Haaksirikko

Seuraavana päivänä Kamila otti koko talouden hoidon huoleksensa. Nalinaksha oli erottanut idänpuolisesta kuistikosta pienen osan oleskeluhuoneeksensa ja tapasi istua siellä iltapäivisin lukemassa. Astuessaan sinne aamulla hän huomasi, että se oli lakaistu ja moitteettomassa kunnossa: messinkinen suitsutusastia hohteli kuin kulta; hyllyssä olevista kirjoista oli pyyhitty pöly ja ne oli sievästi järjestetty. Avoimesta ovesta tulvivat aamuauringon säteet valaisivat puhdasta huonetta, ja Nalinaksha, joka juuri palasi aamukylvystänsä, hämmästyi ja ilostui nähdessään kaikki erinomaisessa järjestyksessä. Kamila saapui varhain Kshemankarin vuoteen ääreen tuoden ruukun Gangesin vettä. Hänen raikkaat kasvonsa nähdessään vanha rouva huudahti: "Mitä kultaseni, oletko käynyt ghâtilla yksinäsi? Minä olen tässä valvoessani koko ajan mietiskellyt, kuka voisi lähteä kanssasi sinne niin kauan kuin minä olen vuoteen omana? Sinä olet nuori, ja kun menet ihan yksin — —"

"Ei, maammoseni", sanoi Kamila, "eräs sedän palvelijoista on välttämättä tahtonut tulla minua tapaamaan. Hän saapui eilen illalla. Minä otin hänet mukaani virralle."

"Vai niin", virkkoi Kshemankari, "tätisi on varmaan ollut huolissaan sinusta ja lähettänyt hänet senvuoksi. Se käy päinsä, hän voi jäädä tänne ja auttaa sinua töissäsi. Missä hän on? Kutsuhan hänet tänne hetkiseksi."

Kamila nouti Umeshin, joka kumarsi syvään tullessaan Kshemankarin eteen.

"Mikä onkaan nimesi?" kysyi vanha rouva. Umeshin kasvot vetäytyivät leveään ujostelevaan irvistykseen, kun hän mainitsi nimensä.

"Kuka on sinulle lahjoittanut tuon kauniin lanneliinan?" kysyi
Kshemankari nauraen.

"Maammoseni on sen minulle antanut", vastasi Umesh viitaten Kamilaan.

Kshemankari loi silmäyksen Kamilaan ja huomautti hymyillen: "Minä uskon, että Umesh on saanut sen lahjaksi anopiltansa!"

Niin Umesh löysi armon Kshemankarin edessä ja tuli taloon kuuluvaksi.

Hänen avullansa Kamila suoriutui pian päivän työstä. Kamila lakaisi itse Nalinakshan makuuhuoneen, asetti vuodevaatteet auringonpaisteeseen ja järjesti huoneen kuntoon. Nalinakshan käytetyt vaatteet olivat nurkassa; Kamila pesi ne, kuivasi, silitti ja ripusti selkäpuitten varaan. Sellaisetkin esineet, joissa ei näkynyt tomun hiventä, otettiin käsille (mikäli ne vaativat huomiota) ja asetettiin kunnioittavasti takaisin paikoillensa. Seinällä, vuoteen jalkopäässä, oli kaappi. Kamila avasi sen ja löysi sieltä vain pari Nalinakshan puusandaalia alimmalta hyllyltä. Ne hän sieppasi käteensä ja painoi poskeansa vasten; hän hyväili niitä kuin pientä lasta ja pyyhki niistä pölyn sarinsa helmalla.

Iltapäivällä Kamila istui Kshemankarin vuoteen ääressä hieroen vanhan rouvan jalkoja, kun Hemnalini, kukkakimppu kädessään, astui huoneeseen ja heittäytyi Kshemankarin eteen.

"Tulkaa, Hem", sanoi vanha rouva nousten istumaan, "tulkaa ja istukaa.
Kuinka Annada Babu voi?"

"Eilen hän ei voinut oikein hyvin; senvuoksi hän ei tullut. Tänään hän voi paremmin."

Kshemankari esitteli nyt Kamilan. "Minun äitini kuoli, kun olin vielä lapsi", sanoi hän. "Sittemmin hän on jälleen herännyt eloon, ja minä tapasin hänet eilen sattumalta kadulla. Äitini nimi oli Haribhagini, ja nyt hän nimittää itseänsä Haridasiksi. Oletteko milloinkaan nähnyt sellaista pikku kaunotarta, Hem? Sanokaahan!"

Kamila loi häpeissään katseensa alas, ja kesti hetken aikaa, ennenkuin hän vapautui hämilläänolostansa Hemnalinin seurassa.

Hemnalini kysyi Kshemankarilta, kuinka hän voi.

"Kun ihminen tulee minun iälleni", vastasi hän, "ei enää siedä kysyä hänen vointiansa. Minä saan olla ihan tyytyväinen, kunhan ollenkaan elän, mutta aikaa ei käy sittenkään iäti pettäminen. Olen kumminkin iloinen, että tulitte asian maininneeksi. Minä olen jo monesti aikonut jutella kanssanne, mutta ei ole sattunut sopivaa tilaisuutta. Kun eilen illalla jälleen jouduin kuumekohtauksen valtaan, päätin olla siirtämättä asiaa enää tuonnemmaksi. Tiedättekö, lapsukaiseni, kun minä olin nuori tyttö, olin häpeästä maahan vaipua, jos joku puhui minulle naimisiinmenosta; mutta nykyaikana kasvatetaan tyttöjä toisin. Te olette sivistynyt nuori neito ettekä enää mikään lapsi, ja teille sopii puhua vapaasti näistä asioista. Niinpä tahdonkin nyt keskustella siitä kanssanne, ja te ette saa ollenkaan ujostella. Sanokaahan minulle, lapsukaiseni, onko isänne maininnut teille sen ehdotuksen, jonka tuonoin hänelle tein?"

"On, hän on siitä maininnut", vastasi Hemnalini, katse alas luotuna.

"Nähtävästi te ette kumminkaan ollut suostuvainen, rakkaani", jatkoi Kshemankari, "sillä muutenhan Annada Babu olisi tullut heti sen minulle ilmoittamaan. Te ajattelitte, että Nalin on jonkinlainen askeetti, joka viettää päivänsä ja yönsä uskonnollisissa harjoituksissa, ja niin ollen teistä tuntui siltä, että teidän on mahdoton suostua hänen vaimoksensa. Minun täytyy käsitellä tätä seikkaa teidän kuullen, vaikka hän onkin poikani. Jos päättelee hänen ulkonaisen olemuksensa nojalla, voisi ajatella, ettei hän kelpaa rakastamaan, mutta silloin arvostelee häntä aivan väärin. Minä tunnen hänet koko hänen elämänsä ajalta ja voin teille vakuuttaa, että hän kykenee kiintymään toiseen ihmiseen niin voimakkaasti, että tämä tunne säikähdyttää häntä itseänsä. Senvuoksi hän valvoo tarkoin tunteitansa. Se, joka tunkeutuu tuon askeettisuuden kuoren läpi ja löytää tien hänen sydämeensä, huomaa sen lämpöiseksi sydämeksi, sen voin teille vakuuttaa. Rakas Hem, te ette ole enää mikään lapsi; te olette sivistynyt nuori neito ja olette tullut kysymään neuvoa Nalinilta. Minä kuolisin täysin tyytyväisenä ja rauhallisena, jos saisin nähdä teidät hänen vaimonansa. Tahtoisin saada hänet menemään naimisiin, koska tiedän, ettei hän missään tapauksessa tee sitä minun kuoltuani. Se on kauheata ajatella! Hän joutuu ihan avuttomana ajelehtimaan. Minä tiedän, että te kunnioitatte Nalinia; sanokaa, lapsukaiseni, mitä teillä on häntä vastaan."?

"Minulla ei ole mitään häntä vastaan, maammoseni, jos te arvelette minun sopivan hänen puolisoksensa", vastasi Hemnalini, katse luotuna lattiaan.

Tuon kuultuansa Kshemankari veti Hemnalinin puoleensa ja painoi suudelman hänen otsallensa. Asiasta ei keskusteltu sen enempää.

"Haridasi, ota nämä kukat ja — —" Vanha rouva katseli ympärillensä ja huomasi, ettei "Haridasi" enää ollutkaan huoneessa; hän oli hiljaa pujahtanut pois toisten jutellessa.

Vastakerrotun keskustelun jälkeen Hemnalini vetäytyi kuoreensa, ja Kshemankari puolestaan osoitti uupumuksen merkkejä. Senvuoksi Hemnalini keskeytti käyntinsä lyhyeen, nousi ja sanoi: "Minun täytyy tänään lähteä varhain, maammoseni; isä ei voi hyvin."

"Näkemiin, lapsukaiseni, näkemiin", virkkoi Kshemankari laskien kätensä tytön päälaelle.

Hemnalinin lähdettyä Kshemankari kutsutti luoksensa Nalinakshan ja tervehti häntä huudahtamalla: "Kuulehan, Nalin, minä en voi enää odottaa!"

"Mitä?" kysyi Nalinaksha.

"Minä puhuin vast'ikään asiasta Hemin kanssa", sanoi äiti, "ja hän suostui, joten en enää ollenkaan kuuntele vastaväitteitäsi. Sinä näet, miten minun on laita. Minä en saa rauhaa, ennenkuin olette lopullisesti kihloissa. Minä olen valvonut puolen yötä sitä ajatellen."

