Haaksirikko

KAHDESTOISTA LUKU

Annada Babu oli siinä määrin vieraanvaraisuuteen taipuvainen, ettei sallinut Akshain lähteä heti marjakkeen nautittuansa, ja Akshai puolestaan ei näyttänyt ollenkaan haluavan rientää pois. Hän loi tavan takaa Rameshiin karsaanlaisen syrjäsilmäyksen. Ramesh ei ollut mikään erikoisen tarkka havaitsija, mutta hänen täytyi huomata Akshain moittivat katseet, ja ne häiritsivät hänen mielenrauhaansa.

Hemnalini oli hautonut mielessään pian tapahtuvan Diabalpurinretken ajatusta ja oli päättänyt Rameshin ensi vierailun aikana pohtia hänen kanssaan loma-ajan ohjelmaa: heidän piti yhdessä laatia luettelo kirjoista, jotka he aikoivat ottaa mukaan vapaiden hetkien varalle. Senvuoksi oli päätetty, että Rameshin piti tulla tavallista varhemmin, sillä jos hän tulisi vasta iltapäiväteen aikaan, voisi téte-à-téte häiriytyä Akshain tai jonkun muun satunnaisen vieraan saapuessa.

Mutta nyt olikin Ramesh tullut tavallista myöhemmin ja näytti vihdoin ilmaantuessaan mietteisiinsä vajonneelta. Hemnalinin mieliala niin ollen kovin masentui. Hän sai tilaisuutta kuiskata Rameshille: "Te olette tänään kovin myöhästynyt, eikö totta?"

Rameshin ajatukset näyttivät olevan jossakin muualla.

"Niin, pelkäänpä, että on niin laita", vastasi hän hetkisen kuluttua.

Hemnalini oli pitänyt aivan erikoista huolta siitä, että oli ajoissa valmiina. Hän oli jo aikaisin iltapäivällä järjestänyt hiuksensa ja vaihtanut pukua ja oli sitten istuutunut odottamaan, kelloon tuijotellen.

Kauan aikaa hän lohdutteli itseänsä sillä ajatuksella, että Rameshin kello kävi jäljessä ja että hän kohta saapuu. Kun tämä otaksuma osoittautui kestämättömäksi, asettui hän ompeluksinensa ikkunanpieleen hilliten kärsimättömyyttänsä parhaansa mukaan. Ja nyt, vihdoin tullessaan, Ramesh oli kaiken lisäksi hajamielinen eikä yrittänytkään selittää myöhästymistänsä. Hän ei näyttänyt ollenkaan muistavan, että oli luvannut saapua aikaisin.

Teetunti pani sinä päivänä Hemnalinin kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Kun se vihdoin oli ohi, hän suoritti erikoisen ponnistuksen hälventääkseen Rameshin hajamielisyyttä. Seinällä olevalla pöydällä lepäsi joukko kirjoja, jotka hän otti syliinsä aikoen lähteä kuljettamaan niitä pois huoneesta. Hänen liikkeensä herätti Rameshin huumauksestansa. "Mihin aiotte ne viedä?" kysyi hän Hemnalinin luo astuen. "Eikö meidän ollut määrä tänään valita mukaanotettavat kirjat?"

Hemnalinin huulet värähtivät, ja hän voi vaivoin pidättää silmiin tulvivia kyyneliä.

"Jääköön tekemättä", virkkoi hän, "meillä ei nyt ole siihen tilaisuutta." Samassa hän jo kiiruhti yläkertaan ja heitti kirjat makuuhuoneensa lattialle.

Hemnalinin pakeneminen äidytti Rameshin mielenapeutta.

"Te ette näytä voivan tänään oikein hyvin, Ramesh Babu", huomautti
Akshai salavihkaa nauraen.

Ramesh mutisi jotakin aivan käsittämätöntä. Mutta Annada Babu oli heristänyt korviansa kuullessaan Akshain viittaavan Rameshin terveydentilaan.

"Sitähän minäkin sanoin hänet nähdessäni", huomautti hän.

"Sellaiset henkilöt kuin Ramesh Babu", jatkoi Akshai sala-ivaisesti, "pitävät arvoansa alentavana omistaa mitään huomiota terveydellensä. He elävät älyllisissä maailmoissa, ja jos potevat ruoansulatushäiriöitä, niin pitävät epähienona ryhtyä tutkimaan, mistä sairaus johtuu."

Annada Babu alkoi leveästi todistella, että hyvä ruoansulatus on filosofille yhtä tärkeä kuin kenelle muulle tahansa. Ramesh istui heidän vieressään kärsien ja vaieten.

"Kuulkaahan neuvoani, Ramesh Babu", päätti Akshai puheensa, "nauttikaa yksi Annada Babun marjake ja menkää varhain nukkumaan."

"Minulla on asiaa Annada Babulle", vastasi Ramesh, "ja minä odotan tässä vain tilaisuutta."

Akshai nousi.

"Tuhat tulimmaista, olisitte voinut sanoa tuon hieman aikaisemmin. Ramesh Babu hautoo asiaa tuntikausia ja sinkoaa sen vihdoin vasten otsaa, kun on jo liian myöhäistä." Hän sanoi hyvästi isännällensä.

Ramesh tuijotteli kenkiensä kärkiin ja aloitti:

"Annada Babu, minä pidän erinomaisena onnena, että olen saanut käydä talossanne, jossa minua on kohdeltu kuin perheen jäsentä; en osaa sanoa, kuinka paljon se minulle merkitsee."

"Sehän on luonnollista" vastasi Annada Babu. "Te olette Dzhogenin ystävä, ja me kohtelemme teitä tietenkin hänen veljenänsä."

Ramesh oli tavallaan käynyt tanssimaan, mutta ei nyt tietänyt, miten suoriutuisi seuraavasta askelesta.

Tehtävää huojentaakseen Annada Babu jatkoi: "Itse asiassa, Ramesh, tulee meidän kiittää onneamme, että saamme pitää teidänlaistanne nuorukaista poikanamme ja veljenämme."

Mutta tuokaan ei auttanut Rameshia oikealle tolalle.

"Nähkääs", jatkoi Annada Babu, "teidän nimeänne on alettu mainita Hemnalinin nimen ohella. Ihmiset ovat sitä mieltä, että naimaikäisen tytön tulee valita seuransa erittäin huolellisesti. Minä vastaan heille aina näin: 'Minä luotan Rameshiin ehdottomasti; hän ei voi meitä pettää'."

Ramesh: "Te, Annada Babu, tunnette minut hyvin; jos pidätte minua Hemnalinille soveliaana puolisona, niin — —"

Annada: "Riittää. Minä puolestani olen näet jo asian päättänyt. Nimenomaisesta ehdotuksesta minua esti vain se seikka, että te vielä suritte isäänne. Nyt ei ole mitään syytä siirtää asiaa tuonnemmaksi, poikaseni. Ihmiset puhuvat liikaa, ja me teemme mahdollisimman pian kaikista juoruista lopun. Eikö totta?"

Ramesh: "Niinkuin hyväksi näette. Tyttärellänne on tietenkin lähinnä valta ratkaista asia."

Annada: "Epäilemättä, mutta luulenpa tietäväni, kuinka hän sen ratkaisee. Joka tapauksessa me puhumme siitä huomenna varhain ja sovimme lopullisesta järjestelystä."

Ramesh: "Pelkään jo vallanneeni liian paljon aikaanne. Lienee parasta, kun nyt poistun."

Annada: "Vielä hetkinen. Luulenpa, että on yhtä hyvä viettää häät jo ennen Dzhabalpuriin lähtöä."

Ramesh: "Siis aivan pian."

Annada: "Niin, tässähän on jäljellä vain kymmenen päivää. Vihkiminen voisi tapahtua ensi sunnuntaina; silloin meille jäisi vielä pari kolme päivää matkan valmisteluihin. Nähkääs, Ramesh, minä en tahtoisi mitenkään kiirehtiä, mutta minun täytyy ajatella terveyttäni."

Ramesh myöntyi. Hän nielaisi Annada Babun tarjoaman marjakkeen ja lähti.

KOLMASTOISTA LUKU

Kamilan koulussa piti loman alkaa jo aikaisin, mutta Ramesh oli sopinut johtajattaren kanssa, että tyttö saisi jäädä opistoon koko loma-ajaksi.

Annada Babun kanssa tapahtunutta keskustelua seuraavana aamuna Ramesh nousi varhain ja lähti kävelylle valiten erään yksinäisen tien Maidanista, Kalkuttan suurimmasta puistosta. Hän päätti jo ennen häitä kertoa Hemnalinille kaikki Kamilaa koskevat seikat ja ajatteli selittää asiain todellisen tilan Kamilalle myöhemmin. Siten menetellen ei voisi syntyä mitään väärinymmärrystä. Kamila havaitsisi Hemnalinin ystäväksensä ja suostuisi mielellään asettumaan heidän kotiinsa asumaan. Koska saattaisi syntyä juoruja, jos he jäisivät tänne, missä oli tuttavia, hän päätti muuttaa Hazaribaghiin harjoittamaan siellä ammattiansa.

Kävelyltä palatessaan Ramesh päätti käydä Annada Babua tervehtimässä ja kohtasi portaissa Hemnalinin. Tavallisissa oloissa sellainen kohtaus olisi antanut aihetta ystävälliseen jutteluun, mutta tällä kertaa Hemnalini punastui — hänen kasvoissansa väikkyi, päivän ensi sarastusta muistuttava hymyn häivä — ja kiiruhti pois, silmät maahan luotuina.

Ramesh tuli takaisin asuntoonsa ja alkoi takoa soittimestansa irti säveltä, jonka Hemnalini oli hänelle opettanut — mutta samaa säveltä ei voi soittaa koko päivää, joten hänen oli vihdoin turvauduttava johonkin runokirjaan. Kohta hän kuitenkin oivalsi, ettei mikään runous kyennyt kohoamaan hänen rakkautensa korkeuksiin.

