Kamila alkoi varsin mielellään esittää oppimiansa. Hän yritti hämmästyttää Rameshia sillä tiedolla, että maa on pallonmuotoinen. Ramesh tietenkin selitti asiaa epäilevänsä ja kysyi, kuinka se oli mahdollista. Kamila levitti silmiänsä: "Mutta sehän on kirjassamme; me olemme oppineet siitä kaikki."
"Mitä sanotkaan?" virkkoi Ramesh ollen hämmästyvinänsä. "Onko se tosiaankin kirjassa? Kuinka paksu se kirja on?"
Se kysymys sai Kamilan haarniskaan. "Ei se niin kovin paksu ole, mutta se on painettu ja siinä on kuviakin." Se oli vastaansanomaton todistus; Rameshin täytyi tyytyä häviöönsä.
Esitettyään kaikki oppimansa Kamila ryhtyi kertomaan toisista tytöistä, opettajista ja koulun järjestyksestä. Ramesh kävi jälleen hajamieliseksi, mutta mutisi silloin tällöin jotakin hyväksyvää. Toisinaan hän kuuli lauseen jälkipuolen ja oli jotakin kysyvinänsä. Yht'äkkiä Kamila huudahti: "Sinä et kuuntele ollenkaan!" ja nousi loukkaantuneena seisomaan.
"Kuule, Kamila", kiirehti Ramesh sanomaan, "älä ole vihainen; minä en ole tänään oikeassa kunnossa."
"Etkö ole terve? Mikä sinua vaivaa?" tiedusteli Kamila kääntyen takaisin.
"Ei minua oikeastaan vaivaa mikään; se ei merkitse mitään, sellaista sattuu toisinaan. Kerro lisää, ole hyvä."
"Etkö halua nähdä maantieteen oppikirjassa olevaa kuvaa?" kysyi Kamila, joka mielellään toi julki kaikki uudet tietonsa.
Ramesh näytti erittäin vilkkaalta ja kehoitti häntä tuomaan kuvan nähtäväksi.
Kamila toi kirjan heti ja piti sitä avoinna hänen nähtävissään. "Nämä molemmat maapallot, jotka tässä näet", selitti hän, "ovat todellisuudessa yksi. Tiedäthän, ettei pallomaista esinettä voi nähdä samalla kertaa kummaltakin puolelta."
Ramesh näytti asiaa harkitsevan. "Lattean esineen laita on samoin", huomautti hän.
"Senvuoksi ovatkin molemmat puoliskot tässä erikseen nähtävinä", jatkoi
Kamila; ja niin he viettivät lupa-ajan ensimmäisen ehtoon.
KAHDESKYMMENES LUKU
Annada Babu rukoili hartaasti, että Dzhogendran suotaisiin tuoda hyviä uutisia ja että koko väärinymmärrys selviäisi. Dzhogendran ja Akshain astuessa huoneeseen hän loi heihin hermostuneen katseen.
"Taattoseni", aloitti hänen poikansa, "enpä olisi uskonut, että sallitte Rameshin menevän niin pitkälle. Minä en olisi tuonut häntä taloon, jos olisin tämän aavistanut."
Annada Babu: "Olet useasti itse minulle sanonut, kuinka mielelläsi näkisit Rameshin ottavan Hemnalinin vaimoksensa. Jos tahdoit sitä estää, niin miksi — —"
Dzhogendra: "Minä en ole tietenkään koskaan ajatellut sitä estää, mutta — —"
Annada Babu: "Minä en ymmärrä, mitä 'muttaa' siinä voi olla! Asiaan oli joko suostuttava tai oli se ehkäistävä; kolmatta mahdollisuutta ei ole."
Dzhogendra: "Mutta se seikka, että annettiin sen kehittyä niin pitkälle — —"
Nyt keskeytti hänen puheensa Akshai mielevästi muhoillen: "On olemassa asioita, jotka kehittyvät itsestänsä; niitä ei tarvitse ollenkaan edistää. Ne vyöryvät edelleen ja paisuvat, kunnes puhkeavat. Mutta kaatunutta maitoa ei kannata itkeä. Parempi on nyt päättää, mihin toimenpiteisiin on lähinnä ryhdyttävä."
"Oletteko tavanneet Rameshin?" kysyi Annada Babu jännityksissään.
Dzhogendra: "Olemme kyllä. Me tapasimme hänet perheensä keskuudessa ja tutustuimme tosiaankin hänen rouvaansa."
Annada Babu oli kuin ukkosen iskemä. "Tutustuitte hänen rouvaansa?" toisti hän saatuaan puhekykynsä takaisin.
Dzhogendra: "Niin, Rameshin aviopuolisoon."
Annada Babu: "Minä en oikein ymmärrä. Kenen Rameshin puolisoon?"
Dzhogendra: "Meidän Rameshimme! Matkustaessaan taanoin kotiinsa hän matkusti viettämään häitä."
Annada Babu: "Minä luulin hänen isänsä kuoleman tehneen sen tyhjäksi."
Dzhogendra: "Hänen häänsä vietettiin ennen isän kuolemaa."
Annada Babu, kerrassaan ymmällä, pyyhkieli päälakeansa. "Siinä tapauksessa hän ei voi naida meidän Hemiä!" virkkoi hän kotvan kuluttua.
Dzhogendra: "Niin ollen me tahtoisimme huomauttaa —"
Annada Babu: "Huomauttakaa, mitä tahdotte; tosiasiana pysyy, että kaikki häävalmistukset on jo suoritettu. Me olemme kirjoittaneet kaikille vieraillemme, ettei häitä voida viettää tänä sunnuntaina ja että ne on siirretty viikkoa tuonnemmaksi. Nyt te luullakseni arvelette, että meidän on jälleen kirjoitettava kaikille ja ilmoitettava, ettei koko asiasta tulekaan mitään?"
"Meidän ei tarvitse häitä enää siirtää; tarvitsee vain suorittaa eräs muutos, ja kaikki toimenpiteet voivat jäädä täyteen voimaansa", virkkoi Dzhogendra.
"Minkä muutoksen voisittekaan tehdä?" kysyi Annada Babu ihmeissään.
Dzhogendra: "Onhan se sangen ilmeistä. Meidän on asetettava Rameshin sijaan toinen sulhanen ja toimitettava vihkiminen suunnitelman mukaisesti ensi sunnuntaina. Muuten emme voi enää julkisuudessa näyttäytyä." Dzhogendra loi silmäyksen Akshaihin.
Akshain katse oli vaatimattomasti maahan luotuna.
Annada Babu: "Mistä löydätte niin pian uuden sulhasen?"
Dzhogendra: "Siihen nähden teidän ei tarvitse olla huolissanne."
Annada Babu: "Mutta teidän täytyy saada Hem suostumaan."
Dzhogendra: "Hän suostuu varmaan, kun kuulee, miten Ramesh on käyttäytynyt."
Annada Babu: "Hyvä, tehkää mitä tahdotte, mutta vahinko se sittenkin on. Ramesh oli hyvissä varoissa ja lahjakas ja sivistynyt mies. Vielä eilen me sovimme siitä, että hän häiden jälkeen asettuu Etavahiin, ja mitä onkaan senjälkeen tapahtunut!"
Dzhogendra: "Älkää olko enää siitä huolissanne, taatto. Antakaa Rameshin asettua Etavahiin, jos haluaa. Olisi parasta heti kutsua Hem. Ei ole paljon aikaa menetettävänä."
Hän lähti ja palasi hetkisen kuluttua Hemnalini mukanansa. Akshai piiloutui nurkkaan kirjakaapin taakse.
"Istuhan, Hem", sanoi Dzhogendra, "meillä on jotakin sanottavaa sinulle."
Hem otti sanaakaan sanomatta tuolin ja valmistautui kuulusteltavaksi.
"Eikö Rameshin käytös ole sinusta tuntunut mitenkään epäilyttävältä?" aloitti Dzhogendra esittääkseen oman tietonsa mahdollisimman varovaisesti.
Hemnalini vain pudisti päätänsä.
"Hän siirsi häät viikkoa tuonnemmaksi; mikä voi olla se syy, jota hän ei tahtonut meille ilmaista?"
"Jokin syy hänellä varmaan oli?" virkkoi Hemnalini katsettaan kohottamatta.
"Olet aivan oikeassa; jokin syy hänellä varmaan oli, mutta eikö juuri se seikka ole epäilyttävä?"
Hemnalini osoitti päätänsä pudistamalla olevansa toista mieltä.
