Haaksirikko

VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Ramesh palasi Allahabadista Ghazipuriin varhain aamulla. Kadut olivat melkein autiot, ja näytti siltä, kuin olisivat tien vieressä kasvavat puut aamutuimassa kuuristuneet lehviensä suojaan. Villava sumu peitti kaikkia kyliä kuin hautova joutsen-emo. Ajaessaan avaraan viittaansa kääriytyneenä yksinäistä tietä pitkin kohti taloansa Ramesh tunsi vain sydämensä kiivaan sykinnän.

Hän pysähdytti vaunut portille ja astui alas. Kamila oli varmaan kuullut vaunujen saapuvan ja nähtävästi odotti kuistikolla. Ramesh oli tuonut Allahabadista kallisarvoiset kaulakäädyt, jotka aikoi laskea hänen kaulallensa, ja otti nyt korukotelon esille päällystakkinsa avarasta taskusta. Lähemmäksi ehdittyänsä hän näki, että kaikki ovet olivat kiinni ja Bishan palvelija nukkui kaikessa rauhassa kuistikolla. Hetkisen hän seisoi pettyneenä paikallaan ja huusi sitten Bishania toivoen äänensä tunkevan sisäsuojiin ja herättävän toisenkin nukkujan. Kalsea vastaanotto sille, jota iloinen odotus oli pitänyt valveilla puolen yötä!

Uudistetutkaan huudot eivät saaneet Bishania hereille, joten Rameshin täytyi lopulta käydä häntä ravistelemaan. Palvelija nousi ja katseli vähän aikaa hämmentyneenä ympärillensä. "Onko talon emäntä kotona?" kysyi Ramesh. Bishan tuijotteli vielä hetkisen mitään tajuamatta; sitten asia hänelle yht'äkkiä selvisi.

"On, hän on kotona", mutisi mies unisesti, paneutuen jälleen makuulle.

Ovi avautui työnnöstä. Ramesh astui sisään ja katsahti joka huoneeseen, mutta missään ei näkynyt ketään.

Hän huusi Kamilaa, mutta vastausta ei kuulunut.

Hän kierteli puutarhassa, kulki aina nim-puun luo saakka, tutki keittiön, palvelijain huoneet ja tallit, mutta Kamilaa ei löytynyt mistään.

Sillävälin oli aurinko noussut, varikset olivat alkaneet vaakkua, ja näkymölle oli ilmestynyt pari kylän tyttöä, ruukut päälaellaan, matkalla noutamaan vettä kaivosta.

Tien toisella puolella sijaitsevalla pihamaalla olivat eukot ryhtyneet jauhamaan vehniä ja säestelivät työtänsä kimein, epäsointuisin sävelin. Palatessaan taloonsa Ramesh havaitsi Bishanin vaipuneen jälleen syvään uneen. Kumartuessaan nukkujaa ravistelemaan Ramesh huomasi hänen hengityksensä haiskahtavan viinalta. Kovakourainen käsittely sai Bishanin jossakin määrin tajuihinsa, ja hän kompuroi jaloilleen. "Missä on emäntä?" kysyi Ramesh.

"Mitä, hän on tietysti kotona."

Ramesh: "Mitä joutavia, hän ei ole kotona."

Bishan: "Ainakin hän eilen tuli tänne."

Ramesh: "Mihin hän sitten lähti?" Bishan seisoi suu auki, mitään käsittämättä. Samassa ilmaantui näkyviin Umesh upeasti puettuna Kamilan juhlapukuun, silmät unettoman yön punertamina.

"Missä on maammosemme, Umesh?" kysyi hänen isäntänsä.

"Hän on ollut täällä eilisestä saakka."

"Missä sinä olet ollut?"

"Maammoseni lähetti minut näytäntöä katsomaan Sidhu Babun luo."

"Rohkenen pyytää maksua, armollinen herra?" huomautti ajomies.

Ramesh hyppäsi vaunuihin ja ajoi suoraa päätä sedän taloon. Siellä vallitsi ankara mieltenkuohu, ja Rameshin ensimmäinen ajatus oli, että Kamila oli sairastunut. Niin ei kumminkaan ollut laita. Hänelle kerrottiin Umin alkaneen edellisenä iltana äkkiä itkeä, hänen kasvonsa olivat käyneet ihan sinisiksi ja kädet ja jalat jääkylmiksi. Koko talonväki oli ankarasti säikähtänyt. Kaikki olivat tyttöstä vaalineet, kukaan ei ollut hetkeksikään ummistanut silmiänsä. Ramesh otaksui nyt, että Kamila oli kutsuttu avuksi, ja sanoi senvuoksi Bipinille: "Kamila on varmaan kovin huolissaan pikku Umi raukan vuoksi." Bipin ei varmaan tietänyt, oliko Kamila ollut yötä talossa vai eikö, ja nyökkäsi vain myöntäen: "Niin, hän pitää lapsesta paljon ja on epäilemättä hänkin huolestunut. Tohtori sanoo kuitenkin, ettei ole mitään pelon syytä."

Vaikka tuo saattoikin kuulua rauhoittavalta, oli Rameshin toivorikas mieliala sittenkin samentunut: hän tunsi ilkeätä painostusta, ja näytti siltä, kuin olisi jokin paha henki estänyt häntä pääsemästä Kamilan luo. Nyt saapui Umesh.

Poika sai vapaasti liikkua _zenana_ssa, ja Sailadzha oli häneen kovin mieltynyt.

Nähdessään hänen tulevan Sailadzha kiiruhti ovelle varoittaakseen häntä herättämästä pienokaista. Hänen ihmeeksensä poika kysyi, missä Kamila oli.

"Hyvänen aika, sinähän lähdit täältä hänen kanssaan eilen!" sanoi Sailadzha. "Minä ajattelin illalla lähettää Latsminian hänen luoksensa, mutta Umin sairastuminen teki sen mahdottomaksi."

"Eikö hän olekaan täällä?" sai Umesh vaivoin sanotuksi.

"Mitä ajatteletkaan?" huudahti Saila. "Missä olet yösi viettänyt?"

Umesh: "Maammoseni ei sallinut minun jäädä luoksensa. Kotiin saavuttuamme hän lähetti minut Sidhu Babun luo näytöstä katselemaan."

Saila: "Sinäpä soma veikko! Entä Bishan?"

Umesh: "Bishan ei tiedä mitään. Hän on juonut liian paljon totia eilen illalla."

Saila: "Kutsu tänne mieheni. Pidä kiirettä."

"Ajattelehan", huudahti hän Bipinin saavuttua, "on tapahtunut kamala onnettomuus!"

Bipin kalpeni. "Mikä on kysymyksessä?" huudahti hän säikähtyneenä.

Saila: "Kamila meni eilen asuntoonsa, mutta nyt häntä ei sieltä löydy."

Bipin: "Eikö hän ole palannut tänne illalla?"

Saila: "Eipä tietenkään! Minä ajattelin lähettää häntä hakemaan, kun Umi sairastui, mutta en tietänyt, kuka olisi joutanut menemään. Onko Ramesh Babu tullut tänne?"

Bipin: "Kun hän ei löytänyt Kamilaa sieltä, on hän nähtävästi otaksunut hänen tulleen tänne. On, hän on täällä."

Saila: "Lähde sinä hänen kanssaan heti etsimään. Umi nukkuu; hän voi jo hyvin."

Bipin ja Ramesh ajoivat suoraa päätä Rameshin asunnolle ja kävivät jälleen tutkimaan Bishania. Yhteisin ponnistuksin heidän onnistui vihdoin houkutella esiin seuraavat niukat tiedot:

Myöhään iltapuolella Kamila oli lähtenyt yksin virralle. Bishan oli tarjoutunut lähtemään hänen mukaansa, mutta hän oli kieltänyt ja antanut hänelle rupian. Sitten hän oli asettunut portille taloa vartioimaan, ja hänen siinä ollessaan oli saapunut grogi-kauppias mukanaan kiehuvan kuumaa vastavalmistettua grogia. Mitä myöhemmin oli tapahtunut, siitä ei Bishanilla ollut mitään selvää muistoa!

Hän osoitti tien, jota pitkin Kamila oli lähtenyt Ganges-virralle.

Tätä aamukasteisten viljapeltojen halki johtavaa tietä kulkivat nyt Ramesh, Bipin ja Umesh Kamilaa etsimään. Umesh silmäili ympärillensä niinkuin naarastiikeri, jolta on ryöstetty pentu. Virran äyräälle ehdittyänsä he pysähtyivät. Sieltä he voivat esteettömästi silmäillä laajaa, aamuauringon valossa kimaltelevaa hiekka-rantaa. Ketään ei näkynyt.

Umesh huusi: "Maammoseni, missä olette?" Mutta vastauksen antoi vain kaiku, joka sinkosi sanat takaisin korkeasta vastarannasta yli leveän virran.

Jatkaessaan etsiskelyjänsä Umesh keksi etäällä valkoisen esineen. Hän syöksyi sinne ja löysi vedenrajasta nenäliinaan sidotun avainkimpun.

"Mikä se on?" huudahti Ramesh, joka samassa saapui paikalle.

Se oli tosiaankin Kamilan avainkimppu. Sen viereen oli virta ajanut hieman liejua, ja pehmeässä maaperässä näkyi kaksi jalanjälkeä, jotka veivät virtaan päin. Matalassa vedessä lepäävä kirkas esine veti puoleensa Umeshin pälyvän katseen. Hän nosti esineen vedestä. Se osoittautui pieneksi, kultakehyksiseksi rintaneulaksi, jonka Ramesh oli Kamilalle lahjoittanut.

Nähdessään kaiken ilmeisesti viittaavan Gangesiin Umesh kerrassaan murtui.

Hän juoksi matalaan rantaveteen ja huusi: "Maammoseni, maammoseni!" Kuin mieletön hän sukelsi alinomaa pinnan alle kaivaen käsillänsä pohjaa, kunnes vesi muuttui ihan sameaksi.

Ramesh oli niin huumautunut, ettei kyennyt lausumaan sanaakaan. Bipin huusi Umeshille:

"Mitä teetkään! Tule pois!"

"Ei, minä en tule", puuskutti Umesh. "Voi, maammoseni, kuinka saatoitkaan jättää minut näin yksin?"

