Haaksirikko

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Ramesh ajatteli ostaa erään talon, joka sijaitsi yksinäisessä paikassa Gangesin rannalla. Hänen olisi oikeastaan pitänyt matkustaa Kalkuttaan hakemaan tavaroitansa ja täyttämään välttämättömiä muodollisuuksia, jotka tekisivät hänelle mahdolliseksi toimia Ghazipurissa asianajajana, mutta hänen ei ollenkaan tehnyt mieli käydä jälleen tuossa kaupungissa. Eräs hänen muistissaan oleva katu lepäsi ikäänkuin taakkana hänen mielessään. Hän oli vielä kokonaan häilyväisyyden valloissa, ja kumminkin olivat asiat kehittyneet niin pitkälle, että hänen täytyi sopeutua olemaan Kamilan puolisona ja tyytymään kaikkiin tämän olotilan seurauksiin.

Kykenemättä uhmaamaan välttämättömyyttä hän siirsi matkansa yhä tuonnemmaksi.

Koska Tshakrabarttin pienen talon tilat olivat rajoitetut, asui Kamila naisten huoneissa, zenanassa, Ramesh taas ulommissa suojissa, joten hän ja Kamila tuskin koskaan näkivät toisiansa. Sailadzha sanoi Kamilalle kaikessa tuttavuudessa, kuinka kovin hän pahoitteli tätä välttämätöntä puolisoiden erottamista.

"Miksi teet siitä niin suuren asian?" kysyi Kamila. "Eihän se mitään kauheata ole!"

Sailadzha nauroi: "Oletpa sinä kovasydäminen nuori vaimo! Mutta minua sinä et niin helposti petä! Minä tiedän varsin hyvin, mitä ajattelet!"

"Sanohan minulle aivan vilpittömästi", aloitti Kamila, "jos Bipin Babu ei tulisi muutamaan päivään luoksesi, niin olisitko — —?"

"Mitä vielä! Hän ei voisi pysyä kahtakaan päivää poissa luotani!" kehuskeli Sailadzha ja alkoi kertoa esimerkkejä Bipin Babun rajattomasta kiintymyksestä. Hän luetteli kaikki ne temput, joita nuorukainen oli heidän naimisiin mentyänsä käyttänyt päästäkseen vihollisten — vanhempain — linjojen läpi nuoren puolisonsa pakeille, kertoi, kuinka yritys oli toisinaan epäonnistunut ja hänet oli saatu kiinni, kertoi, kuinka he sinä aikana, jolloin kaikki kohtaaminen oli ollut kielletty, olivat lohduttaneet itseänsä vaihtamalla vanhempien tietämättä silmäyksiä kuvastimessa Bipinin ollessa päivällisellä. Sailadzhan kasvot säteilivät, kun hän ajatteli noiden menneiden päivien huvia.

Oli sitten tullut aika, jolloin Bipinin täytyi olla koko päivä toimessaan, ja Sailadzha kuvaili nyt seikkaperäisesti, kuinka he olivat toisiansa kaivanneet ja kuinka Bipin toisinaan oli heittänyt työnsä sikseen ja karannut kotiin.

Erään kerran hänen oli pitänyt matkustaa muutamaksi päiväksi Patnaan järjestämään isänsä liikeasioita. Sailadzha oli kysynyt häneltä: "Luuletko voivasi Patnaan matkustaa ja sinne jäädä." Bipin oli kehuskellut: "Tietysti voin sen tehdä." Vastauksen sävy oli loukannut Sailadzhan ylpeyttä, ja hän oli vannonut itselleen, ettei osoittaisi lähdön aattopäivänä vähintäkään pahoittelun merkkiä; mutta hänen päätöksensä olikin sulanut kyynelvirraksi, ja seuraavana päivänä, kun kaikki oli valmiina matkaa varten, oli Bipinin päätä alkanut äkkiä särkeä, ja hän oli tuntenut salaperäisen taudin oireita, joten kaikki toimenpiteet oli peruutettava. Sitten oli tullut tohtori ja määrännyt hänelle jotakin, ja hän ja Sailadzha olivat salaa kumonneet lääkkeen viemäriputkeen, ja potilas oli toipunut ihmeen nopeasti!

Sailadzha näytti olevan siinä määrin muisteloihinsa vajonneena, ettei tietänyt mitään ajan kulumisesta, mutta sittenkin sai portin hiljainen narahdus hänet hypähtämään jalkeilleen. Bipin Babu siellä palasi toimestansa. Näennäisesti vaipuneena hupaisiin menneisyyden muisteloihin hän oli tarkkaavasti kuunnellut puutarhanportin edustalta kaikuvia etäisiä askelia.

Ei pidä luulla, että Kamila katsoi Sailadzhan suhtautumisen avioelämään pelkäksi harhakäsitykseksi. Hän oli tuntenut itsessään saman tunnon kyteilyä. Ensimmäisinä Rameshin kanssa vietettyinä kuukausina hänen sielussansa oli toisinaan soinut kieli, joka tuntui antavan hänelle aavistusta avioelämän salaisuudesta. Myöhemmin, kun hän oli päässyt vapaaksi koulun siteistä ja oli palannut Rameshin luo, oli sattunut tuokioita, joina hänen sielunsa oli tuntunut värähtelevän jonkin mystillisen tanssin ihmeellisessä tahdissa. Sailadzhan kertomusta kuunnellessaan hän käsitti jotakin noiden tuntojen merkityksestä. Mutta hänen omat elämyksensä eivät silloin olleet millään tavoin syviä eivätkä kestäviä: vaikutus oli jäänyt häipyväksi. Hänen ja Rameshin kesken ei ollut sattunut mitään Sailadzhan ja Bipinin välisiin kiihkeihin suhteisiin verrattavaa. Eroaminen Rameshista joksikin aikaa ei ollut aiheuttanut hänelle mitään syvää surua, eikä hän voinut kuvitella Rameshin istuvan _zenana_n ulkopuolella yrittäen keksiä tekosyytä saadakseen nähdä häntä edes vilahdukselta.

Sunnuntaihin tultaessa Sailadzha joutui pahaan pulaan. Hän ei halunnut jättää uutta ystävätärtänsä koko päiväksi yksinään, mutta toisaalta hän ei tuntenut olevansa riittävässä määrin epäitsekäs uhratakseen ainoaa viikon päivää, jonka sai viettää Bipinin seurassa. Hän ei kumminkaan voinut täysin nauttia juhlapäivästä niin kauan kuin tiesi, että Ramesh ja Kamila asuivat saman katon alla pääsemättä toistensa luo. Kunpa hänen vain onnistuisi saada aikaan heidän kohtauksensa!

Hän ei kertonut vanhemmilleen mitään suunnitelmistansa, mutta Tshakrabartti ei ollutkaan se mies, joka odottaa, kunnes häneltä neuvoa kysytään. Hän selitti aikovansa lähteä maalle järjestämään jotakin kiireellistä asiaa ja teroitti Rameshin mieleen, ettei ketään vieraita ollut odotettavissa ja että hän sulkisi lähtiessään ulko-oven. Hän piti huolta siitä, että hänen tyttärensä tämän kuuli, ja tiesi varsin hyvin tämän huomautuksen tulevan onkeen otetuksi.

"Tulehan, ystäväiseni, kuivataan sinun hiuksesi", virkkoi Sailadzha
Kamilalle, kun he palasivat joelta kylpemästä.

"Onko tänään erikoinen kiire?"

"Sen sanon myöhemmin; annahan, kun ensin järjestän hiuksesi", vastasi Sailadzha ryhtyen kohta työhön. Siinä näytti olevan monta mutkaa, ja valmis tukkalaite olikin oikea taideteos. Seuraavaan pykälään sisältyi innokas keskustelu siitä, miten Kamilan oli pukeuduttava.

Sailadzha vaati välttämättä jotakin värikästä; Kamila taas ei voinut käsittää, miksi hän niin innokkaasti sitä ehdotteli. Vihdoin hän myöntyi, Sailadzhan mieliksi.

Päivällisen jälkeen Sailadzha kuiskasi jotakin miehellensä, joka antoi hänelle lyhyen loman. Sen hän käytti taivuttaakseen Kamilan käymään miesten puolella.

Aikaisemmin Kamila ei ollut näyttänyt erikoisesti arkailevan lähteä Rameshia etsimään; hänelle ei ollut milloinkaan opetettu, että siihen sisältyisi jotakin sopimatonta. Ramesh itse oli alun pitäen murtanut kaikki varovaisuuden raja-aidat, eikä Kamilalla ollut ketään hänen omaan sukupuoleensa kuuluvaa uskottua, joka olisi soimannut häntä sopimattomuudesta. Tällä kertaa hän kumminkin arkaili noudattaa Sailadzhan kiihkeätä kehoittelua. Hän tiesi, mikä antoi Sailadzhalle oikeuden lähteä miehensä luo. Itse hän tunsi olevansa vailla tuota oikeutta, ja hänen oli mahdoton lähestyä Rameshia anelijan hahmossa.

Havaitessaan, etteivät yllytykset mitään hyödyttäneet, Sailadzha päätteli Kamilan olevan liian ylpeän astuakseen ensimmäistä askelta; luonnollisesti täytyi vaikuttimena olla ylpeyden! Aviopuolisot olivat olleet jo useita päiviä erillään, ja sittenkään ei Ramesh ollut etsinyt mitään tekosyytä käydäkseen vaimonsa luona!

Talon emäntä nukkui suljettujen ovien takana päivällisuntansa, ja Sailadzha lähti Bipinin luo. "Sinun pitää viedä Ramesh Babulle terveiset Kamilalta, käskeä häntä käymään Kamilan huoneessa", sanoi hän. "Isällä ei ole mitään sitä vastaan, eikä äiti saa sitä tietää."

Bipin oli hiljainen, ujo nuorukainen, joten tällainen tehtävä ei häntä ilahduttanut, mutta hän ei halunnut häiritä sunnuntairauhaansa ryhtymällä vastustelemaan vaimonsa määräyksiä.