Tämä sukulaisten sokea usko ärsytti Dzhogendraa. Hän ei yrittänytkään enää asiaa kaunistella, vaan puhkesi häikäilemättä puhumaan: "Muistattehan, kuinka Ramesh matkusti kotiin isänsä seurassa? Me emme kuulleet hänestä mitään pitkiin aikoihin, ja hänen käytöksensä tuntui meistä tietenkin omituiselta. Tiedätte myös, että hän aikaisemmin asui lähimpänä naapurinamme ja kävi meillä pari kertaa päivässä; palattuansa Kalkuttaan hän sitävastoin kaivautui jonnekin peninkulmien päähän eikä käynyt kertaakaan meitä tervehtimässä. Sittenkin te yhä luotitte häneen ja kutsuitte hänet seurustelemaan kuten ennenkin. Niin ei olisi voinut käydä, jos minä olisin ollut kotona."
Hemnalini oli yhä vaiti.
Dzhogendra: "Onko kumpikaan teistä yrittänyt ottaa selkoa hänen merkillisestä käyttäytymisestänsä? Herättikö se teissä vähintäkään uteliaisuutta? Te näytätte luottavan häneen lujasti."
Hemnalini ei virkkanut vieläkään mitään.
Dzhogendra: "Hyvä. Täytyy johtua päättelemään, että te tunnette luontaista vastenmielisyyttä kaikkia epäluuloja kohtaan. Toivottavasti uskotte, mitä nyt teille kerron. Minä menin itse siihen naisopistoon, josta oli taanoin teepöydässä puhe, ja sain kuulla, että Rameshin vaimo on siellä oppilaana ja että Ramesh oli aikonut jättää hänet loma-ajaksi sinne. Pari kolme päivää sitten tuli kuin salama selkeältä taivaalta johtajattaren kirje, josta Ramesh luki, ettei Kamilaa — Rameshin vaimoa — voitu pitää siellä loma-aikana. Koulu loppui tänään, ja koulun omnibus kuljetti Kamilan heidän entiseen asuntoonsa Dardzhiparaan. Minä lähdin itse sinne ja näin perille saapuessani Kamilan kuorimassa ja paloittelemassa omenaa ja Rameshin istumassa lattialla hänen edessään pistellen omenan kappaleita poskeensa. Minä vaadin Rameshilta selitystä, mutta hän ei suostunut meille mitään ilmoittamaan. Jos hän olisi vähänkään yrittänyt kieltää, että Kamila on hänen vaimonsa, olisimme ottaneet hänen sanansa täydestä ja yrittäneet vaimentaa epäilyksiämme, mutta hän ei tahtonut asiaa myöntää enempää kuin kieltääkään. Voitko sinä, Hem, kaiken tämän jälkeen yhä luottaa Rameshiin?"
Dzhogendra odotti vastausta, katse suunnattuna sisaren kasvoihin. Hemnalini oli omituisesti kalvennut, ja hänen kätensä puristivat suonenvedontapaisesti tuolin käsinojaa. Sitten hänen päänsä hervahti alas ja hän vaipui tajuttomana lattiaan.
Annada Babu oli surkean hädän vallassa. Hän kohotti tyttärensä päätä ja painoi sitä rintaansa huudahtaen: "Mikä sinun onkaan, rakkaani, mikä sinun onkaan? Älä usko sanaakaan siitä, mitä he kertovat! Se on kaikki valhetta."
Dzhogendra työnsi isänsä syrjään ja nosti Hemnalinin heti sohvaan. Vesiruukku oli saatavilla, Ja hän pirskoitteli pisaroita sisarensa kasvoille Akshain leyhytellessä uutterasti viuhkaa.
Hemnalini avasi pian silmänsä ja nousi säikähtyneenä. Sitten hän kääntyi isänsä puoleen ja huudahti: "Taatto, taatto, sano Akshai Babulle, että hänen on poistuttava."
Akshai laski vikkelästi viuhkan kädestänsä ja lähti eteiseen.
Annada Babu istuutui sohvaan Hemnalinin viereen ja silitti leppoisasti hänen hiuksiansa ja niskaansa. Hän kykeni ainoastaan huokailemaan ja huudahtelemaan: "Tyttö kultani, tyttö kultani."
Yht'äkkiä tulvahtivat tytön silmät täyteen kyyneliä ja hänen povensa alkoi väkivaltaisesti kohoilla. Hän nojasi päänsä isänsä polveen ja yritti tukahduttaa rajua tuskaansa.
"Älä ole milläsikään, kultaseni", kuului Annada Babu tuskin ymmärrettävästi lausuvan. "Minä tunnen Rameshin hyvin ja tiedän, ettei hän voisi missään tapauksessa meitä pettää. Dzhogen on varmaan erehtynyt."
Dzhogendran kärsivällisyys loppui. "Älä sinä, taatto, pettele siskoa turhilla toivoilla!" huudahti hän. "Jos nyt yrität säästää hänen tunteitansa, niin sitä pahempi hänelle jälkeenpäin. Suo hänelle tilaisuutta harkita asiaa."
Hemnalini kohotti päänsä isänsä polvelta, nousi istumaan ja katsoi Dzhogendraa suoraan silmiin. "Minä sanon sinulle peittelemättä, etten usko, ennenkuin kuulen sen häneltä itseltänsä." Samassa hän nousi horjuen jaloillensa. Annada Babu hypähti säikähtyneenä häntä tukemaan ja varjeli hänet kaatumasta.
Hemnalini tarttui Annada Babun käsivarteen, ja viimeksimainittu talutti hänet hänen, omaan huoneeseensa.
"Jätä minut hetkiseksi yksin, taatto; minä menen sitten nukkumaan", sanoi Hemnalini paneutuessaan pitkäkseen.
"Lähetänkö vanhan hoitajattaresi sinua viuhkomaan?" kysyi isä.
"Ei, kiitoksia, tahtoisin mieluummin olla yksin."
Annada Babu vetäytyi viereiseen huoneeseen. Hänen ajatuksensa palautuivat Hemin äitiin, joka oli kuollut tytön ollessa kolmen vuoden ikäinen. Hänen mieleensä muistui hänen antaumuksensa, kärsivällisyytensä ja koskaan ehtymätön hilpeytensä. Hänen sydäntänsä raateli pelko, miten tulisi käymään tyttären, jolle hän oli kaikkina kuluneina vuosina kokenut korvata äitiä ja joka oli kasvanut vainajan ilmetyksi kuvaksi. Hänen henkensä ei välittänyt erottavasta seinästä, ajatuksissaan hän polvistui tytön viereen ja lausui hänelle: "Rakas tyttäreni, minä rukoilen taivasta raivaamaan kaikki esteet sinun tieltäsi ja suomaan sinulle onnea koko iäksesi. Minä rukoilen saavani ennen äitisi luo lähtemistä nähdä sinut tyytyväisenä ja onnellisena varmassa suojassa sen miehen luona, jota rakastat!" Annada Babu kuivasi kostuneet silmänsä nutunliepeeseen.
Dzhogendra ei ollut millonkaan arvioinut naisen älyä suureksi, ja päivän tapahtumat vahvistivat hänen käsitystänsä. Mitäpä voikaan sukupuolelle, joka ei välittänyt selvimmästäkään todistuksesta? Nainen on aivan valmis kieltämään, että kaksi kertaa kaksi on neljä, jos kysymyksessä on hänen persoonallinen onnensa. Jos ymmärrys sanoo hänelle, että musta on mustaa, ja rakkaus väittää mustan olevan valkoista, niin ymmärrys parka joutuu surkeasti häviölle. Kuinka maailma naisista huolimatta yhä pysyy pystyssä, oli Dzhogendralle arvoitus!
Hän huusi Akshaita.
Akshai tulla nyhji huoneeseen. "Sinä olet kuullut kaikki. Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Dzhogendra.
"Miksi sekoitat asiaan minut, poikaseni? Se ei koske minua. Minä olen käyttäytynyt pidättyvästi koko ajan. Ei ollut aivan oikein tehty, että vedit minutkin leikkiin!"
Dzhogendra: "Valituksesi otetaan huomioon myöhemmin. Toistaiseksi en näe muuta neuvoa kuin sen, että taivutamme Rameshin tunnustamaan koko asian Hemnalinille itsellensä."
Akshai: "Oletko mieletön! huuletko, että mies — —?"
Dzhogendra: "Vielä parempi olisi, jos voisimme saada hänet Hemnalinille kirjoittamaan. Se tehtävä sopii sinulle. Mutta työhön on käytävä heti."
Akshai: "Sopiipa katsoa, mitä voin tehdä."
YHDESKOLMATTA LUKU
Ramesh ajoi samana iltana kello yhdeksän aikaan Kamila mukanansa Sealdahin asemalle. Hänen käskystään ajomies suuntasi matkan kiertoteitse Kalitolan katuja pitkin, ja Ramesh kurkisteli uteliaasti, kun vaunut vierivät erään talon ohi. Sen tutussa ulkomuodossa ei voinut havaita minkäänlaista muutosta.