"Olkoon menneeksi, äiti", sanoi Nalinaksha, "älä enää ole siitä huolissasi, vaan nuku aivan rauhallisesti. Minä teen, mitä tahdot."

Nalinakshan mentyä Kshemankari heti kutsui "Haridasin", ja Kamila ilmaantui jostakin sivuhuoneesta. Sillävälin oli hämärtynyt, ja huone oli melkein pimeä. "Aseta nämä kukat veteen, lapsukaiseni", sanoi Kshemankari, "ja järjestele ne huoneisiin." Hän otti kimpusta ruusun ja ojensi kaikki muut Kamilalle.

Kamila asetti joitakin kukkia maljakkoon, jonka vei Nalinakshan työpöydälle. Toiset hän sijoitti ruukkuun, jonka asetti hänen makuuhuoneensa pöydälle. Sitten hän avasi seinäkaapin, laski jäljellä olevat kukat hänen sandaaleillensa heittäytyen niiden eteen. Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli, että siinä oli kaikki, mitä hänellä oli maailmassa, ja että pian olisi mahdotonta osoittaa kunnioitusta hänen jaloillensakaan.

Äkkiä säpsähdytti Kamilaa ovea lähenevien askelten kaiku. Hän sulki kiireesti kaapinoven ja kääntyi katsomaan taaksensa. Tulija oli Nalinaksha! Pakeneminen ei käynyt päinsä, ja Kamila olisi säikähdyksissään tahtonut häipyä tummenevan yön varjoksi. Havaitessaan Kamilan Nalinaksha poistui heti huoneesta.

Kamila käytti heti tilaisuutta paetakseen, ja Nalinaksha palasi. Uteliaana tietämään, mitä tyttö oli siellä tehnyt ja miksi hän oli niin nopeasti sulkenut kaapinoven, Nalinaksha avasi sen ja näki sandaalinsa tuoreitten kukkien peitossa. Hän sulki jälleen oven ja astui ikkunan luo. Hänen siinä seistessään ja kauas katsellessaan tuli nopeasti pimeä; mailleen menevän auringon viimeisetkin säteet sammuivat.

KUUDESKUUDETTA LUKU

Suostuttuaan nyt menemään naimisiin Nalinakshan kanssa Hemnalini koki vakuuttaa itsellensä olevansa erittäin onnellinen. Hän toisteli toistelemistaan: "Vanha kihlaukseni ei minua enää sido; taivaanrannalle keräytyneet ukkospilvet ovat häipyneet pois. Minä olen nyt täysin vapaa, ja alinomainen menneiden sureksiminen on lopussa." Tuota lakkaamatta toistellessaan hän alkoi tuntea täydellisen kieltäymyksen iloa. Kun kuolinrovio on lakannut suitsuamasta, niin maailman suunnattomasti monimutkaiset asiat menettävät hetkeksi painavuutensa, ja sureva tuntee helpotusta — suunnilleen samoinkuin lapsi, kun koulutunnin loputtua ovi avautuu. Niin oli Hemnalininkin laita. Hän nautti siitä rauhasta, joka seuraa, kun inhimillisen elämän luku ehtii lopulliseen päätökseensä.

Tullessaan sinä iltana kotiin hän mietti mielessään: "Kunhan äiti olisi elossa, niin hän varmaan iloitsisi tästä uutisesta! En tiedä, kuinka saan asian isälle kerrotuksi."

Annada Babu meni sinä iltana varhain levolle, koska tunsi itsensä uupuneeksi, ja Hemnalini vetäytyi huoneeseensa, otti esille päiväkirjansa ja valvoi myöhään yöhön merkiten muistiin vaikutelmiansa. "Minä olin katkonut kaikki inhimilliset siteet ja olin kuollut maailmalta", kirjoitti hän, "en olisi voinut koskaan uskoa, että Jumala minut vapahtaisi ja soisi minulle uuden elämän. Nyt minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja valmistaudun astelemaan uusia velvollisuuden polkuja. Onnetar on suonut minulle lahjan, jota en suinkaan ole ansainnut. Antakoon Taivas minulle voimaa säilyttää se koko elinikäni. Minä olen varma siitä, että hän, jonka elämään minun arvoton elämäni tulee liitettäväksi, on tekevä olemassaoloni täyteläiseksi ja rikkaaksi. Rukoilen vain sitä, että minun sallittaisiin luoda yhtä suuressa määrässä täyteläisyyttä ja rikkautta hänen elämäänsä."

Hän sulki kirjan ja lähti puutarhaan, missä kauan aikaa käyskeli hiekkaisia polkuja talviyön tähtivälkkeisessä pehmeässä pimeässä rajattoman avaruuden kuiskaillessa rauhan viestejä hänen levottomalle sielullensa.

Seuraavan päivän iltapuolella Annada Babu ja Hemnalini parhaillaan valmistautuivat lähtemään Nalinakshan taloon, kun samassa pysähtyivät vaunut oven eteen ja eräs Nalinakshan palvelijoista, ajoistuimelta laskeutuen, ilmoitti emäntänsä saapuneen. Annada Babu kiiruhti auttamaan Kshemankaria hänen astuessaan vaunuista ja tervehti häntä sanoen: "Meillä on erinomainen onni."

"Minä tulin antamaan siunaukseni tyttärellenne", sanoi vanha rouva astuessaan sisään. Annada Babu opasti hänet oleskeluhuoneeseen ja pyysi häntä istuutumaan sohvaan hetkiseksi odottamaan, kunnes hän kutsuisi Hemnalinin. Hemnalini oli parhaillaan viimeistelemässä pukeutumistansa, mutta kun kuuli Kshemankarin saapuneen, kiiruhti heti häntä tervehtimään.

"Olkoon elämäsi pitkä ja onnellinen!" sanoi Kshemankari. "Ojennahan kätesi, lapsukaiseni." Hän asetti kultaisen rengasparin Hemnalinin ranteisiin; isot renkaat riippuivat irrallaan tytön laihoilla käsivarsilla.

Hemnalini heittäytyi jälleen kunnioittavasti Kshemankarin eteen, joka otti hänen kasvonsa kämmentensä väliin ja suuteli hänen otsaansa. Tämä siunaus ja sen antamisessa ilmenevä hellyys täytti Hemnalinin onnenmaljan reunoja myöten. "Ja nyt", kääntyi Kshemankari puhuttelemaan Annada Babua, "pitää teidän molempain tulla huomenna aamiaiselle luokseni."

Seuraavana päivänä isä ja tytär joivat teetä puutarhassa, kuten olivat tottuneet Benaresissa tekemään. Hemnalinin kihlauksen aiheuttama ilo oli luonut Annada Babun riutuneisiin piirteisiin muinaista raikkautta, ja kun hän silloin tällöin katsahti tyttärensä kirkkaan rauhallisiin kasvoihin, niin hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänen vaimo-vainajansa autuas henki laskeutunut hänen tyttärensä vaiheille hilliten ilon yltäkylläisyyttä heittämällä sen yli hienon kyynelharson.

Annada Babua vaivasi se ajatus, että oli jo aika varustautua lähtemään Kshemankarin taloon ja että viivyttely merkitsi myöhästymistä. Hemnalini vakuutteli yhä, että aikaa oli runsaasti — kello oli toisiaankin vasta kahdeksan — mutta Annada pysyi lujana vakaumuksessaan, että valmistuksiin kului aikaa ja että oli parempi saapua liian varhain kuin liian myöhään.

Sillävälin saapuivat ajopelit, matkatavaroita katolla, talon eteen siihen pysähtyen. "Sehän on Dzhogen!" huudahti Hemnalini kiiruhtaen puutarhan portille. Vaunuista astui tosiaankin Dzhogendra, joka näytti erittäin hilpeältä ja tervehti sisartansa mitä sydämellisimmin.

"Oletko tuonut jonkun mukanasi?" kysyi Hemnalini.

"Olenpa niinkin", nauroi Dzhogendra, "minä olen tuonut taatolle joululahjan."

Vaunuista sukelsi nyt näkyviin Ramesh. Hänet nähtyänsä Hemnalini kääntyi ja pakeni minkä ennätti.

"Älä mene, Hem; minulla on jotakin sinulle kerrottavaa!" huusi Dzhogendra hänen jälkeensä. Hemnalini ei siitä huolinut, vaan riensi pois, ikäänkuin olisi paennut jotakin kammottavaa ilmestystä.

Ramesh jäi hetkiseksi hämmästyneenä seisomaan, epäröiden, oliko lähdettävä hänen jälkeensä vai käännyttävä takaisin.

"Tulehan, Ramesh", huudahti Dzhogendra, "isä istuu täällä ulkosalla." Hän tarttui Rameshin käsivarteen ja kuljetti hänet Annada Babun luo. Viimeksimainittu oli nähnyt Rameshin saapuvan ja voi tuskin uskoa silmiänsä; hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin hieroa otsaansa ja mutista:

"Siinä tulee uusi este asialle!"

Ramesh Babu kumarsi syvään.

Annada viittasi häntä istumaan ja kääntyi Dzhogendran puoleen: "No, Dzhogen, sinäpä tulet oikeaan aikaan. Olin jo aikeissa sinulle sähköttää."

"Miksi?" kysyi Dzhogendra.

"Hemnalini ja Nalinaksha menevät naimisiin; asia on järjestetty.
Nalinakshan äiti kävi eilen täällä antamassa Hemnalinille siunauksensa."

Dzhogendra: "Ethän tarkoittane, että kysymyksessä on lopullinen kihlaus? Olisihan pitänyt kysyä minunkin mieltäni!"

