Haaksirikko

KUUDESKOLMATTA LUKU

"Entä sitten?" kysyi Kamila jännittyneenä. Hän oli kuunnellut kertomusta henkeänsä pidättäen.

"Minä tiedän vain sen verran, enempää en tiedä. Sano sinä minulle, miten arvelet lopulta käyneen."

Kamila: "Ei, ei, se ei käy päinsä! Sinun pitää kertoa tarina loppuun asti."

"Kunniasanani, Kamila: minä puhun totta! Sitä kirjaa, josta olen tarinan lukenut, on ilmestynyt vasta ensimmäinen nidos, ja minulla ei ole aavistustakaan, milloin seuraava osa tulee julkaistavaksi."

"Oletpa sinä heittiö! Tuo ei ole kaunista!" huudahti Kamila ärtyneenä.

Ramesh: "Kirjan tekijää sinun olisi moitittava. Minä tahdon vain sinulta kysyä: Miten piti Tshet Singhin menetellä Tshandraan nähden?"

Kamila mietti pitkän aikaa katse suunnattuna virralle.

"Minä en tiedä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä; minä en osaa mitään ajatella", virkkoi hän vihdoin.

Ramesh oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Olisiko Tseth Singhin pitänyt kertoa Tshandralle kaikki?"

"Mitä ihmettä puhutkaan! Ellei hän olisi mitään sanonut, olisi syntynyt kamala sekaannus; sehän olisi ollut kerrassaan kauheata! Paljoa parempi on sanoa totuus."

"Paljoa parempi", toisti Ramesh konemaisesti. Jälleen hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: "Kuulehan, Kamila, jos otaksumme — —"

Kamila: "Mitä meidän tulee otaksua?"

Ramesh: "Otaksukaamme, että minä olen Tseth Singh ja sinä olet Tshandra."

Kamila: "Älä juttele minulle tuollaisia! Se ei minua miellytä!"

Ramesh: "Niin, mutta minun täytyy se sanoa. Mikä olisi minun velvollisuuteni siinä tapauksessa ja mikä sinun?"

Kamila ei vastannut. Sensijaan hän äkkiä nousi ja lähti pois. Hän kohtasi Umeshin, joka istui heidän hyttinsä ovella ääneti virralle silmäillen.

"Umesh, oletko milloinkaan nähnyt aavetta?" kysyi hän.

"Olen kyllä, maammoseni."

"Millainen aave se oli? Kerrohan minulle siitä!" Hän otti ruokotuolin ja istuutui pojan viereen. Yksin jäätyänsä Ramesh päätti mieluummin olla kutsumatta takaisin Kamilaa, joka näytti tosiaankin käyneen apeamieliseksi. Kuun pienoinen sirppi katosi bambutiheikön taakse. Aluksen kannelta oli sammutettu valot, ja ihmiset olivat vetäytyneet kannen alle syömään ja nukkumaan. Ketään muita hyttimatkustajia ei ollut, ja useimmat kolmannen luokan matkustajat olivat kahlanneet maihin keittääkseen siellä illallisensa. Maissa näkyi siellä täällä tiheikön lomitse tuikkavia kylätien tulia. Keskivirran väkevä juoksu tempoi ankkuriköyttä, ja silloin tällöin vavahdutteli suuren kymen tykytys koko alusta.

Tässä oudossa ympäristössä, taivaan valtaisan kumon alla Ramesh yritti parhaansa mukaan ratkaista omantunnon hänelle asettamaa ongelmaa. Oli selvää, että hänen täytyi luopua joko Kamilasta tahi Hemnalinista; ei ollut olemassa minkäänlaisia sovittelumahdollisuuksia, joiden nojalla hän olisi voinut säilyttää molemmat. Selvää oli myös, mihin suuntaan velvollisuus viittasi. Hemnalinilla oli vielä muita mahdollisuuksia; hän voi häätää Rameshin sydämestänsä ja ojentaa kätensä jollekin toiselle kosijalle, mutta Kamilan hylkääminen merkitsi hänen ajamista armottomaan maailmaan. Mutta sittenkään — niin itsekäs olento on ihminen — Ramesh ei saanut mitään lohdutusta siitä ajatuksesta, että Hemnalini saattoi hänet unohtaa, että hänellä oli muita mahdollisuuksia ja ettei hänen ainoa autuutensa sisältynyt häneen, Rameshiin. Päinvastoin: tuo ajatus vain äidytti hänen kaipaustansa. Neito näytti väikkyvän hänen edessänsä, melkein saavutettavissa, niin että hänestä tuntui siltä, kuin olisi tarvinnut vain kätensä ojentaa hänet saavuttaakseen.

Ramesh oli antanut päänsä painua käsien varaan siinä miettiessään. Kaukaa kuului shakaalin ulvonta, ja kohta alkoivat kylän koirat haukkua. Hän kohotti päätänsä, ja hänen katseensa sattui Kamilaan, joka seisoi vähän matkan päässä pimeässä, laivankaiteen luona. Ramesh nousi. "Etkö ole vielä mennyt levolle, Kamila? On jo myöhä."

"Etkö sinä lähde levolle?"

"Olen juuri lähdössä. Olen vienyt sänkyvaatteeni oikeanpuoliseen hyttiin. Älä sinäkään enää viivyttele."

Kamila hiipi ääneti hänelle osoitettuun hyttiin. Hän ei voinut kertoa Rameshille, että oli vastikään kuunnellut kummitusjuttua ja pelkäsi yksinäisyyttä. Hänen epäröivän käyntinsä selvästi ilmaisema vastahakoisuus aiheutti Rameshissa tunnonvaivaa.

"Älä pelkää, Kamila", huusi hän toisen poistuessa, "minun hyttinihän on siinä ihan vieressä, ja minä jätän välioven auki."

Kamila kohotti ylpeästi päätänsä. "Mitäpä tässä olisi pelättävää?"

Ramesh sammutti valon hytistänsä ja paneutui makuulle.

"Minä en voi jättää Kamilaa", mietti hän. "Hyvästi siis, Hemnalini! Tämä on lopullinen päätökseni, ja sen tulee olla järkkymätön." Mutta siinä pimeässä maatessaan hän hautoi mielessänsä, mitä kaikkea menettäisi, jos Hemnalinista luopuisi, ja lopulta kävivät ajatukset niin sietämättömiksi, että hän hypähti ylös ja lähti pois hytistänsä. Korkean taivaankannen syvä tummuus johti hänen mieleensä sen varman tunnon, että kaikki hänen häpeänsä ja huolensa ei lopultakaan ollut mitään ääretöntä, vaan ajan ja paikan rajoittamaa. Nuo ylhäällä tuikkavat tähdet olivat ikuiset, ja Rameshin ja Hemnalinin rakkaudesta kertova pieni tarina parka ei ulottuisi edes niihin asti. Kuinka monta syksyistä yötä virtailisikaan suuri kymi vielä myöhemminkin tähtien alla, ohi tämän hiekkaisen särkän, häilyvän kaisliston ja puiden ympäröimän nukkuvan kylän, silloinkin, kun Rameshin kuolevaisen ruumiin olisi rovio aikoja sitten muuttanut tuhkaksi heittäen sen paljonsietävän maan helmaan ja kun hänen rauhaton henkensä olisi saavuttanut iäisen levon.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Kamilan herätessä oli vielä pimeä. Ympärilleen katsahtaessaan hän havaitsi olevansa yksin; kului pari minuuttia, ennenkuin hän tajusi, missä oli. Hän nousi vaivalloisesti vuoteestansa, avasi oven ja katsoi ulos. Tyynen veden pinnalla lepäsi kevyt usvaverho, pimeys tuntui käyvän harmaan kalpeaksi, ja itäisellä taivaalla, rannan puitten takana, näkyi päivänkoiton ensi kajaste. Hänen siinä katsellessaan alkoi kalastajavenheiden valkoisia purjeita sukeltaa esiin teräksenkarvaisella vedenpinnalla.

Kamilan sydämessä asui kumea tuska, jonka syytä hän ei osannut arvata. Miksi näyttikään sumuinen syysaamu niin epämiellyttävältä? Mistä johtuivatkaan nämä huokaukset, jotka kohotessaan salpasivat henkeä ja uhkasivat hersyttää silmiin kyynelet? Miksi hautoikaan hän mielessänsä hylättyä olotilaansa? Vuorokausi sitten häneltä oli vielä ollut ihan unohduksissa se tosiasia, että hän ja hänen miehensä olivat orpoja, ettei heillä ollut yhtään sukulaista eikä seuralaista. Mikä olikaan tällä välin saanut hänet yksinäisyytensä tajuamaan? Eikö Ramesh yksin riittänyt hänen tueksensa ja turvaksensa? Miksi painoikaan häntä niin kovin se tunto, että hän oli yksin ja mitättömänä tässä äärettömässä kaikkeudessa?

Hänen seisoessaan siinä avoimella ovella alkoi virran syvyydessä hehkua välkkyvä kultainen juova. Miehistö ryhtyi jälleen töihinsä, ja koneet alkoivat jälleen rämistä. Ketjujen ratiseminen ja väkipyörien narske herätti kylän poika viikarit ja houkutteli heidät rantamalle.

Meteli herätti Rameshinkin. Hän astui hyttinsä ovelle nähdäkseen, missä Kamila oli. Hänet havaitessaan Kamila säpsähti ja, vaikka olikin jo huolellisesti hunnutettu, yritti vetää huntua vielä kiinteämmin kasvoillensa.

"Oletko jo peseytynyt, Kamila?" kysyi Ramesh.

Kysymys oli varsin viaton eikä sinänsä antanut aihetta minkäänlaiseen pahastumiseen, mutta siitä huolimatta Kamila tuntui loukkaantuvan, sillä hän kääntyi pois ja pudisti vain päätänsä.

"Tulee kohta ihmisiä", jatkoi Ramesh, "olisi parasta, että laittaudut kuntoon."

Kamila ei vastannut mitään; hän tempasi äkkiä tuolilta vaatteensa ja lähti hänen ohitsensa kylpyhuoneeseen.