Hän huokasi niin syvään, että Kamila säpsähti hereille horroksestansa ja kysyi, mikä häntä vaivasi. "Ei mikään", vastasi Ramesh ja painui jälleen nojaavaan asentoonsa pysyen siinä matkan perille saakka. Toisessa nurkassa istuva Kamila vaipui kohta jälleen uneen. Ramesh ei voinut vastustaa hänen pelkkään olemassaoloonsa kohdistuvaa hetkellistä vihankaunan virikettä.
He saapuivat asemalle hyvissä ajoin ja olivat pian sijoittuneet siihen toisen luokan osastoon, jonka Ramesh oli matkaa varten tilannut. Ramesh järjesti kuntoon Kamilan vuoteen toiselle alasijalle, pienensi lampun liekkiä, sulki uutimen ja sanoi: "Sinun makuullemenoaikasi on jo ohi; on parasta, ettet enää viivyttele."
"Enkö saa istua ja katsella, kunnes juna lähtee? Minä menen sitten kohta nukkumaan." Ramesh suostui, ja Kamila veti hunnun kasvoillensa ja asettui ikkunan pieleen katselemaan ihmisvilinää Rameshin istuessa taempana hajamielisesti silmäillen ulos. Juna oli juuri alkanut liikkua, kun hänen katseensa sattui erääseen myöhästyneeseen matkustajaan, joka hyppäsi vaunun tasanteelle ja jonka piirteet tuntuivat hänestä tutuilta.
Samassa Kamila alkoi ääneen nauraa. Ramesh kumartui katsomaan ja näki myöhään saapuneen henkilön rimpuilevan erään asema virkailijan käsissä, joka yritti häntä estää pääsemästä mukaan. Miehen onnistui kuitenkin jäädä junaan; virkailijan käteen jäi vain hänen kaulahuivinsa. Kun myöhästynyt kumartui ikkunasta sitä ottamaan, Ramesh tunsi hänet — Akshaiksi.
Kamila ei voinut pitkään aikaan lakata nauramasta näkemällensä kahakalle.
"Kello on puoli yksitoista ja juna liikkeessä; sinun on parasta mennä nyt nukkumaan", virkkoi Ramesh.
Tyttö meni kuuliaisena vuoteeseensa, mutta ennen uneenvaipumista häntä yhä vielä tavan takaa kovin nauratti.
Ramesh sitävastoin ei voinut käsittää asiaa leikin kannalta. Hän tiesi, ettei Akshai ollut sisämaasta kotoisin; hänen sukunsa oli asunut Kalkuttassa useiden miespolvien ajan. Miksi olikaan hänellä niinmuodoin ollut sellainen epätoivoinen hätä päästä juuri tähän junaan? Ainoa mahdollinen selitys oli se, että hän, Ramesh, ja Kamila olivat alinomaisen silmälläpidon alaisina.
Se ajatus, että Akshai voisi toimittaa tiedusteluja hänen kotikylässänsä, tuntui Rameshista hirvittävältä: hänen maineensa joutuisi riitelevien puolueiden kiistakapulaksi, ja koko asia ilmenisi sanomattoman likaisena.
Hän voi hyvin kuvitella, millainen häpeänhälinä kylässä syntyisi. Kalkuttan laisessa suuressa kaupungissa voi aina löytää syvänteitä, mihin sukeltaa, maakylän matala vesi sitävastoin joutuu pienimmästäkin sysäyksestä ankaraan liikkeeseen. Mitä enemmän Ramesh asiaa ajatteli, sitä enemmän tämä mahdollisuus häntä kauhistutti.
Junan pysähtyessä Barrakpurissa Ramesh kurkisti ulos, mutta ei nähnyt Akshain astuvan pois junasta. Naihatiin jäi paljon matkustajia, mutta Akshai ei ollut niiden joukossa. Bogulassa Ramesh taasen kurkisti ikkunasta, mutta jälleen suotta. Oli ylen epätodennäköistä, että Akshai astuisi junasta millään muulla asemalla.
Vaikka Ramesh oli väsynyt, pääsi hän vasta myöhään uneen. Varhain aamulla juna saapui Goalundoon, niiden matkustajien pääteasemalle, jotka pyrkivät Itä-Bengaliin, ja Ramesh näki Akshain kiiruhtavan kohti jokialuksia, pää ja kasvot huivin peitossa, matkalaukku kädessään. Aluksen, joka kulki Rameshin kylän ohi, oli määrä lähteä vasta parin tunnin kuluttua, mutta laiturissa lepäsi toinenkin, täydessä höyryssä ja kärsimättömästi viheltäen. "Mihin tämä lähtee?" kysyi Ramesh.
"Länteen", kuului vastaus.
"Kuinka kauas?"
"Benaresiin, jos virrassa vettä riittää."
Ramesh sijoitti Kamilan heti erääseen hyttiin ja kiiruhti jälleen maihin hankkiakseen muonavaroja matkaa varten. Akshai oli sillävälin astunut ennen kaikkia muita matkustajia toisen aluksen kannelle asettuen sellaiseen kohtaan, josta saattoi nähdä koko väenpaljouden. Tämän aluksen matkustajat eivät pitäneet mitään erikoista kiirettä, koska lähtö oli vielä tuntien päässä. He kuluttivat odotusaikaa peseytyen ja uiden, keittivätpä jotkut itselleen ruokaakin rannalla.
Akshai otaksui Rameshin ja Kamilan menneen johonkin läheiseen ravintolaan aamiaiselle, mutta kun Goalundo oli hänelle outo, piti hän varmempana jäädä laivaan.
Vihdoin annettiin lähtömerkki, mutta Rameshista ei näkynyt vielä jälkeäkään. Matkustajat alkoivat virrata laivaan pitkin notkuvaa lankkua, joka oli siltana. Vihellyksen käydessä kiihkeämmäksi kiiruhtivat myöhästyneetkin laivaan, mutta Rameshia ei näkynyt nytkään uusien tulokasten enempää kuin jo laivalla olevienkaan joukossa.
Kaikki olivat laivassa, lankku oli vedetty pois ja kapteeni oli käskenyt nostaa ankkurin, kun Akshai vihdoin huudahti: "Minä tahtoisin päästä takaisin maihin!" Mutta kukaan ei hänestä välittänyt. Alus oli aivan likellä rantaa, joten hän voi hyppäämällä saavuttaa terra firman.
Rannalla ei Rameshista näkynyt jälkeäkään. Kalkuttaan menevä aamujuna oli vast'ikään lähtenyt, ja Akshai johtui päättelemään, että Ramesh oli hänet havainnut, ei ollutkaan lähtenyt kotipuoleensa, vaan oli palannut aamujunassa Kalkuttaan. Kalkuttan kokoiselta paikkakunnalta olisi ylen vaikea löytää piiloutunutta.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Akshai vietti koko pitkän päivän Goalundossa ja lähti illalla postijunassa takaisin Kalkuttaan. Saavuttuaan perille varhain seuraavana aamuna hän meni ensi töikseen Dardzhparassa sijaitsevalle Rameshin asunnolle, mutta havaitsi oven olevan lukossa ja sai tietää, ettei siellä ollut kukaan käynyt.
Sitten hän lähti Kalitolaan, mutta sielläkään ei huoneissa ollut asujaimia. Niinpä hän siirtyi viereiseen taloon, Annada Babun luo, ja ilmoitti Dzhogendralle: "Hän on tiessään! Minä en saanut häntä käsiini."
"Mitä tarkoitat?" huudahti Dzhogendra.
Akshai kertoi yksityiskohtaisesti kokemuksensa. Dzhogendran Rameshiin kohdistuva epäluulo muuttui ehdottomaksi varmuudeksi, kun hän kuuli miehen paenneen Kamilan keralla heti Akshain havaittuansa. "Mutta", virkkoi hän, "tämäkään todistus ei meitä auta. Kysymyksessä ei ole vain Hemnalini; isä puhuu vielä yhtä mielettömiä, sanoo luottavansa yhä Rameshiin, kunnes saa kuulla kaikki hänen omasta suustansa. Asiat ovat kehittyneet niin pitkälle, että jos Ramesh tänään saapuisi ja sanoisi: 'Minä en voi vielä teille mitään ilmaista', niin isä suostuisi empimättä siihen, että hän nai Hemnalinin. Miten onkaan sellaisia ihmisiä käsiteltävä? Isä ei voi sietää, että Hemnalini mitenkään kärsii. Jos Hemnalini menee tänään hänen luoksensa ja vikisee tahtovansa mennä Rameshille, vaikka hänellä olisikin toinen vaimo, niin uskon varmaan, että hän suostuu. Meidän on jollakin tavoin puristettava Rameshista täysi tunnustus ja mitä pikemmin, sitä parempi. Älkäämme joutuko epätoivoon. Minä kävisin asiaan käsiksi itse, mutta en tiedä, miten siinä on meneteltävä, ja joutuisin luultavasti vain ankaraan riitaan Rameshin kanssa. Mutta nyt otaksun, että haluat peseytyä ja juoda hieman teetä."
