Haaksirikko

Hemnalini tajusi varsin hyvin julkisen melodraamallisuuden mielettömyyden, joten Dzhogendran pistopuhe viilsi häntä kuin veitsi.

"Olenko milloinkaan sanonut luopuvani maailmasta ja pysyväni naimattomana?"

"Ellei se ole tarkoituksesi, niin mene naimisiin. Jos selität, ettet voi rakastaa ketään miestä, ellei hän ole puolijumala, täytyy sinun luonnollisesti pysyä naimattomana. Tämän maailman asiat ovat harvoin haluamassamme järjestyksessä. Meidän on tyytyminen siihen, mitä voimme saavuttaa, ja suhtauduttava siihen ihmisinä."

"Miksi ivailet minua tuolla tavalla?" huudahti Hemnalini kovin loukkaantuneena. "Olenko minä puhunut sinulle jotakin rakkaudesta?"

Dzhogendra: "Myönnän, ettet ole mitään puhunut, mutta minä olen huomannut erinäisiä seikkoja. Kun olet joutavista tai epäoikeutetuista syistä suhtautunut karsaasti hyväätarkoittaviin ystäviin, niin olet empimättä ilmaissut tunteesi. Mutta sinun tulee myöntää, että kaikkien ystäviesi joukossa on eräs, joka on onnessa ja onnettomuudessa, kunnian ja häväistyksen päivinä pysynyt sinulle uskollisena ja jota sen vuoksi syvästi kunnioitan. Jos tahdot saada miehen, joka on valmis uhraamaan elämänsä sinun onneksesi, niin tiedät, mistä hänet löydät. Jos taas taivut melodraamaan — —"

Hemnalini nousi. "Minä pyydän sinua olemaan puhumatta minulle tuolla tavoin. Jos taatto käskee minua menemään naimisiin jonkun henkilön kanssa, niin minä menen. Odota, kunnes olen tottelematon, ennenkuin puhut melodraamasta."

Dzhogendran sävy muuttui kohta leppoisammaksi. "Rakas Hem, älä ole minulle vihainen. Tiedäthän, että minä jotakin harmitellessani helposti puhun harkitsemattomasti, mitä sattuu mieleeni johtumaan. Me tunnemme toisemme lapsuudesta saakka, ja minä tiedän varsin hyvin, kuinka herkkätunteinen sinä olet ja kuinka hellästi taattoa rakastat." Dzhogendra lähti etsimään isäänsä.

Annada Babu istui huoneessaan. Hän oli tuntenut omantunnon vaivoja ajatellessaan Dzhogendran peloittelevan sisartansa ja oli jo lähtemässä heidän keskusteluansa lopettamaan, kun Dzhogendra astui sisään. Annada Babu odotti, että poika aloittaisi.

"Kuulehan, taatto, Hemnalini suostuu menemään naimisiin", virkkoi Dzhogendra. "Sinä kenties luulet minun harjoittaneen ankaraa painostusta saadakseni hänet myöntymään, mutta niin ei suinkaan ole laita. Hän suostuu ottamaan Akshain mieheksensä, kunhan sinä nimenomaisesti sanot, että hänen tulee se tehdä."

"Pitääkö minun se hänelle sanoa?"

"Pitää. Ethän voine odottaa hänen tulevan omasta aloitteestansa luoksesi sanomaan: 'Tuleeko minun mennä naimisiin Akshain kanssa?' Jos arkailet itse puhua asiasta hänelle, niin voithan valtuuttaa minut toimittamaan käskysi hänelle."

"Ei missään tapauksessa!" huudahti Annada Babu. "Minä sanon itse hänelle, mitä on sanottavaa. Mutta miksi pidät sellaista kiirettä? Minun mielestäni olisi syytä odottaa muutamia päiviä."

"Ei, taatto; jos alamme odottaa, niin varmaan tulee jotakin esteeksi.
Me emme voi sallia asiain jatkuvan tällä tavalla."

Kukaan perheen jäsen ei kyennyt pitämään puoliansa Dzhogendraa vastaan, kun hän oli vakavissaan; hän ei vääjännyt vähääkään, ja Annada Babukin häntä salaa pelkäsi.

"Hyvä, minä puhun siitä hänelle", sanoi hän ajatellen, miten saisi asian syrjäytetyksi.

"Nyt on sopivin ajankohta", virkkoi Dzhogendra, "hän istuu sinua odottamassa. Koeta saada asia tänään kuntoon."

"Odota sitten täällä, Dzhogen, minä menen yksin hänen luoksensa."

"Hyvä, sinä löydät minut täältä, kun palaat."

Annada Babun saapuessa oleskeluhuone oli pimeä. Joku nousi nopeasti, ja muutaman hetken kuluttua lausui kyynelten tukahduttama ääni: "Lamppu on sammunut, taatto. Käskenkö palvelijan sitä sytyttämään?" Mutta Annada Babu tiesi varsin hyvin, ettei lamppu ollut sammunut sattumalta.

"Älä huoli, kultaseni", sanoi hän, "me tulemme toimeen ilmankin." Hän kulki haparoiden tuolille tyttärensä viereen.

"Sinä et pidä riittävästi huolta terveydestäsi, taatto", virkkoi
Hemnalini.

"Eikä ole syytäkään, rakkaani. Terveyteni on hyvässä kunnossa eikä niin ollen tarvitse mitään huolenpitoa. Mutta sinun pitäisi hoitaa paremmin itseäsi."

"Te sanotte kaikki samaa, taatto", huudahti Hemnalini harmistuneena. "Teette aivan väärin. Teenhän minä, mitä vain tahdotte! Miksi sanot, etten välitä terveydestäni? Jos määräät minulle jonkin erikoisen hoitomenetelmän, niin suostun siihen heti. Enhän ole koskaan vastustellut sinua, taatto, enhän?" Nyyhkytys uudistui entistä kiivaampana.

"Et milloinkaan, rakkaani, et milloinkaan", huudahti Annada Babu yrittäen ennen kaikkea saada hänet tyyntymään. "Minun ei ole edes tarvinnut käskeä sinua tekemään sitä tai tätä. Sinä tiedät, mitä mielessäni liikkuu, yhtä hyvin kuin oma äitini ja olet aina tehnyt, mitä olen tahtonut, minun tarvitsematta sitä sinulle sanoa. Jos isän sydämellisin siunaus jotakin vaikuttaa, niin sinä olet onnellinen kaiken ikäsi."

"Etkö tahdo pitää minua luonasi, taatto?"

Annada: "Tietysti tahdon."

Hem: "Saanko joka tapauksessa jäädä luoksesi, kunnes Dzhogen menee naimisiin? Kuka pitää sinusta huolta, ellen minä ole täällä?"

"Pitää minusta huolta? Älä siitä yhtään välitä, rakkaani. Ei maksa vaivaa."

"Täällä on kovin pimeä, taatto; minun täytyy noutaa valoa." Hän haki viereisestä huoneesta pienen pöytälampun. "Me olemme olleet viime päivinä niin kiihdyksissä, ettei ole tullut luetuksi teille sanomalehteä iltaisin. Luenko sen nyt?"

Annada Babu nousi. "Olkoon menneeksi, kultaseni; odotahan hetkinen, minä tulen heti takaisin." Hän lähti Dzhogendran luo. Hän oli aikonut sanoa: "Minun ei käynyt siitä puhuminen tänään; on parasta odottaa huomiseen", mutta kun Dzhogendra huudahti: "No, taatto, kuinka kävi; puhuitko hänelle naimisiinmenosta?" — niin hän kiiruhti vastaamaan: "Puhuin, puhuinhan minä." Hän pelkäsi Dzhogendran muussa tapauksessa ryhtyvän uuteen rynnäkköön Hemnalinia vastaan.

"Hän oli tietenkin suostuvainen."

"Oli kyllä, tavallaan."

"Hyvä, minä menen ilmoittamaan asiasta Akshaille", huudahti Dzhogendra.

"Ei, ei, älä sano Akshaille vielä mitään!" riensi isä pyytämään. "Sinä pilaat koko asian, Dzhogendra, jos pidät liikaa kiirettä. On parempi, ettet puhu asiasta vielä kenellekään; järjestetään se lopullisesti vasta sitten, kun palaamme maalta."

Dzhogendra lähti mitään vastaamatta. Hän heitti shaalin hartioillensa ja meni suoraa päätä Akshain asuntoon, missä löysi ystävänsä syventyneenä englanninkieliseen kirjanpitoa käsittelevään teokseen. Dzhogendra heitti kirjan syrjään. "Älä nyt tuosta huoli; meidän on määrättävä sinun hääpäiväsi."

"Siunatkoon!" huudahti Akshai.

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Seuraavana aamuna Hemnalini nousi varhain ja lähti kohta tapaamaan isäänsä. Annada Babu oli makuuhuoneessaan; hän oli siirtänyt lepotuolin ikkunan luo ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.

Huone oli niukasti kalustettu, siinä oli vain vuode ja kaappi. Seinällä riippui taidokkaasti leikatussa kehyksessä Hemnalinin äiti-vainajan muotokuva, ja vastakkaisella seinällä oli eräs hänen kutomansa verho. Kaapissa, joka säilytettiin täysin ennallaan, olivat hänen korunsa ja muut henkilökohtaiset muistoesineet.

Hemnalini pysähtyi isänsä taakse ja silitti hellävaroen hänen päätänsä sanoen poimivansa pois harmaat hiukset.