Hemnalinikin käyskeli koko aamun kuin ilmassa leijuen. Keskipäivän tienoissa hän oli suorittanut talousaskarensa, vetäytyi omaan huoneeseensa ja istuutui ompelemaan. Hänen rauhallisissa kasvoissaan asui korkean onnen hehku, ja se tietoisuus, että oli löytänyt elämänsä tarkoituksen, näytti vallanneen hänen koko olemuksensa.

Oli vielä melkoisen pitkä aika tavanomaiseen teenjuontihetkeen, kun Ramesh viskasi runokirjan kädestänsä ja riensi Annada Babun asuntoon. Tavallisissa oloissa Hemnalini ilmestyi heti näkyviin, mutta nyt oli huone tyhjä, ja ylhäältä oleskeluhuoneestakaan ei löytynyt ketään; Hemnalini viipyi vielä omassa huoneessaan. Annada Babu ilmaantui tavalliseen aikaansa ja istuutui teepöydän ääreen Rameshin silmäillessä levottomana ovea.

Kuului askelia, mutta tulija olikin vain Akshai.

Hän tervehti Rameshia erinomaisen ystävällisesti. "Hei, Ramesh Babu, minä kävin vast'ikään teitä tapaamassa." Ramesh näytti tuon kuultuansa hieman levottomalta.

Akshai nauroi ja jatkoi: "Ei mitään pelon syytä, Ramesh Babu, tarkoitukseni olivat aivan viattomat. Onhan oikeus ja kohtuus, että ystävänne teitä onnittelevat kuullessaan hyvän uutisen, ja juuri tämä oli käyntini tarkoituksena."

Akshain sanat johtivat Annada Babun huomion Hemnalinin poissaoloon.
Hän huusi, mutta vastausta ei kuulunut, joten hänen oli lähdettävä
yläkertaan tytärtänsä hakemaan. "Mitä tämä merkitsee, Hem?" huusi hän.
"Yhä ompelemassa? Tee on valmiina, ja Ramesh ja Akshai ovat täällä."

"Käskehän tuoda tee minulle tänne, taatto", virkkoi Hemnalini lievästi punastuen. "Minun täytyy tosiaankin saada tämä työ valmiiksi."

"Se on taaskin sinun tapaistasi, Hem. Kerran johonkin asiaan intouduttuasi sinä unhotat kaiken muun. Kun teit uutterasti työtä tutkintoasi varten, et irroittanut nokkaasi kirjasta. Nyt sinua askarruttaa ompeleminen siinä määrin, ettet halua tehdä mitään muuta. Ei, ei, tämä ei käy päinsä. Sinun pitää lähteä alas teetä juomaan." Hänen täytyi kerrassaan vetämällä vetää tyttö mukaansa. Hemnalini astui suoraa päätä tarjottimen luo ja näytti syventyvän teen kaatamiseen siinä määrin, ettei voinut kohottaa katsettansa tervehtiäkseen vieraita.

"Mitä teetkään, Hem?" huudahti Annada Babu. "Sokeria minulle!
Tiedäthän, etten minä koskaan käytä sokeria."

Akshai alkoi nauraa salavihkaa. "Hän ei voi tänään hillitä anteliaisuuttansa. Hänen tekee mieli jaella makeisia kaikille!"

Rameshista tuntui sietämättömältä, että Akshai laski leikkiä Hemnalinin kustannuksella, ja hän päätti kohta naimisiin päästyänsä pyyhkiä Akshain nimen tuttavaluettelostansa. —

Muutamia päiviä myöhemmin sama seura oli jälleen koolle teepöydän ääressä, Akshai huomautti: "Kuulkaahan, Ramesh Babu, teidän olisi paras heti vaihtaa nimeä." Akshain leikinlaskuyritykset tekivät hänet sitäkin vastenmielisemmäksi Rameshille.

"Miksi niin?" kysyi hän.

"Nähkääs", sanoi Akshai avaten sanomalehden. "Eräs Ramesh-niminen ylioppilas on saanut toverinsa esiintymään hänen sijastansa tutkinnossa tullen siten hyväksytyksi. Mutta lopulta hänet kumminkin keksittiin." Hemnalini tiesi, ettei Rameshilla ollut milloinkaan vastausta valmiina kielenkärjessä, joten hän otti huolekseen aina torjua Akshain hyökkäykset. Nyt oli hänen jälleen käytävä asiaan käsiksi. Todellisen närkästyksensä hilliten hän lausui leikkisästi: "Niin ollen täytyy vankiloissa olla useampia kuin yksi Akshai."

"Kuulkaahan vain!" huudahti Akshai. "Minä yritän ystävällisesti varoittaa, ja te loukkaannutte. Minun on siis kerrottava koko juttu. Tunnettehan Sarat-siskoni, joka on oppilaana naisopistossa? Hän tuli kotiin eilen illalla ja ilmoitti: 'Tiedätkö, Ramesh Babun vaimo on meidän koulussamme'. Minä sanoin: 'Hassutuksia! Luuletko, ettei maailmassa ole yhtäkään muuta Ramesh Babua?' 'Kuka hän lieneekin', sanoi Sarat, 'joka tapauksessa hän on kovin tyly vaimollensa. Melkein kaikki tytöt lähtivät loma-ajaksi kotiinsa, mutta hän on järjestänyt asiat siten, että hänen vaimonsa jää opistolle. Lapsi raukka, hän itkee silmät itseltänsä.' Silloin minä ajattelin: 'Tämä ei käy päinsä; toiset henkilöt voivat johtua samaan erehdykseen kuin Sarat.'"

Annada Babu ratkesi nauramaan. "Oletko ihan mieletön, Akshai? Pitääkö Rameshimme muuttaa nimensä vain sen vuoksi, että jokin Ramesh itkettää vaimoansa pitämällä häntä koulussa?" Mutta Ramesh kalpeni äkkiä ja lähti huoneesta.

"Mikä teitä vaivaakaan, Ramesh Babu?" huusi Akshai. "Minne menette? Olenko teitä loukannut? Ette suinkaan luule minun teitä epäilevän?" Hän riensi Rameshin jälkeen.

"Mitä ihmettä tämä merkitsee?" huudahti Annada Babu. Hänen hämmästyksekseen Hemnalini alkoi itkeä. "Mikä sinua vaivaa, Hem? Miksi itket?"

"Akshai Babu on liian ilkeä", nyyhkytti tyttö. "Miksi hän loukkaakaan vierastamme tuolla tavalla?"

"Akshai vain laski leikkiä; miksi panetkaan sen niin pahaksesi?"

"Minä en voi sietää sellaista leikinlaskua." Samassa Hemnalini pakeni yläkertaan.

Kalkuttaan palattuansa Ramesh oli tehnyt kaikki voitavansa keksiäkseen jotakin jälkeä Kamilan miehestä. Suurella vaivalla hän oli saanut selville, missä Dhobapukur oli, ja oli kirjoittanut Kamilan enolle Tarini Tsharanille.

Vastaus saapui äsken kuvailtua kohtausta seuraavana päivänä. Tarini Tsharan kirjoitti, ettei ollut onnettomuustapauksen jälkeen kuullut mitään Nalinakshasta, sisarentyttärensä miehestä. Nalinaksha oli ollut Rangpurissa toimiva lääkäri. Tarini Tsharan oli tiedustellut asiaa sieltä, mutta kukaan ei ollut hänestä mitään tietänyt. Nalinakshan syntymäpaikastakaan ei hänellä ollut tietoa.

Ramesh luopui nyt kerrassaan siitä ajatuksesta, että Kamilan mies voisi olla vielä elossa.

Samassa postissa saapui hänelle koko joukko muita kirjeitä. Useat tuttavat olivat kuulleet pian tapahtuvasta naimisiinmenosta ja onnittelivat häntä. Muutamat kehoittivat häntä tarjoamaan juhla-ateriaa, toiset leikkisästi kiusoittelivat sen vuoksi, että hän oli niin kauan pitänyt asiaa salassa. Hänen näitä kirjeitä lukiessaan saapui eräs Annada Babun palvelija tuoden kirjeen. Rameshin sydän tykytti kiivaasti, kun hän tunsi Hemnalinin käsialan. "Hänen on täytynyt Akshain kertoman johdosta alkaa epäillä", mietti Ramesh, "ja nyt hän kirjoittaa minulle rauhoittaakseen itseänsä."

Hän avasi kirjeen. Se oli hyvin lyhyt. "Akshai Babu kohteli teitä eilen kovin sopimattomasti", kirjoitti hän. "Miksi ette tullut tänä aamuna? Minä odotin teitä. Miksi välitättekään siitä, mitä Akshai Babu sanoo? Tiedättehän, etten koskaan ota huomioon hänen typeryyksiänsä. Tulkaa tänään hyvissä ajoin. Minä en ota käsille ompelustani." Ramesh luki rivien välistä, kuinka kovin Hemnalinin hellä, myötätuntoinen sydän oli kärsinyt, ja kyynelet kohosivat hänen silmiinsä. Tapahtuman jälkeen neidon oli tehnyt sanomattomasti mieli valaa palsamia hänen haavaansa, ja tämä mieliteko ei ollut jättänyt häntä rauhaan koko yönä ja aamuna, vaan oli pakottanut hänet sen vihdoin kirjeen avulla ilmaisemaan. Ramesh tajusi asian aivan selvästi.

Edellisestä illasta lähtien hän oli tuntenut, että asian todellinen tila oli Hemnalinille heti selitettävä, mutta eilinen kohtaus oli tehnyt asian entistä vaikeammaksi. Nyt hän tulisi esiintymään verekseltä kiinnisaatuna rikoksentekijänä, joka yrittää puolustellen päästä asiasta. Mikä pahempi: ilmitulo muodostuisi Akshain voitoksi, ja se ajatus tuntui ylen nöyryyttävältä.

Hän arveli Akshain täytyvän otaksua, että Kamilan mies oli joku toinen Ramesh-niminen, koska hän muussa tapauksessa tuskin olisi niin kauan vaiennut ja tyytynyt peitettyihin vihjauksiin, vaan olisi varmaan huutanut keksintönsä julki kaikilta katoilta. Nämä mietteet saivat Rameshin yrittämään siirtää epämieluisat seikat tuonnemmaksi, sen sijaan että olisi valinnut suoran tien.

