YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Seuraavana aamuna Kamila saapui sedän luo. Sopivan tilaisuuden tarjoutuessa hän vei Sailadzhan syrjään ja syleili häntä hellästi!
"Mistä johtuukaan, että näytät tänään niin onnelliselta, kultaseni?" kysyi Saila.
"En tiedä, didi; minusta tuntuu siltä, kuin olisivat kaikki kärsimykseni ohi."
Saila: "Kuulehan, sinun pitää kertoa minulle kaikki. Me olimme eilen iltaan asti yhdessä. Mitä tapahtuikaan senjälkeen?"
Kamila: "Oikeastaan ei mitään erikoista, mutta minä tunnen, että hän on nyt todellakin minun. Taivas on ollut minulle armollinen."
Saila: "Hyvä niin, kultaseni; mutta sinä et saa minulta mitään salata."
Kamila: "Minulla ei ole mitään salattavaa, didi; minun on vain vaikea saada sanotuksi, mitä tunnen. Kun nousin tänä aamuna, näytti elämäni saaneen tarkoituksen. Minä tunsin itseni onnellisemmaksi, ja työni oli sanomattoman keveätä. Minä en pyydä mitään enempää. Ainoa pelkoni on, että voin menettää mitä olen voittanut. En voi uskoa kaitselmusta niin laupiaaksi, että se soisi minulle sellaisen onnen koko elämäni ajaksi."
Saila: "Minä puolestani ajattelen, että onnesi on nyt kääntynyt hyväksi ja ettei sitä sinulta enää riistetä. Sinä saat kaiken sinulle kuuluvan onnen korkoinensa."
Kamila: "Et saa niin sanoa, didi. Koron olen jo saanut. Minun ei sovi moittia onneani. Minä en pyydä mitään enempää."
Samassa tuli setä.
"Teidän täytyy käydä hetkiseksi ulos, lapsukaiseni", sanoi hän
Kamilalle. "Täällä on Ramesh Babu."
Setä oli sitä ennen keskustellut Rameshin kanssa.
"Minä tiedän, millainen teidän ja Kamilan välinen suhde todellisuudessa oli", oli hän sanonut, "ja neuvon teitä aloittamaan elämän uudelleen jättäen hänet kokonaan huomioonottamatta. Jos on vielä olemassa suhteenne aiheuttamia vaikeuksia, niin jättäkää niiden ratkaiseminen kaitselmuksen asiaksi; älkää yrittäkö itse niitä selvitellä."
Ramesh oli vastannut: "Ennenkuin lopullisesti poistan Kamilan elämäni kehästä, tahdon kertoa Nalinakshalle koko tarinan; muuten en voi aloittaa uutta elämääni puhtain tunnoin. On yhdentekevää, pidetäänkö Kamilan asiain käsittelemistä vielä tarpeellisena vai eikö. Vaikka se osoittautuisi tarpeettomaksikin, en saa koskaan omaatuntoani rauhoittumaan, ellen kerro kaikkea."
"Olkoon menneeksi", sanoi setä. "Odottakaa hetkinen. Minä palaan aivan kohta."
Ramesh kääntyi ikkunaan ja tuijotteli kylmäkiskoisen näköisenä ohikulkijoita, kunnes kuuli askelia. Kääntyessään katsomaan hän näki tytön, joka kumarsi hänelle syvään. Hänen kohottaessa päätänsä Ramesh hypähti hämmästyneenä seisaalleen ja huudahti: "Kamila!"
Kamila siinä tosiaankin seisoi hänen edessänsä, ääneti ja liikahtamatta.
"Taivaalle olkoon kiitos, Ramesh Babu", sanoi setä, joka oli tullut samalla kertaa sisään, "Kamilan onnettomuudet ovat lopussa; hänellä on kirkas taivas pään päällä. Te pelastitte hänet suuresta vaarasta saattaen siten itsenne kurjuuteen. Nyt, kun on tullut eron hetki, hän ei voi vaieten sivuuttaa, mitä on teille velkaa. Hän saapuu nyt luoksenne sanomaan teille jäähyväiset ja saamaan teidän siunauksenne."
Hetkisen turhaan ponnistettuansa Ramesh kykeni puhumaan.
"Jumala teitä siunatkoon, Kamila", sanoi hän.
"Antakaa minulle anteeksi kaikki vääryys, mitä olen teille tehnyt, joko tietäen tai tietämättäni."
