HÄTÄKELLO.
Lahden taakse painuva sunnuntai-illan aurinko paistoi jo hyvin viistosti pihaan, kun perhe lopetti hartaushetkensä. Isännän isä, seitsemänkymmenvuotias, upposokea vaari, jolla oli harmaat, siipimäiset kulmakarvat ja pitkä, vaalistunut tukka, oli ehtoovirren jälkeen pitänyt lyhyen puheen, tekstinään Josuan sanat: "Jollette tahdo palvella Herraa, niin valitkaat tänä päivänä ketä te palvelette; mutta minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa."
Vaari oli nuoruudestaan saakka kuulunut heränneisiin, mutta poikansa vanhemmista lapsista hän oli huolissaan ja puhui heille usein varotuksen sanoja. Vaikka hän sokeana ei voinutkaan näiden askeleita seurata, oli hänellä sentään epämääräinen tunto siitä, että raja näiden ja maailman välillä oli jossakin määrin umpeen kasvanut.
Kun puheen jälkeen oli vielä virsi veisattu, painoi vaari hatun päähänsä ja kutsui Maria, poikansa nuorinta, kymmenvuotista tytärtä, jota hän nimitti "kiikarikseen". Mari, jonka ohimoille oli punottu pienet kiinteät palmikot ja jonka käytöksessä oli aikaihmisen vakavuutta, lähti äitinsä luota ja tarttui vaarin tyhjää haparoivaan käteen.
— No, talutapas nyt ukkoa ulos. Menemme pihalle vähäsen istumaan, — sanoi vaari ja tyynesti alkoi Mari astella hänen edellään.
Kun he olivat päässeet keskipihalle, istui vaari siinä olevalle laakealle kivelle. Mari kyykähti maahan hänen jalkojensa juureen ja alkoi silmin seurata pääskysiä, jotka vikkeliä kaarteita tehden ja iloisesti luritellen risteilivät pihan yllä.
Talon nuoret, kaksi täysikasvuista poikaa ja tytär, sekä piika ja renki olivat asettuneet tuvan portaille istumaan. He kuuntelivat hetken hanurin säveliä, jotka kuuluivat lahden takaa, ja alkoivat sitten keskenään hiljaa supatella.
Mutta vaarinkin korvaan tarttuivat samat sävelet, jotka illan raikkaudessa kaikuivat tyynen vedenpinnan yli selvästi ja tanssiin kiehtovasti.
— Mari, kuuletko sinä? — sanoi vaari ja veti tyttöstä lähemmäs itseään.
Kuulen kyllä. Siellähän on tanssit Ranta-Karjalassa, — vastasi Mari tasaisesti ja kääntämättä katsettaan pääskysistä.
— Haluttaisiko sinun, lapsi, päästä sinne?
— Niin tansseihinko? Ei.
— Eihän toki pikku Mari sinne… Suruttomat ne siellä maailman pääruhtinaalle kemuja pitävät ja sillä lailla kallista armonaikaansa turhuuden markkinoilla tuhlaavat. Mutta entäpä kun tulet isommaksi, niin jos unohtuisivat ukon opetukset ja mieli rupeaisi turhuuden perään palamaan?
— Ei rupea! — sanoi Mari melkein närkästyneesti ja kääntyi vaaria kohti.
Nuori väki portaalla oli tällä välin käynyt levottomaksi. Tanssin-sävelet lahden takaa kaikuivat kovin houkuttelevina, mutta vaari istui keskellä pihaa kuin salpana. He olivat päättäneet lähteä lahden taakse, mutta kukaan ei uskaltanut ensiksi liikkua portaalta, aivankuin olisivat pelänneet vaarin noiden pelottavain kulmakarvainsa alta sokeudestaan huolimatta jollakin salaperäisellä tavalla näkevän heidän pienimmätkin liikkeensä.
Vihdoin kun vaari taas alkoi puhella Marille, nousi talon pojista vanhempi ja kiersi laiskasti kävellen tallin taakse. Häntä seurasivat hetken kuluttua toinen poika ja renki ja lopulta hävisivät tytötkin portaalta.
Vaari oli vaiennut ja Mari seurasi taas pääskysten kujeita. Kun hetkisen kuluttua lahden takaa tulvahti kuuluville laulun renkutusta ja sekavaa hoilotusta, havahtui vaari ja nosti päätään.