Samassa saapui vielä toinenkin kirje. Ramesh avasi sen ja havaitsi sen olevan naisopiston johtajattarelta, joka kirjoitti Kamilan olevan niin epätoivoissaan koululle jäämisensä vuoksi, ettei hän, johtajatar, voinut ottaa hänestä vastataksensa; koulutyön oli määrä päättyä lauantaina, ja Rameshin piti valmistautua ottamaan hänet silloin kotiin.

Kamilan piti tulla kotiin lauantaina, ja häät oli määrätty vietettäviksi sunnuntaina!

"Ramesh Babu, teidän on tosiaankin annettava minulle anteeksi!" Akshai siinä syöksähti sisään asiain jouduttua tähän kriitilliseen vaiheeseen. "Jos olisin arvannut tuollaisen jokapäiväisen pilan teitä loukkaavan, olisin pysynyt vaiti. Ihmiset panevat muuten tavallisesti pilan pahaksensa, jos siinä piilee jotakin totta, mutta tässä tapauksessa ei ollut perää pahaakaan, joten en käsitä, miksi menetitte hyvän tuulenne toisten seurassa. Annada Babu sättii minua lakkaamatta, ja Hemnalini ei puhu minulle mitään. Minä kävin siellä tänään aamupäivällä, ja hän lähti pois huoneesta. Miksi olette kaikin minulle vihoissanne?"

"Minulla ei nyt ole tilaisuutta ryhtyä sitä selittämään. Minun täytyy pyytää anteeksi; minulla on kova kiire."

"Vai niin! Häävalmistuksia! Soittajatko vaativat hieman etukäteen, ja te ette tahdo menettää aikaa. Hyvä, minä en pidätä teitä kauemmin. Näkemiin!"

Akshain poistuttua Ramesh riensi kohta Annada Babun luo. Hemnalini oli arvannut hänen saapuvan varhain ja istui odotellen oleskeluhuoneessa. Käsityö lepäsi kokoonkäärittynä pöydällä ja pienoisurut olivat hänen vieressään. Hän oli kaiketi ajatellut tavanomaista soiton harjoittelua, mutta on olemassa toisenkinlaista soitantoa, jonka vain sielu kuulee, ja sen odotus eli myös hänen mielessään.

Hieno hymy väikkyi hänen huulillansa Rameshin astuessa huoneeseen, mutta häipyi kohta hänen kysyessään: "Missä on isänne?"

"Huoneessansa. Onko teidän välttämättä häntä puhuteltava? Hän tulee kohta alas teetä juomaan."

Ramesh: "Minun täytyy puhutella häntä heti. Kysymyksessä on erittäin kiireellinen asia."

Hemnalini: "Hyvä, te löydätte hänet huoneestansa."

Ramesh lähti.

Kiireellinen asia, eikö totta? Silloin täytyy tietenkin kaiken muun syrjäytyä! Rakkaudenkin on jäätävä ovelle odottamaan vuoroansa! Aurinkoinen syyspäivä tuntui huokaavan, kun sen ilojen aitan kultaiset ovet kimmahtivat kiinni. Hemnalini vetäytyi pois soittimensa luota ja istuutui ompeluksineen pöydän ääreen, mutta hänen siinä askarrellessa tunkihe näkymätön neula hänen sydämeensä. Rameshin tärkeä asia näytti vaativan aikaa, ja rakkaus sai käydä kerjuulla.

NELJÄSTOISTA LUKU

Annada Babun huoneeseen astuessaan Ramesh näki isännän nukkumassa nojatuolissaan, sanomalehti kasvoillansa. Rameshin yskähtäessä hän säpsähti hereille, ojensi tulijalle sanomalehden ja pyysi kiinnittää hänen huomiotansa kaupungissa raivoavan koleran aiheuttamaan pitkään vainajien luetteloon.

Ramesh kävi kuitenkin heti asiaan.

"Minä pyydän teitä siirtämään häät muutamia päiviä tuonnemmaksi", sanoi hän, "minulla on esteenä eräs erittäin tärkeä asia."

Tämä yllättävä tiedonanto karkoitti heti Kalkuttan vainajien luettelon
Annada Babun mielestä. Hän tuijotti Rameshiin.

"Mitä tarkoitatte, Ramesh? Kaikki kutsukirjeet on jo lähetetty."

"Voisitte tänään kirjoittaa ja sanoa, että häät on siirretty viikkoa tuonnemmaksi, seuraavaan sunnuntaihin."

"Te saatte minut ihan sanattomaksi, Ramesh. Eihän ole kysymyksessä mikään oikeusjuttu, jonka käsittelyn voi siirtää tuonnemmaksi, ellei määrätty päivä satu oikein soveltumaan. Mikä onkaan teidän tärkeä asianne?"

Ramesh: "Se on erittäin kiireellinen. Sitä ei käy siirtäminen tuonnemmaksi."

Annada Babu horjahti takaisin nojatuoliinsa kuin rajuilman kaatama puu.

Annada: "Ei käy siirtäminen tuonnemmaksi! Sepä oivallinen ajatus, ihan erinomainen! Hyvä, tehkää, mitä tahdotte. Minä jätän teidän huoleksenne selittää asian kutsutuille vieraille. Jos joku minulta kysyy, niin minä sanon: 'Minä en tiedä yhtään mitään. Sulhasella on selko asioistansa, ja hän voi teille sanoa, milloin hänelle soveltuu mennä naimisiin.'"

Rameshin katse oli kaiken aikaa maahan luotuna. "Oletteko puhunut siitä
Hemnalinille?" jatkoi Annada Babu.

Ramesh: "En, hän ei tiedä siitä vielä mitään."

Annada: "Hänen tulee heti saada se tietää. Häät ovat Hemnalinin yhtä hyvin kuin teidänkin."

Ramesh: "Minä ajattelin, että olisi parempi sanoa se ensin teille."

"Hem, Hem!" kutsui Annada Babu. Hemnalini tuli. "Mitä, taatto?"

Annada: "Ramesh sanoo, että hänellä on kiireellisiä toimitettavia; hänellä ei ole nyt aikaa mennä naimisiin."

Hemnalini kalpeni, ja hänen silmänsä etsivät Rameshin katsetta. Verekseltä tavattu rikoksentekijä ei olisi voinut näyttää syyllisemmältä.

Ramesh ei ollut aavistanut, että uutinen ilmoitettaisiin Hemnalinille näin kömpelöllä tavalla, ja hänen omat tunteensa sanoivat hänelle, miten järkyttävästi sellaisen häikäilemättömän tiedonannon täytyi vaikuttaa. Mutta ammuttu nuoli ei palaa, ja Ramesh tiesi, että tämä nuoli oli lävistänyt Hemnalinin sydämen.

Nyt ei ollut enää mitään keinoa karkean totuuden lieventämiseksi, sillä tosiasioita ei käynyt muuttaminen: naimisiinmeno täytyi siirtää tuonnemmaksi, Rameshilla oli kiireellisiä tehtäviä, eikä hän voinut ilmoittaa, mitä nuo tehtävät olivat. Miten hän asiaa kaunistaisi?

"Asia on teidän", virkkoi Annada Babu Hemnalinin puoleen kääntyen.
"Teidän tulee ratkaista, mitä on tehtävä."

"Minä en tiedä siitä mitään, taatto." Hemnalini kohotti silmänsä, joiden katse oli kuin ukonpilveen sattuva painuvan päivän säde, ja lähti huoneesta. Annada Babu tarttui sanomalehteen ja oli lukevinansa, mutta itse asiassa hän oli ankaroissa mietteissä. Ramesh istui äänetönnä pari minuuttia, nousi sitten äkkiä ja lähti.

Hänen astuessaan isoon oleskeluhuoneeseen Hemnalini seisoi ikkunassa kadulle tuijotellen. Kaikilta sivukaduilta suikertava ihmisten paljous muistutti tulvivaa virtaa, ja kaikkien kasvoissa säteili tulevan juhlan odotus.

Ramesh epäröi astua hänen luoksensa ja jäi seisomaan kynnykselle, katse luotuna liikkumattomaan hahmoon. Avoimesta ikkunasta sisäänlankeavassa pehmeässä syysvalaistuksessa syntyi siinä kuva, joka oli jäävä lähtemättömäksi hänen mieleensä. Jokainen yksityiskohta — posken viehkeä kaariviiva, hiusten kaunis runsaus, niskan hieno haituva, sen alla kimalteleva kultainen kaulakääty, vasemmalta olkapäältä sirosti valahtava vaate — kaikki tuo teki pysyvän vaikutuksen hänen kipeihin aivoihinsa.

Hän astui vitkaan lähemmäksi. Tyttö ei ollut rakastajaansa huomaavinaan, katseli vain entistä tarkkaavammin katujen vilinää. Nuorukaisen ääni värähteli, kun hän keskeytti vaitiolon. "Minun täytyy pyytää teiltä jotakin."

Hemnalini tunsi hänen sanoissansa sykähtelevän tuskan ja kääntyi hänen puoleensa.

"Älä lakkaa minuun luottamasta!" huudahti nuorukainen. "Sano minulle, että luotat minuun aina. Taivas olkoon todistajanani, että olen aina pysyvä luottamuksesi arvoisena." Hän sinutteli neitoa ensi kerran.

Enempää hän ei saanut sanotuksi; kyynelet hämärsivät hänen katseensa.

Hemnalini katsahti häneen säälien, katsoi häntä suoraan silmiin. Sitten hänen mielensä äkkiä suli, ja kyynelet vierivät hänen poskillensa. Kun he seisoivat siinä vieretysten ikkunankomerossa, sattuivat heidän katseensa yhteen. Vaikka sanaakaan ei lausuttu, laskeutui heidän vaiheellensa leppoisa rauha, joka toi mukanansa taivaisen onnentunnon.

