Hän mietti jo lähteä naapuriin kylpemään, mutta samalla juolahti hänen mieleensä eräs tuuma ja hän lähti tupaan.

Siellä oli vanha isäntä yksinään. Hän istui ruuvipenkin edessä ja silmälasit nenällään viilata jumitti jotakin rautaa. Eljas-ukko istui penkille siihen lähelle.

Tuokion kuluttua keskeytti vanha isäntä työnsä, silmäsi ulos ja kysyi:

— Onkos ukko pannut saunan lämpiämään?

Sitä Eljas-ukko oli odottanutkin.

— Enpä minä häntä … — vastasi hän hitaasti.

— Eiköhän sitä sietäisi lämmittää … tuntuu tässä kylpyä haluttavan.

— …. tiedä, eipä siellä tahdo saada oikeata löylyä.

Hän oli käynyt vähän rauhattomaksi, nousi seisomaan ja rupesi piippuaan laittamaan. Vanha isäntä näytti innostuvan, hän kääntyi Eljas-ukkoon päin, alensi ääntään ja sanoi:

— No niin minustakin! On siinä joku vieras maku tuon uuden saunan löylyssä, mikä hänessä sitten liekin.

Eljas-ukko hymähti halveksivasti.

— Tietäähän tuon, kun kaikki savu ulos menee. Sisäänlämpiävän sen pitää saunan olla, ei se löyly muuten oikeaa tule!

Viimeiset sanansa sanoi ukko suurella painolla.

— Kyllä se niin on, — sanoi vanha isäntä alakuloisesti ja näytti siinä Eljas-ukon edessä tuntevan kuin syyllisyyttä vanhan saunan häviämisestä.

Eljas-ukko tuprautteli piipustaan sakeita savupilviä ja mietti, joko hän sanoisi sen, kun vanha isäntä tuli siihen itsestään. Ääntään vieläkin enemmän alentaen, vaikkei tuvassa muita ollutkaan, sanoi hän:

— Mutta saattaahan sen tuon uuden saunankin sisään lämmittää. Sulkee vain pellin…

— Ky-yllä kai sen saattaa, — arveli ukko mahdollisimman levollisesti ja maltittomuuttaan peittääkseen katseli ympäri kattoa.

— No, mitäs muuta kuin pane lämmitä ja pelti kiinni, niin saadaan tässä taas oikeata löylyä!

— … tiedä häntä, mahtaisiko tuota uskaltaa?

Hän oli tähdännyt oikeaan paikkaan. Vanhassa isännässä heräsi silmänräpäyksessä tunto vanhasta rajattomasta isäntävallastaan ja kiivastuen tiuskasi hän:

— Kun minä sen kerta sanon, niin sen uskaltaa! Pane vain lämpiämään ja pelti kiinni!

— Saattaapa tuon panna, — ja ukon kasvoille levisi makea myhäily, kun hän kääntyi ja lähti ulos kävelemään.

Nähtiin sitten tuokion kuluttua Eljas-ukon kärryliiterin ja halkovajan nurkitse pitkin askelin harppovan saunaa kohti, käsivarsillaan ankara halkosylyys. Kuin varkain pujahti hän saunan alakertaan ja kohta sen jälkeen alkoi tornista savua purnuta. Mutta ukkopa meni vikkelästi ylös saunaan ja sulki pellin, jolloin kitkerää ja pöllyävää savua alkoi löylyaukon täydeltä tupruta saunaan, leviten ympäri huonetta ja tuota pikaa peittäen näkyvistä valkoisina säilyneet seinät. Ukko sulki tiiviisti oven ja palasi työmaalleen. Mutta aina vähän päästä täytyi hänen silmätä saunaa kohti ja tyytyväisyydellä näki hän savun vanhaan tapaan tulla höllöttelevän ovenpielistä ja katonrajauksesta. Seinämaalistaan ja tornistaan huolimatta saattoi uutta saunaakin jo saunan nimellä kunnioittaa.

Se ehti siintyä jo ennenkuin väki työmailtaan palasi ja ukko lähti vanhan isännän kanssa heti saunaan. Oven avattuaan tunsi hän sieramissaan heti tutun hajun ja kovin tyytyväisenä rupesi hän vihtaansa hautomaan. Kun he sitten istuivat perälavitsalla, kumpikin eri nurkassaan, tulkitsivat he toisilleen tyytyväisyytensä löylyyn ja sen makuun.

— No, nythän se joltakin tuntuu.

— Tietääpäs se, kun oikealla tavalla lämmittää.

Seinät olivat käyneet melkein mustiksi. Se tuppasi kumpaakin huolettamaan, vaikka he siitä visusti vaikenivatkin. Mutta kumpikin tunsi toisen ajattelevan sitä samaa ja minkä melun nuoret miehet siitä nostaisivat. Eljas-ukko lisäsi löylyä ja koetti silmät ummessa saada entisen saunatunnelmansa päästä kiinni. Löyly oli kyllä oivallista, mutta sittenkään hän ei päässyt oikein omaan elementtiinsä. Seinissä tapahtunut jyrkeä muutos häiritsi väkisinkin. Ja niin he kumpikin istuivat nurkassaan äänettöminä ja äkeinä.

Kun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät saunaa, laskeusi vanha isäntä kiiruusti alas ja lähti sanaa puhumatta pois. Eljas-ukko otti vielä löylyä ja koetti hartioitaan kylvettää, mutta kun eteisestä alkoi kuulua jalkain töminää nuorten miesten siellä riisuutuessa, virautti ukkokin hätäisesti silmänsä ja rintansa, laskeusi alas, otti myttyrään käärityn paidan eteensä ja lähti ulos.

Siinä pihan halki astellessaan kuuli hän takanaan saunanoven narisevan ja sitten äänekkäitä ja harmistuneita huudahduksia:

— Mitäs tämä on!

— Seinät aivan mustana!

— Vaarit sulkeneet pellin ja laskeneet savun sisään … silti niillä semmoinen kiiru olikin!

— No ne on äijiä, sietäisivätpä senkin mokomat…

Eljas-ukko kiiruhti askeliaan ja istahti oman puolensa portaalle, jossa hän oli tottunut saunatunnelmansa jälkimainingeista nauttimaan, viileän iltailman hyväillessä kuumaa ruumista. Kyynärpäät polviin nojattuina hän siinä kauan istui ja silmät penseinä tuijotti eteensä. Selvästi hän nyt tunsi, että hän ei saa ikinä enää vanhasta saunatunnelmastaan kiinni, että hän itsekin kuuluu jo auttamattomasti menneisyyteen samoinkuin se sijoiltaan hävitetty vanha saunakin.

Ennen hän oli aina pukenut paidan päälleen ja mennyt kamariinsa ennenkuin vihdasta ihoon tarttuneet lehdet kerkesivät irti kuivua, mutta nyt hän istui samassa asennossa vielä sittenkin, kun ne olivat jo olkapäiltä ja kyliltä karisseet maahan, missä lieto illan leyhkä niitä laiskasti siirteli keskipihaa kohti.

(1907).

SUSI.

Eräs unilukkarin rengin vävy kuuluu kerran kehaisseen olevansa "viimeisestä nipukasta papillista säätyä". Tuo lienee sentään jo liiallista säätykäsitteiden venyttämistä. Sen sijaan ovat rättäri, silta- ja jahtivouti voineet kohtuudella lukea itsensä kuuluviksi hallinnollisten virkamiesten viimeiseen nipukkaan.

Mainitut virat ovat kai nykyään jo lakkautetut. Milloin jahti- tai "susivoudin" kunniakas virka on laannut uhkealla nimellään virkamiesluokan nimistöä koristamasta, en nyt satu tarkalleen tietämään. Mutta kovin kauan siitä ei voi olla, koska minunkin kotikylässäni parisenkymmentä vuotta sitten kannettiin vielä jahtivoudin kapat, jotka peri tuon viran onnellinen omistaja, eräs kunnan suurimpia talokkaita, jolla lisäksi oli vielä herrastuomarinkin titteli. Kun hänellä vielä, ikäänkuin kaiken maallisen siunauksen viimeisenä voiteluna, oli sangen huomattava ja hyvin pyöristynyt vatsa, niin eihän ollut yhtään ihme, että tuo jahtivoutiherrastuomari kohosi kuntalaisten mielikuvituksessa rovastiakin mahtavammaksi.

Mitä arvoisan susivoudin virkatehtäviin kuului, sitä minä en tiennyt, ja lienevätkö vanhemmatkaan ihmiset siitä sen paremmin selvillä olleet. Ainoa tehtävä, minkä kaikki tiesivät hänellä varmasti olevan, oli palkan periminen, jota tuli kappa jyviä talolta. Napisematta sen kuntalaiset maksoivat kuten ainakin esivallalleen uskolliset alamaiset. Mutta että puheenalaisella virkamiehellä oli jotakin tekemistä suden kanssa, se kävi nimestä selville. Tosin ei paikkakunnalla ollut susia vuosikymmeniin liikkunut, joten ainakaan minä en voinut päästä selvyyteen siitä kuinka suden ja susivoudin tuli toisiinsa suhtautua. Sitä seikkaa eivät vähimmälläkään tavalla valaisseet ne monet susijutut, joita vanhan kansan ihmiset kertoilivat. Susivoutia ei niissä yhdessäkään esiintynyt.