Bipinin ei tosiaankaan tarvinnut olla huolissaan, sillä poika osasi uida kuin kala ja olisi tuskin voinut hukkua, vaikka olisi yrittänyt. Vihdoin hän väsyi vedessä pulikoimaan, nousi rannalle ja heittäytyi hiekkaan, katkerasti itkien.

Bipin laski kätensä Rameshin olalle herättääkseen hänet huumauksesta.

"Tulkaa, Ramesh Babu", sanoi hän. "Täällä me vain tuhlaamme aikaa. Annetaan tieto poliisille, joka panee toimeen kaikki mahdolliset tutkimukset."

Sailadzhan ympäristössä ei kukaan sinä päivänä syönyt eikä nukkunut, ja talossa kaikuivat jälleen valitushuudot.

Kalastajille annettiin tehtäväksi virran huolellinen naaraaminen, ja poliisi tutki koko seudun. Erikoisia tutkimuksia pantiin toimeen rautatieasemalla, mutta iltajunaan ei ollut nähty astuvan kenenkään bengalilaisen tytön, johon Kamilan tuntomerkit olisivat sopineet.

Iltapäivällä saapui setä, kuuli kaikki yksityisseikat ja Kamilan omituisen käyttäytymisen ennen katoamista ja oli vakuutettu siitä, että hän oli hukuttautunut.

"Nyt minä tiedän, miksi Umi illalla niin kovin itki", virkkoi
Latsminia. "Meidän täytyy kunnollisesti manata pois hänen kova onnensa!"

Onnettomuus oli tylsyttänyt Rameshin siinä määrin, ettei hän voinut vuodattaa yhtään kyyneltä.

"Merkillistä", mietti hän, "että Kamila tuli Gangesista luokseni ja että sama virta on hänet nyt niellyt kuin viattoman kukkasen, jonka hurskas palvoja sen helmaan heittää!"

Auringonlaskun jälkeen hän palasi virralle siihen kohtaan, mistä avaimet oli löydetty, ja katseli vieläkin pienoisia jalanjälkiä. Sitten hän riisui jalkineensa, kahlasi virtaan, otti kotelosta kaulakäädyn, jonka oli tuonut Allahabadista ja sinkosi sen keskelle virtaa.

Hän ei jäänyt Ghazipuriin, mutta sedän talon asukkaat olivat siinä määrin onnettomuustapauksen masentamat, ettei kukaan häntä silloin kaivannut.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU

Rameshin tulevaisuus oli nyt ihan epämääräinen. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään säännöllistä työtä, ei varmaa asuinpaikkaa. Ei pidä otaksua, että hän oli Hemnalinin kerrassaan unohtanut. Pikemmin hän oli työntänyt häneen kohdistuvat ajatukset väkivaltaisesti syrjään.

"Se julma isku, jonka kohtalo on minulle antanut, on tehnyt minut täysin kelvottomaksi tässä maailmassa elämään", sanoi hän itsekseen. "Kuivunut puu ei kuulu viheriöivään metsään."

Hän etsi lievitystä matkoista ja vaelteli paikasta toiseen. Hän katseli Gangesin-venheestä Benaresin rantaportaitten väenkuhinaa. Hän kulki Delhiin ja nousi Kutub Minariin; sieltä hän siirtyi Agraan, missä kävi näkemässä Tadzh Mahalia kuun valossa. Amritsarin kultaisen temppelin luota hän matkusti Radzhputanaan ja kävi pyhiinvaellusretkellä Abu-vuoren pyhissä paikoissa. Vaelluksen henki ei antanut rauhaa hänen ruumiilleen eikä sielulleen.

Vihdoin hän kuitenkin alkoi tuntea koti-ikävää: ajatukset kääntyivät takaisin lapsuuden rauhalliseen kotiin, jonka hän oli melkein unohtanut, ja entiseen kuvittelemaansa ihannekotiin. Kun ikävä äityi liialliseksi, hän lopetti äkkiä ne vaellukset, joista oli toivonut onnettomuudelleen lievennystä, osti matkalipun ensimmäiseen Kalkuttan pikajunaan ja istuutui vaunuun syvään huoaten.

Ramesh oli jo ollut muutamia päiviä Kalkuttassa, ennenkuin rohkeni lähteä Kalitolaan. Eräänä päivänä hän uskalsi edetä aina sille kadulle, joka varrella oli asunut, ja seuraavalla iltana hän kokosi rohkeutensa ja asteli Annada Babun asunnon ovelle saakka. Kaikki ovet ja ikkunat olivat kiinni ja salvassa, eikä asukkaista näkynyt merkkiäkään. Hänen mieleensä johtui ajatus, että palvelija, Sukhan, kenties oli jätetty vartioimaan asumatonta taloa. Hän koputti ovelle useita eri kertoja huutaen palvelijaa, mutta vastausta ei kuulunut. Eräs naapuri, Tshandra Mohan, joka istui kuistikollaan tupakoiden, huusi hänelle: "Hei, Ramesh Babu, tekö siellä? Kuinka voitte? Annada Babun väkeä ei ole ketään kotona."

"Satutteko tietämään, minne he ovat matkustaneet, hyvä herra?" kysyi
Ramesh.

Tshandra Mohan: "Sitä en osaa sanoa. He ovat matkustaneet jonnekin sisämaahan, siinä kaikki, mitä tiedän."

Ramesh: "Kuka heistä on matkustanut?"

Tshandra: "Annada Babu tyttärinensä."

Ramesh: "Tiedättekö varmaan, ettei kukaan muu matkustanut heidän kerallansa?"

Tshandra: "Sen tiedän ihan varmaan: näin heidän lähtevän."

Ramesh ei voinut pidättää itseänsä. "Joku kertoi minulle, että heidän seurassaan oli eräs Nalin Babu."

Tshandra: "Kertojanne oli väärässä. Nalin Babu asui jonkin aikaa teidän entisessä asunnossanne, mutta hänen täytyi lähteä Benaresiin ja hän matkusti jo useita päiviä aikaisemmin kuin Annada Babu."

Ramesh ryhtyi nyt tiedustelemaan Tshandra Mohanilta Nalin Babua koskevia asioita ja sai kuulla, että miehen täydellinen nimi oli Nalinaksha Tshattopadhjai; hänen väitettiin harjoittaneen Rangpurissa käytännöllistä lääkärintointa, mutta nyt hän asui äitinsä keralla Benaresissa.

Lyhyen vaitiolon jälkeen Ramesh kysyi, tiesikö Tshandra Mohan Dzhogendran nykyistä olopaikkaa. Tshandra Mohan kertoi hänen siirtyneen eräälle Maimensingin paikkakunnalle, Bisaipuriin, jossa hän oli päässyt paikkakunnan tilanherran perustaman korkeamman oppilaitoksen johtajaksi.

Tshandra Mohan alkoi nyt vuorostaan kysellä asioita Rameshilta.

"Minä en ole nähnyt teitä pitkiin aikoihin, Ramesh Babu", huomautti hän. "Missä olettekaan viipynyt koko tämän ajan?"

Ramesh ei nähnyt olevan syytä ryhtyä asiaa salaamaan.

"Minä olen toiminut Ghazipurissa", vastasi hän.

"Aiotteko asettua sinne?"

"En, minä en jää sinne. En vielä tiedä, minne tästä lähden."

Pian Rameshin mentyä saapui Akshai. Lähtiessään Kalkuttasta Dzhogendra oli pyytänyt Akshaita käymään talossa toisinaan perheen poissaollessa.

Akshai ei milloinkaan laiminlyönyt velvollisuuksiansa ja oli ottanut tavaksensa silloin tällöin pistäytyä talossa nähdäkseen, oliko jompikumpi palvelijoista taloa vartioimassa.

Tshandra Mohan tervehti häntä huomauttaen samalla: "Ramesh Babu oli tässä pari minuuttia sitten; hän lähti vast'ikään pois."

Akshai: "Todellako? Mitä hän täältä haki?"

Tshandra: "En tiedä. Minä kerroin hänelle kaikki, mitä Annadan perheestä tiesin. Hän näytti niin sairaalta, etten aluksi häntä tuntenut. Vasta kun hän huusi palvelijaa ja minä kuulin hänen äänensä, huomasin, kuka hän oli."

Akshai: "Saitteko selville, missä hän nykyjään asuu?"

Tshandra: "Hän on asunut koko ajan Ghazipurissa. Nyt hän on sieltä lähtenyt eikä vielä tiedä, minne asettuu."

"Vai niin", virkkoi Akshai lähtien omille asioillensa.

Ramesh palasi asuntoonsa miettien itsekseen:

"Kohtalo leikkii minulla yhä julmaa leikkiänsä! Minun suhteeni Kamilaan ja Nalinakshan suhde Hemnaliniin kelpaisivat romaanin — vieläpä kerrassaan hurjankin romaanin — aiheeksi! Sellaisen sekamelskan voi saada aikaan ainoastaan sallimus, joka ei säiky mitään! Ihmeellisimpiä asioita sattuu todellisessa elämässä — asioita, joita ei karkaistuneinkaan romaaninkirjoittaja milloinkaan uskaltaisi esittää yleisölle omana keksintönänsä!" Kaikesta huolimatta Ramesh nyt tunsi vapautuneensa pahimmasta. Sepittäessään hänen pulmallisen elämänsä loppulukua sallimus ei varmaankaan tulisi kohtelemaan häntä liian säälimättömästi!

Dzhogendra asui yksikerroksisessa rakennuksessa lähellä hovinherran asumusta. Eräänä sunnuntaiaamuna hän parhaillaan luki sanomalehteänsä, kun eräs mies toi hänelle kirjeen. Hän hieroi silmiänsä nähdessään osoitteen käsialan. Kirjeen avattuansa hän sai tietää, että Ramesh odotti häntä eräässä Bisaipurin myymälässä haluten ilmoittaa hänelle erään tärkeän asian.

Dzhogendra hypähti seisaalleen. Hän oli eronnut Rameshista vihoissaan myrskyisen kohtauksen jälkeen, mutta siitä oli jo pitkä aika, ja kun hänen lapsuudenystävänsä yht'äkkiä ilmaantui tähän erämaahan, ei hän voinut häntä ilman muuta lähettää pois. Dzhogendraa todellakin ilahdutti ajatus saada jälleen nähdä Ramesh, eikä hänen mielensä ollut aivan vapaa uteliaisuudestakaan. Eipä voinut olla haitaksi, vaikka lähti häntä tapaamaan, varsinkaan, kun Hemnalini oli kaukana.