Se seikka, että Ramesh nousi aikaisin valvoakseen hänen toimiansa, tuntui Kamilasta turhalta, jopa nenäkkäältäkin. Hän tiesi varsin hyvin Rameshin noudattavan käyttäytymisessään pidättyväisyyttä, tiesi, että hänen tutunomaisuutensa aina pysyi määrätyissä rajoissa. Kamilalla ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta oppia anopilta tavanomaisia käyttäytymissääntöjä — milloin ja missä soveliaisuus vaatii käyttämään huntua. Mutta tänä aamuna oli Rameshin läsnäolo herättänyt hänessä vaistomaista arkuudentuntoa.

Kun Kamila kylvyn jälkeen palasi hyttiinsä, odottivat häntä siellä päivän työt. Hän otti avainkimpun olkapäänsä yli heittämästään viitan kulmasta ja avasi vaatearkkunsa. Samassa hänen katseensa sattui siihen pieneen lippaaseen, jonka Ramesh oli hänelle antanut. Eilen se oli häntä ilahduttanut, sen omistaminen oli herättänyt hänessä voiman ja riippumattomuuden tuntoa, ja hän oli sulkenut sen arkkuunsa kalliina aarteena, mutta tänään hänen iloinen ihastuksensa oli kadonnut. Kuuluihan lipas sittenkin Rameshille eikä hänelle, hän ei ollut sen ainoa omistaja eikä voinut sitä mielin määrin vallita; hänessä se herätti vain vastuunalaisuuden tuntoa.

"Sinä olet kovin hiljainen", huomautti Ramesh hyttiin astuessaan, "löysitkö lippaasta aaveen, kun sen avasit?"

"Tämä on sinun", virkkoi Kamila ojentaen lipasta hänelle.

"Mitäpä minä sillä?" kysyi Ramesh.

"Kunhan vain minulle ilmoitat, mitä tarvitset, niin minä hankin sen sinulle."

"Mutta etkö itse mitään tarvitse?"

"Minä en tarvitse rahaa", vastasi Kamila kevyesti päätänsä heittäen.

Ramesh hymyili. "Eipä ole paljon sellaisia ihmisiä, jotka voivat niin sanoa! Mutta jos tosiaankaan et sitä pidä missään arvossa, miksi et lahjoita sitä jollekin vieraalle? Miksi juuri minulle?" Sanaakaan sanomatta Kamila laski lippaan lattialle.

"Sanohan minulle totuus, Kamila", jatkoi Ramesh, "etkö ole harmistunut sen vuoksi, etten kertonut tarinaa loppuun?"

"Minä en ole harmistunut", vastasi Kamila, katse lattiaan luotuna.

Ramesh: "Niinpä pidät tuon lippaan itselläsi. Jos niin teet, niin tiedän, että puhut totta."

Kamila: "Minä en näe asiain yhteyttä. Se on sinun omaisuuttasi, ja sinun tulee pitää se hallussasi."

Ramesh: "Mutta sehän ei ole minun! Henkilöt, jotka ottavat lahjoja takaisin, muuttuvat kuoltuansa aaveiksi, huuletko minun mielivän muuttua aaveeksi?"

Se ajatus, että Ramesh voisi esiintyä aaveena, huvitti Kamilaa siinä määrin, ettei hän voinut olla nauramatta.

"Enpä tietenkään. Muuttuvatko henkilöt, jotka ottavat lahjoja takaisin, tosiaankin aaveiksi? Minä en ole sitä koskaan kuullut." Kamilan tahaton hilpeys lopetti kaikki vihollisuudet. "Totuudesta voi saada selkoa yhdellä ainoalla tavalla", sanoi Ramesh. "Sinun täytyy itse kysyä asiaa aaveelta, kun ensi kerran sellaisen kohtaat."

Kamilan uteliaisuus oli herännyt. "Vakavasti puhuen: oletko milloinkaan nähnyt aavetta?" kysyi hän.

"En mitään oikeata; olen nähnyt koko joukon jäljennöksiä; oikea laji on harvinainen!"

Kamila: "Mutta Umesh sanoo — —"

Ramesh: "Umesh? Kuka on Umesh?"

Kamila: "Kuka? Se poika, joka matkustaa kanssamme. Hän on nähnyt aaveen."

Ramesh: "Silloin minun täytyy tunnustaa, että hän on sikäli minua etevämpi."

Sillävälin miehistön oli onnistunut suurin ponnistuksin saada alus karilta. Se ei ollut ehtinyt paljoakaan liikkua, kun rannalle ilmaantui eräs poika. Hänellä oli kori päälaellansa, ja hän juoksi niin nopeasti kuin suinkin voi, viittilöiden alusta pysähtymään. Kapteeni ei välittänyt hänestä mitään. Huomatessaan Rameshin poika kääntyi hänen puoleensa huutaen: "Babu! Babu!"

"Hän luulee minua kapteeniksi", virkkoi Ramesh viittoen pojalle, ettei mahtanut alukselle mitään.

"Mitä, sehän on Umesh!" huudahti Kamila. "Me emme voi häntä jättää.
Sinun täytyy toimittaa hänet laivaan."

"He eivät tottele minua, jos pyydän pysähdyttämään", vastasi Ramesh.

"Sano heille, että pysähdyttävät!" huudahti Kamila aivan hädissään.
"Käske pysähdyttämään. Mehän olemme aivan lähellä rantaa."

Ramesh astui kapteenin luo ja pyysi häntä pysähdyttämään aluksen.

"Ohjesääntö ei sitä salli, herrani", kuului lyhyt vastaus.

Kamila oli seurannut Rameshia ja alkoi nyt hänkin anoa. "Te ette saa häntä jättää! Pysähtykää hetkiseksi! Umesh parkani!"

Ramesh turvautui nyt yksinkertaiseen menetelmään saadakseen kapteenin luopumaan epäilyksistänsä. Soveliaan rahasumman saatuansa mies pysähdytti aluksen ja otti pojan siihen. Sitten hän ryhtyi pitämään asianmukaista nuhdesaarnaa, mutta Umesh ei ollut millänsäkään, asetti korinsa Kamilan jalkojen eteen ja irvisteli, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

"Tämä ei ole mikään naurun asia", virkkoi Kamila, joka ei ollut vieläkään toipunut säikähdyksestään. "Miten sinun olisi käynyt, ellei laiva olisi pysähtynyt?"

Vastauksen asemasta Umesh kumosi korinsa, josta vieri kannelle rykelmä vihreitä banaaneja, jokin määrä spenaattia ja joukko kurpitsoja.

"Mistä olet kaiken tuon saanut?" kysyi Kamila.

Umeshin antamaa selitystä ei poliisi olisi pitänyt tyydyttävänä. Edellisenä päivänä, mennessään kylään ostoksille, hän oli pannut merkille, missä nämä hedelmät ja vihannekset kasvoivat eri puutarhoissa ja eri kattotasanteilla, ja oli nyt varhain aamulla, aluksen ollessa vielä karilla, suorittanut valintansa kysymättä lupaa keneltäkään.

"Mitä pälkähtääkään päähäsi, kun lähdet varkaisiin ihmisten puutarhoihin?" kovisteli Ramesh.

"Ei se ollut varastamista; minä otin vain vähän joka kohdasta. Siitä ei ole kenellekään vahinkoa."

"Eikö siis ole varastamista, jos otat vain vähän. Sinä lurjus! Lähde pois näkyvistäni ja ota nuo mukaasi!"

Umesh silmäili Kamilaa apua anoen. "Maammoseni, tällaisen spenaatin nimenä on meidän puolessa pairing; siitä tulee hieno muhennos; tällaisen nimenä taas on bito, ja — —"

"Pidä kiirettä!" huusi Ramesh jo ihan suunniltansa. "Ja korjaa spenaattisi, muuten minä heitän koko saaliisi virtaan."

Umesh silmäili kysyvästi Kamilaa, joka viittoen kehoitti häntä viemään pois vihannekset. Umesh päätteli, ettei hänen sydämensä ollut vielä käynyt aivan ynseäksi, kokosi saaliinsa koriin ja astuskeli pois.

"Hän on menetellyt kovin väärin; sinä et saa rohkaista häntä sellaiseen", virkkoi Ramesh lähtien hyttiinsä kirjoittamaan kirjettä.

Kamila katsahti ympärillensä ja näki Umeshin istumassa laivan perässä toisen luokan kannen takana, lähellä improvisoitua keittiötä.

Koska aluksessa ei ollut ketään toisen luokan matkustajia, lähti Kamila hänen luoksensa kääriydyttyään sitä ennen hartiahuiviinsa. "No, oletko heittänyt ne pois?" kysyi hän.

"Enhän toki; ne ovat kaikki täällä kansikomerossa."

"Tiedätkö, sinä olet menetellyt kovin kehnosti", virkkoi Kamila
yrittäen näyttää ankaralta. "Et saa enää koskaan tehdä niin.
Ajattelehan, miten olisi käynyt, jos olisivat jättäneet sinut sinne!"
Hän meni kansikomeroon ja huusi käskevästi: "Tuo minulle veitsi!"

Umesh totteli, ja Kamila alkoi käsitellä anastettuja vihanneksia.

"Hienonnettu sinappi sopii erittäin hyvin tähän spenaattiin, maammoseni", huomautti Umesh.

"Hyvä, valmista sitä", käski Kamila.

Hän varoi kovin herättämästä sitä luuloa, että kannattaisi Umeshin temppuja, ja käsitteli vihanneksia niinmuodoin erittäin ankaran näköisenä.

Mitäpä muuta hän voikaan tehdä kuin tukea avutonta kulkijapoikaa! Hänenkin mielestänsä oli pieni kasvitarhavarkaus mitätön asia verrattuna kodittoman pojan suojantarpeeseen. Koko jutussa oli jotakin liikuttavaa, naissydämeen vetoavaa: hänen tähtensä tuo veitikka oli käynyt kasvitarhoja ryöstämässä ja siten ollut myöhästymäisillään laivasta.

"Eilisestä vanukkaasta on vielä vähän jäljellä, Umesh", sanoi hän, "sen voit syödä. Mutta muista, ettet milloinkaan enää menettele siten."