Kamila nojasi seinään kykenemättä mitään virkkamaan.
Hetkisen vaiti oltuansa Ramesh jatkoi: "Jos haluatte lähettää minut jonkun henkilön luo tai jos voin selvittää jonkin väärinkäsityksen, niin minä olen valmis palvelukseenne."
Kamila liitti anoen kätensä yhteen.
"Minä pyydän teitä olemaan sanomatta sanaakaan kenellekään."
"Pitkään aikaan en kertonut teistä kenellekään", virkkoi Ramesh. "Minä vaikenin vielä silloinkin, kun vaikeneminen merkitsi minulle onnettomuutta. Vasta muutamia päiviä sitten, luullessani, että te olitte kaiken vaaran tuolla puolen, minä kerroin teidän tarinanne ja silloinkin yhden ainoan perheen jäsenille. Se ei luullakseni asiaanne vahingoita, päinvastoin: se sitä hyödyttänee. Setä nähtävästi tietää kaikki. Sitäpaitsi Annada Babu, jonka tytär — —"
"Te varmaankin tarkoitatte Hemnalinia", keskeytti setä. "Oletteko kuullut tarinan?"
"Olen", vastasi Ramesh, "ja jos haluatte kuulla minulta vielä jotakin, niin olen valmis kertomaan. Itselleni en pyydä enää mitään; olen kadottanut melkoisen kappaleen elämääni ja hyvän joukon muutakin. Nyt tahdon vain olla vapaa; tahdon maksaa kaikki velkani ja päästä sitoumuksistani." Setä tarttui lempeästi hänen käteensä. "Ei, Ramesh Babu, teiltä ei vaadita mitään muuta. Te olette paljon kärsinyt, ja minä rukoilen Jumalaa, että elämänne saa tästä lähtien olla vapaa, onnellinen, häiriytymätön."
"Minä sanon teille nyt hyvästi", virkkoi Ramesh Kamilan puoleen kääntyen. Kamila ei sanonut sanaakaan, kumarsi vain jälleen kunnioittavasti.
Ramesh asteli ulos kadulle kuin unissa käyden. "Minä olen iloinen, että kohtasin Kamilan vielä kerran", sanoi hän itsekseen, "tämä kohtaus muodostaa sopivan lopun episodiimme. Vaikka en vieläkään oikein tiedä, mikä hänet sai pakenemaan Ghazipurista, sen tiedän joka tapauksessa, että olen nyt tarpeeton. Minua ei kaipaa kukaan; niinpä lähden maailmalle ja elän omaa elämääni. Ei ole mitään syytä kääntyä katsomaan taaksensa."
KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Kamilan tullessa kotiin Annada Babu ja Hemnalini istuivat Kshemankarin luona.
"Siinähän on Haridasi!" virkkoi Kshemankari hänet nähdessään. "Etkö mene ystävättäresi kanssa omaan huoneeseesi, lapsukaiseni? Annada Babu juo teetä minun seurassani."
Kamilan huoneeseen astuttuaan Hemnalini kohta heittäytyi hänen syliinsä huudahtaen: "Kamila!"
"Kuinka oletkaan saanut tietää nimeni?" kysyi Kamila näyttämättä kovin hämmästyneeltä.
"Joku kertoi minulle koko tarinanne. En osaa selittää, miten kävi, mutta kohta sen kuultuani tiesin, että olet Kamila."
"Minä en tahdo kenenkään tietävän nimeäni", sanoi Kamila, "todellinen nimeni on muuttunut minulle soimaukseksi."
"Mutta siitä huolimatta se antaa sinulle oikeutesi takaisin."
Kamila pudisti päätänsä.
"Minun mielestäni ei ole niin laita. Minulla ei ole mitään oikeutta vaadittavana enkä minä haluakaan mitään vaatia."
"Mutta mitä oikeutta sinulla on salata asia mieheltäsi? Miksi et jätä kohtaloasi kokonaan hänen ratkaistavaksensa? Sinun ei pitäisi peitellä häneltä mitään."
Väri pakeni äkkiä Kamilan kasvoista. Hän tuijotti avuttomana
Hemnaliniin turhaan etsien vastausta; sitten hän vaipui vuoteeseen.