Ottaen kirjeentuojan mukaansa Dzhogendra lähti etsimään Rameshia ja löysi hänet eräästä myymälästä, missä hän istui yksinään, kumottu petroleumiastia istuimenansa. Kauppias oli tarjonnut hänelle piippua, joka oli bramaaneja varten varattuna, mutta kun arvoisa kauppamies sitten kuuli, ettei silmälaseilla varustettu herra tupakoinut, niin hän arveli vieraan kaupunkilaiselämän merkillisten tuotteiden joukkoon kuuluvaksi eikä sen enempää yrittänyt ottaa hänestä selkoa tai virittää keskustelua hänen kerallansa. Dzhogendra astui kohta Rameshin luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet alas istuimelta. "Sinusta ei tosiaankaan saa selkoa!" huudahti hän. "Sinä arkailet niinkuin aina ennenkin. Miksi et tullut suoraan minun luokseni sen sijaan, että jäit puolimatkaan rihkamakauppiaan myymälään? Voisi melkein luulla, että nautit siirapin ja kuivatun riisin tuoksusta!"

Rameshia tämä tervehdys hämmästytti siinä määrin, että hän osasi vain hymyillä. Dzhogendra kuljetti hänet pois koko ajan lakkaamatta jutellen. "Saarnatkoot teologit mitä tahansa", sanoi hän, "minulle ovat Kaitselmuksen työt käsittämättömät. Katsohan minua! Minä olen kasvanut kaupungissa todelliseksi kaupunkilaiseksi, ja nyt minut heitetään tähän autioon erämaahan turtumaan kaikenlaisten tomppelien seassa!"

"Paikkakunta ei ole ollenkaan huono", virkkoi Ramesh silmäillen ympärillensä.

Dzhogendra: "Missä suhteessa?"

Ramesh: "Sikäli, että täällä saa elää häiriytymättä."

Dzhogendra: "Niinpä koetankin tehdä häiriytymättömyyden vieläkin ehdottomammaksi karkoittamalla luotani ainoan henkilön, jonka kanssa kävisi seurusteleminen."

Ramesh: "Mitäpä siitä, kun vain mieli on rauhallinen —"

Dzhogendra: "Älä huoli puhua siitä! Aluksi minua kerrassaan tukahdutti mielenrauhan ylenpalttisuus. Ei kestänyt kauan, kun jo ryhdyin harjoittamaan entistä mieliurheiluani: toimimaan rauhanhäiritsijänä. Nykyjään olen mitä kiivaimmassa riidassa koulukomitean sihteerin kanssa, ja kun olen antanut hovinherralle näytteen mielenlaadustani, ei hän hevin käy toista kertaa minua ahdistamaan. Hän tahtoi käyttää minua torventoitottajana englantilaisissa lehdissä, mutta minä tein hänelle ihan selväksi, että olen oma herrani. Minua eivät kiinnitä tänne hyveeni. Täkäläinen rauhantuomari pitää minua melkoisessa arvossa, joten hovinherra ei uskalla ajaa minua pois. Jonakin kauniina päivänä saan lukea, että tuomari on siirretty johonkin toiseen piirikuntaan. Silloin tiedän, että aurinkoni on laskenut ja että johtaja-aikani Bisaipurissa on ohi. Nyt minulla on yksi ainoa olento, jonka kanssa voin jutella: koirani Peikko. Ne katseet, joita muut minuun luovat, eivät juuri ennusta hyvää!"

He saapuivat Dzhogendran asuntoon, missä Ramesh heti sijoittui istumaan.

"Älä vielä istu", sanoi Dzhogendra. "Minä muistan varsin hyvin, ettet mielelläsi jää vaille aamukylpyä. Mene saamaan suihkua. Minä sill'aikaa asetan kattilan tulelle ja hankin sinun saapumistasi tekosyynä käyttäen itselleni tilaisuuden juoda toisen annoksen aamuteetä."

Koko päivä kului syöden, jutellen ja lepäillen, eikä Dzhogendra antanut Rameshille ollenkaan tilaisuutta mainita sitä tärkeätä asiaa, jonka vuoksi hän oli tullut Bisaipuriin.

Illallisen jälkeen he vetivät tuolinsa lähemmäksi lamppua, ja siinä, sakaalien ulkona ulvoessa ja pimeän värähdellessä sirkkojen siritystä, Ramesh vihdoin pääsi esittämään asiaansa.

"Kuulehan, Dzhogen", aloitti hän, "sinä olet varmaan jo arvannut, miksi olen tänne tullut. Sinä kysyit minulta kerran jotakin minun voimatta mitään vastata. Nyt ei minua enää mikään estä siihen vastaamasta."

Ramesh painui jälleen äänettömäksi. Hetkisen kuluttua hän sitten alkoi hiljalleen kertoa Kamilan ja itsensä välisen suhteen historiaa alusta loppuun asti. Toisinaan hänen kertomuksensa keskeytyi ja ääni värähteli, ja muutamissa kohdissa syntyi pitempikin vaitiolo. Dzhogendra kuunteli koko ajan ääneti.

Rameshin päästyä loppuun Dzhogendra huokasi.

"Jos olisit tuon minulle silloin kertonut, en olisi voinut sitä uskoa."

"Se on tänään yhtä uskomatonta kuin silloinkin. Toivon sinun lähtevän kerallani siihen kylään, jossa häämme vietettiin; sieltä menemme Kamilan enon luo."

"Minä en lähde minnekään. Uskon joka sanan liikkumatta mihinkään paikaltani. Minä olen aina ehdottomasti sinuun luottanut, ja sinun tulee antaa minulle anteeksi se ainoa kerta, jolloin poikkesin elinkautisesta tavastani."

Dzhogendra nousi, ja vanhat ystävykset syleilivät toisiansa.

Tyynnyttyään Ramesh jatkoi: "Sallimus kietoi minut sellaiseen valheen verkkoon, ettei minulla ollut muuta keinoa kuin vetää kaikki sen silmukkoihin. Nyt, kun olen siitä vapautunut eikä enää ole mitään salattavaa, voin jälleen vapaasti hengitellä. En vielä tiedä enkä luultavasti saa koskaan tietää, mikä on johtanut Kamilan itsemurhaan, mutta varmaa on, että siinä oli ainoa ratkaisu hänelle. Me molemmat olimme kietoutuneet sellaisiin vaikeuksiin, että kerrassaan kauhistun ajatellessani, miten meidän lopulta olisi käynyt, ellei hän olisi uskaltanut asiaa siten ratkaista. Hän oli temmattu äkkiä ja odottamatta kuoleman kidasta ja yhtä äkkiä ja odottamatta hän jälleen sinne hävisi!"

"Ei tarvitse olla niinkään varmaa, että Kamila on tehnyt itsemurhan. Mutta joka tapauksessa sinä olet vapaa. Nyt on kysymyksessä vain Nalinaksha." Dzhogendra ryhtyi puhumaan hänestä. "Minä en ymmärrä sellaisia henkilöitä", sanoi hän, "ja sitä, mitä en ymmärrä, en myöskään rakasta. Useiden ihmisten laita on kuitenkin ihan toisin: se, mitä he eivät ymmärrä, kiehtoo heitä enimmin. Senvuoksi pelkään, kuinka Hemin käy. Asia alkoi tuntua arveluttavalta, kun hän luopui teestä eikä enää tahtonut syödä lihaa enempää kuin kalaakaan. Hänen silmistänsä katosi entinen kirkkaus, ja hän hymyili silloinkin, kun joku sanoi jotakin loukkaavaa. Mutta jos käyt minua auttamaan, niin piankin hänet pelastamme, siitä voit olla varma. Vyötä siis kupeesi ja käykäämme yhteisin voimin taistelemaan askeettia vastaan!"

Ramesh nauroi.

"Minulla ei tosin ole taistelijan mainetta, mutta siitä huolimatta olen valmis."

Dzhogendra: "Joululomaan saakka meidän lienee odotettava."

Ramesh: "Mutta siihenkin on vielä aikaa. Eikö olisi parasta, että minä ryhtyisin kohta asiaan?"

Dzhogendra: "Ei, ei, se ei käy päinsä. Minä aiheutin kihlauksenne purkautumisen, ja minun on toimitettava se jälleen ennallensa. Minä en voi sallia sinun lähtevän liikkumaan etujoukkona, joten minun olisi luovuttava ylen mieluisasta tehtävältä."

Ramesh: "Niinpä minä sill'aikaa — —"

Dzhogendra: "Et missään tapauksessa! Sinä jäät vieraakseni ainakin viikon ajaksi. Minä olen löylyttänyt täällä kaikki ne henkilöt, joiden kanssa sopi riidellä, ja nyt minä tarvitsen ystävän seuraa voidakseni kerrankin vaihtaa äänilajia. Minulla ei ole ollut muuta iltahuvia kuin kuunnella sakaalien ulvontoa, ja niin on nyt laitani, että äänesi kaikuu korvissani suloisimpana musiikkina!"

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU

Tshandra Mohanin kertoma antoi Akshaille paljon miettimisen aihetta.

"Mitä siinä piilleekään?" kysyi hän itseltänsä. "Ramesh siis on toiminut Ghazipurissa. Hyvin hän osasi jälkensä peittää! Mikä lieneekään saanut hänet luopumaan toimestaan siellä, ja kuinka hän julkesikaan näyttäytyä jälleen tällä kadulla? Ennemmin tai myöhemmin hän varmaan saa selville, että Annada Babu ja Hemnalini ovat Benaresissa, ja silloin hän matkustaa sinne päätä pahkaa."

Akshai päätti käydä sillävälin Ghazipurissa ja toimittaa siellä kaikki mahdolliset tiedustelut; sieltä hän ajatteli edetä Benaresiin keskustelemaan Annada Babun kanssa.

Niin tapahtui, että pian senjälkeen, eräänä joulukuun ehtoopäivänä, nähtiin Akshain astuvan junasta Ghazipurissa, matkalaukku kädessään.

Hän aloitti tutkimuksensa kääntymällä torin varrella kauppiaitten puoleen tiedustellen, voivatko he sanoa, missä eräs Ramesh-niminen bengalilainen asianajaja asui. Laajat kyselyt saivat hänet kuitenkin vain vakuutetuksi siitä, etteivät paikkakunnan kauppiaat tunteneet sellaista asianajajaa.