"Ettekö te syönytkään eilen vanukasta, maammoseni?" kysyi poika katuvaisena.

"Minä en ole siihen niin mielistynyt kuin sinä. Kuulehan nyt, meillä on kaikkea muuta paitsi kalaa. Miten saamme herrallesi hieman kalaa aamiaiseksi?"

"Minä voin toimittaa teille kalaa, maammoseni, mutta tällä kertaa teidän täytyy siitä maksaa."

Kamilan täytyi ryhtyä jälleen nuhtelemaan. "Enpä ole milloinkaan nähnyt sinunlaistasi tuhmaa poikaa, Umesh", sanoi hän yrittäen kurtistaa kauniita kulmiansa. "Olenko minä milloinkaan käskenyt hankkia tavaroita niitä maksamatta?"

Edellisen päivän tapahtumista Umesh oli jollakin tavoin saanut sen käsityksen, että Kamilan oli vaikea saada Rameshilta rahoja. Tästä ja muista syistä hän oli alkanut tuntea vastenmielisyyttä isäntäänsä kohtaan. Suunnitellessaan nälän loitollapitämistä hän niin ollen otti huomioon ainoastaan molemmat riippuvaisuussuhteessa olevat henkilöt, itsensä ja Kamilan. Ramesh ei tullut ollenkaan kysymykseen.

Vihannesten hankkiminen oli verrattain helppo asia, kalan saanti sitävastoin hankalampi. Maailma, joka oli niin järjestetty, ettei voinut rahatta saada pientäkään määrää kalaa ja hapanta kermaa ihailunsa esineelle, tuntui Kamilan nuoresta ihailijasta ankaralta ja tunteettomalta paikalta.

"Jos vain voisitte saada herralta viisi annaa", virkkoi hän arasti, "niin minä voisin toimittaa teille ison karpin, maammoseni."

"Se ei käy päinsä", sanoi Kamila moittivasti. "Minä en voi enää päästää sinua pois laivalta. Jos vielä kerran myöhästyt, niin he eivät ota sinua laivaan."

"Minä en haluakaan lähteä maihin; laivamiehet ovat tänä aamuna saaneet verkkoonsa pari isoa kalaa ja voisivat myydä meille toisen tai osan siitä."

Kamila nouti kohta rupian ja antoi sen pojalle. "Maksa tuosta ja tuo loput takaisin." Umesh toikin kalan, mutta rahasta ei tullut mitään takaisin. "He eivät huolineet rupiaa vähemmästä", ilmoitti hän.

Kamila tiesi, ettei se ollut sananmukaisesti totta, ja virkkoi hymyillen:

"Lähimmässä pysähdyspaikassa meidän täytyy vaihtaa pari rupiaa."

"Epäilemättä", lausui Umesh soveliaan vakaasti, "jos niille näyttää kokonaista rupiaa, on aika vaiva saada siitä jotakin takaisin."

"Totisesti! Tämähän on hyvää!" huomautti hieman myöhemmin Ramesh ryhtyessään murkinoimaan. "Mutta mistä oletkaan tämän saanut? Hei, tuossahan on karpinpää!" Hän kohotti sitä juhlallisesti ilmoille. "Se ei ole unta, ei näköharhaa eikä pettävää kuvittelua, vaan todellinen cyprinus rohitan pää!"

Päivän aamiainen muodostui suureksi menestykseksi. Rameshin vetäydyttyä kannelle lepotuoliin ateriaansa sulattelemaan tuli Umeshin vuoro. Kalamuhennos miellytti häntä siinä määrin, että hän jatkoi aterioimistansa järkkymättä, kunnes Kamilan ilo alkoi muuttua vakavaksi huolestumiseksi. "Älä syö enempää tällä kertaa, Umesh", huudahti hän pelokkaasti, "minä olen säästänyt sinulle osan iltasta varten."

Monet puuhat ja huumorintaju auttoivat Kamilaa huomaamattansa vapautumaan aamuisesta masennuksen puuskasta. Päivä jatkui tasaisesti, ja länteen painuva aurinko pääsi vähitellen kurkistamaan laivankannelle telttakatoksen alitse. Puuskuttavan aluksen yläpuolella auterehti ehtoopäivän helteinen ilma. Kapeita, syysviljan raikkaan vihreyden halki johtavia polkuja astelivat maalaiseukot, ruukku lanteella, matkalla iltakylpyynsä. Kamila puuhaili koko ehtoopuolen valmistellen beteliä, peseytyen, järjestellen hiuksiansa ja vaihtaen vaatteitansa, ja aurinko oli jo ehtinyt painua bambuviidakkojen taakse, jotka osoittivat kyläpaikkoja, ennenkuin hän oli valmis illan askareisiin.

Samoinkuin edellisenä päivänä pysähtyi alus nytkin erääseen säännönmukaiseen laituripaikkaansa. Kamila oli juuri ajatellut, että aamiaisesta jääneet vihannekset riittäisivät vielä illalliseksikin ja ettei olisi paljon keittämisvaivoja, kun Ramesh tuli sanomaan, että oli nauttinut päivälliseksi niin vankan aterian, ettei kaivannut illallista.

"Etkö siis halua syödä mitään", kysyi Kamila surkutellen, "etkö edes hieman paistettua kalaa?"

"En, kiitos", vastasi Ramesh lyhyeen ja lähti pois. Senjälkeen Kamila kumosi maukkaan ruokalajin Umeshin lautaselle.

"Ettekö ole jättänyt mitään itsellenne?" kysyi poika.

"Minä olen jo syönyt illallisen", kuului vastaus, ja niin olivat pienen laineilla liikkuvan talouden päivänaskareet suoritetut.

Kuun sirppi valoi nyt hohdettansa virralle ja rannoille, laivalaiturin läheisyydessä ei ollut kylää, ja hiljainen, heleä yö näytti valvoen vartioivan avaroita pehmeänvihreitä riisivainioita, niinkuin nainen, joka turhaan odottaa rakastajansa tuloa.

Tinakattoisessa konttorissansa rannalla istui kurttuinen pieni kirjuri toimittaen yhteenlaskua öljylampun valossa. Ramesh voi hänet nähdä avoimesta ovesta. "Kunpa kohtalo olisikin sijoittanut minut johonkin tuollaiseen kirjurinkoppiin", huokasi hän, "ahtaaseen, mutta tehtäviltänsä selvään olopiiriin! Mitä pahaa voisikaan ihmiselle sattua sellaisessa elämässä, kun koko päivän kirjoittelee laskuja, saa erehtyessään nuhteita esimieheltänsä ja lähtee illalla, päivätyön päätyttyä, kotiinsa?"

Pian sammui valo konttorista. Kirjuri kääri päänsä ympäri huivin suojatakseen itseänsä yöilmalta ja lähti kävelemään halki autioiden vainioiden häviten vähitellen näkymättömiin.

Kamila oli jo vähän aikaa seisonut Rameshin takana laivankaiteen luona, mutta Ramesh ei ollut häntä huomannut. Kamila oli odottanut Rameshin kutsuvan hänet luoksensa illallisen jälkeen. Ilta-askaret olivat nyt suoritetut, mutta mitään kutsua ei ollut kuulunut, joten hän vihdoin nousi hiljaa laivankannelle.

Rameshin nähdessään hän kuitenkin äkkiä pysähtyi; jalat eivät kantaneet häntä kauemmaksi. Kuu valaisi Rameshin kasvoja, joiden ilmeestä näkyi, että hänen mielensä oli kaukana, ylen kaukana, ettei hänellä, Kamilalla, ollut mitään sijaa hänen ajatuksissaan. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi nähnyt itsensä ja haaveisiinsa vaipuneen Rameshin välillä yön hengen valtaisana vartijana, kiireestä kantapäähän kuutamon verhoamana ja sormi huulillansa.

Kun Ramesh sitten peitti kasvonsa käsiinsä ja antoi päänsä vaipua pöydän varaan, hiipi Kamila pois omaan hyttiinsä. Hän ei uskaltanut liikkua äänekkäästi, koska pelkäsi Rameshin kuulevan ja havaitsevan hänen lähteneen etsintäretkelle.

Hytti näytti synkältä ja vastenmieliseltä. Astuessaan kynnyksen yli hän tunsi puistatusta, ja hyljätyn ja yksinäisen olotilan tunto tulvahti ehdottomana vakaumuksena hänen mieleensä. Hänestä tuntui pimeässä siltä, kuin olisi pieni rappeutunut huone yrittänyt outona hirviönä hänet nielaista. Mutta mitä muuta suojaa hän voikaan etsiä? Ei ollut olemassa sellaista paikkaa, johon hän olisi voinut laskea pienen ruumisparkansa sulkien silmänsä siinä tiedossa, että paikka oli oikeudenmukaisesti hänen.

Hän kurkisti vielä kerran hyttiin, mutta väistyi jälleen takaisin. Hänen astuessaan kynnyksen yli Rameshin sateenvarjo putosi tinalipasta vasten aiheuttaen äänekästä kolinaa.

Melun säpsähdyttämänä Ramesh katsahti taaksensa ja nousi. "Sinäkö siellä, Kamila!" huudahti hän nähdessään hänen seisovan hyttinsä ovella. "Minä luulin sinun menneen levolle jo aikoja sitten. Pelkäänpä, että olet hieman arka. Olehan huoletta, minä en jää enää ulos. Minä menen makuulle viereiseen hyttiin ja jätän välioven auki."

"Minä en pelkää", virkkoi Kamila vilkkaasti. Hän astui nopeasti takaisin hyttiinsä ja sulki oven, jonka Ramesh oli avannut. Sitten hän heittäytyi vuoteeseensa ja peitti kasvonsa huiviinsa. Hänen mielensä valtasi pistävä yksinäisyyden ja orpouden tunne. Koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Ellei hänen pitänyt saada suojelijaa eikä olla oma käskijänsä, niin elämä tosiaankin kävisi sietämättömäksi!

Aika kului vitkalleen. Ramesh nukkui sikeästi viereisessä hytissä. Kamila ei voinut enää jäädä paikoilleen, hän nousi hitaasti, astui ulos ja jäi laivan partaalle tuijottelemaan kohti virran rantaa.

