lisää. Ja viimein hän sai kuulla, että hän oli menettänyt kaikki koulu-tuntinsa ja toimen, jossa hän oli ollut eräässä laboratoriossa. Ja sitäpaitsi: monet ystävät, joita hän oli pitänyt arvossa, olivat olleet hänelle kehnomaisia.

Siitä puhuessaan valtasi hänet viha: "Niin, eikö ole inhoittavaa, kun ihmiset ovat niin kehnoja! Ja vielä miehet, jotka puhuivat muka 'vapaamielisyydestä'. He ovat oikeastaan kaikkein pahimpia. Ai, ai, kulkeehan noita jos miten monta lörpötellen, että vapaa mies ja vapaa nainen, ihminen, jolla on viisas ja syvä vastuuntunne, — että heitä pitäisi pitää 'kultuurin kauneimpana kukkana'. Kyllä, kylläpä; mutta surkeaa siinä on se, että nuo samaiset alkavat peljätä, kun he kohtaavat teoriiansa, — joka suorastaan elättää heitä, todellisuudessa, elämässä, käytännössä." He he, eipäs oltu Grögaardia liioin kutsuttu vapaamielisiin seuroihin viime aikoina! Mikä tosin ei toisi hänelle ainoaakaan harmaata karvaa.

Ei, hänen karvansa eivät harmenneet, eikä luontonsa lannistunut. Kului vain kotvan, ja Gunvor näki hänen pöydällänsä luonnoksia ilmoituksiin, jotka ilmoitukset varmaankin olivat aiotut lehtiin. Yhdessä hän tarjoutui opettamaan kemian lukijoita, farmaseuteja, panimoalalle aikovia, toisessa kaikkien kouluaineiden opettajaksi, — sitten hän vielä pyysi joltakin hitaalta toimittajalta vastausta hänen viimeiseen kirjoitus-tarjoukseensa. Gunvor ei koskaan puhunut hänelle noista kirjeistä ja hakemuksista, ja itse Grögaard vältti niitä puheessaan, tuskin edes tiesi, että Gunvor oli ne nähnyt.

Eräänä päivänä iltapuolella näki Gunvor hänet erittäin hyvällä tuulella. Gunvorin käden hän ikään kuin sulki omaansa ja kysyi hymyillen: "Arvaatko, mistä minä tulen?" "En." "Minä tulen konttoristani", vastasi hän hymyillen, "niin, konttorista tulenkin. Katsos, minä olen saanut konttoripaikan… erään viinatehtailijan konttorissa, kuuletkos. Annan hänelle hyviä neuvoja, minkä minkinlaisia. Istuskelen sitäpaitsi hänen konttorissaan. Varma työ, nouseva palkka. Ja nyt alkaa olo luonnistaa. Ja vielä parempaa: minä olen saanut ison käännöstyön. Se vie melkein koko vuoden. Se pitää koettaa suorittaa illoin." Gunvor johtui kysymään heti: "Mutta sittenhän ei jää aikaa väitöskirjasi tekoon?" Grögaard vastasi huolettomasti: "Oh, se työ saa odottaa hieman. Nythän minun on ennen kaikkea hankittava rahaa. Pianhan tulee se pienokainen, ja tiedäthän, sellainen maksaa. Ja sinun itsesi täytyy elää mukavasti tänä aikana. Niin sinun täytyy Gunvor. Hyvää ruokaa ja juomaa. Niin, etkö halua vähän jotakin maistaa? Portteria tahi puna-viiniä?"

Varma konttoripaikka ja suuren käännöstyön suunnitelmat olivat tehneet hänet kovin iloiseksi. Hän kertoi kaikellaista hupaista tuosta konttorista, jota hän ennen oli aina ihan inhonnut. Se on vanha, pimeä, hyvin likainen huoneisto. Mutta hassunkurista siellä oli. Viinatehtailija istui yhdessä huoneessa, ja hän ja prokukuristi toisessa. Entä tuo prokuristi! Kuin puhtainta Holbergia! Kun jotain erikoisen tärkeätä oli kirjoitettava, tuli isäntä heidän huoneesensa ja lausuili prokuristille, joka tuossa tuokiossa varustautui kirjoittamaan lausutun mukaan. Hän niisti nenänsä, oikaisi pönkkäkauluksiaan, ja kun hra Adrianilta pääsi ensi sana, iski prokuristi kynänsä paperiin, ja nenäkin kyntää paperia, niin lähinäköinen hän on. Ja kun ensi lause oli suoritettu, niin hän nosti päänsä ja katseli isäntään, niin vakavana, paikallansa kuin mikä eversti! Ja kun seuraava lause tuli, kumartui hän taas ja keihästi senkin paperille!… Niin, siinä vanhassa konttorissa oli tosiaan väritystä… Ja kumpikin he olivat kelpo miehiä, siltä hänestä näytti.

"Ja sitten se toinen, mistä äsken puhuin", jatkoi hän, "se laaja tieteellinen teos… se intresseeraa minua suuresti. Ja siitä voi olla hyötyä minulle itsellenikin. Merkitseehän aina sekin jotakin, kun nimi on moisen loistavan teoksen kannessa. Niin, nyt minä jo uskon, että olo alkaa luonnistaa… Viimeinkin, Gunvor! Nyt voin sinulle sen sanoa: minulla on ollut hyvin vaikeata näinä viime aikoina… kun olen tallustanut Herodeksen ja Pilatuksen väliä… Mutta nyt minä olen iloinen, ja sinäkin olet ihan iloinen, Gunvor? Eikö me olla mielestäsi toisillemme hyviä?"

Gunvor vastasi hiljaa:

"Sinä olet kiltimpi minulle!"

"Oh, mitä joutavia!" nauroi Grögaard, "sinä olet yhtä kiltti minulle, ja kiltimpi, jos niikseen tulee. Kuules, mikä on minusta surkeata, Gunvor? Se, että rakkauden osa on täällä maailmassa niin tukala. Ihmiset eivät tahdo olla siitä tietääkseenkään. Joko se loikoo polstereilla ja pieluksilla ja velttoudessa ja mukavuudessa, taikka se ajetaan yöhön ja korpeen, ja kaikki suursuiset koirat usutetaan sen kintereille, ja se kuolee verisenä ja raadeltuna. Minä iloitsen tänä iltana, tiedätkös miksi? Siksi että minä pidän puoleni, pidän, huomaan minä! Meidän rakkautemme ei saa riutua, ja minä ajan kyllä hurtat kintereiltä. Oi, Gunvor! Minä rakastan sinua aina! Suutasi, joka on niin totinen ja joka on niin kuuma! Saattavatko huulet polttaa niinkuin sinun!"

Eräänä päivänä tuli Gunvorille kovat synnytystuskat, iltapuolla hän synnytti pojan. Synnytys meni kuten pitikin. Sitten hän makasi uupuneena ja leväten.

Hän oli vuoteessa pari viikkoa. Grögaard kiiruhti joka päivä hengästyksissään konttorista ja istui hänen luonansa. Hän oli niin ihastunut Gunvoriin ja poikaansa. Hän saattoi katsella tuota pikku tenavaa kaiken aikansa, minkä hän oli vapaana, vaikka kuinka kauan. Hän autteli myöskin Gunvoria öisin, hyssytellen pienokaista. Se oli hänelle helppoa, sillä hän valvoi viereisessä huoneessa yötyössä ja kuuli, jos mitä sattui. Monena yönä, jolloin poika oli levoton, hän istui se sylissä ja hyräili ja hyssytteli sitä.

Gunvor pääsi jälleen jalkeille ja oli jo aika reipas, kun Grögaard eräänä päivänä tunsi olevansa kipeä. Hän oli vilustunut ja hänellä oli kuumetta. Hän aikoi mennä seuraavana aamuna konttoriin, mutta jalat eivät kantaneet. Päivällä alkoi vielä kova päänkivistys.

Hän oli vuoteenomana koko viikon, ja kun hän siitä pääsi, oli hän hyvin heikko. Hän ryki yhä, vaikka entistä vähemmän. Kului joku päivä, ja hän oli melkoisen terve, ja käänteli innokkaasti teostansa, ja hän iloitsi pojasta, joka kasvoi, ja hän punnitsi pojan ja kirjoitti painon muistiin ja vertaili entisiä ja teki laskelmia…

Mutta sitten hän alkoi taas raihnastella. Tuontuostakin hän kärsi kovia pistoksia, ja joskus ahdisti ankara yskänpuuska. "Minulla mahtaa olla liian kylmä siellä vanhassa, mädänneessä konttorissa", sanoi hän harmistuneena. "Lattia on niin kylmä, että torakatkin köntistyvät… Ja seinistä hohkaa aina sellainen häijy, kostea kylmä…"

"Sinun pitää mennä lääkäriin", sanoi Gunvor monta kertaa.