Akshai toimitti pesunsa ja istuutui sitten juomaan teetä aivojen ankarasti työskennellessä. Hänen mietteensä keskeytti Annada Babu, joka astui sisään tytärtänsä taluttaen. Nähdessään Akshain Hemnalini pyörähti ja lähti huoneesta.
"Tämä on liikaa!" kiivastui Dzhogendra. "Kuulehan, taatto, sinä et saa rohkaista häntä tuollaiseen epäkohteliaisuuteen. Sinun pitäisi pakottaa hänet palaamaan." Samassa hän huusi: "Hem, Hem!" Mutta Hemnalini oli jo yläkerrassa.
Nyt puuttui asiaan Akshai. "Luulenpa, että teet minut mahdottomaksi,
Dzhgen. Olisi paljon parempi, ellet virkkaisi hänelle mitään minusta.
Anna ajan tehdä tehtävänsä! Jos nyt yrität häntä pakottaa, niin
aiheutat korjaamattoman onnettomuuden."
Akshai tyhjensi kupposensa ja lähti. Tämän nuoren miehen kärsivällisyys oli ehtymätön. Kun merkit olivat epäsuotuisat, niin hän tiesi, ettei voinut tehdä mitään parempaa kuin istuutua odottamaan. Hänen mielenlaatunsa oli erittäin tasainen. Joutuessaan loukkauksen esineeksi hän ei paneutunut kopean näköiseksi eikä kääntynyt vihoissaan pois. Hän ei ollut suinkaan herkkätunteinen: ylenkatse ja torjuminen eivät häntä lainkaan liikuttaneet. Toverit voivat kohdella häntä mitä kopeimmin hänen silti silmäänsäkään räpähdyttämättä.
Hänen lähdettyänsä Annada Babu kohta haki Hemnalinin takaisin. Tytön poskista oli hävinnyt puna, ja silmien alla oli tummat renkaat. Huoneeseen astuessaan hän ei kohottanut katsettansa, sillä hän ei voinut katsoa Dzhogendraa silmiin. Hän tiesi veljen olevan kiukuissaan hänelle ja Rameshille, tiesi hänen jo langettaneen ankaran tuomion heistä kumpaisestakin ja varoi sen vuoksi hänen katsettansa.
Vaikka rakkaus olikin pitänyt yllä Hemnalinin luottamusta Rameshiin, ei järjen ääni kumminkaan ollut täysin vaimennettavissa. Pari päivää aikaisemmin hän oli Dzhogendralle julistanut luottavansa Rameshiin, mutta unettomien öiden yksinäisyydessä hänen uskonsa oli heikontunut.
Hän ei tosiaankaan keksinyt mitään todennäköistä selitystä Rameshin merkilliseen käyttäytymiseen. Hän yritti parhaansa mukaan torjua epäluuloa uskonsa varustuksesta, mutta epäilykset pommittivat ankarasti linnan takaporttia. Kuin äiti, joka kokee suojata lastansa painamalla sitä rintaansa vasten, painoi hän sydämellensä Rameshiin kohdistuvaa luottamusta tuomitsevien seikkojen käydessä häntä ahdistamaan. Mutta riittäisivätkö hänen voimansa yhä vielä hyökkäystä vastustamaan?
Annada Babu oli jälleen nukkunut viereisessä huoneessa ja tiesi, kuinka levottoman yön Hemnalini oli viettänyt. Hän oli käynyt useita kertoja huoneessa ja havainnut Hemnalinin valvovan. Huolestuneisiin kysymyksiinsä hän oli saanut vastaukseksi: "Miksi et itse nuku, taatto? Minä olen jo väsynyt ja nukun aivan pian."
Hemnalini nousi varhain ja meni katolle. Rameshin asunnossa olivat kaikki ovet ja ikkunat suljetut. Aurinko nousi verkalleen idänpuolisten kattojen yli, mutta Hemnalinista vastasyntynyt päivä tuntui niin ikävältä ja ilottomalta, että hän vaipui erääseen kattotasanteen kulmaukseen, peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun. Päivä tulisi kulumaan mielitietyn saapumatta. Juhlaisana ehtoonakaan ei voisi toivoa hänen tulevan eikä olisi edes sitä tyhjää lohdutusta, että tietäisi hänen olevan läheisyydessä.
Hänet säpsähdytti unelmista hereille isän ääni: "Hem, Hem!" Hän kuivasi nopeasti kyynelet ja vastasi: "Täällä, isä."
"Minä olen noussut myöhään tänä aamuna", virkkoi Annada Babu katolle ehdittyään ja silitteli hellästi tyttärensä olkapäätä.
Tyttäreen kohdistuva huolestuminen oli häirinnyt hänen lepoansa, ja hän oli vaipunut uneen vasta aamupuolella. Kasvoihin paistava aurinko oli hänet jälleen herättänyt, ja hän oli nopeasti pukeuduttuansa lähtenyt tytärtänsä katsomaan. Mutta huone oli tyhjä, ja se ajatus, että Hemnalini yhä etsi yksinäisyyttä, tuotti hänelle uutta tuskaa.
"Tulehan alas aamiaiselle, kultaseni", kehoitti hän.
Hemnalini ajatteli säikähtäen, että joutuisi istumaan teepöydässä Dzhogendraa vastapäätä, mutta tiesi, että jokainen tavallisesta elämänjärjestyksestä poikkeaminen huolestuttaisi isää; sitäpaitsi hänellä oli tapana aina täyttää isän kupponen, joten hän ei halunnut nytkään laiminlyödä tätä vähäistä huomaavaisuutta.
Ehdittyään ovelle hän kuuli Dzhogendran juttelevan jonkin toisen henkilön kanssa, ja hänen sydäntänsä vavahdutti ajatus, että siellä voisi, olla Ramesh, koska ei ollut todennäköistä, että kukaan muu tulisi niin aikaisin. Hän astui huoneeseen, koko ruumis väristen, ja näki — Akshain! Se oli liikaa: hän kääntyi ja pakeni. Kun isä sitten oli hakenut hänet takaisin, niin hän istui isän viereen ja keskitti koko tarkkaavaisuutensa hänen teekupposeensa.
Dzhogendraa hänen käyttäytymisensä ankarasti närkästytti. Hänestä tuntui sietämättömältä, että Hem pani Rameshin uskottomuuden siinä määrin pahaksensa. Hänen harmistumistansa kiihti se, että isänsä otti osaa sisaren suruun ja että sisar käytti rakkauttansa kilpenä maailmaa vastaan. "Me olemme hänen mielestään kaikin rikoksentekijöitä!" mietti Dzhogendra. "Kun häneen kohdistuva rakkautemme saa meidät tekemään velvollisuutemme ja toimimaan hänen todellisen onnensa hyväksi, niin emme saa yhtään kiitoksen sanaa, vaan esiinnymmepä hänen silmissään väärintekijöinäkin. Isä ei kykene ollenkaan tilannetta vallitsemaan; asiain nykyisellä kannalla ollen hänen ei pitäisi yrittää lohdutella, vaan olisi turvauduttava ratkaisevaan leikkaukseen. Peläten tuottavansa hänelle tuskaa isä vain yhä torjuu hänen luotansa epämieluista totuutta."
"Tiedätkö, taatto, mitä on tapahtunut?" kysyi Dzhogendra ääneen.
"En, mitä sitten?" tiedusteli Annada Babu jännittyneenä.
"Ramesh lähti toissa iltana Goalundon junassa kotiinsa vieden vaimonsa mukanaan. Havaitessaan Akshain olevan junassa hän muutti suunnitelmaansa ja palasi Kalkuttaan."
Hemnalinin käsi vapisi, ja teen kaataminen epäonnistui. Hän istuutui nopeasti tuolillensa.
Dzhogendra loi häneen syrjäsilmäyksen. "Minä en voi käsittää, mitä syytä hänellä oli paeta, koska hän oli jo aikaisemmin nähnyt, että Akshai tietää kaikki. Hänen aikaisempi käytöksensä oli jo kyllin viheliäinen, mutta kerrassaan inhoittavaa on mielestäni se, että mies vielä säikähtää ja pakenee kuin varas. En tiedä, mitä Hem asiasta ajattelee, mutta minä pidän hänen pakoansa riittävänä syyllisyyden todistuksena."
Hemnalini nousi seisaalleen, koko ruumis vapisten. "Minä en tarvitse sinun todistuksiasi", sanoi hän veljellensä, "sinä voit hänet tuomita, jos tahdot, mutta minä en ole hänen tuomitsijansa."