Syvään ja keventyneesti huoaten Ramesh keskeytti vaitiolon. "Tiedätkö, miksi minä ehdotin häitämme siirrettäviksi viikkoa tuonnemmaksi?" kysyi hän. Hemnalini pudisti päätänsä. Hän ei halunnut sitä tietää.

"Minä kerron koko asian, kun olemme naimisissa", virkkoi Ramesh.
Viittaus uuteen olotilaan kohotti kevyen punan tytön kasvoihin.

Valmistautuessaan varhain iltapuolella ottamaan vastaan Rameshia Hemnalini oli hilpein mielin odottanut vilkasta keskustelua, tutunomaista tulevaisuudensuunnitelmien pohtimista ja kevein vedoin suoritettua odottavan onnen kuvailua. Hän ei voinut aavistaakaan, että muutaman minuutin kuluttua vakuuteltaisiin toisilleen uskollisuutta ja vuodatettaisiin kyyneleitä, että he mistään keskustelematta seisoisivat sanattomina vieretysten, ja yhtä vähän oli hänellä voinut olla käsitystä siitä, kuinka täydellinen mielenrauha ja epäluuloton luottamus oli oleva seurauksena.

"Sinun pitää heti mennä isän luo", virkkoi Hemnalini. "Hän oli ihan ärtynyt."

Ramesh lähti ilomielin, valmiina ottamaan vastaan jokaisen iskun, joka elämän kohtaloilla saattoi olla hänen varallensa.

VIIDESTOISTA LUKU

Rameshin astuessa jälleen huoneeseen Annada Babu loi häneen tutkivan katseen.

"Jos annatte minulle kutsuttujen luettelon", sanoi Ramesh, "niin minä kirjoitan tänään kaikille määräpäivän muutoksesta."

"Olette siis päättänyt siirtää häät tuonnemmaksi?"

"Olen kyllä, muuta neuvoa ei ole."

"Kuulkaahan, poikaseni", virkkoi Annada Babu, "painakaa mieleenne, että minä pesen käteni tähän asiaan nähden. Saatte järjestää sen kaikin puolin itse; minä en halua joutua naurun esineeksi. Jos teitä haluttaa tehdä naimisasiasta pelkkä lastenleikki, niin minun ikäiselläni miehellä ei voi olla siinä osaa eikä arpaa. Tässä on vieraiden luettelo. Minä olen jo kuluttanut koko joukon rahoja ja melkoisen määrän varmaankin suotta. Minun on mahdoton sillä tavoin rahoja tuhlata."

Ramesh selitti olevansa valmis suorittamaan kaikki kustannukset ja järjestämään asian joka suhteessa.

Hän teki lähtöä, kun Annada Babu jatkoi: "Oletteko jo päättänyt, missä alatte harjoittaa käytännöllistä toimintaanne naimisiin mentyänne, Ramesh? Arvatenkaan ette ajattele Kalkuttaa?"

"En, minä etsin sopivaa paikkaa sisämaasta."

Annada Babu: "Sisämaasta? Sepä järkevä ajatus. Etavah ei ole mikään kehno paikka. Ilmanala on ruoansulatukselle erittäin edullinen. Minä vietin siellä kerran kuukauden ajan ja huomasin voivani syödä kaksin verroin. Nähkääs, poikaseni, hän on minun ainoa lapseni, ja me emme olisi onnelliset, jos meidän täytyisi elää etäällä toisistamme. Senvuoksi toivon teidän valitsevan terveellisen paikkakunnan."

Koska Ramesh oli häntä loukannut, käytti Annada Babu hyväkseen tilaisuutta saadakseen hieman vaateliaat toivomuksensa huomioonotetuiksi. Nykyisessä mielentilassaan Ramesh olisi vastustelematta suostunut muuttamaan Tsherra Pundiin tai Garo-vuoristoon tai jollekin muulle sumunkietomalle kukkulalle, jos Annada Babu olisi sattunut ehdottelemaan Etavahin asemasta näitä paikkakuntia.

"Hyvä", virkkoi hän, "minä asetun asianajajaksi Etavahiin." Otettuaan tehtäväksensä peruuttaa kutsut hän meni menojansa.

Kohta hänen poistuttuansa saapui Akshai ja sai kuulla Annada Babulta, että Ramesh oli siirtänyt häänsä viikkoa tuonnemmaksi.

Akshai: "Tosiaanko? Mutta sehän ei käy päinsä! Hääthän on määrätty ylihuomiseksi."

Annada: "Sen ei pitäisi käydä päinsä. Minunlaiseni vanhanaikaiset ihmiset eivät menettele siten, mutta nykyaikaiselle nuorisolle on kaikki mahdollista."

Akshai paneutui ankaran vakavaksi, ja hänen aivonsa alkoivat vilkkaasti työskennellä. Vihdoin hän virkkoi:

"Luullessanne löytäneenne Hemnalinille hyvän miehen te suljette silmänne kaikilta muilta mahdollisuuksilta. Miehestä, jolle uskoo tyttärensä eliniäksi, pitäisi ottaa joka suhteessa täysi selko. Minkäänlaista varovaisuustoimenpidettä ei tulisi jättää käyttämättä, vaikkapa hän olisi itse taivaan enkeli."

Annada: "Jos Rameshin laista nuorta miestä pitää epäillä, niin silloin ei voi maailmassa luottaa kehenkään."

Akshai: "Onko hän maininnut mitään nimenomaista syytä?"

"Ei, hän ei ole ilmaissut meille mitään syytä", virkkoi Annada Babu korvallistaan raapaisten. "Kun sitä häneltä tiedustelin, niin hän puhui ylen tärkeistä tehtävistä."

Akshai kääntyi salatakseen iloista irvistystänsä. "Otaksun hänen ilmaisseen syyn tyttärellenne?"

Annada: "Todennäköisesti hän on sen tehnyt."

Akshai: "Eikö olisi parasta kutsua Hemnalini ja saada asiasta varmuus?"

"Olisipa kyllä." Annada Babu huusi Hemnalinin tulemaan. Saapuessaan ja nähdessään, kuka vieras oli, tyttö asettui isänsä taakse, joten Akshai ei voinut nähdä hänen kasvojansa.

"Onko Ramesh maininnut sinulle jonkin syyn häiden siirtämiseen?" kysyi
Annada Babu.

"Ei." Hemnalini pudisti päätänsä.

Annada Babu: "Etkö ole häneltä sitä kysynyt?"

Hemnalini: "En."

Annada Babu: "Sepä merkillinen juttu! Siinäpä pari! Hän tulee ja sanoo: 'Minulla ei ole nyt aikaa ajatella naimisiinmenoa', ja sinä sanot: 'Hyvä, mennään naimisiin joskus toiste', ja asia on valmis."

Akshai asettui nyt Hemnalinin puolelle. "Oikeastaan", sanoi hän, "kun joku henkilö selvästi osoittaa, ettei tahdo ilmaista syitänsä, ei häneltä sovi niitä sen enempää tiedustella. Jos asia olisi ollut sellainen, että Rameshin olisi käynyt se ilmaiseminen, niin hän olisi epäilemättä sen tehnyt."

Hemnalinin kasvoihin kohosi närkästyksen puna. "Minä en tarvitse kenenkään vieraan mielipiteitä. Olen puolestani täysin tyytyväinen asiain tilaan." Samassa hän kiiruhti pois huoneesta.

Akshai kävi kiukusta viheriäksi, mutta pakottautui hymyilemään. "Se on maailman meno — kun yrittää tehdä ystävälle palveluksen, saa haukkumisen palkaksensa. Se vain osoittaa, kuinka verrattoman arvokas tosi ystävyys on. Ystävänänne minä katson velvollisuudekseni ilmaista Rameshiin kohdistuvat epäilykseni, vaikka se onkin teille epämieluista ja vaikka minua senvuoksi herjaattekin. Minä en voi pysyä rauhallisena, kun näen vaaran teitä uhkaavan. Myönnän mielelläni, että se on heikkoutta. Mutta Dzhogendrahan saapuu huomenna. Jos hän kaikki kuultuansa suhtautuu ihan levollisesti sisarensa kohtaloon, niin minä en sano enää sanaakaan."

Annada Babu oli täysin selvillä siitä, että nyt oli otollinen hetki tiedustella Akshailta Rameshin käyttäytymisen todellista syytä; mutta se, joka pyrkii saamaan selkoa salaisuudesta, laskee helposti liikkeelle tuulispään, ja Annada ukko oli luonnostansa sellaisia kokeita vastaan.

Hänen tunteensa purkautuivat vieraaseen.

"Te olette liian epäluuloinen, Akshai! Koska teillä ei ole mitään todistuksia, ei teidän — —"

Akshai kykeni huomattavassa määrässä hillitsemään itseänsä, mutta alinomainen torjuminen oli vihdoin kuluttanut loppuun hänen kärsivällisyytensä. "Kuulkaahan, Annada Babu", huudahti hän, "te otaksutte minulla olevan kaikenlaisia kehnoja vaikuttimia! Te teette ymmärrettäväksi, että minä kannan kaunaa tulevalle vävyllenne ja epäilen viatonta miestä. Minä en ole kyllin nokkela kyetäkseni opettamaan naisväelle filosofiaa enkä voi kehua osaavani kiistellä heidän kanssaan runoudesta; minä olen aivan tavallinen ihminen, mutta olen aina tuntenut teitä ja teidän perhettänne kohtaan vilpitöntä kiintymystä. Vaikka en kykenekään missään muussa suhteessa kilpailemaan Ramesh Babun kanssa, voin kuitenkin kehua, ettei minulla ole milloinkaan ollut mitään teiltä salattavaa. Minä voin ilmaantua eteenne ryysyihin puettuna ja anoa teiltä almua, mutta en kykene varkaan tavoin tunkeutumaan taloonne. Huomenna saatte tietää, mitä tarkoitan."

KUUDESTOISTA LUKU

Oli iltamyöhä, ennenkuin kaikki kirjeet olivat matkassa. Ramesh meni levolle, mutta ei päässyt uneen. Hänen ajatuksensa liikkuivat kahtena virtana, kirkkaana ja sameana, niinkuin Gangesin ja Dzhumnan yhtymävedet. Virrat sekaantuivat toisiinsa häiriten hänen lepoansa. Hetken aikaa hän kieriskeli kyljeltä toiselle, heitti sitten peitteen pois ja nousi.