Mutta Grögaard ei tahtonut. Hän ei sietänyt Gunvorin sitä sanovankaan. "Se on kai vaan, mitä lie, sitkeää vilustumista", sanoi hän, "kyllä se menee aikanaan."

Mutta se ei mennyt. Hän oli usein hyvin heikko konttoriin lähtiessään, ja silloin, kun hän työskenteli toisessa huoneessa, näki Gunvor, että hän usein tapasi kuvettansa kuten siinä olisi ollut kipua.

Gunvor arveli lopulta käsittävänsä, että Grögaard suorastaan pelkäsi mennä lääkäriin. Eräänä iltana, kun Gunvor oikein hartaasti pyysi häntä menemään, tuli hänen silmiinsä aivan epätoivon ilme. "Ei, ei", kuiskasi hän, "mitä se auttaisi? Lääkäri sanoisi, etten minä enää saa olla siellä konttorissa enkä työskennelläkään niin paljoa illoin, mutta niin on nyt asia, että minun täytyy. Ja hän ehkä neuvoisi minua matkustamaan jonnekin ja parantamaan itseäni sanatoriossa… Ei, anna minun nyt olla itsepintainen. Niin ehkä saan säästetyksi rahaa, ja sitten matkustetaan kesäksi yhdessä johonkin sanatorioon… tai ainakin johonkin maataloon…"

Mutta eräänä aamuna hän ei jaksanut nousta vuoteesta. Noudettiin lääkäri. Hän vaikeni ja oli vakava Grögaardia tutkiessaan. Ja Grögaard katsoi niin merkillisesti lääkäriin. Ikäänkuin teuras, aavistaen, että joutuu uhriksi. Hän ei kysellyt lääkäriltä tarkempaa. Ja lääkäri sanoi ainoastaan: "Oletteko jo kauan rykinyt?" Grögaard vastasi: "En nykyään, mutta vuosia sitten… silloin kärsin hengenahdistusta, ja oli pistoksiakin… Mutta, kuten sanottu: ei ole ollut mitään vaivaa siitä lähtien… Ja minä olen kaikin tavoin koettanut voimistua, oikonut käsiäni, hengittänyt syvään, kävellyt… joten nyt en luulisi olevani huonompi kuin muutkaan." Lääkäri vastasi: "Hm, se kylmä konttori ei ole ollut terveydeksi." Grögaard vastasi ainoastaan: "Niin, mitäpä muuta voi? Minä olin virassa siellä." "Ei, ei", vastasi lääkäri. "Saadaanhan nyt nähdä", lisäsi hän. "Olette nyt kyllä huononlainen, mutta ette saa antaa luontonne lannistua." "Minä olen odottanut lämpimiä ilmoja", virkkoi Grögaard. "Sillä siitä paranin viime kerralla." "Toivokaamme, että parantuu nytkin", vastasi lääkäri. Hän kirjoitti pari kolme reseptiä, antoi ohjeita ja hyvästeli. Gunvor saattoi häntä portaille. "Miten hän voi?" kysyi Gunvor. Lääkäri kääntyi hänen puoleensa: "Haluatteko tietää toden?" kysyi hän. "Haluan", vastasi Gunvor varmasti. "Hänellä on pitkälle kehittynyt keuhko-tuberkuloosi." Gunvor sammalsi: "Onko se jo vaarallista?" "On", vastasi lääkäri hiljaa. "Ettekö luule hänen paranevan, herra tohtori?" "Ei voi sanoa", vastasi lääkäri hiljaa. "Hyvästi… Minä käyn pian uudestaan."

Gunvor jäi pitkäksi aikaa siihen seisomaan. Hän ei oikein ollut tajuissaan…

XIII.

Päiviä meni, mutta Grögaardin tauti ei helpoittanut. Eräänä yönä tuli kuume, ja hän houraili. Aamulla hän oli selvä, mutta hyvin hiljainen. Kun Gunvor istui hänen vuoteensa ääressä, sanoi hän: "Minä ajattelen tässä loikoessani. Kun minä heräsin tänään, en jaksanut käsittää mitään… en edes, missä olin. Ja minun on ollut niin kummallista kaiken aikaa siitä alkaen… Nyt pitää sinun saada tietää, etten minä enää usko paranevani. Ei, minä tunnen sen itsessäni… ja minä huomasin sen tohtorista viime kerralla. Minä pyysin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi; sinä tiedät, että lääkärit tunnustavat harvoin rintatautisille… no, mutta hän läheni melkein tunnustusta… Niin, että senhän minä aioin sanoa. Kun minä nyt kuolen, niin käy sinun ja pojan asema kutakuinkin vaikeaksi. Sinulla ei ole enää minua tukenani… Minä luulen, että meidän täytyy mennä naimisiin, Gunvor… Sinun ja pojan tähden täytyy meidän se tehdä. Ja siis täytyy pyytää paria ystävää… todistajiksi, ja mihin tarvitaan. Pidä muuten huolta, ettei pappi ryhdy liikoihin muodollisuuksiin ja loruihin… Sano sille, että minä olen hyvin sairas."

Sitten hän ajatteli vähän aikaa.

"Näytä häntä minulle", pyysi hän hiljaa. "Näytä poikaa minulle."

Ja Gunvor toi lapsen. Pienokainen avasi suutaan, ja katseli eteensä kirkkain silmin, ja ojensi pieniä käsiään isää kohti ja nauroi hupaisesti. "Katsoppas vaan", kuiskasi Grögaard hiljaa hurmautuneena, "se jo ihan nauraa! Sepäs on aikaista, Gunvor. Anna minun taputella sitä… Mutta elä tuo sitä liian lähelle, etten huou sitä kohti. Se ei ole hyvä."

Rintatautisen valkeilla käsillä hän kosketti hiukan pienokaisen tukkaa, ja oikoi villaista mekkoa. Ja hän pudisti päätänsä kuin ihaillen ihmeellistä näkyä: "Ikuinen elämä, siinä!… Ikuinen elämä!"… Ja sitten hiukan huolestuneena: "Mutta vienetpä pois sen nyt. Ehkä se vilustuu."

* * * * *

Määrättiin päivä, jolloin pappi oli tuleva. Janna Vik, Erik Midtgaard ja pari muuta Grögaardin ystävää pyydettiin tilaisuuteen.

Sen päivän edellinen yö oli Grögaardille vaikea. Hänen kasvonsa olivat kiihkeän punaiset, hän ryki kovasti ja sylki paljon verta. Nautittuaan paljon unijuomaa, hän sai unta, ja kun hän aamulla heräsi, voi hän paremmin. "Tänäänhän ne tulevat", sanoi hän innoissaan. "En tahdo olla makuulla, kun ne tulevat. Turaa minua lujasti, jos ei muuta voida. Anna tyynyjä ja peittoja ympärilleni. Mutta lojua minä en tahdo. Anna nousta vaan."

Vähän ajan päästä tuli lääkäri, ja Grögaard pyysi häneltäkin päästä ylös. "Enhän minä siitä pahene, tohtori. Mehän voimme lämmittää uunia hyvästi." Tohtori antoi luvan: "No, Herra Jumala", sanoi hän, "kun Te nyt sitä niin haluatte. Miten Te muuten voitte?" Hän tutki häntä, ja neuvoi, miten hänet oli vaatteilla varattava, kun hän pääsi istumaan. Kun hän meni, seurasi Gunvor häntä portaille. "Minä en voi kieltää häneltä sitä iloa," sanoi lääkäri, "hän huononee auttamattomasti. Toinenkin keuhko on pahoin vialla. Hän voi suoraan sanoen kuolla koska tahansa… No, taidan kuitenkin uskoa, että hän elää vielä joitakuita päiviä. Minä en vain ymmärrä, että hän jaksaa haluta pois vuoteesta. Mahtaa olla kovin lujatahtoinen."

Gunvor meni sisään ja pyysi äitiä avuksensa. Ja he veivät Grögaardin vuoteesta uunin luo, joka oli täytetty hiilillä niin että hohti punaisena luukun yläpuolta. Hänen ympärilleen käärittiin vaippoja. Tuoli, jossa hän istui, tehtiin niin mukavaksi kuin voitiin. Hänestä oli hyvä siinä istua. "Nyt pääsin taas ylös", sanoi hän, "antakaa minun nyt rauhassa istua tässä."