"Taivas yksin tietää, miksi tunnen sellaista häpeää, vaikka en ole tehnyt mitään vääryyttä! Miksi minua rangaistaan, vaikka olen ihan viaton? Kuinka voinkaan hänelle kertoa koko tarinani?" Hemnalini tarttui hänen käteensä.
"Tässä ei tule kysymykseen rangaistus, vaan vapautus. Sinä olet nyt harhaluulon pauloissa etkä vapaudu koskaan, ellet ilmaise kaikkea miehellesi. Luota kaitselmukseen ja katko kahleesi!"
"Minulta ei vie voimia se pelko, että voin kaikki menettää, mutta minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Minä en saa pelätä, mitä tulevaisuus minulle mukanansa tuo; minun on sanottava hänelle kaikki. Häneltä en saa salata enää mitään." Kamila iski kätensä lujasti yhteen.
"Mitä siis tahdotkaan?" kysyi Hemnalini viihdytellen. "Tahdotko, että joku muu sen hänelle kertoo?"
Kamila pudisti päätänsä ehdottoman kieltävästi. "En, en; hän ei saa sitä kuulla keneltäkään muulta. Minä itse sanon sen hänelle; et saa ajatella, etten kykene sitä tekemään."
"Se on parasta", virkkoi Hemnalini. "Minä en tiedä, tapaammeko vielä toisemme; minä tulin sanomaan, että matkustamme pois."
"Minne te matkustatte?"
"Kalkuttaan. Nyt en saa sinua enää viivyttää; sinulla on aamuaskareesi suoritettavana. Minun on paras lähteä. Älä unohda sisartasi."
"Kirjoitathan minulle?" kysyi Kamila tarttuen hänen käteensä.
Hemnalini lupasi.
"Sinun pitää kirjoittaa ja neuvoa, mitä minun on tekeminen; minä tiedän, että kirjeesi minua rohkaisevat."
Hemnalini hymyili.
"Siinä suhteessa ei ole mitään hätää. Sinä saat toisen, paljon paremman neuvonantajan."
Hemnalinia ajatellessaan Kamila ei ollut suinkaan levollinen, vaikka ei huolestumistansa osoittanut. Ulkonaisesti tyynen Hemnalinin kasvoissa näkyi ankaran surun ilme. Se herätti Kamilan myötätuntoa, mutta toisaalta oli Hemnalinin olemuksessa jotakin torjuvaa, ja se teki vaikeaksi hänelle puhua tai esittää kysymyksiä.
Vaikka Kamila oli purkanut sydämensä mitään salailematta, lähti Hemnalini hänen luotansa ilmaisematta omaa suljettua sisintänsä. Hänen sanomattoman surumielinen ja alistunut ilmeensä väikkyi alinomaisena hämäryytenä hänen kasvoillansa.
Pitkin päivää, talousaskareiden suodessa hetkisenkään lepoa, Kamilan mielessä kangastelivat Hemnalinin kauniit, tyynet silmät ja hänen lausumansa sanat. Hän ei tietänyt Hemnalinin tarinasta mitään muuta kuin sen tosiasian, että hänen ja Nalinakshan kihlaus oli purkautunut.
Hemnalini oli tuonut aamulla korillisen kukkia puutarhastansa, ja Kamila istuutui kylvyn jälkeen sitomaan niistä seppeltä. Kshemankari oli hänen seuranansa.
"Rakas lapseni", sanoi hän Kamilalle, "en voi sanoin kuvata niitä tunteita, jotka liikkuivat mielessäni Hemnalinin minua hyvästellessä. Sanottakoon mitä tahansa, hän on tosiaankin miellyttävä tyttö; minä ajattelen yhä, kuinka onnellinen olisin, jos saisin hänet miniäkseni. Asia oli jo melkein sillä asteella, mutta pojastani ei tosiaankaan saa selkoa. Hän yksin tietää, mikä hänet sai muuttamaan mieltänsä."
Kshemankari ei halunnut myöntää, että oli itse vielä ihan hiljattain kysymyksessäolevaa liittoa vastustanut.
Kuullessaan askeleita hän huusi: "Sinäkö siellä, Nalin?"
Kamila piilotti nopeasti kukat ja seppelet sarinsa vapaaseen kulmaan ja peitti kasvonsa.
Nalinaksha astui huoneeseen, ja hänen äitinsä virkkoi hänelle: "Hem ja hänen isänsä lähtivät vast'ikään pois; näitkö heidät?"
"Näin; minä vein heidät kotiin vaunuissani."