Ramesh makasi huoneessansa polvi polvelle nostettuna ja luki Pionieeriä. Hän oli tutkinut kaikki päivän tiedot ja paremman puutteessa alkanut syventyä ilmoituksiin, kun Bipin astui huoneeseen. Ramesh nousi vikkelästi. "Käykää sisään, Bipin Babu, käykää sisään!" Vaikka Bipin ei ollutkaan mikään erinomainen seuramies, merkitsi hän kuitenkin ilmeistä voittoa, kun oli kysymyksessä ehtoopäivän viettäminen vieraalla paikkakunnalla.

Bipin ei kumminkaan suostunut istuutumaan, seisoi vain ja kynsi korvallistansa. "Hän tahtoisi, että tulette hänen luoksensa", virkkoi hän.

"Kuka? Kamilako?"

"Niin."

Ramesh hämmästyi. Hän oli päättänyt, että Kamilan piti tästä puoleen olla hänen vaimonsa todellisuudessa eikä vain nimeksi, mutta vallitseva pakollinen erossaolo oli hänelle ollut jonkinlainen odotusaika, ja hän oli mielellänsä vaipunut takaisin entiseen epäröinnin tilaan. Hänen mielessään tosin väikkyi houkuttelevana kuvana se onni, joka tulisi hänen omakseen, kun Kamila olisi hänen oikea puolisonsa, mutta miten oli jää murrettava? Ei olisi kovinkaan yksinkertainen asia yht'äkkiä luopua siitä pidättyväisyydestä, joka oli viime aikoina vallinnut Kamilan ja hänen välisiä suhteita, ja hän oli aivan epätietoinen, miten asian aloittaisi. Niinmuodoin hän ei ollut pitänyt mitään erikoista kiirettä talonkaupan solmimisessa.

Kuullessaan Bipinin tuoman sanoman hän otaksui Kamilan vain haluavan keskustella hänen kanssaan jostakin taloudellisesta asiasta, mutta vaikka hänen raitis ymmärryksensä olikin sitä mieltä, sykki sydän kuitenkin kiivaammin, kun hän kehoituksen kuuli. Laskiessaan Pionieerin kädestänsä ja seuratessaan Bipiniä syksyisen iltapäivän painostavassa hiljaisuudessa, jota häiritsi ainoastaan mehiläisten unelias surina, hän tunsi jotakin sentapaista suloista väristystä kuin lemmenkohtaukseen kulkeva rakastavainen.

Bipin osoitti erästä ovea ja jätti hänet yksin.

Kamila oli johtunut päättelemään, että Sailadzha oli luopunut suunnitelmistansa ja mennyt miehensä luo, ja istui nyt ulko-oven kynnyksellä silmäillen puutarhaan. Sailadzha oli tietämättänsä virittänyt Kamilan lempeen. Samoinkuin lämpöinen tuulenhenki ulkona sai lehdet kuiskimaan ja värähtelemään, samoin Kamilan povesta aika ajoin kohoava huokaus sai hänen sydämessään omituisesti värisemään nimettömän pelon.

Yht'äkkiä Ramesh astui huoneeseen, seisahtui hänen taaksensa ja lausui hiljaa: "Kamila!" Kamila hypähti seisaalleen, veri kiiteli hänen suonissaan, ja hän, joka ei ollut milloinkaan ollut hämillään Rameshin seurassa, seisoi nyt katse alas luotuna, voimatta sitä kohottaa, ja sävähti veripunaiseksi.

Juhlapuvussaan ja äskettäin tietoiseksi selvinneessä naisellisuudessaan Kamila näytti Rameshista uudelta olennolta. Nähdessään hänet äkkiarvaamatta tässä asussa Ramesh unohti kaiken varuillansaolon ja joutui hänen viehätyksensä valtoihin Hän lähestyi verkalleen ja epäröi pari silmänräpäystä, ennenkuin leppoisasti puhutteli toista. "Lähetitkö sinä minua hakemaan, Kamila?"

Kamila säpsähti hänen kysymystänsä. "Enpä tietenkään! Kuinkapa olisinkaan lähettänyt? En ole sellaista ajatellutkaan!" vastasi hän tarpeettoman kiivaasti.

"Eihän se olisi mikään rikos ollut, vaikka lähetitkin, Kamila."

"Minä en ole milloinkaan lähettänyt sinua hakemaan!" toisti Kamila vieläkin ponnekkaammin.

"No, hyvä, niinpä olen tullut kutsumatta. Ethän minua senvuoksi ynseästi lähetä pois luotasi?"

"He saavat kaikin tietää, että olet täällä ollut, ja suuttuvat. Lähde heti pois, ole hyvä! Minä en ole lähettänyt sinua kutsumaan!"

"Hyvä", virkkoi Ramesh tarttuen hänen käteensä, "tule sinä minun huoneeseeni; siellä ei ole ketään muuta."

Koko ruumis vapisten Kamila tempasi kätensä pois, pakeni viereiseen huoneeseen ja sulki oven.

Ramesh käsitti nyt, mitä oli tapahtunut: koko juttu oli jonkin naisihmisen keksimää juonta. Joka hermo värähdellen hän palasi omaan suojaansa, paneutui jälleen makuulle, otti taasen käteensä Pionieerin, silmäili ilmoituksia, mutta ei tajunnut niistä mitään. Toinen hämmentävä ajatus toisensa jälkeen kiiteli hänen mielessään niinkuin pilvi tuulen ajamana.

Sailadzha koputti Kamilan salpaamaan oveen, mutta vastausta ei kuulunut. Hän pisti kätensä ristikon läpi, työnsi salvan syrjään ja astui sisään. Ihmeeksensä hän näki Kamilan makaavan pitkänänsä lattialla, kasvot käsien peitossa ja itkien kykenemättä käsittämään, miten Kamila oli voinut joutua tähän tilaan, hän kyykistyi makaavan viereen ja kuiskasi lempeästi: "Mikä sinua vaivaakaan, rakkaani? Miksi itket?"

"Miksi lähetitkään häntä hakemaan? Teit kovin väärin!"

Kamila, enempää kuin kukaan muukaan, ei voinut ilmoittaa mitään syytä äkilliseen ja ankaraan tuskanpurkautumiseen. Kukaan ei tuntenut sitä salaista murhetta, joka oli kauan häntä kalvanut.

Hän oli rakennellut itsellensä ilmalinnoja ja oli parhaillaan ollut niitä viimeistelemässä, kun Ramesh astui huoneeseen. Jos tulija olisi varovammin tunkeutunut hänen unelmiensa maailmaan, olisi kaikki voinut olla hyvin, mutta Rameshin otaksuessa, että hän, Kamila, oli lähettänyt häntä hakemaan, linnat sortuivat soraläjäksi. Hänen mieleensä muistui, kuinka Ramesh oli aikonut jättää hänet vankeuteen loma-ajaksi, kuinka kylmäkiskoinen hän oli ollut laivalla, muistui tuo ja paljon muutakin. Omaehtoinen tuttavallisuus oli aivan toista kuin pelkkä kutsun noudattaminen. Vasta heidän Ghazipuriin tultuansa hänelle oli selvinnyt heidän välillään vallitsevan eron valtavuus.

Saila ei kumminkaan voinut sitä ymmärtää. Hänen käsityskykynsä ei riittänyt oivaltamaan, että Rameshin ja Kamilan välillä saattoi olla todellinen, estävä raja.

Hän kohotti Kamilan pään syliinsä ja huudahti: "Kerrohan, rakkaani, sanoiko Ramesh Babu sinulle jotakin epäystävällistä? Ehkäpä häntä harmitti se, että mieheni hänet haki. Olisit sanonut, että syy on yksin minun."

"Ei, ei, hän ei virkkanut siitä mitään! Mutta miksi lähetitkään häntä hakemaan!"

"Minä tein väärin", tunnusti Saila syvästi katuen, "sinun pitää antaa minulle anteeksi."

Kamila nousi kohta istualleen ja kiersi kätensä Sailan kaulaan. "Riennä nyt pois, ystäväiseni", sanoi hän, "Bipin Babu käy varmaan kärsimättömäksi."

Sillävälin Ramesh oli jotakin tehdäkseen tutkinut kaikki Pionieerin sivut, kunnes vihdoin kokosi tarmonsa ja heitti sanomalehden menemään. "Riittäköön", sanoi hän itsekseen, "minä lähden huomenna Kalkuttaan ja järjestän asiani siellä. Mitä kauemmin viivyttelen tekemästä Kamilaa vaimokseni, sitä suurempi konna tunnen olevani!"

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Ramesh oli vakaasti päättänyt suorittaa tehtävänsä Kalkuttassa mahdollisimman pian ja olla missään tapauksessa menemättä Kalitolan seuduille.

Hän asettui vanhaan asuntoonsa Dardzhiparaan, mutta asiain järjestely vaati ainoastaan vähäisen osan hänen päiväänsä, joten vuorokauden monet jäljelläolevat tunnit kuluivat äärettömän hitaasti. Hän ei voinut käydä tervehtimässä ketään tuttavaansa, välttipä ketään kohtaamasta kadullakin.

Hän havaitsi kuitenkin, että vanhaan asuntoon palaaminen sai hänessä aikaan vaistomaisen muutoksen. Avaran taivaan alla, maaseudun häiriytymättömässä rauhassa Kamilan nuorekas kauneus oli hänet lumonnut, mutta täällä, suuressa meluisassa kaupungissa, tuo lumous oli melkein kerrassaan hälvennyt. Dardzhiparassa Ramesh yritti loitsia esiin tytön kuvaa ihastuneen katseensa iloksi, mutta mielikuvitus ei totellut. Ramesh vannoi itsellensä kerran toisensa jälkeen, ettei milloinkaan enää ajattelisi Hemnalinia, mutta neidon kuva kohosi eloisana hänen muistiinsa öin ja päivin. Hänen jäykkä unohtamispäätöksensä muuttui voimalliseksi muistin liittolaiseksi.

Jos Ramesh olisi ollut liukasliikkeisempi, niin hän olisi suorittanut tehtävänsä paljon nopeammin ja palannut jo aikoja sitten; mutta hidastelun vuoksi kului vähäpätöisimpiinkin seikkoihin peloittava aikamäärä. Vihdoin hän sentään selviytyi niistä kaikista, ja tuli päivä, jolloin hän päätti matkustaa seuraavana päivänä Allahabadiin ja sieltä Ghazipuriin. Hänen harjoittamansa ankara itsensähillitseminen oli jäänyt ihan palkitsematta. Ei haittaisi, arveli hän, vaikka kävisi ennen Kalkuttasta lähtöä salaa Kalitolassa.