Ovikello soi. Janna Vik ja Erik Midtgaard tulivat, ja nuo muut pari ystävää tulivat kohta jälestä. Janna näytti tavallista huonommalta, ja hänen oli vaikea vastata, kun Grögaard puhutteli häntä: "Ei, tuolle Jannalle täytyy jotakin keksiä", sanoi hän; "Jannahan ihan pilaa itsensä. Sinun pitää hoitaa itseäsi, Janna… Sinä olet liian hillitön… aherrat liiaksi aina. — Niin, niin", jatkoi hän sitten hiljaa, kuten säästellen itseään, "minä olen hyvilläni, kun te tulitte, niin että saan hiukan puhella teidän kanssanne… ja keventää hieman sydäntäni. Tehän tiedätte, mikä meillä on tänään tekeillä. Me aiomme köyristyä. Laskea asiattomia sisään. Hetken päästä tulee pappi, jota en ole nähnyt ennen. Hän ottaa tutkintonsa ja parin ulkoa opitun tunnustuksensa nojalla vastaan minun ja Gunvorin julistukset… No, me teemme sen Gunvorin ja pikku poikamme tähden. Tohtori arvelee, että olen mennyttä miestä, enkä tohdi heitä jättää yksin tukalaan asemaan…"

Hänet keskeytti kuuluva soitto. Tulija oli pappi, nuori, rauhallinen mies, jossa ei huomannut mitään erikoisesti papillista. Rouva Kjeld, joka oli käynyt hänen luonaan pyytämässä häntä tulemaan, oli jo puhellut hänen kanssaan. Pappi sanoi itse: "Minä tiedän, että olette hyvin sairas, herra kandidaatti." Ja hän toimitti vihkimisen hiljaa ja lyhyesti.

"Eikö teillä ole muuta, josta ehkä haluaisitte minun kanssani puhua?"

Jan Grögaard vastasi:

"Ei, herra pastori."

Pastori jatkoi:

"Ettekö mahdollisesti haluaisi puhua kanssani sielunne tilasta.
Tahikka Jumalasta. Minä mielelläni koettaisin palvella Teitä."

Jan Grögaard vastasi hiljaa:

"Kiitän hyvästä tarkoituksestanne, herra pastori. Mutta minä tiedän, etten minä hyödy mitään opistanne, ja minä olen varma siitä, ettette halua ymmärtää minua."

Pappi vaikeni, hyvästeli ja meni. Grögaard lausui: "Hän oli muuten parempi kuin enimmät papit, joita olen nähnyt… No niin, nytpä on sekin asia selvä. Ja me olemme köyristyneet, kuten kunnon ihmisten pitää. No, sitä iloa he eivät olisi saaneet, jollei sairaus ja raihnaus olisi tullut. Ja he ovat ne minulle tuottaneet. He eivät antaneet minun olla rauhassa. Ja he saivatkin hävitetyksi parhaan, mitä minulla oli. Sen, jonka sain, kun Gunvorin tapasin… Niin, mitenkä ne sen hävittivätkään! Protakolliin meidän piti, — tahi meiltä vietäisiin työ ja leipä. Protakolliin, protakolliin, suureen kirjaan rekistereineen ja lukuineen. Eikö tämä tuhma ja kylmä ja nenäkkään järkevä protakolla ole oikea meidän yhteiskunnallisen huolenpitomme symbolum? Miksi ei ole juhlaveisua, jonka loppusäkeinä toistuisi: 'Protakollat käteen, protakollat käteen'!"

Hän vaikeni hetkiseksi. Jokin aatos näytti häntä liikuttavan.

"Meidän poikasemme", jatkoi hän, "hänetkin piti työntää johonkin protakollaan. Tai äpäräin otsikon alle. Luulette kai, ettei Gunvor saanut heiltä hävytöntä 'ilmoitusta', — ei ollut vielä tervekään. Niin, hänen olisi täytynyt astua esiin ja seista ja selittää noille vieraille virkaherroille, mikä otus hän oikeastaan oli. Minä menin silloin sinne, siellä ne seisoskelivat, siellä ne istuskelivat, kirjoittelivat. Niin, niin… sittenhän se joutui protakolliin, he, minun pieni, sievä poikani! Kuolisit, poloinen, ennenkuin tulet niin surkeaksi, että olet niiden paperien tarpeessa… Ei, minä en ihaile protakolleja. Mutta rouva Malla Rosch ihailee niitä. Tietääkö kuka, mikä hän oikeastaan on? Hän on leski, ja hän sai lapsen, ja hän ymmärsi, miten pulma on järjestettävä. Hän taipui hartaasti ja pani lapsen protakollaan. Ei nostanut yhtään melua. Sävyisä, lipakoiva, täsmälleen. Ja hän päätti tappaa lapsen. Rehellisesti ja kunniakkaasti? Ah, pois se meiltä, silloin hän olisi tehnyt niiden protakolla-herrojen mieltä vasten… Ei, hän antoi hapata maidon, jonka varusti lapselle… Ja hän antoi lapselle sitä maitoa… tahallansa hän syötti lapselle hapanta maitoa… Sillä maidosta, joka on hieman hapanta, eivät nuo vanhurskaat liioin huolineet. Ja sitten joi se pieni maidon. Vatsa tuli huonoksi, ja sillä oli kipua yötä päivää, ja äiti antoi pikku vekaralle yhä enemmän hapannutta maitoa; tottahan tuo nyt vihdoinkin kuolee! Mutta se ei kuollut. Se sai en engelskan-taudin. Ei maitohampaita, ja muut hampaat hauraat kuin ryyni. Minä olen sen nähnyt. Raukka, josta olisi voinut tulla kaunis tyttö, sillä oli pelokkaat silmät… Mutta mitäpä mokomasta? Äiti on kunnioitettu. Hän on vapaa ja rehevä, ja hän lipikoi oikeuden edessä ja täytti täsmälleen vaatimukset. Ja antoi lapsellensa hapanta maitoa. Sen oli tämä raukkamainen maailma hänelle opettanut, että siten hän saa olla vapaa. Hapanmaito-systeemi? Mitä?… eikö se ole vanhastaan vakiintunut yhteiskuntaamme?… Meitä ei juuri tapeta… mutta usein syötetään happamalta… Hyi!"

Hän oli rasittunut. Tuli raju yskänpuuska. Hän tempaisi vapisevin käsin nenäliinansa ja yski siihen. Sitten hän avasi uunin luukun ja heitti nenäliinan tautineen hehkuvaan hiili-valkeaan. Hän tuijotti siihen, kun se paloi, katsellen kuin ihanaa näkyä.

"Kas tulta!" hän sanoi verkalleen. "Miten se on valkea ja puhdas.
Puhtaampi kaikkea muuta. Miten se polttaa kaiken heikon ja raihnaan."

Häntä alkoi taas ryittää. He pyysivät häntä olemaan varovainen eikä rasittamaan itseään. Hän nyökkäsi päätään… "En", sanoi hän, "nyt se onkin sanottu, mitä aioin sanoa. Sitähän vain aioin teille mainita, Gunvorista ja minusta, ja minkä tähden me myönnyimme. En kai tarvitse sanoa, että kuolen sellaisena kuin elinkin. Minä uskon, että se, minkä tunnustan mielipiteekseni, kerran voittaa. Viimeinkin. Minä uskon maailman rehellisiin tahtoihin. Ja taistelevaan tieteeseen. Se on väkevin. Se on ihmisten valkeus. Ei se, joka tuottaa pääomia. Ei koneiden tiede. Ei kanuunain. Mutta se, joka käsittelee ihmisten ruumista ja sielua. Lääketiede on niistä korkein. Melkein kaikki maailman surkeus on vanhan taudin seurausta. Katsokaa noita kuninkaita ja vallanpitäjiä, jotka ahnaasti haluavat käydä sotaa. Vanhaa ruttoa heidän aivoissansa! Itara kapitalismi, hupsu ylellisyys… kaikki kehnoja vikoja, jotka johtuvat sopusoinnun ja voiman puutteesta… Niin, niin, lähestyköön sinun valtakuntasi!… Minä olen väsynyt, Gunvor. Auta minua taas levolle… Ei, istukaa Te vaan… ellen mielestänne ole liian ikävä."

Hänet saatettiin jälleen vuoteesen. Hän puheli hiukan heidän kaikkien kanssa, sävyisesti ja surutta. Hetken kuluttua hän ummisti luomensa. He nousivat kaikki mennäkseen. Hän hymyili ja ojensi heille kätensä, toiselle toisensa jälkeen. Ja vähän ajan päästä hän vaipui uneen.

XIV.

Gunvor oli sinä päivänä, jona hän kuoli, istunut hänen vuoteensa ääressä, ja he olivat puhelleet keskenään. Viimein pyysi mies häneltä vettä. Hän antoi, ja sairas joi ja painui levolle, mutta kun Gunvor jälleen katsoi häntä, oli hän aivan liikkumatonna. Hän mainitsi häntä nimeltä. Mies ei vastannut. Hänen suupielestänsä tippui joku pisara verta. Hän oli kuollut hiljaa ja kuolemantuskitta.