Hän astui ikkunaan ja silmäili ulos. Kadun toisella puolella olivat rakennukset syvässä varjossa, toisella puolella niitä valaisi kirkas kuutamo. Ramesh seisoi siinä hiljaa mietteissään. Tuntui siltä, kuin olisi hänen sisin olemuksensa karistanut pois aineellisen ympäristön kahleet, vapautunut sen taisteluista ja huolista ja liitänyt äärettömän, iäti rauhallisen kaikkeuden helmaan.

Hän näki syntymän ja kuoleman, työn ja levon, alun ja lopun lakkaamattomana virtana kumpuavan näkyväisyyden äänettömältä ja äärettömältä taustalta rajallisuuden näyttämölle, hän näki miehen ja naisen rakkauden sukeltavan tämän maailman tähtivaloon siitä rajattomuudesta, jossa ei ole valoa enempää kuin pimeyttäkään.

Ramesh nousi verkalleen katolle. Hänen katseensa suuntautui Annada Babun taloon. Yksikään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta. Kuutamo ja varjo kutoivat kudelmaansa talon seinään, vesikourujen alle, ovien ja ikkunoiden väripintoihin ja katon laastitukseen. Kuinka ihmeellistä! Tuolla, tuossa mitättömässä talossa, kuhisevan kaupungin sydämessä, asui ihmeellinen olento vaatimattoman ylioppilasneidon hahmossa.

Pääkaupungissa vilisi Rameshin kaltaisia ihmisiä — asianajajia, oppineita, vieraita ja maan omia asukkaita. Miksi piti yksin hänen osaksensa tulla jumalallisen suosion merkki, kaikkien muiden jäädessä sitä vaille? Miksi pitikään juuri hänen olla se, joka oli seisonut ikkunan ääressä tuon neidon rinnalla syysauringon leppoisassa loisteessa ja oli nähnyt koko luomakunnan keinuvan salaperäisen riemun rajattomalla merellä? Millainen ihme se olikaan! Ihme, joka oli muuttanut toiseksi hänen sisimmän sielunsa ja koko maailman hänen ympärillänsä!

Hän käyskeli katolla edestakaisin, kunnes yö oli kulunut pitkälle. Laskeva kuu oli piiloutunut vastapäätä olevan talon taakse, ja yön pimeys levisi yli maan, taivaankannen vielä hohdellessa häipyvän valon jäähyväissuuteloa.

Rameshin uupuneet jäsenet värisivät vilusta, ja hänet valtasi äkkinäinen pelko iskien kyntensä hänen sydämeensä. Aamulla hänen piti jälleen käydä elämän areenalle taistelemaan. Taivaan kasvoissa ei ollut yhtäkään huolen piirrettä, mikään taukoamaton toimeliaisuus ei häirinnyt kuutamon hiljaista kirkkautta, mikään ei keskeyttänyt yön rauhaa, ja koko maailmankaikkeus lukemattomine tähtinensä lepäsi alinomaisesta liikkeestänsä huolimatta ikuisen rauhan helmassa; ainoastaan ihmisen levoton taistelu on lakkaamaton. Onnessa samoin kuin onnettomuudessakin on inhimillinen elämä taukoamatonta kamppailua ylivoimaa vastaan.

Toisaalla äärettömyyden ikuinen rauha, toisaalla maailman ikuinen taistelu! Kuinka voivatkaan ne molemmat olla olemassa toistensa rinnalla? Omia vaikeuksiansa hautoen Ramesh pakostakin johtui hetkiseksi mietiskelemään tuota ratkaisematonta kysymystä.

Äsken oli hänelle ilmestynyt näkynä Rakkaus, luomiston ikuisessa ja rajattomassa rauhassa. Nyt hän näki Rakkauden maailman koskettamana, elämän tungoksessa, pahoinpideltynä. Kumpi näky oli oikea, kumpi pelkkä harhakuva?

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Dzhogendra palasi seuraavana päivänä aamujunassa sisämaanretkeltänsä. Oli lauantai, ja sunnuntaina piti Hemnalinin viettää häitänsä, mutta Dzhogendra ei taloa lähestyessään havainnut jälkeäkään odottamistansa juhlavalmistuksista. Debdar-köynnöksiä ei näkynyt kuistikkoa koristamassa, ja yleensäkään ei talo millään tavoin eronnut likaisista ja rumista naapureistansa.

Hän pelkäsi saavansa kuulla ikävän uutisen äkillisestä sairastumisesta, mutta ehtiessään sisään ei näkynyt merkkiäkään mistään sellaisesta. Hänelle oli varattu aamiainen, ja Annada Babu istui pöydän ääressä sanomalehteä lukien, puolillaan oleva teekupponen edessänsä.

"Kuinka Hem voi?" huudahti Dzhogendra astuessaan huoneeseen.

Annada Babu: "Hän voi aivan hyvin."

Dzhogendra: "Miten on häiden laita?"

Annada Babu: "Ne kuuluvat olevan seuraavana sunnuntaina."

Dzhogendra: "Miksi ne on siirretty tuonnemmaksi?"

Annada Babu: "Kysy mieluummin ystävältäsi. Ramesh Babu ilmoitti meille vain, että hänellä on tärkeitä tehtäviä ja ettei häitä voida viettää sunnuntaina."

Dzhogendra manaili mielessään isänsä velttoutta. "Kun minä olen poissa, niin täällä joutuvat asiat kamalan sekasorron valtaan, taattoseni", sanoi hän. "Mitä tärkeitä tehtäviä hänellä voisikaan olla? Hän on oma herransa. Hänellä ei ole ketään sukulaisia, jotka voisivat tulla kysymykseen. Jos hän on joutunut pulaan jonkin liikeasian vuoksi, en käsitä, mikä häntä voisi estää sitä teille ilmoittamasta. Miksi tyydyittekään hänen esityksiinsä?"

"Eihän hän ole tiehensä juossut! Tiedustele mieluummin häneltä itseltänsä."

Dzhogendra tyhjensi teekupposensa yhdellä siemauksella ja riensi matkaan. "Odotahan, Dzhogen", huusi Annada Babu hänen jälkeensä, "miksi pidät sellaista kiirettä? Ethän ole vielä mitään syönyt!" Mutta Dzhogendra oli jo äänen kantamattomissa. Hän syöksyi naapuritaloon ja harppoi portaita ylös huutaen "Ramesh, Ramesh!" Mutta Rameshista ei näkynyt jälkeäkään, vaikka Dzhogendra etsi häntä makuuhuoneesta, oleskeluhuoneesta, katolta ja alakerrasta. Tutkimuksensa suoritettuaan hän tapasi palvelijan ja kysyi, missä herra oli. "Hän lähti ulos varhain aamulla", kuului vastaus.

"Milloin hän palaa?"

Palvelija tiesi, että Ramesh oli ottanut mukaansa vaatteita ja sanonut palaavansa vasta neljän tai viiden päivän kuluttua, mutta minne hän oli matkustanut, ei mies tietänyt.

Dzhogendra oli mietteliään näköinen istuutuessaan jälleen aamiaispöytään.

"No, mitä kuuluu?" kysyi Annada Babu.

"Eihän tässä ole paljoa odottamista", vastasi hänen poikansa jurosti. "Tulee mies, joka haluaa naida tyttärenne, ja te ette välitä mitään hänen olostaan ja elostaan, vaikka hän asuu viereisessä talossa!"

"Mutta hän oli täällä vielä eilen illalla!" virkkoi Annada Babu.

"Sinä et tietänyt mitään siitä, että hän matkustaa pois", huudahti Dzhogendra, "ja hänen palvelijansa ei tiedä, minne hän on matkustanut! Siinä on jotakin epäilyttävää. Asia ei näytä minusta ollenkaan miellyttävältä, taattoseni. Kuinka voitkaan suhtautua siihen niin kylmästi?"

Tämä lausunnon johdosta Annada Babu piti velvollisuutenansa ryhtyä pohtimaan asemaa vakavasti.

"Mitä tämä kaikki sitten merkitsee?" kysyi hän ottaen juhlallisen ilmeen, jota tilaisuus tuntui vaativan.

Ramesh oli edellisenä iltana tosiaankin päässyt kovin helposti pälkähästä, mutta oli liian kokematon sitä ymmärtääkseen. Hän otaksui sanoneensa, mitä sanoa tarvitsi, kun oli selittänyt joutuneensa tärkeihin tehtäviin, ja oli nyt lähtenyt selvittelemään asioitansa siinä uskossa, että tuo selitys soi hänelle täyden toimintavapauden.

Dzhogendra: "Missä on Hemnalini?"

Annada Babu: "Hän on juonut teensä tänä aamuna tavallista aikaisemmin ja on lähtenyt yläkertaan."

"Tyttö parka!" huudahti Dzhogendra. "Hän on luultavasti siinä määrin häpeissään Rameshin omituisen käyttäytymisen vuoksi, ettei tahdo tulla näkyviini." Dzhogendra lähti yläkertaan lohduttamaan häpeävää ja huolestunutta sisartansa. Hemnalini oli yksinään isossa oleskeluhuoneessa. Kuullessaan Dzhogendran askelet hän tarttui nopeasti kirjaan ja oli lukevinansa. Dzhogendran astuessa huoneeseen hän laski kirjan kädestään ja tervehti veljeänsä hilpeästi:

"Kas vaan, milloin sinä olet saapunut? Sinä et näytä voivan niin hyvin kuin olisi toivottavaa."

"Eipä ihmekään!" huudahti Dzhogendra viskautuen istumaan. "Minä olen kuullut koko jutun, Hem. Älä kuitenkaan ole huolissasi; niin voi tapahtua ainoastaan sen vuoksi, etten minä ollut kotona. Minä kyllä asiat selvitän! Ohimennen kysyen, Hem, eikö Ramesh maininnut sinulle mitään syytä?"

