Haaksirikko

Venheet kiitivät myötätuulessa vastavirtaan, ja Benares saavutettiin muutamassa tunnissa. Koko seurue kulki erääseen kaksikerroksiseen taloon, joka sijaitsi pienessä puutarhassa kaupungin äärimmäisillä rajoilla. Neljätoista rupiaa ansaitsevasta bramaanikeittäjästä ei ollut jälkeäkään nähtävissä. Eräs palvelijoista tosin oli bramaani, mutta hän oli Orissasta, josta koillisen Intian halvimmat työläiset ovat kotoisin. Sitäpaitsi Nabinkali ajoi hänet pois joitakin päiviä Kamilan saapumisen jälkeen, palkkaa maksamatta, äkillisen kiukunpuuskan vallassa. Koska osoittautui mahdottomaksi löytää toista keittäjää neljäntoista rupian kuukausipalkalla, täytyi Kamilan ottaa huoleksensa kaikki keittiöaskareet. Nabinkali jakeli anteliaasti hyviä neuvoja. "Tiedätkö, ystäväiseni", tapasi hän Kamilaa varoitella, "Benares on huono paikka sinunlaisellesi nuorelle tytölle. Et saa lähteä milloinkaan yksin laadulle. Kun menen Gangesiin kylpemään tai rukoilemaan Bishveshvarin kuvaa, otan sinut mukaani."

Hän piti tarkoin huolta siitä, ettei Kamila pääsisi hänen kynsistänsä luiskahtamaan. Tytöllä ei tosiaankaan ollut milloinkaan tilaisuutta tavata kaltaisiansa. Talousaskareihin kului koko päivä, ja illalla Nabinkali kertoi lukemattomista koruistansa ja jalokivistänsä, kulta- ja hopea-astioistansa ja upeista brokadeistansa, joita ei ollut ottanut mukaansa Benaresiin, koska pelkäsi varkaita.

"Mieheni ei ole tottunut syömään messinkiastioista ja oli aluksi aina tyytymätön. Hän sanoi: 'Mitä se haittaa, vaikka joitakin kappaleita varastetaankin? Voimmehan ostaa kohta uusia sijaan.' Minä en kumminkaan voinut suostua sellaiseen rahantuhlaukseen. Kärsin mieluummin vähän aikaa puutetta. Kotipuolessa meillä on iso talo ja palvelijoita kokonainen liuta, niin paljon, etten lukumäärää tiedä, mutta emmehän me voi kuljettaa mukanamme kahta-kolmeakymmentä henkeä. Mieheni tahtoi vuokrata täältä läheltä erikoisen rakennuksen niitä varten, mutta minä sanoin 'ei', minä en voinut sitä sietää. Tässä on hyvä tilaisuus saada elää hieman hiljaisemmin. Minulla ei olisi yön lepoa eikä päivän rauhaa, jos olisi niin paljon palvelijoita ja huoneita silmällä pidettävänä." Ja niin edespäin aina pahoinvointiin asti.

KAHDESKUUDETTA LUKU

Kamilan elämä Nabinkalin talossa oli kuin matalaan, mutaiseen lammikkoon suljetun kalan. Hänen ainoa pelastuksensa oli pakeneminen, mutta siitä ei voinut olla puhettakaan niin kauan kuin hän ei tietänyt, minne paeta. Hänen äskeinen vaelluksensa oli hänelle osoittanut, kuinka kaamealta maailma öiseen aikaan näyttää, ja hän säikkyi ajatellessaan toista samanlaista retkeä kohti tuntemattomia kohtaloita.

Omalla omituisella tavallaan Nabinkali tosin piti Kamilasta, mutta hänen kiintymyksensä ilmeni epämiellyttävässä muodossa. Hän oli tullut tytön avuksi hädän hetkenä, mutta teki hänelle vaikeaksi tuntea vastaavaa kiitollisuutta, joten Kamila viihtyi paljoa paremmin talousaskareita toimitellessaan kuin ikävystyttävinä lomahetkinä, jotka hänen oli pakko viettää Nabinkalin seurassa.

Eräänä aamuna eukko huusi hänet luoksensa ja piti hänelle seuraavan puheen: "Kuulehan, neitiseni, mieheni ei voi tänään oikein hyvin, joten hänen pitää saada ohukaisia tavallisen ruokansa asemesta. Sinun ei kumminkaan tarvitse siinä tuhlata niin summattomasti voinsulaa. Myönnän mielelläni, että olet hyvä keittäjätär, mutta minun on mahdoton ymmärtää, mitä teet niin paljolla voilla. Siinä suhteessa Urija oli sinua etevämpi. Hän käytteli voita hänkin, se on selvää, mutta ruoassa sitä tuskin maistoi."

Kamila ei koskaan vastustellut; saatuaan nuhteita hän jatkoi rauhallisesti työtänsä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut. Tänä aamuna loukkaus kuitenkin koski häneen kipeästi, ja hän hautoi sitä mielessään samalla kuin puhdisteli vihanneksia. Hän oli parhaillaan ehtimässä siihen päätelmään, että maailma on iloton paikka ja elämä rasittava taakka, kun hänen korvansa samassa tavoittivat jotakin, mikä herätti hänen huomiotansa. Nabinkali oli kutsunut palvelijan luoksensa antaakseen hänelle määräyksiä, ja Kamila kuuli hänen sanovan:

"Kuule, Tulsi, juokse nopeasti kaupunkiin ja nouda tohtori Nalinaksha; sano hänelle, että isäntäsi on sairastunut."

Tohtori Nalinaksha! Auringonsäteet karkeloivat Kamilan silmissä kuin kultaiset, näkymättömien sormien koskettelemat luutunkielet. Hän heitti vihannekset käsistään ja asettui keittiön ovelle väijymään alastulevaa Tulsia. Kohta hänen ilmaannuttuaan näkyviin Kamila tiedusteli', minne hän oli menossa.

"Minä menen hakemaan tohtori Nalinakshan", vastasi Tulsi.

"Kuka hän on?"

"Hänkö? Pian kaikkein paras tohtori koko paikkakunnalla."

"Missä hän asuu?"

"Kaupungissa, suunnilleen peninkulman päässä täältä."

Kamilalla oli tapana jakaa palvelijoille aterioiden jäännökset. Lukuisat nuhteet eivät olleet voineet häntä siitä pidättää, sillä hänen päätöstänsä lujitti se vakaumus, etteivät palvelijat Nabinkalin ankaran vallan alaisina saaneet milloinkaan kyllikseen syödä. Sitäpaitsi isäntä ja emäntä söivät harvoin oikeaan aikaan, joten palvelijain täytyi odottaa vuoroansa. Senvuoksi Kamilalta joka päivä surkeasti aneltiin palasta nälän viihdyttämiseksi, eikä hän hennonut kieltää. Tällaiset ystävyydentyöt piankin muuttivat kaikki palvelijat hänen kuuliaisiksi orjiksensa.

"Mitä sinä siellä keittiön ovella vaaniskelet, Tulsi?" kuului kirkuva ääni yläkerrasta. "Luuletko, etten sinua näe? Etkö voi lähteä kaupunkiin sitä ennen neuvottelematta keittäjättären kanssa? Eipä ihme, jos paljon katoaa! Kuulehan, mamselli, älä unohda, että minä olen ottanut sinut maantieltä hoiviini. Onpa se soma tapa palkita hyvyyttäni!"

Nabinkali eli siinä varmassa vakaumuksessa, että koko talonväki oli tehnyt salaliiton hänen ryöstämiseksensä. Hän oli sitä mieltä, että jos ampui umpimähkään ympärillensä, niin ainakin puolet nuolista osuivat maaliin, ja että palvelijain tuli tietää hänen olevan aina varuillansa eikä antavan helposti itseänsä pettää.

Tässä tapauksessa hänen mielenpurkauksensa kaikui kuuroille korville, mikäli se oli suunnattu Kamilaa vastaan. Tyttö jatkoi konemaisesti työtänsä mielen askarrellessa muualla.

Hän odotteli jälleen keittiönovella Tulsia palaavaksi, ja tyttö ilmestyikin aikanaan, mutta yksin.

"Tuleeko tohtori?" kysyi Kamila.

Tulsi: "Ei, hän ei voinut tulla."

Kamila: "Miksei?"

Tulsi: "Hänen äitinsä on sairaana."

Kamila: "Hänen äitinsä? Eikö hänellä ole ketään, joka äitiä hoitaisi?"

Tulsi: "Ei, hän ei ole naimisissa."

Kamila: "Kuinka sen tiedät?"

Tulsi: "Kuulin palvelijoilta, ettei hänellä ole vaimoa."

Kamila: "Hänen vaimonsa on kenties kuollut."

Tulsi: "Mahdollista kyllä; mutta hänen palvelijansa Bradzha sanoi, ettei hänellä ole Rangpurissakaan ollut vaimoa."

"Tulsi!" huusi emäntä portaitten yläpäästä.

Kamila pakeni keittiöönsä, ja Tulsi kiiruhti tottelemaan huutoa.

Nalinaksha — Rangpurissa ollessaan — Kamilan epäilykset olivat kerrassaan hälvenneet. Tulsin jälleen ilmaantuessa hän vielä kysyi tytöltä:

"Kuulehan, Tulsi, minulla on sukulainen, ihan samanniminen kuin tohtori — hän on bramaani, eikö totta?"

Tulsi: "Epäilemättä; hän on bramaani, Tshaturdzheja."

Tulsi pelkäsi emännän hänet keksivän, jos hän jatkaisi keskustelua, ja poistui nopeasti Kamilan luota.

Kamila meni suoraa päätä Nabinkalin luo, sanoi saaneensa työnsä valmiiksi ja haluavansa lähteä peseytymään Dashashvamedh Ghatille Gangesin rantaan.

Nabinkali: "Se on tänään aivan mahdotonta. Mieheni on sairaana; voidaan tarvita yhtä ja toista. Miksi tahdot juuri tänään sinne lähteä?"

"Olen vast'ikään kuullut, että eräs sukulaiseni, jonka kovin mielelläni kohtaisin, on Benaresissa."