"Sano mitä tahdot, poikaseni", jatkoi äiti, "Hemin laisia ei ole paljon." Hänen puheensävynsä nojalla olisi voinut luulla, että Nalinakshalla oli tapana väittää aina vastaan. Mutta hän vain hymyili eikä virkkanut mitään.
"Vielä sinä hymyilet!" puhui Kshemankari edelleen. "Minä olin saanut aikaan kihlauksen, olinpa jo antanut Hemille siunauksenikin, kun sinä sait päähäsi jonkin hyrriäisen ja kumosit koko asian. Etkö ollenkaan pahoittele?"
Nalinaksha näytti säpsähtävän, vilkaisi Kamilaan ja huomasi hänen vakavan katseensa. Kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen, olisi Kamila mielellään häipynyt olemattomiin, ja hänen päänsä painui alas.
"Kuulehan, äiti", sanoi Nalinaksha, "pidätkö sinä poikaasi niin haluttavana, että luulet asian olevan aivan helposti järjestettävissä? Tällaiseen jäykkään jurottajaan ei kukaan hevillä rakastu!" Tuon kuullessaan Kamila jälleen kohotti katseensa, ja samassa Nalinaksha silmäsi häntä niin iloisesti, että pakeneminen tuntui Kamilasta ainoalta mahdolliselta pelastukselta.
"Mene ja ole puhumatta!" virkkoi Kshemankari pojallensa. "Sinä suututat minua."
Yksin jäätyänsä Kamila punoi kaikki Hemnalinin kukat yhdeksi ainoaksi suureksi seppeleksi, asetti sen koriin, pirskotti siihen vettä ja vei sen Nalinakshan työhuoneeseen. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, kun hän ajatteli, että tämä valtaisa seppel oli Hemnalinin erolahja.
Omaan huoneeseensa palattuaan Kamila istui kauan mietteissään, kyseli itseltänsä, mitä Nalinakshan katseet olivat voineet tarkoittaa ja mitä hän mahtoikaan ajatella hänestä, Kamilasta. Hänen katseensa oli tuntunut tunkeutuvan salaisimpiinkin ajatuksiin. Tavallaan parempi oli sittenkin ollut entinen aika, jolloin Kamila oli pysytellyt poissa Nalinakshan lähettyviltä. Nyt hän joutui alinomaa kiusallisiin tilanteisiin; se oli kuin rangaistus siitä, että hän salasi oikean nimensä.
Hän mietti mielessään: "Nalinaksha varmaankin ajattelee näin: Mistä onkaan äiti tuon Haridasin löytänyt? Enpä ole milloinkaan ennen nähnyt niin tungettelevaa olentoa. Se ajatus, että hän minua siten arvostelee, vaikkapa vain ohimennenkin, on minusta sietämätön."
Sinä iltana hän meni levolle lujasti päättäen ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa ilmaista salaisuutensa ja ottaa kantaakseen kaikki seuraukset.
Seuraavana aamuna hän nousi varhain ja lähti kylpemään. Hän toi mukanaan pienen ruukun Gangesin vettä aikoen tapansa mukaan sillä pestä Nalinakshan oleskeluhuoneen, ennenkuin ryhtyi mitään muuta tekemään; mutta tällä kertaa Nalinaksha, vastoin tavallisuutta, oli jo huoneessaan.
Pahoillaan siitä, ettei saanut suorittaa tavanmukaista tehtäväänsä, Kamila kääntyi takaisin ja alkoi hitaasti poistua; mutta samassa johtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet seisahtumaan.
Hän asteli hiljalleen takaisin ja pysähtyi jälleen ovelle. Hän ei tietänyt, miten se oikeastaan tapahtui; koko maailma souti sumuna hänen edessänsä, eikä hänellä ollut mitään tuntoa ajan kulumisesta.
Yht'äkkiä hän havaitsi, että Nalinaksha oli tullut huoneestansa ja seisoi hänen edessänsä. Kamila hypähti heti jalkeilleen, polvistui hänen eteensä ja taivutti päätänsä, kunnes se kosketti hänen jalkojansa; valtoinaan olevat, vielä kosteat hiukset putosivat Nalinakshan jalkoihin peittäen ne nilkkaa myöten. Sitten Kamila nousi ja seisoi kuin kuvapatsas hänen edessänsä; hän unohti kokonaan, että harso oli pudonnut kasvoilta, eikä huomannut sitäkään, että Nalinakshan katse oli kiinteästi suunnattu hänen kasvoihinsa. Hän ei näyttänyt tietävän mitään ulkomaailmasta, kunnes äkillinen innoitus välkähti hänen mielessänsä ja hän lausui vakain äänin: "Minä olen Kamila."