Dzhogendra: "Eikö se mies, jonka oli määrä saada sinut vaimoksensa, ollenkaan liikuta meitä?"
Hemnalini: "Minä en puhu naimisiinmenosta. Kumoa sinä kihlaus, jos hyväksi näet, mutta älä yritä saada minua horjumaan."
Nyyhkytyksen puuska tukahdutti hänen puheensa; Annada Babu nousi ja painoi hänen kyyneleiset kasvonsa poveansa vasten.
"Tule, kultaseni, mennään yläkertaan." Enempää ei hänkään kyennyt sanomaan.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Höyryalus, johon Ramesh ja Kamila olivat sijoittuneet, lähti Goalundosta oikeaan aikaan. Ketään muita ensimmäisen tai toisen luokan matkustajia ei ollut, ja Ramesh otti haltuunsa erään hytin sijoittaen sinne heidän tavaransa.
Kamila nautti aamujuomakseen maitoa ja istuutui sitten avoimelle hytinovelle ihailemaan alativaihtuvaa virran näkymöä.
"Tiedätkö, minne olemme menossa, Kamila?" kysyi Ramesh.
"Kotiin", vastasi Kamila.
Ramesh: "Sinähän et halua sinne lähteä, ja niinpä emme lähdekään."
Kamila: "Luovuitko siitä ajatuksesta minun tähteni?"
Ramesh: "Luovuin."
"Miksi teitkään niin?" kysyi Kamila nyreissään. "Sinun ei olisi tarvinnut välittää satunnaisesta sanastani. Sinä loukkaannut kovin helposti."
Ramesh hymyili. "Minä en ole ollenkaan loukkaantunut. Minun ei tee itsenikään mieli lähteä kotiin."
"Mihin me siis matkustamme?" tiedusteli Kamila jännittyneenä.
Ramesh: "Me matkustamme länteen." Kamilan silmät suurenivat, kun hän tuon kuuli. Millainen merkityksen runsaus onkaan sanassa "länsi" niille, jotka ovat tottuneet kotona kyyhöttämään! Pyhiä lippaita, voimistuttavaa ilmaa, uusia paikkakuntia, uusia nähtävyyksiä, vanhojen kuninkaiden ja keisarien jättämiä muistomerkkejä, ihmeellisiä temppeleitä, satuja ja sankari-ajan tarinoita!
"Mihin paikkoihin me matkustamme?" kysyi Kamila iloisen kiihtymyksen valtaamana.
"En ole vielä päättänyt. Me sivuutamme Monghirin, Patnan, Dinapurin, Buksarin, Ghazipurin ja Benaresin, ja jossakin näistä paikoista meidän täytyy astua maihin." Toiset noista nimistä olivat Kamilalle tutut, toiset eivät, mutta hänen mielikuvituksensa loimahti heleään lieskaan Rameshin niitä luetellessa.
"Sepä hauskaa!" huudahti hän käsiänsä taputtaen.
"Hauskuus tulee myöhemmin", virkkoi Ramesh. "Sitä ennen meidän on pidettävä huolta siitä, että saamme jotakin syödäksemme. Et kai halua käydä laivamiesten kanssa aterioimaan!"
"Taivas varjelkoon! Enpä suinkaan!" huudahti Kamila kauhistunein ilmein.
Ramesh: "Mitä siis teemmekään?"
Kamila: "Minä keitän."
Ramesh: "Osaatko sinä keittää?"
Kamila alkoi nauraa: "Mitä minusta ajatteletkaan? Osaanko keittää? Millaisena pikku houkkiona minua pidätkään! Minähän pidin enon luona huolen kaikesta keittämisestä."
Ramesh ryhtyi puolustautumaan. "Minun ei olisi pitänyt kysyä siten. Mutta nyt olisi parasta hankkia tarvittavat tavarat." Hän lähti ja palasi aivan pian tuoden rautaisen keittolieden. Eikä siinä kyllin. Laivalla oli eräs Umesh-niminen nuorukainen kajastha- eli kirjoittajakastia, jota korkeampi Bengalissa on ainoastaan bramaanien kasti; Ramesh otti hänet Kamilan keittiöapulaiseksi lupaamalla määrätyn päivärahan ja vapaan matkan Benaresiin.
"Mitä saammekaan aamiaiseksi, Kamila?" kysyi hän sitten.
"Mitä voit erinomaista odottaa, kun tuot minulle vain riisiä ja palkohedelmiä? Tänään syömme kedzhri-aamiaisen."
Kamilan ohjeiden mukaan Ramesh hankki laivamiehiltä hieman mausteita. "Mitä luulet minun nyt näillä tekevän?" kysyi Kamila, jota toisen keittotaidollinen tietämättömyys kovin huvitti. "Enhän voi niitä hienontaa, ellei minulla ole huhmaria ja survinta! Oletpa tosiaankin mainio!"
Ramesh piti saadun nuhteen hyvänänsä ja riensi hakemaan vaadittuja kojeita. Hän ei tosin löytänyt juuri sitä, mitä tahtoi, mutta hänen onnistui sentään saada laivamiehiltä lainaksi malminen petkel ja huhmarintapainen. Sellaisiin välineisiin Kamila ei ollut tottunut, mutta hänen täytyi niihin tyytyä. Ramesh ehdotteli mausteiden hienontamista jätettäväksi jonkun toisen tehtäväksi, mutta Kamila ei ottanut ehdotusta kuulevaan korvaansa, vaan ryhtyi itse innokkaasti työhön. Outojen kojeiden kanssa taisteleminen huvitti häntä tavattomasti; hän vain nauroi, kun maustejyväset sinkoilivat joka suuntaan. Hilpeys tarttui Rameshiinkin: hän nauroi toisen keralla.
Mausteiden hienontamisesta aiheutuneen välikohtauksen jälkeen Kamila sonnusti hameensa ja erotti itsellensä erään kulmauksen keittiöksi. Iso saviruukku, jonka he olivat tuoneet Kalkuttasta mukanansa säilyttäen siinä makeisia, kelpasi keittoastiaksi. Asetettuansa sen liedelle Kamila kehoitti Rameshia kylpemään luvaten sillä aikaa valmistaa aamiaisen. Ramesh teki työtä käskettyä, ja hänen palattuansa ruoka tosiaankin oli valmis. Lähin pulma oli siinä, ettei ollut tietoa lautasista.
Ramesh rohkeni ehdottaa, että he lainaisivat jonkin kulhon muhamettilaisilta laivamiehiltä, mutta Kamilaa ajatus kauhistutti, vaikka Ramesh kaikessa hiljaisuudessa tunnusti, ettei hän niin menetellen loukkaisi ensimmäistä kertaa hindulaisia puhtaussääntöjä.
"Tehtyä et voi saada tekemättömäksi", selitti Kamila, "mutta älä menettele enää milloinkaan siten. Minä en voi sitä sietää." Samassa hän otti keittoastian lattean kannen, puhdisti sen perinpohjin ja asetti hänen eteensä. "Tänään sinun täytyy käyttää tätä; hankitaan tuonnempana jotakin parempaa, jos käy päinsä."
Ramesh nouti vettä, huuhteli puhtaaksi kappaleen laivan kantta ja istuutui aterioimaan mielissään siitä, että oli noudattanut säädettyjä seremonioita.
Hän oli tuskin ehtinyt nauttia pari suupalaa, kun jo huudahti:
"Kuulehan, sinä olet mainio keittäjä!"
"Älä huoli tehdä pilkkaa!" torjui Kamila hämmentyneenä.
"Minä en tee pilkkaa; saat itse nähdä, kun tulee vuorosi." Ramesh oli aivan pian tyhjentänyt lautasensa ja vaati lisää. Kamila antoi hänelle tällä kertaa melkoista enemmän.
"Mitä teetkään?" huudahti Ramesh. "Jääkö sinulle itsellesi riittämään asti?"
"Jää kyllä; täällä on miten paljon hyvänsä." Kamila oli kovin iloissaan, kun näki, kuinka hyvältä ruoka Rameshista maistui.
"Mistä sinä nyt saat lautasen?" kysyi Ramesh sitten.
"Kannesta tietenkin", vastasi Kamila, vilpittömästi uskoen, että saisi aviovaimona käyttää miehensä lautasta.
"Ei, sitä et saa tehdä!" huudahti Ramesh kauhistuneena,
"Miksi ei?" kysyi Kamila ihmeissään.
"Ei, se ei käy päinsä."
"Käypä tietenkin; minä tiedän, mitä teen. Mutta mistä syöt sinä, Umesh?"
"Tuolla alhaalla on sokerileipuri, jolta voin saada pari sal-lehteä lautasekseni", vastasi Umesh.
"Jos aiot käyttää tuota kantta", huomautti Ramesh vieläkin, "niin annahan minun ainakin se kunnollisesti huuhdella."