Nabinkali: "Ei, kiitoksia! Niin tuhma en ole! Kuka sen on sinulle sanonut? Tulsi, kukapa muu? Nytpä sanon sinulle jotakin, neitiseni: niin kauan kuin olet talossani, et lähde yksin ulos, et peseytymään etkä sukulaisia kaupungista ilminuuskimaan. Se ei käy päinsä, ja minä pidän huolta siitä, ettei niin tapahdu."

Portinvartija sai tehtäväkseen ajaa muitta mutkitta Tulsin tiehensä ja olla sallimatta hänen milloinkaan enää näyttäytyä talossa; toisia palvelijoita taas ankarasti kiellettiin juttelemasta Kamilan kanssa.

Kamila oli ollut kärsivällinen niin kauan kuin ei tietänyt mitään varmaa Nalinakshasta, mutta nyt hänen mielensä alkoi kuohua. Hänestä tuntui sietämättömältä jäädä hetkeksikään vieraan katon alle, kun hänen oma puolisonsa asui samassa kaupungissa. Hän suoritti töitänsä yhä huolimattomammin, ja Nabinkali moitti jokaisesta laiminlyönnistä.

"Kuulehan, neitiseni", sanoi hän, "sinun käyttäytymisesi ei minua miellytä. Alatko jurotella? Sinulla on vapaus paastota, jos niin haluat, mutta meillä ei ole vähintäkään halua kuolla nälkään. Se, mitä nykyjään keittelet, ei kelpaa syötäväksi."

"Minä en voi enää tehdä työtä teille", vastasi Kamila. "En voi sitä kestää. Päästäkää minut menemään."

"Vain niin!" ivaili Nabinkali. "Se siitä nykyaikana palkaksi, kun ihmisille hyvää tekee! Ajattelehan, että minä lähetin pois vanhan kelpo bramaanin vain saadakseni sijaa sinulle, ja nyt hän on tiessään, taivas tiesi missä, huuletko riittävän, että tulet muitta mutkitta sanomaan: 'Päästäkää minut menemään!' Koetappas vain juosta tiehesi, niin näet, eikö poliisi pian ole kintereilläsi. Minun poikani on tuomari, ja moni on jo joutunut hirsipuuhun hänen määräyksestänsä. Sinun ei tarvitse yrittää juonitella kanssani. Olet kai kuullut Gadasta? Hän oli hävytön herrallensa, ja me annoimme hänelle läksytyksen; hän istuu vielä nytkin vankilassa! Meitä sinä et pidä pilkkanasi!"

Gadan tarina oli ihan tosi. Mies parka oli tuomittu vankeuteen, koska häntä syytettiin kellon varastamisesta.

Kamila ei tietänyt mitään neuvoa. Nyt, kun näytti siltä, että elämän onni oli hänen ulottuvillansa, hänen kätensä olivat kahlehditut. Kohtalo oli leikkinyt säälimätöntä leikkiä. Neljän seinän sisäpuolelle vangitun vaivalloinen elämä kävi sietämättömäksi. Saatuaan ilta-askareensa suoritetuiksi hän tavallisesti otti huivin hartioillensa ja lähti ulos puutarhaan, kylmään yöilmaan. Siellä hän asettui muurin kupeelle ja tuijotteli kaupunkiin johtavalle tielle. Hänen kiihkeä halunsa saada palvella omaa miestänsä ajoi hänen ajatuksensa liikkumaan tuota autiota, pimeätä katua pitkin etsien taloa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Niin hän seisoi usein tuntikausia liikahtamatta. Vihdoin hän kumarsi syvästi kunnioittaen ja vetäytyi huoneeseensa.

Pian häneltä kuitenkin riistettiin tämäkin vähäinen lohdutus, tämä mitätön vapauden jäännös. Eräänä iltana Nabinkalin mieleen johtui kutsua hänet luoksensa päivätyön päätyttyä. Palvelija palasi ilmoittaen, ettei bramaanityttöä löytynyt mistään.

"Tarkoitatko, että hän on minulta karannut?" huudahti Nabinkali, tempasi lampun ja tarkasti itse koko talon löytämättä kumminkaan jälkeäkään Kamilasta.

Nabinkali lähti miehensä Mukunda Babun luo — hän istui parhaillaan tupakoiden, silmät puoliummessa — ja ilmoitti hänelle, että Kamila oli kaikesta päättäen karannut. Mukunda Babu ei ollut siitä millänsäkään. "Minähän kielsin häntä", mutisi hän unisesti, "hän on tottelematon olento. Onko hän vienyt mitään mukanansa?"

"Huivia, jonka olen hänelle antanut lämpimiksi, ei ole hänen huoneessansa. En ole vielä katsonut, puuttuuko muutakin."

"Ilmoita poliisille", lausui hänen miehensä asiallisesti. Eräs palvelijoista lähetettiin sanaa viemään, lyhty mukanansa. Sillävälin oli Kamila palannut sisään ja näki, kuinka Nabinkali käänsi hänen huoneessaan kaikki ylösalaisin saadakseen varmuuden siitä, oliko jotakin varastettu.

"Mitä juonia sinulla nyt on? Missä olet ollut?" huusi hän kohta Kamilan nähtyänsä.

"Minä olin puutarhassa kävelemässä saatuani päivätyön tehdyksi."

Nabinkali alkoi purkaa kiukkuansa. Hän ei valikoinut sanojansa, ja kaikki palvelijat kokoontuivat ympärille kuuntelemaan.

Miten Nabinkali pauhasikin, Kamila ei ollut milloinkaan suonut hänelle iloa nähdä hänen itkevän. Tälläkään kerralla ei käynyt niin: tytön kasvot eivät värähtäneetkään; hän seisoi kuin kuvapatsas herjaustulvan keskellä. Sen näyttäessä hieman laimenevan Kamila huomautti: "Pelkäänpä, että olette minuun tyytymätön, olisi parempi, jos päästäisitte minut menemään."

"Tietysti päästän. Jos luulet, että aion vielä kauemmin ruokkia ja vaatettaa tuollaista kiittämätöntä olentoa, niin pahoin erehdyt, mutta ennenkuin lasken sinut menemään, näytän sinulle, kenen kanssa olet tekemisissä."

Kamila ei enää uskaltanut liikkua kynnystä kauemmaksi. Hän sulkeutui huoneeseensa ja lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että kärsimys oli ehtinyt huippukohtaansa ja että Taivaan vihdoinkin täytyi lähettää hänelle apua.

Seuraavana iltana Mukunda Babu lähti kävelylle ottaen mukaansa kaksi palvelijaa, ja ulko-ovi suljettiin sisäpuolelta hänen lähdettyänsä. Oli jo alkanut hämärtää, kun ulkoa kuului ääni kysyvän, oliko isäntä kotosalla.

Nabinkali hypähti heti seisaalleen.

"Hyväinen aika, se on tohtori Nalinaksha! Budhija! Budhija!" Mutta kun
Budhijaa ei näkynyt eikä kuulunut, hän kääntyi Kamilan puoleen:

"Juokse alas ja avaa ovi, juoksethan? Sano tohtorille, että mieheni on lähtenyt ajelemaan ja palaa aivan pian. Pyydä häntä vähän aikaa odottamaan."

Kamila otti lyhdyn ja lähti portaita alas. Hänen polvensa vapisivat, sydän tykytti kiivaasti ja kädet olivat kylmät ja kosteat. Hän pelkäsi hämmennyksen estävän häntä kunnollisesti näkemästä.

Hän avasi salvan, veti harson kasvoillensa, avasi oven ja seisoi
Nalinakshaa vastapäätä.

"Onko Mukunda Babu kotona?" kysyi tohtori.

"Ei; käykää sisään, olkaa hyvä", vastasi Kamila.

Nalinaksha astui oleskeluhuoneeseen ja oli juuri istuutunut, kun ilmaantui Budhija, joka esitti sen, mikä oli jätetty Kamilan tehtäväksi.

Kamilan sydän tuntui olevan pakahtumaisillaan; hän astui horjuen kuistikolle, mistä voi selvästi nähdä Nalinakshan, ja istuutui sinne saadakseen sisäisen myrskyn tyyntymään. Ankara kiihtymys ja pureva yökylmä värisyttivät hänen koko ruumistansa.

Nalinaksha istui mietteissään yksinäisen öljylampun valokehässä, ja vapiseva Kamila silmäili häntä kiinteästi pimeältä kuistikolta. Kyyneliä kumpusi esiin alinomaa samentaen näköä, mutta hän pyyhki ne nopeasti. Hän keräsi koko sielunsa katseeseensa, kunnes tuntui siltä, kuin olisi sen magneettisen vetovoiman täytynyt vetää Nalinaksha hänen olemuksensa polttopisteeseen. Valo lankesi nuoren miehen korkealle otsalle ja hänen rauhallisiin piirteisiinsä. Jokainen viiva syöpyi Kamilan mieleen, kunnes koko hänen oma ruumiinsa tuntui taintuvan ja sulautuvan ympärillä olevaan avaruuteen. Hän ei nähnyt edessänsä mitään muuta kuin valokehässä olevat kasvot. Kaikki muu oli epätodellista, koko ympäristö näytti häipyvän olemattomiin, sulautuvan noihin ainokaisiin kasvoihin.

Kamila vaipui puolittain tajuttomaan tilaan, josta yht'äkkiä heräsi huomatessaan Nalinakshan nousseen seisaalleen ja juttelevan Mukunda Babun kanssa. Miehet saattoivat milloin tahansa astua kuistikolle ja yllättää hänet kuuntelemasta. Kamila kiiruhti pois ja pakeni keittiöönsä. Keittiöstä oli ovi pienelle pihamaalle, jonka poikki jokaisen talosta lähtevän oli kuljettava.

Kamila odotti, ruumis ja ajatukset kuin tulen vallassa. Kuinka voikaan sellainen mies olla hänenlaisensa vaivaisen olennon mies! Hänen kasvojensa häiriytymättömässä tyyneydessä ja sielukkaassa kauneudessa oli jotakin jumalallista. Nyt Kamila tiesi, etteivät kärsimykset olleet suotta, ja kumarsi kiitollisena taivasta kerran toisensa jälkeen.

Portaista kuului askelia, ja Kamila kiiruhti valaisemattomalle ovelle. Budhija kulki ohi lamppu kädessä, ja hänen jäljessään asteli Nalinaksha pihan poikki. Kamilan mielessä kaikuivat runoilijan sanat:

"Herra, sinun palvelijasi on orjattarena vieraan katon alla; sinä kuljet hänen ohitsensa etkä häntä tunne."