Annada Babu: "Mahdotonta on arvata, mitä sinä kulloinkin sanot, Dzhogendra. Tiedäthän itse, kuinka kiihkeästi yritit toteuttaa juuri tätä liittoa, ennenkuin minä tiesin mitään Nalinakshasta."

Dzhogendra: "Sen myönnän, mutta jättäkäämme se juttu; ei ole vielä liian myöhäistä. Minulla on koko joukko sinulle kerrottavaa. Sinun tulee ensin kuunnella minua; sitten voit menetellä niinkuin hyväksi näet."

Annada Babu: "Minä kuuntelen sinua jonakin päivänä, kun on kyllin aikaa. Nyt en jouda."

Dzhogendra: "Mihin aiot lähteä?"

Annada Babu: "Nalinakshan äiti on kutsunut Hemin ja minut aamiaiselle luoksensa. Teidän molempien on parasta syödä aamiaista täällä, minä — —"

Dzhogendra: "Ei, ei, älä ole huolissasi meidän tähtemme. Ramesh ja minä voimme mennä aamiaiselle johonkin läheiseen hotelliin. Te kai palaatte iltapuolella; me tulemme sitten jälleen."

Annada Babu ei voinut katsoa Rameshin silmiin, puhumattakaan siitä, että olisi mitenkään häntä tervehtinyt.

Ramesh puolestaan ei virkkanut mitään, istui vain ääneti, kunnes oli aika lähteä. Silloin hän kumarsi ja poistui.

SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU

Edellisenä päivänä Kshemankari oli sanonut Kamilalle: "Minä olen kutsunut Hemnalinin ja hänen isänsä huomiseksi aamiaiselle. Mitä heille tarjoamme, kultaseni? Meidän pitäisi ruokkia Annada Babu niin hyvin, ettei hän pelkää tyttärensä joutuvan täällä nälkää näkemään; eikö niin, lapsukaiseni? Mutta sinähän olet niin mainio keittäjätär, että varmaan tuotat minulle kunniaa. En ole koskaan ennen kuullut poikani sanovan mitään ruoasta, mutta eilen hän kiitteli kiittelemistään sinun keittotaitoasi! Sinä et näytä tänään oikein iloiselta, lapsukaiseni; etkö voi hyvin?"

"Kiitos, äiti", vastasi Kamila väkinäisesti hymyillen, "minä voin aivan hyvin."

Kshemankari pudisti päätänsä. "Minä pelkään, että sinua kiusaa jokin asia. Se on varsin luonnollista, eikä sinun tarvitse pelätä, vaikka sen minulle ilmaiset. Älä kohtele minua niinkuin vierasta, lapsukaiseni, minä pidän sinua omana tyttärenäni. Sinun pitää tosiaankin minulle sanoa, jos täällä sattuu jotakin sellaista, mikä ei sinua miellytä tai jos haluat nähdä omaisiasi."

"Minä en tahdo mitään muuta kuin saada tehdä työtä teidän hyväksenne, maammoseni!" huudahti Kamila kiihkeästi.

Välittämättä tästä keskeytyksestä Kshemankari jatkoi: "Ehkäpä on parasta, että lähdet setäsi luo ja palaat tänne, milloin haluat."

"Maammoseni", huudahti Kamila ihan säikähtyneenä, "niin kauan kuin saan olla teidän luonanne, en tahdo kenenkään muun luo koko maailmassa. Jos teen jotakin huonosti, niin rangaiskaa minua, miten hyväksi näette, mutta älkää lähettäkö minua pois päiväksikään!"

Kshemankari taputteli tytön poskea ja vastasi: "Kun noin sanot, tulen jälleen ajatelleeksi, että olet ollut äitini jossakin edellisessä elämässä. Kuinkapa olisimmekaan muuten voineet mieltyä toisiimme ensi näkemällä? Mene nyt aikaisin makuulle. Sinulla ei ole koko päivänä ollut yhtään levon hetkeä."

Kamila meni makuuhuoneeseensa, lukitsi oven, sammutti kynttilän ja istuutui lattialle mietiskelläkseen asioita siinä pimeässä. Pitkien mietteiden jälkeen hänen ajatuksensa muotoutuivat seuraavanlaisiksi: "Minä en voi jäädä hänen valvojaksensa, kun taivas on riistänyt minulta kaiken oikeuden. Minun täytyy valmistua kerrassaan hänestä luopumaan. Jäljellä ei ole muuta kuin silloin tällöin pieniä tilaisuuksia saada häntä palvella, ja ne minä tahdon säilyttää itselläni, mikäli suinkin mahdollista. Suokoon Jumala minulle voimaa täyttää aina velvollisuuteni hymyilevin kasvoin, milloinkaan pyrkimättäkään saavuttamaan enempää! Tämänkin suorittaminen käy minulle varmaan vaikeaksi. Ellen voi tehdä iloisesti, mitä tehtävänä on, jos suorittelen töitäni alakuloisin ilmein, niin minun on luovuttava kaikesta."

Siten tarkasteltuansa olotilaansa hän mukautti itsensä seuraavaan päätökseen: "Huomisesta lähtien minä en enää sure, en näytä onnettomalta, en huokaile saavuttamattomia. Minä olen onnellinen saadessani palvella koko elämäni ajan. Minä en pyydä koskaan mitään enempää."

Hän meni makuulle, käännähteli hetkisen kyljeltä toiselle ja vaipui uneen. Pari kolme kertaa yöllä herätessään hän toisteli sanojansa kuin jotakin pyhää rukoustekstiä: "Minä en pyydä koskaan mitään enempää." Aamulla noustessaan hän liitti kätensä yhteen ja keskitti koko tahdonvoimansa tähän päätökseen: "Minä tahdon palvella sinua kuolemaan asti enkä pyydä koskaan mitään muuta."

Kiireesti peseydyttyään ja pukeuduttuaan hän lähti Nalinakshan työhuoneeseen. Hän puhdisti pölyn joka nurkasta pukunsa liepeellä, asetti kaikki matot paikoillensa ja kiiruhti Ganges-virralle kylpemään.

Nalinakshan uudistetuista pyynnöistä Kshemankari oli lakannut kylpemästä ennen auringonnousua; senvuoksi saatteli Umesh Kamilaa virralle koleina aamuhetkinä.

Palattuansa Kamila esitti hymyilevin kasvoin Kshemankarille aamutervehdyksensä.

Vanha rouva oli parhaillaan aikeissa lähteä virralle. "Miksi lähditkään niin varhain?" kysyi hän Kamilalta. "Olisit odottanut minua, niin olisimme menneet yhdessä."

"Minä en voinut tänään odottaa, maammoseni", vastasi Kamila, "on kovin paljon tekemistä. Minun täytyy käsitellä eilen saapuneet vihannekset ja lähettää Umesh varhain torille hakemaan sieltä, mitä vielä tarvitaan."

"Sinä olet ajatellut kaikkea, kultaseni. Vieraittemme tullessa aamiainen varmaan on valmiina."

Samassa saapui Nalinaksha. Kamila peitti kosteat hiuksensa ja lähti sisään.

"Joko taas kylpemään, äiti?" kysyi Nalinaksha. "Olisi parempi odottaa, kunnes hieman voimistut."

"Unohda kerrankin, että olet lääkäri, Nalin", vastasi Kshemankari. "Kuolemattomuuden saavuttamiseksi on olemassa yksi ainoa lääke: joka-aamuinen Gangesissa kylpeminen. Sinä lähdet ulos, lähdethän? Koeta palata tänään niin aikaisin kuin mahdollista."

"Miksi, äiti?"

Kshemankari: "Minä unohdin eilen sanoa sinulle, että Annada Babu tulee tänään antamaan sinulle siunauksensa."

Nalinaksha: "Antamaan siunauksensa? Miksi hän on käynyt yht'äkkiä niin armolliseksi? Mehän kohtaamme toisemme joka päivä."

Kshemankari: "Minä kävin eilen heidän luonansa, lahjoitin Hemnalinille pari rannerengasta ja annoin hänelle siunaukseni; nyt on Annada Babun vuoro. Älä siis viivy kauan. He tulevat ennen aamiaista."

Vanha rouva lähti kylpemään. Nalinaksha asteli hitaasti pois, pää painuksissa, mietteissään.

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Paetessaan Rameshin näkyvistä Hemnalini juoksi huoneeseensa ja istuutui rauhoittumaan. Ensi kiihtymyksen lauettua tunkihe mieleen häpeäntunne. "Miksi en voinut kohdata Ramesh Babua malttiani menettämättä?" mietti hän. "Miksi minun pitikään käyttäytyä niin surkeasti, kun hän yht'äkkiä seisoi edessäni? Enhän voi enää ollenkaan luottaa siihen, että kykenen tunteitani hillitsemään. Minun täytyy varoa toiste osoittamasta sellaista ryhdittömyyttä." Hän kokosi voimansa, nousi, avasi oven ja päätti lähteä jälleen tapaamaan Ramesh Babua miettien mielessään: "Tällä kertaa en pakene; hillitsen tunteeni."

Samassa hänen mieleensä johtui jotakin. Hän palasi huoneeseensa, otti lippaasta sen rannerengasparin, jonka Kshemankari oli hänelle lahjoittanut; siten varustettuna hän astui pää pystyssä puutarhaan, valmiina ottamaan vastaan, mitä tuleman piti.

Ensimmäinen henkilö, jonka hän kohtasi, oli hänen isänsä. "Minne olet menossa, Hem?" kysyi Annada Babu.