— Missähän ne meidän nuoret mahtanevat olla? Näkyykö niitä täällä ulkosalla? — kysyi hän Marilta.
— Äsken ne istuivat tuolla portaalla, mutta nyt … mihin lienevät menneet.
Vaari nosti kulmansa ylös, niin että hänen elottomat, sokeat silmänsä tulivat näkyviin ja sanoi melkein hätäisesti:
— Käyhän tuvassa katsomassa.
Mari kävi juosten tuvassa ja ilmotti, ettei siellä ole nuoria. Silloin nousi vaari seisomaan, haparoi kepin oikeaan käteensä ja ojentaen vasemman kätensä Marille sanoi hän:
— Käyhän edellä, mennään rantaan.
Mari astui kiiruusti rantapellon piennarta alas ja kepillään autellen seurasi vaari perässä.
— Ovatko siinä molemmat veneet paikoillaan? — kysyi vaari, kun he olivat rantaan päässeet.
— Ei, kirkkovenettä siinä ei ole, — selitti Mari.
— Oih … ne ovat sen ottaneet ja menneet! — sanoi vaari raskaasti voihkaisten. — Kuulehan, lapsi, näetkö sinä siellä järvellä soutajia?
Mari varjosti kädellä silmiään ja sanoi:
— En… On, kas tuolta saaren takaa tulevat juuri näkyviin. Ovat kiertäneet sieltä kautta ja soutavat toiselle rannalle.
— Voi niitä onnettomia! — puhkesi vaari ja hänen kasvonsa alkoivat värähdellä.
Mari katsoi häntä kummeksien, siirtyi sitten lähemmäs ja tarttui hänen käteensä.
— Lähdetään, vaari, kotiin, — sanoi hän surumielin ja alkoi vetää häntä polulle päin.
— Niin, lähdetään, lapsi kulta, ja sitten … taluta ukko ruokakellon tykö. Meidän pitää soittaa … tulipalon vaaraa soittaa. Ja tulipalohan se onkin … synnin palo nuorten sydämissä.
Vapisevalla äänellä puhellen seurasi vaari pitkin ja horjahtelevin askelin Maria, joka puolijuoksua riensi hänen edellään.
Tallin päädyssä oli kahden patsaan välissä, pienen katoksen alla malminen ruokakello, jonka siima riippui pitkin päätyseinää alas. Mari johdatti vaarin kellon alle ja ojensi hänelle siiman pään.
— Mene nyt ja katso järvelle, — sanoi vaari Marille ja alkoi tempoa kelloa hätäisesti ja säännöttömästi.
— Nyt ne käänsivät takaisin! — tuli Mari hetkisen kuluttua ilmottamaan.
Käytyään uudestaan nurkan takana kurkistamassa järvelle päin, lisäsi hän:
— … Ja soutavat niin että vesi keulassa vaahtoaa.
Mutta vaari tempoi yhä siimasta, niin että patsaat liitoksissaan natisivat ja kello heilui ja mylvähteli kuin apua huutaen. Hanurin soitto ja laulun loilotus lakkasi heti hätäkellon äänen kajahtaessa ja koko seutu tuntui kuin säikähtyneenä herkistyvän kuuntelemaan. Ja säikähtyneeltä näytti vaari itsekin siinä kellonsiimaa tempoessaan, sillä hänen siipimäiset kulmakarvansa olivat kohonneet ylös ja elottomat silmänsä tuijottivat rävähtämättä ylös kelloa kohti.
OMAA SAARNAANSA KUULEMASSA.
Hän kuoli tässä joku aika sitten, mutta kukaan, joilta olen sattunut asiaa kysymään, ei ole tiennyt missä ja miten hän kuoli ja kuinka hänet hautaan toimitettiin. Sillä siinä tuuman pituisessa uutisessa, jolla sanomalehdet ilmottivat hänen kuolleeksi, ei ollut noita lisätietoja. Ikä niissä sentään, kaiketi lauseen täydennykseksi, oli mainittu ja siitä näki, että hän oli ihmeteltävän kauan jaksanut pitkittää kurjaa olemassa-oloaan.