Kamila odotti, kunnes Mukunda Babu lähti oleskeluhuoneesta illallista syömään, ja hiipi sitten tyhjään huoneeseen. Hän heittäytyi Nalinakshan tuolin viereen, kosketti permantoa otsallansa ja suuteli tomua. Ah, miksi hän ei saanut häntä palvella! Kamilan sydäntä ahdisti estetyn antaumuksen yltäkylläisyys.

Seuraavana päivänä Kamila sai kuulla, että tohtori oli määrännyt Mukunda Babun matkustamaan pitkähköksi ajaksi jollekin terveelliselle paikkakunnalle satoja peninkulmia Benaresista länteen; matkan valmisteluun oli jo ryhdytty.

Kamila meni suoraa päätä emäntänsä luo.

"Minä pelkään, etten voi lähteä Benaresista", sanoi hän.

"Miksi et? Kun me voimme, niin miksi et sinä voi. Olet kääntynyt yht'äkkiä kovin hurskaaksi!" virkkoi Nabinkali, joka otaksui Kamilan ottavan verukkeeksi uskonnon tahtoessaan jäädä pyhään kaupunkiin.

Kamila: "Sanokaa, mitä tahdotte, mutta minä aion jäädä tänne."

Nabinkali: "Hyvä, saammepa nähdä."

Kamila: "Minä rukoilen teitä jättämään minut tänne."

Nabinkali: "Sinustapa kiusa! Kaikki on valmiina lähtöä varten, ja sinä saat sirkan päähäsi. Miten ihmeessä me löydämme heti paikalla uuden keittäjättären? Me emme tule mitenkään toimeen ilman sinua."

Kamilan pyynnöt ja rukoukset eivät auttaneet mitään; hän sulkeutui huoneeseensa, itki ja rukoili, rukoili ja itki.

KOLMASKUUDETTA LUKU

Tyttärensä kanssa keskusteltuaan Annada Babu tunsi Kalkuttassa häntä ahdistaneen kivun uusiutuvan. Kohtaus kesti koko yön, mutta aamu toi lievityksen. Hän käski viedä tuolinsa puutarhaan ja istui siellä leppoisan joulukuun auringon valossa katsellen maantielle Hemnalinin askarrellessa teepuuhissa. Annada Babun kasvot olivat kalpeat ja kestettyjen kärsimysten runtelemat, silmien alla olivat tummat renkaat, ja hän näytti vanhentuneen useita vuosia yhtenä ainoana yönä.

Joka kerta kun Hemnalinin katse sattui isän uupuneisiin piirteisiin, hän tunsi pistoksen omassatunnossansa. Hän otaksui taudin uusiutumisen johtuneen naimatarjouksen hylkäämisen aiheuttamasta pettymyksestä, ja hänen omaatuntoansa kiusasi se ajatus, että tuo ikävyys oli lisännyt vanhan isän ruumiillista raihnautta. Hänen kaikkia ajatuksiansa vallitsi kysymys, kuinka voisi keksiä jonkin keinon hänen murheensa lievittämiseksi, mutta ratkaisu näytti mahdottomalta.

Hänet yllättivät äkkiä näkymölle ilmaantuen Akshai ja setä
Tshakrabartti, ja hän oli jo aikeissa paeta, kun Akshai pidätti hänet:

"Älkää poistuko, olkaa hyvä. Tämä herra on arvoisa maanmiehemme, Ghazipurin Tshakrabartti, jonka nimi tunnetaan hyvin kaikissa näissä seuduissa. Hänellä on teille jotakin erittäin tärkeätä ilmoitettavaa?"

Tulijat istuutuivat kiviselle porraskaiteelle lähelle Annada Babun tuolia, ja Tshakrabartti alkoi esittää heidän asiaansa.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että olette Ramesh Babun vanha ystävä, ja senvuoksi tulen teiltä kysymään, voitteko ilmoittaa minulle jotakin hänen vaimostansa."

Annada Babua tämä johdanto hämmästytti siinä määrin, että hän tuskin kykeni puhumaan. "Rameshin vaimosta!" huudahti hän vihdoin.

Hemnalini loi katseensa alas, ja Tshakrabartti jatkoi: "Te varmaankin pidätte minua kovin vanhanaikaisena ja tungettelevana, mutta jos tahdotte kärsivällisesti kuunnella, mitä minulla on sanottavana, niin tulette varmaan vakuutetuksi siitä, etten ole saapunut tänne Ghazipurista asti keskustellakseni kanssanne toisten henkilöiden asioista! Minä kohtasin Ramesh Babun pudzha-juhlan aikana; tutustuin häneen höyrylaivassa, jolla hän matkusti sisämaahan päin puolisoinensa. Te tiedätte itse, että on mahdotonta nähdä Kamila joutumatta hänen viehätyksensä valtoihin. Minä olen vanha mies, ja suru ja murhe on tunnettani tykyttänyt, mutta tuota rakasta pikku rouvaa minä en voi koskaan unhottaa. Tavatessamme Ramesh Babu ei vielä varmaan tietänyt matkansa päämäärää, mutta olimme tunteneet toisemme vain pari päivää, kun Kamila jo kiintyi minuun vanhaan mieheen siinä määrin, että suostutteli miehensä astumaan maihin Ghazipurissa ja asumaan luonamme. Nuorempi tyttäreni Saila rakasti häntä enemmän kuin omaa sisartansa. Siitä, mitä sitten tapahtui, en vielä kykene puhumaan. Miksi tuo rakas tyttö yht'äkkiä luotamme katosi jättäen meidät epätoivoon, on minulle yhä vielä arvoitus. Sailan silmät eivät siitä pitäen ole olleet kuivat." Setä joutui kerrassaan järkytetyksi sitä muistellessaan. "Miten hänen kävi, minne hän joutui?" kysyi Annada Babu osaaottavasti.

"Akshai Babu", virkkoi setä, "te olette kuullut kaikki, kertokaa te.
Minun murtuu sydämeni, kun sitä vain ajattelenkin."

Akshai kertoi koko tarinan yksityiskohdittain. Vaikka hän ei lisännytkään mitään omia mietteitänsä, onnistui hänen sittenkin kuvailla Rameshin käyttäytyminen mitä synkimmin värein.

Hänen lopetettuaan kertomuksensa Annada Babu virkkoi painokkaasti: "Minä vakuutan teille, ettemme ole tietäneet tuosta mitään. Siitä päivästä lähtien, jolloin Ramesh poistui Kalkuttasta, emme ole saaneet häneltä riviäkään."

"Niin", yhtyi puheeseen Akshai, "me olimme niin pimitetyt, ettemme edes tietäneet, oliko hän Kamilan nainut. Saanko kysyä teiltä erästä seikkaa, hyvä herra. Oletteko varma siitä, että Kamila on hänen vaimonsa? Eikö hän voisi olla hänen sisarensa tai muu sukulaisensa?"

"Mitä ihmettä tarkoitattekaan, Akshai Babu?" huudahti setä. "Epäilemättä hän oli Rameshin vaimo, vieläpä paras vaimo, mikä kenelläkään on koskaan ollut."

"Merkillistä", huomautti Akshai, "mitä parempi vaimo, sitä huonommin häntä kohdellaan. Taivas koettelee kunnollisimpia ihmisiä kaikkein ankarimmin!" Hän huokasi syvään.

"Tarina on kieltämättä kovin traagillinen", virkkoi Annada Babu haroen sormin harvoja hiuksiansa, "mutta nyt ei sitä käy enää auttaminen. Mitäpä siis auttaa itkeä?"

"Seikka on se", puuttui Akshai jälleen puhumaan,: "etten ollut ollenkaan varma Kamilan itsemurhasta. Minusta näytti mahdolliselta, että hän oli vain karannut kotoa, ja senvuoksi tämä herra ja minä lähdimme Benaresiin toimittamaan perinpohjaista tutkimusta. On aivan selvää, että teidän ei käy asiaa selvittäminen. Me jäämme kumminkin tänne pariksi päiväksi koettamaan saada jotakin aikaan."

"Missä Ramesh nykyjään on?" kysyi Annada Babu.

"Hän lähti luotamme ilmoittamatta mitään osoitetta", vastasi setä. Akshai puolestaan kiiruhti vastaamaan: "Minä en ole itse häntä nähnyt, mutta minulle on kerrottu hänen palanneen Kalkuttaan; otaksun hänen jälleen ryhtyvän toimimaan Alipurin oikeudessa. Mies ei voi surra ikäänsä päiviänsä, varsinkaan niin nuori mies kuin Ramesh. (Tshakrabarttille:) Tulkaahan, lähdetään kaupunkiin tutkimusretkelle."

"Tuletteko luoksemme asumaan, Akshai Babu?" kysyi Annada Babu.

"Pelkäänpä, etten voi antaa mitään ratkaisevaa vastausta", sanoi Akshai, "tämä asia on kovin sydämelläni, Annada Babu. Minun täytyy käyttää koko aikani sen selvittämiseen. Ajatelkaahan, millaisessa tilassa tuo herkkätunteinen, hyvinkasvatettu tyttö on! Me otaksumme hänen pitäneen elämäänsä Rameshin luona sietämättömänä ja senvuoksi lähteneen pois. Ajatelkaa, mitenhän nyt kärsineekään! Ramesh voi olla hänen kohtalostaan välittämättä, minulle se on mahdotonta." Akshai ja setä lähtivät jättäen Annada Babun pelokkaasti tutkistelemaan tyttärensä kasvoja. Hemnalinin täytyi ankarasti ponnistella pysyäkseen rauhallisena, sillä hän tiesi, kuinka kovin isä oli hänen tähtensä huolissaan.

"Kuulehan, taatto", virkkoi hän vihdoin, "minun mielestäni sinun pitäisi kutsua lääkäri, joka sinut perin pohjin tutkisi. Pieninkin seikka saa nykyjään terveytesi horjumaan, joten ilmeisesti kaipaat erikoishoitoa."