Hemnalini oli pahassa pulassa. Akshain ja Dzhogendran epäluuloinen suhtautuminen närkästytti häntä, ja hänen oli senvuoksi vaikea Dzhogendralle tunnustaa, ettei Ramesh ollut ilmoittanut mitään syitä vaatiessaan häitä siirrettäviksi tuonnemmaksi. Toisaalta hän ei tahtonut lausua nimenomaista valhettakaan.

"Hän oli valmis ne minulle ilmoittamaan, mutta minä en pitänyt sitä tarpeellisena", vastasi hän.

"Pelkkää ylpeyttä", ajatteli Dzhogendra, "aivan hänen tapaistansa!" Ääneen hän sanoi: "Hyvä, älä ole peloissasi; minä saan hänet varmaan jo tänään ilmaisemaan syynsä."

"Minä en pelkää ollenkaan", virkkoi Hemnalini selaillen kirjansa lehtiä, "enkä tahtoisi sinun kiusaavan häntä kyselyilläsi."

"Taaskin ylpeyttä!" ajatteli Dzhogendra. "Hyvä", sanoi hän, "ole siinä suhteessa ihan huoletta", ja alkoi tehdä lähtöä.

Hemnalini nousi. "Kuuletko, et saa sanoa hänelle siitä mitään. Te muut voitte minun puolestani ajatella, mitä tahdotte, mutta minä en epäile häntä ollenkaan."

Dzhogendra säpsähti; tuo ei kuulostanut ylpeydeltä. Sisareen kohdistuva rakkaus ja sääli pääsivät voitolle, ja hän hymyili salaa virkkaessaan: "Oppineilla naisillamme ei ole aavistustakaan maailmasta; he osaavat koko joukon kirjoista oppimiansa asioita, mutta kun sattuu epäluulon aihetta, ovat he viattomat kuin vastasyntynyt lapsi." Sitten hän kuvaili Hemnalinin luonnollista luottavaisuutta Rameshin kaksimielisyyden vastakohtana. Hänen sydämensä paatui Rameshia kohtaan, ja hän päätti entistä lujemmin pakottaa miehen ilmaisemaan "syynsä"; Hän nousi jälleen lähteäkseen, mutta Hemnalini ehti tarttua häntä käsipuoleen.

"Lupaa minulle, ettet hiisku tästä sanaakaan Rameshille", sanoi hän.

"Saadaanhan nähdä", vastasi Dzhogendra.

"Siinä ei ole mitään 'näkemistä'! Lupaa se minulle, ennenkuin lähdet. Minä vakuutan sinulle, ettei ole mitään huolestumisen syytä. Täytä tämä pieni pyyntöni!"

Hemnalinin vääjäämättömyys sai Dzhogendran vakuutetuksi siitä, että Ramesh oli hänelle kaikki selittänyt. Siitä ei kumminkaan vielä johtunut, että selitys oli tosi; ei olisi suinkaan ollut vaikea pettää häntä kertomalla jokin joutava tarina. Niinpä hän sanoikin: "Kuulehan, Hem, tässä ei ole kysymys epäluuloisuudesta; kun nuori tyttö on menossa naimisiin, on hänen omaisillansa eräitä velvollisuuksia. Hän on kenties antanut sinulle selityksen, jonka pidät omana tietonasi, mutta se ei riitä: hänen on selitettävä asia meillekin. Totta puhuen, Hem, on nyt pikemmin meidän kuin sinun asiana vaatia häneltä selitystä. Kun olet naimisissa, ei meillä ole enää paljoakaan sanottavaa." Samassa Dzhogendra riensi pois.

Siitä harsosta, jonka suojaan rakastavat yrittävät piilottaa omia asioitansa, ei jäänyt siekalettakaan jäljelle! Rameshin ja Hemnalinin välistä yhdyssidettä, sitä sidettä, jonka he toivoivat käyvän yhä lujemmaksi, kunnes se aikojen kuluessa loisi heille kahdelle oman elämänkehän — käsittelivät nyt kovakouraisesti tunteettomat sivulliset.

Myrskyn ensimmäinen puuska kiihdytti Hemnalinia siinä määrin, että hän säikkyi ystäviensä ja sukulaistensakin kohtaamista. Dzhogendran lähdettyä hän vaipui tuolille ja vietti lopun päivää yksinään huoneessansa.

Talosta poistuessaan Dzhogendra kohtasi Akshain, joka tervehti häntä huutaen: "Hei, Dzhogen, siinäpä sinä oletkin! Joko kuulit asian? Mitä siitä arvelet?"

Dzhogendra: "Minä olen sitä miettinyt kelpo tavalla. En aio ryhtyä pitämään siitä pitkiä juttuja ja esittämään tarpeettomia arveluita. Nyt ei ole aika istua teepöydän ääressä harjoittamassa psykologista hiuksenhalkomista."

Akshai: "Hiustenhalkominen ei miellytä minuakaan, kuten tiedät, enempää kuin filosofia tai runouskaan. Minä olen toiminnan mies — sitä minä tulin sinulle sanomaan."

"Hyvä, minä suosin myös toimintaa", virkkoi raju Dzhogendra. "Voitko sanoa minulle, minne Ramesh on matkustanut?"

"Voin kyllä."

"Minne?"

"Sitä en vielä sano", vastasi Akshai. "Kello kolmen aikaan iltapuolella minä vien sinut hänen puheillensa."

"Miksi et voi minulle sanoa, mitä tämä kaikki merkitsee?" huudahti Dzhogendra. "Te olette kaikki niin hiton salaperäisiä! Minä matkustan pariksi päiväksi lomalle ja olen tuskin ehtinyt kääntää selkäni, kun jo syntyy kamalia salaisuuksia joka kulmalla. Kuulehan, Akshai, lopetetaan tämä sokkosillaolo! Sano mitä tiedät, mies!"

Akshai: "Olen iloinen, kun kuulen sinun puhuvan noin. Juuri sen vuoksi, etten ole tahtonut asioita salata, olen joutunut epäsuosioon. Sisaresi ei suvaitse minuun katsahtaakaan, isäsi moittii epäluuloista luonnonlaatuani, ja Ramesh Babukaan ei juuri ilosta hypähtele, kun kohtaamme toisemme. Nyt olet sinä yksin jäljellä, joten minun täytyy varoa. Sinä et ole rikkiviisaiden väitteiden mies. Välitön toiminta sopii sinulle paremmin. Ruumiinvoimani eivät salli minun ryhtyä kanssasi voittosille!"

Dzhogendra: "Kuulehan, Akshai, minä en pidä tällaisesta kiertelystä. Minä tiedän, että sinulla on minulle jotakin sanottavaa. Miksi et sitä ilmoita, vaan tunnut tahtovan tehdä sillä kauppaa? Sano minulle nyt koko totuus, sano se heti paikalla!"

Akshai: "Hyvä, minä kerron sinulle koko jutun alusta alkaen; enimmältä osalta se varmaankin on sinulle outoa."

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Dardzhiparassa sijaitsevan asunnon vuokra-aika ei ollut vielä kulunut loppuun, mutta Ramesh ei ajatellutkaan antaa sitä vuorostaan vuokralle. Hän oli elänyt muutamia kuukausia maailmassa, jossa raha-asiat eivät merkinneet mitään. Mutta Kamilalla täytyi koulusta palatessaan olla katto päänsä päällä. Senvuoksi Ramesh lähti päivänkoitteessa asuntoonsa, antoi siivota huoneet, hankki tarvittavat matot ja peitot ja piti huolta ruokakammion varustamisesta.

Näiden valmistusten päätyttyä oli vielä muutamia tunteja Kamilan saapumiseen. Ramesh vietti tämän ajan puupenkillä istuen ja mietiskellen, mitä tulevaisuus saattoi hänelle tuoda. Hän ei ollut milloinkaan käynyt Etavahissa, mutta maan luoteisosassa ovat seudut jokseenkin toistensa näköiset, joten hänen oli helppo kuvailla mieleensä tuleva koti: yksikerroksinen bungalow kaupungin ulkolaidalla, leveän, puiden reunustaman tien varrella: tien toisella puolella leviävät laajat pellot; siellä täällä näkyy kaivoja ja korokkeitta, joilta käsin pellonvartijat karkoittavat lintuja ja metsäneläimiä kypsyvästä viljasta; ammennusrattaat valittelevat lakkaamatta kärsivällisten härkien nostaessa niiden avulla ilmoille vettä peltojen kastelemista varten; toisinaan kiitävät pitkin tietä kevyet ekka-rattaat kohottaen sankan pölypilven ja häiriten valjaskulkusillaan helteisen ilman hiljaisuutta. Ramesh ajatteli kauhistuen niitä yksitoikkoisia ehtoopäiviä, joita Hemnalini tulisi viettämään yksinäisessä asumuksessaan etsien suljettujen ovien ja ikkunaluukkujen takaa suojaa polttavalta kuumuudelta ja kaivaten entistä kotiansa. Ainoastaan siinä tapauksessa, että antaisi hänelle Kamilan alinomaiseksi seuralaiseksi, hän voisi tuomita vaimonsa sellaiseen olotilaan.

Ramesh oli päättänyt olla häihin saakka Kamilalle mitään ilmoittamatta. Sitten sopisi Hemnalinin pitää silmällä sopivaa tilaisuutta, sulkea Kamila syliinsä ja hellävaroen paljastaa hänelle oma elämäntarinansa — mahdollisimman kivuttomasti selvitellen sen sotkuisen verkon silmukat, johon kohtalo oli hänet kietonut. Siten voisi Kamila, kaukana kodistansa ja kaikista tuttavistansa, ilman minkäänlaista järkytystä sujuttautua omalle paikallensa heidän pienessä taloudessaan.

Keskipäivän hiljaisuus oli laskeutunut kadulle. Työmiehet olivat jälleen lähteneet työpaikoillensa, ja toimettomat nauttivat päivällislepoansa. Lähestyvän talven kylmyys tuntui jo hieman lieventävän hellettä, ja ilma oli täynnä tulevan juhlan elähdyttävää tuntoa. Mikään ei häirinnyt Rameshia hänen kuvaillessaan mieleensä tulevaista onneansa, ja hän käytteli värejä rohkein ottein.

