Hän oli yhtä kaukana ympäristöstään kuin joka ilta lieden äärellä istuessaan, unelmiensa vankina kuten silloinkin.
Kiitos ei tullut kysymykseen, sillä oltiin säästeliäitä sanoissa ja tunteissa kuten ainakin, mutta Nils kosketti melkein kunnioittavasti haavoitettua kättä, kun tarkasti vammaa. Hän kehotti heti menemään kotiin. Voisi olla vaarallista, jos kylmä pääsisi haavaan, sanoi hän.
Vieraan silmä välähti, kun hän kuuli puhuttavan kotiinmenosta yksin, ja nyt kaikki huomasivat, kuinka valkeaksi hän oli käynyt haavasta. Mutta hän hillitsi heikkoutensa, katse kävi taas tyyneksi ja hän oli itsensä lainen. Hän ei tahtonut noudattaa kehotusta, veri sai juosta niin kauan kuin tahtoi, ja vain vastahakoisesti hän sitten salli panna siihen siteen. Kyllä sitä ehtii illalla katsoa, sanoi hän.
Kun he tulivat kotiin, oli emännän asia hoitaa haavaa. Muutamin sanoin sai hän tietää mitä oli tapahtunut ja mitä renki oli tehnyt.
Nyt emäntä varmaankin puhuu hänelle, ajateltiin, nyt kai hiljaisuus katkeaa. Ja siksi katsottiin jännitettynä häneen. Gabriel tahtoi pysytellä syrjässä ja peitti kuin häveten kätensä, jossa maksoittunut veri ja jää rapisi joka liikahduksella. Mutta hänet pakotettiin esiin emännän luo tulen ääreen.
Ingert oli aivan valkea — näytti siltä, että hän käsitti torjutun vaaran sen koko laajuudessa, ja häntä näytti myöskin liikuttavan ajatus uhanneesta tappiosta, arveltiin — hän oli aivan valkea kuin kuollut eikä hän nyt voinut hillitä vavistustaan.
Silmät laajenivat laajenemistaan, hengähdykset olivat lyhyitä ja kiivaita, ja suun seuduilla värähti samassa rajusti ja jäykästi, kuin olisi kiivas ja sekava puhe tahtonut syöksyä esiin. Mutta hän pidätti sen. Hän ei edes katsonut vieraaseen, hänen käteensä ainoastaan. Hänessä on sentään jotain jäätynyttä ja liian kovaa, ajatteli kukin itsekseen ja käänsi pois katseensa tuntien hiukan vastenmielisyyttä. Nuo kaksi saivat seisoa siellä kuin yksinään hiljaisuudessa, punaisessa loisteessa.
Ingert haalisti vettä, liuotti hyytyneen veren ja otti pois siteen. Silloin alkoi veri uudelleen juosta. Hän oli vähällä pyörtyä sen nähdessään, mutta hillitsi itsensä hiljaa ja teki tehtävänsä. Hänen onnistui miltei kokonaan estää kätensä vapisemasta.
Haavoitettu hymyili yhtä kummallisesti kuin silloin, kun oli loukkaantunut, hyvin kalpea oli hänkin, mutta hänen silmänsä ja kasvonsa loistivat. Oli kuin hän olisi nauttinut tuskasta, kun kiinni takertunut liina irroitettiin haavasta, mutta kun Ingert kääri uutta, pehmeää, vavahti suu kuin olisi itku ollut lähellä. Kun kaikki oli valmiina, seisoi hän vielä paikallaan käsi ojennettuna, kuin olisi mielellään läpikäynyt kaiken uudestaan vielä kerran. Hänestä näytti Ingertin liike silmänräpäyksen ajan osoittavan epäilystä, oliko hänen työnsä lopussa. Se saattoi ilmaista myöskin hänen puoleltaan toivoa saada pitkittää kauemmin. Gabriel oli varma, että Ingertin sormet vapisivat. Enempää hän ei saanut tietää, katse ei kohdannut häntä, ja Ingert vetäysi nopeasti pois.
Iltakauden istui Gabriel, nyt haavakuumeen punertamana ja silmät loistavampina kuin muulloin, ja tuijotti tuleen. Kasvoinilmeet vaihtelivat nopeasti, valoisassa onnessa hymyillen kuville, jotka ilmestyivät hänen eteensä.
Taasen oli hän mielessään sieltä poissa. Hänen verensä pulppusi lämpimänä haavasta, ja sydän kävi keveäksi; samoin kuin pisarat tulvivat hänen sanansa hurjina ja punaisina saaden nyt vastauksen. Rakastettu ei ollut sanaton siellä. Sinä teit oikein, sanoi hän. En koskaan olisi seurannut sinua tänne, jos olisit tehnyt toisin. Nyt olemme toistemme omat, nyt olemme toistemme omat, eikä mitään halpaa voi itää ajatuksissamme! — Mutta koska käsi oli kipeä, ei hän voinut sinä iltana rakentaa onneaan kuten tavallisesti. Se oli samantekevää, aika ei käynyt raskaaksi, ja heillä oli tulevaisuus edessään.
Kun hän meni levolle, oli hän niin suloisen väsynyt kuin lapsi onnesta ja valosta.
Joka kerta, kun haavaa hoidettiin, oli samanlaista. Ei mitään muuttunut heidän käytöksessään toisiaan kohtaan, kaikki kävi sanatta, toisten huomautuksesta. Lopuksi ei hoitoa enää tarvittu, ja silloin tuntui Gabrielista hyvin tyhjältä. Vähitellen unohdettiin kaikki, myöskin kummastus Ingertin kovuuden johdosta.
Koska renki oli pelastanut Nilsin hengen, saattoi vielä vähemmin kuin ennen tulla kysymykseen hänen poismenonsa. Hän kuului sinne ja hän oli siellä oleva aina. Ja kaikki jäi entiselleen. Niin tuli joulu.
VII.
Nilsin suvussa oli säilynyt vanna tapa, joka ennen oli ollut yleinen niillä tienoin.
Kun talon isäntä ja emäntä lähtivät kirkkoon jouluaamuna, sanoivat he juhlallisesti hyvästit koko talon väelle, vaikka useimmat lähtivät heidän mukaansa matkalle. Se merkitsi sitä, että nyt, suurena juhlana, irtauduttiin kaikesta, mikä arkipäivien aikana oli voinut painostaa molemminpuolisesti. Vapautuneena kaikista painostavista ajatuksista, omatunto tyynenä ja voimakkaana, tuli astua Jumalan ja hänen loppumattoman armonsa eteen. Koko menneisyys oli oleva kirkkaana hänen edessään rehellisessä pyrkimyksessään, joka kyllä saattoi olla vajavainen pienessä ja suuressa, mutta joka kuitenkin koko ajan oli sisimmässään tahtonut parasta. Muutamalla yksinkertaisella sanalla pyydettiin toisiltaan anteeksi se, mikä olisi voinut olla toisin, tai jos itku oli lähellä, tyydyttiin vain käsien puhuvaan puristukseen. Vastaukseksi lausuttiin kiitos kuluneesta vuodesta ja siunaus tulevalle. Se soi mielelle rauhaa, ja enempää tuumimatta, miksi niin oli, huomasi matkan sujuessa, että öiset tähdet näyttivät niin levollisilta avaruudessaan. Iloisemmin kuin muulloin kohdattiin kirkon juhlallisesti ja kirkkaasti palavat pienet kynttilät ja heikko aamusarastus, joka antoi lupauksen lähenevästä auringosta.
Tälläkin kertaa noudatettiin tapaa. Nils teki kierroksensa valaistussa tuvassa, katsoi kutakin luottavasti silmiin, pudisti tukevasti kunkin kättä ja sanoi, mitä hänellä oli sanottavaa, lyhyesti, mutta levollisesti ja varmasti. Jotain lapsellista ilmeni tuon muutoin niin arvokkaan ja hiukan karun miehen suoruudessa, ja kaikki ottivat sen lapsena vastaan.
Viimeisenä joukossa oli Gabriel. Isäntä puristi lujasti haavan jättämää arpea.
— Minä tiedän parhaiten, minkä arvoinen olet ollut vuoden ajalla, sanoi hän. Meidän välimme on hyvä.
Vieras katsoi häneen takaisin, kirkkaasti ja vapaasti kuten tapansa oli. Hän vastasi isännälle, että niin oli, ja toivotti onnea sekä siunausta matkalle. Itse hän ei aikonut lähteä mukaan, ja nyt hän vetäytyi huomaamatta pois seurasta ja huoneesta.
Nils meni panemaan rekeä kuntoon sillä aikaa kuin vaimo sanoi hyvästinsä.
Ingertistä oli tämä hyvin vaikeata. Häntä paleli liikutuksesta, ja valot pistivät häntä kuin neulat. Tosin hän oli kaikille tarkoittanut hyvää ja täyttänyt velvollisuutensa, mutta enempää ei hänen ollut lupa tehdä. Kylmältä ja ylpeältä hän lie näyttänyt sivullisista, ja se häntä suretti enemmän kuin koskaan. Tuotti kumminkin lievitystä tieto, että Gabriel oli poissa, sillä hänelle hän ei tänäkään aamuna saanut virkkaa sanaakaan.
Hän kulki hyvin kalpeana, mutta nopein askelin toisesta toiseen. Hiljainen, terävä valo loisti hänen ympärillään, hän oli kaunis, mutta arkamaisen hento; jokaisesta tuntui, että kulunut vuosi oli vienyt enemmän kuin vuosi saa viedä. Hän on liian nuori kestämään osaansa, ajateltiin, se ei voi kauan jatkua. Hän ei voinut sanoa paljoa, mutta hän katsoi katsomistaan, ja hänen silmistään lukivat nuo huomaamiseen sangen tottumattomatkin, mitä liikkui hänen sielussaan. Koko vuoden suru ja salaperäinen pakko häämötti synkkänä loiston takana.
Uskokaa, uskokaa minua, näytti hän aikovan sanoa, minä se en ollut, eikä minun tahtoni. Kohtalo laski kätensä minun niskalleni; silloin minun piti pysytellä hyvin suorana, etten kaatuisi lattialle. Mitä te olette tunteneet, ei ole mitään minuun verraten, uskokaa minua, ei mitään.
Hän oli itkemäisillään, mutta oli onnellinen kuten se, joka edes puolittain saa ilmaista sen, mikä on sidottu vastustamattomalla voimalla.
— Olenko ollut sinulle hyvä emäntä, kysyi hän. Ja he vastasivat, ihmetellen miksi tunsivat itsensä niin liikutetuksi: Kyllä olet ollut. Kiitos kaikesta. Ja hän sai heidän lämpimät, rehellisesti tarkoitetut siunauksensa.