"Eikö Ramesh olekaan täällä? Missä on Dzhogen?" kysyi Hemnalini.

"He lähtivät yhdessä pois." Hemnalini tunsi mielensä keventyvän, kun ei tarvinnut asettaa itsensähillitsemiskykyä kokeen alaiseksi.

"Niin, ja nyt — —", jatkoi Annada Babu.

"Minä lähden kanssasi, taatto", sanoi Hemnalini. "Kylpemiseen ei kulu pitkää aikaa. Sinä voit jo tilata vaunut."

Hemnalinissa tapahtunut äkillinen muutos, hänen luonnoton intonsa päästä mahdollisimman pian Kshemankarin luo ei jäänyt Annada Babulta huomaamatta ja lisäsi hänen levottomuuttansa. Hemnalini peseytyi ja pukeutui kiireesti ja tuli sitten kysymään, olivatko vaunut jo saapuneet.

"Ei vielä", vastasi hänen isänsä. Hemnalini lähti kävelemään puutarhaan
Annada Babun istuessa kuistikolla päätänsä hieroskellen.

Oli vasta puoli yksitoista, kun he saapuivat Nalinakshan taloon, eikä tohtori ollut vielä palannut sairaskäynneiltänsä. Niin ollen jäi Kshemankarin asiaksi keskustella vieraiden kanssa. Hän alkoi jutella Annada Babun kanssa laveasti hänen terveyttänsä ja sukuansa koskevista seikoista luoden samalla syrjäsilmäyksen Hemnaliniin. Hän ihmetteli, ettei tyttö näyttänyt iloisemmalta. Tulossaolevan onnellisen tapahtuman olisi pitänyt kohottaa hänen kasvoillensa aamuruskoa muistuttava ruusuinen hohtelu. Sensijaan ne näkyivät olevan huolen pilvien peitossa.

Kshemankari oli luonnostaan herkkätunteinen, ja Hemnalinin iloton ilme masensi hänen mieltänsä. "Useimmat tytöt", ajatteli hän, "pitäisivät itseänsä erittäin onnellisina saadessaan Nalinin, mutta ylenmääräinen sivistys on nähtävästi pannut tämän pään niin pyörälle, että hän luulee itseänsä liian hyväksi; muulla tavoin en voi selittää hänen painostunutta ja hajamielistä ilmettänsä. Oma syyni: minä olen vanha eukko ja kärsimätön; en jaksanut odottaa toiveitteni toteutumista. Minä järjestin asiat niin, että Nalin sai morsiamekseen tytön, joka ei enää ole mikään lapsi, enkä yrittänytkään ottaa selkoa hänen todellisesta luonteestansa. Ikävää, etten ehtinyt häneen paremmin tutustua; mutta minunhan on jo aika jättää hyvästi kaikki maalliset asiat." Nämä ajatukset häiritsivät Kshemankaria hänen jutellessaan Annada Babun kanssa, joten hänestä tuntui yhä hankalammalta pitää keskustelua käynnissä. Vihdoin hän ilmaisi salaiset ajatuksensa. "Oikeastaan", sanoi hän, "ei ole mitään syytä kiirehtiä häiden viettämistä. He ovat kumpikin kyllin iäkkäät tietääkseen mitä tahtovat; ei maksa vaivaa heitä ahdistella. Minä en tiedä, mitä Hemnalini ajattelee, mutta Nalinista voin sanoa, ettei hän ole siihen ajatukseen vielä oikein tottunut." Hänen sanansa olivat tarkoitetut etupäässä Hemnalinille; tyttö tuntui olevan kahdella päällä, ja Kshemankari ei halunnut vieraittensa saavan sellaista käsitystä, että hänen poikansa oli ylen iloinen ajatellessaan tulevaa avioliittoansa.

Hemnalini oli aloittanut päivänsä väkinäisen iloisuuden tilassa, ja tulos oli aivan toisenlainen kuin hän oli ajatellut. Lyhytaikainen hilpeys vaihtui täydelliseksi uupumukseksi. Kshemankarin taloon astuessaan hän oli tuntenut äkillistä pelonkauhua, ja se uusi elämänpolku, jota hänen oli lähdettävä kulkemaan, näkyi hänen mielessänsä kivisenä, jyrkkänä ja loppumattomana. Vanhusten lausuessa toisilleen kohteliaisuuksia Hemnalini joutui epäilysten valtaan, ja tuloksena oli, että hänessä taisteli kaksi vastakkaista tunnetta, kun Kshemankari näytti kylmenevän koko naimissuunnitelmalle. Toisaalta vapauttaisi pikainen naimisiinmeno hänet levottomuuden ja epäröimisen tilasta, ja siksi hän toivoi kihlausasian tulevan nyt lopullisesti ratkaistuksi; mutta toisaalta se vihjaus, että koko suunnitelmasta sopi vielä luopua, synnytti hetkellistä helpotuksen tunnetta.

Merkitsevän lausuntonsa jälkeen Kshemankari oli luonut Hemnaliniin pikaisen silmäyksen ja huomannut sanojensa vaikutuksen. Hänestä näytti siltä, että tytön ilme oli käynyt levollisemmaksi, ja samassa hänen sydämensä paatui Hemnalinille. "Minä olin myydä Nalinini kovin huokeasta"? ajatteli hän iloiten siitä, että poikansa viipyi niin kauan.

"Tämä on ihan Nalinakshan tapaista!" jatkoi hän, yhä Hemnalinille puhuen. "Hän tietää varsin hyvin, että te tulette tänään, mutta siitä huolimatta hänestä ei näy vielä jälkeäkään. Hän olisi varsin hyvin voinut vähentää töitänsä tänään. Jos minä voin hiemankaan huonosti, niin hän jättää sairaskäyntinsä ja jää kotiin, miten paljon siten menettäneekin!"

Sitten Kshemankari pyysi anteeksi, että täytyi lähteä katsomaan, millä asteella aterian valmistus oli. Hänen tarkoituksensa oli jättää Hemnalini Kamilan huostaan saadakseen itse jutella kahden kesken vanhan herran kanssa.

Ruoka kiehua porisi hiljaisella tulella valmiiksi keitettynä, ja Kamila istui keittiön nurkassa niin syviin mietteisiin vaipuneena, että Kshemankarin äkkiä sisään astuessa säpsähti ja hypähti seisaalleen, hämillään ja hymyillen.

"Sinäpä näytät olevan uutterissa keittopuuhissa, lapsukaiseni", virkkoi vanha rouva.

"Kaikki on valmiina, maammoseni", vastasi Kamila.

"Miksi istutkaan täällä niin hiljaa, rakas lapsi? Annada Babu on vanha mies; sinun ei tarvitse häntä ujostella. Hem on täällä, ja minä ajattelin, että voisit viedä hänet vähäksi aikaa huoneeseesi juttelemaan. Minä en halua häntä ikävystyttää pakottamalla häntä keskustelemaan minunlaiseni vanhan ihmisen kanssa."

Hemnalinin näennäinen kylmäkiskoisuus oli vain lisännyt Kshemankarin kiintymystä Kamilaan.

"Mutta minä en osaa puhua hänen kanssaan", huomautti Kamila, "hän on kovin oppinut, ja minä en tiedä mitään."

"Mitä johtuukaan mieleesi!" virkkoi Kshemankari. "Sinä olet yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa. Miten ihmiset ylpeilevätkään oppineisuudestansa, kovin vähän on niin viehättäviä kuin sinä. Jokainen voi oppia jotakin kirjoista, mutta monen ei ole suotu olla sellainen suloinen pikku nainen kuin sinä. Tulehan nyt, kultaseni. Sinun pitää ensin pukeutua. Minä annan yllesi jotakin oikein somaa."

Kshemankari oli päättänyt asettaa Hemnalinin kuihtuneen kauneuden rinnalle tämän oppimattoman tytön raikkaan viehätyksen; hänen teki mieli kaikin tavoin nöyryyttää kopeata.

Kamilalle ei jäänyt mitään vastustelun mahdollisuutta. Kshemankari koristi hänet taitavin käsin, antoi hänen pukea yllensä vaaleankeltaisen silkkihameen ja järjesti hänen hiuksensa uusimman muodin mukaisesti. Hän käänteli Kamilan kasvoja puolelta toiselle tutkiakseen vaikutusta. Vihdoin hän suuteli tyttöä poskelle ja huudahti ihastuneena: "Sinä olet niin kaunis, että kelpaat kuninkaan palatsiin!"

Kamila huomautti tavantakaa: "Maammoseni, he istuvat ihan yksin; on jo myöhä."

"Älä ole siitä huolissasi", vastasi Kshemankari, "minä en lähde, ennenkuin olen saanut sinut kuntoon."

Kun Kamila oli täysissä pukimissa, sanoi Kshemankari: "Tulehan nyt kanssani, kultaseni; älä ujostele. Kun tuo korkeasti oppinut kaunotar sinut näkee, niin hän joutuu häpeämään. Sinä vedät vertoja niille kaikille." Kshemankari vei Kamilan mukanansa huoneeseen, johon oli vieraansa jättänyt. Nalinaksha oli sillävälin saapunut ja jutteli heidän kanssansa.

Hänet nähdessään Kamila pyörähti ja yritti paeta, mutta. Kshemankari ei päästänyt häntä menemään.

"Sinun ei tarvitse ollenkaan ujostella, lapsukaiseni", sanoi hän, "täällä on pelkkiä hyviä ystäviä."