Annada Babu tunsi mielensä melkoisesti keventyvän. Se seikka, että Hemnalini vielä nyt, Rameshin käyttäytymisen oltua seikkaperäisen käsittelyn aiheena, kykeni ajattelemaan isän terveyttä, ilahdutti häntä kovin. Tavallisissa oloissa hän olisi yrittänyt vastustella Hemnalinin ehdotusta, mutta nyt hän vastasi: "Se on hyvä ajatus. Minun pitäisi tosiaankin tutkituttaa itseäni. Mitä arvelet: lähetänkö heti hakemaan tohtori Nalinakshaa?"

Hemnalini havaitsi säpsähtävänsä kuullessaan Nalinakshan nimen. Tulisi olemaan melkoisen vaikeata kohdata hänet isän seurassa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kaikesta huolimatta hän vastasi iloisesti: "Niin, se on parasta. Minä lähetän jonkun häntä hakemaan."

Hemnalinin näennäinen tyyneys rohkaisi Annada Babua koskettelemaan okaista asiaa.

"Muuten, Hem", aloitti hän, "mitä tuohon Rameshin juttuun tulee — —." Mutta Hemnalini keskeytti kohta hänen esityksensä. "Auringossaolo käy sinulle liian kuumaksi, taatto; sinun pitää lähteä heti sisään." Jättämättä ukolle tilaisuutta vastaväitteisiin Hemnalini tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet sisään. Siellä hän istutti ukon nojatuoliin, kietoi hänet lämpimiin huiveihin, antoi sanomalehden käteen, otti lasit kotelosta, asetti ne hänen nenällensä ja lähti sitten hänen luotansa varoittaen: "Lue nyt lehteäsi; minun täytyy jättää sinut vähäksi aikaa yksin."

Annada Babu yritti kuuliaisen lapsen tavoin noudattaa Hemnalinin käskyjä, mutta tyttäreen kohdistuva huoli esti häntä keskittämästä ajatuksiansa lehteen, joten hän vihdoin laski sen kädestänsä ja lähti häntä etsimään. Vaikka ei ollutkaan vielä myöhä, oli Hemnalinin huoneen ovi lukossa, ja Annada vetäytyi vaieten kuistikolle, missä asteli edestakaisin, kunnes teki epätoivoisen uuden yrityksen. Ovi oli kuitenkin yhä suljettuna. Hän vetäytyi jälleen kuistikolle, missä vaipui uupuneena nojatuoliinsa ja haroi harvennutta tukkaansa, kunnes Nalinaksha saapui.

Tutkittuaan Annada Babua ja määrättyään hänelle hoitomenetelmän tohtori kääntyi Hemin puoleen ja kysyi, oliko potilas ollut jonkin asian vuoksi kiihdyksissä.

Hem vastasi kysymykseen myöntävästi.

"Mikäli mahdollista", sanoi Nalinaksha, "pitäisi häntä varjella kaikenlaisilta mielenliikutuksilta. Minä olen samassa pulassa äitini kanssa. Hän panee pienimmänkin seikan niin pahaksensa, ettei ole helppo pitää häntä terveenä. Jokin mitätön ikävyys — luultavasti eilen sattunut — on pitänyt häntä valveilla koko viime yön. Minä tietenkin yritän suojella häntä kaikelta, mikä voisi hänen mieltänsä järkyttää, mutta maailman ollessa sellainen kuin se on tuo ei käy helposti päinsä."

"Te näytätte tänään itsekin rasittuneelta", huomautti Hemnalini.

Nalinaksha: "Minua ei vaivaa mikään! Minä voin aina hyvin. Tulin valvoneeksi osan yötä enkä senvuoksi näyttäne tänään varsin virkeältä."

Hemnalini: "Olisi parempi, jos äidillänne olisi vakituinen hoitajatar. Te ette kumminkaan voi kaikkea tehdä, ja onhan teillä sitäpaitsi oma työnne suoritettavana."

Hemnalini oli tuon sanonut ollenkaan ajattelematta itseänsä, ja huomautus oli aivan paikallaan, mutta tuskin hän oli saanut sanat lausutuiksi, kun poskille sävähti kuuma puna: hänen mieleensä johtui äkkiä, että Nalinaksha voisi hänen lausumansa nojalla päätellä jotakin. Neidon hämmingin nähdessään Nalinakshakin johtui ehdottomasti ajattelemaan äitinsä ehdotusta.

Hemnalini kiiruhti korjaamaan ajattelemattomia sanojansa lisäämällä:
"Eikö hän voisi ottaa itsellensä erikoista palvelijatarta?"

"Minä olen usein yrittänyt häntä siihen taivuttaa", vastasi Nalinaksha, "mutta toistaiseksi turhaan. Hän noudattaa erittäin tarkasti rituaalista puhtautta eikä voisi luottaa siihen, että palkattu henkilö on yhtä huolellinen kuin hän itse? Sitäpaitsi hän tuntee vaistomaista vastenmielisyyttä kaikkea palvelusta vastaan, joka ei ole ihan vapaaehtoista."

Hemnalini ei jatkanut asian käsittelyä, vaan virkkoi hetken vaiti oltuansa: "Yrittäessäni toimia teidän oppienne mukaisesti minä huomaan alinomaa joutuvani vaikeuksiin ja sallin niiden suistaa itseni pois oikeasta suunnasta. Ne peloittavat minua ja saavat minut epätoivoon. Luuletteko minun milloinkaan kykenevän päätöksiäni toteuttamaan? Tulevatko ulkonaiset vaikeudet minua aina horjuttamaan?"

Hemnalinin vakava vetoaminen sai Nalinakshan miettimään.

"Teidän on pidettävä mielessä", virkkoi hän vaiti oltuansa, "että vaikeuksia esiintyy tiellämme sitä varten, että terästyisimme ponnistuksiin. Ette saa antaa rohkeutenne lannistua."

"Voitteko käydä luonamme huomenna aamulla?" kysyi Hemnalini. "Kun tiedän saavani apua teiltä, tunnen itseni aina paljon voimakkaammaksi."

Nalinakshan äänen ja ilmeen tyynessä varmuudessa oli sitä rauhoittavaa vaikutusta, jota Hemnalini kaipasi. Hänen mentyänsäkin sydän yhä tunsi hänen parantavan kosketuksensa. Hemnalini seisoi kuistikolla silmäillen auringossa kylpevää maisemaa. Keskipäivän täydessä loisteessa hän näki koko olemiston ikuisesti levottomana ja ikuisesti muuttumattomana, väkevänä ja samalla ylevänä, voimallisena ja kärsivällisenä, ja antoi kiusatun mielensä vaipua tuon avaran makrokosmoksen syleilyyn. Tänä onnellisena, otollisena hetkenä aurinko ja taivaan häikäisevä sini valoivat luomakunnan ikuisen siunauksen hänen sieluunsa.

Hemnalinin ajatukset suuntautuivat nyt Nalinakshan äitiin. Hän tiesi varsin hyvin, mikä oli syynä vanhan rouvan mielenkuohuun ja unettomuuteen. Nyt, kun äkillisen kosinnan aiheuttama ensimmäinen säikähdys oli ohi, Hemnalini, ei enää hylännyt ajatusta yhtä ehdottomasti. Hän tunsi syvemmin kuin milloinkaan ennen olevansa Nalinakshasta riippuvainen ja häneen kiintynyt. Ainoastaan lemmen levoton kaipaus tuntui kokonaan puuttuvan. Intohimoton ja altruistinen Nalinaksha oli naisen lemmestä riippumaton, mutta hänelle, yhtä hyvin kuin muillekin, sopi ja piti osoittaa palvelevaisuutta. Hänen äitinsä oli vanha ja sairas, ja hänellä itsellään ei ollut ketään huolenpitäjää. Nalinakshan elämä ei ollut meidän maailmassamme mikään mitättömyys. Hänenlaisensa miehen palveleminen oli hurskauden harjoittamista.

Se luku Rameshin tarinasta, jonka Hemnalini oli aamulla kuullut, oli ollut hänelle niin musertava isku, että hänen oli täytynyt kerätä kaikki voimansa sitä kestääkseen. Nykyisessä mielentilassaan hän piti sopimattomana mitenkään surra Rameshia. Hänellä ei myöskään ollut halua ryhtyä Rameshia tuomitsemaan. Kiertotähtemme kulkee väsymättä rataansa lukemattomien sen asukkaiden askarrellessa mitä erilaisimmissa töissä, hyvissä ja huonoissa, eikä Hemnalini tuntenut halua ruveta tapaintuomariksi. Hän pyrki vaistomaisesti karkoittamaan mielestänsä kaikki Rameshiin kohdistuvat ajatukset. Kun hän toisinaan tuli ajatelleeksi Kamilan kohtaloa, värisytti se häntä, mutta sitten hän jälleen kysyi itseltänsä, mitä tuo onneton itsemurha oikeastaan hänelle kuului? Sitten hänet jälleen valtasi häpeän-, inhon- ja säälinsekainen tunne, hän liitti kätensä yhteen ja rukoili: "Jumalani, miksi minua kiduttavat nämä ajatukset, vaikka en ole mitenkään rikkonut? Kuule rukoukseni, vapahda minut näistä maisista siteistä! Anna niiden kerrassaan katketa. Minä en pyydä mitään muuta kuin saada elää rauhassa tässä Sinun maailmassasi!"

Vaikka Annada Babua kovin halutti tietää, minkä vaikutuksen Hemnaliniin oli tehnyt kertomus Rameshista ja Kamilasta, ei hän kumminkaan rohjennut ottaa asiaa avoimesti puheeksi. Hän lähestyi tytärtänsä, joka istui ommellen ja mietteisiinsä vaipuneena kuistikolla, mutta Hemnalinin kasvojen mielenetäisyyttä osoittava ilme karkoitti hänet jälleen pois. Vasta illalla, kun Hemnalini istui hänen vieressään hänen juodessaan maitoa, johon lääkärin määräämä jauhe oli sekoitettu, hän sai tilaisuuden puhua. Hän pyysi ensinnä Hemnalinia himmentämään valaistusta, ja kun huone oli riittävän hämärä, hän huomautti varovasti: "Hän teki luotettavan vaikutuksen, se ukko, joka aamulla kävi luonamme." Hemnalini ei kumminkaan vastannut mitään, joten hän, sopivaa johdantoa keksimättä, kävi suoraan asiaan:

"Rameshin menettely tosiaankin ihmetytti minua. Hänestä on kuulunut kaikenlaisia juttuja, mutta minä en ole niitä koskaan uskonut. Mutta nyt — —"

"Ollaan mieluummin siitä puhumatta, taatto", pyysi Hemnalini.