Lopuksi oli vain lapsi jäljellä.
Hän laskeutui polvilleen pojan eteen, joka seisoi nurkassaan ja suurin, säikähtynein silmin seurasi tapahtumaa. Nyt olivat kyyneleet vielä lähempänä puhkeamistaan. Hän tarttui pojan molempiin käsiin ja puhui tälle kiirehtivin, toisiaan takaa-ajavin sanoin, joita muut tuskin käsittivät.
— En ole tehnyt elämääsi iloiseksi, sanoi hän, mutta en voinut, minulla ei ollut iloa antaa. Kaikki eivät sitä saa. Ehkä sinun itsesi täytyy se joskus oppia. Silloin pitää pysytellä pystyssä kuitenkin, näetkös. Enkö sentään hiukkasen ole ollut sinulle äidin sijassa, äidin, jota sinulla ei ole? Voitko kiittää minua kuluneesta vuodesta? Minä en väisty, olen kestävä kuten tähänkin saakka, ja jos joskus — sitä älköön Jumala suoko — pääset selvyyteen minusta, silloin myöskin ymmärrät, että enempää ei voinut olla, ja annat anteeksi puutteet.
Poika katsoi kummastellen häneen. Niin paljon hän kuitenkin käsitti sen yhdyssiteen vaikutuksesta, joka oli hiljaa ja synkästi punoutunut noiden kahden välille, että itku syöksyi esiin.
— Äiti on ollut hyvä, sopersi hän purkausten välillä ja painautui arasti häneen, äiti on ollut hyvä.
— Sinun pitää myös sanoa kiitos. Minä sanon edellä, sanotaan yhdessä.
Mutta tietämättään hän liitti sen ohessa kätensä ristiin ja lausui kiitoksensa eräälle toiselle taistelevassa, nyyhkyttävässä surussa, äänenpainolla, joka pelästytti lasta, niin että se kirkaisi. Ingertin täytyi viihdyttää poikaa sylissään.
Kun hän nousi, tunsi hän itsensä keventyneeksi ja vapaaksi. — Olen siis kestänyt kokeeni, nyt se on takanani kaikkien muitten varjojen keralla.
Mutta hän ei tarkastanut, oliko ketään unohtunut, vaan meni nopeasti ulos.
Nils oli valmis ja sytyttänyt soihtunsa. Nyt suuntasi hän sen Ingertiin ja katsoi tarkkaan häneen, kun kysyi:
— Oletko sanonut hyvästisi kaikille tuolla sisällä?
Punerrus, jonka ilma kohotti Ingertin kasvoille kaikkien äskeisten mielenliikutusten ja ristiriitaisten tunteitten jälkeen, pakeni pois yhtä nopeasti kuin pimeys hänen ympäriltään. Mutta hän vastasi rauhallisesti:
— Olen.
— Gabrielille myöskin?
Ingert säpsähti, ja hänen suunsa ympärille jännittyi tuskainen piirre.
— Hän ei ollut sisällä.
— Etsi hänet! Sinä et saa unohtaa ketään.
— Ajattele mitä teet! Älä pakota minua siihen! Mieti tarkoin mitä teet!
Hänen äänensä kävi kummallisen syväksi. Mies hämmästyi nähdessään, kuinka suuret, mustat ja epätoivoiset hänen silmänsä olivat tulen niitä valaistessa. Soihdun liekki hulmusi tuulessa, pimeyskin punertui ja madaltui. Pakkanen kipinöi ja vaikeroi maassa.
— Ei saa mitään unohtaa eikä peittää, vastasi hän lujasti, ei nyt enää. Vapautettuna kaikesta on meidän astuminen Jumalan eteen.
Tässä mies ei voinut myöntyä. Hän oli tehnyt sen monta kertaa vuoden kuluessa, kun oli aikonut kosketella asiaa, mutta pidättäytynyt, kun Ingert joka kerta oli painanut kädellään sydäntään, ikäänkuin siihen olisi pistänyt. Silloin oli Nils ajatellut: minä olen siihen syypää sentähden, että saatoin tehdä vastoin hänen tahtoaan. Mutta vieras oli saanut kärsiä syyttömästi; tänään se oli sovitettava.
Ingert seisoi katsellen yhä häneen ja tuumi hänen sanojaan.
— Ei saa unohtaa eikä peittää. Sinä niin sanot. Sinä sen parhaiten tiennet.
Ingert tutki hänen kasvoistaan, pysyikö hän lujana vaatimuksessaan, mutta ei enää kerjännyt. Päinvastoin, hänen katseensa ilmaisi miltei uhkaa.
Mutta kun mies yhä seisoi odottaen liikkumattomana ja lujana, tahtomatta edes toistaa mitä kerran oli sanonut, leimahti hurja liekki Ingertin silmien pimeydestä, omituinen ilon ja tuskan hohde, jota Nils ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut häntä samaksi. Hänen sielunsa ei enää ollut siinä. Hän ei olisi kuullut, jos Nils olisi puhunut, hän kuunteli jotain etäisyydestä, joka kietoi ja sitoi syvin, salaperäisin äänin.
— Nyt minä menen, hän vastasi. Ja nopeasti, mutta ei kuitenkaan niinkuin omasta tahdostaan, vaan oudon voiman johtamana, hän katosi taloon.
VIII.
Gabriel oli vetäytynyt renkitupaan ollakseen mahdollisimman kaukana; hän oli yksin. Siellä paloi pieni kynttilä, mutta yö painoi pimeänä ikkunaruutuja. Oli kylmää ja autiota.
Hän istui sängyllään ja ajatteli, kuinka hänen vuotensa oli kulunut, ja häntä paleli. Hän odotti, että oltaisiin jo valmiit, jotta hän saisi palata tuvan lieden luo. Siellä hän kenties voi saada takaisin ajatuksensa ja olla melkein onnellinen juhla-aamun kuluessa.
Silloin hän kuuli Ingertin askeleet ja tunsi ne.
Hän tiesi heti asian koskevan häntä, ja hän ajatteli: Nyt hän tulee puhumaan minulle, häntä on pakotettu. Se voi koskea ainoastaan yhtä. Sitä, että minun pitää mennä, että en saa jäädä tänne. Sitä siis olen odottanut koko vuoden. Tietysti minun on totteleminen, mutta mitä minulla on sitten enää maailmassa?
Ja hän istui liikkumatta paikallaan, katse jännitettynä oveen, puolittain peläten, puolittain riemuiten. Nyt tuli vihdoin palkka hänen palveluksestaan, vaikkakin se oli niin köyhä, että hänen täytyi sille nauraa. Nyt hän oli edes olemassa Ingertille! Ihmisenä ihmisen vastassa oli hän seisova hänen edessään siksi, kunnes muisto vain oli jäljellä.
Ingertin käsi oli lukolla. Ovi aukeni ja sulkeutui jälleen. Mutta
Gabriel istui samassa asennossa.
Hän saa ajaa minut pois, ajatteli hän. En ainoatakaan hänen sanaansa ole hukkaava. Siihen ne ovat liian kalliit, koska ne ovat ainoat, mitä saan. Olen kyllin kauan niitä odottanut.
Ingert tuli suoraan häntä kohden. Hänen käyntinsä oli hyvin nopea, melkein juokseva. Kasvot loistivat kalpeudesta pimeässä, mutta myöskin jostain muusta syystä, Gabriel ei vielä tiennyt mistä.
Kun hän oli aivan Gabrielin kohdalla, avasi hän suunsa puhuakseen, mutta ei saanut äännähdystäkään kuuluviin. Hän oli niin tottunut pidättämään niitä hänen läheisyydessään, että ne kieltäytyivät tottelemasta. Hänen kätensä tavoittelivat rintaa, pysähtyivät kuten tavallisesti, vapisivat ja jäivät liikkumattomiksi. Nuo tuhannet pistot, joista hän oli kärsinyt sanatonna, nyt olivat niiden terät taas siellä. Hänen kasvoihinsa tuli pingotettu jäykkyys, ja kaikki valmistui kamppailuun.
Niin antoi hän välttämättömän tulla.
Kädet kohosivat rinnalle ja puristivat sitä lujasti, kuin olisivat tahtoneet kaiken terävän painaa syvemmälle sinne, ja sulkeutuivat suonenvedontapaisesti ikäänkuin veri tulvaa ehkäistäkseen. Hänestä oli rajattoman tuskallista vaikenemisen pakko.
Nyt liikkuivat jäykät huulet. Nyt se tuli.
Mutta siitä ei muodostunut sanoja, tuskin inhimillistä ääntä. Hurjana vapauttavana huutona se murtausi esiin myrskyisenä riemuna siitä, että vaitiolo vihdoinkin oli murrettu, mutta samassa se ilmaisi tuskaa jonkun uuden, vielä entistä valtavamman edessä. Ja hän horjahti ja vaipui lattiaan.
Hän ei sinne ehtinyt. Gabriel oli pystyssä ja piti häntä sylissään. Hän jäi seisomaan, vaikka taakka kävi hyvin painavaksi.
Ingertin pää oli lähellä häntä, hänen kätensä sivelivät hänen kasvojaan vapisevin nykäyksin. Hengitys hyväili lämpimänä ja värisevänä hänen huuliaan. Hän pyysi anteeksi kaikkea, hän valitti heidän yhteistä suruaan, hymyili heidän hetkelliselle onnelleen, tunnusti koko vuoden tuskan ja rakkauden, joka oli painunut veriin.
Ingertillä ei ollut sanoja tähän, vaan ainoastaan kädet, joita hän vielä jaksoi liikuttaa. Lopuksi — kaikki tapahtui kuitenkin niin nopeasti — oli hänellä vain sielunsa, ja sen hän antoi pitkässä, omituisen pinnistetyssä henkäyksessä aivan Gabrielin suulla. Sitten hän oli aivan hiljaa.
Gabriel oli häntä suudellut suutelemistaan riemuiten ja kyynelöiden. Hän tunsi pitävänsä käsissään ääretöntä onnea, jonka loisto sai hänet unohtamaan siihen johtaneen tukalan tien ynnä kaiken muun kovan ja raskaan. Mutta hän käsitti heti mitä oli tapahtunut, pidättyi ja seisoi kuunnellen hiljaisuudessa.
Toisin ei voinut käydä, lanka ei voinut kehräytyä edelleen. Näin täytyi heidän kohdata toisensa. Gabriel ei edes tiennyt, mitä hän tunsi sen tapahtuessa, ainoastaan, että niin sen piti olla. Mutta hän ei voinut päästää Ingertiä luotaan nyt, kun vihdoinkin piti sylissään kaikkea kaipaamaansa, ja hän seisoi tuudittaen häntä hiljaa, katse suunnattuna hänen olkansa yli ulos pimeyteen ja yön kylmiin tähtiin.