Hän oli suurimman osan tuosta iästään ollut deekiksellä, kuten sitä sanotaan, ja tuo uutisen vaiteliaisuus oli kaiketi olevinaan sanomalehtien puolelta hienotunteisuutta vainajaa kohtaan. Tosin hänen elämästään olisi voinut yhtä ja toista kirjottaa, sillä hän pysyi aina ihanteen ja aatteen miehenä sanan parhaassa merkityksessä ja teki lisäksi työtä läpi pitkän alennus-kautensa. Niin että hän kyllä siltä kannalta katsoen meni hautaan paljonkin ansiokkaampana kuin moni paksunahkainen poroporvari, joka soitoin ja lipuin saatetaan viimeiseen kammioonsa ja josta kirjotetaan palstan mittaisia panegyriikkoja, ilman että kirjottajat paremmin kuin lukijatkaan tietävät, mitä hyvää hän elämässään oikeastaan teki.
Luullakseni hänet tunsi jokainen, joka joskuskaan viimeisten parinkymmenen vuoden sisällä oli toiminut jossakin maamme sanomalehdistä — puoluerajoista ollenkaan huolimatta. Ollessani ensi aikoja aputoimittajana eräässä pahanpäiväisessä maaseutulehdessä tulin minäkin hänet tuntemaan.
Kun olin ensi päivää toimitustyössä ja joutohetkenä selailin pöydällä olevia papereita, kiintyi huomioni muutamaan kirjeeseen, joka oli avattuna toimituspöydän nurkalla. Kirjeen lähettäjä ilmotti olevansa maaseudulla ja tekevänsä heinätyötä ruokapalkalla sekä pyysi lehdeltä palkkiota kirjotuksistaan, päästäkseen matkustamaan pois. Jonkun ajan kuluttua saapui häneltä lehteen uusi artikkeli sekä samalla uusi palkkionpyyntökirje. Artikkeli pantiin heti lehteen, mutta kirje jäi pöydännurkalle edellisen viereen. Ne saivat siinä olla nähtävästi jonkunlaisina päätoimittajan omantunnon-kolkuttajina, sillä aina toimituksessa istuessaan otti hän ne käteensä, laskien kuitenkin kohta entiselle paikalleen. Kerran hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen mainitsi tuosta kirjottajasta, että "se poloinen on aivan deekiksellä" sekä kertoi hänestä yhtä ja toista muutakin.
Mutta Juholta — mainitsen häntä tässä vain etunimeltään — saapui uusia artikkeleita ja uusia palkkionpyyntikirjeitä. Eräässä hän muun muassa ilmotti, että hänen nyt oli täytynyt vaihettaa housunsakin huonompiin, kun ei ollut minkäänlaisia tuloja ylläpitimikseen. Rahoja hänelle ei kuitenkaan lähetetty, sillä lehtipahalla el totta tosiaan ollut mistä lähettää. Usein luulen Juhon jääneen palkkiotta tai monien muistutusten jälkeen saaneen tavallista pienemmän palkkion paljon huonommistakin syistä: siksi vain, että hän oli "deekiksellä" eikä siis viitsitty hänestä välittää — vaikka kirjotukset kyllä kelpasivat lehteen.
Kesä vaihtui syksyyn ja Juhon kirjeitä makasi jo pöydännurkalla vastaamattomina kokonainen kasa. Silloin ilmestyi hän itsekin eräänä päivänä odottamatta toimitushuoneeseemme, jossa minä päätoimittajan kanssa juuri tulisella kiiruulla "täytin" huomista numeroa. Niin monenkarvaisiin kävijöihin kuin maaseutulehden toimituksessakin saa tutustua, jouduimme molemmat kuitenkin kelpo ällistyksen valtaan, kun ovensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta seuraavat seikat olivat silmäänpistävimmät: olkapäille ulottuva tukka; pesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru talvipalttoo, jonka ratkeimista pumpuli-täyte pisti esiin; rajottuneet pieksusaappaat, joista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä, kuorimattomasta puusta leikattu kyhmysauva ja mustunut pärevasu, jossa punaisen rievun alta näkyi leivänkannikoita.
Siis täydellinen korven profeetta, Elia Karmelin vuoristosta!