"Minä en halua siitä sen enempää puhua, kultaseni", sanoi Annada Babu, "mutta kaitselmus on sovittanut asiat siten, että onnemme ja onnettomuutemme liittyy erottamattomasti johonkin ihmiseen, jonka käyttäytyminen ei voi olla meille yhdentekevä."

"Ei, ei!" väitti Hemnalini vastaan. "Me emme voi tehdä onneamme ja onnettomuuttamme mistään yksityisestä henkilöstä riippuvaiseksi. Minä olen aivan rauhallinen, taatto! Jos olet suotta huolissasi minun tähteni, niin saatat minut vain häpeämään."

"Hem, kultaseni, minä olen vanha mies ja voin tuntea itseni onnelliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että näen sinun elämäsi turvattuna. Kuinka voisinkaan kuolla ja jättää sinut naimattomaksi!"

Hemnalini ei vastannut mitään, ja hänen, isänsä jatkoi: "Näetkös, kultaseni, sen tosiasian, että olemme kokeneet ankaran pettymyksen, ei pitäisi saada meitä halveksimaan toisia elämän meille tarjoamia arvoja. On mahdollista, ettet sinä surusi vallassa ollen voi käsittää, kuinka saat elämäsi muodostumaan onnelliseksi ja hyödylliseksi, mutta muista, etten minä toivo sinulle kuin hyvää. Minä tiedän, missä sinun onnesi ja menestyksesi on, ja pyydän sinua sen vuoksi olemaan hylkäämättä välitykselläni tapahtunutta kosintaa."

Hemnalinin silmäluomet värähtelivät hänen huudahtaessaan: "Minä pyydän sinua: älä puhu niin! Minä en voisi milloinkaan hylätä sinun esittämääsi ehdotusta. Mitä ikänä käskenetkin, minä tottelen. Pyydän vain saada tilaisuutta puhdistaa sydämeni epäilyksistä ja valmistua uuteen elämään."

Annada Babu ojensi pimeässä kätensä, tapasi tyttärensä kyyneleisen posken ja laski kätensä keveästi hänen päälaellensa virkkamatta enää sanaakaan.

Seuraavana aamuna isä ja tytär istuivat teepöydän ääressä varjoisalla kuistikolla, kun ilmaantui näkyviin Akshai.

"Ei jälkeäkään hänestä vielä", sanoi hän vastaukseksi Annada Babun katseen sanattomaan kysymykseen. Sitten hän otti tarjotun teekupin ja istuutui pöydän ääreen.

"Joitakin Ramesh Babulle ja Kamilalle kuuluvia tavaroita on vielä Tshakrabarttin luona", jatkoi hän, "eikä hän tiedä, mihin ne lähettäisi. Jos Ramesh Babu saa tietoonsa nykyisen olopaikkanne, niin hän varmaan saapuu tänne. Niin ollen kenties voisitte — —"

"Luulinpa teillä olevan enemmän älyä, Akshai!" keskeytti hänen puheensa Annada Babu harmistuneena. "Miksi Ramesh tulisi tänne ja miksi minun pitäisi ottaa hoiviini hänen tavaroitansa?"

"No, olipa Ramesh Babu tehnyt millaisia virheitä ja erehdyksiä tahansa, nyt hän niitä varmaan vilpittömästi katuu, ja silloin on vanhojen ystävien velvollisuus osoittaa hänelle myötätuntoa. Vai arveletteko, että hänet on kerrassaan hylättävä?"

"Te yritätte vain meitä ärsyttää alinomaa palaamalla tuohon asiaan, Akshai. Minä pyydän hartaasti, ettette missään tapauksessa siitä enää minulle puhu."

"Älä ole vihainen, taatto", tyynnytteli Hemnalini, "tulet siitä vain sairaaksi. Anna Akshai Babun puhua mitä hän haluaa; hän ei menettele ollenkaan väärin."

"En milloinkaan enää!" sanoi Akshai. "Pyydän anteeksi; en ollut oikein ymmärtänyt."

NEIJÄSKUUDETTA LUKU

Oli tullut sen päivän aatto, jolloin Mukunda Babun piti lähteä Mirutiin. Koko perhekunnan oli määrä matkustaa hänen mukanansa, ja kaikki oli valmiina ja kunnossa. Kamila toivoi hartaasti, että tapahtuisi jotakin odottamatonta, mikä estäisi matkan, ja rukoili palavasti, että tohtori Nalinaksha saapuisi ainakin vielä kerran potilaansa luo, mutta molemmat toivelmat pettivät.

Nabinkali pelkäsi keittäjättärensä pääsevän karkuun matkavalmistusten hälinässä, oli jo useita päiviä pitänyt Kamilaa alinomaa silmällä ja määrännyt hänet jokaisena vapaana hetkenä matkatavaroita järjestelemään.

Kamilalla oli jäljellä vain se epätodennäköinen toivo, että sattuisi sairastumaan niin kovasti, että Nabinkalin olisi pakko jättää hänet. Samalla hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hänen luoksensa kutsuttaisiin eräs tunnettu tohtori. Sairaus saattaisi johtaa kohtalokkaaseen päätökseen, mutta Kamila sulki silmänsä ja kuvitteli kuolevansa tyytyväisenä, kunhan saisi kunnioittavasti heittäytyä lääkärin jalkoihin.

Nabinkali vaati lähdön edellisenä iltana Kamilan omaan huoneeseensa nukkumaan ja ajoi seuraavana aamuna itse hänen kanssaan asemalle. Mukunda Babun piti matkustaa toisessa luokassa; Nabinkali ja Kamila sijoittuivat alemman luokan naistenosastoon.

Juna lähti Benaresista. Se mylvi kuin raivostunut norsu, joka lähtee hävitysretkellensä, ja Kamila oli tuntevinaan, kuinka hurjan eläimen torahampaat raatelivat hänen sieluansa. Hän tuijotteli kaipaavin katsein ulos ikkunasta, kunnes Nabinkali keskeytti hänen haaveensa tiedustelemalla betelrasiaansa.

Kamila haki rasian esille, mutta Nabinkali oli tuskin ehtinyt sen avata, kun alkoi purkaa kiukkuansa:

"Sitähän jo ajattelinkin! Olet unohtanut sideaineen! Mitä nyt teen! Mistään ei tule mitään, ellei aina ole itse pitämässä silmällä. Sinä olet tehnyt sen tahallasi, vain minun harmikseni! Yrität provoseerata! Toisella kerralla ei vihanneksissa ole suolaa, toisella kerralla maito maistuu ruukulta! Luuletko, ettei minulla ole mitään keinoa sinun juoniasi vastaan? Odotahan, kun päästään Mirutiin, niin saat nähdä, kenen kanssa olet tekemisissä!"

Junan vieriessä sillan yli Kamila kumartui vaununikkunasta katsomaan viimeisen kerran pyhää kaupunkia, joka lepäsi siinä Gangesin rannalla.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä Nalinaksha asui, mutta kun juna kiiti eteenpäin ja Kamilan silmien ohi liukuivat ghâtit (kylpyportaat), asumukset ja sakaraiset temppelit, näytti hänen, Nalinakshan, läsnäolo pyhittävän niitä kaikkia.

"Hyväinen aika, miksi tuolla tavalla kurkottelet?" huudahti Nabinkali.
"Luuletko olevasi lintu ja voivasi pyrähtää lentoon?"

Benares häipyi näkyvistä. Kamila istuutui paikallensa ja tuijotteli äänettömänä tyhjyyteen.

Vihdoin saavuttiin Moghalseraihin, mutta junanvaihdon mylläkkä ja tungeksivat ihmiset näyttivät Kamilasta epätodellisilta kuin unennäkö. Hän asteli konemaisesti junasta toiseen.

Mirutin juna oli juuri lähtemässä, kun Kamila ihmeekseen kuuli tutun äänen huudahtavan: "Maammoseni!" Hän kääntyi katsomaan ja näki asemasillalla Umeshin. Hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta.

"Sinäkö, Umesh!" huudahti hän.

Umesh avasi vaununoven, ja samassa hetkessä oli Kamila hänen luonansa asemasillalla. Umesh heittäytyi ylen kunnioittavasti hänen eteensä — kosketti kädellään Kamilan jalkoja ja sitten omaa otsaansa. Hänen koko kasvonsa olivat ilon irveessä.

Samassa junailija löi vaununoven kiinni.

"Mitä teetkään?" kirkui Nabinkali Kamilalle. "Juna lähtee! Astu sisään, astu sisään!" Mutta Kamila ei ottanut hänen huutojansa kuuleviin korviinsa.

Veturi vihelsi, ja juna puhkui hitaasti pois asemalta.

"Mistä sinä tulet, Umesh?" kysyi Kamila.

"Ghazipurista."

"Ovatko siellä kaikki terveinä? Kuinka setä voi?"

"Hän voi aivan hyvin."

"Entä sisareni Sailadzha?"

"Hän itkee silmät päästänsä, maammoseni."

Kamilan silmiin tulvahtivat kyynelet.

"Kuinka Umi voi?" kysyi hän sitten. "Muistaako hän vielä tätinsä?"

Umesh: "Hän ei suostu aamuisin milloinkaan juomaan maitoansa, ellei saa ranteisiinsa teidän lahjoittamianne renkaita. Ne saatuansa hän kohottaa kätensä ja huutaa: 'Täti on mennyt ta-ta!' ja hänen äitinsä itkee aina sen kuullessaan."

Kamila: "Miksi olet tänne lähtenyt?"

Umesh: "Olo kävi ikäväksi Ghazipurissa; senvuoksi lähdin pois."

Kamila: "Minne aiot mennä."

Umesh: "Minä lähden teidän kanssanne, maammoseni."

Kamila: "Mutta minulla ei ole yhtään rahaa."

Umesh: "Se ei haittaa. Minulla on."

Kamila: "Mistä sitä olet saanut?"

Umesh: "Minulla on vielä ne viisi rupiaa, jotka minulle annoitte." Sanojensa vahvisteeksi hän veti rahat esiin.