Hän oli koko päivän ollut aivan rauhallinen ja iloinen. Hän oli puhellut Gunvorin kanssa monenmoisista asioista. He olivat puhelleet pikku pojastansa. Gunvor sanoi: "Hän on jo sinun näköisesi. Kaikki sanovat niin." Gunvor väitti, että Grögaard oli siitä hyvillänsä, ja hän jatkoi, että pojasta tulee varmaan yhtä voimakas kuin isänsä. "Saat näyttää hänelle väitöskirjaa, jota aloitin", sanoi Grögaard, "siinä on paljon hyvää; sen tiedän… Ja vielä eräs seikka: hänen ei tarvitse peljätä sitä, että hänen isänsä kuoli rintatautiin. Sitä ei ole suvussamme. Se iski minuun siksi, kun minulla suoraan sanoen oli liian tukalaa. Ensin aherrusta ja puolinälkää vuosikausia, sitten hengähdystä hetkisen, mutta sitten taas se kehno kellarikonttori ja muut…"

— "Minä en yhtään pelkää kuolemaa", sanoi hän yhtäkkiä. "'Haudan kammo' on vain esteetikkojen suruja. Minä olen kemisti", hän hymyili. "Minä tiedän, että me olemme muodostetut samoista aineista kuin maakin. Me saamme ravintomme maasta. Me olemme tulleet siitä. Meidän on annettava maalle takaisin, minkä se on saapa… Se voi meitä suorastaan vaatia. — Ainoa, jota en siedä ajatella, on arkku, johon ihminen pannaan. Siinä ei ajatus ole kaunis… aivan luonnoton. Se estää maata saamasta meitä. Ihminen pitäisi laskea maahan alastonna tai kiedottuna vaatteesen. Silloin saisi maa meidät itseensä aikaisemmin."

Sitten puheli hän Gunvorin kanssa sielusta, "kuoleman jälkeisestä elämästä", josta hän "ei tohtinut mitään tietää." "Kun luonto on sijoittanut meidät tänne, niin on meidän käytettävä voimamme täällä", sanoi hän. "Täällä odottaa tuhannen tehtävää, joissa on jonkin iankaikkisen itu."

Kohta nämä sanat lausuttuaan pyysi hän Gunvorilta vettä, joi ja painui paikallensa, kuten äsken on kerrottu, ja kuoli.

* * * * *

Aika meni ja Gunvor eli elämäänsä. Mutta jollakin tavalla hän oli ikäänkuin mykkä ja sokea. Hän autteli äitiänsä, hän hoiti lastaan hyvin huolellisesti; mutta aina oli hänen sielunsa kuten liikkumaton. Kuin meri, kun tulee aivan tyyni ja kaikki aallot vaipuvat raukeina syvyyteen. Kuin meri, kun se ääretönnä tasoittuu, ja vain silloin tällöin tulee maininki, ja rannat itkee ja huokaa. Mutta mistä nuo mainingit? Myrskyhän vaikeni! Ah, meri on melkein yhtä suuri ja levoton kuin ihmissielu. Se suuri maininki, joka panee rannat huokaamaan, johtuu myrskystä, joka oli kauan sitten.

Mutta tuossa liikkumattomuudessa Gunvorilla oli kuitenkin, mitä rakastaa. Poutapilvet kesäpäivinä. Miten ne kohosivat säteillen taivasta kohti. Ja kaukaisten vuorten lumi talvisin. Hän hengitti syvään; sillä hän rakasti tätä ilmaa ja noita vuoria. Kaikki, joilta on jotain iäksi mennyt, rakastavat näitä näkyjä: Merta tai pilviä tahi kaukaisia vuoria. Ne ikäänkuin kutsuvat, viittovat! Ne on niin loitot ja korkeat! Ne saattavat huutaa sitä, joka joutui niin kauas.

Mutta parhaassa hiljaisuudessa nousi sieluun muisto. Rauhallinen muisto, jossa ei ollut katkeruutta. Suuret muistot kaartavat holveja ihmisten yli. He astelevat niiden varjossa, ja kaikki pieni hienonee tomuksi heidän jalkainsa alla.

NELJÄS KIRJA

I.

Gunvorille alkoi uusi työn-urakka. Hän sai paikan eräässä suuressa kansakoulussa kaupungin syrjä-osassa. Koko armeija poikia, joita hänen piti opettaa. Janna oli taas ryhtynyt toimeen kuten usein ennenkin. Hän oli valmistanut Gunvorille tietä, ja hän tasoitti tien hiljalleen ja varmasti. Hiljalleen, sopiiko se tuosta Jannasta? Niin, tuo hävytön suu oli viime aikoina tullut hieman vähäsanaiseksi. Kyllä hän lausui sanansa, kun niikseen tuli, mutta silloin rauhallisen kekseliäästi, eikä koskaan enää huimasti letkahutellen.

Tässä samassa voitaisiin mainita, mitä Gunvor nyt tiesi: Janna oli rakastanut Grögaardia. Mutta hiljaa niinkuin toivoton rakastaa. Kukaan ei ollut saanut siitä tietää. Hänen kasvoistansa ei sitä hevin voinut päättää. Hän oli osannut salata itsensä ja harhauttaa muita, niin että itse Grögaardkin viime kerralla, jolloin hän näki Jannan, luuli hänen riutuvan liiallisen ponnistuksen vuoksi. Sattui vasta Grögaardin kuoleman jälkeen, kun Gunvor tapasi Jannan, etteivät Jannan silmät enää jaksaneet — ja Gunvor joutui ymmälle, ja ymmärsi yhtäkkiä kaikki.

— Kun Gunvor tällä kertaa alkoi opetustoimensa, ei hän enää tavannut sanoja, elävää, sytyttävää sanaa, kuten ennen. Hän oli kai liian kauan ollut työstään erillä. Vai olivatko viimeaikaiset tapahtumat syrjäyttäneet hänet elämästä?

Mutta hiljainen ilo heräsi hänessä sentähden, että hän nyt jälleen läheni elämää. Ja hän löysi vähitellen jälleen sanan. Hän tuijotti lujemmin lastensa silmiin. Ja ne pitivät hänestä niin tuottavasti jälleen.

Se ei vahingoittanut hänen luokkansa poikia, että hän oli äiti ja hänellä oli oma poika. Rakkaus Johannesta tahi Jania kohtaan, kuten häntä kotikielellä kutsuttiin, oli vahva ja raikas hänessä. Ja tuo rakkaus sai hänet unohtamaan monta näiden muiden lasten vikaa. Katsoipa vain joku häntä katseella, joka hieman muistutti hänen omasta pojastansa, niin hän oli suorastaan voitettu.

Mutta se: vaalia omaa poikaansa ja olla hyvä näille muille, jotka hänelle oli uskottu kasvatettaviksi, — se oli hänen elämänsä tarkoitus. Itseään ei hän enää paljoa ajatellut. Ei edes huomannut, että hän alkoi jo vanheta. Kevätauringon, joka on niin terävä, piti hänelle se opettaa.

Kevätauringon piti, kuten sanottu, se tehdä. Sillä talvella hän varustautui kouluun ennenkuin päivä valkeni. Ja kun hän pääsi kouluun ja tuli valoisa, niin hän näki kaiken muun, paitsi itseään. Hän tuskin tiesi, miltä hän näytti.

Mutta kerran kun oli kuukauslupa — se oli hohtavan kaunis kevätpäivä — istui hän peilin edessä äitinsä huoneessa. Hän oli juuri pessyt tukkansa ja järjesti ja kampaili sitä.

Silloin johtui hän yhtäkkiä tuijottamaan tukkaansa, ja hän ajatteli itsekseen: "Oliko saippua liian rasvaista? Vai onko siinä hilsettä?" Hänen tukkansa oli nyt kun hän levitteli sitä kirkkaassa valossa, himmeämpi hohteelta kun ennen. Kiiltävä kultaväri oli ikäänkuin haalistunut… Yhtäkkiä hän näki, että hänen tukkansa oli harmaantunut. Kuten vaalea tukka harmenee. Ei aivan harmaaksi, vaan himmeäksi, haalistuneeksi, harmahtavaksi.

Hän ei sitä surrut. Hetkisen hän hymyili. Nyt se oli tehty. Pian hän tulee ihan vanhaksi muijaksi… Mutta hetkisen päästä meni Jan huoneen läpi. Hänellä oli kuukauslupa tänään, ja hän oli lähdössä etäälle leikkimään indiaania ja valkonaamaa. Hän oli koetellut hetkisen paperileijaa. Mutta ei tuullut tarpeeksi. "Hyvästi äiti!"

Ja hän lähti matkaansa, vilkkautta hohtaen ja loputtoman innoissaan.

II.

Jannan mielestä oli Gunvorilla ollut monta vuotta se vika että hän hemmoitteli Jania. Mutta Gunvor ei ottanut uskoakseen. Hän sanoi: "Tuo ainainen ankaruus on huono ja helppo kasvatustapa. Minä en usko, että hyvyys on vahingoksi. Lapsen ei pitäisi tarvita koskaan itkeä."

Pian ilmeni, että Gunvorin kasvatustapa oli ajanpitkään hyvin hyvä. Jan oli aikansa hyvin hemmoiteltu ja vallaton, ja rajattoman ihastunut äitiinsä. Sitten hän tuli "suureksi", kuusitoista vuotiaaksi, eikä suvainnut enää, että äiti oli liian hempeä häntä kohtaan. Niin tavattoman arvokkaaksi hän tuli. Jos äiti pani käden hänen kaulaansa ja suuteli häntä — hm, siitä hän ei oikein pitänyt.