Ei näkynyt eikä kuulunut yhtäkään elävää olentoa. Kuu oli jo painunut lähelle taivaanrantaa, ja viljavainioiden halki suikertavat polut olivat jo häipyneet näkymättömiin, mutta Kamila yritti sittenkin niitä katseellansa tavoittaa. "Kuinka monet naiset ovatkaan kantaneet vettä noita polkuja pitkin, kukin matkalla omaan kotiinsa!" mietti hän. Kotiin! Tuo ajatus sylkähdytti hänen sydäntänsä. Kunpa olisi hänelläkin jossakin pieni koti! Mutta missä?

Virran rantamat näyttivät jatkuvan äärettömiin. Pään päällä kaareutui valtava taivaanlaki Maa ja taivas, molemmat äärettömät, olivat hänelle yhtä hyödyttömät. Pienelle ihmisolennolle koko tuo rajaton avaruus oli hyödytön, sillä hän kaipasi pientä kotia.

Kamila säpsähti havaitessaan jonkun seisovan vieressään. "Älkää säikähtykö, maammoseni, minä tässä vain — —", kuului Umeshin ääni. "On jo kovin myöhä; miksi ette mene nukkumaan?"

Silloin tulvahtivat vihdoin kyynelet Kamilan silmiin; niitä oli mahdoton pidättää, ne valuivat suurina pisaroina. Kamila kääntyi pois, jottei Umesh näkisi hänen kasvojansa.

Sadepilvi liukuu eteenpäin, kunnes kohtaa matkakumppanin, tuulenhengen. Silloin se ei voi enää kantaa taakkaansa. Samoin oli Kamilan laita. Kodittoman kulkijapojan tarvitsi vain lausua sana, ja hän ei voinut enää pidättää kyyneltensä tulvaa. Hän yritti puhua, mutta nyyhkytys tukehdutti hänen äänensä.

Umesh etsi hätääntyneenä jotakin lohdutuskeinoa. Oltuaan pitkän aikaa vaiti hän tokaisi: "Tiedättekö, maammoseni, minulla on vielä jäljellä seitsemän annaa siitä rupiasta, jonka annoitte minulle."

Kamilan kyynelvirta taukosi, ja hän hymyili ja oli mielissään tuosta asiattomasta huomautuksesta. "Pidä rahat toistaiseksi hallussasi", sanoi hän. "Ja nyt lähde levolle."

Kuu laskeutui puiden taakse. Tällä kertaa Kamilan väsyneet silmät painuivat kiinni kohta, kun hän oli laskenut päänsä pielukselle. Auringon käskevän herätyshuudon aamulla kaikuessa hän oli vielä sikeässä unessa.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Herätessään Kamila tunsi itsensä raukeaksi; päivänpaiste näytti loistottomalta, kymi virtaili väsyneenä eteenpäin, ja rannan puut nuokkuivat kuin uupuneet vaeltajat.

Kun Umesh tuli auttamaan häntä askareissaan, hän virkkoi laimeasti: "Mene matkaasi, Umesh; älä kiusaa minua tänään." Mutta Umesh ei ollutkaan niin helposti torjuttavissa.

"Minä en tahdo teitä kiusata, maammoseni; minä tulen hienontamaan mausteita."

Myöhemmin herätti hänen riutunut näkönsä Rameshin huomiota. "Etkö voi hyvin, Kamila?" kysyi hän saamatta kuitenkaan mitään vastausta. Kamila pudisti tarmokkaasti päätänsä tehden siten tiettäväksi, että piti kysymystä tarpeettomana ja tahdittomana, ja lähti keittiöönsä.

Ramesh oivalsi, että pulma kävi päivä päivältä vaikeammaksi ja että vihdoinkin täytyi löytää ratkaisu. Hän johtui päättelemään, että kunhan vain saisi purkaa sydämensä Hemnalinille, kävisi helpoksi ratkaista, mihin suuntaan velvollisuus viittasi. Pitkänlaisen harkinnan jälkeen hän istuutui kirjoittamaan Hemille.

Hän oli vähän aikaa kirjoittanut ja pyyhkinyt kirjoittamaansa pois, kun kuuli vieraan äänen. "Saanko kysyä nimeänne, hyvä herra?" Hän katsahti ihmeissään kysyjään ja näki vanhanpuoleisen herrasmiehen, jolla oli harmaat viikset ja päälaelta harvenneet hiukset.

Rameshin ajatukset olivat kiintyneet kirjeeseen, joten hän ei kyennyt heti tointumaan.

"Olettehan bramaani, eikö totta?" jatkoi vieras. "Minä toivotan teille hyvää huomenta. Teidän nimenne on Ramesh Babu; sen verran jo tiedän. Meidän maassamme, nähkääs, on ensimmäinen askel tutustumiseen se, että kysytään henkilön nimeä. Se siis on oikeastaan kohteliaisuutta, mutta nykyjään monet siitä loukkaantuvat. Jos olette loukkaantunut, niin teidän tulee maksaa loukkaus takaisin korkoinensa! Teidän on vain kysyttävä vuorostanne minulta, ja minä sanon teille sekä oman nimeni että isäni nimen. Enpä pidä väliä, vaikka ilmoitan vielä isoisänikin nimen!"

Ramesh nauroi. "Minä en ole niin kovin loukkaantunut! Jos sanotte oman nimenne, olen aivan tyytyväinen."

"Minun nimeni on Trailokja Tshakrabartti, ja ylempänä virran varsilla minut tuntee jokainen 'Sedän' nimellä. Olette kai historiaa lukenut? Bharata oli Hindostanin 'Kuningas Tshakrabartti' — toisin sanoen 'Hallitsija' — ja samalla tavalla olen minä koko Lännen 'Setä Tshakrabartti'. Te saatte varmaan kuulla minusta paljonkin, kun matkustatte Länteen. Mihin muuten olette menossa, hyvä herra?"

"En ole vielä päättänyt, mihin pysähdyn."

Tshakrabartti: "Pysähtymisestä ei tarvitse olla niinkään huolissaan. Kun on kysymys laivaan tulosta, on päätös tehtävä nopeammin!"

"Minä kuulin laivan viheltävän, kun astuin Goalundossa junasta. Käsitin hyvin, ettei se rupeaisi odottamaan, kunnes saisin päätetyksi, minne matkustan. Pidin niinmuodoin kiirettä, missä kiire oli paikallaan."

Tshakrabartti: "Minä paljastan pääni, hyvä herra; te olette mies, jota ihailen. Te ja minä olemme selvät vastakohdat. Minun täytyy tehdä päätös ennen alukseen astumista, koska olen epäröivä ihminen. Minä kunnioitan miestä, joka voi päättää lähteä matkaan, vaikka ei tiedäkään, minne on menossa. Onko puolisonne laivassa, hyvä herra?"

Rameshia hieman arvelutti vastata kysymykseen myöntävästi.

Tshakrabartti huomasi hänen epäröintinsä ja jatkoi: "Älkää panko pahaksenne, mutta minä olen jo saanut mitä luotettavimmalta taholta tietää, että hän on laivassa. Armas puolisonne sattui olemaan keittämispuuhissa, kun nälkäni johdatti minut keittiön puoleen. Minä sanoin hänelle: 'Armollinen rouva, teidän ei tarvitse arkailla minua. Minä olen Lännenmaan setä Tshakrabartti.' Onpa hän oivallinen pikku emäntä! Minä jatkoin: 'Huomaanpa, että omistatte keittiön. Minulla ei ole ketään huoltajaa, joten toivon, että päästätte minut hyvyyksistänne osalliseksi.' Hän hymyili niin suloisesti, että tiesin hänen tahtovan suhtautua minuun suopeasti ja tiesin vaikeuksieni olevan lopussa. Nähkääs, minä etsin aina ennen matkallelähtöä almanakasta onnea lupaavan päivän, mutta tällaista onnea minulle ei usein satu! Mutta havaitsenpa, että teillä on kiire, joten en tahdo teitä enempää häiritä. Jos sallitte, lähden auttamaan pikku emäntää. Pihtien ei pidä noeta hänen kauniita kätösiänsä minun täällä ollessani. Ei, älkää huoliko nousta. Jatkakaa kirjoittamistanne. Minä kyllä osaan esitellä itseni." Setä Tshakrabartti jätti Rameshin ja lähti keittiöön päin.

"Onpa täällä mainio tuoksu", huomautti hän sisään astuessaan. "Tietää heti, että se on kalakeittoa, tietää maistamatta. Minun täytyy kumminkin valmistaa teille hieman hapantamaitoa. Ainoastaan me, kuuman Luoteisen asukkaat, osaamme kunnollisesti suorittaa sen tehtävän. Tiedän kyllä, mitä ajattelette: te ihmettelette, mitä tuo ukko tuossa jaarittelee ja miten hän aikoo valmistaa hapantamaitoa ilman tamarindeja! Mutta tamarindeista teillä ei ole hätää niin kauan kuin minä olen täällä. Odottakaahan hetkinen!" Hän nouti pienen, paperiin käärityn ruukun, jossa oli etikkaan upotettuja hedelmiä. "Kunhan saan sen valmiiksi, niin otatte mitä tänään tarvitsette ja pidätte jäännöstä neljä päivää hallussanne. Sitten maistatte sitä ja saattepa nähdä, ettei setä Tshakrabartti tässä turhia kerskaile. Lähtekää nyt pesemään käsiänne, on kohta aamiaisaika. Minä kyllä pidän huolen keittämisestä. Älkää olko huolissanne; minulla on laaja kokemus tällä alalla. Vaimoni on aina ollut nirso, joten minun on täytynyt oppia valmistamaan kirnumaitoa niin hyvää, että se kiihoittaa hänen ruokahaluansa. Te nauratte vanhalle miehelle, mutta minä en laske leikkiä, se on totinen tosi!"

"Teidän pitää opettaa se taito minullekin", virkkoi Kamila hymyillen.