Tämän päätöksen tehtyänsä hän istuutui kirjoittamaan kirjettä Hemnalinille. Hän selitti juurta jaksain suhteensa Kamilaan, ilmoittipa vielä aikovansa Ghazipuriin palattuansa ottaa tuon avuttoman onnettoman todella vaimoksensa. Siitä syntyi jäähyväiskirje, jossa hän purki sydämensä entiselle rakastetullensa, ennenkuin hänestä lopullisesti ja täydellisesti erosi.

Hän sulki kirjeen kuoreen, mutta ei kirjoittanut mitään osoitetta. Hän tiesi saavansa apua Annada Babun palvelijoilta, sillä Ramesh oli leppoinen kaikille, jotka olivat tekemisissä Hemnalinin kanssa, ja oli pienimmänkin tilaisuuden sattuessa jaellut tuhlaavasti rahaa ja muita lahjoja. Senvuoksi hän ajatteli asettua pimeän tultua talon läheisyyteen ja yrittää nähdä Hemnalinia, kaukaa vilahdukselta, ajatteli sitten antaa kirjeen jollekin palvelijalle neuvoen häntä jättämään sen kenenkään huomaamatta Hemnalinille. Siten piti heitä yhdistävien vanhain siteiden lopullisesti katketa.

Pimeän tullen hän lähti matkaan ja hiipi vapisevin ja tykyttävin sydämin haihtumattomien muisteloiden kadulle. Perille saavuttuansa hän huomasi, että ovi oli suljettu, ja ylös katsahtaessaan näki kaikissa ikkunoissa kaihtimet. Talo oli asumaton ja pimeä.

Hän koputti ovelle. Kolmannen tai neljännen koputuksen jälkeen joku palvelija työnsi salvan syrjään ja avasi.

"Sinähän olet Sukhan, eikö totta?" kysyi Ramesh.

"Olen kyllä, armollinen herra, minä olen Sukhan."

Ramesh: "Mihin isäntäsi on lähtenyt?"

Palvelija: "Hän on lähtenyt neidin kanssa maalle virkistymään."

Ramesh: "Minne he ovat lähteneet?"

Palvelija: "Sitä en tiedä."

Ramesh: "Onko joku muu matkustanut heidän kanssansa?"

Palvelija: "On, Nalin Babu?"

Ramesh: "Kuka on Nalin Babu?"

Palvelija: "Sitä en tiedä."

Ramesh sai houkutelluksi Sukhanista sen tiedon, että tämä Nalin oli eräs nuori herra, joka oli viime aikoina käynyt tuhka tiheään talossa. Vaikka Ramesh puolestaan olikin luopunut kaikista toivelmistaan Hemnaliniin nähden, tunsi hän kuitenkin nimenomaista ennakkoluuloisuutta Nalin Babua kohtaan.

"Oliko neidin terveydentila hyvä hänen lähtiessään?" kysyi hän.

"Oli kyllä, hän voi varsin hyvin." Vastaus oli tarkoitettu Rameshia rauhoittamaan ja miellyttämään, mutta taivas yksin tietää, kuinka Sukhan erehtyi laskelmissaan!

"Haluaisin käydä pikimmiten huoneistossa."

Palvelija otti käryävän öljylamppunsa ja lähti häntä saattamaan.

Ramesh vaelsi kuin aave huoneesta toiseen istuutuen silloin tällöin jollekin tutulle tuolille tai sohvalle. Huonekalut, koko sisustus, kaikki oli entisellään, mutta lisäksi oli tullut tuo tungettelija Nalin, mistä lieneekään esille sukeltanut. Luonto vihaa tyhjyyttä ja rientää sen aina nopeasti täyttämään! Tuossa oli se ikkunankomero, jossa Ramesh ja Hemnalini olivat vierekkäin seisoneet syyspäivän hämärtyessä illaksi ja molempien sydämien sykkiessä yhteen tahtiin. Mennessään mailleen aurinko varmaan joka päivä kirkasti säteillänsä tätä huonetta. Pitikö Rameshin saada seuraaja, joka yrittäisi uudelleen luoda ikkunan kehystämää kahden kuvaa. Eikö menneisyyden henki astuisi heidän väliinsä ja sormi varoittamaan kohotettuna ajaisi heitä pois toistensa luota? Rameshin povessa riehui loukattu ylpeys.

Seuraavana päivänä hän ei matkustanutkaan Allahabadiin, vaan lähti suoraa päätä Ghazipuriin.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Ramesh oli viipynyt Kalkuttan-matkallansa lähes kuukauden, ja Kamilan laisesta, keskellä parasta kehitysikäänsä olevasta tytöstä kuukausi tuntuu pitkältä ajalta. Samoinkuin aamuhämärä äkkiä muuttuu ihanaksi päivänkoitoksi, samoin hänen naisellisuutensa heti herättyään puhkesi täyteen tietoisuuteen. Tämä herääminen olisi kenties tapahtunut paljon myöhemmin, ellei kiinteä ystävyyssuhde Sailadzhaan ja viimeksimainitun olemuksesta tulviva valo ja lämpö olisi muuntumista edistänyt.

Sillävälin oli setä Tshakrabartti Rameshin vitkastelun ja Sailadzhan alinomaisten kehoitusten yllyttämänä alkanut vakavasti hakea asuntoa ja oli vuokrannut kaupungin ulkopuolelta Gangesin rannalta pienen bungalow'n nuorta pariskuntaa varten. Hän oli uutterasti etsinyt kokoon välttämättömintä sisustusta, olipa vielä palkannut sen verran palvelijoitakin, että taloudenpito voitiin aloittaa.

Kun Ramesh palasi Ghazipuriin pitkän poissaolonsa jälkeen, oli Kamilalla vihdoin oma koti, joten nuorikkojen ei enää tarvinnut käyttää siinä suhteessa hyväkseen sedän vieraanvaraisuutta.

Taloa ympäröi riittävä puutarha-alue. Korkeat sisu-puut muodostivat varjoisan kujanteen. Virta oli vetäytynyt kuivan ajan uomaan, ja sen ja talon välillä levisi hiekkalakeus, jossa näkyi vuorotellen nuoren vehnän ja melonilavojen värikkäitä täpliä. Alueen eteläkulmassa, virran puolella, kasvoi jättiläiskokoinen nim-puu, jonka juurella oleva tanner oli kivetty.

Talo oli ollut kauan asumattomana, ja rakennus, samoinkuin koko aluekin, näytti olevan pahasti rappiolla. Puutarha oli muuttunut viidakoksi, ja huoneet olivat siivoamattomat; mutta Kamila ei siitä välittänyt. Hän oli niin ihastunut päästessään emännöimään omassa kodissa, että kaikki tuntui hänestä kauniilta. Hän päätti viipymättä, miten kutakin huonetta oli käytettävä ja mitä kuhunkin puutarhan kulmaan oli istutettava, ja suunnitteli, sedän neuvoa kysyen, koko alueen viljelemistä. Hän valvoi itse keittiön lieden paikoilleen asettamista ja välttämättömien muutosten suorittamista viereisessä varastohuoneessa. Koko päivän hän lakaisi, pesi ja puhdisti, ja hänen tarmonsa keksi yhä uusia esineitä.

Taloustyöt ilmaisevat naisen kauneutta mitä vaihtelevimmissa ja viehättävimmissä muodoissa, ja askarteleva Kamila muistutti Rameshin mielestä lintua, joka on vapautunut häkistänsä ja kohoaa ilmoille. Hänen säteilevät kasvonsa ja se taitavuus, joka hänen toimissaan ilmeni, herättivät Rameshissa aivan uusia ihmettelyn ja ihailun tunteita.

Ramesh näki hänet ensi kerran emäntänä. Kamila näytti tulleen valtakuntaansa, ja jonkinlainen arvokkuuden sävy liittyi nyt hänen kauneuteensa.

"Mitä teetkään, Kamila?" kysyi hän. "Sinähän uuvutat itsesi!"

Kamila keskeytti askarensa hetkiseksi ja katsahti Rameshiin, huulilla onnen hymy. "Älä pelkää, tämä ei väsytä minua ollenkaan." Samassa hän jo jatkoi työtänsä iloiten siitä, että Ramesh suhtautui myötätuntoisesti hänen toimiinsa.

Rameshin johti hänen rakastuneisuutensa kohta jälleen Kamilan luo erään toisen tekosyyn nojalla. "Joko olet syönyt aamiaista, Kamila?" kysyi hän.

"Tietysti! Jo monta tuntia sitten!" kuului vastaus.

Ramesh tiesi sen yhtä hyvin kuin Kamilakin, mutta ei voinut olla kysymättä, koska tahtoi osoittaa hänelle pientä huomaavaisuutta; Kamila puolestaan ei turhasta tiedustelusta pahastunut.

Pitääkseen keskustelua yllä Ramesh jatkoi: "Miksi teet tuon kaikki itse, Kamila? Antaisit minun suoritettavakseni osan siitä."

Kuten tiedämme, on hyvissä työntekijöissä se heikko puoli, että he epäilevät toisten kelpoisuutta. Niinpä Kamilakin vain virkkoi hymyillen: "Ei, tämä ei ole miesten työtä."

"Me miehet olemme suvaitsevaisia", vastasi Ramesh, "me kuuntelemme vastaan sanomatta, sukupuoleemme kohdistuvia loukkauksia. Jos minä olisin nainen, niin tässä syntyisi kelpo kahakka. Mutta sinähän käyttelet setää töissäsi. Miksi pidät minua aivan kelvottomana?"

"En tiedä, mutta minua naurattaisi, jos näkisin sinut keittiötä lakaisemassa! Sinun olisi paras lähteä. Minä tässä saan aikaan ankaran pölyn!"

Pitääkseen pyörää liikkeellä Ramesh jatkoi: "Pöly ei kunnioita ketään; käsittelee sinua aivan samoin kuin minuakin."

"Minä siedän sen, koska minun täytyy", sanoi Kamila, "mutta en käsitä, miksi sinä, jonka ei tarvitse, sen tekisit."