"Katsos niin", sanoi Gunvor Janna tädille surullisella äänellä. "Ei tarvitse tahallansa koettaa tehdä heitä kylmiksi itseään kohtaan. He menevät, kun eivät enää meitä tarvitse."

Mutta jos hän luuli, ettei Jan enää hänestä välittänyt, niin hän erehtyi suuresti. Hänessä oli äidille kylmä vain se suuri poika, joka ei enää tahtonut olla pieni. Itse Jan piti kaikessa elämässään niin paljon hänestä kuin poika voi äidistään pitää.

Ja vähitellen äiti oppi käsittämään, miten asianlaita oli. Ja hiljaa huokaisten hän muisteli pikku poikansa pehmeitä käsivarsia ja siunattua suuta; ja hän koetti uljaasti kestää sen, ettei pientä, hemmoiteltua poikaa enää ollutkaan. Siihenhän hänen täytyi tottua. Eihän Jan voinut aina olla pieni ja "mammanpoika". Siitä äiti olisi pitänyt kaikkein vähimmin.

Mutta siksipä hän, kun Jan kulki rauhallisesti ja vakavana hänen huoneensa läpi, kyselikin häneltä hänen mielipidettänsä jos jostakin. Vaikkapa vain pysyiköhän ilma ennallaan, tahi oliko Jan nähnyt uutta rautatien rataa, tahi saattoipa joutua keskusteltavaksi, mitä Jan arveli niin tärkeistä päivän tapahtumista kuin sota ja politiikka.

Hän antoi Janin puhua kaikesta, ei koskaan tyrkyttänyt hänelle tuota: "Sitä käsittääksesi sinä olet vielä liian pieni." Ajan julkiset ajatukset, sen moninaiset pyyteet: niihin hän antoi hänen tottua niin paljon kuin hän ikinä halusi. Se vain kehitti Jania. Jos noissa ajatuksissa piili jotain sellaista, joka pohjaltansa ei hänelle sopinut, niin kyllä hän siitä erkanisi, kun se aika tulee. Juuri hän siihen pystyisi, hän, joka aina oli saanut vapaasti valikoida ja hyljätä.

Jan oli hyvin Grögaardin tapainen. Hänen ulkomuodossaan ja luonteessaan oli niin paljon isä-vainajaa. Ja oudoksi ilokseen huomasi Gunvor, että hänellä oli aivan samat pyrkimykset ja taipumukset kuin Grögaardilla. Luonnonhistoria viehätti Jania suuresti. Hän kuljeksi melkein kaikki lomansa tutkimassa kasveja. Niin, usein kun Gunvor oli kävelemässä hänen kanssaan, Jan juoksi hänen luotaan ja poimi kukan, ja ositteli sen ja tutki sen suurennuslasilla, joka hänellä aina oli taskussa. Kerran heidän kävellessään yhdessä Jan seisattui ja osoitti erästä melkein umpeenkasvanutta lamperoa, joka oli täynnä hyllyvää likokasvia. "Katsoppas äiti", sanoi Jan, "tuosta minä löysin leviä, jotka ovat hyvin harvinaisia näin pohjoisessa."

Jan osti kerran suuren akvaarion. Mistä hän sai rahaa siihen? Janhan sai niin kovin vähän taskurahoja. Niin, hän oli koko vuoden säästellyt rahojaan sitä varten, ei kuluttanut ainoakaan äyriä, ajatellut vaan tätä akvaariota.

Nyt hänellä oli tutkimista. Hänellä oli siinä mutaa ja muraa, jonka oli tuonut parista läheisestä lammikosta. Ja joukko noiden lammikoiden elukoita hänellä oli. Hän näytti Gunvorille joitakuita niitä olentoja. Kerran pari paksua, valkeaa matoa, toisen kerran kiiltävän kotelon, joka oli kuin kultaisesta sorasta tehty. "Se on sisällä elävä matelija", sanoi Jan. "Minä toin sen tuolta ylämaasta eräästä patamasta. Minä en tiedä, mikä elukka se on. Minä puhuin siitä luonnontieteen opettajalle. Hän haluaa sitä nähdä. Mutta eihän se kai ymmärrä sekään."

"Oho", täytyi Gunvorin hymyillä, "pitäisipä hänen se ymmärtää, Jan."

"Niin, pitäisi", vastasi Jan tyytymätönnä, "mutta mieshän on niin vanha, äiti. Hän on tietysti unohtanut kaiken muun paitsi mitä on oppikirjassa. Ja hän sitten opettaa meitä!… luonnontiedettä, jonka alalla keksitään uutta joka päivä. Mutta", jatkoi hän surullisesti, "kyllähän se kelvannee sille koululle. Nehän lukevat luonnonhistoriaakin vain tutkinto-todistusten tähden."

Kolleega Hirsch, jolle Jan oli näin häijy, oli vanha, leppoisa köntys, josta Janin kuitenkin olisi sietänyt pitää. Viime kerralla olivat Janin numerot muissa aineissa paitsi luonnonhistoriassa olleet hyvinkin huonot, niinkin huonot, että jo ajateltiin jättää hänet toiseksi vuodeksi luokalle. Mutta silloin puhui vanha luonnonhistorian opettaja hänen puolestansa niin lämpimästi, että hän kuitenkin pääsi seuraavalle luokalle.

— Ja se tapahtui, vaikka Jan oli juuri vähän ennen tutkintoa tohtinut julistaa, että oppikirjan selitys magnetismista oli väärä. "Mahdotonta? Mitenkä sinä niin arvelet, Jan Grögaard?" "Niin, siinähän seisoo", selitti poika, "että kun terästanko on tullut magneettiseksi, s.o. kun sen kaikki molekyylit ovat kääntyneet samaan suuntaan, niin että kaikkien molekyylien pohjoisnavat osoittavat samanne päin ja samalla tavoin etelänavat, — niin, silloin vaikuttaa tangon äärimmäinen pohjoismagneetti sen, että rauta-höylälastut riippuvat kiinni tangossa, melkein keski-kohdalla, samalla tavalla tangon etelämagneetti. Mutta se selitys on mahdoton, sillä mikään magneetti ei voi vetää teräksen läpi."

Silloin mutisi ukko Hirsch hieman: "No, selityshän se täytyy aina olla." "Ei minun mielestäni", vastasi Jan rohkeasti. "Väärä selitys, joka hakataan täällä koulunpenkillä päähän, tylsyttää tutkimishalua."

Jaha, vai niin tuumi Jan. Mutta silloin haukkui ukko Hirsch hänet pahanpäiväiseksi. "Näyttääpä, näyttää vintehisen poika tulevan jo kovin nenäkkääksi", sanoi hän.

Mutta kuitenkin hän teki parhaansa, että hänen huono latinansa ja kreikkansa annettiin hänelle anteeksi, ja että hän pääsi ylemmälle luokalle.

III.

Tuo vanhan-vanha aie, lähteä ulkomaille Toran luona käymään! Gunvor oli miettinyt sitä niin kauan, ja silloin tällöin se heräsi mielessä, ja hän ajatteli sitä jälleen ja aprikoi, voisiko sen toteuttaa vai ei.

Voisiko hän olla ilman Jania niin kauan? Ja tulisiko äiti toimeen ilman häntä? Äiti oli tullut niin raihnaaksi viime aikoina. Aina siitä kaukaisesta vuodesta alkaen, jolloin hän hoiti Grögaardia, oli hän ollut niin heikko. Gunvorhan oli itse pitänyt huolen useimmista päivistä ja öistä, mutta ne, jotka tulivat rouva Kjeldin osalle, olivat rasittaneet häntä yli voimain.

Siinä kaksi estettä. Kolmas: Oliko hänellä varaa matkustaa? Tavallaan kyllä, tavallaan ei. Käyttäisikö hän siihen ne tuhatkahdeksansataa kruunua, jotka hän oli odottamatta perinyt eräältä äidin sukulaiselta? Matka edestakaisin ja neljän, viiden päivän oleskelu tuossa vieraassa kaupungissa maksaisivat kai pari sataa kruunua…

Rouva Kjeld sai hänet matkustamaan. "Sinun pitää käyttää niitä siihen tarkoitukseen", sanoi hän. "Sitä et kadu. Tora on aina ollut parhaita tuttujasi. Sinun on iloista tavata häntä pitkästä aikaa."