IX.
Kun tätä kesti liian kauan, tuli Nils noutamaan vaimoaan takaisin.
Silloin oli vieras istuutunut sängylle saadakseen vapaaksi käden, millä hyväillä Ingertiä. Hän tuuditti häntä kuin lasta ja tuijotti jäykästi mieheen. Hän oli samannäköinen kuin tavallisesti iltaisin tulen ääressä.
Sisäänastujan mykkään hämmästykseen hän ei vastannut. Hän siveli Ingertin hiuksia otsalta ja osoitti hyväilyllään, kuinka kalpeat ja muuttuneet tämän kasvot olivat.
— Hän on kuollut, sanoi hän viimein. Ja hän lisäsi Nilsin säikähtyneeseen, soinnuttomaan toistantaan: Hän on kuollut, kuten näet. Hän tuli lopulta luokseni.
Ja hän tuuditti häntä ja painoi häntä rintaansa vasten kuten ennenkin, huolimatta vaikka joku näkikin sen ja kuka näki.
Kun mies seisoi lamautuneena, ajatuksetta, jatkoi hän, yhäti tuudittaen
Ingertiä edestakaisin;
— Minä rakastin häntä, näetkös, kauan sitten. Siksi tulin tänne. En toivonut mitään voittavani, enkä saanut edes sanaa. Tahdoin vain olla häntä lähellä. Sen sain. Elämäänsä hän ei saanut minulle antaa, siksi antoi hän minulle kuolemansa. Nyt hän on minun.
Nils ei ymmärtänyt vielä mitään. Hän ei voinut uskoa sitäkään, että
Ingert todellakin oli kuollut. Kaikkihan oli niin käsittämätöntä.
— Mitä olet tehnyt hänelle? kysyi hän ja lähestyi uhkaavasti. —
Päästä hänet! Anna tänne!
Mutta Gabriel istui vain ja tuuditti ja suuntasi häneen omituisen tyynen, viilentävän katseen.
— Mitäpä minä olisin tehnyt? Sinä lähetit hänet tänne, eikö niin? Sinä olet antanut hänet minulle, ja nyt hän on minun, nyt häntä ei kukaan voi ottaa takaisin. Hän on vaiennut vaikenemistaan pitääkseen valansa, nyt sen käsitän. Mutta en ennen tiennyt, mitä se hänelle maksoi. Vaitiolo kiristyi hänen sydämensä ympärille, sillä se oli minun jo ammoisista ajoista ja se pyrki minulle. Lopulta katkesivat siteet, mutta silloin ne olivat kuristaneet liian kovasti. Sydän ei voinut kestää vapauttaan, kaikki oli tullut sille liian pieneksi. Se särkyi samassa silmänräpäyksessä; mitäpä se muuta olisi tehnyt? Hänen on hyvä olla, meidän on molempien hyvä. En kyyneltäkään ole itkenyt.
Nyt alkoi Nils ymmärtää. Hän muisti Ingertin viime ilmeen ja sanan, hän taisteli itkua vastaan. Hän tunsi, että vieraan katse sulki hänet Ingertistä pois, ja se koski kipeästi. Mutta hänen oma surunsa, niin syvästi ja kipeästi kuin hän sen tunsikin, oli liian pieni uskaltaakseen tässä ilmetä.
— Sinä hänet olet surmannut, valitti hän.
— Ehkä olet oikeassa, mutta mitäpä se nyt merkitsee? Katsohan häntä.
Ja Gabriel pyyhkäisi taas syrjään hänen hiuksensa ja osoitti, että hän näytti hymyilevän. — Etkö näe, että onni sen teki! Vielä enemmän, kohtalo itse.
Nils sen näki, ja häntä paleli, vielä enemmän syrjään työnnettynä kuin ennen, sokeassa surussaan.
— Jos on niin kuin sanoit, sanoi hän, jos on niin kuin sanot…
Mutta hän ei epäillyt, eikä tiennyt myöskään mitä sitten seurasi hänen ajatuksissaan.
Vieras liitti tyynenä sanansa siihen;
— Silloin kuuluu minulle mitä tässä on hänestä jäljellä. Sitä et häneltä kieltäne?
Ja kun mies hämmästyi hänen tavatonta pyyntöänsä, jatkoi hän:
— Minä vien hänet sinne, missä hän on syntynyt ja kasvanut. Siellä hän parhaiten lepää. Minulla on siellä talo ja minä rakensin uuden. Sen jätin tyhjäksi, kun oli varmaa, että hän ei koskaan tule siinä asumaan. Siellä hän saa maata paareilla. Joka ilta istuissani olen rakentanut sitä edelleen kuullessani hänen askeleensa, mutta tätä en koskaan uneksinut. Nyt sopii talo semmoisenaan hänelle. Paljaat, puhtaat laudat. Nyt se on valmis, ja nyt hänen täytyy päästä kotiin.
Ja mies antoi lupauksensa hänen katseensa pakottamana ja tuntien vähäisyytensä tämän suuren, puoleksi käsitetyn, selittämättömän rinnalla. Kun Gabriel nousi laskien luotaan rakkaan, raskaan taakkansa, teki hän sen Ingertin viimeistä matkaa valmistaakseen.
Soihdut olivat palaneet loppuun, huomaamatta kaikessa levottomuudessa ja kauhussa. Tähdetkin olivat sammuneet. Juhlapäivä valkeni juhlallisempana ja kylmempänä harmajassa kalpeudessa kuin koskaan ennen kuluneen vuoden ajalla. Yli vaikeitten maitten ja jäätyneitten vesistöjen poistui matkue siihen suuntaan vuorien väliin, missä kulkusen kilinä soi kivistä aivan kuin siellä sisällä, ahdistetussa ja sidotussa, äärettömän väkevässä ja salaperäisessä, valmistettaisiin sijaa osalle Ingertin olennosta ja kohtalosta.
Phocas.
Phocas asui kappaleen matkan päässä Sinopen muurien ulkopuolella puutarhassa, jonka hän oli perinyt aikoja sitten ja joka oli parhaiksi suuri hänen yksin hoitaa. Siihen meni hänen päivänsä auringon noususta sen laskuun.
Siellä hänellä oli tuhansia askareita: hedelmäpuita piti oksastaa, harventaa, tukea, viiniköynnöksiä oli leikattava ja sidottava punaisenruskeilla pajunoksilla lämpimintä auringonpaistetta kohden, vihanneksia oli kylvettävä ja istutettava, kasteltava ja varjostettava, etanoita piti poimia pois ja pieniä risuvalkeita sytyttää, kun halla keväällä uhkasi kukanpuhkeamista. Joka ilta, kun hän oli lopettanut työnsä, olivat hänen kasvonsa tyytyväiset ja hymyilevät ja hänen selkänsä ja jäsenensä olivat väsymyksen turruttamat.
Hyvin hän nukkuikin, ja ainoana vaihteluna hänen elämässään olivat vuodenajat, mutta nämäkin liukuivat niin tasaisesti ja sopuisasti toisiinsa, ettei hän juuri milloinkaan tullut koonneeksi niitä vuosiksi ja ajatelleeksi, kuinka monta hänellä niitä oli takanaan ja kuinka monta mahdollisesti jäljellä.
Joskus tuli kulkijoita kolkuttamaan hänen portilleen, kun heidän jalkansa olivat liian turvonneet kyetäkseen palvelemaan heitä kaupunkiin saakka tai kun heillä ei ollut rahaa, millä maksaa yösija. Phocas otti kaikki yhtä ystävällisesti vastaan, tarjosi heille hedelmiään ja vihanneksiaan ja antoi heille pienen huoneensa leposijaksi. Itse hän asettui etuhuoneen paljaalle lattialle pistäen jalkansa kumollaan olevaan niinikoriin, etteivät kivet kovin uhoisi kylmää, ja nukkui sielläkin yhtä hyvin.
Mitä hänen puutarhansa antimista jäi yli, sen hän jakoi seudun köyhille, jokaiselle joka vain katsoi häneen ojentaen kättään. — Ota se Jumalan siunauksella, sanoi hän, hänpä sen on antanut kasvaa. Harvoin hän keksi useampia sanoja, mutta hedelmät maistuivat niin vienoilta ja hyviltä ja paremmilta kuin muiden, Phocaksen ääni oli niin hiljainen ja tyyni ja hänen ilmeensä niin rauhoittava, että moni hänen luotaan lähtevä tunsi hänen luonaan asuvan onnen, hiljaisemman ja suuremman kuin kenenkään muun, ja ihmetteli, ettei se herättänyt kateutta, vaan ainoastaan kaipuuta. Kauan näki edessään hänen kuvansa ja silmänsä, ja unohtui miettimään kuinka hänestä oli tullut se, mikä hän oli, ja tähän kysymykseen toivoi vastausta innokkaammin kuin halusi saada taas nauttia virkistäviä hedelmiä.
Tällä tavoin kertyi useita, jotka olivat valmiit liittymään Phocaksen uskoon, ja he pyysivät häntä saattamaan heitä papin luo, joka kastoi heidät jonakin yönä syrjäisen, viileän, solisevan lähteen luona. Pyydettiin myös häneltä itseltään tietoja hänen oppinsa salaisuuksista, mutta silloin hän näytti heille työstä kuluneita kämmeniään, kuin olisi jotain niistä pudottanut, ja hymyili nöyrästi.
— En tiedä muuta kuin mitä teille olen sanonut, vastasi hän. Salaisuuksia minulla ei ole, ja ymmärrykseni on vähäinen. Hedelmät voin teille antaa — minkä arvoisia ne sitten lienevätkin, tulee lahjani aina sydämestä — mutta sitä en osaa sanoa, kuinka ne ovat itäneet, kasvaneet ja kypsyneet. Siihen tarvitaan sadetta, tarvitaan aurinkoa, niitä pitää hoitaa niin hyvin ja huolellisesti, kuin ne olisivat pieniä lapsia, ja muuta ei ehdi ajattelemaankaan.
Uskovaisten seuroissa hän istui uloimmassa rivissä nyökäten silloin tällöin hyväksyvästi, kun kuuli sanan, jonka täydelleen ymmärsi, mutta itse hän ei puhunut koskaan. Hän alkoi jo olla vanha. Hiukset harmenivat ja selkä kumartui sitä enemmän, kuta useampia köynnöksiä ja vesoja hän nosti aurinkoa kohden.
Hänen rakkaassa, pienessä maailmassaan olivat kukat hänelle rakkaimmat. Hän ei niitä viljellyt, sillä maahan oli oikeastaan olemassa tuottaakseen ravintoa nälkäisille suille, mutta maa kasvatti niitä itsestään siellä täällä peltosarkojen ja polkujen varsilla, ja kiviperäisimmässä maassa, kukkulan huipulla, jota hän ei vielä ollut ehtinyt raivata, kasvoi niitä runsaasti villinä.