"Kuulehan, taatto", virkkoi hän, "mitäpä, jos joisimme teen tänään aikaisemmin? Sitten voimme istua huoneessasi, ja sinä kerrot tarinoita menneiltä ajoilta. Etpä usko, kuinka mielelläni niitä kuuntelen."

Annada Babu vaistosi niin herkästi tyttärensä mielialoja, että heti arvasi, miksi tee nyt oli niin kiireesti juotava. Akshai saapuisi tapansa mukaan teenjuonnin aikaan, ja Hem tahtoi häntä väistää vetäytymällä mahdollisimman pian isänsä huoneeseen.

Tyttären hermojen tila huolestutti Annada Babua kovin: Hemnalini oli vauhko kuin säikähtynyt kauris.

Kun he ehtivät alakertaan, havaitsi Annada Babu, ettei vesi vielä kiehunut, ja purki harminsa onnettomaan palvelijaan, jota piti syyllisenä. Mies väitti turhaan vastaan, ettei ollut arvannut teetä vaadittavan ennen tavanmukaista aikaa. Annada Babu lausui ylen kuuluvasti julki varman vakaumuksensa, että nykyaikaiset palvelijat eivät tiedä, mitä heidän rauhaansa kuuluu, ja että hänen henkilökuntansa kaipasi erikoista unilukkaria.

Kiehuvaa vettä saatiin viipymättä. Annada Babu ei kumminkaan ryyppinyt teetänsä hitaasti, sen makua tutkistellen ja samalla tyttärensä kanssa jutellen, vaan ryhtyi tyhjentämään kuppiansa tarpeettoman kiireesti.

"Onko sinulla kiire, taatto, aiotko lähteä ulos?" kysyi Hemnalini ihmeissään.

"Ei, enhän toki! Kun sää on näin kylmä, juon teen mielelläni nopeasti; kuuma tee ajaa ulos hikeä ja tekee hyvää", vastasi isä. Mutta ennenkuin sellaiset vaikutukset ehtivät ilmetä, astui huoneeseen Dzhogendra Akshai kintereillänsä.

Akshai oli pukeutunut erikoisen huolellisesti; hän heilutti hopeahelaista kävelykeppiä, ja hänen rinnallansa kelluivat upeat vitjat; vasemmassa kädessä hänellä oli ruskeaan paperiin kääritty kirja. Hän ei asettunut tavalliselle paikallensa pöydän ääreen, vaan veti tuolin Hemnalinin viereen ja virkkoi hymyhuulin: "Kellonne käy tänään edellä."

Hemnalini ei katsahtanutkaan häneen eikä välittänyt mitään vastata.

"Hem, kultaseni, mennään yläkertaan", sanoi Annada Babu, "meidän täytyy ripustaa talvivaatteeni auringonpaisteeseen."

"Eihän sinun tarvitse pitää sellaista kiirettä, taatto", esteli
Dzhogendra, "eihän aurinko karkuun juokse. Hem, etkö kaada teetä
Akshain kuppiin? Minä tahtoisin myös, mutta vieraille ensin, sehän on
selvä!"

Akshai nauroi ja kääntyi Hemnalinin puoleen. "Oletteko milloinkaan nähnyt sellaista epäitsekkyyttä. Hän on ilmeinen sir Philip Sidney!"

Ottamatta millään tavoin huomioon Akshain leikillisyyttä Hemnalini täytti kaksi kuppia, ojensi toisen Dzhogendralle, työnsi toisen Akshaita kohti ja katsoi kysyvästi isäänsä.

"Jos odotamme vielä kauemmin, niin katolla tulee liian kuuma", virkkoi
Annada Babu. "Tule, Hem, mennään mieluummin heti."

"Hitto vieköön vaatteet!" huudahti Dzhogendra. "Akshai on tullut — —"

Annada Babu sydämystyi. "Te molemmat yritätte väkivalloin saada meitä taipumaan tahtoonne! Kun henkilö kärsii sielullisia tuskia, ei teillä ole mitään oikeutta yrittää häntä säikyttää myöntyväiseksi. Minä olen sietänyt sitä kauan vaieten, mutta nyt en enää voi. Tule, Hem, tästä lähtien me juomme teemme yläkerrassa."

Hän yritti vetää Hemiä pois huoneesta, mutta tyttö virkkoi rauhallisesti. "Odotahan, taatto. Sinä et ole vielä juonut teetäsi loppuun. Kuulkaa, Akshai Babu, saanko kysyä, mitä tuo salaperäinen käärö sisältää?"

"Ette ainoastaan saa sitä kysyä, vaan voitte itse ottaa selkoakin sen salaisuudesta", vastasi Akshai ojentaen käärön hänelle.

Hem avasi käärön, josta ilmaantui nahkakantinen painos Tennysonin runoelmia. Tyttö säpsähti ja kalpeni. Hän oli jo kerran ennen saanut samanlaisen lahjan. Toisten tietämättä hän säilytti laatikossaan ihan samaa ja samoin sidottua teosta.

Dzhogendra hymyili. "Salaisuus ei ole vielä ihan selvä", sanoi hän, avasi kirjan ja osoitti sisarellensa sen nimilehteä. Siihen oli kirjoitettu: "Kunnioitetulle Hemnalinille Akshain kiintymyksen merkiksi."

Hemnalini pudotti kirjan kädestään kuin kuuman perunan ja kääntyi pois.
"Tule, taatto", sanoi hän, ja isä ja tytär lähtivät huoneesta.

Dzhogendran silmät säihkyivät. "Minä en jää enää hetkeksikään tämän katon alle!" huudahti hän. "Minä lähden tieheni ja elätän itseäni jossakin koulumestarina."

"Se käy liiaksi sydämellesi, kunnon veikko", virkkoi Akshai. "Minähän jo sanoin uskovani sinun erehtyneen. Minä taivuin sinun vakuutteluihisi, mutta nyt olen varma siitä, ettei Hemnalini milloinkaan minusta huoli. Siitä ajatuksesta sinun on luovuttava. Menettelemme viisaimmin, jos nyt pidämme huolta siitä, että hän unhottaa Rameshin."

"Se on aivan totta, mutta miten siitä tehtävästä suoriudumme?"

"Meidänhän ei tarvitse menetellä sillä tavoin kuin minä olisin ainoa naitavaksi kelpaava mies maailmassa. Asia olisi tietenkin toinen, jos sinä olisit sisaresi sijassa, ja minun esivanhempaini ei tarvitsisi huolestuneina odotella sitä päivää, jolloin minä lakkaan olemasta poikamies. Mutta asiain ollessa nykyisellä kannallansa me tarvitsemme kosijaa, joka on hänen makunsa mukainen — ei sellaista, jonka nähdessään hän karkaa vaatteita tuulettamaan!"

Dzhogendra: "Sulhasta ei saa myymälästä."

Akshai: "Sinä menetät vähästä rohkeutesi. Vaikka varsinaisena tarkoituksenamme nyt onkin miehen löytäminen Hemnalinille, epäonnistuu yritys sittenkin kerrassaan, jos liiaksi hätiköit. Sinun ei pidä puhua naimisiinmenosta liian aikaisin, ellet tahdo säikähdyttää molempia asianosaisia heti erilleen. Anna heidän tuttavuutensa kypsyä hiljalleen ja odota suotuisaa kosintatilaisuutta."

Dzhogendra: "Myönnän mielelläni, että taktiikkasi on hyvä, mutta sano minulle miehen nimi!"

Akshai: "Sinä et tunne häntä vielä lähemmin, mutta olet hänet nähnyt: tohtori Nalinaksha."

Dzhogendra: "Nalinaksha!"

Akshai: "Näytätpä hämmästyvän! Brahma Samadzhissa hän tosin on herättänyt vähän hälinää, mutta se ei haittaa. Et suinkaan sen vuoksi tahdo päästää käsistäsi niin hyvää saalista?"

Dzhogendra: "Jos niin hyvän saaliin saisin, en mistään muusta välittäisi! Mutta luuletko Nalinakshan suostuvan?"

Akshai: "En tahdo väittää, että hän sen tekisi, jos asiaa hänelle heti tänään ehdottaisit; mutta aika tekee ihmeitä! Kuulehan, Dzhogen, mitä sanon. Nalinaksha pitää huomenna esitelmän. Vie Hemnalini sitä kuulemaan. Se poika on oivallinen puhuja. Mikään ei vaikuta naisiin niin voimakkaasti kuin kaunopuheisuus. Ne raukat eivät käsitä, että mies, joka osaa kuunnella, on verrattomasti edullisempi kuin sellainen, joka osaa puhua."

Dzhogendra: "Mutta kuulehan, sinun tulee kertoa minulle Nalinakshan historia; haluaisin tietää hänestä enemmän."

Akshai: "Olkoon menneeksi, minä kerron sinulle hänen tarinansa, mutta jos havaitset siinä jossakin kohden virheellisyyttä, niin älä pane pahaksesi. Pieni vika on mielestäni etu; se tekee saavutettavaksi esineen, joko muutoin olisi liian kallis."