Kshemankari ylpeili tytön kauneudesta ja siitä, että hän kantoi ylhäisen hienosti lainahöyheniänsä. Niinpä hän tahtoikin valmistaa toisille yllätyksen. Hemnalinin otaksuttu kylmäkiskoisuus oli loukannut hänen äidintunteitansa, ja Kshemankaria miellytti se ajatus, että Nalinaksha suorittaisi vertailuja, jotka eivät olisi eduksi hänen kihlatullensa.

Kamilan saapuminen oli tosiaankin yllätys kaikille muille. Kun Hemnalini oli hänet ensi kerran nähnyt Kshemankarin sairasvuoteen ääressä, oli hän ollut yksinkertaisissa pukimissa, oli ujostellen pysytellyt taka-alalla ja oli kadonnut, ennenkuin Hemnalini ehti hänet kunnollisesti nähdä. Nyt hän, hetkisen ylen hämmästyneenä ujoa Kamilaa katseltuaan, tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä istumaan.

Kshemankari tunsi, että voitto oli hänen; kukaan ei voinut olla hänen suojattiansa katsellessaan syvimmässä sydämessään myöntämättä, että sellainen kauneus on harvinainen jumalien lahja. Kshemankari sanoi Kamilalle: "Vie, kultaseni, Hem huoneeseesi; siellä voitte rauhassa jutella. Minä pidän huolta aamiaisesta."

Kamila ihmetteli itsekseen, mitä Hemnalini hänestä ajatteli; hetki oli hänelle vaikea. Hemnalini oli pian saapuva taloon Nalinakshan morsiamena kohoten siten emännän asemaan, joten hänen mielisuosionsa ei voinut olla Kamilalle yhdentekevä asia. Hän torjui sen ajatuksen, että oli oikeastaan itse tämän talon valtiatar. Hän tahtoi välttää mustasukkaisuuden häivääkin ja päätti olla vaatimatta mitään oikeuksia itselleen.

Hänen polvensa värähtelivät, kun hän lähti huoneesta.

"Äiti on kertonut minulle teistä", virkkoi Hemnalini leppoisasti.
"Teidän tulee pitää minua sisarenanne. Onko teillä oikeita sisaria?"

"Ei ole; on vain serkku — isäni veljentytär", vastasi Kamila, jota
Hemnalinin ystävällinen sävy rohkaisi.

"Ei minullakaan ole sisarta", virkkoi toinen, "ja äitini kuoli, kun olin vielä aivan pieni. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut: 'Minulla ei ole äitiä; kunpa minulla olisi sisar, jolle voisin kaikki uskoa!' Tuon kaipauksen tunnen aina, olinpa onnellinen tai murheellinen. Ihan pienestä pitäen minun on täytynyt sulkea ajatukset omaan mieleeni, ja nyt se on muuttunut siinä määrin tottumukseksi, etten voi enää purkaa mieleni taakkaa kenellekään. Ihmiset pitävät minua kovin kopeana, mutta minä toivon, ettet sinä ajattele niin, rakas sisko. Seikka on vain se, etten voi helposti avata sydäntäni."

Kamilan ennakkoluulot hälvenivät kerrassaan. "Onko tosiaankin mahdollista, että sinä voit minusta pitää, didi?" kysyi hän. "Minä olen kovin tuhma."

Hemnalini hymyili. "Kunhan opit minut tuntemaan, niin huomaat, että minäkin olen kovin tuhma. Minä tiedän vain muutamia kirjoista oppimiani asioita, ja senvuoksi tahtoisin sinun pysyvän aina luonani, jos minä tulen tähän taloon. Minua peloittaa hirveästi se ajatus, että minun pitäisi yksin hoitaa taloutta."

"Jätä se kokonaan minun huolekseni", sanoi Kamila lapsellisen koruttomasti. "Minä olen suorittanut sellaisia töitä pienestä pitäen. Minä en pelkää mitään sellaista. Me hoidamme talouden yhdessä, kuin sisaret ainakin. Sinä teet hänet onnelliseksi, ja minä pidän huolta teistä kummastakin."

"Miten onkaan, kultaseni", virkkoi Hemnalini sitten, "sinä et ole koskaan kunnolla nähnyt miestäsi; voitko vielä muistaa, minkä näköinen hän oli?"

Kamila ei vastannut suoraan tuohon kysymykseen. "Minä en silloin tietänyt, että minun olisi pitänyt painaa hänen kuvansa mieleeni, didi. Setä Tshakrabarttin luona serkkuni Saila ja minä tulimme hyviksi ystäviksi. Minä näin, miten hän oli kiintynyt mieheensä, ja se avasi minun silmäni. Minä en ole oikeastaan koskaan nähnyt miestäni, mutta siitä huolimatta aloin häntä sydämestäni rakastaa ja kunnioittaa. Jumala palkitsi minun uskollisuuteni, sillä minulla on nyt mielessäni selvä kuva miehestäni. Hän tosin ei ole koskaan löytänyt minusta vaimoaan, mutta minusta näyttää siltä, kuin olisin löytänyt hänestä mieheni."

Kertomus Kamilan uskollisesta kiintymyksestä löysi vastakaikua Hemnalinin sydämestä. "Minä ymmärrän hyvin mitä tarkoitat", sanoi hän vähäisen vaitiolon jälkeen. "Kun sillä tavalla jotakin saamme, niin saamme sen todellakin omaksemme. Kaikki muu on ulkokohtaista ja kestämätöntä."

Mahdotonta on sanoa, ymmärsikö Kamila tuon täysin vai eikö. Hän katseli Hemnalinia hetkisen silmää räpähdyttämättä ja virkkoi sitten: "Sen täytyy olla totta, didi, koska sinä sen sanot. Minä en sitä murehdi; olen täysin onnellinen. Olen saanut palkkani."

Hemnalini tarttui Kamilan käteen. "Mestarini sanoo, että todellinen voitto on vain siinä, missä häviö ja voitto merkitsevät samaa. Varmaa on, rakkaani, että jos voitan ehdottomalla antaumuksellani niin paljon kuin sinä olet voittanut, niin voin kiittää itseäni tosiaankin onnelliseksi." Kamila silmäili ihmeissään Hemnalinia. "Mitä tarkoitatkaan, didi? Sinulla tulee olemaan kaikki; sinulta ei varmaankaan puutu mitään?"

"Minä voin olla ihan tyytyväinen, kun osakseni tulee mikä minulle on säädetty", vastasi Hemnalini. "Jos enemmän saisin, niin saisin huolta ja surua. Sinä varmaan hämmästyt kuullessasi minun näin puhuvan, mutta minä tunnen, että Jumala käskee minua tämän sanomaan. Tiedätkö, rakkaani, minulla oli tänään raskas paino sydämelläni, mutta sinut kohdattuani se on poissa, ja minä tunnen saaneeni uutta voimaa. Senvuoksi minä juttelen näin paljon. En ole milloinkaan ennen sitä osannut. Kuinka saitkaan avatuksi sydämeni, rakas sisar?"

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU

Kshemankarin luota palattuansa Hemnalini löysi ison kirjeen oleskeluhuoneen pöydältä. Osoitteen käsialasta hän näki, että se oli Rameshilta. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti, kun hän otti sen mukaansa makuukammioon, sulki oven ja alkoi lukea.

Ramesh kertoi koko tarinan suhteestansa Kamilaan, mitään salaamatta. Kirje päättyi näin: "Olosuhteet ovat katkaisseet sen siteen, jolla taivas oli liittänyt yhteen meidän elämämme, teidän ja minun. Te olette nyt antanut sydämenne toiselle. Minä en teitä ollenkaan siitä soimaa, mutta tekään ette saa soimata minua. Vaikka Kamila ja minä emme ole koskaan eläneet yhdessä miehenä ja vaimona, on minun kuitenkin teille tunnustaminen, että ajan mittaan kiinnyin häneen yhä enemmän. En kykene nyt tarkoin määrittelemään tunteitteni tilaa. Ellette te olisi minusta luopunut, olisi sydämeni löytänyt varman sataman teidän rakkaudestanne. Tätä toivoen minä riensin hämmentyneessä tilassani teidän luoksenne. Mutta kun ihan ilmeisesti minua karttelitte, koska ette minusta enää välittänyt, ja kun lisäksi kuulin, että olitte suostunut menemään naimisiin toisen kanssa, niin kaikki epäilykseni palasivat. Minä tunsin, etten voi koskaan täysin unohtaa Kamilaa. Mutta unohdinpa tai en, siitä ei kärsi maailmassa kukaan muu kuin minä itse. Ja miksi kärsisin minäkään? Minä en voi milloinkaan unohtaa niitä kahta ainoata naista, jotka milloinkaan ovat saaneet sijaa sydämessäni, ja arvaamattomana onnenani on heidän muistonsa säilyttäminen koko elämän ajan.

"Kun tänä aamuna teidät jälleen vilahdukselta näin, koski se minuun niin, että asuntooni palatessani surkuttelin itseäni kaikkein onnettomimmaksi olennoksi; mutta nyt se on ohi. Minä sanon teille jäähyväiset tyynin, jopa hilpeinkin mielin. Teitä ja Sallimusta saan kiittää siitä, etten tänä eron hetkenä tunne vähintäkään katkeruutta. Minä toivotan teille kaikkea onnea ja menestystä. Älkää arvostelko minua ankarasti; minä en ole antanut teille siihen mitään aihetta."

Hemnalinin yht'äkkiä astuessa huoneeseen Annada Babun lukeminen häiriytyi.

"Etkö voi aivan hyvin, Hem?" kysyi hän.