Päätoimittaja tunsi hänet kuitenkin kohta ja nousi hämillään tervehtimään sekä esitti samalla minullekin. Ainoat rahat, mitä lehden kassassa sillä hetkellä lienee ollut, käytti päätoimittaja siten, että lähetti niillä heti ostamaan — neljännespullon konjakkia sekä tarjosi vieraalle ryypyn, minkä jälkeen hän sai ruveta auttamaan meitä numeron täyttämisessä. Kun hän oli saanut kolmannen ryypyn, jätti hän Petersburger Zeitungin, josta hän juuri suomensi joitakin päätoimittajan merkitsemiä sotauutisia, nousi seisomaan ja sangen juhlallisin elein ja lausein esitti minulle laajan toimituspöydän yli lähempää tuttavuutta; päätoimittajan kanssa hän oli jo ennestään sinut.
Seuraavana päivänä ilmestyi hän toimitukseen kerrassaan uudestasyntyneenä. Siistinpuoleinen herrasmiehen puku, kova kaulus rusettineen ja patiinit jalassa sekä tukka ja parta siistittyinä. Takinhihat ja housunlahkeet olivat tosin hänelle hieman lyhyet — sillä puku oli päätoimittajan vaatesäiliöstä —, mutta se ei merkinnyt mitään. Ylätaskussaan hänellä oli pieni litteä pullo riikapalsamia, jonka avulla hän piti vireillä pientä humalaa, kyetäkseen hyvin hermojaan hallitsemaan. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella ja ryhtyi auttelemaan meitä toimitustyössä.
Kaupunkiin jäi hän sitten pitemmäksi aikaa, kantaen lehdeltämme kirjotuspalkkioitaan viidenkymmenen pennin ja markan suuruisissa erissä. Kun riikapalsamipullo oli tyhjänä, näytti hänen olevan suunnattoman vaikea ja silloin hän aina rukoilemalla rukoili edes viittäkymmentä penniä.
Kerran hän sellaisessa tuskassa löysi tiensä minun vinttikamariini ja pyysi minulta vähän rahaa. Kun olin tyhjentänyt hänelle kukkaroni tuiki vaatimattoman sisällön, lähti hän kohta pois, mutta palasi jonkun ajan kuluttua pikku hutikassa kiittämään minua. Filosofeerattuaan yhtä ja toista istui hän tuolille, painoi päänsä käsiin ja itki juopuneen itkua, jota aina oli niin tukala nähdä. Mutta sitten nosti hän yhtäkkiä päänsä ja kysyi:
— Ymmärrätkö sinä täydessä merkityksessään Jeesuksen sanoja: "Kun sinä annat almua, niin älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee."
Luulin jo Juhon aikovan syyttää minua jostakin, mutta hän alkoikin sen sijaan selittää, kuinka hänelle erinäisissä tilaisuuksissa valkenee aivankuin uutena milloin mikin Uuden Testamentin lause ja kuinka hänet silloin aina valtaa apea mieli siitä, ettei hänestä tullut pappia (hän oli yliopistossa lukenut teologiaa). Viime kesänä oli hänelle kirkastunut tuo Jeesuksen sana: "Kun sinä annat almua j.n.e." Siinä pitäjässä, josta hän lehdellemme oli lähetellyt karhuamakirjeitä, oli asunut hyvävaraisena virkamiehenä eräs hänen entisiä koulutovereitaan. Tämän luo oli hän muutamana lauantaina mennyt pyytämään apua. Siellä oli ollut pari muutakin herrasmiestä totia juomassa ja ylvästellen näille, kuinka hän on aina auttanut tätä entistä koulutoveriaan, oli virkamies korskasti ojentanut Juholle kaksimarkkasen. — Tällaisen miehen kuin minun, sanoi Juho, luulisi voivan ottaa kaksimarkkasen millä ehdoilla hyvänsä, ja kyllä kai se useimmiten niin onkin, mutta sillä kertaa minä loukkaannuin niin syvästi, että laskin rahan hänen eteensä pöydälle ja sanoen katuvani, että olin häneltä koskaan almuja ottanut, lähdin pois.
— Mutta sen kai teki maaseudun puhdas ilmapiiri, jossa olin jo kuukauden päivät elänyt, — lisäsi hän hetken kuluttua.