Ramesh alensi ääntänsä, jotta palvelijat eivät kuulisi: "Minä tahtoisin osan kaikesta siitä, mitä sinun on siedettävä, olipa se työtä tai mitä muuta tahansa."

Kamilan poskiin nousi kevyt puna. Mitään vastaamatta hän astui syrjemmälle ja huusi Umeshille:

"Umesh, tuo tänne vielä yksi vesisanko; katsohan, kuinka paksuna pöly tässä lepää. Anna luuta minulle!" Samassa hän jo alkoi voimallisesti lakaista.

"Mitä teetkään, Kamila?" huudahti Ramesh; pahoillaan siitä, että näki hänet niin halvassa työssä.

"Miksi niin, Ramesh Babu", kuului ääni hänen takaansa, "eihän kunniallinen työ vahingoita? Te englantilaisen kasvatuksen saaneet henkilöt puhutte aina ihmisten yhdenvertaisuudesta. Jos pidätte lakaisemista arvoanne alentavana työnä, niin miksi annatte palvelijanne sitä suorittaa? Minä en ole niin sivistynyt kuin te, mutta mielipiteeni on tämä: kun näen hyveillä kaunistetun naisen käsittelevän luutaa, niin jokainen risu hohtelee silmissäni kuin auringonsäde! — Olen nyt saanut viidakkonne jonkinmoiseen kuntoon, lapsukaiseni (tämä sanottiin Kamilalle), ja pyydän nyt osoittamaan, missä vihanneslavojen tulee sijaita."

"Odottakaahan hetkinen, setä; tämä huone ei ole vielä täysin kunnossa."
Kamila ryhtyi jälleen työhönsä.

Saatuaan huoneen siivotuksi hän irroitti vyötäisille kietomansa vaatteen, veti sen pään yli yllensä ja ryhtyi setä Tshakrabarttin kanssa vakavasti neuvottelemaan kasvislavojen parhaasta sijoittamisesta.

Päivä oli kohta lopussa, mutta talo ei vielä vastannut Kamilan ankaroita puhtausvaatimuksia. Pitkäaikaisen laiminlyönnin jäljet eivät olleet helposti poistettavissa, ja oli ilmeistä, että muutamat huoneet eivät kelvanneet käytettäviksi, ellei niitä vieläkin siivottu ja tuuletettu. Rameshin suureksi pettymykseksi täytyi heidän, Kamilan ja hänen, viettää vielä yksi yö setälässä. Ramesh oli koko ajan odotellut iltahetkeä omassa kodissa ja oli kuvaillut mielessään, kuinka Kamila istuisi ujosti hymyillen hänen vieressään lampun valossa kuunnellen, mitä hänellä oli sydämellänsä. Koska talon kuntoonpano saattoi kestää vielä kolmeneljä päivää, ei hän voinut siirtää asianajotoiminnan edellyttämien oikeutusten hankkimista tuonnemmaksi, vaan matkusti jo seuraavana päivänä Allahabadiin.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Setä itse lähti paria päivää myöhemmin Allahabadiin käydäkseen, vanhemman tyttärensä Bidhun luona.

Sinä aamuna, jolloin ukko matkusti, Kamila kutsui Sailadzhan kekkereihin uuteen kotiinsa, ja Saila saapuikin tarjoiltuaan toimeensa lähtevälle Bipinille aamiaista.

Ystävättäret ryhtyivät Umeshin avustamina järjestämään ateriaa nim-puun alle. Kun aamiainen oli nautittu, he asettuivat puun juurelle mielin määrin juttelemaan. Viileä varjo, lempeä auringonpaiste ja virralle avautuva näköala tuntuivat Kamilasta mainiolta keskustelun kehykseltä, ja se epämääräinen kaipaus, joka hänen sydämessänsä asui, muuttui niin etäiseksi kuin haarahaukka, joka kaarteli ylhäällä heidän päittensä päällä näyttäen pieneltä pilkulta korkeuden sinessä.

Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun Saila alkoi tehdä lähtöä. Hän sanoi miehensä kohta palaavan työstä, joten hänen oli mentävä.

"Etkö voisi yhtä ainoata kertaa poiketa tottumuksestasi?" kysyi Kamila. Mutta Saila vain hymyili ja pudisti päätänsä koskettaen samalla hyväillen Kamilan leukaa. Lähtiessään hän kehoitti Kamilaa palaamaan ennen pimeän tuloa.

Aurinko oli vielä taivaanrannan yläpuolella, kun Kamila sai talousaskarensa suoritetuiksi. Hän kääriytyi hartiahuiviin ja istuutui jälleen nim-puun alle katselemaan, kuinka aurinko painui korkean virranäyrään taakse, missä lepäsi pari kalastajavenhettä kuvastellen mastojansa hehkuvan iltataivaan taustalle.

Nyt saapui Umesh jonkin tekosyyn nojalla voidakseen aloittaa keskustelun hänen kanssaan. "Teillä ei ole ollut pitkään aikaan beteliä, maammoseni", sanoi hän. "Minä olen valmistanut sitä sedän talossa ja tuon sitä tässä." Hän ojensi Kamilalle paperiin käärittyä beteliä.

Kamila huomasi äkkiä, että tuli pimeä, ja hypähti seisaalleen.

"Setä Tshakrabartti on lähettänyt teitä varten vaunut", lisäsi Umesh.

Kamila astui sisään katsahtaakseen ympärilleen vielä kerran, ennenkuin lähti pois. Oleskeluhuoneessa oli englantilaismallinen liesi, johon voitiin sytyttää tuli, jos sattui talvella tulemaan liian kylmä, ja lieden reunuksella paloi öljylamppu. Kamila laski betelkäärön lieden reunalle ja aikoi jatkaa kierrostansa, kun katse sattui omaan nimeen, joka oli Rameshin käsialalla kirjoitettu käärepaperiin.

"Mistä olet tämän paperin löytänyt?" kysyi hän Umeshilta.

"Se oli herran huoneen nurkassa. Minä nostin sen sieltä lattiaa lakaistessani."

Kamila tarttui paperiin ja alkoi lukea. Se oli sama kirje, jossa Ramesh oli tunnustanut kaikki Hemnalinille ja jonka hän huolimattomana oli viskannut lattialle.

Kamila luki kirjeen loppuun asti.

"Miksi seisotte siinä mitään virkkamatta, maammoseni?" kysyi Umesh.
"Tulee pimeä."

Huoneessa olisi kuullut neulasen putoamisen, ja Kamilan ilme huolestutti Umeshia. "Ettekö kuule, maammoseni? Meidän täytyy lähteä kotiin; on jo myöhä", kehoitteli hän. Mutta Kamila liikahti vasta sitten, kun sedän palvelijat saapuivat ponnekkaasti ilmoittamaan, että vaunut olivat jo kauan odottaneet.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

"Etkö voi hyvin, ystäväiseni?" kysyi Sailadzha Kamilan saavuttua.
"Kivistääkö päätäsi?"

"Ei, minua ei vaivaa mikään; miksi ei setä ole kotona?"

"Äiti lähetti hänet Allahabadiin sisareni luo, joka on ollut joitakin aikoja sairaalloinen."

"Milloin hän palaa?"

"Hän kuuluu viipyvän ainakin viikon. Sinä olet rasittanut itseäsi liiaksi, kun olet puuhaillut koko päivän talossanne. Sinä näytät kovin uupuneelta. Syö illallinen varhain ja mene levolle."

Kamilan ainoana pelastuksena olisi tässä tilassa ollut Sailan uskotuksensa ottaminen, mutta hän tunsi sen olevan mahdotonta. Juuri Sailalle hänen oli mahdotonta tunnustaa, että se henkilö, jota hän oli pitänyt miehenänsä, ei ollutkaan hänen miehensä.

Kamila sulkeutui omaan huoneeseensa ja luki vielä kerran Rameshin kirjeen.

Kirjeessä ei ollut mainittu vastaanottajan nimeä eikä osoitetta, mutta sisällöstä kävi selvästi ilmi, että kysymyksessä oleva henkilö oli nainen, että hän oli ollut Rameshin kihlattu morsian ja että suhde Kamilaan oli aiheuttanut kihlauksen purkautumisen. Ramesh ei myöskään ollut salannut sitä tosiasiaa, että hän sydämestänsä rakasti sitä naishenkilöä, jolle kirje oli tarkoitettu ja että hän oli purkanut suhteen onnettoman Kamilan vuoksi, johon kohtalo oli hänet niin omituisella tavalla liittänyt.

Kamila palautti yksityiskohdittain mieleensä koko heidän yhteisen elämänsä ensimmäisestä hiekkasärkällä tapahtuneesta kohtauksesta aina Ghazipuriin saapumiseen asti, ja se, mikä oli aikaisemmin ollut hämärää, kävi nyt kirkkaaksi kuin päivä. Ramesh oli koko ajan tietänyt, ettei Kamila ollut hänen vaimonsa, eikä ollut ymmärtänyt, miten menetellä; Kamila sitävastoin oli kaikessa rauhassa pitänyt häntä puolisonansa ja oli arvelematta valmistautunut viettämään hänen kerallansa elinkautista yhteiselämää.

Häpeäntunne viilsi kuin veitsi hänen sydäntänsä, ja kun hänen muistiinsa palautui erinäisiä kohtauksia, hän olisi mielellään vaipunut maan alle. Häpeä tulisi liittymään häneen pitkin elämää; ei ollut mitään mahdollisuutta välttää sen poltinmerkkiä.

Hän työnsi oven auki ja astui talon takana olevaan puutarhaan. Pimeä talvinen taivas kaartui hänen päänsä päällä torjuvan kalseana kuin musta marmoriholvi. Näkyvissä ei ollut pilvenhattaraa, ei sumun häivääkään, ja tähdet paistoivat kirkkaasti. Etualalla oleva nuorten mango-puiden ryhmä vain korosti öistä tummuutta. Sisäiselle katseelle ei avautunut mitään kurjuudesta pois johtavaa polkua. Kamila vaipui viluiseen ruohikkoon ja jäi siihen istumaan jäykkänä kuin veistokuva, yhtään kyyneltä vuodattamatta ja mitään hiiskumatta.