Nalinakshan tarina, sellaisena kuin Akshai sen esitti, oli pääpiirteissään tällainen:

Hänen isänsä Radzhballah oli pieni tilanomistaja Faridpurin tienoilta. Kolmenkymmenen ikäisenä Radzhballah liittyi Brahma Samadzhin lahkokuntaan. Hänen vaimonsa kuitenkin kieltäytyi omaksumasta miehensä uutta uskoa ja kulki päättävästi omaa tietänsä noudattaen mitä tarkimmin rituaalisia puhtaussääntöjä. Radzhballah tietenkin piti vaimonsa menettelyä erittäin epämiellyttävänä. Heidän poikansa Nalinaksha pääsi käännytysintonsa ja erinomaisen kaunopuheisuutensa nojalla jo nuorella iällä Brahma Samadzhin seurakuntaan. Hän astui lääkärinä valtion palvelukseen ja eli bengalilaisen virkamiehen tavanomaista kulkijaelämää. Kaikkialla, minne hän joutui, hänestä liikkui hyvä maine nuhteettoman käytöksen, ammatillisen kunnon ja innokkaan uskonnollisuuden vuoksi.

Sitten tuli salama selkeältä taivaalta. Iäkäs Radzhballah päätti yht'äkkiä naida erään lesken tuttavapiiristänsä, eikä mikään voinut saada häntä aikeestansa luopumaan. Hän torjui kaikki vastaväitteet sanomalla: "Nykyinen vaimoni ei ole oikea puolisoni, sillä hän ei tunnusta minun uskoani. Olisi kerrassaan väärin, jos hänen tähtensä jättäisin naimatta naisen, jonka elämä ja uskonto, sydän ja sielu liittävät kiinteästi minuun."

Yleisestä paheksumisesta huolimatta Radzhballah päätti naida lesken hindulaisia menoja noudattaen.

Nalinakshan äiti valmistautui lähtemään pois miehensä luota ja muuttamaan Benaresiin. Nalinaksha harjoitti silloin vapaata lääkärinammattia Rangpurissa. Hän luopui siitä heti ja selitti äidille aikovansa lähteä hänen kerallansa tuohon pyhään kaupunkiin.

"Poikani", virkkoi vanha nainen kyynelsilmin, "meidän vakaumuksemme ovat erilaiset. Miksi haetkaan itsellesi suotta vaikeuksia?"

"Ei tule olemaan mitään erilaisuutta", vastasi Nalinaksha, joka syvästi tunsi isän petoksesta äidille koituneen häpeän ja oli päättänyt ottaa äidin onnen ylimmäksi silmämääräksensä. Niinpä he lähtivät yhdessä Benaresiin. Pian sen jälkeen äiti tiedusteli, eikö poika aikonut etsiä itselleen puolisoa.

Nalinaksha oli pahassa pulassa. "Miksi sen tekisinkään, äiti?" kysyi hän. "Minä olen nykyiseen olooni tyytyväinen."

Äiti arvasi hänen epäröintinsä syyn. Irtautuessaan entisestä olopiiristänsä Nalinaksha oli luopunut paljosta, mutta ei voinut mennä niin pitkälle, että olisi solminut avioliiton Brahma Samadzhin ulkopuolella.

Varoen missään nimessä olemasta hänen esteenänsä äiti vastasi: "Rakas poikani, minun puolestani voit viettää naimattomana koko ikäsi. Ota vaimoksesi kenet hyväksi näet; minun taholtani sinun ei tarvitse pelätä minkäänlaista vastustusta."

Nalinaksha harkitsi asiaa muutaman päivän ja ilmoitti sitten päätöksensä.

"Äiti", virkkoi hän, "minä tuon kotiin sinun mielesi mukaisen miniän, kelpo tytön, jonka kanssa elät aina sovinnossa ja joka ei milloinkaan aiheuta sinulle ikävyyttä." Niin hän lähti Bengaliin etsimään itsellensä morsianta.

Siitä, mitä myöhemmin tapahtui, kerrotaan eri tavoin. Toiset sanovat hänen salaa matkustaneen johonkin maakylään ja naineen orpotytön, joka kohta kuoli; toiset taas epäilevät tätä huhua. Akshai puolestansa arveli hänen olleen aikeissa mennä naimisiin, mutta muuttaneen mieltänsä ratkaisevalla hetkellä.

Olipa asia miten tahansa, joka tapauksessa otaksui Akshai, ettei Nalinakshan äiti ollenkaan vastustaisi ehdotettua liittoa — päinvastoin: hän olisi iloinen, jos poika valitsisi itselleen vaimon sydämensä taipumusta noudattaen, ja kaukaa saisi etsiä niin viehättävää morsianta kuin Hemnalini. Sitäpaitsi tulisi rakastettava Hem kohtelemaan anoppiansa asianmukaisen kunnioittavasti ja välttämään kaikkea, mikä saattaisi herättää pahennusta. Aivan lyhyen tutustumisen nojalla Nalinaksha tulisi vakuutetuksi siitä, että hän oli sellainen kuin olla pitikin.

Akshai neuvoi niinmuodoin tutustuttamaan nuoret henkilöt toisiinsa mahdollisimman pian.

NELJÄSKYMMENES LUKU

Kohta Akshain lähdettyä Dzhogendra nousi yläkertaan. Annada Babu ja
Hemnalini parhaillaan keskustelivat tuttavallisesti oleskeluhuoneessa.
Annada Babu näytti joutuvan hieman hämilleen nähdessään poikansa.
Häntä hävetti teepöydässä sattunut mielenpurkaus ja tavanomaisen
mielentyyneyden tilapäinen järkkyminen. Senvuoksi hän nyt tervehti
Dzhogendraa tavallista sydämellisemmin.

"Tulehan, Dzhogendra, tule ja istu tänne, poikaseni!"

"Kuule, taatto", aloitti Dzhogendra, "sinä ja Hemnalini ette näytä enää liikkuvan minnekään kotoa. Alinomainen nurkissa nuhjaileminen ei voi olla teille hyväksi."

"Niinpä kyllä", vastasi Annada, "me olemme aina olleet kotihiiriä.
Hemnalinia ei olekaan helppo saada houkutelluksi ulos."

"Minua et saa tehdä syypääksi, taatto", huomautti Hemnalini.
"Tiedäthän, että olen valmis lähtemään kanssasi minne haluat."

Vaikka ponnistus tuntuikin epämieluisalta, yritti tyttö kuitenkin saada toiset vakuutetuiksi siitä, ettei aikonut sulkeutua suruinensa neljän seinän sisäpuolelle. Hän tahtoi saada heidät uskomaan, että seurasi vilkkain mielenkiinnoin ulkomaailman tapahtumia.

"Huomenna on kokous", virkkoi Dzhogendra, "voisitpa mennä sinne Hemin kanssa."

Annada Babu tiesi tyttärensä luonnostaan karttavan kaikkia julkisia kokouksia ja loi häneen kysyvän katseen.

"Kokous!" huudahti Hemnalini teennäisen vilkkaasti. "Kuka siellä puhuu?"

Dzhogendra: "Tohtori Nalinaksha."

Annada: "Nalinaksha?"

Dzhogendra: "Niin; hän on erittäin etevä puhuja, ja mikä tärkeämpää: hänen elämäntarinansa on aivan harvinainen. Se osoittaa tavatonta uhrautuvaisuutta, tavatonta lujuutta! Sellaisia ihmisiä löytyy vain yksi miljoonasta!" Kumminkaan Dzhogendra ei ollut paria tuntia aikaisemmin tietänyt Nalinakshasta muuta kuin epämääräisiä huhuja!

"Kuulehan, taatto", virkkoi Hemnalini näennäisesti hyvinkin innostuneena, "meidän täytyy epäilemättä mennä kuulemaan tuota täydellisyyden esikuvaa."

Annada Babua tuo innostus ei suinkaan vakuuttanut, mutta jonkinlaista helpotusta hän sentään tunsi. Kunhan Hemnalini, vaikkapa vastahakoisestikin, alkaisi jälleen seurustella ihmisten kanssa, niin hän tulisi piankin ennalleen. Lähimmäistensä kanssa seurusteleminen on paras sielullisten häiriytymäin parannuskeino.

"Olkoonpa menneeksi", sanoi hän Dzhogendralle, "vie sinä meidät huomenna kokoukseen ja pidä huolta siitä, että ehdimme sinne ajoissa. Mutta kerro minulle, mitä Nalinakshasta tiedät. Hänestä kuulee kerrottavan monenlaisia."

Dzhogendra aloitti hyökkäämällä juorukelloja vastaan yleensä.

"Ylen uskovaiset", alkoi hän, "luulevat taivaan suoneen heille erikoisoikeuden häpäistä ja panetella lähimmäisiänsä ilman erotusta. Ei ole armottomampia ja ilkeämielisempiä ihmisiä kuin nuo hurskastelijat!" Dzhogendran närkästys kuohui yli laitojensa.

"Minä olen aivan samaa mieltä, aivan samaa mieltä", toisteli Annada Babu tyynnytellen. "Pohtiessaan aina lähimmäisensä puutoksia ihminen muuttuu äreäksi, ahdasmieliseksi ja epäluuloiseksi."

"Kuulehan, taatto", huudahti Dzhogendra, "eihän vain ole tarkoituksesi minua ivailla? Tiedäthän, etten ole noiden hurskaiden ihmisten kaltainen; minä voin kiittää yhtä hyvin kuin moittiakin. Minä olen aina valmis sanomaan mielipiteeni henkilölle vasten kasvoja ja tarvittaessa tukemaan sitä nyrkeilläni!"