"Mitä joutavia!" vastasi Kamila torjuen hänen auliutensa.
Vähän ajan kuluttua hän huudahti: "Sinä et olekaan tuonut betelpähkinöitä, joten en voi valmistaa sinulle mitään pureksittavaa."
"Alhaalla on mies, joka myy niitä", huomautti Ramesh, ja niin tulivat vaatimattomat tarpeet pian tyydytetyiksi. Mutta Rameshin mieltä askarruttivat levottomuutta herättävät ajatukset. "Miten ihmeessä saankaan hänen päästänsä lähtemään sen ajatuksen, että me olemme mies ja vaimo?" kysyi hän itseltänsä.
Kamila oli aivan valmis omaksumaan emännän tehtävät odottamatta mitään enempää apua tai opetusta toisilta, sillä hänen elämänsä enon luona oli ollut alinomaista keittämistä, lasten vaalimista ja siivousta. Hänen siisteytensä, taitavuutensa ja raikas hilpeytensä ihastuttivat Rameshia, mutta samalla häntä ahdistivat kiduttavat kysymykset: Millaiseksi tulisikaan heidän suhteensa muodostumaan? Mahdotonta oli pitää hänet luonansa ja yhtä mahdottomalta tuntui lähettää häntä poiskin. Miten olikaan vedettävä rajaviiva heidän jokapäiväisessä seurustelussaan? Jos Hemnalini olisi mukana, olisi kaikki aivan yksinkertaista! Mutta se oli mahdotonta, ja mitään muuta pelastuskeinoa ei näissä vaikeuksissa näyttänyt olevan. Vihdoin Ramesh päätti lopettaa salaamisen: Kamilan piti saada tietää koko totuus.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Varhain iltapäivällä alus iskeytyi hiekkasärkkään. Sitä yritettiin irroittaa, mutta turhaan: se oli vielä illallakin karilla. Korkeasta tulvavetten uurtelemasta rantatörmästä painui tasaisesti kohti vesirajaa leveä hietikko, joka oli täynnä vesilintujen jalanjälkiä.
Kylän tytöt, jotka olivat suurin parvin saapuneet virran rantaan täyttämään ruukkunsa vielä kerran ennen pimeän tuloa, loivat alukseen uteliaita silmäyksiä, toiset arastellen harsojensa lomitse, rohkeammat sellaisesta varovaisuudesta välittämättä.
Rantatörmällä hyppi ja kirkui joukko poikaviikareita pilkaten voimatonta Leviathania, joka tavallisesti höyrysi heidän ohitsensa kopeasti, nokka pystyssä.
Aurinko painui hieta-aavikon taakse. Ramesh nojasi laivanpartaaseen katsellen virran yli lännen taivasta, jota laskevan auringon viimeiset säteet valaisivat, kun Kamila astui keittiökulmauksestansa, pysähtyi hytin ovelle ja yskähti herättääkseen Rameshin huomiota. Kun Ramesh ei kääntänyt päätänsä, hän otti avainkimppunsa ja kolisteli sillä ovea. Hänen täytyi kolistella kovasti, ennenkuin Ramesh kääntyi, näki hänet ja asteli hänen luoksensa toiselle puolelle laivankantta.
"Tuollako tavalla sinä minua kutsut?" kysyi Ramesh.
"Ei johtunut mieleeni mitään muuta keinoa."
"Miksi sitten luulet vanhempieni antaneen minulle nimen, ellei sitä varten, että sitä käytettäisiin? Miksi et huuda 'Ramesh'! jos minulta jotakin tahdot?"
Jälleen huonoa pilaa! Eihän hindulainen vaimo milloinkaan puhuttele miestään nimeltä! Kamilan kasvojen puna kilpaili iltaruskon kanssa. "Minä en tiedä, mitä tarkoitat!" huudahti hän kääntäen päänsä toisaanne. "Illallinen on muuten valmiina; on parasta, että syöt sen heti, kun et ole saanut mitään kunnollista aamiaiseksi."
Raikas tuulenhenki oli kiihtänyt Rameshin ruokahalua, mutta hän ei maininnut asiasta mitään Kamilalle, koska pelkäsi hänen arvioivan rajoitetut varansa liian suuriksi. Kamilan omasta aloitteestaan ilmoittaessa illallisen olevan valmiina Rameshin ilo ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertainen tunne. Se ajatus, että pääsisi tyydyttämään ruumiillista nälkäänsä, tosin aiheutti välitöntä ennakkomielihyvää, mutta lisäksi tuli se ilahduttava tietoisuus, että joku oli häntä ajatellut ja että ystävällinen olento oli puuhaillut; hänen hyväksensä. Viimeksimainitun tekijän olemassaoloa hän ei voinut itseltänsä salata, mutta samalla hänen täytyi tunnustaa se epämieluisa totuus, että tämä hänen hyvinvoinnistansa huolehtiminen, miten suuressa arvossa hän sitä pitikin, perustui harhaluuloon. Niinpä hän astuikin hyttiin huoaten ja alakuloisen näköisenä.
Hänen ilmeensä ei jäänyt Kamilalta havaitsematta. "Sinunpa ei näytäkään tekevän mieli illallista", sanoi hän ihmeissään. "Minä ajattelin, että olet nälissäsi. Olen pahoillani, jos ajoin sinut sisään vastoin tahtoasi."
Ramesh paneutui heti hilpeäksi. "Et sinä minua sisään ajanut, sen teki oma ruokahaluni. Jos vieläkin helistät avaimiasi niin äänekkäästi herättääksesi huomiotani, niin saat piankin nähdä ahmatin hyökkäävän aterialle."
"Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten ympärillensä silmäillen, "enhän näe tässä mitään syötävää. Olen nälkäinen aivan riittämään asti, mutta tällaista minä kumminkaan en kykene sulattamaan!" Samassa hän viittasi vuodevaatteisiin ja hytinsisustukseen. "Sellaiseen muonaan minä en ole tottunut."
Kamila helähti nauramaan. Puuskan ohimentyä hän sanoi: "Merkillistä, ettet nyt voi yhtään odottaa! Auringonlaskua katsellessasi et näyttänyt tietävän mitään nälästä enempää kuin janostakaan. Ruokahalusi luullakseni heräsi aivan äkkiä, kun sinua kutsuin. Hyvä, odotahan hetkinen, niin tuon iltaruokasi."
"Kehoitanpa sinua liikkumaan ketterästi; saat syyttää itseäsi, jos sänkyvaatteet ovat sill'aikaa hävinneet."
Leikkipuhe ei näyttänyt toistumisesta ollenkaan kärsivän: Kamila joutui jälleen ankaran naurunpuuskan valtoihin. Hänen hopeinen äänensä kaikui vielä hytissä, kun hän oli lähtenyt illallista hakemaan. Hänen käännyttyään menemään Rameshin teeskennelty hilpeys hävisi heti, ja äskeinen synkeys astui sen sijaan.
Kamila tuli pian takaisin, mukanansa sal-lehdillä peitetty kulho. Hän laski sen vuoteeseen ja pyyhki lattian puhtaaksi hameensa helmalla.
"Mitä teetkään?" huudahti Ramesh.
"Se ei haittaa, minähän joka tapauksessa kohta vaihdan vaatteet." Samassa hän otti pois lehdet ja tarjosi Rameshille maukkaita ohukaisia ja vihanneksia.
"Mitä ihmettä!" huudahti Ramesh. "Mistä saitkaan ohukaisia?"
Kamila ei halunnut heti ilmaista salaisuuttansa. "Koeta arvata!" kehoitti hän salaperäisen näköisenä.
Ramesh kävi käsiksi ohukaisiin samalla esittäen niiden alkuperää koskevia haaveellisia arvailuja. Kun hän vihdoin arveli Aladdinin, Tuhannen ja yhden yön ihmelamppunuorukaisen, lähettäneen jonkin hengen tuomaan ne tulikuumina Belutsistanista, niin Kamilalta loppui kärsivällisyys, hän kääntyi pois ja uhkasi olla kerrassaan sanomatta, ellei Ramesh lakkaisi typeryyksiä latelemasta.
"Lakkaanhan minä", suostutteli Ramesh. "Sanohan, miten asian laita on. Minä en tosiaankaan voi arvata, mistä olet keskellä virtaa saanut ohukaisia, mutta joka tapauksessa ne ovat erinomaisia." Hän osoittikin havainnollisesti, kuinka paljon voimakkaampi hänen oli ruokahalunsa kuin tiedonjanonsa.
Seikka oli seuraavanlainen. Aluksen ollessa karilla Kamila oli lähettänyt Umeshin lähimpään kylään täydentääkseen jälleen varastojansa. Hänellä oli vielä pari rupiaa niitä taskurahoja, jotka Ramesh oli antanut jättäessään hänet kouluun, ja ne hän nyt uhrasi jauhoihin ja voihin. "Mitä haluat ostaa itsellesi?" kysyi hän Umeshilta.