Hän ei ottanut ollenkaan huomioon ajan kulumista, mutta vähitellen tunkeutui pureva kylmyys hänen sydänjuuriinsa, ja hänen koko ruumiinsa värisi. Kun vähenevä kuu vihdoin sukelsi näkyviin liikkumattomien palmujen takaa, nousi Kamila verkalleen, vetäytyi omaan huoneeseensa ja sulki oven.

Kun hän aamulla avasi silmänsä, seisoi Saila hänen vuoteensa vieressä. Kamila nousi heti istualleen, häpeissään sen vuoksi, että oli nukkunut niin kauan.

"Älä nouse, ystäväiseni", virkkoi Saila, "on parasta, jos nukut vielä vähän aikaa; sinä et varmaankaan voi hyvin. Sinä näytät väsyneeltä, ja silmiesi alla on tummat juovat. Sano minulle, mikä sinua vaivaa, rakkaani!" Sailadzha istuutui hänen viereensä ja laski käsivartensa hänen kaulalleen.

Kamilan povi kohoili ankarasti, eikä hän kyennyt enää pidättämään kyyneliänsä. Hän painoi kasvonsa Sailan olkapäätä vasten ja itki hillittömästi Sailan pitäessä häntä kiinteästi sylissään ja yrittämättä ollenkaan sanoilla lohduttaa.

Vihdoin Kamila vapautti itsensä Sailan sylistä, pyyhki kyynelensä ja alkoi ääneen nauraa. "Kuulehan, kuulehan, jo riittää", sanoi Saila. "Enpä ole milloinkaan tavannut sinunlaistasi salaperäistä tyttöä. Sinun ei kumminkaan pidä luulla, etten tiedä, mikä sinua vaivaa; niin kokematon en ole. Sanonko sen sinulle? Allahabadiin lähdettyänsä Ramesh Babu ei ole kirjoittanut sinulle yhtään ainoata kirjettä, ja se loukkaa sinua, vaikka oletkin liian ylpeä sitä tunnustamaan. Mutta sinun tulee muistaa, että hänellä on siellä paljon tehtävää ja että hän palaa muutaman päivän kuluttua. Sinun ei pidä välittää mitään, ellei hänellä ole tilaisuutta sinulle kirjoittaa, kun hän on poissa vain lyhyen ajan. Sinä tuhma tyttö! Mutta tiedätkö, rakkaani, vaikka sinua näin neuvon, olisin sinun sijassasi menetellyt aivan samoin! Me naiset itkemme sellaisten mielettömien asiain vuoksi. Kunhan itket itkettäväsi ja alat jälleen hymyillä, on asia pian unohdettu."

Hän painoi Kamilan rintaansa vasten ja jatkoi: "Nyt sinusta tuntuu siltä, kuin et voisi milloinkaan antaa Ramesh Babulle anteeksi; eikö totta? Sanohan!"

"Niin, se on totta", vastasi Kamila.

Saila taputti hänen poskeansa. "Sitähän minä ajattelin; tietysti oli niin laita! No, saammepa nähdä. Kunhan et vain pane sitä kovin pahaksesi."

Vielä samana aamuna Saila lähetti kirjeen isällensä Allahabadiin. "Kamila on kovin huolissaan", kirjoitti hän, "kun ei ole saanut mitään tietoja Ramesh Babulta. Voi varsin hyvin käsittää, mitä merkitsee lapsi paralle, kun mies tuo hänet vieraalle paikkakunnalle ja sitten lähtee pois, milloin hyväksi näkee, jättää hänet yksin, vieläpä mitään hänelle kirjoittamattakin. Eikö hän voi saada asioitansa Allahabadissa suoritetuiksi? On paljon ihmisiä, joilla on paljon tekemistä, mutta jotka siitä huolimatta ehtivät kirjoittaa."

Setä etsi Rameshin käsiinsä, luki hänelle otteita tyttärensä kirjeestä ja piti ankaran nuhdesaarnan. Asian laita ei suinkaan ollut niin, että Ramesh ajatteli Kamilaa liian vähän, mutta mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeampi hänen oli päästä mihinkään tulokseen. Hänen pitkäaikainen oleskelunsa Allahabadissa ei johtunut välinpitämättömyydestä, vaan epäröinnistä. Nyt tuli vielä kaiken hämmingin lisäksi tuo ote Sailan kirjeestä.

Kirjeen sanamuodosta selvisi, että Kamila kovin häntä kaipasi, joskin arkuus esti häntä itse kirjoittamasta. Ramesh oli tullut tienhaaraan ja päätti nyt kohta valita suuntansa. Ratkaisevana seikkana ei saanut olla yksin hänen oma onnensa, vaan myöskin Kamilan rakkaus. Sallimus oli tuolla kaukaisella karilla liittänyt yhteen sekä heidän elämänsä että sydämensäkin.

Niinpä hän kävikin heti toimeen ja sepitti seuraavan kirjeen Kamilalle:

Rakkahin. — Sinä, Kamila, et saa pitää tätä puhuttelusanaa pelkkänä sovinnaiseen kirjetyyliin kuuluvana. Minä en milloinkaan nimittäisi sinua "rakkahimmaksi", ellet tosiaankin olisi se olento, jota rakastan enin maailmassa. Jos olet tätä epäillyt, jos olen milloinkaan loukannut tunteitasi, niin se tosiasia, että minä mitä vilpittömimmin nimitän sinua "rakkahimmakseni", toivoakseni hälventää ne epäilykset ja viihdyttää haavojen kivun ainiaaksi!

Miksi tätä laveammin selittelisin? Moni seikka tähänastisessa käyttäytymisessäni on sinua varmaan loukannut. Jos sydämesi senvuoksi minua syyttää, en kykene syytöstä kumoamaan. Voin ainoastaan yhä uudelleen vakuuttaa, että sinä olet rakkahimpani ja ettei ole ketään, jota kohtaan tuntisin samaa rakkautta. Tämä kenties ei kelpaa täysin puolustamaan kaikkia käytökseni virheitä, mutta se on ainoa, minkä voin sinulle tarjota. Kun siis nimitän sinua "rakkahimmaksi", niin tahdon siten pyyhkäistä olemattomiin koko epäilyksien kalvaman menneisyyden ja laskea tulevaisen rakkautemme perustuksen. Usko minua: sinä olet minun ainoa ajatukseni, sinä olet totisesti minun "rakkahimpani". Kunhan sen varmasti uskot, niin epäilykset ja levottomuus lopullisesti hälvenevät.

Tahtoisin vielä sinulta kysyä, olenko saavuttanut rakkautesi, mutta en uskalla. Rakkaus kehoittaa minua sitä kysymään, ja minä olen varma siitä, että vastaus on kerran tuleva. Me emme lausu yhtäkään sanaa, mutta sydän puhuu sydämelle: rakkauteni se luo minuun tämän varmuuden. Minä en kerskaile olevani sinun arvoisesi, mutta tunnen, ettei ihailuni ja antaumukseni voi mennä hukkaan.

Minä tiedän varsin hyvin, että tämä kirje tekee vaivalloisen tutkielman vaikutuksen, ja siitä syystä haluaisin mieluimmin sen repiä rikki; mutta minun on toistaiseksi mahdoton sepittää sellaista kirjettä, joka todella toisi ilmi tunteitani. Mutta kirjeitähän täytyy kahden ihmisen keskenänsä vaihtaa. Sarjan ensimmäisessä kirjeessä on ylen vaikea löytää oikeata ilmaisua tunteillensa. Kun sydämemme todella toisiinsa liittyvät, kykenen varmaan kirjoittamaan sinulle oikeita kirjeitä. Vain silloin, kun huoneessa ovet ovat auki kahden puolen, tuuli voi puhaltaa vapaasti sen läpi.

Kamila, rakkahin, milloin löydän sinun sydämesi oven?

Kaikki tämä kypsyy hitaasti; kiirehtiminen vain tekisi tarkoitusperän saavuttamisen mahdottomaksi. Minä saavun Ghazipuriin aamulla, päivää myöhemmin kuin tämä kirje. Minä pyydän sinua silloin olemaan meidän omassa kodissamme. Me olemme olleet kauan kodittomat, enkä minä voi kauemmin sietää tätä elämää. Nyt minulla vihdoinkin on toivo saada astua oman kynnyksemme yli ja tervehtiä sydämeni kuningatarta kotini valtiattarena. Tämä tuokio on oleva toinen "onneatuova silmäyksemme."

Muistatko vielä ensimmäisemme sinä kuutamoyönä virran rannalla autiolla hiekkasärkällä — korkean taivaankannen alla, ilman minkäänlaista kattoa päämme päällä ja ilman sukulaisia ja tuttavia juhlallisen toimituksen todistajina?

Se tuntuu minusta epätodelliselta, kuin unennäöltä. Senvuoksi minä kiihkeästi odotan toista "onneatuovaa näkemistä" aamun kirkkaassa, tyynessä valaistuksessa, omien seinien sisäpuolella, keskellä vankkaa todellisuutta. Sinun suloiset, hymyilevät kasvosi oman ovemme kehystäminä jäävät ainiaaksi muisteloitteni aarrearkkuun. Sitä kuvaa minä ikävöin nähdä. Rakkahin, minä olen almunanoja sinun sydämesi portilla; älä lähetä minua pois tyhjin käsin! Sinulle aina altis

Ramesh.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

"Etkö lähde omaan tupaasi?" kysyi Saila seuraavana päivänä yrittäen haihduttaa Kamilan synkkää mielialaa.

"En, siellä ei ole enää mitään tekemistä."

Saila: "Ovatko kaikki huoneet kunnossa?"

Kamila: "Ovat, minä olen päättänyt työni."

Pian Saila tuli jälleen. "Mitä sinä annat minulle, jos minä annan jotakin sinulle?" kysyi hän.

"Minulla ei ole mitään sinulle annettavaa, didi" (vanhempi sisar), vastasi Kamila.

Saila: "Eikö yhtään mitään?"

Kamila: "Ei yhtään mitään."

Saila löi häntä kevyesti poskelle. "Niinkö asia onkin! Sinä olet antanut kaikki, mitä omistat, erään määrätyn henkilön huostaan, eikö totta? Mitä tästä sanot?" Hän veti esiin kirjeen sarinsa laskoksesta.