Vähän ajan päästä huomautti rouva Kjeld hymyillen:

"Minä muistan ennen kotona, kun jonkun piti lähteä sinne suurkaupunkeihin, niin isä antoi hotellien osoitteita. Ja kun jonkun oli matkustettava Berliniin, neuvoi isä aina hotelli 'Alte Traubeen'… Isähän oli käynyt Berlinissä monta kertaa liikematkoillansa. Ja hän oli kai hyvässä huudossa siellä Alte Traubessa. Sillä hän sanoi usein itsetietoisesti: 'Ja olkoon hotellissa väkeä miten paljon tahansa, niin sanokaa vain terveisiä kauppias Niels Farnerilta Norjasta, niin antaa isäntä teille vaikka oman huoneensa ennenkuin laskee muualle." "Taitaa olla siis parasta, kun menen sinne, äiti", vastasi Gunvor. Rouva Kjeld peruuttelemaan: "Herra isä, siitähän on niin kauan", sanoi hän. "Se hotelli oli vanhassa kaupunginosassa. Sitä tuskin lienee enää. Mutta voisithan huvin vuoksi tiedustella." Ja hän ilmoitti Gunvorille hotellin kadun ja numeron. "Kas, sellaista saattaa ihminen muistaa lukemattomat vuodet", mutisi hän, "ja ihan eilisiä tärkeitä asioita unhoittaa heti."

Sitten tuli päivä, jona Gunvor lähti ulkomaille. Hän matkusti laivalla ja junalla, ja matka oli liiankin pitkä…

— Hän tuli siihen kaupunkiin juuri kun lyhdyt sytytettiin. Hän oli rohkea ja uskalsi pyytää ajuria ajamaan siihen hotelliin, jonka hänen äitinsä vielä muisti. Ja se löytyikin erään syrjäkadun varrelta. Se pieni, paksu fauni, joka istui ulko-oven kamanalla kuroitellen rypäleterttua huulillensa, oli hyvin vanha ja varmaan sama, jota hänen äitinsä isä oli katsellut. Hotelli oli luotettavan, siistin näköinen…

Hän sai kodikkaan huoneen ja ryhtyi pukeutumaan matkan jälkeen. Hän pesi itsensä ja muutti vaatetta kiireestä kantaan. Hän oli pitkällä matkalla ensi kertaa, ja tämä tulo suureen, vieraasen kaupunkiin virkisti häntä suuresti. Hän meni pukeutuessaan ikkunan ääreen ja katseli ulos. Avasipa hän ikkunankin. Ja tämä pieni syrjäkatu… sielläkin huomasi suurkaupungin… se henki ikäänkuin ilmassa… hänen hermonsa herkkenivät hienotunteisiksi.

Hän ei ollut ilmoittanut Toralle tulostansa. Toran kirjeistä hän tiesi, että Tora nykyään esitti joka ilta "Amyriksen" pääosaa ja herätti hurjaa ihastusta. Vasitenkin, kun tästä osasta näki entistä selvemmin, kuten eräs lehti kertoi, että Tora Pharo oli samalla suuri näyttelijätär.

Gunvor oli iloissaan, kun saattoi kuulla hänen esitystään.

Hän lähetti heti noutamaan pilettiä, sai sen ainoastaan välittäjältä ja korkeampaan hintaan kuin hän oli tavallisesti tottunut maksamaan kahdesta lipusta…

Hän jatkoi turhamaisuuttaan ja ajoi vaunuilla oopperaan…

Vihdoin hän pääsi paikalleen, yksinkertaisena ja koruttomana, hyvin komean yleisön keskeen.

Hän tuskin kuunteli ouverturea, odotti kuume veressänsä Toraa nähdäksensä.

Esirippu kohosi. Kemut kreikkalaisessa pilaristossa. "Amyris" istui matalalla penkillä, joka oli verhottu kirjavilla matoilla.

Se oli Tora. Lämpöisenä, pehmoisena kuin muinoin näki hänet Gunvor.
Se oli Tora, suurempi, rohkeampi Tora, haltioittavampi…

IV.

Amyris, muinaisen Atenan hetaira. Hänen kauniissa ruumiissaan hiipuu rakkauden himo, ja hänen kauniissa sielussaan asuu oppineisuuden ja hengen himo. Hän ei ole nuori enää, mutta vielä on hän kauniimpi melkein kaikkia Atenan naisia. Hän istuu eräänä hiljaisena iltana kotonaan. Hänen talossaan on ollut suuret juhlat. Hän ajattelee. Hän muistaa koko juhlat, muistaa ne ihanat ja henkevät miehet, jotka ottivat osaa niihin. Mutta eräs seikka häntä kummastuttaa ja peljästyttää. Vain ikä-puolet miehethän häntä ihailivat ja palvelivat. Nuorimmat ja tulisimmat eivät pyrkineet seuraan. Eräs heistä oli kadonnutkin hänen nuoren orjattarensa kanssa. — — Hän mietti kauan, ottaa sitten suuren, säteilevän hopea-peilinsä ja tarkastelee itseään; hänen silmänsä tuijottavat syvinä peiliin. Hän näkee suunsa, valkeat hampaansa, kauniin, lujan leukansa…

Yhtäkkiä hän hätkähtää. Peilissä hän näkee toiset kasvot omainsa takana. Ankarat, syvä-ryppyiset kasvot, armottomat silmät. Hän kääntää päätänsä ja näkee että jokin vanha, tummapukuinen nainen on yhtäkkiä tullut sisään ja seisoo nyt hänen takanansa.

"Kuka se on?" huutaa Amyris ja kavahtaa pystyyn. "Miten Te tulitte tänne? kaikki ovethan ovat lukossa."

Vanhus vastaa: "Minä tulen, minne haluan. Minä valtaan lujimmat linnat. Amyris, minä tulin tänään sinun luoksesi. Huolitko minua?"

"Miksi huolisin Teitä, mummo. Enhän minä edes tunnekaan Teitä."

"Ei, sinä et tunne minua, ja sinä et tahdo minua tuntea, Amyris.
Sen olen jo kauan nähnyt. Mutta siinä olet väärässä."

"Miksi pitäisi minun Teidät tuntea? Kukas Te olette?"

"Ikä… varmasti tulevat vuodet."

Mutta Amyris peittää silmänsä kuten nähden pahan näyn: "Miksi Te tulette jo nyt?" huusi hän. "Menkää pois!"

Vanhus vastasi lempeästi:

"Minä tunnen ihmisten lapset. Heidän on vaikea antaa minulle rehellisesti sitä paikkaa, joka on minun. Ja sinä, Amyris, olet runoilijatar. Sinä olet sellainen, joka iäisesti kaipaa ja aina himoaa ihaninta ja inhoo sitä, joku pakoittaa vaikenemaan ja olemaan ilman. Mutta katso vain silmiini! Sinä olit tässä äsken surullinen siksi, että ne miehet, joita sinä halusit, eivät välittäneet sinusta. Katso silmiini, Amyris: niistä näet kuultavan raskaan ja unettoman unen, ja valveilla olon, jossa ei ole riutuvaa kaipuuta eikä vaivaavia ajatuksia."

Mutta Amyris huusi tuskassa ja vihassa:

"Mene pois! Mitä minä unella. Minä tahdon rakkautta ja haltioitumista. Minä tahdon tuntea henkeni liitävän Olympokselle, minä tahdon tuntea ruumiini lepäävän maata vasten kiimasta raskaana. Mene luotani! Miksi puhut minulle? Enkö minä ole nuori, kun olen kaunis?"

Ja vanha nainen väistyy, surren Amyriksen ymmärtämättömyyttä, ja moittivin sanoin: "Miksi inhoat minua? Minä olen hyvä, Amyris, sille, joka ei sodi luontoa vastaan."

Mutta Amyris huusi hänen mennessään:

"Niinpä sodin luontoa vastaan, koska se lähettää sinut. Sinut, joka haluat ohimoilleni harmaita hapsia ja ryppyjä silmäini alle. Sinut, joka et tahdo, että juhlariemu poveani nostaa. Sinut, joka tahdot lihani velttonevan. Mene, vanhuus!"

Ja jälleen kutsuu Amyris ystävänsä juhlaan. Monet tulevat, mutta ei kaikki. Kauniimpain ja tulisimpain miesten paikat ovat tyhjät. Amyris huutaa: "Mitä tällainen merkitsee? Missä on kaunis-silmäinen Lysippos, missä on Minon, jolla on mainio ruumis ja vahvat käsivarret, missä on Foibos, jolla on Atenan ihanin suu?"

Mutta vanhimmat vieraat, jotka ovat surullisimmat ja sukkelimmat, nauravat harmain hampain ja sanovat: "Mutta Amyris, ollaanhan me täällä!" Ja he nauravat jälleen ivallisesti, mutta sisimmältään he ovat katkeroituneet nuorille. Ja yhdelle heistä menee syltti-viikuna väärään kurkkuun naurusta, kun hän sanoo: "Miksi ajoit pois nuoret orjattaresi, Amyris? Olisit pitänyt heidät, niin ehkäpä poikaset olisivat tulleet."

Amyriskin koettaa nauraa. Mutta surullinen vilu hiipii hänen sydämeensä, ja hän ei ole iloinen koko sinä iltana.