Mutta kerran sitten kylmänä ja lumisena talvena ajausi paikkakunnalle susi jostakin sieltä Kajaanin nälkäperukoilta päin. Ensinnä liikkui pitäjällä itsepintaisia huhuja, että siellä ja siellä oli muka nähty suden jälet.

"Mitäs joutavia, jonkun suuren koiran jälet vain!" väittivät vanhemmat miehet kyynillisen itsepintaisesti.

Mutta sitten ilmestyi niitä, jotka olivat aivan "ilmisiinsä" nähneet suden. Sitä ja sitä Matin Liisaa tai Liisan Mattia vastaan oli juosta houvottanut sillä ja sillä metsätaipaleella, mutta kun Matin Liisa tai Liisan Matti oli karjaissut niin ja niin, niin metsään oli pökässyt.

"He, he, tainnut olla vain vallesmannin Vahti!" väittivät taas tuomasluonteet.

"Mitä sitä nyt taas tyhjää inttää, kyllähän sen nyt jokainen vallesmannin Vahdin tuntee!" huusivat kiivastuneina ne, jotka olivat suden vierailukäynnin ottaneet täytenä totena.

Ja pitäjäläiset jakaantuivat kahteen puolueeseen, niihin, jotka uskoivat suteen ja niihin, jotka kielsivät sen olemassaolon paikkakunnalla. Mutta edellinen puolue kasvoi päivä päivältä, sillä yhä useampia ilmestyi, jotka väittivät nähneensä suden tai ainakin sudenjälet. Ja kun yhä useampia koirarakkeja pitäjän eri kulmilta hävisi teille tietämättömille, täytyi lopulta kaikkien uskoa, että todellakin vallesmannin Vahtia mahtavampi peto oli seudulle ilmestynyt.

Susivouti oli viimeiseen saakka väittänyt perättömäksi huhuja, joita pitäjällä risteili tuosta hänen virkamahtinsa piiriin kuuluvasta häntyristä. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka hänen itsensä täytyi lopulta myöntää jutuissa olevan jotain perää.

Mutta pelkkä susivoudin nimi ei nähtävästikään riittänyt paikkakunnalta karkottamaan petoa, joka päivä päivältä kävi yhä rohkeammaksi. Eräänä yönä kevättalvella kävi se jo niin julkeaksi, että retkeili läpi taajaan asutun kirkonkylän, jossa kaikki koirat alkaen vallesmannin Vahdista aina postineidin iäti värisevään sylirakkiin saakka sinä yönä ulvoivat ja ärhentelivät, aivankuin viimeinen päivä olisi ollut kynnyksellä.

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, lienee varmaankin susi arvellut tuosta serkkujensa aikaansaamasta melusta, ja loikkaillen pitkin hypyin talojen välitse sieppasi se illallispalakseen leipurin pienen mutta ylen lihavan Mopen.

Kun tuo suden viimeinen tihutyö tuli aamulla tunnetuksi, eivät ihmiset voineet pidättyä naurusta. Susi, tuo synkkä ja iäti nälkäinen ryöväri, oli esiintynyt tällä kertaa kerrassaan leikinlaskijana, sillä leipurin muori oli vuosikausia lihottanut Moppea kermalla ja nisuleivoksilla aivankuin odottaen tuota vierailua.

"Hoksasipa peijakas katsoa eteensä!"

Mutta missä asiaa ei otettu ollenkaan leikin kannalta, niin se oli juuri leipurissa. Muori itkeskeli ja kertoi kertomasta päästyäänkin, kuinka hän ei voi mitenkään ymmärtää, mikä sitä Moppe vainajaa vetikin sinä yönä ulos. Moppe polonen, joka aina muulloin oli viettänyt yönsä isäntäväkensä kanssa samassa huoneessa! Ja kyyneleet kuivattuaan tiuskasi muori kerran, että sitäkö täytistä sillä susivoudillakin tehdään ja sitäkö täytistä sille kapat maksetaan, kun pedot kerran saavat vapaasti liikkua ja ihmisten elukoita haaskata.

Tosiaankin, eiköhän juuri nyt ollut susivoudin aika osottaa, mitä hänen virkaansa kuului? Niin, niin, ei suinkaan niitä kappoja oltu tarkotettu noin vain suotta aikojaan maksettaviksi. Ja kun yhä edelleenkin tapahtui, että tämän ja tuon talon koirasta jäi vain vaatimaton hännänpää tai karvatukko muistuttamaan hänen maallisen vaelluksensa päiviä, ei susivouti katsonut enää voivansa istua rauhallisena alallaan. Koirista hän nyt itse asiassa viis, mutta arveluttavampaa oli se, että kappojen maksajat alkoivat yhä äänekkäämmin murista. Jos mieli edelleenkin saada kappansa täyteen sullottuina ja ylitsevuotavina, oli hänen jo aika näyttää, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna.

Eräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen hän sitten ryhtyi toimenpiteisiin. Edellisenä yönä oli susi taas retkeillyt kirkonkylän lähistöllä ja muutamia suksimiehiä oli aamuvarhaisesta liikkunut hänen jälillään. Juuri kun kirkosta päästiin, tuli tieto, että he olivat järven takana ihan suden kintereillä. Silloin komensi susivouti virkansa puolesta kirkkomiehet liikkeelle, sillä nyt oli miesjoukolla helppo saartaa väsytetty susi.

Ja tuona kevättalvisena sunnuntaipäivänä tapahtuikin se ihme, että susi saatiin näyttäytymään koko kylän väelle. Se tapahtui kirkonkylän laiteella olevan pienen ja matalarantaisen järven jäällä, jossa susi joutui jonkunlaiseen puolisaarrokseen.

Silloinkos kävi järvellä melu ja rähäkkä. Miehiä hevosella ja jalan, toisilla pyssyräikät kainalossa, toisilla karahkat olalla, liikkui jäällä mustanaan. Ja joukon jatkoksi juosta hynttyytti sinne lähitaloista akkoja siunaillen ja hoilaten. Koirat täyttivät ilman vimmatulla räyskytyksellä, mutta pysyen sentään kunnioittavan välimatkan päässä sudesta, joka kieli ulkona suusta loikkaili hölmistyneenä ja näköjään neuvotonna edestakaisin.

Jahtivouti huusi ja ärhenteli ja ajoi hevosellaan täyttä laukkaa miesjoukon luota toisen luo, koettaen saada syntymään umpinaista saarrosketjua. Järven toista päätä kohti, josta joki lähti niittyjen läpi luikertelemaan, oli piirityslinjassa vielä neljänneskilometrin laajuinen aukko. Ainoastaan joukko räkyttäviä koiria juosta houvotteli siellä toistensa ympäri.

Susi ei luonnollisestikaan jättänyt käyttämättä vihollisarmeijan vitkastelua hyväkseen. Ennenkuin huutelevat ja töllistelevät miesjoukot ehtivät hajota ketjuksi ja sulkea aukon, lähti susi tavattoman pitkiä hyppyjä tehden loikkimaan ulos tuolta epämieluisalta näyttämöltä. Häntä koipien välissä väistyivät koirat syrjään. Ainoastaan susivoudin pystykorva piti, arvatenkin isäntänsä virka-aseman johdosta, velvollisuutenaan uskaltautua hampaitaan näytellen lähemmäs sutta. Mutta tuo kaikkea häveliäisyyttä puuttuva käytös kävi susivoudin rakille kalliiksi. Susi teki äkkinäisen syrjähypyn ja tarttuen tuota virkavallan palvelukseen antautunutta sukulaistaan niskaharjaksista alkoi raahata häntä mukanaan.

"Parhaaseenpa osasi taas tarttua!" kuului huutoja, ja nauraen sekä hoilaten hajosi vaivalla muodostunut piiritysketju.

Susivouti oli harmista haleta. Kun hän paljosta huutamisesta ei saanut enää ääntään kulkemaan, että olisi komentanut miehiä suden jälkeen, heittäysi hän itse rekeensä ja lähti ruoskan vinkuessa tavottamaan ryöväriä, joka tuolla viimeisellä tekosellaan oli saattanut hänen virka-arvonsa suorastaan naurun alaiseksi.

Susi, joka arvatenkin olisi halunnut virkaintoisesta pystykorvasta valmistaa päivällisaterian, huomasi pelastumiselleen välttämättömäksi heittää taakkansa hangelle, mihin se puolikuoliaana jäi keppuroimaan. Kaksinkertaisella vauhdilla jatkoi se sitten matkaansa ja katosi joen mutkaukseen, kintereillään täyttä laukkaa ajava, kiukusta pakahtuva jahtivouti.

Vasta iltahämärissä saapui jahtivouti kotiinsa, selittäen että hän jo kerran muka oli saavuttamaisillaan suden ja ajamaisillaan sen päälle, mutta silloin solahtivat valjaat hevosen päältä ja niin pääsi susi näkymättömiin.

"Niin, niin, mitäs kummaa siinä, sillä sudellahan on aina suden lykyt!"

Jahtivouti katsoi kai tällä voimanponnistuksella kuitanneensa menneiden vuosien kapat, sillä susi sai sen jälkeen hänen puoleltaan olla pitemmän ajan rauhassa. Jotkut yksityiset suksi- ja pyssymiehet sitä kyllä ahdistivat, mutta onnellisesti säilytti se nahkansa kesään saakka.

Että susi kesäksikin jäi paikkakunnalle, oli jo hyvin arveluttavaa. Sieltä ja täältä alkoi piankin kuulua haikeita valituksia suden lammaslaumoissa tekemistä tuhotöistä. Yhä kiukkuisemmin alettiin taas puhua jahtivoudista ja hänen kapoistaan. Lopulta katsoikin tämä tarpeelliseksi ryhtyä uusiin toimenpiteisiin.