Hän oli tuskin saanut tuon sanoneeksi, kun hänen oman äänensä sointu tuntui hälventävän lumouksen ja saavan jännityksen laukeamaan. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja pää painui alas; hän ei voinut hievahtaakaan, mutta tunsi samalla, että pakeneminen oli ainoa pelastuskeino. Hän oli käyttänyt koko voimansa ja uskaltanut kaikkensa heittäytyessään Nalinakshan eteen ja lausuessaan nuo kolme sanaa: "Minä olen Kamila." Häpeä ei ollut enää mitenkään salattavissa. Hän oli antautunut Nalinakshan armoille.
Nalinaksha kohotti hitaasti hänen kätensä huulillensa ja kuiskasi:
"Minä tiedän sen! Sinä olet minun Kamilani! Tule kanssani."
Hän veti Kamilan huoneeseen ja laski seppelen hänen kaulaansa.
"Tule, polvistukaamme Hänen eteensä!" Heidän siinä vieretysten koskettaessaan otsallansa permannon lumivalkoista marmoria tulvi ikkunasta aamuauringon valo kullaten heidän kumartuneita päitänsä.
Noustuansa Kamila vielä kerran heittäytyi syvästi kunnioittaen Nalinakshan eteen. Kun hän jälleen nousi, ei kiusallinen arkuus enää häntä vaivannut. Hänen ilonsa ei ollut ylenpalttinen, mutta suuren vapahduksen tyyni rauha valautui koko hänen olemukseensa kuin aamun kirkas paiste; ehdottoman antaumuksen tunto täytti hänen sydämensä joka sopukan, ja koko luomakunta näytti verhoutuvan hänen hartaan palvontansa suitsutukseen.
Jostakin salatusta lähteestä kumpusi alinomaa vesiä hänen silmiinsä, ja kyynelkarpalot vierivät esteettömästi hänen poskillensa — ilonkyynelet, jotka huuhtoivat pois hänen orpoa elämäänsä kammitsoineet surut.
Nalinaksha ei virkkanut enää mitään, pyyhkäisi vain kosteat hiukset
Kamilan otsalta ja lähti huoneesta.
Kamila ei ollut vielä saanut kylliksi osoittaa antaumustansa; se kuohui ja kumpuili yhä hänen sydämessään, ja hänen teki mieli antaa sen virrata valtoinaan. Hän meni Nalinakshan makuuhuoneeseen ja laski oman seppelensä vanhojen sandaalien ympärille, painoi niitä otsaansa ja asetti ne jälleen kunnioittavasti paikoilleen.
Sitten hän ryhtyi suorittamaan päivän työtä, ikäänkuin se olisi ollut jumalanpalvelusta; jokainen hänen suorittamansa tehtävä oli kuin rukous, joka ilon siivittämänä kohosi taivaaseen.
"Mitä sinä teetkään, lapsukaiseni?" huudahti Kshemankari. "Kun näkee sinut pesemässä ja lakaisemassa ja puhdistamassa, niin luulisi sinun tahtovan uudistaa koko talon yhdessä ainoassa päivässä."
Talousaskarten päätyttyä Kamila ei käynyt käsiksi ompelukseensa, kuten tavallisesti, vaan vetäytyi omaan huoneeseensa; Nalinaksha löysi hänet sieltä palatessaan kotiin mukanansa korillinen liljankukkia.
"Kamila", sanoi hän, "asetahan nämä veteen, jotta pysyvät tuoreina.
Iltasella me menemme pyytämään äidiltä siunausta."
"Mutta sinähän et ole vielä kuullut koko tarinaani", virkkoi Kamila, katse alas luotuna.
"Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään; minä tiedän kaikki", sanoi
Nalinaksha.
Kamila veti hunnun kasvoillensa.
"Mutta äiti — —", aloitti hän saamatta enempää sanotuksi.
Nalinaksha veti hunnun syrjään. "Äiti on elämänsä varrella antanut anteeksi paljon syntejä. Hän varmaan antaa anteeksi sinulle sen, mikä ei syntiä ollutkaan."