Iltamyöhällä päästää hän vieraansa menemään, ja hän istuu nyt yksin ja ajattelee nuorukaisiansa, jotka eivät tulleet. He eivät koskaan ennen olleet tuntuneet hänestä niin himoittavilta kuin nyt kun he olivat hänet hyljänneet. "Miksi hylkäsivät he minut?" kysyi hän yöhön katsellen. "Enkö minä vielä ole tulinen ja kaunis?"

Hän ottaa peilinsä ja näkee siellä katseensa, raskaan kaipuusta ja synkästä mielestä. Hän tahtoo nähdä enemmän… Silloin häntä yhtäkkiä puistattaa: Jälleen näkee hän omain kasvojensa takana vieraan kasvot, jotka hän kuitenkin on tuntevinaan: kalpeat kasvot, armottomat, ankarat silmät. Vanha eukko seisoo jälleen hänen takanaan ja puhuu:

"Amyris! Tahdotko tulla nyt? Antaudu vain rauhallisesti hoteihini, niin ei sinulta mitään puutu. Minulla on unohdus; uupumuksessa, jonka tarjoon, kuolee kaikki levottomuus ja murhe."

Mutta hän nousee ja tuijottaa ylpeänä ja raivoissaan tuohon vanhaan naiseen, joka jälleen on tunkeutunut hänen läheisyyteensä vasten hänen tahtoaan, ja joka tänä iltana vielä koskee häntä kuten paikkaa saadakseen:

"Minä lähetin juuri vieraani pois", huutaa Amyris, "minä lähetin heidät pois, sillä he olivat minulle liian vanhoja ja surkeita, älykkyydestään huolimatta. Minä lähetin heidät pois, vaikka itse olin heidät kutsunut. Ja Teitäkö pitäisin vieraanani? Teitä, joka olette itse vanhuus ja surullisuus. Teitä, joka olette tunkeutunut luokseni kutsumatta ja julkeasti. Minä en halua nähdä Teitä. Menkää!"

Silloin rypisti vanhus kulmiansa, ja hänen äänessään kaikui uhka, kun hän sanoi:

"Harkitse vielä kerta! Minä olen jo sanonut sinulle, että minulla on paljon hyvyyksiä hallussani. Minä olen tarjonnut niitä sinulle kaksi kertaa. Kun nyt kolmannen kerran niitä tarjoan, niin sanon: Varo itseäsi! Elä aja minua pois! Ehkä en sitten, kun sinä kerran huudat minua, tulekaan. Ehkäpä sitten minä hyljään sinut."

Amyris kohotti silmänsä ja tuijotti naiseen, joka seisoi siinä ryppyisenä, vakavin silmin. Sitten hän huusi: "En koskaan! en koskaan pyydä minä Teitä luokseni. Minä tahdon aina inhota Teitä! Minä tahdon olla kaunis! Minä tahdon juhlia. Minä tahdon olla entistä kauniimpi! minun lauluni kaikukoot korkeammalle kuin Sapphon. Ne uhkukoot nuoruutta, niiden rytmi keijukoon kuin kuuma tanssi tahi kuin mies halaa naista. Minä tahdon vallata nuorukaiseni taas…"

"Siis ollos kirottu!" huutaa nainen, ja hänen kasvonsa ovat peloittavat. "Tule onnettomaksi, tule ihmisten halveksimaksi! Jos sinä nyt rukoilisit minua vaikka polvillasi — minä en tulisi! Kulje ja etsi iloa, ryppyjen rutistaessa kasvojasi. Maalaa nuoruuden punalla poskesi. Värjää hiuksesi. Viittaa nuorille miehille, joiden lempeä sinä himoat ja jotka sinulle nauravat, sillä kasvosi näkyvät maalin takaa. Harhaa viimein ikuisen kiiman vertauskuvana ja tule naurettavaksi ja inhotuksi! Tule sitten luokseni! Minä sysään sinut ulos. Minun raihnauteni saat, mutta kaunista arvokkuuttani sinä et saa: se antaa vanhoille naisille ja miehille heidän korkeutensa ja rauhansa — koskaan ei se tule sinun osaksesi."

Ja Amyris vavahtaa. Mutta hän pyytää vielä kerran juhlaan. Nuoret ja tuliset sanovat: "Kautta Zeun, hän on väsymätön!" Vanhat ja viisaat mutisevat siihen: "Hävytön nainen! Kyllin saimme hänen juhlastansa viime kerralla. Me emme olleet hänestä tarpeeksi hyviä. Ha ha, ottakoonpa nyt parempansa, jos hän luulee saavansa Lysippon ja Minonin ja Foiboksen, niin erehtyypä."

— Amyris katseli noita monia tyhjiä paikkoja. Sitten käski hän orjainsa antamaan ruokaa niille vieraille, jotka olivat tulleet. He olivat kaikki narri-parkoja, joista kukaan ei välittänyt muulloin kuin heidän huvittaessaan toisia vieraita hassuilla sutkauksilla ja hypyillä ja muilla ilveilijän-tempuilla.

"No, Lysander", mutisi hän välinpitämättömästi eräälle heistä. "Sinä olet onnellinen mies, Lysander, ja jumalain siunaama. Etkö ole?"

"Olen kyllä, Amyris! Kun vaan olisi enemmän viiniä."

"No antakaa heille viiniä. Kaatakaa heidän maljoihinsa, orjat."

"Nyt me olemme onnellisia, Amyris. Ja me ylistämme sinua! Sinä suuri runoilijatar ja vielä suurempi hetaira."

"Laula ja tanssi, Lysander! Ja sinä Agathon, laadi paljon kelpo sutkauksia ja häväistyssäkeitä niistä julkeista, jotka eivät tulleet, kun minä kutsuin."

Ja he lauloivat ja tanssivat, ja he hymyilivät ja irvistelivät, ja määkyivät ja pilkkasivat niitä, jotka eivät tulleet. Ja he joivat ja iloitsivat.

"Oi Lysander, ja sinä Agathon ja muut! Te saitte minut nauramaan, että olen kipeä, ja olette huvittaneet minua niin että olen väsynyt ja tahdon levätä. Hyvästi, rakkaat miehet. Minun orjani saattavat teidät ulos."

Mutta kun hän oli saanut vastukselliset vieraansa ulos, vaikeroi hän katkerasti: "Oi minun nuorukaiseni? Lysippos, Minon, Foibos! Miksi hyljäsitte minut? Miksi menitte välinpitämätönten perhetyttöjen ja nuorien, kuritonten ilotyttöjen luo? Minä odotan teitä. Tulkaa takaisin. Öin virtaa vereni niin raskaana surusta ja kaipuusta. Minä hämmästytän teitä suurimmalla taidolla rakkauden taiteessa. Minä hukutan teidät rakkauteni virtaan."

Ketään ei tullut. Hän istui yksin. Ja yö ja pimeys verhosivat hänet.

Amyris menee seuraavana päivänä ulos etsimään nuorukaisiansa ja valtaamaan heitä takaisin. Ja hän etsii kauan, heitä löytämättä. Ja koko ajan hän ajattelee: Anna minun nyt olla nuori. Anna minun nyt olla nuori ja kaunis. Ja päivät ja vuodet menevät, ja hän ajattelee vain sitä samaa. Ja joka päivä hän ostaa harvinaisia kukkia ja kietoo ne hiuksiinsa, ja panee poskiinsa paljon maalia, niin että näyttää kuin hänen verensä palaisi.

Eräänä iltana hän on käynnistä väsynyt, ja hän kolkuttaa erääsen oveen ja vaipuu maahan uupumuksesta. Eräs mies näkee hänet. "Päästäkää hänet sisään", hän sanoo ja kolkuttaa, "hän on varmaan mummo raukka, joka etsii yösijaa."

Ovi avattiin, ja sisällä oli joukko nuorukaisia, juhlien nuorten, viehkeiden tyttöjen kanssa. Amyris nousee jaloilleen ja riemuitsee, sillä vieraiden joukossa hän näkee kolme nuorukaistansa. Ja hän unohtaa väsymyksensä ja juoksee heidän luokseen ja pyytää heitä iloisin sanoin palaamaan luokseen. Hänellä on vielä säilössä koko rakkautensa. Ja hän valmistaa heille juhlat, jonka vertaisia he eivät ole kokeneet pitkään aikaan.

He katsovat kauhuissaan häntä.

"Haha", sanoi Lysippos viimein, "hän on hassahtava katutyttö."

"Hän näyttää melkein hourupäiseltä", sanoo Minon.

"Häntä me ei tänne haluta", lisää Foibos, ja hänen ylpeitä huuliansa vääntää ylönkatse.

"Mutta ettekö tunne minua enää?" huutaa Amyris, "minähän olen Amyris,
Tehän olette jokainen minua ennen rakastaneet palavasti."

"Amyris!" hymyilevät kaikki.

"Elääkö hän vielä?"

Silloin alkaa Amyris vaikeroida:

"Miksi inhoatte minua? Miksi pilkkaatte minua?"