Sitten hän lähti tiedustelemaan asiaa oikeustalosta, joka oli vast'ikään siksi päiväksi suljettu. Eräs turbaanipäinen bengalilainen asianajaja oli parhaillaan astumassa vaunuihinsa, kun Akshai kävi häntä puhuttelemaan: "Anteeksi, hyvä herra. Minä etsin erästä Ramesh Tshandra Tshaudhuria, bengalilaista asianajajaa, joka on hiljattain asettunut tänne; satutteko tietämään, missä hän asuu?" Hän sai tietää, että Ramesh oli jonkin aikaa asunut setä Tshakrabarttin luona, mutta asianajaja ei tietänyt, oliko hän vielä siellä; Rameshin vaimo oli kadoksissa, ja hänen otaksuttiin hukuttautuneen.

Akshai suuntasi nyt kulkunsa sedän taloon.

"Arvaan varsin hyvin Rameshin pelin", mietti hän siinä astellessaan. "Hänen vaimonsa on kuollut, ja hän aikoo nyt vakuuttaa Hemnalinille, ettei ole ollutkaan naimisissa. Nykyisessä mielentilassaan Hemnalini uskoo kaikki, mitä Ramesh hänelle sanoo. Sellaiset ylikelvot ihmiset osoittautuvat kerrassaan vaarallisiksi veikoiksi, kun heidän salaisuutensa selviää!" Akshai onnitteli itseänsä, ettei ollut niinkuin yksi heistä.

Akshain tiedustellessa Rameshia ja Kamilaa setä ei kyennyt hillitsemään liikutustansa: kyynelet valuivat hänen silmistänsä.

"Koska olette ollut Ramesh Babun erikoinen ystävä", virkkoi hän, "niin epäilemättä olette hyvin tuntenut rakkaan Kamilan! Ette niinmuodoin hämmästyne, kun kuulette, että pidin häntä omana tyttärenäni oltuamme tuttavina vain päivän tai pari. Kuinka olisinkaan voinut aavistaa, että tuo rakas tyttö aivan pian tuottaisi sanomattoman surun henkilölle, jonka suosion hän oli heti voittanut?"

"Koko asia tuntuu minusta arvoitukselliselta", vastasi Akshai teeskennellyn myötätuntoisesti. "On ilmeistä, ettei Ramesh ole kohdellut häntä hyvin."

"Ramesh on ystävänne, ja ette saa pahastua sanoistani, mutta toden tunnustaakseni en ole voinut häntä ollenkaan ymmärtää. Hänen kanssaan juttelee varsin mielellään, mutta mahdoton on tietää, mitä hänen mielessään liikkuu. Hänen täytyy olla epänormaali; muuten on käsittämätöntä, kuinka hän voi laiminlyödä sellaista viehättävää pikku vaimoa kuin Kamila, joka oli niin uskollinen, ettei virkkanut miehestänsä pahaa sanaa, vaikka kohteli tytärtäni sisarenansa. Toisinaan tyttäreni kyllä huomasi Kamilan hautovan jotakin mielessänsä, mutta tässä suhteessa hän ei saanut tyttöä lausumaan sanaakaan. Sydäntäni särkee, kuten hyvin voitte arvata, kun ajattelen, mitä hänenlaisensa tytön on täytynyt kärsiä, ennenkuin päätti heittäytyä veteen. Kamalin seikka on se, että minä satuin olemaan juuri silloin Allahabadissa. Jos olisin ollut täällä, ei hän varmaankaan olisi hennonut minua jättää." Seuraavana aamuna setä vei Akshain Rameshin asunnolle, ja he etsivät yhdessä paikan, mihin Kamila oli kadonnut.

Akshai ei virkkanut mitään. Vasta Tshakrabarttin taloon tultua hän huomautti: "Tiedättekö, minä en ole varma siitä, että Kamila on todella tehnyt itsemurhan hukuttautumalla Gangesiin."

Setä: "Mitä sitten arvelettekaan?"

Akshai: "Minä taivun uskomaan, että hän on karannut kotoa. Meidän pitäisi panna toimeen perinpohjaiset tutkimukset."

Setä hypähti kiihtyneenä seisaalleen.

"Te voitte olla oikeassa!" huudahti hän. "Se ei ole suinkaan mahdotonta."

Akshai: "Benares ei ole kaukana täältä. Siellä asuu eräs perhe, jonka me hyvin tunnemme, Ramesh ja minä. On mahdollista, että Kamila on etsinyt suojaa sieltä."

"Siitä ei Ramesh Babu ole minulle mitään maininnut!" huudahti setä joutuen jälleen luontaisen terhakkuutensa valtoihin. "Jos sen olisin tietänyt, olisin epäilemättä heiltä asiaa tiedustellut."

Akshai: "Mitäpä, jos lähtisimme yhdessä Benaresiin. Te tunnette nämä seudut sangen hyvin, joten voitte toimittaa kaikki mahdolliset tutkimukset."

Setä suostui mielellään ehdotukseen. Akshai ei voinut toivoa Hemnalinin uskovan yksin hänen sanoihinsa, mutta toivoi sedän avustamana saavansa hänet vakuutetuksi siitä, että Ramesh oli menetellyt petollisesti. Niin joutui mitään aavistamaton ukko lähtemään syytöksen todistajana Benaresiin.

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU

Annada Babu oli vuokrannut kaupungin ulkorajoilta itsellensä asumuksen.

Benaresiin saavuttuaan hän oli kuullut, että se lievä kuume ja yskä, joka oli rasittanut Nalinakshan äitiä Kshemankaria, oli osoittautunut keuhkotulehduksen oireeksi. Kuumetta oli äidyttänyt kylmä sää ja tavanomainen aamuinen peseytyminen Gangesissa, mistä hän ei suostunut luopumaan, ja hänen tilansa oli käynyt todellakin arveluttavaksi. Hemnalinin uupumattoman huolenpidon nojalla pahin vaara nyt oli ohi, mutta sairaus oli kovin heikontanut vanhaa naista. Eräässä suhteessa Hemnalini ei voinut häntä mitenkään auttaa. Kshemankari noudatti rituaaliseen puhtauteen nähden ankaroita periaatteita eikä voinut ottaa määrättyjä lääkkeitä ja ruokia Brahma Samadzhiin kuuluvan tytön kädestä. Hän oli tottunut itse keittämään ruokansa, ja nyt sen teki Nalinaksha tarjoillen sairaalle kaikki ateriat hänen sitä kovin pahoitellessa.

"Minun olisi aika joutua pois tieltä", valitteli hän. "Miksi Herra antaa minun yhä elää vain vaivaksi sinulle?"

Vaikka Kshemankari omaan mukavuuteensa ja henkilökohtaisiin koruihinsa nähden oli erittäin vaatimaton, piti hän kuitenkin tarkoin silmällä ympäristönsä järjestystä ja kauneutta; tämän Hemnalini oli kuullut jo Nalinakshalta. Senvuoksi tyttö otti erikoiseksi tehtäväksensä pitää koko taloa mitä parhaassa järjestyksessä ja pukeutui aina erittäin huolellisesti lähtiessään tapaamaan vanhaa rouvaa. Annada Babu toimitti hänelle kukkia läheltä vuokraamastansa puutarhasta, ja Hemnalinilla oli tapana niillä sievästi koristaa sairaan huone.

Nalinaksha yritti tavantakaa saada äitinsä ottamaan itselleen palvelijattaren, mutta äiti ei millään ehdolla siihen suostunut. Talossa oli luonnollisesti erinäisiä palvelijoita — mies- ja naisväkeä —, jotka toimittivat karkeammat työt, mutta vanha rouva ei voinut sietää, että joku palkkalainen suoritti hänelle henkilökohtaisia palveluksia. Vanhan hoitajattaren kuoltua ei palvelijatar ollut milloinkaan kelvannut häntä viuhkoinaan tai hieromaan, ei silloinkaan, kun hän makasi sairaana.

Hän piti sievistä lapsista, pojista ja tytöistä. Palatessaan aamulla Ganges-virrasta peseytymästä uutterasti sirotellen kukkia ja pirskotellen pyhää vettä jokaiselle Shivan kuvalle, jonka ohi kulki, hän tavallisesti otti mukaansa kotiin jonkun sievän maalaispoikasen tai kaunisihoisen pienen bramaanitytön. Sitäpaitsi hän oli voittanut useiden naapuriston lasten sydämet lahjoittelemalla heille leluja, kuparikolikoita ja makeisia.

Toisinaan näiden nuorten parvi tuli hänen taloonsa ja teuhasi siellä mielin määrin hänen vilpittömäksi mielihyväksensä. Oli hänellä vielä toinenkin heikkous. Hän ei voinut milloinkaan jättää ostamatta sievää pikkuesinettä, joka oli herättänyt hänen huomiotansa. Syynä ei ollut halu koota sellaisia esineitä itsellensä; hänen teki mieli lahjoittaa niitä sellaisille henkilöille, joiden tiesi todella osaavan niistä iloita. Kaukaisten sukulaisten ja tilapäisten tuttavienkin luo ilmaantui aika ajoin salaperäisiä kääröjä vastaanottajain suureksi ihmetykseksi. Hänellä oli iso eebenholtsikirstu, johon hän oli kerännyt suuren joukon sieviä koruja ja silkkivaatteita morsianta varten, jonka Nalinaksha oli kerran kotiinsa tuova. Kshemankari kuvitteli miniänsä nuoreksi erittäin kauniiksi tytöksi, joka vilkkaalla ja viehättävällä käytöksellään ilahduttaisi harmajaa taloa ja jota mielellään koristaisi aarrearkussa lepäävillä koruilla. Sellaiset mielikuvat antoivat vanhalle rouvalle aihetta moneen miellyttävään haavelmaan.

Kshemankarin oma elämänlaatu oli täysin askeettinen, mutta vaikka hän kuluttikin melkein koko päivän rukoillen ja uskonnollisia menoja noudatellen ja nautti kunakin päivänä ainoastaan yhden aterian, maitoa ja hedelmiä, moitti hän kuitenkin ankarasti Nalinakshan ankaraa elämäntapaa. Miehen ei hänen mielestänsä sopinut liian jyrkästi noudattaa rituaalisia sääntöjä. Hän piti miehiä suurina lapsina ja osoitti heitä kohtaan jalomielistä ja lempeätä suvaitsevaisuutta, jos heiltä sattui ruoan ja juoman nauttimisessa puuttumaan kohtuutta ja oikeata oivallusta.