"Mitä hullutuksia, Dzhogen", kiiruhti Annada vastaamaan, "enhän minä tietenkään sinua ajatellut. Tunnenhan toki sinut!"

Dzhogendra esitti nyt Nalinakshan tarinan kohdistaen kertomuksensa esineeseen kaikki käytettävänänsä olevat ylistyssanat.

"Yksinomaan äitinsä onnea silmällä pitäen", päätti hän esityksensä, "Nalinaksha tukahdutti luonnolliset taipumuksensa ja lähti Benaresiin, ja kaikki nuo ystäväsi, taattoseni, ovat käyttäneet tilaisuutta hyväksensä keksiäkseen häntä häpäiseviä juttuja. Minä puolestani ihailen hänen menettelyänsä. Mitä arvelet sinä, Hem?"

"Minä olen samaa mieltä kuin sinä", vastasi Hemnalini.

"Minä tiesin Hemin hyväksyvän hänen käyttäytymisensä", jatkoi Dzhogendra. "Uskon varmaan, että hän tilaisuuden tarjoutuessa menettelisi yhtä uhrautuvasti tehdäkseen isänsä onnelliseksi."

Annada loi tyttäreensä hellän katseen. Hemin kasvoihin nousi heleä puna, ja hän painoi hämmentyneenä katseensa alas.

YHDESVIIDETTÄ LUKU

Annada Babu ja Hemnalini palasivat kokouksesta myöhään iltapäivällä.

"Se oli todellinen nautinto", huomautti vanha herra istuutuessaan teepöydän ääreen.

Sen enempää hän ei asiaa selitellyt, mutta ajatukset askarruttivat häntä siinä määrin, ettei hän ollenkaan huomannut, kun Hemnalini teen juotuansa lähti yläkertaan.

Esitelmän pitäjä — tuo Nalinaksha - oli näyttänyt hämmästyttävän nuorekkaalta puhuja-korokkeella seisoessaan. Vaikka hän olikin jo ehtinyt miehuudenikään, olivat hänen kasvonsa kuitenkin säilyttäneet nuoruuden tuoreuden. Sitäpaitsi oli hänen olemuksessaan salaperäisen vakavuuden ilme, joka näytti johtuvan hänen sisimmästä tajunnastansa.

Hänen esityksensä aiheena oli "Menettäminen" ja sen ytimenä ajatus, ettei ilman menettämistä saada todellista voittoa. Se, minkä me saavutamme ponnistuksetta, ei ole todellista voittoa; ainoastaan se, minkä hankimme uhrauksien nojalla, tulee varsinaisimmassa ja syvimmässä merkityksessä meidän omaksemme. Henkilö, joka näkee käsinkoskettavan omaisuutensa liukuvan pois käsistään, on tosin onneton, mutta itse asiassa ihmisen sielu juuri menettäessään saa voiman voittaa menetetyn takaisin, vieläpä korkoinensa. Jos voimme menettäessämme taivuttaa päämme, laskea kätemme yhteen ja sanoa: "Tämä on lahja — kieltäymyksen lahja, kärsimyksen lahja, kyynelten lahja", niin vähäpätöisinkin käy merkittäväksi, katoovainen muuttuu iäiseksi, ja se, mikä sitä ennen on ollut jokapäiväisen käytännön väline, muuttuu palvontamme esineeksi, jota aina säilytämme sydämemme temppelin aarrekammiossa.

Hänen sanansa olivat tehneet Hemnaliniin syvän vaikutuksen. Kun hän nyt istui hiljaisissa haaveissaan katolla, tähtivälkkeisen taivaan alla, niin hänen sydämensä oli täysi, ja maa ja taivas eivät enää tuntuneet hänestä autiolta tyhjyydeltä.

Esitelmätilaisuudesta palattaessa Dzhogendra virkkoi Akshaille:

"Oletpa tosiaankin keksinyt erittäin otollisen miehen, epäilemättä! Mutta aika mystikko hän on! Puolet hänen puheestansa oli minulle hepreaa."

"Tauti on määriteltävä, ennenkuin sairaalle voi määrätä tarpeelliset lääkkeet", vastasi Akshai. "Hemnalini kärsii Rameshin aiheuttamasta pettymyksestä, ja nyt tarvitaan mystikkoa, jotta hän jälleen terästyisi. Meidänlaisistamme tavallisista ihmisistä ei ole apua. Näitkö, kuinka hänen kasvonsa säteilivät pojan paukuttaessa?"

Dzhogendra: "Näin kyllä. Oli aivan selvää, että juttu häntä miellytti, mutta siitä ei suinkaan vielä seuraa, että hän on valmis tarjoamaan puhujalle kätensä."

Akshai: "Jos me olisimme puhuneet, sinä tai minä, niin hän ei olisi siinä määrin ihastunut. Askeettisuus, kuten tiedät, herättää naisissa voimakasta kiintymystä. Kalidasa kuvailee runoelmassaan, kuinka Uma kuoletti lihansa erään askeetin vuoksi. Näetkös, Dzhogen, jos esittelet Hemnalinille jonkun muun, niin hän vertailee tulokasta Rameshiin, ja vertauksen tulos on edullinen vain viimeksimainitulle. Mutta Nalinaksha ei ole tavallinen kuolevainen — kenenkään mieleen ei voi johtua hänen vertaileminen johonkin toiseen. Jos esität hänelle kenen hyvänsä muun nuoren miehen, niin hän arvaa, miksi niin menettelet, ja koko hänen olemuksensa nousee kapinoimaan. Jos taas voit jonkin tekosyyn nojalla kutsua Nalinakshan tänne ja esitellä heidät toisilleen, niin hän ei epäile mitään. Siirtyminen kunnioittavasta ihailusta kihlautumiseen tapahtuu silloin vähitellen ja helposti."

Dzhogendra: "Minusta ei ole sellaisiin oveluuksiin; minä puhun mieluummin suuni puhtaaksi, ja täytyypä tunnustaa, ettei poika tee minuun erinomaista vaikutusta."

Akshai: "Kuulehan, Dzhogen, jos sallit ennakkoluulojesi asiaan vaikuttaa, niin siitä ei tule mitään. Ethän voi edellyttää kaiken olevan ihan makusi mukaista. Me emme saavuta milloinkaan tarkoitustamme, ellet voi vaikuttaa Hemnaliniin niin, että hän kerrassaan unohtaa Rameshin. Älä ollenkaan luule, että voit siihen päästä väkivalloin. Sinun tulee noudattaa neuvoani kirjaimellisesti, jos haluat onnistua."

Dzhogendra: "Seikka näes on se, että Nalinaksha on minulle hieman liian mystillinen. Minusta tuntuu kiusalliselta olla tekemisissä sellaisen henkilön kanssa. Siinä voi joutua ojasta allikkoon."

Akshai: "Kuulehan, veikkoseni, jos kastut, niin se on oma syysi. Sinä vapiset jo pelkän varjon nähdessäsi. Kun oli kysymys Rameshista, olitte sokeat alusta alkaen. Teillä oli mitä parhaat ajatukset Rameshista: hän ei voinut ketään pettää, hän oli Sankaratsarijan jälkeen suurin filosofi, vuosisadan lahjakkain kirjailija ja niin edespäin. Minä puolestani en ollut häneen siinä määrin ihastunut: olen nähnyt paljon hänenlaisiansa, henkilöitä, joilla on aina kaikkein ylevimmät ihanteet. En kuitenkaan uskaltanut koskaan avata suutani; te ette olisi missään tapauksessa uskoneet, että minunlaiseni mitätön voisi arvostella häntä mistään muusta syystä kuin kateudesta. Uskon sinun nyt oivaltavan, että sellaisia yli-ihmisiä on paras palvoa matkan päästä; sisartansa ei liene hyvä heidän haltuunsa uskoa. Mutta palatkaamme pääasiaan. Muista sanskriitti-sananlaskua: 'Oas toisen karkoittaa'. Minun ehdottamani keino on nyt ainoa mahdollinen, joten sinun ei pidä sitä morkkailla."

Dzhogendra: "Kuulehan, Akshai, sinä et saa minua milloinkaan uskomaan, että olet ensimmäisenä nähnyt, mikä Ramesh on miehiänsä, vaikka sitä tuhat kertaa toistelisit. Todellisuudessa sinä suhtauduit häneen niin ennakkoluuloisesti, ettei mikään hänen tekonsa sinulle kelvannut; senvuoksi sinun on turha yrittää vaikuttaa minuun korkeammalla viisaudellasi. Paina nyt mieleesi, että jos on kysymyksessä juonien punominen, saat tehdä sen yksin; älä ollenkaan odota apua minulta. Tuo Nalinaksha ei minua miellytä, siinä kaikki." Dzhogendran ja Akshain astuessa yhdessä Annadan huoneeseen Hemnalini pujahti pois toisesta ovesta.

"Hän on varmaan katsonut ikkunasta ja nähnyt meidän tulevan", mietti Akshai. Hän istuutui hymyillen Annada Babun viereen, tarttui teekuppiin ja lausui: "Nalinakshan sanat menevät sydämeen, ja se johtuu siitä, että ne tulevat sydämestä."

"Hänellä on epäilemättä kykyä", virkkoi Annada Babu.

"Kykyä!" huudahti Akshai. "Paljon enemmänkin! Hän on hurskain ihminen, mitä maa päällänsä kantaa!"