Koulutoverinsa luota poistuessaan oli Juholle sitten kirkastunut noiden Jeesuksen sanojen merkitys. Niiden johdosta oli hän joutunut tekemään omituisen kokemuksen, minkä hän kertoi minulle. Siinä ilmeni minusta niin paljon inhimillistä tragiikkaa — tai tragikomiikkaa, kuinka vain tahtoo, — että toistan sen tässä.
* * * * *
— Tietä kävellessäni kohtasin pitäjän nuoren ja intelligentin näköisen pastorin, joka pysähtyi minua puhuttelemaan, — kertoi Juho, otti muutaman tipan riikapalsamia ja jatkoi sitten omituiseen papilliseen sävyyn:
— Minä olin niin kiinni omissa ajatuksissani, että aloin hänelle puhua ja selittää tuota sanaa: "Kun sinä annat almua, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee." Hänen silmänsä kirkastuivat ja hän heristi kuuloaan, ja minun silmäni kirkastuivat vielä enemmän: vihdoinkin on edessäni pappi, joka on lähetetty saarnaajaksi kovasydämisten keskelle! Ja minä puhuin — en tiedä kuinka kauan ja mitä puhuin, sillä muistini ei ole tarkka — mutta hän kuunteli hievahtamatta ja vain hänen sieramensa värähtelivät. Mutta kun minä lopetin ja syntyi äänettömyys välillämme, niin silloin hän ikäänkuin unesta havahtui ja näki nyt vasta minun juopuneet kasvoni ja lian tahraamat ryysyni. Ja hän tuli levottomaksi ja pälyili ympärilleen. Sitten hän otti kukkaron taskustaan, levitti sen eteeni ja sanoi liikutettuna: tässä on kaikki, mitä minulla on mukanani, ja ujosti tarjosi hän minulle 25-pennisen. Minä otin sen huomaamatta vastaan ja kiiruusti kättäni puristaen poistui hän luotani, sillä, kuten hän sanoi, häntä odotti nuori rouvansa päivälliselle.
— Nukuttuani yöni tuntemattomassa heinäladossa heräsin minä kirkonkellojen hyminään, sillä oli ihana kesäkuinen sunnuntai-aamu. Ja minulle tuli väkevä himo päästä kirkkoon ja olla siellä niinkuin ennen lapsena olin. Mutta kun minä kävelin kirkonkylän raittia, huomasin kuinka vaikea minun oli olla, sillä kaikki jäseneni vapisivat, kun uni oli karkottanut eilisen humalani, ja kaiken kirkkorahvaan katseessa näin minä nyt syyttäjäni ja tuomarini. Ah, kun jaksaisin heidän välitseen hiipiä kirkon ovipenkkiin! huokasin minä. Silloin huomasin kohdallani tienvieressä apteekin ja se oli auki. Vaistomaisesti sukelsi käteni taskuun ja siellä oli se 25-penninen, ja toisessa tyhjä riikapalsamipullo. Menin oitis apteekkiin, asetin pöydälle rahani ja pullon sekä pyysin riikapalsamia. Ja ajattele, kuinka hieno ja ymmärtävä mies oli apteekkari! Vaikka hän näkikin minun kurjan asuni, niin täytti hän mitään puhumatta pulloni.
— Mutta olikohan hän niin hieno ja ymmärtävä? Eiköhän se sittekin ollut sinun hopeamurusi, joka auttoi pullosi täyteen? — keskeytin minä.
Juho katsoi minua kuin ymmärtämättä tai kuulematta mitä minä sanoin ja vasta hetken päästä lausui hän onnellisesti hymyillen (aivankuin se silloinen riikapalsamipullo olisi vieläkin hänen edessään väikkynyt):
— Mutta hyvä mies hän kuitenkin oli, kun täytti sen pulloni.
Ja hetken perästä jatkoi hän:
— Erään riihen takana vuodatin minä suuhuni pullon sisällyksen ja lähdin sitten jatkamaan matkaani kirkkoon. Eikä kukaan tien varrella ja kirkkopihassa olevista katsonut minua enää tuomiten. Kyyristyin ovipenkin nurkkaan seurakuntalaisten taakse, ja kun urut alkoivat soida ja kansa — vanhukset, keski-ikäiset, nuoret ja lapset — sunnuntaikasvoin vaelsivat sisään, kanttori käänsi numerotauluaan ja kaikki veisasivat: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen", niin silloin minä itkin likaisen nenäliinani märäksi, sillä oli kuin taas olisin ollut lapsi, jolla on kaikki edessään.