Keskellä talvea pilkotti kuloheinän keskestä satakaunojen valkeita ja punertavia tähtiä. Kultakukkainen krookus ilmestyi sitten, ikäänkuin multa olisi leimahtanut pieniin liekkeihin aurinkoa vastaanottamaan.
Untuvavartiset vuokot pyöreine päineen, jotka niin pian väsyivät, edustivat kukin erityistä hienoa sinipunervan vivahdusta kohoten puhtaansinisestä hehkuvimpaan punaan. Hennot narsissit taivuttivat päitään yhtä somasti, vaikka ei ollut kuvastintakaan, hyasinttien terälehdet kiertyivät kuin kiharat niillä satuolennoilla, keijukaisilla ja muilla, joihin ei enää saanut uskoa, mutta joista ei mitenkään voinut ajatella kovin pahaa. Vielä oli siellä lukemattomia muita, jotka kaikki olivat yhtä kauniita ja ihmeellisiä. Ja kun oli täysi kevät ja koko ilma kaikui satakielten riemua ja palavaa rauhattomuutta, löysi hän monin paikoin valkeita liljoja, joitten suoniverkoissa läpikuultava puna tiivistyi sisäänpäin, kuin olisi siellä ollut sydän.
Hän varoi tallaamasta ainoatakaan, ja milloin hänen täytyi uhrata joku, joka oli tunkeutunut hänen hedelmälliselle maalleen, tapahtui se lyhyen, hiljaisen taistelun jälkeen, ja silloin täytyi hänen oikein elävästi muistuttaa itseään siitä, että rajaviivojen piti olla suorat, ennenkuin hän voi pakottautua vetämään vaon aurallaan. Eikä hän sen tehtyään katsonut mielellään taakseen. Tämä olikin melkein ainoana pilvenä hänen taivaallaan, ja senkin hän ajoi pois miettiväisesti ja päivänpaisteisesti hymyillen inhimilliselle heikkoudelleen.
Eräänä iltana kesäpuoleen saapui kaksi miestä hänen luokseen tullen kaupungista päin.
Heillä näytti olevan kiire ja he tuntuivat olevan kärsimättömiä ja väsyneitä, suuttuneita toisiinsa riideltyään teistä ja poluista, ja myöskin epätietoisia siitä, pitikö heidän jäädä tähän vai kulkea eteenpäin. He olivat kyselleet neuvoa päästäkseen perille, kertoivat he, mutta olivat saaneet valheellisia ja eksyttäviä vastauksia. Ihmiset valehtelivat ilkeyttänsä, maailma oli kukkurallaan kiusallisuutta, kivet polttivat jalkoja, ja nyt heidän täytyi pyytää suojaa yöksi, että aamulla voisivat alkaa paremmalla onnella.
Phocas seisoi portillaan ja hänen edessään vieraat tummina illanvaloa vastaan, synkistynein, rypistynein kasvoin. Heidän päittensä takaa näkyi kaupunki, jonka yläpuolella oleva ilma oli levotonta ja sakeaa johtuen liesien savusta ja kaikesta alhaalla vallitsevasta kilpailevasta, kummallisesta kiireestä.
— Sen näkee, että tulette tuolta, sanoi hän, ja hänen mieleensä juohtuivat huhut, joita hänkin oli alkanut kuulla, että maailmassa karttuivat viha, pahat työt ja ja kaikenmoiset vaarat. Monet olivat olleet peloissaan ja valitelleet lastensa tähden, olivatpa muutamat lähteneet tiehensä paikkakunnalta laahaten taakkojaan öisin pitkin kukkuloitten jyrkkiä teitä ja tukahduttaen langetessaan tuskanhuutonsa. Itse hän oli asettunut tähän, kuten muuhunkin nähden, rauhalliselle kannalle.
— Sieltäpäin ei tule mitään hyvää, lisäsi hän. Olkaa hyvillänne, että olette sieltä päässeet, ja ottakaa vastaan lepo ja kestitys, jota teille tarjoan parhaani mukaan!
Hän vei heidät sisään ja sytytti pari lamppua vierasten kunniaksi, mutta sitten hänellä oli niin paljon puuhaa heidän tähtensä, ettei hän ehtinyt katsoakaan heihin, ennenkuin kaikki oli valmista ja hän kantoi ruuan pöytään. Kauniiksi heitä tuskin voi sanoa. Heidän kätensä olivat känsäiset, kasvonsa litistyneet monissa nyrkkitaisteluissa. Karkeat, lyhytkarvaiset silmäkulmat olivat omiaan tekemään katseen pistäväksi ja raa'aksi. Mutta ruoka maitti heille hyvin, ja se ilahdutti Phocasta niin suuresti, etteivät he olleet enää niin rumannäköisiä hänen mielestään. Itse hän ei syönyt mitään, hän vain ajatteli, kuinka järjestäisi parhaiten ja mukavimmin vierailleen.
He näyttivät nyt tyytyväisiltä, olivat ojentaneet jalkansa suoriksi ja laskeneet aseet viereensä.
— Me olemme kummallisella, asialla, sanoi toinen. Nyt se kyllä voi tuntua ikävältäkin, kun istuu näin rauhassa ja levossa. Jos saisikin vain täyttää vatsansa, lepuuttaa jäseniään eikä muuta tarvitsisi, niin ei maailma olisi hullumpi. Mutta täytyy tehdä yhtä ja toista elääkseen.
Phocas nyökkäsi ystävällisesti ja miettiväisesti. — Niin täytyy. Mutta kun hän ei ollut utelias, ei hän kysynyt, mikä työ heillä nyt oli tehtävänään.
— Ihmiset keksivät niin paljon pahoja ja jumalattomia uutuuksia, sanoi toinen kiukkuisesti ja nyökäytti kömpelöä päätään, ikäänkuin vain siten saisi ajatuksensa liikkeelle. Niin ei saa jatkua, ja kellä on kourat se käyköön käsiksi.
Niin, ihmiset keksivät kaikenlaista, ajatteli Phocas muistaen levottomuutta herättävät kuulopuheet, joita oli saapunut hänen korviinsa, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut yhtyä tuomitsemaan lähimmäisiään.
— Rakkaani, täytyy pysyä tyynenä ja odottaa parempaa aikaa, sanoi hän vain. Kaikki kai tarkoittavat jotain hyvää, vaikka unohtavat sen kiireessään. Syksytuulikin on usein kylmä ja vihainen, mutta sen tarkoituksena on levittää siemeniä.
Mies ei häntä kuunnellut, vaan jatkoi:
— Nyt meidät on lähetetty ottamaan selkoa eräästä, jonka sanotaan olevan pahimman levittämään harhaoppeja ja saattamaan toisia turmioon. Me viemme hänet tuonne alas ja siellä hän saa varoa nahkaansa. Me vain saatamme häntä kaikessa ystävyydessä, sitten hän kyllä tyytyy, hah-hah… Hänen luokseen me juuri haimme tietä, mutta sitten vetivät ihmiset meitä nenästä kirotussa kavaluudessaan ja pahansuopaisuudessaan. Hänen nimensä on Phocas, ehkä tiedät sinä, mistä hänet löytäisimme?
Phocas toi juuri heille pyöreitä punaisia omenoita kauneimmassa savivadissaan. Kun hän kuuli nimeään mainittavan ja ymmärsi kaiken, horjahtivat hänen polvensa ja omenat tuntuivat lentävän reunalle ollen putoamaisillaan lattiaan. Hän pyrki tasapainoon kaikin voimin, ja se onnistuikin. Hedelmät pyörivät paikoilleen, mutta kädet vapisivat kantamuksineen. Hän hymyili hämillään kömpelyydelleen eikä tiennyt mitä vastaisi.
Miehet katsoivat häntä ja ajattelivat: Ehkä hän on sen ystävä, jota haemme? Hän on vanha, kiltti ukkohassu, emme viitsi saattaa häntä nyt pulaan, kun hän meitä kestitsee. Huomenna on vielä aikaa, ja onhan niitä muitakin, joilta voi kysyä.
He eivät toistaneet kysymystään ja Phocas asetti omenat pöydälle ja vetäysi syrjään odotellen jalka menoon valmiina, voisiko vielä jollain tavoin heitä palvella. Mutta hänen katseensa oli hiukan hajamielinen, ja hänen täytyi monta kertaa sitä pidättää, kun se tahtoi harhailla, heidän päittensä yläpuolitse kiintyen milloin mihinkin tuttuun esineeseen hänen huoneessaan.
Kun he olivat lopettaneet, vei hän heidät makuuhuoneeseen ja toivotti rauhaisaa lepoa.
— Missäs itse makaat? kysyivät he hyväntahtoisesti, sillä he huomasivat, ettei talossa ollut muuta kuin yksi makuusija.
— Älkää siitä huolehtiko, ystäväni, vastasi hän. Kyllä minä löydän paikan itselleni. Minulla on ensin hiukan puuhaakin. Niin hän jätti heidät.
Hän meni puutarhaan ja kulkea haparoitsi kukkulan laella olevalle paikalle, josta hän paljon piti sen näköalan vuoksi. Aamuisin, kun hän juuri oli saanut verensä iloisesti kiertämään työskennellen kasteen viileydessä, nousi aurinko tuolta vastapäätä hänen kohdaltaan. Silloin tuntui, kuin ei koko hiljaisessa maailmassa olisi muuta kuin taivaan kultaiset liekit ja oma juhlallisen arka, kummallisesti liikutettu sielu, joka tunsi pienuutensa, mutta tiesi kuitenkin kuuluvansa tähän. Koko päivän oli siellä kauniimpaa kuin muualla; sieltä näkyi vihreitten puitten alle peittyvät pehmeät kummut ja kauimpana vuorien sininen viiva. Nyt ei sitä näkynyt, sillä oli aivan pimeä. Ainoastaan tulikärpäset levittelivät hohtavaa ja katoavaa kipunaverkkoaan.
Phocas sai käsiinsä lapion ja kuokan ja mursi turpeen. Hiukan surumielisenä hän ajatteli, että nyt hän ei voinut nähdä, vahingoittiko kukkia, mutta hän työskenteli kuitenkin keskeytymättä asettaen multapaakut varovaisesti syrjään samassa järjestyksessä kuin oli ne ottanutkin. Häntä ilahdutti tieto, että paikka oli niin kaunis päivänvalossa.