Vaikka Dzhogendra olikin Akshain liittolainen, ei hän kuitenkaan voinut olla huudahtamatta: "Kunpa et puhuisi hurskaista ihmisistäsi! Taivas meitä pyhimyksistänne varjelkoon!" Sen sanoi Dzhogendra, joka vielä edellisenä päivänä oli ylenmäärin kiittänyt Nalinakshan mielenaateluutta ja soimannut hänen moittijoitansa ilkeiksi panettelijoiksi!

"Ei, Dzhogendra", virkkoi hänen isänsä, "tuolla tavoin et saa puhua. Minä puolestani otaksun mieluummin, että ihmiset, jotka näyttävät hyveellisiltä, todellakin ovat sellaisia. Minä voin toisinaan erehtyä, mutta se on varmaan parempi kuin jos alinomaa epäilisin hyviä ihmisiä toivoen terävänäköisyyttäni senvuoksi kiitettävän. Nalinaksha ei ole lainannut ajatuksiansa. Hänen aineksensa ovat peräisin hänen henkilökohtaisista elämyksistänsä, ja minusta hänen puheensa kaikui raikkaalta ja elähdyttävältä. Tekopyhä henkilö ei sellaiseen pysty. Sellaista puhetta ei käy keräileminen laina-aineksista, yhtä vähän kuin kemisti kykenee aineita sekoittamalla tekemään kultaa. Minä olisin mielelläni mennyt häntä kiittämään."

"Pelkään vain, ettei hänen terveytensä kestä sellaisia ponnistuksia", huokasi Akshai.

"Mitä, eikö hänen terveytensä ole hyvä?" huudahti Annada Babu.

"Hän ei pidä siitä riittävästi huolta. Hän kuluttaa päivänsä rukoillen ja pyhiä kirjoja tutkistellen eikä pidä silmällä terveyttänsä."

"Siinä hän menettelee kovin väärin", lausui Annada, "meillä ei ole oikeutta laiminlyödä ruumistamme; me emme ole sitä itse luoneet. Kunhan saisin tilaisuutta, parantaisin hänet aivan pian. Terveytensä säilyttämiseksi tarvitsee vain noudattaa muutamia yksinkertaisia sääntöjä. Ensinnäkin — —"

Dzhogendralta loppui kärsivällisyys. "Tuo ei kuulu ollenkaan asiaan, taatto! Nalinaksha Babu on ihan terve. Nähdessäni hänet tänään iltapäivällä tulin ajatelleeksi, että sellaisen hurskaan elämän täytyy olla ruumiillisessakin suhteessa edullista. Tekeepä melkein mieleni itse sitä koetella."

"Enpä tiedä, Dzhogendra", väitti Annada edelleen, "Akshain huomautus lienee aivan oikea. Useimmat suuret miehemme kuolevat nuorina. He tekevät isänmaallensa huonon palveluksen laiminlyömällä terveyttänsä. Se ei ole oikein. Tiedätkö, Dzhogendra, minä luulen sinun erehtyvän Nalinakshaan nähden. Hän on kelpo mies. Pitäisi vain häntä neuvoa huolehtimaan terveydestänsä."

"Kuulkaahan", sanoi Akshai, "minä tuon hänet tänne ja esittelen teidät; luulenpa, että olisi hyvä, jos kerran hänen kanssaan vakavasti keskustelisitte. Nytpä johtuu mieleeni: se kasvimehu, jota minulle suosittelitte tutkintojen aikana, oli erinomaisen vahvistavaa. Se on kaikkein hienoin virkistysaine henkisen työn tekijälle. Ottakaa te vain Nalinaksha Babu käsiteltäväksenne, niin — —"

Dzhogendra hypähti seisaalleen. "Akshai, sinä saat minut ihan suunniltani! Sinä jaarittelet ihan mielettömiä. En voi tätä enää sietää." Samassa hän syöksyi pois huoneesta.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Ennen Hemnalinin asiain onnetonta käännettä Annada Babun terveys oli aina ollut erinomainen, mutta siitä huolimatta hän oli alinomaa nauttinut sekä eurooppalaisten että kotimaisten lääkärien määräämiä rohtoja. Mutta nyt hänen ei tehnyt ollenkaan niitä mieli. Niin kauan kuin hänen ruumiillinen raihnautensa oli ollut pelkkää luulottelua, hän oli lakkaamatta siitä jutellut, mutta nyt, kun hänen terveytensä tosiaankin horjui, hän ei viitannut sanallakaan vaivoihinsa.

Hän oli ihan uupuneena vaipunut istualleen nukkumaan, kun Hemnalini, kuultuansa portaista Dzhogendran askelet, laski neulomuksen kädestänsä ja kiiruhti ovelle varoittamaan veljeä olemaan häiritsemättä nukkuvaa. Hämmästyksekseen hän huomasi Dzhogendran tuoneen mukanansa Nalinakshan! Hän aikoi nopeasti vetäytyä toiseen huoneeseen, kun Dzhogendra ehti hänet pidättää.

"Hem!" huusi hän. "Tässä on Nalinaksha Babu. Salli minun esitellä hänet."

Hem jäi hämmentyneenä paikoilleen, Nalinaksha astui lähemmäksi ja kumarsi kohottamatta katsettaan hänen kasvoihinsa.

Sillävälin oli Annada Babu herännyt ja kutsui tytärtänsä. Hem palasi hänen luoksensa ja ilmoitti kuiskaten Nalinaksha Babun saapuneen.

Dzhogendra toi vieraansa sisään, ja Annada Babu kiiruhti häntä vastaan sanoakseen hänet tervetulleeksi.

"Me olemme tosiaankin onnelliset nähdessämme teidät luonamme!" huudahti hän. "Hem, kultaseni, älä juokse pakoon, istu tänne. Tämä on tyttäreni Hem, Nalinaksha Babu. Me olimme äskettäin kuulemassa esitelmäänne ja nautimme siitä kovin. Teidän esittämänne ajatus — ettemme milloinkaan menetä sitä, minkä olemme todella omaksemme saaneet, ja että epätäydellinen omaksensa valloittaminen itse asiassa merkitsee menettämistä — tuo ajatus tuntui minusta sisältävän syvän totuuden. Eikö totta, Hem? Varsinaisena koettimena on itse menettämisen tosiasia. Se meille osoittaa, oliko asia todella omamme vai eikö. Minä esitän teille pyynnön, Nalin Babu. Jos voisitte pistäytyä silloin tällöin täällä juttelemassa, tekisitte meille suuren ilon. Me emme liiku paljoa ulkosalla. Tapaatte varmaan tyttäreni ja minut tästä huoneesta, tulittepa mihin aikaan tahansa."

Nalinaksha katsahti Hemnalinin kasvoihin ennenkuin vastasi:

"Ette saa pitää minua itserakkaana saivartelijana, vaikka viljelenkin runsaasti sanoja puhujalavalla seisoessani. Ainoastaan ylioppilaiden innokkaitten kehoituksien vuoksi minä ollenkaan suostuin puhumaan — minä en osaa karkoittaa kiusaavia ihmisiä — mutta luulenpa säikähdyttäneeni heidät niin, etteivät tule pyytämään toista samanlaista annosta! Pojat eivät tahdokaan salata sitä tosiasiaa, että kolme neljännestä puheestani jäi heiltä käsittämättä. Te olitte siellä tekin, Dzhogen Babu, ja voitte uskoa, että kelloon luomanne merkitsevät silmäykset minuun tehosivat!"

"Ette saa panna sitä pahaksenne", virkkoi Dzhogendra, "ellen voinutkaan joka kohdassa seurata, oli syy varmaan riittämättömän älyni."

Annada: "Niin, Dzhogen, on olemassa asioita, joita oppii käsittämään vasta määrättyyn ikään ehdittyänsä."

Nalinaksha: "Niin, ja määrätyssä iässä ollen ei tarvitse kaikkea käsittää."

Annada: "Ohimennen sanoen, Nalin Babu, on eräs seikka, josta minun täytyy teille huomauttaa. Luoja on lähettänyt teidänlaisenne ihmiset maailmaan suorittamaan määrättyjä tehtäviä, ja senvuoksi te ette saa pitää ruumistanne vähäarvoisena. Henkilöitä, joilla on jotakin antamista, tulee muistuttaa, etteivät tuhlaa pääomaansa, koska he muuten menettävät antamiskykynsä."

Nalinaksha: "Kun opitte minut lähemmin tuntemaan, niin luulenpa teidän huomaavan, etten minä halveksi mitään tässä maailmassa. Syntyessäni olin kerrassaan toisten armeliaisuudesta riippuvainen. Tarvittiin monen henkilön työtä ja vaalintaa, jotta henkeni ja ruumiini vähitellen varttuivat. Olisi sopimatonta vaateliaisuutta, jos mitään halveksisin. Mitä ei voi itse luoda, sitä ei ole myöskään oikeus hävittää."

Annada: "Aivan oikein, aivan oikein! Jotain samansuuntaista lausuitte puheessannekin."

Dzhogendra: "Minun täytyy nyt lähteä; olen luvannut olla jossakin, mutta älkää antako sen itseänne häiritä."

Nalinaksha: "Minun on pyydettävä teiltä anteeksi, ennenkuin lähdette, Dzhogen Babu. Vakuutan teille, ettei tapanani yleensä ole ihmisten ymmälle saattaminen. Minä lähden mieluummin minäkin; voimme kävellä kappaleen matkaa yhdessä."