Ja hän hoippuu ulos ja menee laahaavin askelin kotiinsa. Ja sinne päästyään hän laskeuu polvilleen ja pyytää Ikää tulemaan:

"Anna minulle rauhaa; sillä minä olen väsynyt! Sinä, jonka minä hylkäsin, kun olin typerä. Minä rukoilen sinua. Kuule jo rukoukseni. Mainitsit silloin monta hyvää lahjaa, jotka voit antaa minulle. Minä en pyydä niitä lahjojasi. Mutta anna minulle rauhaa. Anna jo minun pääni tulla aivan valkeaksi, ja suuni kapeaksi ja ankaraksi, ja anna minun otsaani syvät rypyt."

Hän odottaa tuokion, kuten uskoen Iän tulevan tekemään tehtävänsä. Sitten ottaa hän peilinsä ja tuijottaa itseänsä kuten nähdäkseen, onko työ jo tehty. — Ja hän pudottaa peilin kauhuissaan. Sillä mitä hän näki siinä? Hän ei nähnyt arvoisan vanhuuden piirteitä ominaan. Ei, hänen kasvoillensa on painanut kulumattoman leiman hänen ikuinen nautinnon-hulluutensa. Hän on tullut kummitusmaiseksi nuoruuden kuvaksi. Nuoruuden, joka on jäykistynyt naamioksi ja jonka piirteistä paistaa hillitön kiemailuhalu, ja levoton, voimaton himo.

Hän heittäytyy kasvoillensa ja huutaa armoa. "Miksi tuo kauhun-kuva? Minä tunnustan suoraan ikäni! Enhän minä ole nuori! Nuoruuteni?… ah, minä prameilin sillä houkutellakseni miehiä, joita minä himoitsin. Armoa!"

Silloin hiipii eräs haamu Amyriksen luo. Se on kuolema. Hän henkäisee häneen:

"Minä tulen! — Moni ja kaikki pettää. Nuoruus katoaa, kun sitä toivoo. Vanhuus katoaa myöskin joskus, ja useimmat iloitsevat jokaisesta sen katoamisen vuodesta. Minä en petä koskaan. Ihmisten lapset saavat inhota ja kirota minua miten haluavat. Minä en siitä tule taipuisaksi, minä tulen heidän luokseen kuitenkin. Minä tulen nyt sinun luoksesi, Amyris. Nukahda! Uneksi siitä kauniista nuoruudesta, jota sinä niin kuumasti himoitsit!"

* * * * *

Thora Pharo osasi esittää tämän hetairan sen kaikessa oudossa kauneudessa, ja kuitenkin siinä oli väsyneen, liika-hienostuneen ja turmeltuneen ajan levottomuus. Hän kaipasi nuorukaisiansa: "Hänhän on nuori", ajattelivat kaikki, jotka näkivät hänet. "Vaikka hänelle tulisikin ryppyjä ja harmaa tukka… se nuoruus, joka hänessä on, hälventää ne."

Ja hänen uhmansa vanhuutta vastaan, hänen rakkautensa jumalalliseen nautintoon, joka pian kielletään häneltä! Hänen surumielinen väitteensä, että hänhän on nuori. Ja sitten tuska: Missä ovat nuoret ystäväni, Atenan himoittavimmat miehet?

Ja vihdoin hänen taistelunsa vanhuutta vastaan, hänen korska korkea-veisunsa, ja Iän suuri kirous, joka tyrmistää häntä. Tuo ainoa näytös — kuuli ikäänkuin nautinnonhimoisen ihmiskunnan tunnustavan, mitä se muulloin sydämessään kätki.

Ja viimein on hän aivan yksin, ihmisten hyljäämänä, yhä täynnä sammumatonta elämän himoa. Hän laulaa punastuen laulun (ah, niinpä se Tora lauloi!) ja kaikki klarinetit surisevat, ja violonsello tuo säveleesen raskasmielistä pimeäänsä. Kas, nyt hän hankkii itselleen kukkia ja sminkkiä, katso, hän hepenteleikse ja luulee olevansa kaunis. Ja jälleen haltioitunut laulu, hymy, mielipuolta riutumusta, korkeaäänisten viulujen heilutellessa säihkyviä sointuja ja valaistessa hänen unelmaansa.

Hän kuihtuu, hän vanhenee, mutta hän ei sitä näe. Yhä hän hymyilee, yhä hän nyökkää kukka-päin. Häneen tulee jotain lapsellista, surkeata. Voi nähdä tuon ilmeen vanhoilla hassahtaneilla naisilla, jotka ovat ihmisten pilkkana, mutta hepentelevät itseään nauhoilla ja tekotukilla ja ylpeilevät niillä enemmän kuin prinsessa diadeemillaan.

Kunnes hänen nuorukaisensa viimein lyövät hänet armotta totuudella, niin että hän kauhuissaan pakenee kotiinsa ja vaikenee. Ja kaipaa vanhuuden hiljaista rauhaa. Mutta ei saa sitä. Ikä hylkää hänet kelvotonna. Vain kuolema huolii hänen surullisen elämänsä.

Ah, tuo viimeinen laulu: "Minä en ole nuori, tiedän sen. Minä prameilin nuoruudellani houkutellakseni miehiä, joita rakastin. Armoa!"

Tora lauloi sen — kuin surussa, kuin nöyrän rukouksen. Hän seisoi koruissaan, kukkineen, ja kurjine ihomaalineen. Yksin kukat ja kauneuden loisteetkin rukoilivat hänen puolestaan. Ja itse hän rukoili. "Kaiken tämän tein minä nuorukaisteni tähden. Minä näen olleeni narri. Mutta se oli elämää, jota en voinut hillitä, se oli iloa, jota vailla en voinut olla."

Ja keskellä hänen raskaita armon-huutojansa soi hänen ikuinen, nyyhkivä rukouksensa elämälle. Ja se paisuu kuten suureksi säveleksi, jossa tuska raastaa.

Ja kaikki viulut korottavat äänensä ja surkuttelevat häntä… Sitten ne vaikenevat yhtäkkiä. On hiiskumattoman hiljaista. Kuolema tulee. Hän laulaa yksitoikkoisen laulun uskollisuudestaan, ja mutisevin sanoin antaa hän Amyrikselle unen ja suloiset nuoruuden unelmat.

Ja kaikki jouhisoittimet touhuavat jälleen. Viulut ja monet violonsellot; kaikissa sordiini-sävel virraten ohi kuin suuri, kohiseva joki, se, johon kaikki mahtuu ja jonka syvyydessä kaikki saa rauhan.

"Minä tulin nyt luokseni, Amyris. Nuku suloisesti."

Oli erikoista silloin tällöin katsella yleisöä. Useimpien kasvot näyttivät kalpeilta, kattolamppujen varjossa ja ramppivalon valkeassa hohteessa. Siellä täällä nuoret, hurmaantuneet kasvot, tuolla haaveksija, joka ei arvaa itseään tarkasteltavan. Tuossa vanha herra loistavassa juhlapuvussa, hyvin miettivän näköisenä. Tuossa tarkkaavasta kuuntelevat aivan valkeat kasvot. Tuossa leveä, pöyhkä rouva, jonka ilmeestä näkee, että hän osaa sovittautua tämän maailman mukaan. Täällä nainen komeassa puvussa, kaula ja povi ja käsivarret paljaina, ei aivan nuori; kukkia ja silkkiä, silmät raskasmieliset.

— Kun näytäntö päättyi, lähetti Gunvor korttinsa Toralle. Eräs vahtimestari sen vei. Hän palasi heti ja pyysi Gunvoria astumaan sisään. Mutta miehen perästä syöksyi ulos Tora.

"Gunvor", huusi hän, "onko tämä totta?"

"Tora!"

Ulkona kylmässä käytävässä — ja Tora ohukaisessa puvussaan, kukkia päässä — he syleilivät toisiansa, ja seisoivat vastatusten kauan. Ja ei kysymyksiä: "Ei, minä en oikein voi sitä uskoa. Ei, oletko se sinä!"

Gunvorin täytyi mennä Toran pukuhuoneesen. "Minä en voi tulla ihan näin, kuten näet. Mutta minä pukeudun tuossa tuokiossa. Ei, Gunvor, minä tuskin voin uskoa, että me olemme taas yhdessä."

Gunvor katsoi Toraa. Hän oli isompi kuin ennen, pitempi, näytti Gunvorista. Hän oli kaunis. Jotkut voivat olla eri mieltä, mutta mikäs auttoi: Tora oli kaunis! Hänen silmistään kuulsi kaikki, mitä hänen jännitetty elämänsä oli antanut hänelle, kuulsi taiteen hermoja repivä työ, mutta myöskin sen sulous. Hänen hymynsä oli hellä ja intohimoinen. Usein hän istui vaieten ja kuten leväten, ja hän tuli silloin vakavammaksi kuin kukaan muu.