Hänen unelmansa keskeytti rattaiden rämy: isot ajoneuvot olivat ajaneet oven eteen siihen pysähtyen. Ramesh tiesi, että se oli koulun omnibus, joka toi Kamilan, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää kiivaammin. Kuinka hän ottaisikaan vastaan Kamilan? Mitä yhteisiä keskustelunaiheita heillä voisikaan olla? Miten tulisi Kamila suhtautumaan häneen? Ne olivat levottomuutta herättäviä kysymyksiä, eikä Ramesh kyennyt suhtautumaan niihin tyynesti. Hänen molemmat palvelijansa odottivat alhaalla. He ilmaantuivat ensin, vetäen jäljessään Kamilan matkakirstua, jonka sijoittivat kuistikolle. Kamila seurasi heitä ovelle saakka ja seisahtui siihen.

"Astu sisään, Kamila", kehoitti Ramesh. Hetkellisen arkuudentuntonsa voittaen Kamila astui huoneeseen. Ramesh oli aikonut jättää hänet loma-ajaksi koululle, ja hänen näennäinen välinpitämättömyytensä oli vaatinut tytöltä monta kyyneltä. Tuon seikan muistaminen aiheutti pitkän erossaolon ohella vierauden tunnetta. Niinpä ei Kamila huoneeseen astuessaan luonut katsettansa Rameshiin, vaan kiinnitti sen avoimeen ikkunaan.

Kamilan näkeminen vaikutti Rameshiin yllättävästi: hän näytti katselevan ihan vierasta olentoa. Näiden muutamien kuukausien kuluessa tyttö oli hämmästyttävästi muuttunut. Hän oli kehittynyt kuin nuori kasvi. Se terveyden kukoistus, joka oli hohdellut maalaistytön muotoutumattomissa jäsenissä, oli hävinnyt. Hänen kasvonsa olivat menettäneet nuorekkaan pyöreytensä, ja piirteet olivat käyneet ilmeikkäämmiksi ja hienommiksi. Päivettyneet posket olivat muuttuneet vienon kalpeiksi, ja ryhti ja liikkeet olivat vapaat, pakottomat.

Sisään astuttuansa hän seisoi paikallansa, pää puolittain kääntyneenä, avoimen ikkunan edessä, ja syksyisen ehtoopäivän valo hyväili hänen kasvojansa. Hänellä ei ollut mitään päähinettä, punaisen nauhan sitomat palmikot riippuivat selällä, ja safraninvärinen merino-leninki kietoi tiukasti hänen nuorta varttansa.

Ramesh silmäili häntä hetkisen ääneti.

Viimeksi kuluneiden kuukausien aikana Kamilan kauneus oli ollut hänelle vain himmeä muisto. Nyt, kun tuon kauneuden loiste oli käynyt entistä ilmeisemmäksi, se häntä kovin hämmästytti, ja hänen oli mahdoton vastustaa sen tenhoa.

"Istuhan, Kamila", sanoi hän. Kamila istuutui mitään virkkamatta.

"Miten on koulun laita?" jatkoi Ramesh.

"Hyvin", vastasi Kamila lyhyesti.

Ramesh vaivasi päätänsä keksiäkseen jotakin muuta sanottavaa, kun hänen mieleensä samassa johtui eräs ajatus.

"Sinä et varmaankaan ole syönyt mitään pitkään aikaan", sanoi hän. "Sinua varten on ateria valmiina. Tahdotko, että käsken tuoda sen sisään?"

"Ei, kiitoksia", virkkoi Kamila. "Minä olen syönyt ennen lähtöäni."

"Etkö siis halua mitään?" tiedusteli Ramesh. "Täällä on hedelmiä, ellet tahdo mitään makeata — omenia ja muita."

Kamila vain pudisti päätänsä.

Ramesh silmäili jälleen tytön kasvoja. Kamila katseli englantilaisen lukukirjansa kuvia, pää kevyesti kumartuneena. Kauniit kasvot ovat kuin taikavapa: ne vetävät esille kaiken läheisyydessä piilevän kauneuden. Leppoinen päivänpaiste näytti tuona hetkenä muuttuvan tuntevaksi olennoksi; syyspäivä tuntui muotoutuvan, hahmoutuvan. Niinkuin aurinko vallitsee kiertäjiänsä, veti tämä neito taivaan, valon, ilman ja kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli, omaan kehäänsä, itse istuen mitään aavistamatta ja äänetönnä, koulukirjansa kuvia katsellen.

Ramesh kiiruhti ulos ja toi lautasen omenia, pääryniä ja granaattiomenia.

"Sinä et näytä haluavan syödä mitään, Kamila", virkkoi hän, "mutta minun on nälkä ja minun täytyy syödä." Kamila hymyili, ja tämän odottamattoman hymyn valo karkoitti heidän välillensä keräytyneen sumun. Ramesh otti veitsen ja alkoi kuoria omenaa, mutta hänen taitavuutensa oli kerrassaan tiessään. Hänen kiireensä ja kömpelöt veitsenkäyttöyrityksensä saivat Kamilan auttamattomasti nauramaan.

Kamilan hillitön hilpeys ihastutti Rameshia. "Sinä kai naurat sen vuoksi, että omenan kuoriminen käy minulta huonosti", virkkoi hän. "Näytähän sinä, kuinka hyvin itse osaat sen suorittaa."

"Keittiöveitsellä sen kyllä osaan tehdä", virkkoi Kamila, "tuollaisella en."

"Sinä taidat luulla, ettei meillä täällä ole sellaisia kojeita", sanoi Ramesh, kutsui palvelijan ja kysyi, oliko mainittu ase olemassa. "On kyllä, armollinen herra", kuului vastaus, "me toimme eilen mukanamme kaikki, mitä keittiössä tarvitaan."

"Puhdista se kunnollisesti ja tuo tänne", käski Ramesh.

Kun veitsi oli tuotu, riisui Kamila jalkineensa, avasi veitsen ja kuori omenan taitavasti; sitten hän alkoi leikkoa sitä kappaleiksi. Ramesh istuutui vastapäätä ja piteli lautasta, jolle Kamila laski palaset. "Sinunkin täytyy syödä muutamia", sanoi hän.

"Ei, kiitos", sanoi Kamila.

"Niinpä en syö minäkään."

Kamila katsahti häneen. "Hyvä; syö sinä ensin, minä syön sitten minäkin."

"Mutta pidäthän sanasi?" kysyi Ramesh.

"Aivan varmasti", vakuutti Kamila, pontevasti päätänsä nyökäten.

Tähän vakuutukseen tyytyen Ramesh otti lautaselta hedelmänkappaleen ja pisti sen suuhunsa.

Samassa ilmestyi hänen näkyviinsä jotakin, mikä sai hänet unohtamaan pureksimisen. Dzhogendra ja Akshai seisoivat ovella hänen edessänsä.

Akshai alkoi ensinnä puhua. "Suo anteeksi, Ramesh Babu. Minä luulin, että tapaisimme sinut yksinäsi. Dzhogen, meidän ei olisi pitänyt näin varoittamatta syöksyä hänen luoksensa. Tulehan, mennään alakertaan odottamaan."

Kamila oli pudottanut veitsen kädestään ja hypähtänyt seisaalleen. Vieraat sulkivat ulospääsyn. Dzhogendra väistyi hieman syrjään päästääkseen Kamilan ohitsensa, mutta ei irroittanut katsettansa hänen kasvoistansa, vaan tuijotti niihin kiinteästi. Kamila pakeni hämillään viereiseen huoneeseen.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

"Kuulehan, Ramesh, kuka on tuo tyttö?" kysyi Dzhogendra.

"Eräs sukulaiseni", vastasi Ramesh.

"Millainen sukulainen?" tiedusteli Dzhogendra. "Tätisi hän ei ole, ja minä otaksun, ettei sukulaisuutta ole luonut lemmen side. Sinä olet kertonut minulle kaikista sukulaisistasi, mutta tästä en ole kuullut mitään."

"Ota huomioon, Dzhogen", keskeytti Akshai, "että on olemassa asioita, joita mielellään salataan ystäviltäkin."

"Miten on laita, Ramesh", tiedusteli Dzhogendra, "onko tämä sellainen suuri salaisuus?"

Ramesh punastui. "On, se on salaisuus", vastasi hän. "Minä olisin mieluummin keskustelematta kanssanne tästä tytöstä."

"Pahaksi onneksi", virkkoi Dzhogendra, "haluan minä aivan erikoisesti keskustella juuri hänestä sinun kanssasi. Ellet olisi Hemnalinin sulhanen, ei minun tarvitsisi syventyä sukupuusi haarautumiin, ja sinä saisit pitää salaisuutesi omana tietonasi."

"Sen verran voin sanoa", virkkoi Ramesh, "ettei maailmassa ole ketään, joka suhteessansa minuun estäisi minua menemästä hyvällä omallatunnolla naimisiin Hemnalinin kanssa."

Dzhogendra: "Sinun kannaltasi kenties ei ole mitään estettä olemassa, mutta Hemnalinin sukulaisten näkökannalta voi asian laita olla toisin. Minä kysyn sinulta nyt vain tätä: olitpa tytön sukulainen tai et, miksi pidät häntä täällä piilossa?"

Ramesh: "Jos sanon syyni, niin minun täytyy samalla ilmaista salaisuuteni. Etkö voi tyytyä minun sanaani syitä tiedustelematta?"

Dzhogendra: "Onko tämän tytön nimi Kamila vai eikö?"

Ramesh: "On kyllä."

Dzhogendra: "Etkö ole maininnut häntä vaimonasi?"

Ramesh: "Olen."

Dzhogendra: "Voitko niin ollen odottaa, että uskon, mitä sanot? Sinä tahdot väittää, ettei hän ole vaimosi. Kaikille muille olet sanonut aivan toisin. Totuudenrakkautesi ei näytä aivan ehdottomalta."