Dzhogendra: "Ei, jääkää toki, olkaa hyvä. Ette saa minusta välittää. Minä en voi istua kauan yhdessä paikassa."

Annada: "Älkää Dzhogenista välittäkö, Nalinaksha Babu. Hän tulee ja menee, miten mieli tekee, ja häntä on vaikea saada pysymään alallansa."

Dzhogendran mentyä Annada Babu kysyi, missä Nalinaksha asui. Nalinaksha nauroi.

"En voi sanoa asuvani juuri missään tätä nykyä. Minulla on paljon tuttavia, jotka kuljettavat minua mukanansa. Se on minulle sangen mieluista, mutta toisinaan kaipaa sentään lepoa ja rauhaa, ja niin on Dzhogen Babu hankkinut minulle asunnon viereisestä talosta. Tämä teidän katunne on varmaan rauhallinen paikka."

Annada Babu oli kovin mielissään, mutta jos olisi tullut silmänneeksi tytärtänsä, olisi hän havainnut tämän kasvoissa äkillisen tuskan vävähdyksen. Viereinen talo oli se, jossa Ramesh oli asunut.

Tällä hetkellä ilmoitettiin teen olevan valmiina, ja niin siirryttiin alakertaan.

"Hem, kultaseni, tarjoa Nalin Babulle kuppi teetä", kehoitti Annada.

Vieras kuitenkin kohteliaasti torjui tarjotun virvokkeen.

Annada: "Mitä tämä merkitsee, Nalin Babu? Ettekö tosiaankaan halua teetä? Ainakin hieman leivoksia?"

Nalinaksha: "Minun täytyy todellakin pyytää anteeksi."

Annada: "Te olette lääkäri, joten en voi antaa teille määräyksiä. Minä puolestani pidän teetä soveliaana tekosyynä, jonka nojalla sopii kolmeneljä tuntia päivällisen jälkeen juoda jokin määrä kuumaa vettä, joka nähdäkseni edistää ruoansulatusta. Ellette ole tottunut teetä juomaan, sopii se erikoisesti miedontaa teitä varten."

Nalinaksha loi aran katseen Hemnaliniin, jonka ilme osoitti; että hänen kieltäytymisensä oli tehnyt kiusallisen vaikutuksen ja että neito luuli arvaavansa sen syyn. Katse yhä häneen suunnattuna Nalinaksha jatkoi: "Pelkään herättäneeni teissä väärinkäsitystä. Älkää suinkaan luulko minulla olevan mitään teidän tottumuksianne vastaan. Aikaisemmin oli tapanani säännöllisesti juoda teetä, minä nautin vieläkin sen tuoksusta ja voin varsin hyvin ymmärtää mieltymyksenne. Mutta te kenties ette tiedä, että äidilläni on hyvin ankarat käsitykset rituaalisesta puhtaudesta, ja kun hänellä oikeastaan ei ole maailmassa ketään muuta kuin minä, on minun vältettävä kaikkea, mikä voisi häiritä hyviä välejämme. Senvuoksi olen kokonaan luopunut teen nauttimisesta. Mikäli teenjuonti tuottaa teille mielihyvää, otan mielihyväänne osaa, ja arveluni eivät suinkaan estä minua nauttimasta vieraanvaraisuuttanne."

Nalinakshan ensimmäiset lausumat olivat herättäneet Hemnalinissa ankaran pettymyksen tunnetta. Oli ilmeistä, ettei hän ollut näyttänyt kuulijoilleen omaa itseänsä, vaan oli yrittänyt piiloutua sanatulvan taakse. Mutta Hemnalini ei tietänyt, että hänelle oli luonnostaan mahdotonta keskustella pakottomasti vieraiden henkilöiden kanssa ja että hänen ujoutensa sai hänet aina ensimmäisen kohtauksen aikana omaksumaan eräänlaisen varman sävyn, joka oli vieras hänen todelliselle olemuksellensa. Silloinkin kun hän yritti ilmaista varsinaisia omia ajatuksiansa, soi soraääni, josta hän oli jossakin määrin tietoinen. Senvuoksi oli Nalinaksha levottoman Dzhogendran lähtiessä tuntenut omantuntonsa soimaavan itseään vilpillisyydestä. Mutta kun hän sitten puhui äidistänsä, täytyi Hemnalinin silmäillä häntä kunnioittavan ihailevasti, ja hänen sydämensä sykki lämpöisesti, kun hän näki sen vakavan ja syvän kiintymyksen ilmeen, joka kirkasti hänen kasvojansa hänen äitiä ajatellessaan. Hemnalini olisi mielellään kysynyt jotakin hänen äidistänsä, mutta ujous oli esteenä.

"Te olette aivan oikeassa", vastasi Annada Babu kohta Nalinakshalle. "Jos olisin sen tietänyt, en olisi kutsunut teitä teetä juomaan. Suokaa anteeksi, olkaa hyvä."

"Miksi pitäisi minun jäädä vaille ystävällistä kutsuanne vain sen vuoksi, etten juo teetä?" virkkoi Nalinaksha hymyillen.

Vieraan lähdettyä Hemnalini meni isänsä kanssa yläkertaan ja alkoi lukea hänelle erästä bengalilaista aikakauskirjaa, kunnes ukko vaipui uneen. Sellaiset väsymyskohtaukset olivat viime aikoina muuttuneet vanhan herran tottumuksiksi.

KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Nalinakshan, Annada Babun ja Hemnalinin tuttavuus kehittyi pian ystävyyssuhteeksi. Ennen tutustumista Hemnalini oli otaksunut, että Nalinakshan kanssa keskustellessa olisi rajoituttava henkisiin kysymyksiin; hän ei ollut arvannut, että kävi puhuminen jokapäiväisistäkin asioista yhtä vapaasti kuin kenen muun kanssa tahansa. Pian hän kuitenkin huomasi, että Nalinaksha osasi varsin hyvin ylläpitää kevyttä keskustelua, mutta että hän vilkkaimmankin juttelun kestäessä tuntui pysyttelevän loitolla.

Annada Babun ja Hemnalinin erään kerran puhellessa Nalinakshan kanssa syöksyi huoneeseen Dzhogendra. "Kuulehan, taatto", huudahti hän, "samadzhilaiset ovat alkaneet nimittää meitä Nalinaksha Babun 'opetuslapsiksi', ja minä kiistelin asiasta vast'ikään kelpo tavalla Pareshin kanssa!"

"Minusta siinä ei ole mitään loukkaavaa", virkkoi Annada Babu hymyillen. "Minua hävettäisi kuulua sellaiseen seuraan, jossa on pelkkiä opettajia eikä yhtään oppilasta; siinä pitäisi jokainen suurta melua, eikä olisi mahdollisuutta oppia mitään."

Nalinaksha: "Minä seuraan teidän lippuanne, Annada Babu. Olkaamme kaikin oppilaita. Me lähdemme matkalle ja pysähdymme kaikkialla, missä on jotakin oppimista."

Dzhogendra ei kumminkaan ollut tyynnytettävissä. "Hyvin kaikki", sanoi hän, "mutta asia on vakava. Mitä arvelette, Nalin Babu, jos omat ystävänne ja sukulaisenne eivät enää voi käydä teitä tervehtimässä joutumatta 'oppilaiksenne' leimatuiksi! Sellaisesta loukkauksesta ei suoriudu nauramalla. Teidän pitäisi tosiaankin luopua harjoituksistanne."

Nalinaksha: "Mistä harjoituksista?"

Dzhogendra: "Minä olen kuullut teidän harjoittelevan sierainhengitystä kuin mikäkin jogi, tuijottelevan nousevaan aurinkoon ja syövän ja juovan kaikenlaisia menoja noudattaen. Seurauksena on, että joudutte tavallisessa seurapiirissä 'pois tupesta', kuten me sanomme."

Hemnalini, johon Dzhogendran sopimaton mielenpurkaus vaikutti kiusallisesti, loi katseensa lattiaan, mutta Nalinaksha vain hymyili.

"Kuulkaahan, Dzhogen Babu", vastasi hän, "minä myönnän, että henkilö, joka on hyvässä seurassa poissa paikaltansa, epäilemättä on väärässä. Mutta ihmisen, enempää kuin miekankaan, ei suinkaan tule olla aina tupessa. Se osa miekkaa, joka on tupen suojassa, on aseen oleellinen osa, kaikille miekoille yhteinen. Kahvaa muovatessaan aseseppä voi osoittaa yksilöllistä taituruuttansa muovaamalla sen siihen tyyliin, joka vastaa hänen makuansa. Samoin inhimillinen olentokin saa tilaisuutta oman omituisen laatunsa ilmaisemiseen yhteiskunnan sääntelemien rajojen ulkopuolella, ja te ette varmaankaan tahdo tätä vapautta häneltä riistää! Minua vain ihmetyttää, kuinka ihmisillä on tilaisuutta saada tietää ja ottaa pohdittavaksensa asioita, jotka tapahtuvat julkisuuden piirin ulkopuolella minun yksityishuoneessani."