"Eipä pidetä sellaista kiirettä. Minä en voi jakaa tietojani niin sukkelasti. Oppineisuuden jumalatar silmäilisi minua karsaasti, jos kaventaisin tiedon arvoa ilmoittamalla sen tuttavuutemme ensimmäisenä päivänä. Teidän on ensinnä mielisteltävä ukkoa kolme-neljä päivää. Teidän ei kumminkaan tarvitse vaivata päätänne keksiäksenne keinoja minua miellyttääksenne; minä selitän asian teille itse. Ensimmäinen sääntö on tämä: minä pureksin mielelläni beteliä, mutta en tahdo pistää pähkinää suuhuni kokonaisena. Minä en ole helposti valloitettavissa, mutta te, lapsukaiseni, olette jo voittanut pahimmat vaikeudet suloisilla kasvoillanne. Hei, kuulehan, mikä sinä olet miehiäsi?" Umesh ei vastannut, sillä häntä ei laisinkaan ilahduttanut ukon näkymölle ilmaantuminen, koska kilpailija ei ollut hänelle suinkaan tervetullut.

"Sievä poika!" jatkoi setä. "Hän ei ilmaise heti ajatuksiansa, mutta olenpa varma siitä, että me molemmat tulemme erinomaisesti toimeen toistemme kanssa. Nyt emme saa enää menettää aikaa, minun täytyy kiirehtiä keittämään."

Sedän seura täytti Kamilan olemassaolon tyhjyyttä, ja Rameshillekin hänen ilmaantumisensa merkitsi helpotusta. Se nimenomainen vastakohtaisuus, joka ilmeni Rameshin nykyisessä käytöksessä verrattuna siihen pakottomaan tuttavallisuuteen, joka oli heidän kesken vallinnut niinä aikoina, jolloin Ramesh oli pitänyt häntä vihittynä vaimonansa, tietenkin loukkasi tytön tunteita. Kaikki, mikä oli omansa suuntaamaan hänen ajatuksiansa pois Rameshista, oli viimeksimainitulle tervetullutta, koska se soi hänelle tilaisuutta etsiä parannuskeinoa omalle sydämenkivullensa.

Rameshin istuessa sellaisissa mietteissä ilmaantui Kamila oman hyttinsä ovelle. Hän aikoi pyytää Tshakrabarttia seuralaisekseen pitkän, toimettoman ehtoopuolen ajaksi, mutta hänet havaitessaan setä heti huudahti: "Se ei kelpaa mihinkään, lapsukaiseni! Ei, se ei käy laatuun." Kamila ei ymmärtänyt tuota hämärää lausumaa; huudahdus hämmästytti häntä ja herätti samalla hänen uteliaisuuttansa.

"Minä tarkoitan tietenkin jalkineitanne", jatkoi setä hänen kysyvään katseeseensa vastaten. "Kuulkaahan, Ramesh Babu, tämä on teidän omallatunnollanne. Sanokaa, mitä tahdotte, mutta se on kerrassaan synti. Isänmaansa halveksija on se, joka asettaa jotakin jalkojensa ja sen pyhän maaperän välille. Jos Rama Tshandra olisi pakottanut Sitan käyttämään 'Dawsonin' kenkiä, luuletteko, että Lakshamana olisi pysynyt uskollisesti heidän luonansa ne neljätoista vuotta, jotka he viettivät metsissä? Naurakaa vain, Ramesh Babu! Minä en saa teitä vakuutetuksi enkä sitä ihmettele. Henkilöille, jotka hyppäävät alukseen kuullessaan sen viheltävän, ollenkaan välittämättä matkansa päämäärästä, on kaikki mahdollista!"

"Kuulkaahan, setä", virkkoi Ramesh, "olisi parasta, jos te ratkaisisitte, missä meidän on noustava maihin. Teidän ehdotuksenne merkitsee enemmän kuin höyrylaivan vihellys."

"Te, veikkoseni, olette oppinut tekemään päätöksenne sukkelasti. Mehän tutustuimme toisiimme vasta pari tuntia sitten. No niin, on parasta, että astutte maihin Ghazipurissa. Tahdotteko tulla Ghazipuriin, lapsukaiseni? Siellä kasvaa kauniita ruusuja, ja sieltä on kotoisin tämä teidän iäkäs ihailijannekin."

Ramesh katsahti Kamilaan, joka kohta nyökkäsi osoittaen ehdotukseen suostuvansa.

Tshakrabartti ja Umesh asettuivat nyt iltapäivän ajaksi Kamilan hyttiin — Kamila ei ollut siitä aivan mielissään — ja jättivät Rameshin istua murjottelemaan ulkopuolelle. Alus kynteli yhä eteenpäin, ja syysauringon kirkkaassa valaistuksessa liukuivat rannat ohi rauhallisena, mutta alinomaa vaihtelevana näkynä — riisivainioita, laitureita, hiekanhohtelevia rantapengermiä, maakyliä ja peltikattoisia kauppaloita, joissa siellä täällä odotteli matkustajaryhmä lautturin venhettä ikivanhan viikunapuun alla istuen. Silloin tällöin helähti viereisestä hytistä Kamilan nauru kantautuen syksyisen ehtoopäivän miellyttävässä hiljaisuudessa Rameshin korvaan. "Kuinka kaunista se kaikki onkaan ja kuinka saavuttamatonta!" sylkähteli alinomaa hänen sydämessänsä.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Kamilan iällä eivät epäilys, pelko ja murhe saa mitään pysyväistä asuinsijaa ihmisen sydämestä. Aika ei enää käynyt hänelle pitkäksi, eikä hänellä ollut ollenkaan halua hautoa mielessään Rameshin käyttäytymistä koskevia ajatuksia.

Syysauringon paiste näytti tienoon vaihtelevine näköaloinensa, joita kaikkia kultainen virta kehysteli. Kamilaa ilahdutti pienen talouden emäntänä oleminen, ja jokainen päivä oli kuin uusi sivu korutonta runoelmaa.

Hän kävi joka aamu uusin innoin päivän työhön. Umesh ei enää myöhästynyt laivasta ja palasi aina muonanhankintaretkiltänsä täysin korein, jonka sisällys joka kerta herätti pienessä seurueessa ihmetystä.

"Hyväinen aika, katsokaahan näitä kurpitsoja! Mistä ihmeestä oletkaan saanut papuja? Katsokaa, setä, hän on tuonut punajuurikkaita! Enpä olisi uskonut, että sellaisia voi löytää näiltä sisämaan seuduilta." Sellaisia huudahduksia kuultiin joka aamu Umeshin korin vaiheilla.

Ainoastaan Rameshin läsnäollessa sekaantui puheisiin soraääni, sillä hän epäili aina kysymyksessä olevan näpistelyn. Kamila huudahti silloin: "Mutta minähän annoin itse hänelle rahat!" Ramesh vastasi: "Siitä koituu hänelle sitä parempi tilaisuus: hän voi varastaa sekä rahat että kaalikset!" Sitten hän kutsui Umeshin ja vaati häntä tekemään tiliä menoistansa.

Pojan mainitsemat summat eivät tietenkään pitäneet koskaan paikkaansa. Jos teki laskelman hänen tiedonantojensa nojalla, niin hänen kuluttamansa summa oli aina hänen käytettäväkseen jätettyä summaa suurempi, mutta se ei huolestuttanut Umeshia ollenkaan. Hän arveli itse: "Jos olisin hyvä laskija, niin en suinkaan olisi tässä, vaan toimisin tilanhoitajana, eikö totta, isoisä?" Silloin puuttui asiaan Tshakrabartti: "Siirtäkää jutun käsittely aamiaisen jälkeen, Ramesh Babu; silloin voitte arvostella sitä oikein. Tällä hetkellä minun täytyy asettua pojan puolelle. Umesh, poikaseni, tavaran hankkimisen taito ei suinkaan ole helppo, eikä ole olemassa paljon sellaisia, jotka sen osaavat. Monet yrittävät, harvat onnistuvat. Minä osaan pitää arvossa kykyä, missä sen tavannenkin, Ramesh Babu. Nyt ei ole papujen aika, ja luulenpa, ettei moni poika olisi kyennyt niitä teille hankkimaan varhain aamulla vieraalla paikkakunnalla. Helppo on henkilöä epäillä, mutta vain yksi tuhannesta osaa hyvin hankkia itsellensä tavaraa."

Ramesh: "Tuo ei ole oikein, setä; teidän ei pitäisi häntä puolustaa."

Tshakrabartti: "Hänellä ei ole paljon kykyjä, ja jos annamme tuon kyvyn kuihtua rohkaisun puutteeseen, niin joudumme sitä pahoittelemaan jo ennenkuin laivasta lähdemme. Kuulehan, Umesh, minä tarvitsen huomenna muutamia nim-lehtiä — mitä korkeammalta puusta, sitä parempi. Minä tarvitsen sentapaista, poikaseni. Ihmiset nimittävät minua lääkäriksi — mutta hitto sen nyt vieköön, minähän vain tuhlaan aikani! Muista pestä vihannekset hyvin, Umesh!"

Mitä enemmän Ramesh epäili ja sätti Umeshia, sitä lujemmin viimeksimainittu kiintyi Kamilaan. Tshakrabarttin yhtyessä liittoon Kamilan puolue muodostui Rameshista riippumattomaksi. Rameshin täytyi epäilyksinensä pysytellä loitolla Tshakrabarttin, Umeshin ja Kamilan työskennellessä ja leikkiessä yksissä, keskinäinen myötätunto liiton siteenä. Tshakrabarttin lämmin kiintymys Kamilaan oli jossakin määrin tarttunut Rameshiinkin, joka ei kumminkaan voinut mennä niin pitkälle, että olisi liittynyt hänen seurueeseensa. Hän oli kuin syvässä uiva lastialus, joka ei voi laskea rantaan, vaan pakostakin ankkuroituu keskelle virtaa katsellakseen kaukaa laituria, johon pienet venheet vaivatta liukuvat yli matalikon.