"Voin kyllä, taatto, minua ei vaivaa mikään; olen saanut kirjeen
Ramesh Babulta. Ota ja lue se ja anna se sitten takaisin minulle."
Ojennettuaan kirjeen isällensä hän lähti huoneesta.

Annada Babu asetti lasit nenällensä ja luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän lähetti palvelijan viemään sen takaisin Hemnalinille ja istuutui asiaa ajattelemaan. Lopulta hän päätyi tähän tulokseen: "Onpa se tavallaan hyväkin! Nalinaksha on paljon otollisempi kuin Ramesh. Eipä haittaa, vaikka Ramesh onkin väistynyt."

Kohta senjälkeen ilmoitettiin Nalinaksha saapuneeksi. Annada Babu hieman hämmästyi hänet nähdessään ja ihmetteli, mikä asia hänet oli voinut taloon tuoda; olivathan he eronneet toisistaan vain pari tuntia sitten, pitkän keskustelun jälkeen. Hän johtui päättelemään, että Nalinaksha toisiaankin rakasti Hemnalinia, ja hymyili itsekseen lämpöisesti tuolle ajatuksellensa. Hän oli parhaillaan suunnittelemassa, miten saisi kutsutuksi Hemnalinin ja vetäytyisi itse jonkin tekosyyn nojalla pois, kun Nalinaksha kävi suoraan asiaan.

"Annada Babu, on suunniteltu, että minä nain teidän tyttärenne. Ennenkuin asiaa ehditään pitemmälle kehittää, tahdon kertoa teille jotakin, mikä teidän tulee tietää."

"Hyvä; siinä tapauksessa teidän tulee se kertoa."

"Te ette ole tietänyt, että olen jo naimisissa."

"Epäilemättä, olen siitä kuullut, mutta — —"

Nalinaksha: "Minua ihmetyttää, että sen jo tiedätte. Joka tapauksessa te otaksutte ensimmäisen vaimoni kuolleen, mutta asia ei ole ollenkaan varma. Minä puolestani uskon hänen olevan elossa."

"Suokoon Jumala, että on niin laita. Hem! Hem!"

"Täällä, taatto!" Hemnalini astui huoneeseen.

Annada Babu: "Siinä kirjeessä, jonka Ramesh sinulle kirjoitti, on jotakin — —"

Hemnalini ojensi kirjeen Nalinakshalle. "Hänen tulee saada tietää kaikki", sanoi hän lähtien jälleen huoneesta.

Nalinaksha luki kirjeen. Hän hämmästyi ihan sanattomaksi.

"Se on surullisimpia tarinoita, mitä ajatella saattaa", jatkoi Annada Babu. "Teille oli varmaan kiusallista lukea kirje, mutta olisimme menetelleet väärin, jos olisimme sen teiltä salanneet."

Lyhyen vaitiolon jälkeen Nalinaksha nousi ja sanoi hyvästi Annada Babulle. Ulos lähtiessään hän huomasi Hemnalinin seisovan vähän matkan päässä pohjoisenpuolisella kuistikolla. Neidon näkeminen hämmästytti häntä ilmeisesti. Hän kummasteli, kuinka Hemnalini voi seisoa ihan liikkumattomana, kasvot tyyninä ja rauhallisina, vaikka hänen povessansa täytyi myrskyn raivota! Hänen ilmeensä ei pienimmässäkään määrässä osoittanut, mitä hänen mielessänsä tapahtui. Nalinaksha ei rohjennut häneltä kysyä, voisiko jollakin tavoin häntä auttaa, ja tiesi, ettei olisi helppoa saada häneltä vastausta. "Voinko häntä mitenkään lohduttaa vai enkö?" kysyi hänen huolestunut sydämensä. "Ei, ne rajat, jotka erottavat ihmissieluja toisistaan, ovat auttamattomat. Kuinka peloittavan yksinäinen onkaan ihmisen sielu!"

Nalinaksha päätti kulkea kiertotietä mennäkseen Hemnalinin ohitse, siltä varalta, että hänellä olisi jotakin sanottavaa; mutta hänen kuistikkoa lähestyessään tyttö pujahtikin sisään. "Ei ole helppo sielun kohdata sielua", ajatteli hän, "ihmistä toiseen yhdistävä side on monimutkainen." Hän astui alakuloisena vaunujensa luo.

Pian Nalinakshan poistuttua ilmaantui Dzhogen.

"Ihan yksinkö, Dzhogen?" virkkoi hänen isänsä.

"Ketä vielä odotit?" kysyi Dzhogendra.

"Rameshiapa tietenkin", vastasi Annada Babu.

Dzhogendra: "Älykkäälle ihmiselle riittää yksi sellainen vastaanotto kuin se, jonka hänelle valmistit! Minä en tiedä, miten hänen on käynyt, ellei hän mahdollisesti ole voittanut itsellensä ikuista autuutta syöksymällä Gangesiin Benaresissa. Minä en ole häntä sen koommin nähnyt; hän oli jättänyt vain paperilapun, johon oli kirjoitettu: 'Minä lähden pois. Veljesi Ramesh.' Minä en ole milloinkaan kyennyt käsittämään tätä melodraamaa. Minun on myös lähdettävä; nykyinen toimeni miellyttää minua erittäin. Sellainen koulumestarintyö on selvää ja mutkatonta; siinä ei ole tällaisia hämäriä kohtia!"

"Entä miten käy Hemin? Meidän on päätettävä — —", aloitti Annada Babu.

Dzhogendra: "Mitäpä minä voin enää tehdä? Minä vain tekisin yhä päätöksiä, ja te kumoaisitte niitä. Siitä leikistä olen jo saanut kyllikseni." Älkää vetäkö minua enää siihen. Asiat, joita en ymmärrä, eivät minulle sovi. Tunnen itseni ihan voimattomaksi nähdessäni, kuinka erinomaisen nopeasti ja helposti Hem voi kääntyä käsittämättömäksi. Minä matkustan huomenna aamujunassa; matkalla minun täytyy pysähtyä Bankipurissa. Samassa Dzhogendra jo poistui huoneesta.

Annada Babu ei voinut tehdä muuta kuin hieroskella otsaansa ja miettiä miettimistään. Hänen maailmansa oli jälleen täynnä arvoituksia, joita hän ei kyennyt ratkaisemaan.

KUUDESKYMMENES LUKU

Pari päivää myöhemmin Sailadzha ja hänen isänsä olivat Nalinakshan äidin luona vieraissa. Saila ja Kamila istuivat kuiskuttelemassa viereisessä huoneessa Tshakrabarttin jutellessa Kshemankarin kanssa.

Tshakrabartti: "Minun lomani on nyt lopussa. Minun on lähdettävä huomenna takaisin Ghazipuriin. Jos Haridasi on teille jollakin tavoin rasitukseksi, tai jos te — —"

Kshemankari: "Joko taas alatte! Mitä ajattelettekaan, hyvä ystävä? Aiotteko ottaa Haridasin takaisin?"

Tshakrabartti: "En, enhän minä ole sitä lajia, minä en ota lahjaa takaisin; mutta jos teillä on siitä haittaa — —"

Kshemankari: "Te ette puhu ollenkaan vilpittömästi. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei mikään voi olla minulle otollisempaa kuin sellainen oiva pikku emäntä, joten — —"

Tshakrabartti: "Hyvä, hyvä, ei puhuta siitä sen enempää. Te olette yskän ymmärtänyt. Käytin vain pientä juonta saadakseni kuulla teidän ylistävän Haridasia. Ainoastaan eräs seikka minua huolestuttaa, nimittäin se, että Nalinaksha Babu kenties pitää häntä tungettelijana. Meidän tyttömme on ylpeä, ja jos Nalinaksha hiemankaan osoittaa olevansa nyreissään hänen tähtensä, niin Haridasi panee sen kovin pahaksensa."

Kshemankari: "Mitä sanottekaan! Nalinko olisi nyreissään! Mahdotonta!"

Tshakrabartti: "Olette varmaan oikeassa! Mutta nähkääs: minä rakastan Haridasia sydämestäni, ja minun mieltäni ei ole helppo tyydyttää, kun hän on kysymyksessä. Hyvä on tietää, ettei Nalin ole nyreissään ja ettei hän ollenkaan ota tyttöä huomioon; mutta se ei tunnu minusta riittävältä. Minä en voi milloinkaan ajatella häntä aivan rauhallisesti, ellen tiedä hänen tässä talossa eläessään voivan pitää itseänsä perheen jäsenenä. Eihän hän ole mikään huoneensisustukseen kuuluva kappale; hän on elävä olento. Jos Nalinaksha sietää häntä ollenkaan hänestä välittämättä, ja jos tuo muodostaa koko heidän välisen suhteensa, niin — —"

Kshemankari: "Älkää olko siitä huolissanne, ystäväni. Nalin suostuu varmaan mielellään pitämään häntä perheeseen kuuluvana. Nalinista on vaikea mitään havaita, mutta minä olen aivan varma siitä, että hän on jo ajatellut Haridasin asemaa ottaen huomioon hänen onnensa ja mukavuutensa. On varsin mahdollista, että hän on jo tehnyt jotakin hänen hyväksensä, vaikka meillä ei ole asiasta mitään tietoa."

Tshakrabartti: "Olen sangen iloinen tuon kuullessani. Mutta sittenkin keskustelisin mielelläni Nalinaksha Babun kanssa, ennenkuin lähden. Maailmassa ei ole montakaan miestä, joka tällaisessa tapauksessa tuntisi olevansa vastuussa naisen onnesta. Jos taivas on suonut Nalinaksha Babulle sellaista oikeata miehekkyyttä, niin tahtoisin hänelle sanoa, ettei hänen pidä turhan häveliäisyyden vuoksi pitää Haridasia loitolla itsestään; hänen tulisi arkailematta ottaa tyttö todelliseksi perheen jäseneksi."