"Mitä syytä on miehellä kohdella itseänsä niin ankarasti?" oli hänellä tapana leppoisasti kysyä. Selvää jumalattomuutta ei tietenkään käynyt puolusteleminen, mutta hän oli varmasti vakuutettu siitä, etteivät säännöt olleet miehiä varten. Hän olisi ollut varsin tyytyväinen, jos Nalinaksha olisi kohtuullisessa määrässä osoittanut tavallisen miehenpuolen häikäilemätöntä ja itsekästä luontoa, kunhan hän vain yhä olisi sallinut äidin rauhassa rukoilla ja olisi pysytellyt hänestä loitolla niinä aikoina, jolloin hänen kosketuksensa oli rituaalisessa katsannossa saastuttava.

Kun Kshemankari nousi sairasvuoteestansa, niin hänen mieltänsä kovin ilahdutti, ettei ainoastaan Hemnalini ollut muuttunut Nalinakshan oppien innostuneeksi kannattajaksi, vaan että harmaapäinen Annada Babukin istui hänen edessänsä kuunnellen hänen lausumiansa niin syvän kunnioittavasti, kuin ne olisivat olleet jonkin profeetan innoitettuja julistuksia.

Eräänä päivänä hän puhutteli Hemnalinia kahden kesken ja huomautti nauraen: "Rakas lapsi, minä pelkään, että te vain tuette Nalinakshaa hänen hupsuudessaan. Miksi välitättekään niistä mielettömyyksistä, joita hän saarnaa? Teidän iällänne on nautittava täysin siemauksin elämästä; teidän pitäisi ajatella pikemmin vaatteita ja huvituksia kuin uskontoa. Kysytte kenties, miksi minä en käytännössä toteuta, mitä opetan. On kumminkin otettava huomioon, että minun laitani on hieman toisin. Minun vanhempani olivat erittäin ankarat, ja meitä kaikkia, poikia samoinkuin tyttöjäkin, kasvatettiin hurskauden ilmakehässä. Me emme tuntisi itseämme, jos nyt luopuisimme tottumuksistamme. Te olette saanut toisenlaisen kasvatuksen. Minä tunnen tarkoin sen ilmakehän, jossa te olette kasvanut. Teidän ei käy mukautuminen toisenlaiseen elämänlaatuun. Ei ole hyvä tehdä väkivaltaa taipumuksillenne, lapsi kulta. Minun mielestäni on jokaisen näissä asioissa noudatettava luonnollista taipumustansa. Muu ei käy päinsä; teidän on paras siitä luopua. Paastoaminen ja rukoileminen eivät ole teitä varten. Tuo ajatus, että Nalin on innoitettu opettaja, on ihan uusi: hän itse ei tosiaankaan tiedä mitään sellaisista asioista. Vielä hiljattain hän noudatti omia taipumuksiansa ja osoitti ilmeistä ikävystymistä, jos oli kuunneltava pyhiä tekstejä. Hän on valinnut tämän suunnan vain minun mielikseni, ja pelkäänpä, että hänestä aivan pian sukeutuu todellinen erakko. 'Pysyttele sinä lapsuutesi uskossa', sanon minä hänelle alinomaa, 'minusta ei siinä ole mitään vikaa, ja tosiaankaan ei mikään olisi minulle mieluisampaa'; mutta hän vain nauraa; se on hänen tapaistansa. Hän ei avaa suutansa, sanoipa hänelle mitä tahansa. Jos häntä sättii, ei hän sittenkään vastaa!"

Tämä keskustelu tapahtui myöhään iltapäivällä vanhan rouvan järjestellessä Hemnalinin hiuksia. Hän ei hyväksynyt tytön yksinkertaista kampausta.

"Te luulette minua kovin vanhanaikaiseksi, ystäväiseni", oli hänellä tapana sanoa, "luulette, etten minä ollenkaan tunne uusimpia muoteja. Mutta luulenpa voivani kehuskella, että ymmärrän tukkalaitteista enemmän kuin te. Minulla oli muinoin tuttavana eräs miellyttävä englantilainen naishenkilö. Hän tapasi tulla tänne opettamaan minulle ompelua, ja samalla hän neuvoi minulle koko joukon hiuslaitteitakin. Minun tietenkin täytyi kylpeä ja muuttaa vaatteet hänen jokaisen käyntinsä jälkeen! Olipa oikein tai väärin olla niin turhantarkka, missään tapauksessa en minä voinut olla niin menettelemättä. Te ette saa pahastua, vaikka olen teihinkin nähden niin arka; tiedättehän, ettei se johdu vastenmielisyydestä! vaan vanhasta tottumuksesta. Minua kohtasi kauhea isku, kun mieheni perhe luopui hindulaisesta oikeauskoisuudesta, mutta minä en esittänyt vastalauseita. Sanoin vain: Noudattakaa omaatuntoanne; minä olen vain oppimaton nainen enkä voi luopua totutusta tavastani!" Kshemankari pyyhki kyynelen silmästänsä.

Vanhaa rouvaa miellytti kovin Hemnalinin pitkien palmikkojen purkaminen ja hiusten asetteleminen yhä uudella tavalla. Menipä hän vihdoin niinkin pitkälle, että avasi eebenholtsikirstunsa ja koristi tytön niillä hilpeän värikkäillä vaatteilla, joista hän piti. Sellainen pukeminen oli hänelle erinomainen ilo. Hemnalini tuli melkein joka päivä käsitöinensä ja kulutti illan opetellen uusia menetelmiä.

Kshemankari luki myös mielellään bengalilaisia romaaneja, ja Hemnalini toi hänelle kaikki kirjat ja aikakausjulkaisut, joita hänellä oli. Hem ihmetteli, miten terävästi vanha rouva puhui kertomuksista ja tutkielmista; hän oli aina luullut sellaisen arvostelukyvyn voivan olla ainoastaan englantilaisen kasvatuksen tuloksena. Nalinakshan äidin puheissa ilmenevä leikkisyys ja hänen hurskas elämäntapansa saivat hänet näyttämään Hemnalinin silmissä ylen ihmeelliseltä naiselta. Hänessä ei ollut mitään aivan tavallista tai sovinnaista, ja hänen kanssaan seurusteleminen muodostui Hemnalinille iloisten yllätysten sarjaksi.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Kshemankari sairastui jälleen kuumeeseen, mutta tällä kertaa se ei kestänyt kauan. Tullessaan hänen toipumisaikanansa eräänä aamuna huoneeseen ja tervehdittyään häntä koskettamalla hänen jalkojansa, kuten hyvän ja kuuliaisen pojan tulee, Nalinaksha käytti tilaisuutta hyväkseen ja kehoitti äitiä sallimaan käsitellä itseänsä sairaana. Hänen tavanomainen ankaruutensa itseänsä kohtaan, huomautti poika, ei sopinut niissä olosuhteissa elävälle ihmiselle.

"Minun siis tulee luopua vanhoista tottumuksistani sinun vähitellen luopuessa koko maailmasta?" huudahti vanha rouva. "Loppukoon tämä pilanteko, rakas Nalin. Kuule äitiäsi ja mene naimisiin!"

Nalinaksha oli vaiti, ja Kshemankari jatkoi: "Näetkös, tämä vanha ruumiini ei enää kauan kestä. Minä en voi kuolla rauhallisesti, ellen sitä ennen näe sinua naimisissa. Aikaisemmin minä aina ajattelin, että sinun pitäisi ottaa vaimoksesi nuori tyttö, jota minä voisin kasvattaa niinkuin tahdon. Tänä viimeksi kuluneena sairaudenaikana minä kuitenkin olen tullut toisiin ajatuksiin. Kukaan ei voi sanoa, kuinka kauan elän, enkä minä voi suinkaan pitää varmana, että jäljelläoleva aikani on pitkä. Olisi väärin, jos jättäisin sinut elämään kasvattamattoman tytön kanssa. On paljon parempi, jos nait jonkun, joka on enemmän ikäisesi. Minä olen miettinyt kaikkea tätä öisin kuumeessa maatessani. Minulla on eloisa tunne siitä, että tämä on viimeinen velvollisuuteni sinua kohtaan, ja minun täytyy elää, kunnes saan sen suoritetuksi, koska mieleni ei muuten pääsisi koskaan lepoon."

"Mutta mistä löydänkään tytön, joka on valmis tulemaan vaimokseni?" kysyi Nalinaksha.

"Senvuoksi sinun ei tarvitse vaivata päätäsi. Minä järjestän asian ja ilmoitan sinulle tuloksen aikanaan."

Kshemankari ei ollut koskaan tavannut Annada Babua, koska oli aina hänen talossa käydessään pysytellyt omissa huoneissaan. Mutta kun vanha herra tuona päivänä iltakävelyllä ollessaan poikkesi tervehtimään, hän käski sanoa haluavansa häntä puhutella ja kävi heti Annada Babun sisään astuttua suoraa päätä asiaan.

"Teidän tyttärenne", aloitti hän, "on viehättävä tyttö, ja minä olen häneen kovin mieltynyt. Te molemmat tunnette poikani Nalinin. Hänen luonteensa on moitteeton, ja lääkärinä hän on mitä parhaassa maineessa. Ettekö itsekin arvele, että teidän olisi vaikea löytää tyttärellenne parempaa puolisoa?"

"Puhutteko tosiaankin ihan vakavasti?" huudahti Annada Babu. "Sitä en ole koskaan uskaltanut toivoa. Minä pitäisin itseäni ylen onnellisena, jos saisin Nalinakshan vävykseni. Mutta mitä sanoo hän — —?"

"Nalin kyllä suostuu. Hän ei ole useimpien nykyaikaisten nuorukaisten kaltainen: hän tekee mitä äiti käskee. Missään tapauksessa hän ei kaipaa pitkiä suostutteluja! Kukapa voisikaan olla rakastumatta tuohon viehättävään tyttöön. Minä haluaisin kuitenkin nähdä heidät kihloissa mahdollisimman pian, sillä minulla kenties ei ole enää paljon elonpäiviä."

Annada Babu tuli kotiin juhlallisen mielialan vallassa ja kutsui heti
Hemin luoksensa.

"Kultaseni", aloitti hän, "minä olen vanha mies, ja terveyteni ei suinkaan ole hyvä, mutta minä en voi lähteä täältä rauhallisin mielin, ellen näe sinun olevan hyvässä turvassa. Salli minun puhua asiasta ihan avoimesti, Hem. Sinulla ei ole äitiä, ja minä tunnen olevani yksin sinusta vastuussa."