Dzhogendra: "Te ette näytä olevan selvillä siitä, että ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen maailman uudestaanluomisen, pitävät välttämättömänä velvollisuutenansa saada selville, mitä naapurien taloissa tapahtuu. Siinäkin tapauksessa, etteivät he voi saada mitään tietää, he korvaavat tämän puutteen toisin tavoin. Se on välttämätöntä, koska maailmanparannustyö muuten taukoaisi. Muuten on asian laita niin, että ihmiset pitävät silmällä tekojamme, vaikkapa luulisimme ne suorittavamme ihan yksityisesti, jos ne poikkeavat sovinnaisuudesta. Jos noudatatte tavanomaisia sovinnaisia sääntöjä, ei kukaan viitsi teihin katsahtaakaan. Onpa Hemnalinikin huomannut, miten katolla ollessanne käyttäydytte, ja on kertonut siitä isälle, vaikka hän ei suinkaan ole ottanut teidän parantamista tehtäväksensä!"

Hemnalinin ilmeestä näkyi selvästi, kuinka harmistunut hän oli. Hän oli juuri jotakin sanomaisillaan, kun Nalinaksha kääntyi hänen puoleensa: "Teidän ei tarvitse olla lainkaan näpeissänne! Jos olette sattunut olemaan katolla siihen aikaan, jolloin suoritan aamu- tai iltahartauttani, ette ole menetellyt millään tavoin väärin. Te ette mahda mitään sille, että teillä on kaksi silmää; se on rikos, johon me olemme kaikin syypäät!"

Annada: "Sitäpaitsi Hem ei ole milloinkaan sanallakaan moittinut teidän jokapäiväisiä hartaudenharjoituksianne. Hän vain yksinkertaisesti ja kaikella kunnioituksella tiedusteli minulta harjoitustenne laatua."

Dzhogendra: "Minä en tosiaankaan ymmärrä teidän näkökantaanne. Minä voin erittäin hyvin tavallisessa inhimillisessä elämässä enkä käsitä, mitä omituiset salaiset harjoitukset voivat hyödyttää. Sellaiset asiat vain helposti rikkovat henkisen tasapainon ja tekevät ihmisen yksipuoliseksi. Teidän ei pidä loukkaantua, vaikka sen sanon. Minä olen aivan tavallinen ihminen. Minun paikkani maailman teatterissa on kaikkein alhaisimpia, enkä minä voi päästä korkeammille paikoille muuten kuin kivittämällä niitä, jotka siellä istuvat. Minunlaisiani on paljon, ja jos te ette meistä välitä, vaan yritätte kiivetä olemattomiin maailmoihinne, niin joudutte lukemattomien kivien maalitauluksi."

Nalinaksha: "Kiviä on monenlaisia. Toiset vain raapaisevat, toiset haavoittavat. Jos nimitätte ihmistä mielettömäksi tai lapselliseksi, niin se ei haittaa, mutta jos nimitätte häntä uskonnolliseksi intoilijaksi, syytätte häntä siitä, että hän tahtoo esiintyä profeettana ja koota opetuslapsia ympärillensä, niin syytöstä ei kumota hyvinkään nauramalla!"

Dzhogendra: "Minun täytyy vieläkin pyytää teitä olemaan loukkaantumatta, Nalin Babu. Tehkää te katollanne mitä mielitte, minulla ei ole mitään oikeutta muistutuksiin. Kuten sanoin, olen vain sitä mieltä, ettei synny mitään pahennusta, jos pysyttelee sovinnaisissa rajoissa. Minä puolestani astelen aivan tyytyväisenä samaa tietä kuin muutkin. Kun astuu rajojen yli, saa kohta joukon ympärillensä. On yhdentekevää, sadatteleeko se vai palveleeko jumalanansa. Joukon keskellä eläminen on aina sietämätöntä!"

Nalinaksha: "Minne lähdettekään, Dzhogen Babu? Olette vast'ikään paiskannut minut katon korkeudesta alas maan kamaralle ja nyt aiotte karata pois. Se ei käy päinsä!"

Dzhogendra: "Minä olen saanut tänään kyllikseni. Lähden kävelemään."

Veljensä mentyä Hemnalini istui silmät alas luotuina ja hermostuneesti sormiellen pöytäliinan ripsuja. Tarkemmin katsoen olisi nähnyt hänen silmäripsissään värähtelevän kyyneliä. Jokapäiväinen seurustelu Nalinakshan kanssa oli hänelle osoittanut omat luonteenheikkoudet, ja hän pyrki intomielin noudattamaan hänen viitoittamaansa tietä. Kovana koettelemusaikana, jolloin hän turhaan etsi ulkonaista tai sisäistä tukea, oli Nalinaksha näyttänyt hänelle maailman uudessa valossa, ja nyt hän yhä enemmän eläytyi siihen ajatukseen, että alistuisi askeettien tavoin ankaraan itsekuriin, joka sinänsä kelpaisi kaivatuksi tueksi.

Sitäpaitsi on surutunne, joka ei tyydy esiintymään pelkkänä mielentilana. Se pyrkii purkautumaan jonkin vaikean tehtävän suorittamisen muodossa. Toistaiseksi Hemnalini ei ollut kyennyt kokoamaan voimiansa sellaiseen ponnistukseen, vaan oli julkisuutta peläten vaalinut suruansa sydämensä salatuimmissa kammioissa. Kevennys oli, melkoinen, kun hän päätti seurata Nalinakshan esimerkkiä, alistua ankaraan elämänjärjestykseen ja hylätä liharavinnon. Päätöksensä mukaisesti hän tyhjensi huoneensa. Matot korjattiin pois ja vuode siirrettiin irtoseinän taa. Joka aamu hän omin käsin pirskoitti vettä lattialle ja lakaisi sen puhtaaksi. Kukkamaljakko oli ainoa koristus, jonka hän jätti huoneeseen. Kylvyn jälkeen hän aina pukeutui valkoisiin vaatteisiin ja istuutui lattialle, auringonpaiste virtasi esteettömästi avoimista ikkunoista täyttäen koko huoneen, ja hänen koko olemustansa hyväilivät valo ja taivaan tuulet.

Annada Babu ei voinut kohota niin korkeaan uskonnollisen hurmion tilaan kuin hänen tyttärensä, mutta vanha mies iloitsi siitä säteilystä, jonka vapaaehtoisesti valittu elämänjärjestys loi Hemnalinin kasvoihin. Nalinakshan käydessä talossa oli Hemnalinin huoneen lattia heidän kolmen kokoontumis- ja keskustelupaikkana.

Dzhogendra ilmaisi moitteensa kuuluvasti. "Minä en käsitä, mikä teitä kaikkia vaivaa", murisi hän. "Te kolme olette tehneet melkein koko talosta pyhätön; on tuskin yhtään paikkaa, johon minunlaiseni mies voisi jalallansa astua."

Aikaisemmin veljen ivalliset huomautukset olisivat Hemnalinia syvästi loukanneet, mutta nyt, Annada Babun menettäessä toisinaan malttinsa Dzhogendran ivaillessa, Hemnalini noudatti Nalinakshan ohjetta ja hymyili vain leppoisasti. Hemnalini oli vihdoinkin löytänyt varman, pettämättömän ja ehdottoman tuen, ja hänestä olisi tuntunut halveksittavalta heikkoudelta, jos olisi sitä hävennyt. Hän tiesi varsin hyvin, että tuttavat pilkkailivat hänen harjoittamaansa lihankidutusta liioitteluksi, mutta Nalinakshaan kohdistuva luottamus ja hänen ihanteittensa ihailu aseistivat hänet koko ihmiskuntaa vastaan, joten hän uhmasi rohkeasti maailmaa.

Eräänä aamuna, kun hän oli kylpenyt ja suorittanut hartaudenharjoituksensa ja istui yksin huoneessaan avoimen ikkunan ääressä mietiskelyyn vaipuneena, Annada Babu toi sisään Nalinakshan. Hemnalinin sydän oli tulvillansa. Syvän kunnioituksen elein hän heittäytyi ensin toisen, sitten toisen eteen, kosketti kädellään heidän jalkojansa ja sitten omaa otsaansa saaden Nalinakshan kovin hämilleen.

Annada Babu kuitenkin hänet rauhoitti. "Älkää olko millännekään,
Nalinaksha Babu", sanoi hän, "hän menettelee aivan oikein."

Nalinaksha ei ollut koskaan ennen käynyt heidän luonansa niin aikaisin, ja Hemnalini silmäili häntä odottavasti. Nalinaksha ilmoitti vast'ikään saaneensa Benaresista tiedon, että hänen äitinsä oli sairas; hänen täytyi lähteä Kalkuttasta iltajunassa, ja kun koko päivä tulisi kulumaan matkan valmisteluihin, oli hän saapunut näin aikaisin sanomaan hyvästi.

"Minua surettaa kovin, että äitinne on sairastunut", virkkoi Annada Babu. "Sallikoon taivas hänen pian jälleen toipua. Minä en kykene milloinkaan teille korvaamaan sitä apua, jonka olette kuluneina viikkoina meille antanut."

"Velallinen olen minä, aivan varmaan", vastasi Nalinaksha. "Te olette hyvänä naapurina tehnyt voitavanne, jotta olen täällä hyvin viihtynyt. Eikä siinä kyllin: teidän vakaa harrastuksenne on luonut uutta tarkoitusta niihin syviin ongelmiin, joita olen viime aikoina mietiskellyt. Teidän elämänlaatunne on antanut minulle intoa ja voimaa jatkuvaan täydellistymisen tavoitteluun. Minä olen oppinut tuntemaan sen siunauksen, joka johtuu seurustelusta samanmielisten lähimmäisten kanssa."