Hän kaivoi kuopan hyvin syväksi, ja se oli aika vaivalloista, kun sattui tielle kovaa savea lihavan multakerroksen alta, jonka hän tunsi niin hyvin ja tiesi olevan vaaleanruskeaa, kiiltävää, täynnä eloa aurinkoon päin käännettynä.
Kukapa olisi luullut, että tuolla alhaalla on niin jäykkää ja kuollutta, ajatteli hän tullen surulliseksi, ja häntä rupesi melkein palelemaan sitä ajatellessa. Mitäpä tuosta, keskeytti hän ajatuksensa, mitäpä sillä on väliä, kun kerran kuori kukkii niin kauniisti ja runsaasti. Yö oli pitkälle kulunut, ennenkuin hän joutui valmiiksi, ja hän oli hyvin väsynyt.
— Eipä kannata enää mennä sisälle, puhui hän ääneen itsekseen, voisin vielä herättää heidät. Ei se olisi minullekaan hyvä, sillä silloinhan he suuttuisivat. Ilma on leuto ja ihana Jumalan hiljaisessa maailmassa. Minä nukun täällä yhtä hyvin.
Ja hän asettui haudan partaalle, päänaluksenaan irti otettu ruohomätäs. Hän ei voinut nukkua heti, ja kääntelehtiessään siinä edestakaisin joutui hän makaamaan kasvot suoraan ylöspäin, silmät tuijottaen avaruuteen, joka kaareili ja laajeni sitä katsellessa yhä korkeammaksi ja suuremmaksi, kuta kauemmin siihen katsoi. Se oli hyvin syvän sininen, mutta ei hetikään niin tumma kuin miltä se oli ennen näyttänyt. Pikemminkin oli se muodostettu heikosta valosta, joka punoutui tuhansista kimpuista ja sulautui toisensa kohtaaviksi säteiksi. Siinä oli tiheän tiheässä tähtiä, aivan loppumattomiin, minne vain katsoi. Lakkaamatta löysi hän uusia siitä, missä ensin näytti olevan vain tyhjää.
Ne muistuttavat ruohikossa kasvavia satakaunoja, ajatteli hän; ensin löytää vain muutamia, mutta jos katsoo tarkemmin, löytää yhä useampia ja useampia, jotka ovat puolittain lehtien ja korsien peitossa. Ja hän oli iloissaan, että hän tämän yhtäläisyyden avulla luuli ymmärtävänsä tähtiä paremmin kuin ennen. Tavallisesti oli yötaivasten laki häntä hiukan pelottanut kummallisella viileällä, hiljaisella suuruudellaan. Kun hän oli kulkenut kotiin hartaushetkiltä, olivat kaikki nuo valot olleet hänestä kysymyksien ikuisia virtoja, joita tuskin voi sulkea ihmissanoihin, mutta jotka kuitenkin ikäänkuin kysyivät jokaiselta: kuka sinä olet, mikä voima sinussa elää? Nyt ne hänestä olivat rakkaita, ja hän kesti silmää räpäyttämättä niiden katseet. Kauan hän siten makasi; viimein sulkeutuivat silmät ja hän vaipui suloiseen uneen.
Viileydestä päättäen aamupuoleen yötä hän kohosi hitaasti tiedottomasta levostaan ja rupesi uneksimaan.
Hän nousi ylöspäin, kuinka, sitä hän ei tiennyt, mutta hän tunsi selvästi ilmanvedon hiukan palelevana turtumuksena jäsenillään ja kasvoillaan. Pää ei kallistunut taapäin, jalat eivät tuntuneet painavan. Yläpuolellaan näki hän tähdet, mutta ne olivat paljon likempänä, suuremmat ja kirkkaammat kuin muutoin. Ne olivat aivan niiden kukkien muotoisia, joihin hän oli niitä verrannut; joka säde oli terälehti, joista ei yksikään ollut toisensa kaltainen, niin pieniä kuin ne olivatkin. Jokaisella oli oma hohtavan valkea värinsä, joka vivahteli punaiseen ja kullankeltaiseen.
Ei hän ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina. Se on ollut silmäini vika, ajatteli hän; kuinka olenkaan onnellinen, kun saan nähdä ne sellaisina kuin ne ovat. Ja niiden joukossa loisteli siellä täällä toisia suurempia kukkia, ihmeellisiä, aavistamattoman ihania. Siinä oli väriseviä kullanpunaisia liekkejä, jotka oli liitetty yhteen ja taivutettu ulospäin kuin ruusunlehdet juuri auenneessa kukassa. Siinä oli loistavia pieniä aurinkoja, jotka näyttivät sulkevan kokonaisen elävän maailman sädekehäänsä. Siinä oli liljankukkia, valkeita kuin aamuruskon soihtu; kummallisin kuvioin vetäytyi niissä hehkuva liljanveri sisäänpäin sykkiviin sydämiin.
Phocas katseli kyllästymättä, ja vaikka kaikki oli niin suurta ja outoa mahtavuudessaan, tunsi hän riemuiten kaikki tutukseen.
Minä ymmärrän niitä, sanoi hän; olen alati ollut niiden seurassa, vaikka silmäni olivat liian hämärät voidakseen tajuta niiden ihanuutta. Ne ovat kuuluneet jokapäiväisten tehtävieni piiriin. Ne tuntuivat silloin vähäpätöisiltä samoin kuin minäkin ja minun työni, mutta nyt näen, mitä ne sisälsivät. Ja hän avasi sylinsä vetääkseen ne syliinsä tunteakseen kukkien tuoksun ja koskettaakseen niiden viileää, hienoa hipiää.
Hänen kätensä sattui kovasti kosteaan multaan ja kiviin, niin että hän heräsi. Yläpuolellaan, paljoa kaukaisempana kuin yöllä, hän näki valonsarastuksen kalventaman taivaan. Tähdet olivat kalpeammat ja pienemmät, heikommat ja värisevämmät ja näyttivät olevan äärettömän kaukana. Mutta hän hymyili vielä näkemälleen, hän tunsi ne nyt ja nyökkäsi ystävällisesti, yhtä paljon jälleentapaamistervehdykseksi kuin jäähyväisiksi.
Phocas nousi ja huomasi värisevänsä vilusta. Hän katsoi hautaa, jonka oli pimeässä kaivanut, ja oli varsin tyytyväinen työhönsä. Sitten hän meni herättämään vieraitaan.
Kun he astuivat ulos, oli heillä vastassaan kalpea, selvä aamu, ja ukko kulki valkeana, vilusta väristen ja kumarassa heidän edellään paikalle, missä oli yönsä viettänyt.
— Minä olen Phocas, jota te etsitte, hän sanoi. Nyt tahdon pyytää teiltä jotain. Älkää viekö minua muassanne tuonne alas! Siellä ei ole mitään hyvää, enkä minä sovi sinne, sillä tämä on minun maailmani. Täällä tahtoisin levätä ja siksi olen — järjestänyt kaikki parhaani mukaan. Kaikki on valmista. Eihän siitä ole teille mitään vaivaa, vai kuinka, ystäväni! Pääasiahan olikin, että minut otetaan hengiltä, siis se ei voi ketään loukata. Tehkää se tällä paikalla, joka on ollut minulle niin rakas!
Miehet hämmästyivät eivätkä tahtoneet enää olla tietävinään asiastaan.
— Me sanomme, ettemme ole löytäneet sinua, vastasivat he. Pakene! Emme tahdo tehdä sinulle mitään pahaa, kun olet meitä niin ystävällisesti kestinnyt.
Phocas innostui ja tuli melkein kiivaaksi kärsimättömyydestä, ettei hän, kuten tavallisesti, ollut osannut asettaa sanojaan niin, että hänet heti olisi ymmärretty.
— Kuinka minä voisin paeta, vastasi hän. Katsokaahan ympärillenne! Täällähän minun pitää olla, kun kerran olen täällä elänyt. Jos kieltäydytte, lähetetään toisia, ehkä pahoja ihmisiä, jotka eivät syö palaakaan luonani, vaan sitovat minut ja raastavat mukaansa. Tekin saisitte moitteita, ehkä pahempaakin siitä, ettette toimittaneet asiaanne, — ei se käy laatuun, senhän käsittänette? Nyt te olette tyhmiä ja juonikkaita! Tehkää niinkuin olen sanonut ja antakaa minun lopettaa päiväni täällä.
Se oli ensimäinen ajatukseni eilen illalla, kun te melkein säikytitte minut, sillä se näytti niin mahdottomalta… Sitten tulin tänne ja kaivoin haudan, sillä jos se olisi ollut tekemättä, ette olisi minua kuunnelleet. Siihen vaivaan ette minun tähteni olisi ruvenneet. Mutta nyt sen sijaan! Yhtä keveästi kuin muna säretään, otatte te minulta hengen. Sitten lapioikaa tuota päälleni niin paljon kuin mahtuu. Turpeetkin olen pannut järjestykseen, niitä tahtoisin myös saada. Mielelläni soisin, että laittaisitte kaikki sievästi, niin ettei voisi juuri huomata, että tässä on liikutettu ja rikottu maata.
Miehet eivät voineet kyllikseen kummastella, he vain tuijottivat tuijottamistaan.
— Kun olet niin halukas kuolemaan, sanoivat he, ja koska ehkä olet oikeassa siinä, mitä puhut vastuusta… pitänee tehdä tahtosi mukaan. Emme luulleet, että näin tulisimme maksamaan, kun eilen lyykistyit omenoinesi. Mutta sano meille ensiksi, miksi tämä paikka on sinulle erityisesti rakas? Ethän vain liene tänne jotain piilottanut, vai mitä?
Ja heidän kasvoihinsa tuli tyhmän viekas, kova piirre.
Phocas hymyili niin avoimesti, että se heti teki tyhjäksi epäluulot ja sai heidät unohtamaan ahneutensa.
— Kukkien tähden, sanoi hän, ja myöskin näköalan vuoksi, vaikka sitähän en enää saa nähdä.
— Niin, ja tuskinpa tulet kukkiakaan enää näkemään. He nauraa rähättivät hänelle. Heistä hän alkoi tuntua niin omituiselta, että sääli ja ihailu, jota he ensin olivat tunteneet hänen rohkeuttaan kohtaan, väistyi raa'an huolettoman välinpitämättömyyden tieltä.
— Kuka tietää, ystävä raukat? Tiedän niiden pysyvän tässä joka
tapauksessa. Ja juuri viime yönä, kun nukuin ja uneksin, minä ne näin.
Näin paljon muutakin. Tämä on hyvä lepopaikka, olen sen kokenut.
Oletteko valmiit.
Ja hän polvistui aivan haudan partaalle, niin että ruumis iskun vaikutuksesta tuli itsestään putoamaan alas.