"Maammoseni, minä näin kylässä maitomyymälässä hyvää hapanta kermaa. Hytissä meillä on banaaneja yllin kyllin, ja jos saisin vähän riisijauhoja, voisin valmistaa itselleni hienon vanukkaan."
Kamila suhtautui myötätuntoisesti nuoren herkkusuun suunnitelmiin.
"Onko sinulla vielä rahaa, Umesh?" kysyi hän.
"Ei yhtään, maammoseni."
Se oli kiperä juttu, sillä Kamila arasteli mennä suoraan pyytämään rahaa Rameshilta. Hieman harkittuansa hän sanoi: "Ellet nyt tänään saakaan vanukastasi, niin onhan meillä ohukaisia. Tule nyt auttamaan minua taikinan valmistuksessa."
"Entä se hapan kerma, maammoseni?"
"Kuulehan, Umesh, odota siksi, kunnes isäntäsi tulee illalliselle, ja sano hänelle sitten, että tarvitset rahoja ostoksiin."
Rameshin parhaillaan aterioidessa ilmaantui Umesh, jäi seisomaan ja kynsi huolestuneena korvallistansa.
Rameshin katsahtaessa häneen hän sopersi: "Tulin kysymään sitä rahaa ostoksia varten, maammoseni."
Rameshille selvisi äkkiä, että henkilö, joka ei halua maksaa, ei saa mitään syödäksensä, ellei hänellä ole hallussaan Aladdinin taikalamppua.
"Sinullahan ei tietenkään ole rahaa, Kamila!"
Kamila tunnusti vaieten puutteensa, ja illallisen jälkeen Ramesh antoi hänelle pienen lippaan huomauttaen: "Sinun olisi parasta toistaiseksi säilyttää rahojasi ja arvoesineitäsi tässä."
Oivaltaen varsin hyvin, että olosuhteiden pakko nyt sälytti Kamilan harteille talouden koko taakan, hän palasi laivankaiteen ääreen katselemaan, kuinka lännen taivaan viimeinenkin valo häipyi olemattomiin.
Umesh valmisti itselleen vanukkaan riisijauhoista, happamasta kermasta ja banaaneista Kamilan istuessa vieressä kysellen hänen elämänsä kohtaloita.
Äitipuolen vallitsemassa kodissa poika oli ollut vihapito, oli paennut ja matkusti nyt Benaresiin, missä asui eräs hänen äitinsä sukulainen.
"Jos sallitte minun jäädä luoksenne, maammoseni, niin ei tee mieleni lähteä minnekään muualle", sanoi hän lopuksi.
Se lapsellinen luottavaisuus, jota poika osoitti puhutellessaan häntä "maammoseksensa", valveutti tytön sydämen syvyydessä äidin vaistot.
"Päätetty asia, Umesh", sanoi hän rohkaisevasti, "sinä lähdet meidän mukaamme."
VIIDESKOLMATTA LUKU
Rantaäyrästä reunustava pensaikko näytti myöhäisen illan kellervän viitan tummalta päärmeeltä. Ankat, jotka olivat päiväkauden oleskelleet ruokapaikoillansa, palasivat sankkenevan pimeän suojassa yösijoillensa hietasärkkien välillä sijaitseviin lammikkoihin. Varikset olivat vetäytyneet yöpuullensa ja painuneet äänettömiksi. Kaikki venheet olivat hakeutuneet rantaan, lukuunottamatta erästä isoa alusta, jota hitaasti hinattiin vastavirtaan ja joka kynti tyyneen kullanvihertävään pintaan tumman juovan.
Ramesh vei ruokotuolin peränpuolelle ja istui siellä kapean kuunsirpin heikossa valossa. Läntisellä taivaalla yön varjot sulkivat syliinsä illan viimeisen kultaisen kajasteen, ja kuutamon loihtuisassa valossa näytti maan kamara sulavan kevyeksi sumuksi. Ramesh kuiskaili itsekseen "Hem, Hem", ja rakastettu nimi kietoutui sanomattoman suloisesti hänen sydämensä ympärille. Pelkkä nimen kuiskaaminen loihti esiin kadotetun rakastetun katseen, joka ikäänkuin sumun halki suuntautui häneen sanomattoman hellänä ja samalla surunvoittoisena. Rameshia puistatti, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
Viimeksikuluneiden kahden vuoden kokemukset siirtyivät näkynä hänen silmiensä ohi. Hän palautti mieleensä ensimmäisen kohtauksen. Eipä hän ollut silloin aavistanut, kuinka kohtalokkaaksi tuo päivä hänelle muodostui! Dzhogendra oli vienyt hänet mukanaan kotiinsa, ja ujo nuorukainen oli kovin hämillänsä nähdessään Hemnalinin istumassa teepöydän päässä. Vähitellen hänen arkuutensa hävisi, ja hän alkoi viihtyä hyvin uudessa seurassa. Lähemmin tutustuttuaan hän kääntyi runolliseksi ja näki Hemnalinissa kaikkien lukemiensa rakkausrunoelmien esineen. Hän alkoi salaa ylpeillä rakastumisestansa ja sääli niitä tovereitansa, joiden täytyi tutkintojansa varten tutkia rakkauslauluja hänen sitävastoin kokiessa rakkautta elävänä todellisuutena.
Siinä muistellessaan hän oivalsi olleensa noina aikoina vain rakkauden esikartanoissa. Vasta kun näkymölle ilmaantui Kamila tehden hänen elämänsä ongelman ratkaisemattomaksi, vasta silloin, ristiaallokossa, hänen rakkautensa sai oikean muotonsa ja muuttui eläväksi todellisuudeksi.
Ramesh antoi pään painua käsien varaan siinä miettiessään. Hänen eteensä levisi elämä, elämä täynnä kyltymätöntä rakkauden kaipausta, sellaisen olennon elämä, joka on kietoutunut paulaan ja suotta ponnistelee siitä vapautuakseen. Eikö hän kykenisi paulaa rikkomaan, jos keräisi voimansa valtavaan yritykseen?
Kohottaessaan päänsä ankaran päättäväisesti hän näki Kamilan, joka seisoi aivan lähellä, kädet toisen ruokotuolin selustalla. Rameshin äkkinäinen liike sai hänet säpsähtämään. "Sinä varmaan nukuit, ja minä sinut herätin!" huudahti hän ja kääntyi katuvaisena menemään, kun Ramesh samassa kutsui hänet takaisin. "Älä ole milläsikään, Kamila, minä en nukkunut. Tulehan tänne istumaan; minä kerron sinulle tarinan."
Toivo saada kuulla tarina ihastutti Kamilaa; hän veti istuimensa aivan lähelle ja sijoittautui siihen. Ramesh oli päättänyt ilmaista hänelle koko totuuden, mutta hänestä tuntui siltä, että isku muodostuisi liian ankaraksi, jos hän tekisi tunnustuksensa ihan valmistelematta. Siksipä hän kehoittikin Kamilaa kuuntelemaan tarinaa.
"Olipa kerran eräs Radzhputien heimo", aloitti hän, "ja se heimo — —"
"Milloin tämä tapahtui?" tiedusteli Kamila.
"Onko siitä jo hyvinkin pitkä aika?"
"On kyllä, hyvin pitkä; sinä et ollut silloin vielä syntynytkään!"
Kamila: "Mutta sinä tietenkin olit! Sinähän oletkin koko vanhus, eikö totta? No, jatkahan!"
Ramesh: "Nämä Radzhputit noudattivat omituista tapaa. Kun joku heistä oli menossa naimisiin, niin hän ei lähtenyt morsiamen luo, vaan lähetti miekkansa. Vihkimismenot toimitettiin miekan ollessa sulhasen sijaisena, ja sitten saapui morsian Radzhputien taloon ja tuli asianmukaisesti naitetuksi."
Kamila: "Sepä tosiaankin oli merkillinen tapa!"
Ramesh: "En minäkään sitä oikein käsitä, mutta eipä asiaa käy muuksi muuttaminen. Se kuuluu tarinaan. Näetkös, nuo Radzhputit katsoivat arvoonsa soveltumattomaksi lähteä henkilökohtaisesti morsiamen taloon. Se kuningas, josta tarina kertoo, kuului samaan heimoon Eräänä päivänä hän — —"
Kamila: "Sinä et ole sanonut, minkä maan kuningas hän oli."
Ramesh: "Hän oli Maduran kuningas; eräänä päivänä hän — —"
"Sanohan ensin hänen nimensä", virkkoi Kamila, joka tahtoi kuulla kaikki oikeassa järjestyksessä eikä halunnut ilman muuta hyväksyä mitään. Jos Ramesh olisi tämän aavistanut, niin hän olisi valmistautunut paremmin. Nyt hän huomasi, että miten halukas Kamila olikin tarinaa kuulemaan, hän ei kumminkaan suostuisi minkään yksityiskohdan poisjättämiseen.