Mutta kesällä, jolloin ei jälkiä näkynyt, oli mahdotonta ajaa sutta tai saada se saarroksiin. Sen vuoksi ryhtyi jahtivouti suuremmoisiin strategisiin liikkeisiin, joiden tarkotuksena oli häätää susi pitäjän alueelta kokonaan pois. Hän sai apua ylemmältä esivallalta, nimittäin nimismieheltä, ja niin kuulutettiin puolesta pitäjästä mies talosta kokoontumaan määrättyyn paikkaan. Kellä suinkin oli pyssy, hänen oli se otettava mukaan.

Miehiä kokoontui sudenajoon viljalti. Kaikille, joilla oli pahanenkaan ampuma-ase, jaettiin kunnan puolesta ruutia ja nalleja. Sitten heidät sijotettiin kutakuinkin suorana viivana puolen pitäjän läpi kulkevalle maantielle, parikymmentä syltä aina miehen väliä, joten heistä venyi penikulman pituinen ketju. Ketjun, jota pitkin susivoutikenraali lopuksi ajoi kääseissään jaellen armeijalle viimeisiä neuvojaan, tuli merkin saatuaan lähteä yhtaikaa liikkeelle ja samassa järjestyksessä, pyssyjään paukutellen, huutaen ja menoten samota läpi maantien ja pitäjänrajan välisen laajan metsäkulman. Rajalla ilmotettiin olevan naapuripitäjän miehiä omain viranomaistensa johdolla, ja he lähtisivät sitten jatkamaan ajoa oman alueensa läpi.

Oliko herrojen viranomaisten tarkotus ajaa susi täten pitäjä pitäjältä aina Pohjanlahteen saakka ja sinne hukuttaa, siitä minulla ei ole tietoa. Ja muutoinkin olisi ehkä joku entisajan nerokkaimmista kondottiereistä voinut strategisessa suhteessa tehdä joitakin painavia muistutuksia tätä suunnitelmaa vastaan. Sillä jos suden tiedettiinkin muutamia päiviä sitten asustaneen hyökkäyksen alaisella metsäkulmalla, niin oliko sanottu, että se siellä enää olisi, varsinkin kun ottaa huomioon puheenalaisen häntyrin levottoman ja liikkuvan luonteen? Jos kysymyksessä olisi ollut esim. karhu, niin asia olisi ollut vallan toinen. Mutta sudestahan oli juuri edellisen talven aikana syntynyt samantapaisia legendoja kuin ennen tanskalaissotien aikana Niilo Grabbesta, joka oli yhtaikaa kaikkialla eikä silti missään. Ja toiseksi saattoi sangen painavilla syillä kysyä: oliko niin varmaa, että susi, jos hän nyt sattuikin olemaan tällä pitäjän kulmalla, syrjiin poikkeamatta kiltisti juoksisi ketjun edellä naapuripitäjän rajalle, asettuakseen sitten siellä sikäläisen rintaman eteen kuin hevonen valjaisiin ja juostakseen niin edelleen aina Pohjanlahteen saakka?

Mutta tällaisia seikkoja eivät miehet ottaneet punnitakseen, eikähän miehistön asia olekaan arvostella päällystön toimenpiteitä. Innokkain huudoin ja tihein pyssynlaukauksin lähtivät he merkkilaukausten pitkin linjaa kaikuessa samoilemaan tuota paripenikulmaista, soista ja rämeistä metsätaivalta. Ja puolen päivää kuului siltä pitäjän kulmalta sotainen pauhina, joka varmaankin tuotti lohtua niiden mieliin, joiden koirain tai lammasten kanssa susi oli rakentanut lähempää tuttavuutta.

Mutta vähitellen sammui rähinä ja pyssyjen pauke. Soita tarpoessaan väsyivät miehet, kokoontuivat yksiin joukkoihin ja hiljaa jutellen jatkoivat matkaa pitäjän rajalle, josta he hiukan levähdettyään ja naapurikylän miehiä näkemättäkään palasivat läpi väsyneinä ja kipeytynein raajoin kotiinsa.

Seuraavana päivänä kuultiin, että susi oli eilispäivänä vastakkaisella kulmalla pitäjää tehnyt pillojaan erään talon lammaskarjassa.

Siinä sitä nyt siis oltiin! Ja sudenajossa mukana olleet alkoivat ankarasti arvostella koko yritystä. "Mitäs, tiesihän sen nyt jo lähtiessäkin, ettei sillä pelillä pitkällekään päästä!" Jokaisella oli parempi suunnitelma, että niin ja niin sitä olisi pitänyt tehdä ja susi olisi varmasti joutunut loukkuun. Jahtivoudin ja nimismiehen typeryydestä olivat kaikki yhtä mieltä.

Mutta edellinen, jolla virkavelvollisuutensa lisäksi oli sitten viimetalvisen tapauksen selvästi persoonallistakin kainia sutta kohtaan, teki vielä tuonnempana kesällä uuden, joltistakin mielikuvitusrikkautta todistavan ehdotuksen tuon juonikkaan häntäniekan karkottamiseksi. Metsiin pitäjän eri kulmille oli kiviin ja kallioihin porattava ankarat latingit, jotka sitten samana yönä yhtaikaa sytytettäisiin. Siitä syntyvä pelottava jyrinä karkottaisi varmasti suden mailta halmeilta. Kuinka tämä yritys olisi onnistunut, on mahdoton sanoa, sillä sitä ei pantu koskaan toimeen. Susi teki koko kesän pillojaan ja vasta seuraavana talvena menetti se naapuripitäjässä nahkansa.

Sen jälkeen ei paikkakunnalla ole ainakaan pitempään susia oleskellut. Huomattavimmat seuraukset tästä sen viimeisestä vierailukäynnistä olivat seuraavat: 1) niiden hyväilyjen johdosta, joiden esineiksi leipurin ja susivoudin koirat olivat joutuneet, liittyi kansan mielikuvituksessa suden luonteeseen jonkinlainen humoristinen piirre, 2) kun jahtivoudin virat joitakin vuosia sen jälkeen lakkautettiin, pidettiin esivallan toimenpidettä kerrankin ihan naulanpäähän osattuna.

VAARALLISELLA RETKELLÄ.

Tupakkavaunun lyhemmällä ovipenkillä istui vanhanpuoleinen mies, jonka yhdellä silmäyksellä saattoi huomata syrjäseutulaiseksi. Hänen laihoja kasvojaan ympäröi naavoittunut parta, päällään hänellä oli vanhankuosinen sarkatakki ja jalassa pieksusaappaat, joista lähtevä tervanhaju tuntui yli vaunun. Hän istui penkillä syrjittäin ja söi avopäin evästä laukustaan.

Vastapäisellä penkillä istui kaksi jätkää, jotka kuluneilla ja likaisilla korteilla nopein kädenliikkein pelasivat viittä lehteä. Kun ukko lopetti syönnin, sulkien voirasiansa ja pyyhkien puukkoaan housuihinsa, päättivät jätkätkin pelinsä ja ottaen ylätaskuistaan esille pennin paperossit alkoivat savustella. Kumpikin tarkasteli nyt ukkoa, joka hitaalla perusteellisuudella ahtoi visapiippuunsa nurkantakasia parin korttelin pituisesta tupakkimassista.

Vihdoin alotti toinen keskustelun, kysyen eräänlaisella tuttavallisella ylemmyydellä:

— Mihinkäs asti isäntä reissaa?

Ukko puhalsi savun suustaan, sylkäsi sitten ja rykäsi vielä perään, minkä jälkeen hän oli valmis vastaamaan:

— Tornioonhan tässä olisi meininki päästä.

— No sittenhän meillä on sama matka.

— Vai sinne tekin, — innostui ukko ja muuttui heti käytöksessään avonaisemmaksi, — taidatte olla sieltä puolen kotoisinkin?

— No eipä juuri sieltä, mutta töissä on oltu siellä Roution sahalla ja sinne ollaan nytkin menossa.

— No ihan kuin naulan päähän! — innostui ukko yhä enemmän, — minä kun myös olen juuri samalle sahalle menossa.

— Ettäkö oikein töihin? — hymähtivät jätkät.

— Ehei, mitäs minusta nyt sahan töihin! — nauroi ukko. — Muuten vain tuli asiaa. Minulla oli näet poika siellä työssä ja se otti ja tässä pääsiäisen aikana kuoli tapaturmaisesti, miten lienee lankkupinon päältä horjahtanut alas niin että taittoi selkänsä. Ja nyt sitten viime viikolla kirjottivat sieltä sahalta, että se oli tapaturmavakuutuksessa ja että saisi tulla rahoja nostamaan.

— Te taidattekin olla sen Kasurin Esko-vainajan isä? — keskeytti toinen jätkä.

— No se juuri! Tunsittekos tekin Eskon?

— Tokihan me Eskon tunsimme, kun oltiin monena vuonna yksissä töissä, — vakuuttivat jätkät.

— No katsopas! — ihasteli ukko.

Hän lämpeni yhä enemmän jätkiä kohtaan, jotka tuntuivat hänestä nyt melkein sukulaisilta. Hän olikin puolen päivää äänetönnä saanut istua köröttää outojen ihmisten parissa.