Hemnalini silmäili ihmeissään isäänsä, odottaen, mitä tuleman piti.

"Minä iloitsen tästä liitosta jo edeltäkäsin siinä määrin", jatkoi Annada, "etten voi olla siitä heti puhumatta. Pelkään vain, että voi tulla jotakin esteeksi. Asia näet on tämä, kultaseni: Nalinakshan äiti kosi sinua tänään pojallensa."

Hemnalini punastui ja sopersi: "Todellako, taatto? Mutta sehän on ihan mahdotonta."

Hemnalini joutui täydellisen hämmingin valtaan, kun isä äkkiä ilmoitti tämän kosinnan, sillä hän ei ollut milloinkaan ajatellut Nalinakshaa mieheksensä.

"Minkä tähden se on mahdotonta?" kysyi Annada Babu.

"Nalinaksha!" huudahti Hemnalini. "Kuinka se voisikaan olla mahdollista!"

Vastaus tuskin oli loogillinen, mutta se oli kaikkea logiikkaa selvempi. Hemnalini vetäytyi kuistikolle, koska tilanne uhkasi muuttua kiusalliseksi. Annada Babun toiveet murskautuivat yhdellä iskulla; tällaista vastustusta hän ei ollut odottanut. Hän oli varmasti otaksunut Hemnalinin ihastuvan kuullessaan pääsevänsä Nalinakshan vaimoksi. Tämän odottamattoman iskun huumaamana ukko tuijotteli surullisesti öljylampun lepattelevaan liekkiin mietiskellen naisen luonnon ratkaisemattomia arvoituksia ja valitellen, kuten useasti ennenkin, ettei Hemnalinilla ollut äitiä.

Sillävälin istui Hemnalini pimeällä kuistikolla illan hetkien liukuessa ohi. Vihdoin hän tuli katsahtaneeksi huoneeseen ja tunsi pistoksen tunnossansa nähdessään isän toivottoman ilmeen. Hän kiiruhti sisään, asettui Annadan tuolin taakse, silitti hänen hiuksiansa ja virkkoi hiljaa: "Tule, taatto, illallinen on ollut jo aikoja sitten valmis; se on varmaan ihan jäähtynyt."

Annada Babu nousi konemaisesti ja siirtyi ruokasaliin, mutta illallinen ei juuri maittanut. Uskoen, että Hemnalinin elämää pimentävät pilvet olivat vihdoin hälvenneet, hän oli toivonut tulevaisuudelta paljon, ja ehdotuksen hylkääminen oli ollut hänelle katkera pettymys. "Hem ei siis ole sittenkään voinut unohtaa Rameshia", huokasi hän itsekseen.

Hänen tapansa oli mennä levolle kohta illallisen jälkeen, mutta tänä iltana hän viivytteli. Hän ei vetäytynyt huoneeseensa, vaan istuutui kuistikolle lepotuoliin ja tuijotteli syviin mietteisiin vaipuneena yli puutarhan autiolle maantielle.

Löytäessään hänet sieltä Hemnalini alkoi häntä leikkisästi torua.
"Lähde nyt levolle, taatto, täällä ulkona on liian kylmä."

"On parempi, kun lähdet itse levolle, rakkaani. Minä tulen kohta sisään."

Hemnalini ei kumminkaan luopunut yrityksestään niin hevillä. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: "Sinä vilustut täällä, taatto. Tule ainakin oleskeluhuoneeseen."

Annada Babu nousi tuolistaan ja lähti makuulle sanaakaan virkkamatta.

Hemnalini oli lujasti päättänyt olla kerrassaan Rameshia ajattelematta, jottei joutuisi kiusaukseen väistää velvollisuuttansa, ja tämä kieltäymys oli vaatinut hänen sydämensä moneen ankaraan taisteluun. Vanha haava tarvitsi vain ulkonaista kosketusta alkaakseen jälleen tehdä kipeätä. Hän ei ollut vielä kyennyt tarkoin suunnittelemaan tulevaisuuttansa, oli vain etsiskellyt keinoja päätöksensä tukemiseksi.

Kun hän sitten lopulta päätti pitää Nalinakshaa henkisenä johtajanansa ja suunnata elämänsä hänen antamiensa ohjeiden mukaan, otaksui hän saavuttaneensa päämääränsä. Mutta kun sitten tuli tämä kosinta ja hän yritti kitkeä vanhaa rakkautta pois sydämensä syvimmistä piilopaikoista, niin hänelle samalla selvisi, kuinka mahdoton se todellisuudessa oli hävittää. Vanhan siteen lopullisen katkeamisen vaara riitti saamaan Hemnalinin pitämään siitä kiinni sitäkin enemmän.

VIIDESKYMMENES LUKU

Kshemankari oli sillävälin kutsuttanut luoksensa Nalinakshan ja ilmoittanut hänelle, että oli kosinut hänelle Hemnalinia ja että kosintaan oli annettu myöntävä vastaus.

Nalinaksha hymyili. "Oletko jo järjestänyt asian lopullisesti?" kysyi hän. "Oletpa pitänyt kiirettä."

Kshemankari: "Olenpa tietenkin. Tiedäthän, etten elä ikuisia aikoja. Minä olen kovin mieltynyt Hemnaliniin. Hän on kerrassaan harvinainen tyttö. Mitä ulkonäköön tulee, voisi luonnollisesti — ihonväri ei ole ihan hyvä, mutta — —"

Nalinaksha: "Säästä minua, äiti! Minä en ajatellut hänen värejänsä, vaan sitä, että minun on mahdoton ottaa Hemnalinia vaimokseni. Minä en tosiaankaan voi sitä tehdä."

Kshemankari; "Mitä joutavia! Minä en näe mitään estettä."

Nalinakshan ei ollut helppo ilmaista vastaväitteitänsä, mutta hänen ajatuksensa oli suunnilleen tämä: Kysymyksessä oli Hemnalini, tyttö, johon nähden hän oli asettunut rippi-isän kannalle; jos hänen nyt piti äkkiä tyttöä kosia, niin, se tuntui melkein rikokselta.

Äiti, joka otaksui Nalinakshan vaitiolon merkitsevän myöntymistä, jatkoi: "Tällä kertaa minä en kuuntele mitään vastaväitteitä. Sinä näytät päättäneen minun tähteni luopua maailmasta ja muuttua todelliseksi Benaresin erakoksi. Se on mieletöntä sinun iälläsi, ja minä kieltäydyn sitä kauemmin sietämästä. Pidä nyt huolta siitä, ettet anna tämän tilaisuuden luiskahtaa ohitsesi. Ensimmäisenä hyväenteisenä päivänä sinun on asia järjestettävä."

Nalinaksha ei voinut vähään aikaan saada ääntänsä tottelemaan.

"Minun on kerrottava sinulle jotakin, äiti", aloitti hän vihdoin, "mutta minä pyydän hartaasti, ettet siitä kiihdy. Seikka, jonka nyt sinulle ilmoitan, tapahtui yhdeksän tai kymmenen kuukautta sitten, ja tarpeetonta on sen vuoksi enää valitella. Minä kumminkin tiedän, että sinun tapasi on säikkyä jotakin onnettomuutta, vaikka se on jo auttamattomasti ohi. Siitä syystä en ole tätä tarinaa milloinkaan sinulle kertonut, vaikka aina olinkin sen kertomaisillani. Tee, mitä hyväksi näet, lepyttääksesi kovaa kohtaloani, mutta älä kiusaa itseäsi turhilla menneiden valitteluilla."

Kshemankari oli ylen levoton.

"En tiedä, mitä aiot minulle kertoa, poikani", virkkoi hän, "mutta johdantosi saa minut pelkäämään pahinta. Minä en opi elinikänäni vallitsemaan tunteitani. Suotta minä yritän pysytellä loitolla tämän maailman asioista. Onnettomuutta ei tarvitse lähteä etsimään; se hyökkää kimppuun kutsumatta. Kerro minulle heti kerrottavasi, sisälsipä se hyvää tai pahaa."