Tshakrabarttin Nalinakshalle osoittama luottamus sai Kshemankarin sydämen hehkumaan äidinylpeyttä.

"Minä pelkäsin, ettei se olisi teille mieluista", sanoi Kshemankari, "ja senvuoksi olen pitänyt Haridasin loitolla Nalinakshan ollessa läsnä, mutta minä tunnen poikani ja tiedän voivani ehdottomasti häneen luottaa."

Tshakrabartti: "Niinpä sanon teille ihan avoimesti, mitä sydämelläni on. Minä olen kuullut, että Nalinaksha Babu menee naimisiin ja että hänen morsiamensa on iäkkäämpi ja sivistyneempi kuin nuoret morsiamet yleensä. Senvuoksi ajattelin, että Haridasi kenties — —"

Kshemankari: "Minä ymmärrän. Siinä tapauksessa teillä kieltämättä olisi syytä levottomuuteen. Mutta siitä avioliitosta ei tule mitään."

Tshakrabartti: "Onko siis kihlaus purettu?"

Kshemankari: "Siinä ei ollut mitään purkamista. Nalin ei ole sitä lainkaan halunnut; minä se vain häntä pakotin, mutta olen nyt siitä luopunut. Ei ole hyvä pakottaa ihmisiä vastoin heidän halujansa ja taipumuksiansa. On mahdollista, että kuolen koskaan näkemättä häntä naimisissa. Me emme voi ennakolta tietää, mitä Jumala on meille määrännyt."

Tshakrabartti: "Niin ette saa puhua. Mitä varten ovat ystävänne olemassa? Onnellinen puhemies voi vaatia itsellensä päivälliset ja lahjan, ja sellainen syötti houkuttelee minua, totisesti!"

Kshemankari: "Siunatkoon hyvää sydäntänne! Nähkääs, Nalin vanhenee, ja minua kovin suretti se ajatus, että hän on minun tähteni yhä astumatta pyhään aviosäätyyn. Niinpä kävinkin asiaan ylen kiireesti käsiksi ja kosin hänen puolestansa tähyämättä sitä ennen kunnollisesti ympärilleni. Minun on täytynyt luopua puheena olleen avioliiton ajatuksesta, joten nyt saatte katsoa, mitä käy tekeminen; mutta älkää menettäkö aikaa, sillä minä en enää kauan elä."

Tshakrabartti: "Niin ette saa puhua. Saatte varmaan vielä nähdä poikanne elämänkumppaninsa keralla. Minä tiedän varsin hyvin, millainen miniä teitä miellyttää: ei kovin nuori, mutta teitä kohtaan kunnioittava ja kuuliainen; me emme valitse sellaista, joka ei näitä ehtoja täytä. No niin, älkää olko enää huolissanne sen asian vuoksi. Jos Jumala suo, niin asiaa sopii pitää päätettynä. Teidän luvallanne tahtoisin nyt Haridasia hieman neuvoa, miten hänen on täällä käyttäydyttävä. Minä lähetän siksi aikaa luoksenne Sailan; hän on puhunut teistä aina siitä asti, kun ensi kerran teidät näki."

"Keskustelkaa mieluummin kolmisin", virkkoi Kshemankari, "minulla on tässä vähän tekemistä."

Tshakrabartti nauroi. "Minunlaisilleni ihmisille on onneksi, että maailmassa on teidänlaisianne! Aivan pian saamme nähdä, mitä se 'tekeminen' oikeastaan on. Uskonpa, että olette aikeissa ryhtyä valmistamaan herkkupaloja sille onnelliselle bramaanille, joka löytää Nalinaksha Babulle morsiamen!"

Tshakrabartti etsi Sailadzhan ja Kamilan ja näki kyyneliä välkkyvän Kamilan silmissä. Ukko ei virkkanut mitään, vilkaisi vain Kamilaan ja istuutui tyttärensä viereen.

"Kuulehan, taatto", alkoi Saila, "minä tässä sanoin Kamilalle, että nyt on aika kertoa Nalinaksha Babulle koko juttu, mutta tämä pikku Haridasi hupakko kiistelee vastaan."

"Ei, didi", huudahti Kamila, "minä rukoilen sinua olemaan siitä puhumatta! Se on ihan mahdotonta!"

"Oletpa hupsu!" sanoi Saila. "Aiot istua rauhassa katsellen, kuinka Nalinaksha Babu nai Henmalinin. Mitä kaikkea oletkaan kokenut häittesi jälkeen! Eipä paljon puuttunut, ettet menettänyt henkeäsi, ja nyt aiot ottaa kantaaksesi uuden koettelemuksen."

"Minun tarinaani ei saa kertoa kenellekään, didi", sanoi Kamila. "Minä voin sietää mitä muuta hyvänsä, mutta en sellaista häpeätä. Asiat ovat hyvin niinkuin ovat. Minä olen nyt aivan onnellinen, mutta jos koko juttu tulee tiedoksi, en voisi enää silmiäni avata tässä talossa; minä en kestäisi sitä häpeätä."

Saila ei rohjennut väittää vastaan, mutta hänestä tuntui sittenkin sietämättömältä kaikessa rauhassa sallia Nalinakshan menevän naimisiin Hemnalinin kanssa.

"Tuleeko siitä avioliitosta siis tosi?" kysyi Tshakrabartti.

Saila: "Epäilemättä, taatto! Nalinaksha Babun äiti on jo antanut morsiamelle siunauksensa."

Tshakrabartti: "Jumalan kiitos, ettei se siunaus tehoa. Kamila rakas, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Oikeus on voittanut."

Kamila ei ollut oikein selvillä, mitä setä tarkoitti, ja katseli häntä suurin silmin.

"Kihlaus on purettu", selitti hän. "Ensinnäkään ei Nalinaksha ole ollut siihen suostuvainen, ja toiseksi on hänen äitinsä tullut järkiinsä."

Sailadzha riemuitsi. "Silloinhan ei ole mitään hätää, taatto!" huudahti hän. "Minä en voinut ollenkaan nukkua viime yönä, kun olin kuullut tuosta kihlauksesta. Pitääkö Kamilan edelleenkin elää vieraana tässä talossa, joka oikeastaan kuuluu hänelle? Milloin selvitämme tämän sekavan vyyhdin?"

Tshakrabartti: "Älä pidä kiirettä, Saila. Kaikki tulee aikanansa järjestykseen."

Kamila: "Mutta onhan kaikki ilmankin järjestyksessä! Minä en toivo mitään muutosta. Olen täysin onnellinen, ja te teette asiani pahemmaksi, jos yritätte sitä parantaa. Rakas setä, minä pyydän teitä olemaan kertomatta kenellekään. Jättäkää minut johonkin tämän talon nurkkaan ja unohtakaa kaikki, mikä minua koskee. Minä olen niin onnellinen kuin olla voin." Kyynelet alkoivat samassa vuotaa hänen silmistänsä.

Tshakrabartti oli kovin huolissaan hänestä. "Mitä tämä merkitsee, rakas lapsi? Älkää toki itkekö! Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. Me emme tietenkään häiritse teidän rauhaanne. Kaitselmus valitsee oman tiensä ja hetkensä; menettelisimme järjettömästi, jos sekaantuisimme asiaan sen tärvelläksemme. Älkää huoliko pelätä! Minä olen kyllin vanha tietääkseni, milloin on annettava asiain mennä menojansa." Samassa astui sisään Umesh, kasvot leveässä hymynirveessä, kuten ainakin.

"Mitä kuuluu, Umesh?" kysyi setä.

"Alhaalla on Ramesh Babu, joka kysyy herra tohtoria", vastasi Umesh.

Kamilan kasvoista pakeni veri. Setä hypähti seisaalleen huudahtaen: "Olkaa huoletta, rakas lapseni. Minä lähden katsomaan." Hän lähti alas ja tarttui Rameshin käteen.

"Lähtekää hieman kävelemään kanssani, Ramesh Babu", sanoi hän. "Haluan sanoa teille pari sanaa."

"Mikä teidät tänne tuo, setä?" kysyi Ramesh ihmeissään.

"Teidän tähtenne minä täällä olen", vastasi setä, "ja olen erittäin iloinen, kun tapaan teidät. Tulkaa, meillä ei ole paljon aikaa; meidän täytyy saada asia kuntoon." Samassa hän veti Rameshin mukanaan kadulle. "Kuinka osuittekaan tähän taloon, Ramesh Babu?" kysyi hän sitten.

"Minä tahdoin tavata Nalinaksha Babun", vastasi Ramesh. "Olen päättänyt kertoa hänelle kaikki, mitä tiedän Kamilasta. Ajattelen aina, että hän kenties on sittenkin vielä elossa."

"Jos otaksumme, että hän elää ja että Nalinaksha hänet sattumalta tapaa, uskotteko, että hänen olisi hyvä kuulla asia juuri teiltä? Hänellä on vanha äiti, ja saattaisi olla onnettomuudeksi Kamilalle, jos hän kuulisi totuuden."

"Minä en tiedä, miten se vaikuttaisi heidän yhteiskunnalliseen asemaansa", virkkoi Ramesh, "mutta tahtoisin Nalinakshan tietävän, ettei Kamilaa kohtaa moitteen varjokaan. Jos hän on tosiaankin kuollut, niin minun tunnustukseni tekee hänelle mahdolliseksi kunnioittaa hänen muistoansa."