— Tehän sitä sitten opastattekin minun sinne sahalle, minä kun olen aivan outo niillä main, — pyydysteli ukko.

— Kyllähän me, mitäs siinä on muuta kuin mennään heti asemalta yksin matkoin.

— Sattuipa se tosiaan mukavasti, — ihasteli Kasuri edelleen ja alkoi sitten omasta alotteestaan kertoilla elämänsä vaiheita: kuinka hän oli suuren lapsijoukon isänä asettunut kylmään korpeen, rakentanut sinne mökin ja raivannut peltoa; kuinka lapset aikaistuttuaan olivat järkiään lentäneet maailmalle; kuinka hän vanhana ja selkävaivaisena miehenä oli muorineen häätynyt mökiltä pois, mutta kuinka hän oli asettunut toiseen korven kolkkaan ja yhdessä muorin kanssa raivannut sinne uudet pellot; ja kuinka he kahden nyt elelivät siellä pienessä pirttipahasessa.

— Ei ole ollut varoja rakentaa kunnollista asumusta eikä pojista ole ollut ennen penninkään apua, kunnekka nyt sitten tuli ihka tietämättä vakuutusmaksu. Vaikka raskas oli sekin apu, kun se tuli pojan kuoleman hintana, — lopetti hän juttelunsa.

— Kuinkas isosta se Esko oli vakuuttanut itsensä? — kysyi nyt toinen miehistä.

Mutta Kasuri muuttuikin yhtäkkiä varovaiseksi ja vastasi epämääräisesti:

— Olihan se … niin että kyllä minä niillä rahoilla, jos ne nyt sieltä ensinnäkin saa, voin isomman tupakantin laittaa.

Hän puhaltaa turisteli öljyä piipunvarrestaan ja jatkoi kielevästi:

— Tähän asti minä olenkin pannut pääpainon ulkohuoneille. Navetat, riihet ja tallit olen itse vähitellen salvaa jäkrittänyt, mutta nyt kun olisi pitänyt omankin pään suojaksi kunnollinen asumus saada, loppuivat voimat. On ruvennut sellainen ankara kolotus selkää vaivaamaan, ettei kykene enää salvukirvestä heiluttamaan. Saa nähdä nyt sitten, saaneeko tässä sen vieraalla väellä pystyyn.

Sen jälkeen mennä täristettiin ääneti eteenpäin. Kasuri täytti uudelleen piippunsa, veteli savuja ja katui mielessään, että oli tullutkin niin tarkkaan oudoille miehille asiastaan jutelleeksi. Ties miten ystäviksi vielä voivat heittäytyä, kun saivat niistä rahoista kuulla…

Iltapuolella päivää saapuivat he perille ja Kasuri lähti yhdessä miesten kanssa astelemaan suoraa sahalle. Miehet neuvoivat työnjohtajan asunnon ja laukkunsa porstuaan laskien pistäysi Kasuri kyökkiin.

Kun hän edellisellä viikolla oli saanut sahan työnjohtajalta kirjeen, jossa häntä kehotettiin tulemaan sahalle nostamaan poikavainajansa kolmen tuhannen markan tapaturmavakuutusta, oli asia Kasurista tuntunut suorastaan unennäöltä. Jo lähes paria kuukautta aikaisemmin oli hän saanut tiedon poikansa kuolemasta, jonka aiheuttama mielimurteisuus oli jo ehtinyt asettua. Tapaturmavakuutuksesta ei hänellä ollut ennen kirjeen saapumista ollut mitään tietoa. "En minä oikein jaksa uskoa, että sieltä mitään rahoja lähtee, mutta menenpä häntä nyt varsin käymään", oli hän lähtiessään muorille sanonut. Eikä hän itse asiassa ollutkaan koko matkalla jaksanut oikein uskoa saavansa rahoja, sillä kolme tuhatta markkaa tuntui hänestä ihan uskomattomalta summalta. Siksi hänen jännityksensä kohosi korkeimmilleen, kun palvelustyttö meni sisähuoneista työnjohtajaa kutsumaan.

Hetken perästä ilmestyi kyökkiin kovaääninen reipas mies. Silmättyään
Kasuria ja ehtimättä vastata tämän tervehdykseen lausui hän:

— Taidatte olla sen Esko Kasuri-vainajan isä?

— Ka sehän minä olen, mutta kuinkas te sen niin pian hoksasia?

— Näin päältä, — sanoi työnjohtaja tyytyväisenä, — mutta kylläpä te tulittekin parhaaseen aikaan. Täällä on muuan naikkonen, joka taisi elää yksissä Eskon kanssa, ja se väittää Eskon lasaretissa maatessaan luvanneen vakuutusrahat hänelle ja vaatii niitä nyt sen perusteella itselleen. Mutta ei niitä hänelle anneta. Lähdetäänhän konttorin puolelle, niin saatte rahat taskuunne.

Kasurilla rupesivat ihan polvet vapisemaan ja tuntui kuin hengityskin olisi tahtonut salpautua.

— Että oikeinko ne rahat on tänne lähetetty? — sammalsi hän hämillään.

— Hyvä toki, kolme tuhatta täällä on teitä odottamassa. Taikka oikeastaan hyvin hituista vaille, sillä lähetyskustannukset on vähennetty pois, mutta se ei tee täyttä markkaakaan.

— Olisihan siitä nyt saanut vaikka enempikin ottaa, — hymisi Kasuri, jonka mielestä työnjohtaja oli maailman paras mies.

Kentällä konttorihuoneuston edustalla loikoili tupakoiden ja jutellen joukko sahan työmiehiä, joiden keskellä Kasuri huomasi äskeiset opastajansakin. Ne olivat nähtävästi juuri kertoneet hänestä toisille miehille, sillä yksi joukosta kysyi heidän ohi kulkiessaan:

— Rahojakos vaari menee nostamaan?

— … tiedä häntä, tokko tuolta suuriakaan rahoja lähtenee, — vastasi Kasuri vältellen ja kiiruhti työnjohtajan jälestä portaita ylös.

Kun he olivat tulleet sisälle, haki työnjohtaja pöytälaatikosta muutamia papereita ja lausui:

— Näihin olisi summa kuitattava. Osaattakos te nimenne kirjottaa.

— Enhän minä … puumerkkiinhän ne ovat aina saaneet tyytyä.

— No pistäkäähän sitten puumerkki alle, kun minä ensinnä kirjotan nimenne.

Kasuri otti kynän kömpelöiden ja kuhmuisten sormiensa väliin sekä piirsi työnjohtajan osottamaan kohtaan tuumankorkuisen latinalaisen K:n. Siitä tuli hyvin mutkainen, sillä kynää pitelevä käsi vapisi kovin.

— Eikö tuo täydestä käyne? — sanoi hän, laskien helpotuksesta huokaisten kynän pöydälle.

Kun paperit oli vielä varustettu todistajain nimikirjotuksilla, avasi työnjohtaja kassakaapin ja latoi pöydälle viisi viidensadan markan seteliä, niiden päälle neljä satamarkkasta, sitten kasan kahdenkymmenen ja kymmenen markan seteleitä sekä loppukukkuraksi joukon hopearahoja. Kasuri katsoi neuvotonna rahaläjää, vilkasi sitten työnjohtajaa ja sammalsi:

— Että nuoko ne sitten tulee minulle?

— Kuinkas muuten! Ei muuta kuin sullokaa poveenne ja onneksi vain olkoon! — vastasi työnjohtaja iloisesti.

— Mutta … entäs teille vaivoistanne?

— Ei tietysti mitään teidän puolestanne, sillä vakuutusyhtiöhän minulle asiamiesvaivani maksaa.

— No, ottaisitte nyt kuitenkin minunkin puolestani … kun niitä siinä kerta noinkin varavalti on.

— Ehei se tule kysymykseenkään! Suoltakaa vain rahat taskuunne.

Kun Kasuri ei enää tiennyt, miten palkita tuota maailman parasta miestä tai muutoin hänelle myötätuntoaan osottaa, sammalsi hän yhä neuvottomampana:

— Mutta mistäs te tiedätte, olenko minä Esko Kasurin oikea isä, kun ette ole mitään todistuksiakaan tiedustellut. Vaikka kyllähän minulla on täällä sellainenkin varattuna.

Hän kaivoi povitaskustaan ikikuluneen ja paikatun nahkalompakon, josta hän kopeloi esiin papintodistuksen, ojentaen sen työnjohtajalle.

— Naamahan se on miehen paras todistaja, — lausui tämä hyväntuulisesti ja laski papin kirjan paperiensa joukkoon.

Kasuri läheni rahakasaa, mutta arveli vielä:

— Tuntuupa niin oudolta ottaa päälleen noin isoja rahoja… Etteköhän te ottaisi ja pitäisi niitä vielä vähän aikaa ja lähettäisi sitten postissa sinne minun kotikylääni.

— Mutta pankaa itse lähtiessänne kaupungin postikonttorista menemään postilähetyksenä. Ei se maksa kuin muutaman kymmenen penniä ja kotona ne ovat yhtä aikaa kuin te itsekin. Ja kyllähän te nyt toki täältä kaupunkiin uskallatte ne viedä, näin päiväsaikana, — rauhotteli työnjohtaja.

— Hm, no, taitaapa se käydä laatuun, — sanoi Kasuri ja alkoi sulloa rahoja lompakkoonsa.

— Olisitte nyt itsekin laskenut ne rahat, ettei vain mitään erehdystä olisi tapahtunut.