Kuun kehä oli melkein täysi. Eräänä aamuna herätessään matkustajat huomasivat taivaan olevan synkässä pilvessä. Tuuli pyörähti toiseen ilmansuuntaan. Sadekuurot ja päivänpaiste vuorottelivat. Mitään muuta alusta ei keskivirralla ollut. Rannempana näkyi pari venhettä, mutta niiden liikkeet ilmaisivat miehistön hätäytyneisyyttä. Naiset, jotka tulivat rantaan ruukkujansa täyttämään, eivät siellä kauan viipyneet, ja toisinaan näytti siltä, kuin olisi virta värissyt rannasta toiseen.

Laiva kulki tavallista kulkuansa, eikä Kamilakaan sallinut elementtien häiritä keittiöaskareitansa.

"On mahdollista, ettei tänä iltana käy keittäminen", huomautti Tshakrabartti taivaalle tähyttyänsä. "Senvuoksi on parasta, että valmistatte illallisen jo nyt. Jos asetatte kedzhrin kiehumaan, niin minä sekoitan leipätaikinan."

Oli jo myöhä, kun he kaikki olivat päässeet aamiaiselta. Tuulenpuuskat kävivät vähitellen yhä rajummiksi, ja virran aallot vyöryivät vaahtopäinä. Aurinko katosi jo aikaisin sankkaan pilveen, eikä kukaan huomannut sen mailleenmenoa. Ankkuri laskettiin varhain.

Tuli yö, ja kuu kurkisti silloin tällöin pilvien repeämistä mielettömästi hymyillen. Tuuli yltyi rajumyrskyksi, ja satoi kaatamalla.

Kamila oli kerran ennen ollut mukana haaksirikossa, ja valtava myrsky tietenkin peloitti häntä. "Tässä ei ole mitään pelättävää, Kamila", virkkoi Ramesh rauhoittaen, "höyrylaivassa me olemme hyvässä turvassa. Mene nukkumaan äläkä huoli mitään. Minä olen viereisessä hytissä enkä mene vielä aivan pian makuulle."

Pian sen jälkeen saapui Kamilan hytin ovelle Tshakrabartti. "Älkää pelätkö, lapsukaiseni; yrittäköönpä tämä kirottu myrsky vain teihin koskea!" Mutta miten kirottu myrsky olikin, joka tapauksessa se Kamilaan vaikutti. Hän syöksyi ovelle ja huusi rukoillen: "Tulkaa luokseni istumaan, setä, olkaa hyvä!"

Tshakrabartti epäröi. "Teidän molempien olisi aika mennä levolle. On parempi, kun — —" Samassa hän astui hyttiin ja huomasi heti, ettei siellä ollut Rameshia. "Missä onkaan Ramesh Babu?" huudahti hän ihmeissään. "Ei suinkaan hän ole lähtenyt vihanneksia varastamaan tällaisena rajuna yönä!"

"Hei, tekö siellä, setä? Minä olen täällä viereisessä hytissä."

Tshakrabartti kurkisti ovesta ja näki Rameshin vuoteessa lukemassa jotakin kirjaa lampun valossa.

"Rakas puolisonne pelkää täällä yksinään", huomautti hän. "On parasta, että heitätte kirjanne pois, kun ette kumminkaan voi sillä myrskyä karkoittaa! Tulkaahan tänne!"

Vastustamaton vaisto teki Kamilalle mahdottomaksi hillitä itseänsä. "Ei, ei, setä!" huudahti hän tukehtuvin äänin, tarttuen Tshakrabarttin käteen. Myrskyn ulvoessa hänen sanansa eivät kantautuneet Rameshin korviin, mutta Tshakrabartti ne kuuli ja kääntyi säikähtyneenä katsomaan.

Ramesh laski kirjan kädestänsä ja tuli sisään. "Miten on laita, setä
Tshakrabartti?" kysyi hän. "Kamila ja te näytätte — —"

"Ei, ei!" keskeytti hänet Kamila häneen katsahtamatta. "Minä olen vain pyytänyt setää tulemaan hetkiseksi luokseni juttelemaan." Hän ei tietänyt itsekään, mitä nuo "ei"-huudot tarkoittivat, mutta sanojen pohjalla oli tämä ajatus: "Jos luulet minun tarvitsevan jotakin henkilöä pelkoani haihduttamaan, niin erehdyt; niin ei ole laita! Jos luulet minun kaipaavan seuraa, niin luulet väärin; minä en kaipaa ketään!"

"On jo myöhä, setä", jatkoi hän, "on parasta, että menette levolle. Ehkäpä katsotte, kuinka on Umeshin laita. Pelkään hänen säikkyvän myrskyä."

"Minä en säiky mitään, maammoseni", kuului ääni ulkoa pimeästä. Umesh nähtävästi istui vilusta väristen emäntänsä ovella.

Tuntien liikutusta sellaisen kiintymyksen johdosta Kamila riensi ulos. "Umesh, kuulehan, sinä kastut sateessa läpimäräksi! Pidä kiirettä, sinä paha poika, ja laittaudu makuulle sedän hyttiin."

Umesh tallusti kuuliaisena pois setä Tshakrabarttin seurassa. Vaikka Kamila olikin lausunut sanansa lämpimästi, painosti Umeshia sentään jossakin määrin se tosiasia, että hän oli nimittänyt häntä pahaksi pojaksi.

"Juttelenko kanssasi, kunnes nukut?" kysyi Ramesh Kamilalta.

"Ei, kiitos. Minua kovin unettaa."

Ramesh tiesi varsin hyvin Kamilan ajatusten juoksun, mutta ei yrittänyt väittää mitään vastaan. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän havaitsi loukatun ylpeyden ilmeen ja pujahti omaan hyttiinsä.

Kamila oli liian kiihtynyt päästäkseen uneen, mutta pakottautui pysymään makuulla. Aallot vyöryivät nyt valtavina myrskyn kiihtyessä. Laivamiehet liikkuivat vilkkaasti, ja aika ajoin kilisi sähkölennätin kuljettaen jotakin kapteenin komennusta konehuoneeseen. Ankkuri yksin ei riittänyt puolustamaan alusta myrskyltä: koneet olivat hitaassa käynnissä.

Kamila heitti peitteen pois ja lähti kannelle. Sade oli hetkiseksi tauonnut, mutta tuuli ulvoi kuin piesty elukka kääntyessään suunnasta toiseen.

Yö oli pimeä; täysikuu valaisi vain himmeästi vellovaa taivasta, missä pilvet kiitivät myrskyn edellä kuin hävityksen henget. Rannat olivat häipyneet näkymättömiin, virran pinta oli tuskin havaittavissa, taivas ja maa, läheisyys ja kaukaisuus, näkyvä ja näkymätön, kaikki kietoutui sekasortoiseksi pyörteeksi, joka näytti hahmoutuvan kuoleman ruhtinaan tarumaiseksi mustaksi puhveliksi, innoittavaksi kummitukseksi, joka raivostuen heittää sarviansa.

Kamila ei tietänyt, mitä lajia oli se tunne, joka liikkui hänen povessansa, kun hän silmäili pilvien riehuvaa laumaa ja öistä sekamelskaa. Se saattoi olla pelkoa, mutta yhtä hyvin se saattoi olla iloakin.

Elementtien riehunnassa oli kesytöntä voimaa, kahleetonta vapautta, joka helähdytti jotakin uinuvaa kieltä hänen sielussansa. Luonnon kapinoiva raivokkuus lumosi hänet. Ketä vastaan luonto kapinoi? Ulvova myrsky ei kuulunut vastaavan Kamilan kysymykseen. Sen vastaus oli käsittämätön, samoinkuin myrsky hänen omassa povessansa. Epäilemättä oli tämä kapina, joka järisytti maan uumenia ja jota säesteli myrskyn valitushuuto, yritys ratkoa ja heittää pois jokin näkymätön ja käsin koskematon petoksen, valheen ja pimeyden verkko.

Tiettömän avaruuden äärimmiltä rajoilta tullen rajumyrsky huusi alinomaista kieltoansa "Ei, ei!" yön pimeyteen. Mistä se kieltäytyikään? Sitä oli mahdoton varmasti sanoa, mutta se kaikui ponnekkaana, ehdottomana: "Ei, ei, ei milloinkaan; ei, ei, ei!"

KOLMASKYMMENES LUKU

Seuraavana aamuna myrsky oli hieman tyyntynyt, mutta tuuli yhä vielä ankarasti. Kapteeni tähysteli huolestuneena taivasta epäröiden, pitikö nostaa ankkuri vai eikö.

Tshakrabartti kävi varhain aamulla Rameshia tervehtimässä. Ramesh oli vielä makuulla, mutta nousi heti Tshakrabarttin nähtyänsä. Havaitessaan hänen viettäneen yönsä yksin hytissänsä ja muistaessaan edellisen illan tapahtuman ukko liitti asiat toisiinsa. "Te kai olette nukkunut yönne täällä?" tiedusteli hän.

Ramesh väisti kysymystä. "Onpa mahdoton ilma tänäkin aamuna", virkkoi hän. "Kuinka olette nukkunut, setä?"

"Kuulkaahan, Ramesh Babu", vastasi Tshakrabartti, "te pidätte minua varmaan vanhana hupsuna, ja puheistani päättäen minä epäilemättä se olenkin. Mutta enpä ole ehtinyt tähän ikään sitä ennen pohtimatta useitakin ongelmia. Useimmat niistä olen osannut ratkaista, mutta te olette vaikein kaikista eteeni sattuneista!"

Ramesh sävähti punaiseksi, mutta hillitsi itsensä pian ja virkkoi hymyillen: "Ratkaisemattomuus ei ole mikään rikos, setä. Ajatelkaamme jotakin vaikeata kieltä, esimerkiksi telegua. Meistä tuntuu hankalalta käsittää sen alkeitakaan, mutta telingalaiset lapset oppivat sen itsestään. Sitä, mitä ei ymmärrä, ei pidä heti tuomita. Kohdatessaan omituisia piirteitä ei pidä heti suhtautua niihin epäilevästi eikä menettää kaikkea niiden käsittämisen toivoa."