Kamila kalpeni nähdessään kirjeenkuoressa Rameshin käsialan ja kääntyi puolittain poispäin.

"Oletpa jo riittävästi osoittanut ylpeyttäsi", virkkoi Saila, "anna sen jo jäädä! Minä tiedän, miten sinun tekee mieli siepata tämä kirje minulta, mutta minä en sitä anna, ellet pyydä koreasti. Saammepa nähdä, kuinka kauan voit sitä sietää."

Samassa syöksähti huoneeseen Umi huutaen "Täti, täti!" ja vetäen jäljessään nuorankappaleeseen kiinnitettyä saippuakoteloa.

Kamila nosti hänet syliinsä ja kantoi pois peittäen hänen kasvonsa suudelmilla. Umi alkoi parkua, koska hänet erotettiin lelustansa, mutta Kamila ei taipunut. Hän kantoi lapsen omaan huoneeseensa ja tyynnytti sen lakkaamattomilla lapsenloruilla.

Saila tuli heidän jäljessään ja huudahti: "Minä olen hävinnyt; sinä voitit tällä kertaa! Minä en voi kestää kauempaa. Kas tässä, Kamila, ota se! Minä en ole enää milloinkaan niin julma sinua kohtaan."

Hän heitti kirjeen vuoteeseen, vapautti Umin Kamilan sylistä ja kantoi hänet pois.

Kamila käänteli epäröiden kirjettä, avasi sen sitten ja alkoi lukea, mutta oli tuskin ehtinyt silmätä ensimmäisiä rivejä, kun hänen kasvoihinsa nousi vihan puna ja hän heitti kirjeen luotansa. Sitten hän voitti ensimmäisen syvän vastenmielisyyden puuskan, tarttui jälleen kirjeeseen ja luki sen.

On mahdoton sanoa, ymmärsikö hän kaikkea vai eikö, mutta hänestä tuntui siltä, kuin olisi käsitellyt jotakin likaista, ja hän heitti kirjeen jälleen pois. Mies, joka ei ollut hänen puolisonsa, kehoitti häntä valmistamaan heille yhteistä kotia! Täysin tuntien kaikki tosiasiat Ramesh oli vain odottanut tilaisuutta saattaakseen hänet tähän häpeään! Jos heidän Ghazipuriin saavuttuaan Kamilan sydän olikin sykkinyt hänelle lämpöisemmin, niin luuliko hän sen koskevan itseänsä, mikäli hän oli Ramesh eikä — kuten Kamila oli uskonut — hänen puolisonsa? Ramesh oli tehnyt liian hätäisiä johtopäätöksiä, ja onnettomaan osattomaan kohdistuva sääli oli saanut hänet kirjoittamaan tämän lemmenkirjeen. Kuinka voikaan hän, Kamila, nyt — tai milloinkaan — karkoittaa sen väärän vaikutelman, jonka Ramesh oli hänen käyttäytymisestänsä saanut? Häpeä ja inho tulisivat olemaan hänen osanansa elämässä, vaikka hän ei ollut koskaan eläessään tehnyt pahaa yhdellekään sielulle. Nyt näkyi hänelle "koti" kauhistuttavana hirviönä, joka uhkasi hänet niellä, ja hän mietti turhaan pelastuskeinoa. Kahta päivää aikaisemmin hänen olisi vielä ollut aivan mahdoton uskoa, että Ramesh tulisi ilmenemään hänelle sellaisena hirviönä.

Hänen mietteensä keskeytti Umesh, joka kuului ovella yskähtävän. Kun
Kamila ei virkkanut mitään, hän kuiskasi: "Maammoseni!"

Kamila meni ovelle, ja Umesh ilmoitti, korvallistaan kynsien: "Sidhu
Babu on tuottanut Kalkuttasta näyttelijäseurueen tyttärensä häihin."

"Hyvä, Umesh, sinä voit mennä näytäntöä katsomaan."

Umesh: "Millaisia kukkia minun on huomenna teille tuotava?"

Kamila: "Älä huoli kukista."

Umesh oli pois lähtemässä, kun Kamila äkkiä kutsui hänet takaisin. "Odotahan, Umesh, kun lähdet näytäntöä katsomaan, niin ota tästä viisi rupiaa."

Umesh joutui ihan ihmeisiinsä; sellaisissa tilaisuuksissa näet ei kanneta pääsymaksua. "Pitääkö minun ostaa jotakin kaupungista, maammoseni?" kysyi hän.

Kamila: "Ei, minä en tarvitse mitään. Ota rahat; löytyy varmaan tilaisuus niiden käyttämiseen."

Umesh, joka oli ihan ymmällä, teki taas lähtöä, mutta Kamila kutsui hänet jälleen takaisin. "Mitä sanovatkaan ihmiset, jos sinä esiinnyt näytännössä noissa vaatteissa?" kysyi hän.

Umeshin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut, että ihmiset saattoivat edellyttää mitään hänen vaatetukseensa nähden tai että siinä ilmenevä puutteellisuus voisi tehdä hänet arvostelun esineeksi. Lanneliinasta puuttuva aistikkuus, enempää kuin vaatteettomuus yleensäkään, ei häntä ollenkaan liikuttanut. Niinpä hän vastasikin Kamilan kysymykseen vain iloisesti irvistämällä.

"Kas tässä, ota nämä yllesi." Kamila veti esiin pari omaa pukuansa ja heitti ne Umeshille. Ne olivat pitkiä huivimaisia verhoja, joita voi laskostaa yhtä hyvin miehen kuin naisenkin vaatetukseksi, ja niissä oli leveät korureunukset, jotka kovin ihastuttivat Umeshia. Poika osoitti syvää kunnioitustansa kömpelöllä tavallansa, Kamilan jalkojen eteen heittäytyen, sieppasi sitten vaatteensa ja lähti menemään kasvojen turhaan ponnistellessa vielä leveämpää ilon irvistystä vastaan. Hänen lähdettyään Kamila kuivasi kyynelen ja asettui ikkunan luo.

"Etkö näytä minulle kirjettäsi, Kamila kulta?" kysyi hänen luoksensa saapuva Saila. Hän itse ei salannut mitään Kamilalta, joten hänellä oli rohkeutta tuohon pyyntöön.

"Tuossa, didi, lue se!" kehoitti Kamila osoittaen kirjettä.

"Hän on yhä vielä vihainen", mietti Saila ihmeissään, otti lattialta kirjeen ja luki sen. Se oli kieltämättä varsin hellä, mutta kovin kummallinen miehen vaimollensa kirjoittamaksi! Merkillinen teos! "Kirjoittaako miehesi romaaneja, ystäväiseni?" kysyi hän.

Kamila, joka oli kuin huumautunut, säpsähti kuullessaan sanan "miehesi".

"En tiedä", vastasi hän.

"No, lähdetkö tänään talossanne käymään?"

Kamila nyökkäsi vastaukseksi.

"Minä olisin muuten viettänyt päivän siellä sinun kerallasi, mutta tiedäthän, kultaseni, että minun täytyy tänään olla Narsingh Babun luona morsiamen tuliaisjuhlassa; niin ollen saa äiti lähteä minun sijaani."

"Ei, ei, äitisi ei pidä vaivautua lähtemään", huusi Kamila. "Onhan palvelijoita!"

Saila hymyili. "Niin, eipä sinun tarvinne mitään pelätä, kun sinulla on
Umeshin lainen urhea suojelija."

Umi oli sillä välin saanut käsiinsä lyijykynän ja piirteli sillä innokkaasti merkkejä kaikkialle soperrellen samalla omaa kieltänsä, jota hän nimitti "ääneen lukemiseksi." Kun Saila keskeytti hänen kirjalliset yrityksensä, hän esitti vastalauseeksi kimakan parkunan, joka taukosi vasta Kamilan puuttuessa asiaan: "Tulehan, minä annan sinulle jotakin koreata."

Kamila kantoi tyttösen huoneeseensa, laski hänet vuoteeseen ja leikki hänen kanssaan, kunnes huolet olivat kerrassaan unohtuneet. Tytön vaatiessa luvattua lahjaa Kamila otti lippaastansa kaksi kultaista rannerengasta. Umi ei ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista lelua ja oli ihastuksissaan. Kun "täti" asetti ne hänen ranteisiinsa, hän heilutti käsivarsiansa ihaillakseen korujen vaikutusta ja hypähteli sitten pois näyttääkseen niitä äidillensä.

Saila riisui heti rannerenkaat jättääkseen ne takaisin niiden omistajalle. "Mitä ajatteletkaan, Kamila?" huudahti hän. "Kuinka tulitkaan asettaneeksi ne hänen ranteisiinsa?"

"Minä olen ne Umille lahjoittanut", virkkoi Kamila astuen lähemmäksi
Umin vihlovien valitushuutojen kaikuessa.

"Oletko järjiltäsi?" huudahti Saila. "Didi, sinä et saa antaa niitä takaisin! Voithan teettää niistä hänelle kaulakorun."

"Enpä ole nähnyt merkillisempää olentoa!" virkkoi Saila kiertäen käsivartensa ystävättären kaulaan.

"Minun täytyy tänään sanoa sinulle hyvästi, didi", jatkoi Kamila.
"Minä olen ollut täällä onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen."
Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä.

Sailankin oli vaikea olla itkemättä. "Älä puhu sillä tavoin, Kamila, ikäänkuin lähtisit luotamme ainiaaksi. Minä en voi uskoa, että olet ollut täällä todella onnellinen. Asia muuttuu aivan toiseksi nyt, kun saatte oman kodin. Me käymme silloin tällöin teitä katsomassa, ja kun olemme poistuneet, niin te sanotte: 'Jumalan kiitos, että vihdoinkin lähtivät!'"

Kun tuli Kamilan lähdön aika ja hän oli sanonut hyvästi kaikille, virkkoi Saila: "Minä käyn huomenna keskipäivällä sinua tervehtimässä." Mutta Kamila ei vastannut sitä eikä tätä.

Saapuessaan taloon hän tapasi siellä Umeshin. "Täälläkö sinä oletkin?" huudahti hän. "Minä luulin sinun menneen näytäntöä katsomaan."