— Mitäs joutavia, kyllähän minä nyt toki uskon sen teidänkin laskemallanne, — vastasi Kasuri ja lisäsi huolestuneena, akkunasta ulos vilkaisten: — Tulikin mainituksi noille jätkille, jotka minun tänne sahalle opastivat, että täältä pitäisi rahoja saada.

— Mitäpäs niistä välittää, menkää vain muuna miessä sivu elkääkä ryhtykö millekään niiden kanssa.

Saatuaan lompakon visusti povitaskuun kätketyksi sekä takin huolellisesti napitetuksi puristi Kasuri jäähyväisiksi työnjohtajan kättä ja lähti huoneesta kiiruusti, salatakseen kiitollisuuden tunteiden aiheuttamaa mielenliikutustaan. Lakin sijotti hän molemmin käsin vasta portailla päähänsä ja vaikka hänen kasvonsa hohtivatkin ja polvet vavahtelivat, koetti hän mahdollisimman rauhallisesti laskeutua pihalle.

— No tulikos vaarille rahoja? — kysyi äskeinen jätkä raa'alla äänekkyydellä, samalla kun koko miesjoukko kiinnitti katseensa Kasuriin.

Kasuri pysähtyi koin noiduttuna heidän eteensä ja koetti hymyillä, sammaltaen:

— Niin rahojako? Koiran häntää sieltä rahoiksi tuli. Se näkyykin juutas olevan niin sotkuinen asia, ettei ne rahat hevillä heltiäkään, he, he…

— No mikä sen nyt selvän asian on niin sotkenut? — tiukkasi puhetta johtava jätkä.

— Mikä ne herrain mutkat tietää, — sanoi Kasuri, siristäen viekkaasti vasenta silmäänsä ja ryhtyen piippuaan täyttämään.

Hänen oli tavattoman vaikea olla. Povessa tuntui kuin polttavan ja kainaloita hiosti. Häneen äänetönnä tähystelevä miesjoukko tuntui hänestä nälkäiseltä ihmissyöjälaumalta. Mutta äänettömyys tuntui kahta kaameammalta ja hän koetti leperrellä:

— Vaikka lupasivathan he lähettää rahat, jos ne kerran rupeavat heltiämään, ettei minun vanhan miehen tarvitse tänne uutta reissua tehdä.

Mutta tähän takertui taas jätkä, kääntyen nurmikolla toiselle kylelleen:

— Paljostakos se Esko oli vakuuttanut itsensä?

— Eihän se paljosta… Mitä lie ollut siinä tuhannen markan korvilla, vaikka eihän siitä jää hetikään niin paljoa, kun kaikki kulut ja muut menot ensin päältä vähennetään, — koetti Kasuri panna parastaan.

Mutta nyt sekaantui asiaan muuan miesjoukon takana suullaan makaava jätkä, sanoa järäyttämällä:

— Kolmesta tuhannestahan tuo se Taava puhui, joka kans on niitä rahoja itselleen vainustellut.

— Ei ole perää, kyllä ne ovat Taavan omia luuloja, — ehätti Kasuri hädissään, ojentaen samalla tupakkimassinsa etumaiselle miehelle ikäänkuin sovitusuhriksi sekä kääntääkseen samalla puhetta muualle.

— Siinä olisi oikeita sydänmaan tupakeita, jos niinkuin passaisi panna piippuun.

— Onpas siinä oikein vanhan kansan massi, — ihasteli jätkä, — vasikan kusirakostako tuo on tehty?

— Vasikan, vasikanhan minä sen tein ja ensi kynttilänpäivänä tulee se minulla olleeksi kahdeksantoista vuotta, — kiiruhti Kasuri huojentuneena selittämään, samalla kuin massi kierteli kädestä käteen.

Kun se viimein palasi takaisin Kasurille, kuului konttorin portailta työnjohtajan ääni, joka kutsui luokseen jotakin miehistä. Silloin vapautui Kasuri kokonaan lumouksestaan, työnsi tupakkimassin taskuun ja rupesi tekemään lähtöä. Mutta silloin alkoi hänestä tuntua, että hän on tehnyt jotakin vääryyttä noille miehille.. Hänen teki mielensä hyvittää se jollakin tavoin, mutta sekaannuksissaan ei hän osannut muuta kuin sanoa:

— No, hyvästi nyt vain, miehet, täytyy tässä joutua asemalle.

Sen sanottuaan lähti hän kävelemään pois. Rauhalliseksi ei hän kuitenkaan itseään tuntenut vielä sittenkään, kun hän oli jo päässyt sahan lähettyviltä. Kaikissa sahan ja kaupungin välisellä tiellä kohtaamissaan henkilöissä näki hän vaanivan ryöstömurhaajan ja hänestä tuntui kuin olisi hän povessaan kulettanut vaarallista räjähdysainetta, joka milloin hyvänsä saattoi saada aikaan mullistavan tuhon. Hän koetti kädellään suojata vasemmanpuoleista poveaan, johon kaikki näyttivät kohdistavan katseensa.

Kaupunkiin päästyään näki hän poliisikonstaapelin seisoskelevan muutaman pikku puiston nurkalla. Hän läheni kiiruusti konstaapelia ja tiedusteli postikonttoria. Kun konstaapeli oli perusteellisesti neuvonut sen, lisäsi Kasuri arasti:

— Etteköhän tulisi saattamaan, minä kun olen aivan outo täällä?

Itse asiassa olisi hän halunnut poliisimiehen turvakseen tuolle lyhyelle lopputaipaleelle. Mutta haukotellen vastasi konstu:

— Mitäs joutavia, kyllähän sinne nyt tästä osaa vaikka sika säkki päässä. Tuon ensimäisen nurkan ympäri vain ja sitten katua pitkin vasemmalle, kunnes tulee eteen postikonttorin suuri kyltti.

Onnellisesti pääsikin Kasuri postikonttoriin ja sai asiansa toimitetuksi. Hän antoi kaikki sahalta saamansa rahat, yksinpä pienemmät hopeatkin, postissa kuletettavaksi ja maksoi lähetyskustannukset messinkileukaisesta housuntaskukukkarostaan. Vasta sitten tunsi hän painon hartioiltaan putoavan, kun hän rahojen sijalle lompakkoon sijotti kuitin.

Asemalle saapui hän lähes tuntia ennen iltajunan lähtöä. Hän istahti rappusten nurkalle, avasi eväslaukkunsa ja alkoi hyvällä halulla aterioida.

Hän tunsi olonsa suunnilleen samanlaiseksi kuin lauantai-iltana, kovan työviikon jälkeen, saunasta tultua. Yhtämittaa hymyili hän, samalla kuin poskilihaksen alla hitaasti liikehti iso voileivän pala.

— Katos, kun ittekseen nauraa, on tainnut toisenkin ryypyn paiskata poskeensa, — sanoi tavaramakasiinilta palaava asemamies puoliääneen toverilleen.

Mutta Kasuri ei piitannut, eipä edes huomannutkaan heitä. Hän ajatteli vain omia asioitaan.

Kolme tuhatta markkaa, mitä kaikkea sillä hankkiikaan! No, sen tuvan kuitenkin ensiksi.

Sitä tupajuttua alkoi hän nyt harkita perusteellisesti. Eräänä sunnuntai-iltana viime kesänä oli hän ollut Viertolan talossa. Siellä oli vanha, puolittain ränsistynyt tupakantti kaksine kamarineen. Hän oli syynäillyt sitä tarkkaan ja puukonpäällään koputellut seinähirsiä, että vieläkö ne ovat kovia. "Ostapas siitä, Kasuri, tupa itsellesi, saat koko laitoksen ovineen ikkunoineen kolmella sadalla markalla", oli isäntä sanonut. "Ei siihen tarvitse montakaan kuormallista uusia hirsiä, kun siitä saa sellaisen pytingin, että pois tieltä." — "Milläpäs sitä köyhä ostaa", oli hän vastannut ja asia oli jäänyt siihen, mutta monta kertaa oli tupa sen jälkeen palannut mieleen. Jo tänne tulomatkalla oli se yhtämittaa pyrkinyt esille sukeltamaan, mutta hän oli joka kerta sylkässyt sen pois mielestään, koska hän ei ollut katsonut rahojen saantia läheskään varmaksi.

Mutta nyt hän menee kotiin tultuaan suoraapäätä Viertolaan ja tekee kaupat ja sitten ensimäisillä syyskeleillä siirrellään tupa hänen omalle konnulleen.

Syönnin lopetettuaan ja junaa odotellessaan purki hän sitten ajatuksissaan Viertolan vanhan tupakantin perustuksiaan myöten ja tunnusteli kirveshamaralla kutakin hirttä erikseen.

— Ähäh, onpahan siinä laho kohta, mutta kun uudesta hirrestä panee jatkon, niin menee sekin, — hymähteli hän puoliääneen.

Muutamia pikkukaupungin joutilaita iltakävelijöitä oli asettunut rappusille hänen lähettyvilleen. Ne iskivät silmää toisilleen, hymyilivät ja tyrskähtelivät, mutta Kasuri ei heistä tiennyt mitään.

Kun juna viipyi, rupesi häntä lopulta huolettamaan, että Viertolainen onkin ehkä ehtinyt näinä päivinä myydä tupansa jollekin toiselle. Hän koetti lohdutella itseään, etteihän se nyt kesäsydännä ole sitä kenelle saanut kaupatuksi. Ja kun juna vihdoinkin asettui asemasillan laitaan, sieppasi hän kiiruusti laukkunsa ja lopetti vaunuun rientäessään ajatusjuoksunsa näin:

— Kunhan vain ei sittekin joku ryöttä kerkeäisi siihen väliin tuppautumaan!