Akshai: "Sinä tarkoitat, ettei tätä tapausta sopisi käyttää esimerkkinä, kun koulussa tulee totuudenrakkaus käsittelyn alaiseksi. Mutta sittenkin, rakas Dzhogen, saattaa käytännöllisen elämän erinomaisissa tapauksissa käydä välttämättömäksi kertoa kaksille eri henkilöille kaksi erilaista tarinaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan toinen näistä tarinoista vastaa totuutta. Kenties on se, mitä Ramesh Babu sinulle kertoo, lopultakin totta."

Ramesh: "Minä en ryhdy tekemään mitään tiliä teille kummallekaan. Sanon vain sen, etten tee Hemnalinille mitään vääryyttä mennessäni naimisiin hänen kanssaan. Minulla on pätevä syy kieltäytyä pohtimasta Kamilan asioita teidän kerallanne. Jos niin tekisin, menettelisin väärin, miten epäilyttävältä menettelyni teistä tuntuneekin. Jos kysymyksessä olisi ainoastaan oma onneni ja maineeni, en salaisi teiltä mitään. Mutta kun niin tehden panen vaaralle alttiiksi toisen henkilön tulevaisuuden, niin kieltäydyn virkkamasta mitään."

Dzhogendra: "Oletko kertonut kaikki Hemnalinille?"

Ramesh: "En, minä kerron asian hänelle, kun olemme naimisissa. Jos hän tahtoo, kerron sen heti."

Dzhogendra: "Hyvä; saanko nyt hieman tiedustella asiaa Kamilalta?"

Ramesh: "Et missään tapauksessa! Jos pidät minua vikapäänä, voit tuomita minut miten hyväksi näet. Kamila on ihan viaton, enkä minä tahdo luovuttaa häntä ristikuulustelusi alaiseksi."

Dzhogendra: "On aivan suotta tiedustella enää mitään keneltäkään. Minä tiedän kaikki mitä tietää tarvitsen. Sinä olet antanut minulle riittävät todistukset. Minä sanon sinulle tässä mitä ehdottomimmin, että jos astut vielä jalkasi taloomme, niin voit joutua solvausten esineeksi."

Ramesh kalpeni, mutta ei virkkanut mitään. Dzhogendra jatkoi: "Minulla ei ole enempää sanottavana. Sinä et saa kirjoittaa Hemnalinille etkä yrittää päästä minkäänlaiseen yhteyteen hänen kanssaan — julkisesti enempää kuin salaakaan. Jos kirjoitat hänelle, niin minä teen sen asian, jota sinä tahdot pitää salassa, yleisesti tunnetuksi, käytellen hyväkseni kaikkia niitä todisteita, jotka minulla on hallussani. Jos joku nyt tiedustelee, miksi sinun ja Hemnalinin välinen kihlaus on purkautunut, niin minä sanon kieltäytyneeni siihen suostumasta; todellista syytä en mainitse. Mutta ellet ole varuillasi, niin koko juttu tulee julkiseksi. Sinä kenties ihmettelet, miksi kohtelen sinua, sydämetöntä, näin säälivästi. Älä luule, että minussa on minkäänlaista myötätuntoa sinua kohtaan; kun päästän sinut näin vähällä, tapahtuu se ainoastaan sisareni Hemnalinin vuoksi. Viimeinen sanani sinulle on tämä: älä anna kenenkään sanoistasi tai käytöksestäsi aavistaa, että olet milloinkaan kuulunut Hemnalinin tuttaviin. Ei hyödytä vaatia sinulta lupausta; sellaisen petoksen jälkeen en voi odottaa sinun puoleltasi vilpittömyyttä. Mutta jos sinussa on jälkeäkään häpeäntunnosta, jos vähänkään pelkäät ilmitulemista, niin et jätä tätä varoitusta huomioonottamatta, tahallisesti enempää kuin muutenkaan."

Akshai: "Riittää jo, Dzhogen! Ramesh Babulla ei ole hätää. Näethän, kuinka rauhallisesti hän asiaan suhtautuu! Meidän on nyt paras lähteä. Älä pane pahaksesi, Ramesh Babu, me poistumme."

Dzhogendra ja Akshai lähtivät. Ramesh jäi kuin huumautuneena paikoilleen. Alkaessaan jälleen toipua hän ajatteli ensinnä suorittaa kunnollisen kävelyretken ja harkita asemaa ulkoilmassa, mutta samassa hän muisti, ettei voinut jättää Kamilaa yksinään vieraisiin suojiin.

Hän meni viereiseen huoneeseen ja näki tytön istumassa ikkunan luona katsellen kadulle hieman kohottamansa uutimen lomitse. Kuullessaan Rameshin askelet hän laski sen kädestänsä ja katsahti taaksensa. Ramesh istuutui lattialle.

"Keitä nuo miehet olivat?" kysyi Kamila. "He kävivät koulussamme tänä aamuna."

"Kävivät koulussanne, tosiaanko?" huudahti Ramesh.

"Niin", vastasi Kamila. "Mitä he sinulle sanoivat?"

"He tiedustelivat, miten sinä olet sukua minulle."

Kamila ei ollut milloinkaan saanut anopiltansa oppia, millaisissa tilaisuuksissa nuoren aviovaimon on soveliasta osoittaa ujoutta. Rameshin sanat saivat hänet vaistomaisesti punastumaan.

"Minä sanoin heille", jatkoi Ramesh, "ettemme ole minkäänlaisessa sukulaisuussuhteessa keskenämme."

Kamila piti sellaista leikinlaskua ylen mauttomana. Hän kääntyi vihaisesti pois huudahtaen: "Älä puhu mielettömiä!"

Ramesh kyseli itseltään, olisiko mahdollista ilmoittaa Kamilalle koko totuus.

Samassa Kamila hypähti seisaalleen ja huudahti: "Katsohan, tuolla on varis sinun hedelmiäsi varastamassa!" Hän riensi toiseen huoneeseen, ajoi variksen pois ja toi palatessaan hedelmälautasen. "Etkö halua syödä?" kysyi hän asettaen lautasen Rameshin eteen.

Rameshin ruokahalu oli kadonnut, mutta tämä pieni huomaavaisuus liikutti häntä. "Etkö tahdo niitä itse, Kamila?" kysyi hän.

"Ota sinä ensin", vastasi Kamila paneutuen aviovaimoksi, joka syö vasta sitten, kun mies on tyydyttänyt nälkänsä. Se oli vain vähäpätöinen seikka, mutta viattoman tytön harhaluulo liikutti hänet melkein kyyneliin. Hän ei saanut mitään sanotuksi, mutta hillitsi itsensä ja alkoi syödä. Lopetettuansa hän huomautti: "Meidän täytyy lähteä tänä iltana kotiin, Kamila."

Tuon kuullessaan Kamilan kasvot synkkenivät. "Minä en tahtoisi lähteä sinne", sanoi hän.

Ramesh: "Haluatko siis jäädä kouluun?"

Kamila: "En; älä lähetä minua enää kouluun; tytöt siellä vain kyselevät sinusta ja saavat minut hämilleni."

Ramesh: "Mitä sinä heille sanot?"

Kamila: "Minä en sano heille mitään. He kyselivät minulta, miksi sinä tahdoit minun jäävän loma-ajaksi koululle. Minä — —" Kamila ei saanut lausettansa päätetyksi. Muisto avasi jälleen sydämessä piilevän haavan.

Ramesh: "Miksi et sanonut heille, ettet ole missään tekemisissä kanssani?"

Kamila loi häneen kärsimättömän syrjäsilmäyksen. "Älä puhu mielettömiä!" sanoi hän jälleen.

"Mitä ihmettä minun onkaan tehtävä?" kysyi Ramesh itseltänsä. Hänen salaisuutensa oli kuin sisuksia kalvava mato, joka yritti kaivautua ulos ja tuotti hänelle kärsimystä. Hänen mieltänsä ahdistivat lukemattomat kysymykset. Mitä oli Dzhogendra tällä välin kertonut Hemnalinille. Kuinka hän voi selittää neidolle asiain todellisen laidan? Kuinka hän voisi kestää ikuisen Hemnalinista eroamisen? Mutta hän oli liian hajamielinen keksiäkseen niihin vastausta.

Sen verran hän nyt tiesi, että hänen ja Kamilan välinen suhde oli nyt muodostunut sekä hänen kalkuttalaisten ystäviensä että myös hänen vihamiestensä kaikkein vilkkaimman mielenkiinnon esineeksi. Erehdys, jonka hän oli tehnyt ilmoittaessaan Kamilan vaimoksensa, oli omansa kiihtämään jo liikkeellä olevia huhuja. Ramesh ei tahtonut jäädä hänen kanssaan enää päiväksikään tälle paikkakunnalle.

Kamila huomasi varsin hyvin, että hänen ajatuksensa askartelivat joissakin vieraissa asioissa, ja loi häneen kysyvän katseen.

"Mikä sinua rasittaa?" virkkoi hän sitten. "Jos tosiaankin tahdot lähteä kotiin asumaan, niin minä lähden mukaasi."

Ramesh tunsi sydämessään uuden piston havaitessaan tytön helposti myöntyvän hänen toivomuksiinsa. Hän kysyi itseltänsä jälleen, miten olisi meneteltävä. Hän vaipui takaisin mietteisiinsä ja tuijotti Kamilaan vastaamatta hänen viimeksi tekemäänsä huomautukseen. Kamila tunsi tilanteen vakavuuden. "Kuulehan, ethän ole minulle vihainen sen vuoksi, etten tahtonut jäädä koululle loma-ajaksi?" kysyi hän. "Sanohan minulle, miten on laita!"

"Asian laita on niin, että minä olen vihoissani itselleni enkä sinulle", vastasi Ramesh.

Hän ponnistautui irralleen ajatustensa sekavasta verkosta ja alkoi keskustella Kamilan kanssa. "Kuulehan, Kamila", virkkoi hän reippaasti, "kerro minulle, mitä olet koko tänä aikana koulussa oppinut."