"Se oli aikomukseni, mutta kun tiesin teidän aikovan tulla tänne — —"

Kamila: "Älä minusta välitä; mene katsomaan näytäntöä. Onhan täällä Bishan. Pidä kiirettä, jottet myöhästy."

Umesh: "Se ei ala vielä vähään aikaan."

Kamila: "Ei haittaa. Häissä tapahtuu aina yhtä ja toista. Mene katsomaan koko huvia." Umeshia ei tarvinnut kovin paljon kehoitella, ja hän oli jo lähtemässä, kun Kamila huusi hänen jälkeensä: "Kuulehan, jos setä tulee, niin — —" Niin pitkälle päästyään hän ei tietänyt, miten olisi saanut lauseen päätetyksi. Umesh tuijotti häneen suu auki. Hetkisen kuluttua Kamila jatkoi: "Älä unohda, että setä on hyvä ystäväsi. Jos jotakin tarvitset, mene vain hänen luoksensa, sano minulta terveisiä ja esitä pyyntösi, niin hän varmaan sen täyttää. Älä unohda minun terveisiäni!"

"Hyvä", sanoi Umesh lähtien matkaan ollenkaan aavistamatta, mitä tuo käsky merkitsi.

"Mihin armollinen rouva lähtee?" tiedusteli Bishan iltapäivällä.

"Minä menen Gangesiin kylpemään."

"Onko minun lähdettävä mukaan?"

"Ei, jää sinä pitämään huolta talosta." Kamila ojensi hänelle ilman nimenomaista aihetta rupian ja lähti kulkemaan virralle päin.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Eräänä ehtoopäivänä Annada Babu nousi yläkertaan Hemnalinia tapaamaan iloiten siitä, että saisi juoda teetä yksin hänen seurassaan. Hän etsi tytärtänsä yläkerran oleskeluhuoneesta ja hänen makuusuojastansa, mutta turhaan; ulos hän ei myöskään ollut lähtenyt, tiesi palvelija ilmoittaa.

Epämääräisen huolestuneisuuden valtaamana Annada Babu nousi katolle: Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi katkeamattomana sarjana talojen kattoja, joita talviauringon kelmeä paiste vain heikosti valaisi. Iltatuuli käännähteli oikullisesti suunnasta toiseen. Hemnalini istui mietteissään porrassuojuksen varjossa.

Annada Babu ilmaantui katolle ja seisahtui Hemnalinin taakse hänen sitä huomaamatta. Kun hän vihdoin hiljaa astui Hemnalinin luo ja laski kätensä hänen olkapäällensä, niin tyttö säpsähti, joutui hämilleen ja punastui. Annada Babu oli istuutunut hänen eteensä, ennenkuin hän ehti nousta seisaalleen. Ukko odotti hetkisen ja huokasi sitten syvään. "Ah, Hem, jospa äitisi olisi nyt elossa! Minusta ei sinulle ole mitään hyötyä!"

Vanhan miehen kärsivä huudahdus herätti Hemnalinin siitä turtuneesta tilasta, johon hän oli vaipunut, ja hänen katseensa etsi isän kasvoja. Kuinka paljon rakkautta, myötätuntoa ja tuskaa niissä ilmenikään! Kuinka murheellinen muutos olikaan hänen piirteissään viime päivinä tapahtunut. Vanha isä se oli joutunut eniten kärsimään Hemnalinia kohdanneesta onnettomuudesta; hän oli lakkaamatta yrittänyt lievittää tyttärensä surua, ja kun oli huomannut, ettei yrityksistä ollut mitään apua, olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet tytön äitiin, ja tuo avuttomuuden huudahdus oli kohonnut hänen rakastavan sydämensä syvyydestä — kaikki se selvisi Hemnalinille kuin leimauksena. Hän tunsi tunnossansa pistoksen, joka sai hänet silmänräpäyksessä unohtamaan oman kärsimyksensä. Maailma, joka oli hänelle ilmennyt kuin unennäkönä, muuttui äkkiä todellisuudeksi, ja tuokion ajaksi hänet valtasi häpeäntunne. Tahtoansa ponnistaen hän repi rikki ja heitti luotansa sen muistojen verkon, johon oli kietoutunut.

"Kuinka voit tänään, taatto?" kysyi hän.

Hemnalini tiedusteli hänen vointiansa! Viime päivinä Annada Babu oli kerrassaan unohtanut, että terveydentila kelpasi keskustelunaiheeksi.

"Kuinka voin? Ruumiillisessa suhteessa minua ei vaivaa mikään, rakkaani! Minua vain surettaa se että sinä näytät nykyjään kovin sairaalta. Minunlaiseni sitkeä vanha mies voi kestää yhtä ja toista mutta pelkäänpä, että isku on liian ankara sinulle, lapsukaiselle." Hän silitti hellästi tyttärensä olkaa.

"Kuulehan, taatto", virkkoi Hemnalini, "kuinka vanha minä olin äidin kuollessa?"

"Sinä olit silloin vasta kolmen vuoden ikäinen ja olit vastikään alkanut puhua. Muistan vielä varsin hyvin, kuinka kysyit 'Missä äiti on?' ja kuinka siihen vastasin 'Hän on mennyt taattonsa luo' — äitisi isä kuoli ennen syntymääsi, joten sinä et ole häntä koskaan nähnyt. Sinä et ymmärtänyt mitä tarkoitin, seisoit vain vakavasti minua silmäillen. Sitten tartuit minua käteen ja vedit minut äitisi huoneeseen. Sinä ajattelit, että vaikka huone olikin tyhjä, minä kuitenkin saisin jollakin tavoin selville, missä äiti oli. Sinä tiesit, että isäsi voi tehdä paljonkin, mutta et käsittänyt, että hän, kun kysymykseen tuli elämä ja kuolema, oli niin tietämätön ja avuton koin pieni lapsi. Nyt voit arvata, kuinka avuton minä olen. Jumala on antanut isällesi kyvyn sinua rakastaa, mutta ei sinua auttaa." Hän laski kätensä tyttärensä päälaelle.

Hemnalini tarttui isänsä vapisevaan vanhaan käteen ja silitteli sitä. "Minulla on tuskin mitään muistoa äidistä", sanoi hän. "Tiedän vain, että hänellä oli tapana paneutua päivällä makuulle ja lukea jotakin kirjaa. Se ei minua miellyttänyt; minä yritin temmata kirjaa häneltä pois." Niin he alkoivat jälleen jutella menneistä ajoista. Hem kyseli isältänsä äidin ulkonäköä, tottumuksia ja silloista perhe-elämää, ja isä vastaili niin hyvin kuin osasi. Aurinko laski heidän siinä haastellessaan, ja taivas himmeni vähitellen tumman kuparin karvaiseksi. Tämä hiljaisen yhdessäolon hetki talon katolla, keskellä suuren kaupungin melua ja levottomuutta, vahvisti isän ja tyttären, vanhan miehen ja nuoren naisen kesken vallitsevat rakkauden tunteet. He viipyivät siellä, kunnes päivänvalo kalpeni ja leppoinen kaste laskeutui heidän ylitsensä kuin kyynelsade.

Yht'äkkiä kaikuivat portaista Dzhogendran askelet. Hiljainen keskustelu taukosi kohta, ja molemmat nousivat nopeasti.

"Hem näyttää siirtäneen vastaanottohuoneensa katolle", huomautti
Dzhogendra silmäillen tutkivasti heitä kumpaakin.

Dzhogendra oli kovin tyytymätön asiain käänteeseen. Talossa vallitsi yötä päivää painostava tunnelma, joten elämä kävi nuorukaiselle melkein sietämättömäksi. Hän ei kumminkaan halunnut etsiä toisten seuraa, sillä aina, kun hän kävi ystävien tai tuttavien luona, oli hänen ryhdyttävä selittämään, miksi Hemnalinin kihlaus oli purkautunut.

"Hemnalini menee tosiaankin liian pitkälle", oli hänellä tapana sanoa. "Niin käy, kun annetaan tyttöjen lukea englantilaisia romaaneja. Hem on sitä mieltä, että kun Ramesh on hänet jättänyt, hänen täytyy kärsiä sydämenkipua, ja nyt hän koreilee tuolla kivullansa. Siinä on romaaneja lukevalle neidille erinomainen tilaisuus osoittaa, kuinka hän kestää onnettoman rakkautensa!"

"Minä valitsin tämän paikan, jotta voimme rauhassa keskustella, Hem ja minä", kiiruhti Annada Babu selittämään. Hän tahtoi suojella tytärtänsä Dzhogendran tunteettomalta pilkanteolta, mutta hänen sanojensa voitiin käsittää tarkoittavan, että hän oli pakottanut Hemin lähtemään katolle kanssansa keskustelemaan.

"Eikö keskusteleminen käy yhtä hyvin päinsä teepöydässä?" huudahti Dzhogendra. "Sinä vain tuet Hemin hupsuutta, taatto. Siten menetellen te vielä ajatte minut kerrassaan pois kotoa."

"Etkö ole vielä juonut teetä, taatto?" kysyi Hemnalini tuntien äkkiä omantunnonvaivaa.

Dzhogendra: "Tee ei ole mikään runollinen mielikuva; sitä ei sada itsestään rusottavalta illan taivaalta. Kupit eivät täyty itsestään eivätkä tule luoksesi sinun istuessasi jossakin katon kulmassa! Sen tiedät sanomattakin!"

Annada Babu riensi Hemnalinin avuksi. "Minä olen tänään mieluummin teetä juomatta."

Dzhogendra: "Mitä, taatto, aiotko kääntyä täydelliseksi lihankiduttajaksi? Miten käy sitten minun? Enhän minä voi elää kauniista ilmasta?"

Annada: "Ei, tässä ei ole kysymys mistään lihankiduttamisesta. Minä nukuin viime yön huonosti ja tahdon sen vuoksi koetella pienen raittiuden vaikutusta."