Asemahuoneen rappusille jätti hän yhtä hymyileviä naamoja kuin hänellä itselläänkin oli ollut siihen asettuessaan.

Vaunuun tultuaan kyyrähti Kasuri taas lyhemmälle ovipenkille ja unhottaen kokonaan, että hän oli puoli tuntia sitten syönyt vahvasti, kaivoi hän laukustaan eväsvehkeet, riisui lakin päästään ja alkoi aterioida. Ja kun juna lähti liikkeelle, mutisi hän tyytyväisenä:

— Oli se sentään Jumalan onni, että tämä retki näin kunnialla päättyi. Kun nyt vain kerkeäisi ajoissa sitä tupaa ostamaan, että muorikin ennen kuolemaansa saisi vähän väljemmillä lattioilla liikkua!

III.

TULEVAISUUDEN MIES.

Herra Valonheimo oli aamulla saapunut Pietariin. Oltuaan koko päivän liikkeellä asioitaan järjestelemässä oli hän juuri syönyt vahvan illallisen omassa huoneessaan ja varustausi käymään levolle.

Makuulla hiukan luettuaan siirsi hän kirjan syrjään ja antoi unta odotellessaan mielikuvituksen vapaasti liikkua.

Hän oli tyytyväinen itseensä ja oli aina sitä ollut, sillä hän oli osannut elämänsä järjestää ja viittoa oikean suunnan tulevaisuudelleen. Heti ensimäisenä ylioppilasvuotenaan oli hän osottautunut mieheksi, johon kiinnitettiin paljon toiveita. Ja niistä ajoista oli hän lakkaamatta ja varmasti kohonnut. Hänen karrieeristaan saattoi sanoa, että se oli ollut loistava.

Hän oli heti opintokautensa alussa älynnyt, mitä miehen tulevaisuudelle merkitsevät sellaiset seikat kuin kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaatteet. Ja hän oli vannoutunut niiden kannattajaksi eikä ollut laskuissaan erehtynyt. Hän oli ollut oikean ihanneylioppilaan perikuva: oli ottanut innolla osaa kaikkiin yrityksiin, mitä noiden hyvien asiain alalla ja nimessä suinkin liikkeelle pantiin. Hän oli esiintynyt puhujana kaikenkarvaisissa kokouksissa, hautajais- ja juhlatilaisuuksissa, johtanut lähetystöjä kansallisten merkkimiesten syntymäpäivä-onnitteluille, ollut milloin minkin yhdistyksen seppelettä kulettaen mukana samojen merkkimiesten hautasaatoissa, kuulunut jäsenenä, puheenjohtajana, sihteerinä tai tilintarkastajana lukemattomiin seuroihin ja komiteoihin. Yleensä ollut aina esillä ja äänessä. Siksi hänet jo varhain huomattiin ja hänestä sanottiin, että hän on kyky ja että hänellä on tulevaisuutta. Ja suurena nimenmuuttopäivänä hän sitten oli ottanut tuon komealta kajahtavan ja tosi kansallisen nimen Valonheimo. Joka kylvää, se saa myös niittää. Loistavat tutkinnot suoritettuaan oli hänellä nyt kolmekymmentä täytettyään senaatissa vakinainen virka, josta herui palkkaa kahdeksan tuhatta — vaatimattomasti tosin hänen suuriin ansioihinsa ja pääkaupungin kalliisiin olosuhtesiin nähden. Mutta hän oli kiipeevä edelleen, sillä kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaate olivat ratsuja, jotka kantoivat. Hän oli vasta saanut stipendin venäjänkielen opiskelua varten keisarikunnassa, viisisataa markkaa kuukaudessa puolen vuoden aikana — vaatimattomasti tosin, mutta katsoen isänmaansa köyhyyteen ja tottuneena aatteiden puolesta työskentelemään saattoi hän tyytyä. Ja hän tyytyikin.

Nyt oli hän saapunut opintoretkelleen, joka oli avaava hänelle tien sinne, missä oli hänen unelmiensa päämaali — senaattorinsalkku.

Hän kohensi asentoaan pietarilaisen hotellin pehmeällä patjalla ja jatkoi haaveitaan.

Mutta mitä tuo oli? Keskelle huonetta ilmestyi kuin lattian alta kohonneena hyvin epäilyttävän näköinen mies, jossa kaikesta huolimatta oli sentään jotakin tutunomaista. Sillä oli iso kyömynenä, tukka ja parta takkuinen, pitkät ja hontelot sääret kantoivat laihaa ja kumartunutta yläruumista. Päällään hänellä oli harmaa ja likainen takki, jonka alta näkyi pitempi musta takki. Päässä hänellä oli vanhanaikainen, nukkavieru ja läntistynyt silinteri.

Mies laski selästään suuren ja näköjään raskaan säkin. Kourien vasemmalla kädellä partaansa lähestyi hän hoippuen sänkyä ja kysyi:

— Mitä Helsinkiin kuuluu?

Herra Valonheimo oli hämmästyksestä ja pelosta aivan mykistynyt. Mutta kun hän näki miehen kasvoilla leikkivän hyväntahtoisen, melkeinpä iloisen hymyn, asettui hänen pelkonsa hieman ja hän päätteli olevansa jonkun vaarattoman mielipuolen kanssa tekemisissä.

— Kuka te olette, joka tuolla tavoin tunkeutte ihmisten luo? — sai hän lopulta tiuskasseeksi.

— Kukako? Ettekö minua tunne? — kysyi vuorostaan vieras, joka lakkaamatta hykerteli pitkäsormisia käsiään, kouri partaansa ja teiskui honteloilla jaloillaan.

— Olenko minä velvollinen tuntemaan kaikki kulkurirentut! — ärjäsi herra Valonheimo.

— He, he, niinpä tosiaankin. Ja onhan siitä jo aikaa kun minä viimeksi
Helsingissä olin. Mutta kai te olette kuullut Sipistä puhuttavan?

— Sipistä? — ja herra Valonheimon mieleen välähti äkkiä, kenenkä muotokuvaa tuo kutsumaton vieras oli muistuttanut. — Sipi, niin todellakin. Mutta sehän oli mahdotonta!

— Kuinka te rohkenette olla noin julkea? Sipihän on maannut haudassa jo kolmattakymmentä vuotta!

Kuinka hän ei olisi sitä tiennyt, sillä hän oli kerran, kun osakunta kävi Sipin haudalla, pitänyt tilaisuudessa lennokkaan puheen, terottaen kuulijain mieliin, kuinka tuon itsensä uhraavan vainajan jalo elämäntyö oli esimerkiksi kelpaava jokaiselle köyhän isänmaan pojalle.

Mutta omituinen vieras alkoi nauraa niin että vedet tirsuivat silmistä. Ja kun hän vihdoin sai naurultaan tilaa, puhui hän vilkkaasti teiskuen ja viittoillen:

— Petkutusta, petkutusta kaikki tyyni! Kun minä tälle matkalle lähdettyäni sairastin vähän aikaa täällä Ohdan sairaalassa ja sieltä päästyäni lähdin kenellekään ilmottamatta sisä-Venäjälle, niin luulivat minun kuolleen ja kaivoivat Pargalan hautausmaasta jonkun tuntemattoman ruumiin, jonka minuna kuljettivat Helsingin hautausmaahan, heh, heh, hee! Eikö se tosiaankin ollut hauska kepponen? Minä olen saanut työskennellä rauhassa kaikkien kademielten hyökkäyksiltä, jopa saanut nähdä itseäni ja elämäntyötäni ylisteltävänkin. Ajatelkaa, minullekin pidetty ylistyspuheita, heh, heh! Niillä minä pääasiallisesti olenkin näinä viime vuosina elänyt, kun yhteenkään apurahan pyyntööni ei suostuttu.

Vieraan selitys tuntui herra Valonheimosta hyvinkin todennäköiseltä. Ja kun hän lisäksi otti huomioon miehen ulkomuodon, alkoi hän uskoa, että hänen edessään oli todellakin Sipi ilmielävänä. Mutta samalla vakaantui hänen mielessään totuus jota ei hän ennen ollut tullut ajatelleeksi, että nimittäin Sipin kaltaiset merkkimiehet tekivät isänmaalleen suurimman palveluksen vetäytymällä mahdollisimman nopeasti hautaan. Heillä kun eläissään ei ole mitään vaikutusvaltaa, jonka avulla nuoret kyvyt pääsisivät kohoamaan, oli heistä kuoltuaan kuitenkin se hyöty, että nuo samaiset kyvyt saattoivat heidän haudoillaan sekä heidän muistokseen vietetyissä juhlatilaisuuksissa tuoda puheissa ja esitelmissä kykynsä esille.

— Mutta sallitteko nyt minun vuorostani tiedustella, kuka te olette? — jatkoi Sipi kohteliaaseen tapaansa. — Huomasin vain matkustajaluettelosta täällä majailevan jonkun suomalaisen enkä malttanut olla poikkeamatta tervehtimään ja Helsingin kuulumisia kysäsemään.

Herra Valonheimon vastenmielisyys ei vähentynyt vierasta kohtaan, vaikka hän tulikin vakuutetuksi edessään olevan oikean Sipin. Mutta kun hän kerran oli pitänyt juhlapuheen Sipin haudalla, katsoi hän kohteliaisuuden vaatimukseksi esittää itsensä.