"Viime helmikuussa", aloitti Nalinaksha, "minä möin koko omaisuuteni Rangpurissa, annoin puistotaloni vuokralle ja matkustin Kalkuttaan. Kun kuljimme Sarassa virran yli, pisti päähäni astua junasta ja jatkaa matkaani vesitse. Niinpä vuokrasinkin ison jokivenheen ja lähdin eteenpäin. Kaksi päivää matkustettuamme me laskimme venheen laituriin eräälle hiekkasärkälle. Minä lähdin rantaan peseytymään ja kohtasin äkkiarvaamatta vanhan ystävämme Bhupenin, jolla oli pyssy olalla. Hän riemastui kovin minut nähdessään ja huudahti: 'Siinäpä minulla oiva saalis!' Kävi ilmi, että hän oli rauhantuomarina niillä seuduilla ja kulki nyt tarkastusmatkalla piirissänsä. Me emme olleet nähneet toisiamme moneen vuoteen, eikä hän päästänyt minua millään ehdolla lähtemään, vaan vaati minua mukaansa kiertoretkelle. Eräänä päivänä me pysähdyimme Dhobapukur-nimiseen kylään ja lähdimme iltasella paikkakuntaa katselemaan. Se on aivan pieni kylä. Siinä astellessamme Bhupen yht'äkkiä vei minut pellon laidassa sijaitsevan olkikattoisen talon portille. Talon isäntä toi pihalle tuoleja ja pakotti meidät istuutumaan. Kuistikkoa käytettiin parhaillaan kouluhuoneena. Kylän koulumestari istui puutuolilla, jalat erääseen kannatinpylvääseen nojaten; lapset kyyhöttivät lattialla hänen ympärillänsä, kivitaulut käsissään ja kuorossa toistellen opittaviansa. Talon isäntä oli eräs Tarini Tshaturdzhi. Hän kuulusteli Bhupenia, kunnes tunsi minun historiani juurta jaksain. Palatessamme asuntoomme Bhupen huomautti: 'Sinulla on tänään hyvä onni; saat kohta naimatarjouksen.' Minä kysyin, mitä hän tarkoitti, ja hän jatkoi: 'Tuo veikko, Tarini Tshaturdzhi, on rahanlainaaja, ja pahempaa saituria et maailmasta löydä. Joka kerta, kun piiriin saapuu uusi tuomari, hän kehuskelee yhteiskunnallista mielenlaatuansa huomauttaen sallivansa pitää koulua talossaan. Todellisuudessa hän ei anna koulumestarille muuta kuin ruoka-ateriat, ja siitä hyvästä tuon mies paran täytyy istua kello kymmeneen saakka illalla kirjoittamassa Tarinin laskuja; palkkansa koulumestari saa oppilaiden lukukausimaksuista ja hallituksen myöntämästä avustuksesta. Tarinilla oli sisar, joka jäi miehensä kuollessa ihan varattomaksi ja joka hänen niin muodoin oli otettava hoiviinsa. Vaimo oli silloin raskaana ja kuoli synnyttäessään tytön. Kuolemia aiheutui yksinomaan asianmukaisen lääkärinavun puutteesta. Tarinilla oli toinenkin leskeytynyt sisar, joka toimitti kaikki talousaskaret vapauttaen hänet siten pitämästä palvelijatarta. Tämä olento-raukka otti hoitaakseen orpoa, mutta kuoli hänkin muutaman vuoden kuluttua. Tyttö on siitä pitäen saanut kovaa kokea raataessaan enonsa ja tätinsä hyväksi ja saaden pelkkää sättimistä palkaksensa. Hän on ehtinyt melkein naimaiän ohi, mutta ei ole helppo tehtävä löytää sellaiselle osattomalle orvolle miestä, varsinkaan kun ei kukaan kyläläisistä tuntenut hänen vanhempiansa. Sitäpaitsi hän on syntynyt isän kuoleman jälkeen, ja kylä juorut juttelevat kaikenlaista hänen alkuperästänsä. Jokainen tietää Tarini Tshaturdzhin upporikkaaksi, ja senvuoksi he tyttöä häväisevät toivoen voivansa pusertaa Tarinilta suuret myötäjäiset, jos hän mielii saada tytön miehelään. Jo neljä vuotta hän on sanonut tyttöä kymmenen vuoden ikäiseksi, joten hänen nyt täytyy olla vähintään neljäntoista. Kaikesta huolimatta hän on kaunein tyttö, mitä olen milloinkaan nähnyt, kaunis kuin pyhä lootuskukka. Jos nuori vieras bramaani sattuu tänne kulkeutumaan, pyytää ja rukoilee Tarini häntä ottamaan hänen sisarentyttärensä vaimokseen, mutta vaikka nuori mies olisikin halukas, säikyttävät kyläläiset hänet, ja kihlauksesta ei tule mitään. Nyt tulee sinun vuorosi, aivan varmasti.' Tiedätkö, äiti, minä olin silloin niin uhkarohkea, että sanoin heti, silmänräpäystäkään empimättä: 'Hyvä, minä nain tytön.' Olin aina ajatellut sinua yllättää tuomalla taloon oikeauskoisen pienen hindulaisminiän — tiesin varsin hyvin, että jos naisin täysikasvuisen Brahma Samadzhin naisen, niin kumpikaan meistä ei tulisi onnelliseksi. Bhupen oli ällistyksissään. 'Lasketko leikkiä!' huudahti hän. 'En ollenkaan', vastasin minä, 'olen tehnyt päätökseni'. 'Oletko tosissasi?' kysyi Bhupen. Minä vakuutin olevani. Tarini Tshaturdzhi tuli asuntoomme jo samana iltana ja anoi anomuksensa kädet ristissä bramaaninnuoran päällä. 'Minä rukoilen teitä auttajakseni', sanoi hän. 'Tulkaa itse tyttöä katsomaan; ellei hän teitä miellytä, niin asiassa tietenkään ei ole enempää tekemistä, mutta älkää missään tapauksessa kuunnelko vihollisteni valheita ja vääristelyjä.' 'Ei ole tarpeen, että hänet näen', vastasin minä, 'te voitte määrätä hääpäivän'. 'Ylihuomenna on otollinen päivä', sanoi Tarini, 'valitaan se'. Hänen surkean anelemisensa ja sopimattoman kiirehtimisensä syy oli luonnollisesti vaivatta arvattavissa: hän halusi välttää hääjuhlallisuuksista koituvia suuria kustannuksia. Vihkiminen kuitenkin tapahtui asianmukaisessa järjestyksessä."

"Vihkiminen tapahtui!" huudahti Kshemankari pelästyneenä, "oletko tosissasi, Nalin?"

Nalinaksha: "Ihan tosissani, äiti. Minä astuin jälleen venheeseen, morsian kerallani. Me lähdimme matkaan iltapäivällä — oli vielä maaliskuu ja oli hyvinkin syytä odottaa kaunista säätä — mutta samana iltana, vain paria tuntia myöhemmin, meidät yllätti kuuma tuulenpyörre, ja ennenkuin aavistimmekaan oli venhe kumossa ja näkymättömissä."

"Armollinen taivas!" huudahti Kshemankari kauhistuneena.

Nalinaksha: "Tullessani jälleen tajuihini havaitsin uivani syvässä vedessä aaltoja vastaan taistellen; venheestä ja siinä olijoista ei näkynyt mitään merkkiä. Minä annoin tiedon poliisille, joka toimitti perinpohjaiset tutkimukset, mutta tuloksetta!"

Kshemankarin kasvot olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi.

"Amen", sanoi hän, "tapahtunutta emme voi toiseksi muuttaa; mutta älä puhu siitä enää koskaan minulle. Minua värisyttää, kun sitä vain ajattelenkin."

Nalinaksha: "Minä en olisi kertonut sitä milloinkaan, äiti, ellet olisi yrittänyt pakottaa minua menemään naimisiin."

Kshemankari: "Mitä sanotkaan; eihän tuo onnettomuus mitenkään sinua estä naimisiin menemästä!"

Nalinaksha: "Tyttö on voinut sittenkin jäädä eloon; senvuoksi naimisiin meneminen minua arveluttaa."

Kshemankari: "Oletko mieletön? Jos hän eläisi, olisit varmaan hänestä kuullut."

Nalinaksha: "Hän ei tiedä minusta mitään. Minä olin hänelle niin vieras kuin suinkin. Luulenpa, ettei hän ole edes nähnyt kasvojani. Benaresiin saavuttuani minä kirjoitin Tarini Tshaturdzhille mainiten osoitteeni, mutta kirjeeni ei nähtävästi ole häntä saavuttanut, koska se myöhemmin tuli takaisin perillesaamattomana."

Kshemankari: "Entä sitten?"

Nalinaksha: "Minä olen päättänyt odottaa kokonaisen vuoden, ennenkuin pidän hänen kuolemaansa varmana."

Kshemankari: "Sinä olet aina ollut ylen tunnollinen! Miksi kokonaisen vuoden?"

Nalinaksha: "Se aika on pian ohi, äiti. Nyt on joulukuu; seuraava kuukausi on ilmankin huonoenteinen häiden viettoa varten. Sitten on jäljellä vain helmikuu, ja maaliskuussa vuosi on täysi."

Kshemankari: "Olkoon menneeksi. Sinun on kuitenkin pidettävä itseäsi varmasti kihlautuneena. Minä olen esittänyt Hemnalinin isälle nimenomaisen kosinnan."

Nalinaksha: "Ihminen päättää, mutta on olemassa toinen, joka säätää, ja minä jätän asian hänen haltuunsa."

Kshemankari: "Niin tapahtukoon. Mutta millaisen kauhean asian minulle kerroitkaan! Vapisen vieläkin sitä ajatellessani."

Nalinaksha: "Sitä minä pelkäsinkin, äiti, ja pelkäänpä, että kuluu pitkä aika, ennenkuin siitä toivut. Kun jokin asia sinua järkyttää, et pääse helposti takaisin tasapainoon. Nyt ymmärrät, miksi ei tehnyt mieleni tarinaa sinulle kertoa."

Kshemankari: "Teit oikein, poikani. En tiedä, mikä minua on alkanut viime aikoina vaivata: kun kuulen jostakin onnettomuudesta, niin minut valtaa kauhistus. En uskalla avata kirjettä, koska pelkään sen sisältävän huonoja uutisia. Tiedäthän, että olen aina sinua suorastaan pyytänyt olemaan minulle kertomatta sellaisia asioita. Pelkään, etten elä kauan; mistäpä muuten johtuisivatkaan nämä alinomaiset järkytykset?"

YHDESKUUDETTA LUKU

Kamilan saapuessa Gangesin rannalle matalalentoinen joulukuun aurinko oli jo ehtinyt kuulaan taivaan ja tumman maan rajoille. Laskeutuvassa hämärässä Kamila tervehti poishäipyvää jumaluutta. Hän pirskoitti päälaellensa pyhää vettä, astui sitten virtaan, kohotti reunatusten yhteen liitetyin käsin vettä pyhän virran juomauhriksi ja sirotti kukkia kymin viedä.

Hän kumartui palvomaan kaikkia taivaan valtoja. Kohottaessaan päänsä maasta hän muisteli vielä erästä olentoa, jolle oli kunnioituksen velkaa. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kohottaa katsettansa hänen kasvoihinsa. Sinä yönä, jonka he olivat viettäneet vieretysten, hänen silmänsä eivät olleet etsineet tutun tuntemattoman jalkojakaan. Morsiuskammiossa oli sulhanen lausunut jonkin sanan hänen tyttötovereillensa, mutta ääni oli tuskin jaksanut tunkeutua harson ja ujouden esteiden läpi. Nyt, virran rannalla seisoessaan, hän yritti innokkaasti, mutta turhaan, palauttaa mieleensä hänen äänensä sointua.

Oli jo ollut myöhä yö, kun häämenot oli suoritettu. Hän oli ollut niin lopen väsynyt, että uni oli ottanut hänet valtoihinsa, hänen voimatta sanoa, milloin ja missä. Hänen herätessään seisoi eräs nuori, naimisissaoleva tuttava hänen vieressään ääneen nauraen ja herätellen häntä unenhorroksesta. Hän oli yksinään yösijallansa. Tänä elämänsä viimeisenä hetkenä hänen mielensä ei tavoittanut mitään selvää kuvaa tuon elämän valtiaasta. Hänen olemuksensa oli Kamilalle suljettu kirja. Hän ei saanut palautumaan hänen kasvojansa, ei hänen ääntänsä eikä mitään havaittavaa merkkiä. Sitä punaista silkkinauhaakaan, jolla sulhasen päällimmäinen vaate oli vihkimismenojen aikana sidottu — Kamila ei tietänyt, että se oli kaikkein halvin, minkä Tarini Tshaturdzhi oli voinut löytää — sitäkään Kamila ei ollut huolinut ottaa talteen.