Kamila: "No, tulehan sitten, Umesh, lähdetään Benaresiin. Mitä arvelet, saatko matkaliput meille molemmille?"

"Tietysti." Ei kestänyt kauan, kun hän jo palasi liput mukanansa.

Juna seisoi asemalla. Umesh vei Kamilan paikallensa ja sanoi hänelle matkustavansa viereisessä osastossa.

"Mihin nyt menemme?" kysyi Kamila, kun he astuivat junasta Benaresissa.

"Älkää olko huolissanne, maammoseni! Minä vien teidät oikeaan paikkaan."

"Oikeaan paikkaan, tosiaankin!" huudahti Kamila. "Mitä sinä Benaresista tiedät?"

"Minä tunnen sen varsin hyvin. Saattepahan nähdä, minne teidät vien."

Hän saatteli Kamilan vuokra-ajurin rattaille ja istui itse ajomiehen viereen. Rattaat pysähtyivät erään talon edustalle, ja Umesh ilmoitti: "Tässä teidän on astuttava vaunuista."

Kamila astui alas ja seurasi Umeshia taloon, missä poika huusi jollekin näkymättömissä olevalle henkilölle: "Hei, kuulkaahan, isoisä, oletteko siellä?"

Sivuhuoneesta kuului vastaus: "Sinäkö siellä, Umesh? Mistä tuletkaan?"

Seuraavana hetkenä ilmaantui näkyviin itse setä Tshakrabartti, piippu kädessä, ja Umeshin kasvot olivat pelkkää leveätä hymyä.

Ylen hämmästyneenä Kamila kumarsi syvään Tshakrabarttille. Kului vähän aikaa, ennenkuin ukko jälleen kykeni puhumaan, ja sitten hän ei ollenkaan tajunnut mitä sanoi tai minne piippunsa kädestään laski.

Vihdoin hän tarttui Kamilan leukaan, kohotti hänen ujoja kasvojansa ja virkkoi: "Pikku tyttöni on palannut luokseni. Tulehan yläkertaan, kultaseni." Samassa hän huusi: "Saila! Saila! Tulehan katsomaan kuka täällä on!"

Sailadzha riensi huoneestansa ulkokuistikolle ja seisoi portaitten yläpäässä Kamilan heittäytyessä hänen eteensä koskettaen hänen jalkojansa. Sailadzha kiiruhti syleilemään karkulaista ja suuteli hänen otsaansa.

Kyynelet tulvivat poskille hänen huudahdellessaan: "Kultaseni, rakkaani! Kuinka saatoitkaan meidät jättää! Etkö tietänyt, että se murtaisi sydämemme?"

"Älähän huoli, Saila", virkkoi setä, "katso mieluummin, että hän saa jotakin aamiaiseksensa." Samassa syöksähti esiin Umi heiluttaen käsiänsä ja riemuissaan huudahdellen: "Täti! Täti!"

Kamila sieppasi hänet syliinsä, painoi hänet poveansa vasten ja suuteli häntä suutelemistaan. Kamilan epäjärjestyksessä olevat hiukset ja kehnot vaatteet huolestuttivat Sailadzhaa. Hän veti Kamilan mukaansa auttaakseen hänet parempaan asuun, valmisti hänelle kylvyn ja antoi omat parhaat vaatteensa.

"Et ole varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", virkkoi hän. "Kas, kuinka silmäsi ovat väsyneet. Olisi parasta, että menisit makuulle, kunnes saan aamiaisesi valmiiksi."

"Ei, didi, monet kiitokset. Tahtoisin mieluummin lähteä kanssasi keittiöön." Niin menivät ystävykset yhdessä keittoastiainsa luo.

Kun-setä oli päättänyt noudattaa Akshain neuvoa ja matkustaa
Benaresiin, oli Sailadzha vaatinut päästä mukaan.

"Mutta eihän Bipinin loma ole vielä alkanut", oli setä huomauttanut.

"Se ei haittaa; hän saa jäädä kotiin. Onhan täällä äiti; hän kyllä pitää Bipinistä hyvää huolta." Ensimmäisen kerran Sailadzha erosi vapaaehtoisesti miehestänsä.

Sedän oli ollut pakko myöntyä, ja tytär oli lähtenyt hänen mukaansa. Astuessaan Benaresissa junasta he näkivät Umeshinkin matkustajien joukossa ja kysyivät kumpikin häneltä, mitä hänen mieleensä oli johtunut, kun oli hänkin lähtenyt matkaan. Kävi ilmi, että syy oli sama kuin heidänkin. Mutta koska Umesh oli Ghazipurissa välttämätön apumies, tiesivät he hyvin, että äiti oli kovin pahoillaan hänen poistumisensa vuoksi. Isä ja tytär kokivat niinmuodoin yhteisin voimin saada hänet palaamaan ja onnistuivatkin vihdoin. Lukija jo tietää, mitä sitten seurasi. Umesh, jolle olo Ghazipurissa, missä Kamilaa ei ollut, kävi sietämättömäksi, käytti tilaisuutta hyväkseen eräänä aamuna, kun hänet oli lähetetty torille ostoksille. Hän oli karannut rahoinensa Gangesin yli rautatieasemalle. Setä oli julmistunut saatuaan kuulla karkaamisesta, mutta myöhemmät tapaukset osoittivat, että syyllinen tuskin ansaitsi moitteitansa.

VIIDESKUUDETTA LUKU

Akshai saapui päivän kuluessa Tshakrabarttin luo, mutta hänelle ei ilmoitettu mitään Kamilan paluusta, sillä setä oli ehtinyt huomata, ettei Akshai erikoisesti Rameshista pitänyt.

Kukaan ei kysynyt Kamilalta, miksi hän oli paennut tai missä hän oli niin kauan viipynyt; tuntuipa kerrassaan siltä, kuin hän olisi seurannut perhettä matkalla Benaresiin. Ainoastaan Umin hoitajatar, Latshmania, aikoi esittää hänelle lempeitä nuhteitansa, kun setä samassa työnsi hänet syrjään ja kehoitti olemaan asiaa mainitsematta.

Sailadzha vaati Kamilaa kanssansa nukkumaan sen yön. Hän kietoi käsivartensa Kamilan kaulaan, puristi hänet rintaansa vasten ja silitteli hellästi hänen tukkaansa. Hyväilevä kosketus oli sanaton kehoitus: Kamilan piti ilmaista murheellinen salaisuutensa.

"Mitä te kaikki ajattelittekaan, didi?", kysyi Kamila. "Ettekö olleet vihaiset minulle?"

"Emmehän toki niin tuhmia olleet, että olisimme sinulle vihoitelleet", vastasi Saila. "Me tiesimme, ettet olisi milloinkaan ryhtynyt niin kamalaan tekoon, jos sinulla olisi vielä ollut jokin muu keino jäljellä. Ainoastaan se ajatus, että taivas oli määrännyt sinulle sellaisen kärsimyksen, sai meidät murheellisiksi. Kuinka käsittämätöntä, että rangaistuksen piti kohdata sinua, joka et missään tapauksessa voinut olla vikapää!"

"Haluatko kuulla koko tarinan, didi?" kysyi Kamila.

"Haluanpa tietenkin, kultaseni", vastasi Saila hellästi.

"En tiedä, miksi en voinut jo ennen sitä sinulle kertoa; minulla ei ollut silloin aikaa harkita asioita loppuun asti. Se tuli niin äkillisenä iskuna, että ajattelin olevan mahdotonta enää katsoa teitä silmiin. Minulla ei ole äitiä eikä sisarta, didi, mutta sinä olet minulle sekä äiti että sisar, ja senvuoksi kerron sinulle tarinan; muuten en kertoisi sitä kenellekään."

Kamila nousi istumaan, koska tunsi mielensä niin kiihtyneeksi, ettei voinut jäädä pitkäksensä. Sailadzhakin nousi ja istuutui vastapäätä, ja siihen asentoon he jäivät Kamilan kertoessa koko elämäntarinansa naimisiinmenosta alkaen.

Kun hän mainitsi, ettei ollut ennen vihkimistä eikä hääyönäkään sulhastansa katsonut, niin Saila keskeytti kertomuksen:

"Enpä ole koskaan tavannut sinunlaistasi tuhmaa tyttöä! Minä menin naimisiin nuorempana kuin sinä. Mutta älä luule, että olin liian ujo silmäilläkseni sulhastani!"

"Ei se ujoudesta johtunut, didi", virkkoi Kamila. "Minä näes olin jo ehtinyt melkein naimaiän ohi, kun yht'äkkiä löytyi minulle mies, ja toiset tytöt kiusoittelivat minua kamalasti. Osoittaakseni, etten tuntenut itseäni ylen onnelliseksi saadessani miehen inhalla iälläni minä en luonut häneen silmäystäkään. Meninpä niinkin pitkälle, että pidin julkeana ja sopimattomana ollenkaan hänestä välittää, ajatuksissanikaan. Nyt saan kärsiä siitä hyvästä."

Kamila oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Minä kerroin sinulle jo kerran aikaisemmin, kuinka me pelastuimme, kun venhe häiden jälkeen kumoutui; mutta silloin, asiasta kertoessani, minä en tietänyt, että se mies, joka oli minut pelastanut, jonka haltuun olin antautunut siinä uskossa, että hän oli mieheni, ei ollutkaan vihitty puolisoni!"

Sailadzha säpsähti, siirtyi kohta Kamilan viereen ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. "Sinä raukka, mitä kaikkea oletkaan kokenut! Nyt ymmärrän kaikki. Kuinka kauheata!"

"Niin, didi", virkkoi Kamila, "se oli kauheata! Ja kun ajattelee, että olisin voinut hukuttautua ja vapautua kaikesta — —"

"Eikö Ramesh Babukaan saanut tietää, kuinka asian laita todellisuudessa oli?" kysyi Sailadzha.

"Eräänä päivänä, vähän aikaa häiden jälkeen", jatkoi Kamila, "hän nimitti minua 'Susilaksi', ja minä sanoin hänelle: 'Miksi nimität minua Susilaksi, vaikka nimeni on Kamila?' Minä tiedän nyt, että hän varmaan silloin huomasi erehdyksensä; mutta minä en voi katsoa ketään silmiin, kun vain ajattelenkin niitä aikoja, didi." Kamila vaikeni jälleen.