— Olen tohtori Valonheimo Helsingistä, — ja hetken mietittyään piti hän tarpeellisena lisätä, ettei Sipi kävisi kovin tungettelevaksi: — palvelen senaatissa kahdeksan tuhannen vuosipalkalla. Nykyään olen täällä kieliopinnoita varten, jota varten minulla on valtiolta kolmentuhannen stipendi.

— Kolmen tuhannen stipendi! — huudahti Sipi käsiään yhteen lyöden. —
Mitä kieliä te opiskelette, itämaisia vai suomalais-ugrilaisiako?

— Mitä? Venäjää tietysti! Sanoinhan että minulla on virka senaatissa.

Sipi tuijotti häntä suu auki, kävi sitten tavattoman iloiseksi ja kysyi:

— Mutta kuinka monasti teidän on pitänyt pyytää, ennenkuin saitte tuon apurahan?

Herra Valonheimo hymähti pilkallisesti.

— Tietysti minä sain heti! Jätin vain anomuksen ja kävin suullisesti asianomaisia puhuttelemassa.

Sipi kävi yhä iloisemmaksi.

— Onko siellä nykyään todellakin niin suuresti olot muuttuneet? Yksistään venäjänkielen opiskelua varten kolmetuhatta! Ja heti ensi pyynnöllä!

Hän kävellä hoippui edestakaisin, hykerteli käsiään ja istahti tuolille lähelle vuodetta.

— Mutta nythän on sitte aika minunkin uudelleen koettaa. Ettekö luulisi heidän myöntyvän, jos pyytäisin viittäsataa, saadakseni tilaisuuden järjestää tutkimusteni tulokset? Viisisataa — ja hän hykerteli mielihyvästä käsiään — mitä minä saisinkaan sillä aikaan!

Herra Valonheimoa suututti. Mahdollisimman kylmästi hän sanoi:

— Mutta eihän teillä ole mitään tutkintoja eikä virka-arvoja!

Sipi kävi äänettömäksi ja näytti kuin kokoon painuvan. Hetken vaiti oltuaan sanoi hän enemmän kuin itsekseen:

— Kyllä se taisi sentään olla tuhmasti, että minä silloin kerta lähetin Kirjallisuuden seuralle takaisin neljännen osan kahdensadan markan matkarahasta, kun en retkelläni sitä kaikkea saanut menemään. Nyt sekin olisi hyvään tarpeeseen.

Herra Valonheimon mielestä kävi Sipi kovin tuttavalliseksi. Ja mitä muutoin Sipin arveluun tuli, niin oli hän siitä toista mieltä. Haudalla pitämässään puheessa hän oli maininnut tuonkin pikku seikan ihanteellisena piirteenä vainajan itsensäuhraavasta luonteesta, joten se ei siis voinut olla mikään tuhma teko.

Sipi oli keskustelun lomassa jo pitemmän aikaa hartaasti silmäillyt pöydälle, johon vahtimestari oli unhottanut illallisen jätteet. Kuin vaistomaisesti läheni hän pöytää ja sanoi hämillään ja pahasti änkyttäen:

— Te olette syönyt jo illallisen… Ehkä saan käyttää hyväkseni … en ole pariin päivään syönyt … siksi jo hieman hiukasee, he, he, he … — ja vastausta odottamatta kävi hän ruokaan käsiksi.

Hänellä oli nähtävästi suunnaton nälkä. Herra Valonheimoa kyllästytti yhä enemmän. Nälkäinen mies oli hänelle hyvin hämäräperäinen käsite, mutta jonakin vastenmielisenä se oli aina hänen mieleensä kuvastunut. Hän koetti katsoa muualle ja niin hänen silmänsä kiintyivät Sipin säkkiin.

— Tuon ruman säkkinnekin tänne raahasitte! — sanoi hän vihaisesti.

— Ahaa! — huudahti Sipi suu täynnä ruokaa ja kiiruhtaen säkin luo, — voinpa näyttää teille jotakin erinomaista.

Hän unhotti kokonaan syöntipuuhansa, jokainen ryppy hänen kuihtuneilla kasvoillaan näytti rupeavan elämään ja innosta vapisevin käsin kopeloi hän säkkiä auki.

— Katsokaahan! — huudahti hän loistavin silmin ja veti säkistä esiin puoleksi lahoneen pääkallon.

— Oikea pitkäkalloinen, todella mainio dolikokefali! Katsokaahan tätä takaraivoa, ja entä otsaa ja varsinkin leukoja! Säkissäni minulla on kalloja viidestä eri kurganista. — Entiset löytöni eivät ole mitään näihin verrattuina, ja näiden avulla minä saan kumoamattomasti todistetuksi väitteeni suomalais-ugrilaisesta alkukansasta.

Asettaen kallon varovasti takaisin säkkiin jatkoi hän:

— Kunhan nyt saisin vähän rahaa, että pääsisin töihin käsiksi. Mutta kaipa sitä aina siksi saanee. Ensinnäkin kirjotan kertomuksen löydöistäni johonkin täkäläiseen saksalaislehteen ja siitä saan jo aluksi. Paljokos minä tarvitsenkaan, he, he! Mutta nyt minun täytyy rientää yökortteeria hakemaan. Tunnen täällä vanhastaan erään syrjääniläisen narinkkakauppiaan, jonka asuinkomerossa olen joskus majaillut. Todella mainio aarre, milloin tarvitsen joitakin tietoja syrjäänin kielestä. Eikä tule mitään maksamaan, he he. Sain hänet kerran käsiini, kun hän palveli täällä sotaväessä. Seisoin puoli päivää erään kasarmin portilla ja puhuttelin kaikkia ohikulkevia sotamiehiä, ja sattuipas viimein suomensukuinenkin kulkemaan, he, he, ja oikein alkuperäinen syrjääni olikin… No niin, nuori ystäväni, suokaa anteeksi että pistäysin vielä näin myöhällä, mutta en malttanut pidättyä ja hauskapa olikin taas pitkästä ajasta saada suomea haastella. Hyvää yötä!

Hän nosti säkin selkäänsä ja kompuroi ovea kohti. Mutta silloin repesi säkin pohja ja pääkallot vierivät kolisten lattialle. Herra Valonheimo hätkähti — ja hän heräsi kovasti hiestyneenä.

— Äh, kuinka ilkeätä unta! Taisin syödä liian vahvasti. Venäläinen voileipäateria onkin niin houkutteleva.

Hän nousi ylös, otti veronaalia ja joi lasin vettä. Kohennettuaan vuodetta asettui hän uudestaan levolle. Ja nyt nukkui hän levollisesti ja uneksi köyhän ja sorretun isänmaan palvelukseen pyhitetystä elämänurastaan, joka tasaisesti yleten kulki kohti senaattorinsalkkua.

PUOLUE-ELÄMÄÄ.

Samoinkuin Gottfried Kellerin Seldvylan Sveitsissä, voi Laitilan kaupungin Suomessa sanoa olevan kaikkialla eikä missään.

Vietettyään vuosisatoja uneliasta pikkukaupungin elämää, ovat viime vuosikymmenen valtiolliset tapaukset havahuttaneet Laitilan asukkaat kokonaan uuteen elämään. Kuinka huimassa liikkeessä henkisen kehityksen pyörä todellakin on ollut, siitä tässä pari pientä, Laitilan julkisesta elämästä otettua pikakuvaa. Eräänä päivänä kiihkeiden valtuusmiesvaalien jälkeen istui "Valonahjon" toimittaja, entinen ylioppilas, toimistossa ja silmäili juuri saapunutta "Riennon" numeroa.

— Mitäs nyt kiisket tietävät? — kysyi halveksivasti aputoimittaja, joka istui tupakoiden pöydän takana.

Laitilaiset olivat ajan oloon kyllästyneet entisiin puoluenimityksiinsä: suimittarelaiset, matelijat, selkärangattomat, puristus-, päristys- ja kiristyslailliset, ja käytäntöön olivat vakiintuneet paikallisten puoluejohtajain ominaisuuksista muodostetut nimitykset: kiisket ja liuhuparrat. Kumpikin puolue käytti tietysti vain toisestaan näitä nimityksiä ja jos joskus sovinnon puuskassa käytettiinkin kummankin itseottamia nimiä, niin varustettiin ne välttämättä lainausmerkeillä.

"Riento" oli kiiskien ja "Valonahjo" liuhupartain äänenkannattaja. Viime aikoina oli sitäpaitsi kaupungin työväestö järjestynyt kolmanneksi puolueeksi, jolla oli äänenkannattajanaan "Orjan Nyrkki".

— Ähää, senkös nyt saitte hampaisiinne! — huudahti päätoimittaja vastaukseksi aputoimittajan kysymykseen, ja alkoi kiihtyneenä lukea "Riennosta" seuraavaa petiti-kirjotusta:

"Valonahjon toimittajat näyttelevät latinankielentaitoaan, mutta kovin huonolla menestyksellä. Kun meillä viime numerossamme siinä kirjotuksessa, jossa puhuimme liuhupartain saamasta voitosta valtuusmiesvaaleissa, tuli epähuomiossa käytetyksi lausetta: 'vae victis!' merkityksessä 'voi voittajia!' on Valonahjo ryhtynyt tuolla itsessään pikku asialla mahtailemaan, ilmottaen että 'voi voittajia!' on latinaksi 'vae victores!' Asia, hyvät Valonahjon 'maisterit', sattuu nyt kuitenkin olemaan niin hullusti, että interjektsioni 'vae' vaatii datiivia, joten pitää olla, 'vae victoribus!' aivan samoinkuin 'vae victis!' Sopisi Valonahjon oppineiden toimittajain vasta välttää asioita, joissa tietävät kirveensä kiveen iskevän. Tämän neuvon antaa kaikessa ystävyydessä Äimä." Kun päätoimittaja oli lukenut kirjotuksen loppuun, syntyi toimistossa harmistunut äänettömyys.