"Anteeksi, Ramesh Babu", virkkoi ukko. "Olisi julkeata, jos yrittäisin ymmärtää henkilöä, joka ei minuun luota, mutta toisinaan, sattuu, että kohtaamme lähimmäisen, jonka kanssa tulee hyväksi ystäväksi ensi näkemällä. Tämän voi todistaa parrakas ukko, kapteenimme. Hän epäilemättä myöntää pitävänsä pikku vaimoanne kalliina ystävänänsä. Kysykää häneltä, ja jos hän kieltää, niin hän ei ole oikea muhamettilainen. Asiain ollessa sillä kannalla käy kovin hankalaksi, jos äkkiä joutuu tekemisiin telegua muistuttavan ongelman kanssa. Kunhan ajattelette asiaa, Ramesh Babu, ette enää tunne itseänne loukkaantuneeksi."

"Juuri sen vuoksi, että olen sitä ajatellut, en ole loukkaantunut. Mutta olinpa loukkaantunut tai en ja olinpa käsitellyt tunteitanne kovakouraisesti tai en, joka tapauksessa telegu pysyy teleguna. Se on armoton luonnon laki." — Ramesh huokasi.

Ramesh alkoi nyt harkita, oliko lopultakaan otollista asettua Ghazipuriin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut, että ukko saattaisi olla heille hyödyksi asetuttaessa asumaan vieraalle paikkakunnalle, mutta nyt hän havaitsi, että paikallisista tuttavista olisi haittaakin. Jos hänen suhteensa Kamilaan joutuisi pohdinnan ja tutkistelun esineeksi, niin Kamila voisi joutua ikävyyksiin. Olisi parempi uppoutua jonnekin, missä ei ollut yhtään tuttavaa ja missä ei kukaan tulisi kyselemään.

Niinpä hän virkkoikin Tshakrabarttille ennen laivan saapumista
Ghazipuriin: "Kuulkaahan, setä, minä luulen sittenkin, ettei Ghazipur
ole oikea paikka minun ammattini harjoittamiseen, joten jatkan matkaa
Benaresiin."

Rameshin päättäväinen sävy huvitti ukkoa. "Alinomaa suunnitelmia muutellessaan ei menettele päättävästi vaan epäröiden! Tällä hetkellä olette siis joka tapauksessa päättänyt matkustaa Benaresiin?"

"Niin olen", vastasi Ramesh lyhyesti.

Ukko lähti sanaakaan sanomatta ja alkoi koota matkatavaroitansa.

"Ettekö voi minua tänään ollenkaan sietää, setä?" kysyi Kamila veitikkamaisesti.

"Mitäpä voitte odottaakaan, kun riitelemme aamusta iltaan?" vastasi hän. "Tiedättehän, etten ole vielä milloinkaan pitänyt puoliani!"

Kamila: "Te olette väistellyt minua koko aamun."

Tshakrabartti: "Uskallatteko väittää minun väistelleen teitä? Tehän aiotte kerrassaan paeta luotani."

Kamila tuijotti häneen, mitään käsittämättä. "Eikö Ramesh Babu ole vielä teille sanonut?" jatkoi ukko. "On päätetty asia, että matkustatte Benaresiin."

Kamila ei myöntänyt eikä kieltänyt. "Te ette suoriudu tuosta mitenkään", virkkoi hän hetkisen vaiti oltuansa. "Antakaahan, kun kokoan tavaranne."

Tshakrabartti oli kovin loukkaantunut, kun Kamila suhtautui niin välinpitämättömästi Ghazipur-suunnitelman raukeamiseen. "Ehkäpä onkin yhdentekevää", sanoi hän itsekseen. "Mitäpä hyödyttää solmia uusia siteitä minun iälläni?"

Samassa saapui itse Ramesh ilmoittamaan suunnitelman muutoksesta. "Minä tässä juuri haeskelin sinua", sanoi hän Kamilan alkaessa kohta järjestellä kokoon Tshakrabarttin vaatteita.

"Me emme nyt menekään Ghazipuriin", jatkoi Ramesh. "Olen päättänyt aloittaa ammattini harjoittamisen Benaresissa. Suostutko siihen?"

"En, minä menen Ghazipuriin", vastasi Kamila kohottamatta katsettansa
Tshakrabarttin matkalaukusta. "Minä olen jo koonnut kaikki tavarani."

"Lähdetkö sinne yksin?" kysyi Ramesh, jota Kamilan päättävä kieltäytyminen kummastutti.

"Enpä tietenkään; onhan siellä setä — —" Samassa hän loi ukkoon lempeän silmäyksen.

Tshakrabarttille tilanne oli hieman kiusallinen. "Lapsukaiseni", huomautti hän, "jos asetatte minut etusijalle, niin teette Ramesh Babun mustasukkaiseksi." Mutta Kamila toisti vieläkin: "Minä menen Ghazipuriin." Äänen sävy ilmaisi, että hän katsoi voivansa toimia, miten mieli teki.

"Olkoon menneeksi, setä", virkkoi Ramesh, "valitaan Ghazipur."

Illalla taivas kirkastui sateen jälkeen, ja Ramesh istui vielä kauan kuutamossa mietiskellen. "Tällä tavoin asia ei voi jatkua", sanoi hän itsekseen. "Tilanne saattaa käydä mahdottomaksi, jos Kamila kääntyy kapinalliseksi. En käsitä, kuinka voin alkaa elää hänen kanssaan samalla säilyttäen välttämättömän etäisyyden. En voi tätä enää jatkaa. Kamilahan on todellakin vaimoni. Minä olen alusta asti pitänyt häntä vaimonani eikä minun tarvitse arkailla, vaikka emme olekaan suorittaneet määrättyjä menoja. Itse Kuolema antoi hänet minulle ja yhdisti meidät toisiimme tuona yönä hiekkasärkällä, ja hän on epäilemättä kaikkia maallisia pappeja voimallisempi!"

Hänen ja Hemnalinin välillä oli vihollisarmeija täysissä varuksissaan. Hänen olisi pitänyt raivata itselleen tie esteiden, epäilysten ja häpeän halki, ennenkuin olisi voinut pää pystyssä astua neidon eteen, ja hän säikkyi ajatellessaan suoritettavia taisteluita. Millaiset olivatkaan hänen voitontoiveensa? Miten hän voi todistaa syyttömyytensä? Ja vaikka voisikin sen todistaa, karttaisi yhteiskunta sittenkin hänen seuraansa; ja seuraukset olisivat Kamilalle niin tuhoisat, että tämä tie oli mahdoton. Pelkuruudesta ja epäröinnistä oli siis tehtävä loppu! Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa Kamila todellakin vaimoksensa. Hemnalini varmaan ajatteli häntä nyt inhoten, ja tämä inho taivuttaisi häntä suostumaan jonkin toisen kosijan morsiameksi. Ramesh huokasi ja luopui kaikista Hemnalinia koskevista toiveistansa.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

"Hei, Umesh", huudahti Ramesh, "mihin sinä lähdet?"

"Minä lähden maammosen mukaan."

Ramesh: "Mutta minähän olen ostanut sinulle matkalipun Benaresiin asti, ja tämä on vasta Ghazipur. Me emme matkusta Benaresiin."

Umesh: "En minäkään."

Ramesh ei ollut arvannut Umeshin liittyvän alinomaiseksi perheenjäseneksi, mutta pojan tyyni varmuus hämmästytti häntä.

"Otammeko siis Umeshin mukaamme?" kysyi hän Kamilalta.

"Hänellä ei ole ketään muutakaan, kenen luo menisi."

Ramesh: "Onhan hänellä joitakin sukulaisia Benaresissa."

Kamila: "Hän haluaa mieluummin lähteä meidän matkaamme. Muista nyt, Umesh, että olemme vieraalla paikkakunnalla, ja pysyttele lähellä setää, jottemme tungoksessa sinua kadota."

Oli ilmeistä, että Kamila oli ottanut yksinomaisesti johtaakseen matkaseuruetta ja vastatakseen siitä. Se vaihe, jossa hän oli nöyrästi tyytynyt Rameshin määräyksiin, oli kulunut nopeasti loppuun. Niinpä Umesh enemmittä puheitta lähti heidän mukaansa, pieni vaatemytty kainalossaan.

Setä asui pienessä talossa kaupungin ja eurooppalaiskorttelin välillä. Talon edessä oli kivikehäinen kaivo ja takana puutarha, jossa kasvoi mangopuita. Taloa erotti kadusta matala muuri, ja muurin ja talon välissä oli pienoinen kasvitarha, jota kasteltiin kaivon vedellä. Rameshille ja Kamilalle tarjottiin vieraanvaraisuutta, kunnes he löytäisivät oman asunnon.

Sedän vaimossa, Haribhabhinissa, jota hänen miehensä oli aina kuvaillut aran heiveröiseksi, ei näkynyt mitään ulkonaisia heikon rakenteen merkkejä. Hän oli ehtinyt keski-iän ohi, mutta näytti terveeltä ja voimakkaalta, ja ainoastaan ohimoilla näkyi muutamia harmaita hiuksia. Vanhuus näytti niin sanoaksemme saaneen oikeuden häneen, mutta ei ollut vielä käyttänyt sitä hyväksensä.

Tosiasia oli, että hän pian sen jälkeen, kuin Tshakrabartti oli hänet nainut, oli sairastunut malariakuumeeseen, josta hänen miehensä mielipiteen mukaan ainoastaan ilmanalanvaihdos voi hänet parantaa. Senvuoksi Tshakrabartti oli siirtynyt koulumestariksi Ghazipuriin ottaen perheensä mukaansa.

Haribhabhinin terveys oli aikoja sitten entisellään, mutta hänen miehensä huolehti hänestä yhä vieläkin alinomaa.

Tshakrabartti vei vieraansa erääseen ulompaan huoneeseen ja lähti sitten sisäsuojiin etsimään eukkoansa, joka löytyi takapihalta, missä hän asetteli ruukkujansa ja pannujansa auringonpaisteeseen ja viskoi vehniä.

"Täälläkö sinä oletkin!" huudahti Tshakrabartti. "Tänään on sangen kylmä. Etkö ota huivia hartioillesi?"

Haribhabhini: "Mitä ajatteletkaan? Kylmä! Aurinko tässä korventaa selkääni."