Hänen pyövelinsä täyttivät hänen tahtonsa, ja kun he tulivat ihmisten ilmoille, kertoivat he kummallisesta ukosta. Niin tuli hänen kohtalonsa tunnetuksi, ja ihmiset hiipivät paikalle, missä hän lepäsi, ja rukoilivat kauan ja muistelivat häntä kauan ja hartaasti.
Aikojen kuluessa ruvettiin häntä pitämään pyhimyksenä, ja kun kullakin näistä on ihmisten joukossa oma piirinsä, joka tarvitsee häntä enemmän ja kiinnittää häneen suurempia toiveita kuin muihin, tuli Phocaksesta niiden suojeluspyhimys, jotka maata muokkaavat ja hiljaisuudessa toimivat yrttitarhureina ja istuttajina. Mutta hänen ystävällisen voimansa luultiin suojelevan myöskin koko puutarhaa sarkoineen, hedelmäpuineen, kylvöineen ja pitävän loitolla etanoita ja muita vahingollisia eläimiä, ja hänen silmälläpitonsa alaisina paisuivat punastuvat hedelmät, kuori uudistui ja kukat loistivat iloisina ja suopeina ja ikinuorina vihreässä ruohossa.
Lähteet.
Minusta tuntuu, etten koskaan ole katsonut kevättä niin suoraan sieluun ja silmiin kuin sillä kerralla. Olinkin silloin poika, ja se oli ensimäinen matkani pohjoiseen. Viimeiset kouluviikot olivat tänä heräämisen vuodenaikana kulkeneet ikäänkuin kaukaa ohitseni, aivan kuin taivaan harmahtavassa sinessä liitävät muuttolintujen parvet olisivat vieneet ne mukanaan vaaleneviin öihin. Kosken kohina soi yhä innokkaammin kehottaen, kastanjapuitten umput loistivat yhä valkeampina valossa, ja sadepilvien suuret haaleat pisarat herättivät pudotessaan levottomuutta.
Jos käväisin kaupungin ulkopuolella, ympäröi minua siellä jo ylen kypsynyt ihanuus. Ihme on tapahtunut, näytti se sanovan, olet liian myöhään tullut sitä ihailemaan. Kokonainen vuosi ja raskaan talven lumi ovat nyt välillämme, ennenkuin taas voit tavoitella minua, ja silloin käy taas samalla lailla.
Oikeana kesäkuun päivänä istuin sitten rautatievaunussa ja kiisin kohti metsämaita. Tie, joka johti tuntemattomiin seutuihin, kulki leveän ja valkeavaahtisena vyöryvän joen ylitse, ja laaja sininen avaruus, jonka kepeä, raikas ilma ympäröi minua, tuntui niin suurelta ja ihmeellisen uneksuvalta. Äkkiä säpsähdin hämmästyksestä ja katselin valveutunein silmin ympärilleni. Olin saavuttanut pakenevan kevään.
Pilvenpehmoisina varjostivat koivu- ja haapaviidakot notkelmien hentoa vihreyttä joen kimmeltävän sinen reunoilla, havumetsän vielä jähmetyksissä olevan tummuuden alapuolella. Aineellisuus näytti niistä haihtuneen, mutta ne voivat vieläkin välkkyä ja loistaa matalassa auringonpaisteessa, joka niitä kannatti säteillään, sekä levittää illan viileyteen voimakasta, hienoa tuoksuaan. Vuodenvanhan ruskean lehtikerroksen lomista pilkotti kukkia, joita en ollut vielä ehtinyt poimia enkä omistaa. Oli kuin olisi vasta kuolleen, ikävöiden kaivatun henkilön haamu ilmestynyt rakkaittensa piiriin, missä hänen muistonsa oli alkanut vaihtua, ruveten säteilemään iäksi kadotetun runollisuutta, ja nyt seisonut edessämme valoisasti hymyillen ja hiljaa kuiskannut: Katsokaa, tässä olen. Tällainen on olemukseni, jota en voinut koskaan antaa teille kokonaisena. Katsokaa minua, mutta älkää minuun koskeko!
Todellisuudessaan vielä haaveentapaisena kuin entisyys, väliin kuluvaan aikaan vaipuvana, väliin pakottavassa rauhattomuudessaan eteenpäin lentävänä, sellaisena löysin ja käsitin kevään.
Aurinko meni mailleen, mutta pimeys ei saapunut yön keralla. Minua kuljetettiin hiljaisten järvien rantamitse, missä äkkijyrkät reunat laskivat lehtipuitten latvoista muodostetun seppeleen seppeleelle; ne tuoksuivat vielä kuten äskenkin, mutta loiste oli sammunut. Kalpea valo vain loisti tuhansin vivahduksin, ja pari alhaalla tuikkivaa tähteä paloi väristen vavahtelevilla oksilla. Ei kuulunut muuta kuin junan vyöryvä jyminä ja taaksemme jäävä kaiku ja silloin tällöin laulurastas, joka säikähtäen vaikeni kesken liverryksen.
Mahdotonta oli uskoa tätä kaikkea todelliseksi; maa lepäsi oikoisena ja sidottuna, jäykän profeetallisen innoituksen valtaamana kuunnellen sisintään ja tuijottaen taivaan valkeansiniseen avaruuteen. Oli kuin ei se koskaan voisi herätä lumouksestaan, ja oli toivotonta vaikka houkuttelevaa arvailla sen arvoituksia ja salaisuuksia.
Matka päättyi, ja minut tuuditti uneen näkymättömän kosken kohina, kumea pauhu, jonka alkuperästä ei voinut saada selkoa, sillä siihen tuntui sisältyvän kaikki tuo, mikä oli outoa ja viileää, kasteisen harmaata ja raikasta.
Kun heräsin, katosivat öiset vaikutelmat tutustuessani koskeen ja nähdessäni, kuinka iloisen hurjan ja huolettoman leikin aiheuttama oli sen kohina. Kevät, jonka olin saavuttanut, ympäröi minua selvällä päivälläkin, samoinkuin uusi vieras seutukin, johon minun nyt oli tutustuminen.
Tienoo oli kaunista korkeahkoine metsäisine vuorineen, joitten loivenevat rinteet olivat niin pitkät, että ne olivat samalla sekä suurenmoisen että säyseän näköisiä, varsinkin tähän aikaan, kun havupuitten tummuus kaikkialla notkelmissa häipyi kevään kiiltäviin, nuoriin lehtiin. Joki virtasi hitaasti, kunnes joutui kosken pyörteeseen; sitä ennen se muodosti jonon laajoja järviä, jotka liittyivät toisiinsa niemien ja saarien lomitse. Jos seisoi korkeammalla, saattoi nähdä kolme, jopa neljäkin vesikuvastinta siintelevän toinen toisensa yläpuolella. Metsä oli luoksepääsemätöntä ja villiä, toisin paikoin kivistä rytöä, toisin paikoin suoperäistä; tasamaat olivat autioitten rämeitten peittämiä, vuohet siellä kävivät laitumella keinuvien mätästen ja mustien käpristyneiden puiden keskessä. Ainoastaan vetten varsilla oli kaunista, tai myöskin jos näki kaiken kokonaisena näköalana, loistavana ja pehmeänä tulvivassa valossa.
Eräänä iltapäivänä näin tapauksen, johon kaikki senaikuiset muistot ja vaikutelmat ovat yhdistyneet.
Jokeen viettävällä rinteellä oli uutistalo, jonka eräs nuori pari oli edellisenä syksynä rakennuttanut. Se oli niin uusi, ettei tupaa oltu vielä maalattu eikä aurinkokaan ollut vielä vaalentanut puun väriä. Vähäiselle karjalle aiotut suojat olivat keskentekoiset, ei ollut aitauksia, ei polkuja, kaikki näytti iloiselta ja leikillä sirotellulta keväiseen vihreyteen. Ei ollut vielä kaivoakaan, ja siitä nyt juuri olikin kysymys.
Kuka hyvänsä ei kykene valitsemaan kaivonpaikkaa sillä siinä ei auta ymmärrys eikä käsivoimat, jollei kerran osaa löytää oikeaa paikkaa, missä suoni lähenee maanpintaa, ikäänkuin itsestään pyrkien päivänvaloon. Vedenhakeminen on muodostunut erityiseksi taidoksi, niin taidoksi sitä tuskin sentään voinee nimittää, sillä sitä ei voi oppimalla saavuttaa. Sen ainoa välikappale, taikavapa, on kaikkien saatavissa, mutta se ei toimi jokaisen kädessä. Tämä mahti on päinvastoin lahja, jonka luullaan olevan perinnäisen ainoastaan muutamissa suvuissa; kullakin seudulla on oma luottamusmiehensä.
Näillä tienoin oli sinä eräs talonpoika Grels Olavinpoika muissakin suhteissa merkillinen mies. Hän kykeni myöskin parantamaan monenlaisia sairauksia ja ruumiinvammoja; hän oli "viisas".
Tämä ominaisuus liittyy tavallisesti ikivanhaan taikauskoon ja pakanuuden ajoilta johtuviin perimätietoihin; keinot ovat usein luonnottoman raakoja, usein myös syvästi runollisia, perustuen enimmäkseen vanhoihin uhri tapoihin.
Tämä ei pitänyt paikkaansa Grelsin suhteen. Hänen keinoihinsa ei liittynyt vähintäkään taikauskoa. Salaperäisyyttä lie piillyt pohjalla tuskin hänelle itselleenkään tietoisena, se ilmeni ainoastaan syvässä, ennakolta tuntevassa silmäyksessä, jolla hän käsitti sairaan koko olemuksen, taikka yksinkertaisessa, havaintoja tekevässä mielikuvituksessa, joka anatomisia tietojakin vailla olevana tajusi välittömästi asiain yhteyden ja ruumiillisuudessa piilevän elämän. Ehkä kaikki olikin mielikuvitusta? Ken tietää, kuinka paljon tämä ihmisen salaperäisin ominaisuus voi, kuinka syvällä sen juuret ovat? Kaikessa luodussa on sillä sijansa, se on ehkä maailman suurin positiivinen voima. Runoudessa ja sadussa liitelee se vapaana, mutta elää salattuna ja hiljaisenakin luonnon työpajoissa. Ihmisessä se lienee sitä voimakkaampi, kuta vaiteliaampi se on ja kuta likempänä äänettömintä, itsetiedottominta se piilee. Niin oli laita tämän talonpojan, joka ei koskaan poikennut olemisen todellisuuden ulkopuolelle.