— Pitää vastata! — sanoi vihdoin aputoimittaja, jonka puolueintohimot "Riennon" kirjotus oli saanut liikkeelle varsinkin sentakia, että maisteri-sana "Riennon" kirjotuksessa oli varustettu lainausmerkeillä osotukseksi, etteivät "Valonahjon" toimittajat olleet mitään maistereita, vaikka heitä toisinaan sillä nimellä kunnioitettiinkin.

— Mitenkähän tuon asian laita oikeastaan lienee, — virkkoi päätoimittaja, — pitääköhän siinä välttämättä olla datiivi?

— Soitetaan lehtori Pönkäselle ja kysytään. Sehän on meikäläisiä. —

— Katsotaanhan ensin leksikosta, — ja päätoimittaja haki hyllyltä vanhan, siannahkakantisen Saleniuksen latinalais-ruotsalaisen sanakirjan. Hetkisen sitä kiihkeästi selailtuaan luki hän ääneensä: "Vae, interjection, ve! ack! utryck för smärta: vae tibi! vae te!"

— Ahaa! — huudahti hän innostuneena ikäänkuin koko puolue olisi tullut vararikosta pelastetuksi, — siinä se nyt on: vae te! Siis myöskin akkusatiivin kanssa! Tästähän me saammekin kiiskinpojille oikein hyvän sapiskan.

— Mutta mitähän tuo sulkujen sisällä oleva PL merkitsee, joka on tuon viimeisen muodon jälessä? — kysyi hän löytöönsä yhä tuijottaen.

— Eikö siellä alussa ole lyhennysselitykset? — neuvoi aputoimittaja.

Päätoimittaja selasi uudelleen leksikoa ja päästi uuden innostuksen huudon. Lyhennysselitysten joukossa oli: "PL = T. Maccius Plautus, komediförtattare i andra århundradet före Christus."

— Siis Plautus on käyttänyt vae-sanaa akkusatiivin kanssa!

Kumpikin hengähti keventyneesti ja sytytti paperossin. Sen jälkeen tarttui päätoimittaja kynään ja alkoi mielihyvästä naureskellen kirjottaa.

Ja seuraavasta "Valonahjon" numerosta saivat kaikki Laitilan liuhuparrat tyydytyksekseen lukea: "Turhaa vatkutusta on Riennon muka suurellakin asiantuntemuksella tekemä oikaisu, että 'voi voittajia!' olisi latinaksi 'vae victoribus!' eikä yhtähyvin 'vae victores!' kuten me olimme sanoneet oikaistessamme heidän tekemänsä virheen. Kun Äimä, joka arvatenkin on oikein gradueerattu maisteri kuten Riennon päätoimittajakin, vasta lähtee muille latinaa opettamaan, niin pitäisi hänen ensin ottaa selville siinä toimessa tarvittavat niksit. Niinpä ei olisi tässäkään asiassa ollut haitaksi tietää, että vae-interjektsionin yhteydessä käytetään latinankielessä myöskin akkusatiivia. Siten käytti yleensä vae-sanaa m.m. tuo tunnettu huvinäytelmäin kirjottaja Plautus, joka, kuten tiedetään, eli toisella vuosisadalla ennen Kristusta. Mutta ehkä Plautuksen latina onkin hebreaa gradueeratulle Äimälle? Sat sapienti! Naskali."

"Orjan nyrkki" asettui aina porvarislehtien välisten kiistojen yläpuolelle ja tästäkin jutusta se kirjotti ivallisen uutisen: "Porvarit opettavat toisilleen latinaa", lopettaen sen huomautuksella: "Kaikella sitä riistäjäpuolueiden äänitorvet koettavatkin joutilasten lukijainsa skandaalihalua tyydyttää!"

Paljon monimutkaisempi ja kaikkien puolueiden veriä kiihottava jupakka syntyi seuraavasta.

* * * * *

Eräänä päivänä soitettiin "Valonahjon" toimitukseen Suoviljelysyhdistyksen kansliasta ja tiedusteltiin, kuuluiko talokas Juntunen Simolasta "Valonahjon" tilaajiin. Hän oli nimittäin yhdistykseltä hakenut kolmensadan markan suonkuivausapurahaa, jonka takia oli tärkeätä saada selville hänen puoluekantansa, ennenkuin asia ratkaistaisiin. Suoviljelysyhdistys oli nimittäin kokonaan liuhupartain hallussa.

Kun Juntusta ei löytynyt "Valonahjon" tilaajain joukosta, soitti aputoimittaja Simolaan lehden asiamiehelle ja tiedusteli Juntusen puoluekantaa.

— Ei hän taida kuulua mihinkään puolueeseen, — ilmotettiin sieltä.

— Eikö mihinkään! No mitä lehteä hän sitten tilaa?

— Ei hänelle tule muuta kuin "Armonpisara".

Aputoimittaja ilmotti asian Suoviljelysyhdistyksen kansliaan.

— "Armonpisara"! — huudahti yhdistyksen sihteeri hämmästyneenä. — Se on siis vain lahkolainen.

— Mutta missäs kirjapainossa se "Armonpisara" painetaan? — kysyi hän hetkisen kuluttua.

— "Riennon" kirjapainossa.

— Ahaa, ne kallistuvat siis kiiskiläisyyteen.

Juntunen ei saanut apurahaa ja "Riento", joka oli asian perusteista saanut vihiä, kirjotti leimuavan artikkelin: "Suoviljelysyhdistyksen johtokunta taaskin harjottamassa katalaa puoluepeliään!"

Tietysti Valonahjo vastasi tähän viivyttelemättä, palauttaen lukijainsa mieliin kaikki ne "siivot vehkeilyt", joilla kiisket olivat koettaneet haltuunsa anastaa Suoviljelysyhdistystä ja muuttaa sitä puoluetemmellyksen kentäksi, ja kuinka he salakavalissa yrityksissään onnistumatta käyttivät nyt jokaista tilaisuutta parjatakseen tuolla heille niin tunnetulla silmittömällä raivolla yhdistyksen johtokuntaa j.n.e. Siten jatkui riita ja yhä korkeammalle leimusivat intohimot.

Mutta sillä aikaa kuin porvarislehdet täten kiistelivät, oli "Orjan Nyrkki" saanut selville, että tuo apurahaa hakenut Juntunen olikin sosialisti ja "Orjan Nyrkin" tilaaja. Simolassa oli nimittäin kaksi Juntusta ja "Valonahjon" asiamies oli tiedonannollaan tarkottanut väärää Juntusta.

Raivostuneena kirjotti "Orjan Nyrkki": "Viinaporvarien pirullisuus taas oikeassa karvassaan! Kuinka uskomattoman pitkälle riistäjäpuolueiden köyhälistön pyrkimyksiä kuristaa yrittävien toimenpiteiden julkeus voi jesuittamaisessa kataluudessaan mennä, siitä antaa taas tuoreen esimerkin se kohtalo, mikä Suoviljelysyhdistyksen apurahaa hakeneen toveri Juntusen osaksi on tullut." Ja sitten tehtiin kirjotuksessa selkoa Juntusen jutusta ja jatkettiin: "Nyt ovat porvarilehdet asioita sotkeakseen toisiaan syyttelevinään, vaikka jokaiselle on itsestään selvää, että anastajaherrat ovat yhteisessä koplassa ollen estäneet sosialistin tuota vaivaista apurahaa saamasta, joka sekin on tietysti työnnettävä jonkun pappispuoluelaisen ahnaaseen kitaan. Kyllä susi syitä saa kun mieli lampaanlihaa tekee, s.o. kyllä porvari konstit keksii, milloin leipäpala on köyhälistöläisen suusta temmattava." —

Näin taistellaan Laitilassa ja kaupungin entistä uneliaisuutta muistellessa täytyy sanoa, että todellakin ilahuttava edistys on tapahtunut. Tosin välistä ilmenee väsähtäneisyyttä ja taipumusta entiseen unisuuteen, mutta siitä, kiitos uuden kansanvaltaisuuden aikakauden, eduskuntavaalit tempaavat aina Laitilan asukkaat uudestaan virkeään yhteiskuntaelämään. Silloin, vaalitaistelun kuumimmillaan käydessä, innostuvat porvarilehdet ottamaan esille vanhat jo ruostuneet aseensa, entiset käytännöstä jääneet haukkumanimet. Mutta mikään niistä ei vedä sentään vertoja puolueorkesterin isonrummun lyöjälle, jota virkaa "Orjan Nyrkki" uskollisesti hoitaa. Siellä ollaan loppumattoman kekseliäitä nimittelyihinkin nähden. Jos esim. porvarinimitys osottaa kulumisen merkkejä, terästetään sitä lisäämällä siihen tarpeen mukaan r:iä ja muita äänteitä, niin että se kaikkein kuumimmillaan saattaa kuulua: phörrrväri!

(1909.)