Totta puhuen oli Annada Babu aikaisemmin Hemnalinin kanssa keskustellessaan useasti nähnyt mieleensä kuvastuvan täyden teekupposen, mutta tänään ei ollut niin käynyt. Jouduttuaan jälleen tavalliseen vireeseensä Hemnalini oli jutellut todella tutunomaisesti isänsä kanssa katon rauhallisessa kulmauksessa johtuen käsittelemään syvempiä seikkoja kuin milloinkaan ennen. Huoneisiin siirtyminen olisi voinut aiheuttaa kerrassaan kohtalokkaan häiriön, se olisi karkoittanut ilmautumaan pyrkivät ajatukset kuin säikähtyneet kauriit, joten Annada Babu oli tänään torjunut teekannun houkutukset.

Hemnalini ei uskonut isänsä vakavasti aikovan parantaa unettomuuttansa pidättymällä tavanomaisesta iltajuomastansa. "Tulehan, taatto, sinun pitää juoda teetä!" huudahti hän, ja Annada Babu kiiruhti hänen kanssaan alas unohtaen unettomuudenpelkonsa.

Huoneeseen astuessaan hän mielipahaksensa näki Akshain jo istuvan pöydän ääressä. Hem oli vastikään löytänyt entisen itsensä, mutta Akshain näkeminen aiheuttaisi varmaan takaiskun! Oli kuitenkin liian myöhäistä ryhtyä tilannetta korjaamaan, sillä Hemnalini oli jo hänkin ehtinyt huoneeseen. Akshai nousi heti.

"Kuulehan, Dzhogen, on parasta, että nyt lähden", virkkoi hän. Mutta kaikkien ihmeeksi Hemnalini lausui vain: "Minkä tähden, Akshai Babu? Onko teillä niin kova kiire? Juokaahan sentään ensin kuppi teetä."

Akshai istuutui jälleen. "Minä olen jo juonut kaksi kuppia ennen teidän tuloanne. Kenties suoriudun toisesta mokomasta, jos minua ahdistatte."

Hemnalini hymyili. "Emmepä ole tottuneet teitä ahdistelemaan."

"Se on totta", myönsi Akshai, "minä olen siksi ymmärtäväinen, etten milloinkaan kieltäydy hyvästä asiasta, kun siihen tarjotaan tilaisuutta."

"Älköön niin ollen myöskään hyvä asia kieltäytykö sinusta, kun sinä tarjoudut sille! Voisiko pappikaan antaa sinulle parempaa siunausta?" virkkoi Dzhogendra.

Pitkän väliajan jälkeen oli keskustelu jälleen täydessä käynnissä Annada Babun teepöydän ympärillä. Hemnalini ei ollut milloinkaan nauranut äänekkäästi, mutta nyt hänen naurunsa toisinaan kaikui yli keskustelun. Hän kiusoitteli isäänsä: "Kuulehan, taatto, Akshai Babu unohtaa itsensä kerrassaan. Hän voi aivan hyvin, vaikka ei ole moneen päivään nauttinut lääkemarjakkeita. Jos niistä olisi jotakin apua, niin täytyisi ainakin hänen päätänsä kivistää."

Dzhogendra: "Se veitikka on kääntynyt uskottomaksi isän pillereille!"

Annada Babu nauroi hilpeästi. Se seikka, että perheenjäsenet jälleen laskivat leikkiä hänen marjakerasiansa kustannuksella, näytti hänestä todistavan sopusointuisuuteen palaamista, ja hänen mielensä tuntui vapautuvan vaikeasta taakasta.

"Huomaan kyllä, mihin tähtäätte", virkkoi hän. "Te yritätte heikontaa hänen uskoansa. Hän on ainoa elossaoleva marjakkeitteni nauttijoista, ja nyt te aiotte järkyttää hänen uskollisuuttansa."

"Olkaa huoletta, Annada Babu", sanoi Akshai, "Akshai ei koskaan vaihda vakaumustansa."

Dzhogendra: "Akshai on kuin väärä raha: yritä sitä vaihtaa, niin joudut ikävyyksiin!" Hilpeyden puuska karkoitti Annada Babun teepöydän vaiheilla liihotelleen synkän pilvenlongan.

Seurustelu olisi luultavasti jatkunut pitemmällekin, ellei Hemnalini olisi pyytänyt anteeksi, että hänen täytyi lähteä hoitamaan hiuksiansa. Akshaikin muisti samassa jonkin velvollisuuden ja lähti pois.

"Kuulehan, taatto, me emme saa enää viivytellä", sanoi Dzhogendra, jäätyään yksin isänsä seuraan, "meidän täytyy naittaa Hem."

Annada Babu tuijotti häneen säikähtyneenä.

"On liikkeellä paljon juoruja hänen ja Rameshin kihlauksen purkautumisesta", jatkoi Dzhogendra. "Minä en voi enää taistella yksin käsin, kuten tähän saakka. Jos saisin kertoa koko totuuden, tukkisin helposti juoruilijain suut, mutta Hemin vuoksi en voi puhua vapaasti, joten minun täytyy taistella ääneti. Äskettäin minun täytyi löylyttää Akhil. Kuulin näet hänen puhuneen liikoja. Jos saamme hänet pian naimisiin, niin juorut taukoavat eikä minun tarvitse kierrellä hänen ainoana ritarinansa alinomaa sonnustaen itseäni taisteluun. Minä kehoitan sinua mitä innokkaimmin olemaan siirtämättä asiaa enää tuonnemmaksi."

Annada: "Mutta kenen kanssa hänen sitten on mentävä naimisiin, Dzhogen?"

Dzhogendra: "Kysymykseen voi tulla yksi ainoa mies. Olisi vaikea löytää ketään toista kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut ja mitä on juoruttu. Kysymykseen tulee ainoastaan vanha Akshai rukkamme. Hän ei ole hevillä säikähdytettävissä. Sano hänelle, että hänen on nautittava lääkemarjake, ja hän nauttii sen. Kehoita häntä naimaan, ja hän nai."

Annada: "Oletko mieletön, Dzhogen? Luuletko Hemin suostuvan menemään Akshaille?"

Dzhogendra: "Minä kyllä pidän huolen siitä, että hän suostuu, kunhan et sinä puutu asiaan."

"Ei, Dzhogen, ei", huudahti isäukko, "minä en voi nähdä, että sinä koetat parhaasi mukaan Hemiä suostutella; sinä vain kiusaat ja peloitat häntä. Jätä hänet rauhaan vähäksi aikaa. Tyttö parka on joutunut kovia kokemaan; ei ole syytä yllyttää häntä menemään heti naimisiin."

"Minä en aio harjoittaa minkäänlaista painostusta; koetan olla mahdollisimman hienotunteinen ja lauhkea. Luuletko, etten osaa jutella riitelemättä?"

Dzhogendran tapoihin ei kuulunut antaa ruohon kasvaa jalkojensa alla. Kun Hemnalini jälleen tuli huoneestansa, hän sanoi heti: "Hem, minä haluaisin keskustella kanssasi."

Hemin sydän alkoi tykyttää vilkkaammin. Hän seurasi hitaasti veljeänsä oleskeluhuoneeseen ja odotti, että hän aloittaisi.

"Oletko huomannut, kuinka raihnaiselta isä näyttää?" kysyi Dzhogendra.

Hemnalini ei vastannut mitään, mutta hänen ilmeensä osoitti, kuinka huolestunut hän oli.

Dzhogendra: "Usko minua: hän kääntyy vakavasti sairaaksi, ellemme ryhdy mihinkään toimenpiteisiin."

Äänensävy ilmaisi hänen pitävän sisartansa syypäänä isän huonoon terveydentilaan. Hemnalini katseli lattiaan ja sormieli sarinsa reunaa. "Mikä on mennyttä, se on mennyttä", jatkoi Dzhogendra, "mitä enemmän valitat menneitä, sitä suurempi häpeä meille. Jos tahdot saada taaton todella rauhoittumaan, tulee sinun hävittää tämä onneton asia ihan olemattomiin." Hän odotti jännittyneenä vastausta, katse kiinteästi sisareen suunnattuna.

"Sinun ei tarvitse pelätä, että minä milloinkaan taaton mieltä pahoitan siitä puhumalla", virkkoi Hemnalini hämmentyneenä.

Dzhogendra: "Sen tiedän, mutta se ei vielä riitä tukkimaan ihmisten suuta."

"Niin, mutta kuinka voin saada sen aikaan?" kysyi Hemnalini.

Dzhogendra: "On ainoastaan yksi keino saada juorut loppumaan."

Hemnalini tiesi, mitä keinoa Dzhogendra tarkoitti ja vastasi nopeasti: "Eikö olisi hyvä toimittaa taatto vaihteeksi maalle? Me voisimme pysytellä poissa kolme-neljä kuukautta, ja sillävälin juorut ennättäisivät loppua."

"Siitä ei olisi täyttä apua. Sinun täytyy saada taatto vakuutetuksi siitä, että mielesi on levollinen. Ellet sitä tee, niin asia yhä pahenee eikä hän toivu koskaan entiselleen."

Hemnalinin silmiin kihosivat äkkiä kyynelet, jotka hän nopeasti pyyhki.

"Mitä siis tahdotkaan minun tekevän?" kysyi hän.

"Minä tiedän, että se kuulostaa sinusta epämieluisalta, mutta jos tahdot nähdä kaikki onnellisina, niin sinun tulee mennä heti naimisiin."

Hemnalini vaikeni kuin huumautuneena.

Dzhogendra jatkoi kärsimättömästi: "Te tytöt teette mielellänne kärpäsestä härkäsen. Samoin on käynyt lukemattomien muiden ennen sinua. Jokin seikka on tehnyt naimisiinmenon mahdottomaksi; sitten he kaikessa rauhassa valitsevat itsellensä toisen, ja asia on valmis. Muutenhan tapahtuisi perheitten piirissä alinomaa sellaisia seikkoja, joista romaaneissa kerrotaan, ja elämä kävisi sietämättömäksi. Sinä kenties et häpeä esittää julkisesti melodraamaa tähän tapaan: 'Minä luovun maailmasta ainiaaksi ja pysyttelen täällä talon katolla taivaaseen tuijotellen; minä vaalin tuon kunnottoman pettäjän muistoa sydämessäni ja palvon sitä sakramenttina.' Mutta meidät häpeä vie hautaan. Nai joku kunnon nuorukainen ja luovu koko tuosta kurjasta näyttelemisestä niin pian kuin suinkin."