Kappale kappaleelta Sailadzha houkutteli hänestä koko tarinan.

Kaikki kuultuansa hän sanoi Kamilalle: "Se oli kauheata sinulle, kultaseni, mutta sittenkin oli luullakseni onni, että jouduit Ramesh Babun etkä kenenkään muun hoiviin. Ramesh Babu raukkaa minun tulee sittenkin sääli! — Mutta nyt on jo kovin myöhä, Kamila, nyt sinun pitää nukkua. Sinä olet valvonut ja itkenyt niin monta yötä, että näytät kerrassaan sairaalta. Huomenna päätämme mitä on tehtävä."

Kamilalla oli mukanansa se kirje, jonka Ramesh oli kirjoittanut Hemnalinille. Seuraavana aamuna Sailadzha keskusteli isänsä kanssa ja ojensi hänelle kirjeen.

Setä asetti lasit nenällensä ja luki kirjeen erittäin hitaasti; sitten hän pisti sen takaisin kuoreen ja sanoi tyttärellensä: "Niin, mitä nyt teemme?"

"Kuulehan, taatto", sanoi Saila, "Umi on vilustunut ja yskii; minä tahtoisin kutsua tohtori Nalinakshan. Hänestä ja hänen äidistänsä puhutaan paljon täällä Benaresissa, mutta koskaan ei saa häntä näkyviinsä."

Tohtori tuli potilasta katsomaan, ja Saila oli ylen utelias näkemään tohtoria.

"Tulehan, Kamila", huusi hän. Mutta Kamila, joka Nabinkalin talossa oli tuskin kyennyt hillitsemään näkemishaluansa, oli nyt niin arka, ettei voinut paikaltansa nousta.

"Kamila, heittiö", huusi Saila, "minä en voi tuhlata enempää aikaa kanssasi. Umia ei vaivaa juuri mikään, eikä tohtori ole täällä kauan. Minä en näe häntä ollenkaan, jos jään tänne ja yritän saada sinut lähtemään mukaani." Hän suorastaan veti Kamilan mukanansa ovelle.

Nalinaksha tutki Umin keuhkot huolellisesti sekä rinnan että selän puolelta, kirjoitti määräyksen ja lähti.

"Sinulla on onnea, Kamila", virkkoi Saila, "kaikessa onnettomuudessasi.
Sinun on vain odotettava kärsivällisesti päivä tai pari, kultaseni. Me
toimitamme asiasi kuntoon. Sillävälin me tarvitsemme alinomaa tohtoria
Umin vuoksi, jottet sinä jää ihan hänestä eristetyksi!"

Eräänä päivänä setä itse lähti tohtoria hakemaan ja valitsi huolellisesti sellaisen ajan, jolloin Nalinaksha ei ollut kotona. Palvelija ilmoitti herran lähteneen ulos. "Eipä haittaa", virkkoi setä, "emäntäsi on kotona. Sano hänelle, että minä olen täällä, vanha bramaani, joka haluaa tavata hänet."

Hänet vietiin Kshemankarin luo, jolle hän esittäytyi seuraavaan tapaan:

"Teistä kuulee Benaresissa paljon puhuttavan, maammoseni, ja senvuoksi olen tullut hankkimaan itselleni ansiota näkemällä teidät. Minulla ei ole mitään muuta syytä teitä häiritä. Pieni tyttärentyttäreni on kipeä, ja minä tulin hakemaan poikaanne, mutta hän ei ole kotosalla. Minusta tuntui välttämättömältä käydä osoittamassa teille kunnioitustani ennenkuin poistun."

"Nalin palaa kyllä pian", sanoi Kshemankari, "ettekö istuudu hetkeksi odottamaan? Tulee jo myöhä; enkö saa tarjota teille jotakin syötävää?"

"Olisin voinut sanoa ennakolta", virkkoi setä, "etten teidän luotanne lähde nälkäisenä. Ihmiset arvaavat minut nähdessään heti, että minä pidän hyvistä pöydän antimista, ja suosivat pientä heikkouttani."

Kshemankari ihastui kovin saadessaan setää kestitä. "Teidän pitää tulla huomenna päivälliselle luokseni", sanoi hän. "Tänään en tietänyt teitä odottaa, joten minulla ei ole paljoakaan teille tarjottavaa."

"Älkääpä unohtako ukkoa, kun niin pitkälle ehditään", sanoi setä. "Minä asun tässä aivan likellä. Jos haluatte, otan palvelijanne mukaani ja neuvon hänelle asuntoni."

Parin tämänlaatuisen luonakäynnin jälkeen sedästä tuli tervetullut vieras Nalinakshan taloon.

Eräänä päivänä Kshemankari kutsutti luoksensa poikansa ja sanoi hänelle: "Kuulehan, Nalin, ystävältämme Tshakrabarttilta et saa ottaa mitään maksua."

Setä nauroi. "Hän tottelee äitinsä käskyjä, vaikka ei ole vielä niitä kuullutkaan. Hän ei ole ottanut minulta mitään. Jalomieliset tuntevat köyhän miehen hänet nähdessään."

Isä ja tytär kypsyttelivät suunnitelmiansa vielä pari päivää. Sitten setä eräänä aamuna sanoi Kamilalle: "Tulkaahan, lapsukaiseni, meidän täytyy mennä kylpemään; tänään on dasasvamedh-juhla."

"Tule sinäkin, didi", sanoi Kamila Sailalle.

"Minä en voi lähteä, kultaseni", sanoi Saila, "Umi ei voi oikein hyvin."

Kuljettaessaan Kamilan kylpyportailta takaisin setä valitsi toisen tien kuin tultaessa.

Matkalla he saavuttivat vanhan silkkipukuisen rouvan, joka palasi kylpemästä kädessään ruukku Gangesin vettä. Setä astui Kamilan kanssa hänen eteensä ja sanoi: "Tässä on herra tohtorin äiti, lapseni, tervehtikää häntä." Kamila säikähti hänen sanojansa, mutta heittäytyi kohta Kshemankarin eteen ja kosketti kunnioittavasti hänen jalkojansa.

"Hyvät ihmiset, kuka onkaan tämä?" huudahti Kshemankari. "Siinäpä kaunotar! Todellinen pieni Lakshmi!" Hän siirsi Kamilan harson syrjään ja katseli tutkivasti hänen kumartuneita kasvojansa. "Mikä on nimesi, lapsukaiseni?" kysyi hän.

Ennenkuin Kamila ehti mitään sanoa, vastasi setä: "Hänen nimensä on Haridasi, ja hän on serkkuni tytär. Hänen vanhempansa eivät ole elossa, ja hän on minun hoivissani."

"Tulkaahan" sanoi Kshemankari, "tulkaa molemmat minun luokseni!"

Kshemankari vei heidät kotiinsa ja kutsui Nalinakshaa, joka kuitenkin sattui olemaan poissa. Setä sijoittui nojatuoliin, ja Kamila istui vaatimattomammalle istuimelle.

Keskustelun aloitti setä. "Minun on teille kertominen, että serkuntyttäreni on joutunut kovia kokemaan. Häiden jälkeisenä päivänä hänen miehensä kääntyi askeetiksi, lähti kulkemaan eikä ole sen koommin näyttäytynyt. Haridasi haluaisi viettää hurskasta elämää jossakin pyhässä paikassa; uskonto on nyt hänen ainoa lohdutuksensa. Mutta minä en asu täällä enkä voi luopua toimestani Ghazipurissa. Minä tarvitsen sitä voidakseni elättää perhettäni ja senvuoksi en voisi siirtyä hänen kanssaan tänne. Niinpä pyydänkin teiltä ystävyydenpalvelusta. Mieleni olisi keveämpi, jos hän voisi jäädä tänne ja olla tyttärenänne. Jos satutte häneen kyllästymään, voitte lähettää hänet luokseni Ghazipuriin; mutta minä vakuutan teille, että hänen oltuaan pari päivää luonanne näette, millainen aarre hän on, ettekä tahdo erota hänestä hetkeksikään."

"Ehdotus on hyvä", virkkoi Kshemankari, "on varsin somaa, kun saan luokseni hänenlaisensa tytön. Monesti olen ollut mielissäni, kun olen ottanut luokseni ventovieraita tyttöjä ja antanut heille ruokaa ja vaatteita, mutta minä en saa heitä jäämään luokseni. Nyt te olette luovuttanut minulle Haridasin, eikä teidän tarvitse olla huolissanne hänen tähtensä. Olette varmaan kuullut, miten ihmiset puhuvat pojastani Nalinakshasta; hän on erittäin kelpo poika, ja paitsi meitä ei täällä asu ketään."

"Kukapa ei olisi kuullut Nalinakshasta", virkkoi setä, "ja minä iloitsen sydämestäni tietäessäni hänen asuvan luonanne. Olen kuullut, että hänen vaimonsa hukkui pian häitten jälkeen ja että hän on siitä pitäen kääntynyt jonkinlaiseksi askeetiksi."

"Se oli taivaan tahto", sanoi Kshemankari, "mutta älkää puhuko siitä, olkaa hyvä. Pelkkä ajatuskin saa minut pelosta värisemään."

"Jos sallitte", sanoi setä, "niin minä jätän Haridasin luoksenne, mutta käyn silloin tällöin häntä katsomassa. Hänellä on vanhempi sisar, joka hänkin tulee luoksenne kunniatervehdykselle."

Sedän lähdettyä Kshemankari veti kohta Kamilan luoksensa ja sanoi: "Tulehan, lapsukaiseni, että saan sinut kunnolla nähdä! Sinähän olet vielä ihan lapsi! Sepä koko pökkelö, joka lähti tiehensä jättäen sinut! Eipä luulisi sellaisia ihmisiä maailmassa olevankaan! Minä rukoilen, että hänen sallittaisiin palata. Kohtalon tarkoituksena ei kumminkaan voi olla, että sinunlaisesi kaunotar joutuu kuihtumaan." Hän kosketti hyväillen Kamilan leukaa. "Sinulla ei ole täällä ketään ikäistäsi kumppania", jatkoi hän, "voinetko elää täällä yksin minun kanssani?"

"Voin kyllä, maammoseni", virkkoi Kamila, täydellisen alistumisen ilme suurissa kauniissa silmissään.

"Minä en oikein tiedä, mitä voit tehdä koko pitkän päivän."