Harvoin hän epäonnistui, eikä hänelle ollut koskaan sattunut suurta erehdystä; ammattilääkäritkin kohtelivat häntä suopeudella, vieläpä kunnioittavastikin. Grels oli luja, järkevä ja päättäväinen mies, joka ajatteli nopeasti, mutta puhui hitaasti ja vähän; kaikissa tapauksissa oli hän pitäjän merkillisin ja vaikutusvaltaisin henkilö. Häntä kävi pitäminen rikkaana, sillä hänen metsänsä olivat koskemattomat, eikä hän koskaan ollut joutunut kiusaukseen niillä ansaita rahaa. Hänen elintapansa olivat yksinkertaiset, ja hän uurasti kuin olisi ollut köyhä. Avustaan hän ei ottanut maksua, vaikka siihen kului usein hänen kiirein aikansa; hän piti palveluksiaan huvituksena, hiljaisella, miettivällä ilolla hän ne toimitti. Jo muutaman vuoden oli hän ollut leskenä, kaksi lasta oli hänellä elossa, poika ja tytär.
En ollut nähnyt Grelsiä ennen, siksi katselin häntä uteliaana odottaessani oudon toimituksen alkamista ihmetyksellä ja samalla jonkinlaisella koulupoikamaisella ylemmyyden tunteella. Hän oli pitkä ja vielä hoikka, vaikka oli ukkoikää lähellä. Pää oli iso, voimakkaasti muodostunut, silmät lapsekkaan kirkkaat selvine väreineen, vaikka katseen nopea päättäväisyys ilmaisi miehekästä ankaruutta. Ankarapiirteinen oli suukin, jonka harmahtava parta jätti selvästi näkyviin, mutta minkäänlaista kovuutta ei ollut huomattavissa, ainoastaan vakavuutta, joka ei koskaan näyttänyt sulautuneen nauruksi.
Grels istui maassa kuunnellen vaieten talonomistajan jokseenkin tarpeetonta kertomusta siitä, kuinka hän juuri tähän paikkaan oli tullut rakentaneeksi ja missä hän tahtoisi kaivon olevan. Grels katsoi silloin tällöin ystävällisesti hänen ohitseen ystävällistä pientä taloa kohti, sulki puoleksi silmänsä antaen auringon paistaa vasten kasvoja, jotka ilmaisivat selvästi tyytyväisyyttä; hänen voimakas työläiskätensä siveli hentoa ruohoa. Hän oli saapunut tänne järvien takaa poikansa ja tyttärensä soutamana. Vielä kuvastelivat hänen mielessään matkan vaikutelmat, jotka olivat uusia tälle vuodelle, mutta vanhastaan tuttuja ja rakkaita. Tänä tyynenä iltana oli varmaankin ollut paljon suurta ja omituista nähtävänä. Jokainen rinteellä kasvava puu selvästi piirtyvänä seijastavaan ulappaan, jokainen loistavanpunainen talo hymyilevänä kuvalleen, joka vedessä olevassa varjossa näytti vielä iloisemmalta. Kuljettiin kautta kirkastuneen, veden ja ilman muodostaman keveän avaruuden, jossa kevään valkeat, miltei yliluonnolliset näyt leijuivat.
Nyt hän levähti, nauttien joka hengenvedosta, ja valmistautui tapansa mukaan kokeeseensa. Huolimatta valppaasta ulkomuodostaan, jossa ei ollut mitään salaperäistä, ilmaisi hänen olentonsa jotain omituisen kuuntelevaa, muistuttaen satuolentoja, jotka kuulevat ruohon kasvavan ja näkevät maan uumeniin. Hänen takanaan näin tyttären, viiden- tai kuudentoistavuotiaan tytön, joka poimi kukkia.
Tytön pienet, pyöreät kasvot olivat terveet ja punertavat kuin kirsikka, vaikka päivä oli jo antanut niille ruskean vivahteen. Kaulalle solunut huivi jätti näkyviin kastanjanruskean kihartuvan tukan; kastanjanruskeat olivat tavattoman avoimet silmätkin lyhyine ripsineen ja valokuvasteluineen. Hänen vartensa oli hento ja joustava, niinkuin usein nähdään metsämaiden asukkailla; harmajanpunertavassa leningissään muistutti hän kevään untuvaisia kukkia.
Grels nousi ja meni leikkaamaan lähimmästä pensaikosta pajuvitsan itselleen. Hän haki kauan ja huolellisesti, taivuttaen varovasti verhoavia oksia sivullepäin, ja kun hän oli valinnut, saattoi nähdä, kuinka sileän kuoren alta pulpahti mahla veitsen leikkauksesta. Hän katkaisi oksan niin, että se tuli Y:n muotoiseksi, koetteli sopiko se käsiin ja katsahti ympärilleen arvostellakseen aluetta. Se mahtoi olla lupaava, koska hän nyökkäsi pojalleen, joka vastahakoisesti totellen lähestyi.
— Koetahan vielä kerta, Olavi, sanoi hän, sinunhan pitäisi olla jo siinä iässä, koetahan! Ja hän ojensi pajuvitsaa hänelle. Nuorukainen otti sen vastaan vastahakoisesti.
— Mitäpä se hyödyttää? kysyi hän, mutta kun isän katse oli yhä kehottava, otti hän pajuvitsan käsiinsä ja lähti kävelemään hiukan etukumarassa.
Hän oli voimakasrakenteinen, kookas kahdeksantoistavuotias, reipas ja ripeä, ja hänen silmäinsä katse oli synkän päättävä. Muutoin oli hän isänsä näköinen, ainoastaan suu oli isompi, liikkuvampi, ja sen ympärillä oli jokin tyytymätön, puolittain nyreä, puolittain himokas ilme.
Hän kulki kärsimätönnä ja nopeasti rinnettä alas ja näytti olevan tyytymätön siksi, että kaikkien katseet olivat häneen suunnatut.
Isä seurasi häntä katseillaan.
— Sinä et kumarru tarpeeksi, Olavi, hän sanoi. Samoin kuin viime kerralla. Tuolla lailla et ikinä menesty. Sinä ajattelet jotain, ja se hajoittaa voiman.
Olavi pysähtyi äkkiä.
— Tiedäthän mitä ajattelen, vastasi hän. En voi tehdä enkä sietää sitä, mihin minulla ei ole halua.
Sisar huusi innokkaalta kuuluvalla äänellä:
— Tännepäin, Olavi, miksi et tule tännepäin, poika? Löytäähän sen ilman vitsaakin, näkeehän sen kukista. Suoni kulkee tästä, sillä kukat ovat tässä tuoreimmat. Etkö näe?
Mutta hän ei kuunnellut sisartaan, vaan tarjosi oksaa pois, vapautuakseen tehtävästään.
— Ei minusta ole tuollaisiin, sanoi hän matalasti, tiedäthän sen ennestään, ja niin tulee vastakin olemaan.
Grels katsoi häntä paheksuen kirkkailla, vakavilla silmillään, otti vaieten pajuvitsan, ummisti silmänsä puolittain, päivää vasten, ja alotti kulkunsa.
Hän piti käsiään polvien kohdalla ja kulki hyvin hitaasti, kuin olisi hakenut jotain ohuesta ruohikosta, rinnettä ylös, seuraten melkein huomaamattomia maan syvennyksiä. Matala auringonpaiste verhosi hänen omituisia, hapuilevia liikkeitään melkein peittäen ne meiltä; koivujen kiiltävät oksat välkkyivät lasimaisina viidakossa, ja hiirenkorvalla olevat lehdet kellertivät kultaisina. Viileä, tuoksuva tuulahdus keinutti illan ilmaa; melkein luuli näkevänsä, kuinka kaste laskeutui kimmeltävien korsien keskessä loistaville kukille. Seurasimme kaikki häntä kauempaa, ja talon nuori vaimo, odottamansa lapsen ja kuluneen talven sisälläolon raskauttamana, oli hänkin uskaltautunut ulos ja hymyili nyt surumielisen väsyneesti ja samalla toivehikkaasti keväälle, auringolle ja odotetulle lähteelle. Nopea, iloinen, metallimainen viserrys soi ilmassa — pääskyset olivat juuri saapuneet ja kiitollisina asettuneet asumaan uuden tuvan suojaan, siten ikäänkuin vihkien sen vaihtelevalle, onnelliselle elämälle.
Pajuvitsa kääntyi hitaasti, kuin salaperäisen voiman pakottamana, ja viittasi maata kohden — iloinen ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien huulilta. Mutta Grels kulki eteenpäin, kumarruksissa, hapuillen kuin ennenkin, ja valo teki hänet tuntemattoman, salaperäisen ja ystävällisen näköiseksi.
Äkkiä hän pysähtyi, sillä vitsa kääntelehti lyhyin heiluriliikkein hänen käsissään, jotka väsyneinä, paisunein suonin, tuskin jaksoivat sitä enää pidellä. Hän työnsi sen maahan merkiksi — paikka oli löydetty. Sitten hän oikaisihe nähtävästi väsyneenä ja pyyhki otsaansa. Siinäkin olivat suonet pullistuneet, ja päivänpaahtama iho oli punainen.
— Tästä, sanoi hän talonomistajalle, ei sinun tarvitse vallan syvältä kaivaa, ja vesi on silti hyvää ja raikasta. Ja hän nyökkäsi ystävällisesti hänelle, nuorelle vaimolle ja heidän kodilleen. Olkoon siitä teille siunausta ja olkoon teitä monta kauan siitä juomassa!
Häntä kiitettiin huolimatta hänen torjumisistaan ja puhuttiin vaivan korvauksesta. Hän pyyhkieli vieläkin väsyneenä otsaansa näyttäen harkitsevan jotain. Sitten huusi hän päättävästi poikaa luokseen.
— Menkää te nyt, sanoi hän. Jään tänne katsomaan, että työ tulee hyvin tehdyksi. Se lienee ollut hänen tapansa, sillä tyttö hymyili kuin vanhastaan tutulle heikkoudelle. — Vahinko, ettet tule mukaamme, isä, vastasi hän, ilta on vielä tyynempi nyt, matkamme tulee olemaan ihana. Poika nyökkäsi kuuliaisesti, mutta näytti mielessään tekevän vastaväitteitä tuollaista kalliin ajan tuhlaamista vastaan. Niin menivät he molemmat veneen luo.
Grels istuutui taas maahan lepäämään, ja hänen ruskea kätensä hyväili ruohoa kuten äskettäinkin. Hän näytti olevan hyvillään siitä, että sai jäädä tähän paikkaan johtamaan raskasta työtä. Nyt vasta hän huomasi pääskyset ja seurasi kirkkaalla katseellaan niiden siivenlyöntejä, jotka välähtelivät ilman sinessä. Hän näytti niin onnelliselta kuin ihminen suinkin voi olla.