"Hänen nimensä oli Randzhit Singh", jatkoi Ramesh hieman epäröityänsä.
"Randzhit Singh, Maduran kuningas", toisti Kamila; "no jatkahan!"
Ramesh: "Eräänä päivänä kuningas kuuli vaeltavalta laulajalta, että eräällä toisella kuninkaalla, hänen heimolaisellansa, oli erinomaisen kaunis tytär."
Kamila: "Minkä maan kuninkaalla?"
Ramesh: "Voimmehan otaksua, että hän oli Kondzheveramin kuningas."
Kamila: "Miksi sen otaksuisimme? Eikö hän todellisuudessa ollutkaan Kondzheveramin kuningas?"
Ramesh: "Olipa tietenkin! Haluatko tietää hänenkin nimensä? Hänen nimensä oli Amar Singh."
Kamila: "Tytön, hänen erinomaisen kauniin tyttärensä nimeä sinä et ole minulle vielä sanonut."
Ramesh: "Ikävä kyllä en tullut huomanneeksi Hänen nimensä oli — hänen nimensä oli — niin, hänen nimensä oli Tshandra — —"
Kamila: "Merkillistä, miten helposti unohdat asioita. Olithan unohtanut minunkin nimeni!"
Ramesh: "Kun siis Audhin kuningas oli kuullut sen vaeltavalta laulajalta — —"
Kamila: "Mikä se Audhin kuningas on? Sinähän puhuit Maduran kuninkaasta!"
Ramesh: "Et suinkaan luule hänen olleen yhden ainoan valtakunnan kuninkaana! Hän oli sekä Audhin että Maduran kuningas."
Kamila: "Kuningaskunnat kai sijaitsivat vierekkäin?"
Ramesh: "Ihan naapuruksia ne olivat."
Kertomuksen edetessä valpas Kamila keksi lisää ristiriitoja, mutta lopulta Rameshin onnistui ne kaikki hälventää, joten hän voi kutoa seuraavan tarinan:
"Randzhit Singh, Maduran kuningas, toimitti lähettilään Kondzheveramin kuninkaan luo pyytämään hänelle prinsessaa puolisoksi. Amar Singh, Kondzheveramin kuningas, suostui mielellään ehdotukseen.
"Sitten lähti Indradzhit Singh, Randzhit Singhin nuorempi veli, sotajoukkoinensa Amar Singhin valtakuntaan liehuvin lipuin, rumpujen ja torvien ankarasti pauhatessa, ja leiriytyi kuninkaalliseen puistoon. Kondzheveramin kaupunki vietti suuren juhlan iloisen tapahtuman kunniaksi.
"Kuninkaalliset astrologit toimittivat laskelmansa ja määräsivät hyväenteisen päivän hääpäiväksi. Määrätty ajankohta oli pimeän kuukaudenpuoliskon kahdestoista yö, kaksi tuntia puolenyön jälkeen. Sinä yönä olivat kaikki talot köynnöksin kaunistetut ja koko kaupunki oli juhlallisesti valaistu prinsessa Tshandran häitten kunniaksi.
"Prinsessa ei kumminkaan tietänyt, kuka hänen tuleva puolisonsa oli. Prinsessan syntyessä oli viisas Paramananda Svami ilmoittanut hänen isällensä: 'Erään kiertotähden asema ennustaa tyttärellesi onnettomuutta. Kun tulee hänen naimisiinmenoaikansa, älä mainitse hänelle sen miehen nimeä, joka hänen tulee ottaa miehekseen.'
"Määrättyyn aikaan prinsessa vihittiin miekkaan. Indradzhit Singh toi tavanomaiset sulhasen lahjat ja kumarsi veljensä vaimoa. Indradzhit oli veljellensä yhtä uskollinen kuin Lakshmana Ramalle, ei kohottanut katsettansa jalon neidon kasvoihin, jotka harson verhossa punastuivat, vaan kiinnitti sen hänen somiin pieniin jalkoihinsa, jotka olivat kiiltoöljyllä voidellut ja helisevin nilkkarenkain koristetut.
"Häitten jälkeisenä päivänä Indradzhit sijoitti prinsessan jalokivin kaunistettuun ja suojakatoksella varustettuun kantotuoliin ja lähti kulkemaan kotimaahansa. Pelko sydämessään muistellen sitä pahaa kiertotähteä, joka oli uhannut hänen tytärtänsä onnettomuudella, Kondzheveramin kuningas laski oikean kätensä hänen päälaellensa ja antoi hänelle jäähyväissiunauksen. Kuningatar, joka ei kyennyt hillitsemään kyyneliänsä, suuteli tytärtänsä huulille. Temppeleissä tuhannet papit toistelivat loitsuja torjuaksensa kovaa kohtaloa.
"Kondzheveram on kaukana Madurasta, melkein kuukauden matkan päässä. Toisena iltana Radzhputit olivat pystyttäneet telttansa Vetsha-virran rannalle ja valmistautuivat menemään levolle, kun samassa havaittiin soihtuvalkeita läheisessä metsässä. Indradzhit lähetti erään aseistetun miehen ottamaan asiasta selkoa, ja mies toi palatessaan seuraavan tiedon: 'Teidän ylhäisyytenne, valot ovat erään seurueen, joka palaa hääretkeltä samoinkuin mekin. Ne ovat Radzhputeja, meidän omaa heimoamme, ja saattavat aseistetuin seuruein morsianta puolisonsa luo. Tiet ovat epävarmat, ja sen vuoksi he pyytävät teidän korkeuttanne heitä suojelemaan ja saattelemaan osan matkaa!'
"Prinssi vastasi: 'On oikeus ja kohtuus, että apua suodaan sitä anoville. Puolustakaamme heitä niin hyvin kuin voimme.' Sitten molempain seurueiden taisteluvoimat yhtyivät.
"Kolmas yö oli pimeän kuukaudenpuoliskon viimeinen. Heidän edessänsä oli vuorijono, takanansa taaja metsä. Väsyneet sotilaat lepäsivät kohta sikeässä unessa, sirkkojen sirityksen ja vesiputousten kohinan tuudittelemina.
"Yht'äkkiä syntyi sellainen meteli, että kaikki heräsivät unesta. Maduralaisten leirissä laukkasivat ratsut valtoiminaan, sillä joku oli katkaissut niiden kiinnityshihnat. Siellä täällä loimahti palamaan teltta, ja liekit punersivat kuutamotonta taivasta.
"Sotilaat huomasivat heti rosvojen hyökänneen heidän kimppuunsa. Seurasi hurja käsikähmä. Pimeässä oli vaikea erottaa ystävää vihollisesta, ja seurauksena oli auttamaton sekamelska. Sekasorron suojissa hyökkääjät ryöstivät leirin ja pakenivat saaliinensa vuoristoon.
"Taistelun tauottua ei prinsessaa näkynyt missään. Hän oli säikähtyneenä paennut leiristä ja oli liittynyt erääseen pakolaisparveen luullen siihen kuuluvansa.
"Itse asiassa nämä pakolaiset kuuluivat toiseen hääseurueeseen. Sekamelskan vallitessa olivat rosvot vieneet heidän saattamansa morsiamen, mutta nyt he luulivat Tshandra-prinsessaa heidän haltuunsa uskotuksi morsiameksi ja kiiruhtivat mitä pikimmin omaan maahansa.
"Tämä seurue kuului erääseen mitättömään Radzhput-heimon sukuun, joka asui kaukaisella rannikkoseudulla. Prinsessa saatettiin asianmukaisesti päällikön — Tshet Singhin — luo, jolle olisi oikeastaan kuulunut toinen morsian.
"Tshet Singhin äiti lausui tytön tervetulleeksi ja vei hänet kammioonsa, kokoontuneiden sukulaisten kuiskutellessa: 'Näin kaunista morsianta emme ole milloinkaan nähneet!'
"Tshet Singh näki kilvoitelleensa hyvän kilvoituksen ja palvellen kumarsi vaimoansa mielessänsä, kokonaan hänen sulonsa lumoissa. Prinsessa puolestansa tiesi, mikä hyvälle vaimolle sopii. Pitäen Tshet Singhiä laillisena puolisonansa hän päätti omistaa elämänsä hänen palvelukseensa.
"Muutaman päivän kuluessa hälveni heidän keskinäinen arkuutensa, ja kun he sitten juttelivat, niin Tshet Singh havaitsi, että tyttö, jonka hän oli ottanut morsiamenansa taloonsa, ei ollut kukaan muu kuin prinsessa Tshandra!"