"Minä en pysty käsittämään teidän nykyaikaisten ajatusjuoksua", sanoi setä. "Jos Kamila tosiaankin on kuollut, en ymmärrä, miksi vaivaisitte häntä Kamilan muistolla; olihan hän vain yhden yön hänen puolisonansa. Näettekö tuon talon? Se on asumukseni. Jos tulette huomenna varhain luokseni, niin kerron teille kaikki. Siihen saakka pyydän teitä olemaan käymättä Nalinaksha Babun luona."

Ramesh suostui. Setä palasi ja sanoi Kamilalle: "Pyydän teitä tulemaan luoksemme huomenna varhain, lapsukaiseni. Minulle on selvinnyt, että teidän on itse selitettävä asiain tila Ramesh Babulle."

Kamila ei vastannut, loi vain katseensa alas.

"Minä olen varma siitä, että tämä on ainoa oikea menettelytapa", jatkoi setä. "Nykyaikaiset nuoret miehet eivät noudata vanhoja kaavoja. Älkää sitä säikähtäkö, lapsukaiseni. Älkää salliko kenenkään muun anastaa oikeuttanne; se on teidän velvollisuutenne eikä kenenkään muun. Teimmepä me muut mitä tahansa, se ei vaikuta sillä tavalla."

Kamila ei vieläkään kohottanut katsettansa.

"Me olemme tasoittaneet jokseenkin perusteellisesti teidän tienne", jatkoi setä, "teidän ei pidä empiä ryhtyessänne poistamaan niitä harvoja esteitä, jotka vielä ovat jäljellä."

Samassa Kamila kuuli askelia ja loi katseensa tulijaan. Ovella seisoi Nalinaksha. Heidän katseensa tapasivat toisensa, mutta tällä kertaa Nalinaksha ei kääntänyt silmiänsä toisaalle eikä kiiruhtanut pois. Hän katsoi Kamilaa vain silmänräpäyksen ajan, mutta tämä lyhyt silmäys näytti ottavan jotakin Kamilan kasvoista, sen sijaan että olisi tavallisuuden mukaan vain niitä hipaissut, ikäänkuin jotakin sellaista, mitä saa katsoa vain salaa, ilman lupaa.

Seuraavana hetkenä Nalinaksha huomasi Sailadzhan ja aikoi lähteä pois, kun setä hänet pidätti. "Älkää paetko, Nalinaksha Babu; me pidämme teitä omaisenamme. Tämä on tyttäreni Saila, jonka pikku tyttöä te hoiditte hänen ollessaan sairaana."

Sailadzha kumarsi.

"Kuinka pienokainen nyt voi?" kysyi Nalinaksha tervehdykseen vastaten.

"Hän voi jälleen aivan hyvin."

"Te ette suo minulle koskaan tilaisuutta seurustella mielin määrin kanssanne", jatkoi Tshakrabartti. "Koska kerran olette tänne saapunut, pitäisi teidän viipyäkin."

Setä pakotti hänet istumaan. Hän katsahti sitten ympärillensä ja havaitsi Kamilan pujahtaneen ulos. Hän ei ollut voinut kestää Nalinakshan katseen aiheuttamaa yllätystä ja iloa ja oli lähtenyt pois päästäkseen jälleen tasapainoon.

Nyt astui huoneeseen Kshemankari. "Minun täytyy vaivata teitä lähtemään ylös ruokasaliin", sanoi hän Tshakrabarttille.

"Minun kielelleni on kihonnut siitä asti, kun ilmoititte, että teillä oli jotakin tehtävää", vastasi setä.

Kelpo tavalla kestittyään itseänsä hän palasi oleskeluhuoneeseen. "Odottakaahan hetkinen", sanoi hän Nalinakshalle ja hänen äidillensä, "minä tulen heti takaisin."

Hän lähti jälleen ulos ja palasi parin minuutin kuluttua taluttaen
Kamilaa kädestä. Sailadsha seurasi heitä.

"Kuulkaahan, Nalinaksha Babu", aloitti Tshakrabartti, "te ette saa kohdella Haridasia niinkuin vierasta. Minä jätän tyttörukan luoksenne ja toivon teidän ja teidän äitinne pitävän häntä joka suhteessa omaisiinne kuuluvana. Hän ei pyydä mitään muuta kuin saada teitä palvella. Hän ei tule milloinkaan menettelemään väärin tieten tahtoen, sen voin teille vakuuttaa."

"Arvoisa ystäväni", virkkoi Kshemankari, "teillä ei ole mitään syytä levottomuuteen. Me pidämme Haridasia jo tyttärenämme ja sisarenamme. Emme myöskään ole hänen täällä ollessaan joutuneet pulaan sen vuoksi, ettemme olisi keksineet hänelle mitään tekemistä. Keittiössä ja varastohuoneessa, missä olen monet vuodet hallinnut ja vallinnut, minulla ei ole enää mitään sanomista. Palvelijat eivät enää pidä minua emäntänänsä. Minä olen huomaamatta joutunut taka-alalle. Minulla oli ennen tapana pitää avaimet huostassani, mutta Haridasi on osannut nekin minulta siepata. Sanokaahan, mitä vielä vaaditte tälle ryöväriveitikallenne? Uhkaatteko viedä hänet mukananne? Se olisi pahin ryöstö, mikä minua voi kohdata!"

"Hän ei lähtisi, vaikka käskisin, joten voitte olla ihan huoletta", vastasi Tshakrabartti. "Te olette hänet lumonneet siinä määrin, että hän on unohtanut kaikkien muiden olemassaolon. Tyttö parka, hän on saanut paljon kovaa kokea ja on nyt vihdoin löytänyt rauhan teidän luonanne. Suojelkoon taivas tätä hänen rauhaansa ja älköön teidän suosiotanne otettako häneltä koskaan pois; se on lähtösiunaukseni hänelle!" Ukon silmät olivat käyneet kosteiksi.

Nalinaksha oli kuunnellut ääneti, ikäänkuin lumouksen vallassa.

Vieraiden lähdettyä hän asteli hitaasti omaan huoneeseensa. Painuva joulukuun päivä valoi huoneeseen purppurahohdetta, heleätä kuin morsiamen posken punerrus. Punainen hehku tuntui tunkeutuvan hänen huokosiinsa ja huuhtelevan koko hänen olemustansa.

Eräs hänen hindustanilainen ystävänsä oli aamulla lähettänyt hänelle korillisen ruusuja, ja Kshemankari oli jättänyt ne Kamilan järjestettäviksi. Kamila oli ne asettanut maljakkoon Nalinakshan huoneeseen. Nyt niiden tuoksu hulmahti sisäänastujaa vastaan. Iltapäivän hiljaisuudessa laskevan auringon punahohde ja ruusujen tuoksu yhtyivät toisiinsa aisteja huumaten. Vuosikausia oli hänen elämänsä ollut kieltäymyksen ja ankaran itsensähillitsemisen elämää, mutta nyt hänestä tuntui siltä, kuin hänen korviinsa olisivat kantautuneet monikielisen soittimen sävelet ja kuin koko maanpiiriä olisivat kaiuttaneet näkymättömien tanssijoiden askelet ja helisevät kastanjetit.

Nalinaksha kääntyi pois ikkunasta, ja hänen katseensa osui ruusuihin, jotka oli järjestetty komeroon hänen vuoteensa pääpuoleen. Ne olivat kuin pelkkiä häneen suunnattuja katseita ja näyttivät esittävän jotakin sanatonta pyyntöä hänen sydämensä ovella.

Hän otti yhden ruusuista, himmeän kullan värisen ruusunnupun, jonka terälehdet eivät vielä olleet puhjenneet esiin, mutta josta virtasi lakkaamaton, voimakas tuoksu. Hänen sitä hyväillessään tuntui siltä, kuin hänen sormensa puristukseen olisi vastannut toisen ihmisen sormi, ja hänen koko ruumiissaan souteli outo väristys. Hän painoi hentoa nuppusta huuliansa ja silmäluomiansa vasten.

Illan taivasta valaisivat nyt laskevan auringon viimeiset säteet. Aikoessaan lähteä huoneesta Nalinaksha astui vuoteen luo, kumartui kohottamaan peitettä ja laski ruusunnupun pieluksellensa. Nostaessaan jälleen päänsä hän huomasi vuoteen toiselle puolelle kyyristyneen hahmon. Se oli Kamila. Hän oli peittänyt kasvonsa ja olisi halunnut vajota maahan häpeästä. Mutta sellaisten tunteiden aika oli nyt ohi.

Ruusut komeroon asetettuansa ja Nalinakshan vuoteen kuntoon saatuansa Kamila oli ollut huoneesta lähtemässä, kun oli kuullut hänen askelensa ja kiiruhtanut piiloutumaan. Nyt, kun hän sanomattomaksi hämmenyksekseen oli keksitty omituisesta piilopaikastansa, ei pakenemisesta eikä kätkeytymisestä voinut enää olla puhettakaan.

Tahtoen nopeasti vapauttaa hänet tukalasta asemastaan Nalinaksha lähti ovelle, mutta kynnykselle ehdittyänsä hän äkkiä tuli ajatelleeksi jotakin ja jäi hetkiseksi epäröiden seisomaan. Sitten hän asteli hitaasti takaisin, katsoi Kamilaa silmiin ja sanoi: "Nouskaa, olkaa hyvä. Te ette saa minua ujostella!"