Tämä rohkaisi minua ryhtymään puheisiin hänen kanssaan. Salaperäinen näytös kiihotti mielikuvitustani. En koskaan ennen ollut tullut ajatelleeksi, mistä vesi tuli lähteisiin ja kaivoihin ja mikä merkitys sillä oli meille ihmisille. Pajuvitsakin oli minulle täysi arvoitus, eikä minun vähäinen tietoni tällaisissa asioissa suonut siihen vähintäkään selvitystä huolimatta äärimäisistä ponnistuksista. Tahdoin tietää yhtä paljon kuin hänkin ja aloin puheen viittaamalla alkeistietoihini ja otaksumiini.
Hän katsoi minuun ja pudisti hiukan päätään liian monimutkaiselle viisaudelleni.
— Pajuvitsa tarvitsee vettä, vastasi hän. Kaikki tarvitsee vettä elääkseen. Vettä kohti se pyrkii, kun ei enää saa sitä juuren avulla. Löydämme itsestään sen, mikä on meille välttämätöntä, ellemme hajoita voimiamme. Jos pistäisin oksan kylliksi syvälle maahan, juurtuisi se ja siitä kasvaisi puu — sellainen voima sillä on — suuri, kaunis puu siitä tulisi. Mutta lähde kykenee muuhunkin, se suo ihmisille jokapäiväisen juoman, ja puun tavoin versoo täältä ihmissuku.
— Mutta mistä suoni tulee? Onko niitä maassa kaikkialla olemassa?
Hän kuunteli mielellään kysymyksiäni. Näytti siltä, että hän oli itsekin miettinyt niitä usein.
— Pilvistä kaikki vesi on kotoisin. Se kiertelee siellä kautta aikojen kuin veri ihmisen ruumiissa. Enimmäkseen virtaa vesi suoraan takaisin jokiin tai pysähtyy joksikin aikaa ruohomättääseen ollen siten hyödyksi, ja lehdet ja korret hengittävät sen taas esiin. Mutta osa menee syvemmälle. Täällä maan alla — hän taputti sitä — on myös järviä ja puroja. Sen huomaa parhaiten kaivaessaan; siellä on savikerroksia, jotka eivät läpäise mitään, mutta välillä on soraa ja kiviä, jotka tihkuvat vettä. Aurinko ei koskaan valaise niitä järviä. Ei kukaan näe niitä, mutta sittenkin ne ovat olemassa ja täyttävät tehtävänsä; virta kulkee alati niiden lävitse tuoden yhäti uutta tullessaan. Elämä olisi mahdotonta ilman niitä, kaikki juuret ulottuvat sinne. Kovimmallakaan pakkasella, silloin kun kaikki, mitä me näemme, on jäässä ja lumessa, eivät syvyydet jäädy. Väliin pulpahtaa vesi itsestään ilmoille jostakin metsärotkosta, siitä muodostuu puro, joka suurenee joeksi ja koskeksi. Mutta väliin pitää kaivaa se esille, ja silloin näyttää se itsestään juoksevan vastaan, jos korkeudet sitä painavat. Silloin vesi on tavallista raikkaampaa ja kirkkaampaa. Syvyydessä on ollut niin hiljaista ja painostavaa, ja kuten kaikki muukin iloitsee se päästessään päivän valoon.
Tästä sain paljon ajattelemisen aihetta, enempikin kuin mitä voin selittää, varsinkin luonnonhavainnon yhteydessä olevan yksilöllisen elämän suhteen. En pysähtynytkään tähän, vaan missä ikänä kuljin, aavistin ja melkein kuulin veden salaperäisen virtauksen maan alla. Ympäröivä kevät oli entistä rikkaampi ja viehättävämpi, ja kaikki, lukemattomien rastaitten hurjat, syvät iltaliverryksetkin, tuntui minusta kaikkea ylläpitäväin hiljaisten, salattujen voimien ilmaukselta.
Vielä parin päivän ajan näin Grelsiä hänen aherrellessaan iloisena ja tyytyväisenä lapioineen ja kankineen, kosteudesta ja savesta läpimärkänä. Kun hän seisoi syvällä maassa, kuulin kuinka hän, luullen olevansa yksin, lauloi ja hyräili ilosta. Kun kaivo oli valmis, meni hän kotiinsa.
Kuulin kerrottavan, että isän ja pojan välit olivat hiukan kireät. Poika ei sopinut säätyynsä eikä työhönsä, eikä kodin omituisen hillitty, hiljainen elämä häntä miellyttänyt. Siinä häntä ymmärrettiin, sillä hän oli hyvin lahjakas, vilkas ja toimelias nuorukainen. Hän tahtoi "tulla joksikin", nähdä ja kokea elämää, ja hän piti tyhmänä sitä, ettei myyty metsää tai muuten sillä hankittu rahoja. Grels vastusti tätä tyynellä, harvasanaisella arvokkuudellaan, joka vei pojalta rohkeuden saattaa edes kuuluviin ehdotuksiaan, mutta hän kärsi siitä kuitenkin sekä rakkaudesta poikaansa, että ajatellessaan mitä kerran tapahtuu, kun hän on poissa. Mutta nämä olivat vain kuulopuheita; sinä kesänä en enää tavannut ketään siitä perheestä.
Neljä vuotta myöhemmin tulin taas paikkakunnalle. Siihen mennessä oli tapahtunut yhtä ja toista; ihmisiä oli kuollut, toisia syntynyt sijaan, mutta ylipäänsä oli kaikki ennallaan. Samat laulurastaat lauloivat iäti uusia laulujaan viidakoissa, keväinen vihreys helotti yhtä vaaleana ja kullanvärisenä iltaisin. Öisin lepäsivät maisemat yhtä kalpeina tuijottaen kaukokatsein kohti korkeaa taivasta. Hurjassa voimassaan kohisevan kosken pauhu tuntui selittämättömältä kuten ennenkin.
Kaivo, jonka Grels oli kaivanut, komeili toisten rinnalla, ja sen vintti kuvastui terävänä taivasta vastaan. Ympärillä oli elämä puhjennut kukkaansa.
Tupa hohti punaisena, ikkunaruuduista kurkistelivat kurjenpolvet ja palsamit; seinän vierellä oli pieni puutarha, jossa kasvoi kaikenlaista kylmässä ilmanalassa viihtyvää pensasta. Nyt oli palaavia pääskysiä vastaanottamassa pari pellavatukkaista pienokaista, jotka kummastellen, nauraen ja peloissaan taivuttivat päätään koettaen väistää niiden äkkikäänteitä.
Olavi Grelsinpoika oli lähtenyt jo aikoja sitten kotoaan. Hän oli ollut metsätöissä, koska ei ollut saanut muuhunkaan avustusta kotoaan. Aluksi hänellä ei ollut muuta pääomaa kuin selvä järkensä ja työkykynsä, mutta niiden avulla oli hän päässyt niin pitkälle, että saattoi ryhtyä kauppa-asioihin. Häntä oli luonnistanut, mutta kyllä hän olikin saanut kovaa kokea, kova oli tullut hänestä itsestäänkin. Nyt hänen sanottiin entistä innokkaammin koettavan saada käsiinsä äitinsä perimäosuuden, metsäpalstan, voidakseen ryhtyä suurempiin yrityksiin, mutta häntä estivät siitä muutamat testamentissa olevat määräykset. Isä vastusti hänen suunnitelmiaan samalla hiljaisella ylemmyydellä. Hän ei tahtonut joutua nykyaikaisen elämän levottomuuteen ja hän halveksi rahoja sekä kaikkea mitä niillä sai. Tyttö oli hänen puolellaan koko tyytyväisen luonteensa iloisella päättäväisyydellä. Tästä oli alkuisin epäsopu Olavin ja hänen omaistensa välillä. Talvella oli ollut myrskyisiäkin kohtauksia heidän välillään. Grelsillä oli vielä tytär luonaan, ja tämän mentyä läheisessä tulevaisuudessa naimisiin piti vävyn, joka oli Grelsin mieleinen mies, muuttaa taloon pojan sijalle. Tytön tapasin ensimäiseksi.
Aurinko oli laskenut. Ilta oli viileä ja viileni yhä. Taivas oli kirkas, viheriälle vivahtava kuten tavallisesti kasterikkaina iltoina. Minä kuljin ohrapellon piennarta ja näin kuinka tiheinä pisarat painoivat hentoja korsia antaen kaikelle harmajan hopeanhohteisen näön. Kuu loisti keltaisena ja suurena haapametsän yläpuolella, jonka pehmeät lehdet olivat melkein unohtaneet ikuisen värinänsä. Kosken kohina ja rastaitten laulu kantoi tännekin, mutta niin toisiinsa ja illan viileyteen kietoutuneina, niin ihmeellisen etäisinä, kuin eivät olisi olleet tosia, vaan muisto vain tai tulevaisuuden unelma.
Vastaiselta puolelta näin erään tytön lähestyvän.
En tiedä mistä pälkähti päähäni, että hän meni kohtaamaan rakastettuaan, vaikka olihan se helposti arvattavissakin. Kummallisempi oli surumielisyyden tunne, joka minut myöskin valtasi, hiukan surunsekainen aavistus kaiken katoavaisuudesta, joka usein täyttää mielen silloin kun näkee sitä, mikä on raikkainta ja keväisen kevyttä elämässä. Ehkä se aiheutui kylmyydestä ja iltatähden lepattavan valkeasta hehkusta kalpealla taivaalla sekä äänestä, joka täytti avaruuden. Ehkä oli siinä hiukkanen kateuttakin. Tyttö tuli yhä lähemmäksi, ja minä tunsin hänet pyöreitten pehmeitten kasvojensa kirsikkapunasta ja tavasta, millä hän piti kädessään muutamia kukkia, niin varovaisesti kuin olisi kantanut kädessään virsikirjaa lapsuusajan sunnuntaipäivinä opitulla tavalla. Hän oli kasvanut, mutta muuten pysynyt entisellään; hänellä oli sama joustava, hiukan jäykkä ryhti, joka on tottunut hillitsemään pelkästä olemisen onnesta johtuvan nuoruudenilon. Mutta silmät loistivat pähkinänruskeina ja avoimina kuunvalossa eikä suu voinut salata minunkaan läheisyydessäni säteilevän onnekasta hymyään. Aivan varmaan meni hän tapaamaan rakastettuaan!
Kun kuljin hänen ohitseen, näin, että hänen hameensa ja jalkansa olivat aivan märät kasteesta; samoin ilmaisivat kädet ja käsivarret, että hän oli poiminut kukkia kosteista, tahmeista varsista. Pensaiden oksista varisseita pisaroita kimalteli raikkaissa kasvoissa ja hiuksissa. Ei voinut kuvitellakaan kauniimpaa kevään ja nuoruudenilon kuvaa kuin hän oli tuossa astellessaan pitkin kasteesta harmaata ahoa.