"Merkillistä", virkkoi Annada Babu, "merkillistä on se, että me ennen teihin tutustumista kipeästi kaipasimme jotakin, tietämättä mitä. Sitten ilmestyitte yht'äkkiä te näkymölle, ja minä tiesin heti, että te voitte meitä auttaa. Me olemme kotonaeläjiä, emme seurustele juuri nimeksikään emmekä ole milloinkaan yleisen muodin vuoksi käyneet kokouksissa ja esitelmiä kuulemassa; jos joskus itse päätinkin lähteä, oli erittäin vaikea saada Hem liikkeelle. Se, mitä sitten tapahtui, oli kuin ihmettä. Kuultuamme Dzhogenilta, että teidän oli määrä pitää esitelmä, me lähdimme sinne suoraa päätä, vähääkään epäröimättä — ennenkuulumaton tapaus, saatte sen uskoa, Nalin Babu! Niin ei olisi milloinkaan voinut tapahtua, ellei Kaitselmus olisi teitä valinnut meitä auttamaan. Me olemme ikuisessa velassa teille!"

Nalinaksha: "Sallikaa minun vuorostani tunnustaa teille jotakin. Minä en ole milloinkaan kertonut elämäni salatuimmista asioista kenellekään muulle kuin teille. Saavuttaakseen totuudellisuuden korkeimman asteen täytyy ilmaista kaikki salaisuudet, ja teidän avullanne on tämän vaatimuksen täyttäminen minulle onnistunut. Senvuoksi minun on nimenomaisesti teille sanottava, kuinka välttämätön olette minulle ollut."

Hemnalini ei ottanut osaa keskusteluun, vaan istui hiljaa katsellen auringonvaloa, joka tulvi sisään ikkunasta ja kuvioi permantoa hänen ympärillänsä. Vasta sitten, kun Nalinaksha alkoi lähteä, hän virkkoi lyhyesti: "Annattehan meidän tietää äitinne voinnista", ja kun Nalinaksha nousi poistuakseen, hän heittäytyi jälleen syvästi kunnioittaen hänen eteensä.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU

Akshai ei ollut käynyt talossa pitkiin aikoihin, mutta Nalinakshan lähdettyä Benaresiin Dzhogendra toi hänet jälleen teetä juomaan. Akshai toivoi voivansa Hemnalinin käyttäytymisestä arvata, missä määrin Rameshin muisto vielä askarrutti hänen ajatuksiansa, mutta Hemnalini esiintyikin ihan rauhallisena.

"Kovin vähän olemme teitä viime aikoina nähneet", virkkoi hän pakottoman ystävällisesti.

"Luuletteko minun olevan sen arvoisen, että kannattaa minut nähdä joka päivä?" vastasi hän.

Hemnalini nauroi. "Jos tosiaankin olette sitä mieltä, että sopii käydä vieraissa ainoastaan siinä tapauksessa, että on näkemisen arvoinen, niin monen meistä olisi vietettävä koko elämänsä yksinäisyydessä!"

Dzhogendra: "Akshai luuli kilvoittelevansa itsellensä nöyryyden palkinnon, mutta Hem vie hänestä voiton, vieläpä pyrkii siinä suhteessa kaikkia ihmisiä etevämmäksi. Tahdonpa sanoa asiasta jotakin. Minunlaiseni tavalliset ihmiset ovat soveliasta jokapäiväistä seuraa, mutta on olemassa poikkeushenkilöitä, joita voi sietää ainoastaan silloin tällöin; kävisi ylen työlääksi, jos heidät kohtaisi usein. Senvuoksi he vaeltelevat metsissä, vuorilla ja luolissa. Jos he asettuisivat pysyväisesti asumaan ihmisten huoneisiin, täytyisi Dzhogendran ja Akshain kaltaisten vaatimattomien kuolevaisten vetäytyä metsiin."

Hemnalini tunsi Dzhogendran lausumassa piilevän pistävyyden, mutta ei vastannut mitään, kaatoi vain teetä kaikille kolmelle.

"Etkö itse juo teetä?" kysyi hänen veljensä. Hemnalini tiesi Dzhogendran alkavan sättiä, mutta vastasi ihan rauhallisesti: "En, minä olen lakannut juomasta teetä."

Dzhogendra: "Sinä siis olet kääntynyt oikeaksi askeetiksi. Teelehdet eivät varmaankaan sisällä riittävän paljon todellista henkistä ydinmehua? Sitä sisältyy ainoastaan askeettien nauttimiin myrobalaneihin! Tämä menee todellakin liian pitkälle. Taivaan nimessä, Hem, luovu niistä asioista! Ei haittaa, vaikka teekupponen keskeyttääkin katumusharjoituksesi. Kestävimmätkään asiat eivät kestä kauan; miksi siis pitäisimme melua vähäpätöisistä?" Hän täytti kupin ja asetti sen Hemnalinin eteen.

Hemnalini ei sitä koskettanutkaan. "Mitä, taatto, sinähän et syö mitään! Etkö tahdo jotakin purtavaa?"

Annada Babun ääni ja kädet vapisivat, kun hän vastasi: "Usko minua, kultaseni, jos yrittäisin nyt jotakin syödä, niin pala tarttuisi kurkkuuni. Minä olen kokenut kauan aikaa vaieten sietää Dzhogenin karkeuksia ja olen nyt siinä tilassa, että jos puhuisin, niin sanoisin hetkellisen kuvastumisen vallassa sellaista, mitä myöhemmin pahoittelisin."

Hemnalini nousi ja astui isänsä luo. "Älä ole vihainen, taatto", kuiskasi hän. "Dzhogen tarkoitti hyvää tarjotessaan minulle teetä; minä en siitä ollenkaan loukkaantunut. Kuulehan, sinun pitää ottaa leipää. Minä tiedän, ettei tee sinulle muuten maistu." Hän toi leivoslautasen ja asetti sen isänsä eteen.

Annada alkoi hiljalleen syödä.

Hemnalini palasi paikallensa ja aikoi juoda kupista, jonka Dzhogendra oli häntä varten täyttänyt, kun Akshai samassa hypähti seisaalleen ja huudahti:

"Anteeksi, antakaa tuo kuppi minulle! Minun kuppini on jo tyhjä."

Dzhogendra nousi ja otti kupin Hemnalinilta, kääntyi isänsä puoleen ja sanoi: "Minä pahoittelen, ole hyvä ja anna anteeksi."

Annada Babu ei kyennyt riittävässä määrin hillitsemään ääntänsä vastatakseen, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Dzhogendra ja Akshai lähtivät hiljaa ulos. Muutamia suupaloja nautittuansa Annada Babu nousi hänkin, tarttui tyttärensä käsivarteen ja lähti epävarmoin askelin yläkertaan.

Seuraavana yönä sattui ankara taudinkohtaus. Kutsuttiin lääkäri, joka totesi sisäisen tulehduksen ja kehoitti lähtemään vuodeksi tai vähintään kuudeksi kuukaudeksi maaseudun karkaisevaan ilmaan, jos mieli saada terveytensä palautumaan entiselleen.

"Hem, kultaseni", virkkoi ukko, kun kipu oli käynyt hieman lievemmäksi ja lääkäri poistunut, "lähdetään Benaresiin ja jäädään sinne joksikin aikaa."

Hemnalini oli ajatellut ihan samaa. Nalinakshan poistuttua hän oli tuntenut uskonnollisen innostuksensa jossakin määrin laimenevan. Aikaisemmin hän oli löytänyt ankarasta elämänjärjestyksestänsä alinomaista lohdutusta, ja hänen kasvoistansa loistava tyyni hurskaus ja hyvyys olivat ikäänkuin vahvistaneet hänen uskoansa.

Nyt hänen intonsa tuntui laimenevan, vaikka hän Nalinakshan lähdön jälkeisenä päivänä oli taistellut voimakkaasti taipumuksiansa vastaan ja yrittänyt noudattaa hänen sääntöjänsä entistä tarkemmin. Väsymys oli ollut välttämättömänä seurauksena, ja siitä taas johtui sellainen epätoivoisuus, ettei hän enää kyennyt pidättämään kyyneliänsä.

Teepöydässä Hemnalini oli yrittänyt esiintyä vieraanvaraisen kohteliaana, mutta hänen sydäntänsä oli painostanut, ja vanhojen muistojen aiheuttama tuska oli ilmennyt entistä valtavampana. Se tietoisuus, että tulevaisuus oli lohduton, ja halu antautua kerrassaan toivottomuutensa vietäväksi saivat hänet jälleen valtoihinsa. Niin ollen hänen isänsä ehdotus tuli varsin sopivaan aikaan, ja hän suostui siihen erittäin mielellänsä.

"Niin, taatto, lähdetään sinne!" huudahti hän.

Nähdessään seuraavana päivänä kiireelliset valmistukset Dzhogendra tiedusteli, mistä oli kysymys, ja hänen isänsä ilmoitti aikovansa lähteä Hemnalinin kanssa sisämaahan.

"Minne?" kysyi Dzhogendra.

"Me matkustelemme aluksi hieman ja asetumme sitten jonnekin", vastasi
Annada, joka varoi pojallensa tunnustamasta, että matkan päämääränä oli
Benares.

"Vahinko, etten voi lähteä mukaanne", virkkoi Dzhogendra, "minä olen hakenut sitä johtajanvirkaa ja odotan vastausta."