Tshakrabartti: "Se ei käy päinsä. Sinun täytyy ottaa päivänvarjo."

Haribhabhini: "Olkoon menneeksi, nouda se. Sanohan nyt, missä olet niin kauan viipynyt."

Tshakrabartti: "Se on pitkä juttu. Minä olen tuonut pari vierasta; heistä on ensin pidettävä huolta." Sitten hän lyhyesti kertoi, keitä vieraat olivat.

Tshakrabartti ei suinkaan tuonut ensi kertaa vieraita kotiinsa, mutta
Haribhabhini oli tuskin valmistautunut ottamaan vastaan pariskuntaa.
"Siunatkoon, mihin me ne sijoitamme!" huudahti hän.

"Tulehan ensin heitä näkemään", virkkoi hänen miehensä, "sitten voimme ratkaista, mihin heidät sijoitamme. Missä onkaan Saila?"

"Hän on pesemässä lasta."

Tshakrabartti nouti nyt Kamilan ja esitteli hänet vaimollensa.

Kamila tervehti Haribhabhinia niin kunnioittavasti kuin eukon ikä vaati. Eukko puolestaan kosketti Kamilan leukaa, suuteli sitten omaa sormeansa ja sanoi miehellensä: "Eikö hän sinunkin mielestäsi muistuta suuressa määrin meidän Bidhuamme?" — Bidhu oli vanhempi tytär, Allahabadissa naimisissa.

Tshakrabarttia keksitty yhtäläisyys salaa hymyilytti. Todellisuudessa Bidhu ja Kamila eivät olleet vähimmässäkään määrässä toistensa näköiset, mutta Haribhabhini ei tahtonut milloinkaan myöntää, että mikään muu tyttö oli kauneudeltaan tai muilta eduiltaan hänen tytärtänsä parempi. Toinen tytär, Sailadzha, eli vanhempien luona eikä kenties voinut kilpailua kestää, joten äiti piti lippua korkealla vertailemalla vierasta poissaolevaan.

"Olemme kovin iloiset saadessamme ottaa teidät vastaan", jatkoi Haribhabhini, "mutta pelkään, että olonne tulee hieman epämukavaksi. Uutta taloamme parhaillaan korjataan, joten meidän täytyy sujuttautua tänne." Tshakrabarttilla oli tosiaankin kauppakujan varrella toinen pieni rakennus, joka oli parhaillaan korjattavana, mutta se ei suinkaan ollut sellainen paikka, jossa olisi voinut asua, eivätkä he olleet milloinkaan sitä ajatelleetkaan.

Tshakrabartti nauroi itsekseen eukkonsa kerskailulle, mutta ei antanut häntä ilmi. "Jos te pelkäisitte epämukavuutta, en olisi kehoittanut teitä tänne tulemaan", huomautti hän Kamilalle. Sitten hän kääntyi vaimonsa puoleen: "On parasta, ettet jää tänne. Syysaurinko voi olla sinulle vahingoksi." Hän lähti katsomaan, kuinka oli Rameshin laita.

Jäätyään yksin Kamilan seuraan Haribhabhini alkoi ahdistella tyttöä kysymyksillä.

"Miehenne on asianajaja, eikö totta? Kuinka kauan hän on jo harjoittanut ammattiansa? Paljonko hänellä on siitä tuloja? Vai niin, hän ei ole vielä harjoittanut käytännöllistä toimintaa? Mistä hän sitten elää? Onko appenne jättänyt hänelle hyvän omaisuuden? Ettekö tiedä? Olettepa te merkillinen tyttö! Ettekö tiedä mitään miehenne sukulaisista? Paljonko miehenne antaa teille taloutta varten kuukaudessa? Teidänkö, teidän iällänne, on pidettävä huolta kaikesta, kun teillä ei ole anoppia! Minun tyttäreni Bidhun mies jättää koko ansionsa hänen käytettäväkseen."

Tuollaisella loppumattomalla kysymysten ja huomautusten sarjalla eukko piankin todisti Kamilan kyvyttömyyden, ja tyttö käsitti selvästi, kuinka tavattomalta ja hävettävältä täytyi tuntua, ettei hän tietänyt mitään miehensä ulkonaisesta asemasta ja suvusta. Kamila huomasi, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut tilaisuutta tutunomaisesti jutella Rameshin kanssa asioistansa ja ettei hän tietänyt miehestänsä juuri mitään. Ensi kerran hän tajusi asemansa omituisuuden ja joutui mieltä hämmentävän oman kelvottomuutensa tunnon valtaan.

"Saanko katsoa rannerenkaitanne, lapsukaiseni?" aloitti Haribhabhini jälleen. "Hyvää kultaa ne eivät ole, eiväthän? Eikö isänne antanut teille mitään koruja, kun menitte naimisiin? Ah, teillä ei ole isää? Mutta pitäisihän teillä sentään joitakin koruja olla. Eikö miehenne ole teille mitään lahjoittanut? Bidhulle hänen miehensä antaa jonkin korun joka toinen kuukausi."

Tämä ristikuulustelu keskeytyi, kun saapui Sailadzha taluttaen kaksivuotiasta tytärtänsä Umia. Sailadzha oli tummaverinen, ja hänen kasvonsa olivat pienet, mutta niiden ilme oli eloisa ja otsa leveä. Näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut tervettä järkeä ja leppoinen luonnonlaatu.

Hetkisen Kamilaa tarkasteltuansa Sailadzhan pieni tyttö tervehti häntä "tätinä". Ei sen vuoksi, että hän olisi huomannut vähintäkään Bidhuun viittaavaa yhtäläisyyttä — hän sijoitti jokaisen naisolennon, joka häntä miellytti, empimättä "tätien" luokkaan. Kamila nosti tytön heti syliinsä.

Haribhabhini esitteli Kamilan Sailadzhalle: "Tämän rouvan mies on asianajaja ja aikoo asettua tänne ammattiansa harjoittamaan. Isä on matkalla heidät tavannut ja tuonut tänne."

Nuorten naisten katseet osuivat yhteen, ja tämä yksi silmäys teki heistä hyvät ystävät.

Haribhabhini lähti pitämään huolta vieraittensa hyvinvoinnista, ja
Sailadzha tarttui Kamilan käteen vieden hänet omaan huoneeseensa.

Aivan pian he juttelivat aivan tuttavallisesti. Ikäero oli tuskin huomattavissa.

Tiedoiltansa ja ajatuskyvyltänsä Kamila oli ikäisiänsä melkoisesti kehittyneempi. Tämä saattoi johtua siitä, ettei hänen yksilöllisyyttänsä ollut milloinkaan tukahduttanut anopin kuri. Hänen korvissaan eivät olleet milloinkaan kaikuneet sellaiset sanat kuin "Ole vaiti!" "Tee mitä käsken!" "Nuorten tyttöjen ei pidä niin usein sanoa 'ei'!" Niinpä hän katselikin maailmaa kasvoihin seisoen suorana ja pystyin päin: soma kasvi tanakkoine varsineen.

Uudet ystävykset olivat pian syventyneet keskusteluun huolimatta siitä, että pikku Umi lakkaamatta yritti vetää huomiota puoleensa. Kamilan täytyi pakostakin havaita, kuinka paljoa heikompi hänen keskustelukykynsä oli. Sailadzhalla oli paljon sanottavaa, hänellä tuskin mitään. Se avioelämää kuvaileva luonnos, jonka Kamila esitti, oli pelkkä kynäpiirros, epätäydellinen ja ihan väritön.

Tätä ennen hänellä ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta huomata sen puutteellisuutta. Hän oli vaistomaisesti tuntenut, että jotakin puuttui, olipa toisinaan ollut kapinoimaisillaankin, mutta ei ollut koskaan itsellensä selvittänyt, mitä oikeastaan puuttui.

Kohta kun jää oli murtunut, Sailadzha alkoi jutella miehestänsä; tarvitsi vain koskettaa sitä kieltä, joka edusti hänen elämänsä perussäveltä, ja se soi aivan kirkkaana. Mutta Kamila tiesi, ettei osannut tätä kieltä soittaa; hänellä ei ollut mitään sanottavaa miehestänsä; sellaiseen keskusteluun hänellä ei ollut ainesta eikä haluakaan. Sailadzhan aluksen liukuessa iloisesti myötävirtaan onnenlasteinensa Kamilan tyhjä pursi oli surkeasti kiinni karilla.

Sailadzhan miehellä, Bipinillä, oli toimi Ghazipurin oopiumitehtaassa. Tshakrabarttilla oli vain kaksi tytärtä, ja vanhempi eli miehensä perheessä, Ukko ei voinut sietää nuoremmasta eroamista ja oli senvuoksi valinnut hänen mieheksensä varattoman nuorukaisen, joka mielellään otti vastaan sen toimen, jonka Tshakrabartti neuvokkailla tempuillansa onnistui hänelle hankkimaan, ja suostui asumaan vaimonsa vanhempien luona. Yht'äkkiä Sailadzha katkaisi keskustelun lausumalla: "Anteeksi, ystäväiseni, minä palaan aivan pian." Sitten hän ryhtyi hieman itsetietoisesti selittämään, että hänen miehensä oli vast'ikään tullut kylpemästä ja että hänelle oli toimitettava aamiaista, ennenkuin hän lähti toimeensa.

"Kuinka voitte tietää, että hän on tullut?" kysyi Kamila sydämensä yksinkertaisuudessa.

"Älkää pitäkö minua pilkkananne", vastasi Sailadzha. "Mistä sen tietää?
Ettekö te tunne miehenne askeleita, kun ne kuulette?"

Hän nauroi, nipisti Kamilan poskea, heitti vaatteensa irrallisen kulman, johon avainkimppu oli solmittu, yli olkapäänsä, sieppasi Umin käsivarrellensa ja kiiruhti pois.

Kamila ei ollut tietänyt, että askelten kieli on niin helposti opittavissa. Hän silmäili mietteissään ulos ikkunasta.

Ulkona kasvoi guava-puu, jonka kukkivien oksien ympärillä hymisivät mehiläiset varkautta suunnitellen.