Se kirje, jonka Ramesh oli kirjoittanut Hemnalinille, oli yhä vielä hänen vaatteensa helmaan solmittuna. Hän otti sen esiin, istuutui hiekkaan ja luki pari sivua vielä kerran. Se oli se osa kirjettä, jossa mainittiin hänen miehensä; siihen ei sisältynyt mitään yksityisseikkoja, ainoastaan se tosiasia, että hänen nimensä oli Nalinaksha Tshattopadhjai, että hän oli ollut lääkärinä Rangpurissa ja ettei Ramesh ollut voinut löytää hänestä jälkeäkään. Kamila etsi muita lehtiä, mutta niitä ei löytynyt.

Nalinaksha! Tuo nimi virtasi lääkkeenä hänen sielunsa haavaan. Tuntui siltä, kuin se olisi täyttänyt hänen sydämensä kukkuroilleen, kuin se olisi näkymättömänä, tuntumattomana aineena tunkenut läpi hänen olemuksensa. Kyynelet virtasivat valtoinaan, sulattivat hänen jäisen päätöksensä ja kevensivät surun sietämätöntä taakkaa. Jokin ääni tuntui hänelle sanovan: "Tyhjyys on täyttynyt, pimeys on hälvennyt; nyt tiedän, että olen minäkin osa elävää maailmaa." Hän huudahti palavin innoin: "Jos tahdon olla hänen uskollinen vaimonsa, niin minun tulee elää, voidakseni heittäytyä hänen jalkoihinsa. Mikään ei voi minulta sitä palkkaa riistää. Niin kauan kuin elämä kestää, en ole häntä menettänyt. Herra on varjellut minut kuolemasta, jotta voin häntä palvella!"

Hän otti avainkimpun liinasta, johon oli sen kietonut, ja sinkosi sen menemään. Sitten hän, muisti Rameshin antaman rintaneulan, irroitti senkin nopeasti ja viskasi virtaan. Sitten hän kääntyi länttä kohti ja alkoi vaeltaa, selvästi tietämättä, minne aikoi ja miten suunnitteli panevansa toimeen tiedustelut. Hän tiesi vain, että piti lähteä eteenpäin, ettei saanut viipyä hetkeäkään siinä, missä oli.

Talvisen iltahämärän viimeinen kajaste häipyi pian taivaalta. Virran hiekkaranta hohteli heikosti pimeästä, ikäänkuin olisi maalaaja pyyhkinyt pois heleävärisen maisemansa kuviot jättäen näkyviin värittömän kankaan. Kuuton taivas, jossa tähdet tyynesti paistoivat, hengitteli hiljaa aution virranrantaman yläpuolella.

Kamila ei voinut nähdä edessään muuta kuin loputtomalta näyttävän aution tyhjyyden, mutta tiesi, että oli lähdettävä eteenpäin, eikä pysähtynyt hetkeksikään ajattelemaan, minne askelet oli suunnattava. Hän päätti kuitenkin noudatella virran rantaa. Siten kulkien ei tarvitsisi kysellä tietä, ja jos vaara uhkaisi, löytäisi hän heti turvapaikan Ganges-emon helmasta.

Ilmassa ei ollut yhtään sumua, ja pimeys, joka kääri Kamilan vaippaansa, ei sekään salannut häneltä tietä. Yön edistyessä sakaalit tulivat esiin vehnäpeltojen peitosta ja ulvahtelivat epäsointuisin äänin. Kamila oli jo kulkenut pari tuntia, kun ranta kohosi korkeaksi äyrääksi ja hiekan sijaan tuli viljeltyä peltomaata. Tien sulki eräs kylä, mutta kun hän tykyttävin sydämin sitä lähestyi, kävi ilmi, että kaikki kylän asukkaat nukkuivat sikeätä unta. Kun hän arastellen kiersi kylää, alkoivat voimat pettää, ja ehdittyään vihdoin jyrkältä näyttävän rinteen laelle hän lyyhistyi viikunapuun juurelle ja vaipui äärimmäisen uupumuksen uneen.

Hänen päivänkoitteessa herätessään oli kapeneva kuu noussut ja valaisi heikosti pimeyttä. Hänen vieressään seisoi vanhahko naishenkilö, joka kyseli häneltä kyselemistään omalla kielellänsä. "Kuka oletkaan? Mitä täällä teet? Makaat tällaisena kylmänä yönä ulkona puun alla!"

Kamila hypähti säikähtäen jalkeilleen. Silmäillessään ympärillensä hän näki aivan lähellä laiturin, jossa lepäsi kaksi parkkialusta. Vanha naishenkilö oli matkalla ja oli noussut varhain kylpeäkseen, ennenkuin toiset alkoivat liikkua.

"Sinä näytät bengalilaiselta", jatkoi hän.

"Minä olen bengalilainen", virkkoi Kamila.

"Miten olet joutunut tänne makaamaan?"

"Olen menossa Benaresiin. Myöhään yöllä minä väsyin ja paneuduin tähän makuulle."

"Onko kummempaa kuultu? Menossa Benaresiin jalkaisin! No, menehän tuonne alukseen. Minä tulen heti peseydyttyäni."

Vanha nainen peseytyi, tuli Kamilan luo ja alkoi seikkaperäisesti kertoa itsestään ja matkansa tarkoituksesta. Hän oli sukua ghazipurilaiselle Siddhu Babulle, jonka poika oli vast'ikään viettänyt häitänsä suurin juhlallisuuksin. Hänen oma nimensä oli Nabinkali, hänen miehensä Mukundalal Datta; he kuuluivat kajastha-kastiin ja olivat kotoisin Bengalista, mutta asuivat nyt Benaresissa. Sukulaiset eivät olleet kutsuneet heitä häihin, mutta he olivat siitä huolimatta lähteneet Ghazipuriin toivoen Siddhu Babun sittenkin ottavan heidät vastaan. Talon emäntä oli kuitenkin pahoitellen ilmoittanut, ettei voinut tarjota heille vieraanvaraisuutta. "Tiedättehän, ystäväiseni", oli hän sanonut Nabinkalille, "että mieheni on kovin kivulloinen; lapsuudesta lähtien hänen on täytynyt noudattaa erikoista ruokajärjestystä. Meillä on lehmä, jonka maidosta kirnuamme voita, voista teemme ghitä ja ghin avulla valmistamme hänelle _lutshi_kakkuja. Sellaista lehmää ei sovi ruokkia millaisella rehulla tahansa — —" ja niin aina edespäin.

"Mikä on nimesi?" kysyi hän tuon selonteon jälkeen.

"Kamila."

Nabinkali: "Sinulla näkyy olevan rautaiset renkaat; miehesi siis on elossa?"

"Hän katosi häittemme jälkeisenä päivänä."

Nabinkali: "Mitä ihmettä! Sinähän näytät aivan nuorelta! Et voi olla juuri viittätoista vuotta vanhempi", jatkoi hän tarkastellen Kamilaa kiireestä kantapäähän.

"En tiedä tarkoin ikääni, mutta olen varmaan suunnilleen viidentoista vuoden ikäinen."

Nabinkali: "Sinä olet bramaaneja, eikö totta?"

"Olen."

"Missä sukulaisesi asuvat?"

Kamila: "Minä en ole milloinkaan ollut mieheni kotipuolessa. Isäni oli kotoisin Bisukalista." (Vaikka Kamila ei ollut Bisukalissa käynyt, hän kuitenkin tiesi, että hänen isänsä oli siellä syntynyt.)

Nabinkali: "Entä vanhempasi?"

Kamila: "Isäni ja äitini ovat molemmat kuolleet."

Nabinkali: "Siunatkoon! Mitä nyt aiot ottaa eteesi?"

Kamila: "Minä tarvitsen vain katon pääni päälle ja kaksi ateriaa päivässä. Jos löydän Benaresista kunnon ihmisiä, jotka tuon minulle antavat, niin teen työtä elatuksekseni. Minä osaan keittää."

Nabinkali oli salaa erittäin mielissään siitä, että voi saada bramaanikastiin kuuluvan keittäjättären ihan ilmaiseksi. Hän kuitenkin varoi mielihyväänsä osoittamasta.

"Me itse emme sinua tarvitse", sanoi hän, "olemme tuoneet omat bramaanipalvelijamme Bengalista. Sitäpaitsi emme voi käyttää ketään, jonka ainoana suosituksena on se, että hän on bramaani. Mieheni on hyvin vaatelias, mitä aterioihin tulee. Hyvää miespalvelijaa ei voi saada vähemmällä kuin neljältätoista rupialla kuukaudessa, ja hän tarvitsee lisäksi ravinnon ja vaatteet. Sinä olet tässä, olet bramaanityttö ja vaikeassa asemassa; ehkäpä on sittenkin parasta, että lähdet mukaamme. Meillä on paljon nälkäisiä suita ruokittavina, ja siihen kuluu joka tapauksessa paljon muonaa; jos tulee yksi lisäksi, niin se ei mitään merkitse. Työ ei tule olemaan liian raskas. Nykyjään olemme kotona vain me, mieheni ja minä. Kaikki tyttäreni ovat naimisissa, eikä heillä ole mitään hätää. Meillä on yksi ainoa poika, joka on nykyjään virkamiehenä Seradzhgandzhissa. Kaksi kuukautta sitten saimme kuvernööriltä kirjeen, jossa mainittiin hänen nimityksensä rauhantuomariksi. Minä sanoin miehelleni: 'Meidän Noton — se on hänen nimensä — ei ole pakko; miksi hän lähtisikään sinne asti? Minä kyllä tiedän, ettei monikaan onnistu saavuttamaan sellaista asemaa, mutta on liian kovaa, että poika paran on asuttava niin kaukana kotoa. Miksi? Eihän ole mitään pakkoa?' Mutta mieheni se vain sanoi: 'Hyvä isä, eihän ole siitä kysymys! Te naiset ette näitä asioita ymmärrä. Luuletko, että minä olen suotta kouluttanut Noton lakimieheksi? Se ei tule kysymykseenkään! Hänellä täytyy olla virkatoimi, sillä hänenlaisensa nuorukaiset keksivät muuten kaikenlaisia kepposia.'"