"Minä teen työtä teidän hyväksenne."

"Sinä pikku heittiö! Sinäkin! Minun poikani — hän on eräänlainen askeetti — niin, jos hän milloinkaan sanoisi: 'Äiti, minä tahtoisin niin tai näin' tai: 'Tahtoisin syödä sitä tai tätä' tai: 'Siitä minä erikoisesti pidän', kuinka iloinen olisinkaan! Mutta hänpä ei milloinkaan sano mitään sellaista. Hän ansaitsee paljon rahaa, mutta ei pidätä ropoakaan itsellensä eikä ilmoita kenellekään, mitä lahjoittaa hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Kuulehan, lapsukaiseni, jos sinä aiot viettää kaikki vuorokauden tunnit minun talossani, niin minun täytyy sinua ennakolta varoittaa. Sinä varmaan ihan sairastut, kun kuulet minun ylistävän poikaani, mutta siihen sinun on mukauduttava."

Kamilan kasvot pysyivät yhä vakavina, mutta hänen sydäntänsä värahdytteli ilo.

"Enpä oikein tiedä, millaista työtä antaisin sinun suoritettavaksesi", jatkoi Kshemankari. "Osaatko ommella?"

"En oikein hyvin", vastasi Kamila.

"Ei haittaa, minä opetan sinua. Osaatko lukea?"

"Osaan."

"Se ilahduttaa minua", virkkoi Kshemankari. "Minä en näe enää ilman laseja, ja sinä voit lukea minulle."

"Minä olen oppinut keittämään ja suorittamaan talousaskareita", ehdotteli Kamila.

"Niin tosiaan", virkkoi Kshemankari, "ulkomuotosi pettäisi kovin, ellet osaisi keittää. Tähän saakka minä olen keittänyt Nalinille, ja kun olen sairaana, hän mieluummin keittää itse kuin suostuu syömään jonkin toisen keittämää. Tästä lähtien pidän sinun avullasi huolta siitä, ettei hän enää pääse keittämään, ja ellen minäkään satu siihen kykenemään, olen iloinen, jos voit valmistaa minulle yksinkertaista ruokaa. Tulehan, lapsukaiseni, minä näytän sinulle varastohuoneeni ja keittiöni." Hän lähti kuljettamaan Kamilaa pienen kotinsa näyttämön taakse.

Kamila piti tilaisuutta sopivana sydämensä toivomuksen ilmaisemiseen ja kuiskasi: "Sallittehan minun keittää tänään, maammoseni."

Kshemankari hymyili. "Varastohuone ja keittiö ovat emännän valtakunta. Minun on täytynyt tässä maailmassa luopua paljosta, mutta nämä asiat liittyvät kiinteästi jokapäiväiseen elämääni. Olkoon menneeksi, pidä sinä huolta keittämisestä tänään ja vielä pari päivää eteenpäinkin; ajan pitkään sinä epäilemättä otat koko työni suorittaaksesi. Sittenpä minulla on aikaa hartaudenharjoituksiin. Olen kerrassaan iloinen vapautuessani vähäksi aikaa tuosta alinomaisesta vastuunalaisuudesta. Emännän elämä on muutakin kuin pelkkiä ruusuja ja kukkasia!"

Kun Kamila oli täysin perehdytetty keittiöosaston salaisuuksiin, lähti Kshemankari rukouskammioonsa ja jätti tytön asiaksi käytännöllisesti osoittaa emännänkykyjänsä.

Kamila suoritti kaikki valmistelut perinpohjaisesti kuten ainakin. Hän sitoi sarinsa irrallisen kulman vyötäisilleen, kokosi hiuksensa ja ryhtyi työhön.

Nalinakshalla oli tapana kotiin tullessaan aina pistäytyä katsomassa äitiänsä, ennenkuin ryhtyi mitään muuta tekemään, sillä äidin terveydentila huolestutti häntä alinomaa. Kun hän tänä aamuna astui taloon, ilmoittivat hänelle korvat ja nenä, että keittäminen oli täydessä käynnissä. Otaksuen äitinsä olevan keittiössä hän meni sinne ja jäi ovelle seisomaan.

Askelten äänen säpsähdyttämänä Kamila kääntyi ja seisoi Nalinakshaa vastapäätä. Kauha putosi hänen kädestänsä, ja hän yritti turhaan peittää kasvojansa — unohti, että oli sitonut _sari_n kulman vyötäisillensä. Ennenkuin hän ehti saada sen irti ja vetää kasvoillensa, oli Nalinaksha, yhtä hämmästyneenä kuin hänkin, kääntynyt ja poistunut.

Kamilan käsi vapisi, kun hän jälleen tarttui kauhaan.

Oli vielä varhainen, kun Kshemankari oli päättänyt hartaudenharjoituksensa ja ilmaantui keittiöön, missä huomasi keitot keitetyiksi. Kamila oli pessyt ja puhdistanut huoneen perinpohjaisesti; lattialla ei näkynyt lastuja eikä vihannesten kuoria, ja kaikki oli niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin voi toivoa.

"Sinä, lapsukaiseni, olet oikea bramaanityttö, sen kyllä huomaa!" huudahti Kshemankari mielissään.

Nalinakshan istuutuessa aamiaista syömään hänen äitinsä asettui häntä vastapäätä, ja eräs pieni olento seisoi oven takana pelokkaasti kuulostellen. Hän ei rohjennut kurkistaa sisään, ja se ajatus, että keitos oli voinut epäonnistua, sai hänet ihan suunniltaan.

"No, Nalin, miltä ruoka tänään maistuu?" kysyi Kshemankari.

Nalinaksha ei ollut herkkusuu, ja hänen äitinsä ei niinmuodoin yleensä tiedustellut ruoan maittamista, mutta tällä kertaa äidin kysymys kuulosti tosiaankin jännittyneen uteliaalta. Hän ei tietänyt, että Nalinaksha oli jo nähnyt keittiössä olevan salaperäisen vieraan. Kun äidin voimat iän karttuessa yhä riutuivat, oli hän parhaansa mukaan koettanut kehoitella häntä palkkaamaan itselleen keittäjättären, mutta ei ollut mitenkään saanut häntä suostumaan. Senvuoksi hän oli ollut mielissään, kun näki keittiössä vieraat kasvot, ja vaikka ei ollutkaan erikoisesti tarkannut ruoan laatua, vastasi innostuneesti: "Se maistuu kerrassaan mainiolta, äiti!"

Kuultuaan tämän kiitoslauseen Kamila ei voinut enää jäädä kuuntelemaan, vaan pakeni toiseen huoneeseen käsivarret painettuina vasten aaltoilevaa povea.

Aamiaisen jälkeen Nalinaksha vetäytyi mietteisiinsä vaipuneena vähäksi aikaa rauhassa lukemaan, kuten hänen tapansa oli. Iltapäivällä Kshemankari ryhtyi käsittelemään Kamilaa, järjesti hänen hiuksensa ja siveli helakkaa punaväriä hiusmartoon. Sitten hän käänteli hänen päätänsä joka puolelle tutkiakseen vaikutelmaa.

Kamila oli niin ujo, ettei koko toimituksen kestäessä kohottanut katsettansa.

"Kunpa saisin hänenlaisensa miniän!" huokasi Kshemankari itsekseen.

Sinä iltana vanhalle rouvalle sattui jälleen kuumekohtaus, Nalinakshan suureksi mielipahaksi. "Kuulehan, äiti", sanoi hän, "sinun pitäisi lähteä kanssani muutamaksi päiväksi toiseen ilmanalaan. Benares ei sinulle kelpaa."

"Ei, poikani", vastasi Kshemankari, "minä en voisi lähteä Benaresista, vaikka siten eläisinkin hieman kauemmin; en tahdo päättää päiviäni vieraalla paikkakunnalla." (Kamilalle:) "Lähde nyt, lapsukaiseni. Mitä siellä ovella seisot. Mene nukkumaan. Et saa jäädä unta vaille. Sinun on pidettävä huolta koko taloudesta nämä muutamat päivät, jotka minä olen vuoteen omana, ja senvuoksi et saa jäädä myöhään valvomaan. Mene nyt sinäkin, Nalin, mene huoneeseesi."

Nalinakshan vetäydyttyä viereiseen huoneeseen Kamila istuutui vuoteen reunalle ja alkoi hieroa Kshemankarin jalkoja.

"Sinä olet varmaan ollut minun äitini jonkin edellisen olemassaolon aikana", sanoi vanha rouva, "sillä miten olisinkaan sinut muuten ansainnut? Tiedäthän, etten ole vielä koskaan voinut antaa kenenkään vieraan itseäni palvella, mutta sinun kosketuksesi näyttää antavan minulle uusia voimia. Merkillistä, että minusta tuntuu siltä, kuin olisin tuntenut sinut jo vuosikausia; en voi mitenkään pitää sinua vieraana. Mutta tee nyt mitä pyydän: mene heti levolle. Nalin on tässä viereisessä huoneessa — hän ei missään tapauksessa suostu jättämään äitiänsä kenenkään muun hoidettavaksi. Minä olen lukemattomat kerrat kiellellyt ja tehnyt mitä suinkin olen osannut, mutta minkäpä hänelle mahtaa! Hänen eteviin ominaisuuksiinsa kuuluu, että hän voi istua valveilla koko yön sietäen kaikenlaista epämukavuutta näyttämättä siitä koskaan kärsivän. Se johtuu siitä, että hän suhtautuu rauhallisesti kaikkiin asioihin. Minun laitani on aivan toisin. Nyt varmaan naurat minulle, kultaseni. Ajattelet, että olen alkanut jutella Nalinista enkä voi lopettaa. Hän näet on ainoa poikani, eikä monella äidillä ole hänenlaistansa. Tiedätkö, toisinaan minä kuvittelen, että hän on isäni ja että saan hänen vanhaksi ehdittyään tehdä hänelle kaiken sen, mitä hän on tehnyt minulle! Jopa puhun hänestä jälleen; nyt riittää, riittää tällä kertaa! Lähde nyt makuulle, lapsukaiseni. Tosiaankin, sinun pitää lähteä. Minä en pääse uneen, jos tänne jäät. Vanhat ihmiset eivät voi olla jaarittelematta, jos joku on heidän luonansa."