— Mutta sitten nousi pappi saarnastuoliin ja hän oli se eilinen nuori pastori. Ja kuinka minä hämmästyinkään, kun hän alkoi saarnata tekstistä: "Jos sinä annat almua, niin älköön — — —" Ja hän esitti sen tekstin uudessa valossa, siinä valossa kuin se eilen oli minulle kirkastunut. Niin, olipa kuin olisi hän saarnannut juuri minun sanoillani. Ja seurakuntalaiset kuuntelivat henkeään pidättäen, aivankuin olisivat nyt vasta ensi kerran nähneet ja kuulleet nuorta pastoriaan.
— Jumalanpalveluksen päätyttyä tunsin minä tarvetta puristaa pastorin kättä ja lausua hänelle jotakin sellaista, mitä virallisessa puheessa kutsutaan onnentoivotukseksi. Ja minä asetuin sakariston rappusten eteen odottamaan häntä. Kun hän tuli ulos, astuin minä, innoissani käteni ojentaen, häntä vastaan. Mutta hän säpsähti ja käänsi katseensa toisaalle. Ja minä poloinen luulin sitä ujouden puuskaksi ja lähenin häntä vielä enemmän. Silloin hän teki kärsimättömän eleen kädellään ja kulki nopeasti ohitseni. Nyt vasta näin minä ikäänkuin syrjästä itseni likaisine ryysyineni ja häpeissäni riensin minä kiiruusti väkijoukon keskitse pois ja lymysin ruisvainioon. Siellä istahdin pientareelle, takerruin tukkaani ja sanoin itselleni: sinä tyhmyri! Sinä käyttäydyt aina epäviisaasti. Menettelysi johdosta luulee hän nyt, että sinä tulit anomaan palkkaasi saarnasta! — Ja raskaana painoi minua luulo, että hän kenties mielessään selittikin käytökseni juuri niin. —
* * * * *
Kuuntelin usein mielelläni Juhon filosofeerausta ja kertomuksia hänen kirjavista kokemuksistaan. Sillä paljon tyhmemmin puhuvat monesti ne, jotka vaunuilla ajaen taivaltavat elämänsä läpi. Ja luulenpa, että tuo ryysy-filosoofi riikapalsamipulloineen valmisti kokemusten tulessa kirkastuneilla ideoillaan loistohetken monelle muullekin kuin tuolle nuorelle pastorille. Mutta muistelenpa hänen kerran riikapalsamihumalassaan höpisseen myöskin sanoja: "Autuaampi on antaa kuin ottaa".
LEIPÄ.
Hitaasti läheni koulusalin peräseinällä olevan kellon osotin kymmentä, jolloin alkoi tunnin kestävä aamiaisloma.
Toisen aamutunnin loppua odottivatkin oppilaat aina levottomimmin, sillä kymmentä käydessä alkoi nälkä olla jo kovin tuntuva, aamulla kotoa lähtiessä kun useimmat olivat ehtineet vain vähäisen ja hätäisesti einettä haukata. Ilmakin kävi salissa tunnin lopulla ummehtuneeksi ja tuntui kuin sen mukana olisi laskeutunut niin oppilasten kuin opettajankin yli raskas ja herpaiseva tympeys, mikä väkisinkin synnytti hajamielisyyttä ja tarkkaamattomuutta. Mutta kun kello sitten vihdoinkin alotti lyöntinsä, oli sillä kuin taikamainen vaikutus yleiseen painostavaisuuteen. Lyöntien seuratessa toisiaan täsmällisesti ja määrämittaisesti kohensivat kaikki ryhtiään ja lapsekkaat kasvot saivat elostuneen ilmeen. Kun viimeistä lyöntiä seurannut heikkenevä särinä oli sammunut, nousi opettaja katederista ja komensi: "Nouskaa!" Pulpettien kannet rämähtelivät, kun oppilaat kohahtivat ylös ja asettuivat pöytiensä viereen seisomaan. Mutta kun opettaja oli painanut kamarin oven jälkeensä kiinni, syntyi salissa vilkas liike. Rivit särkyivät ja hajosivat ja syntyi sekava äänten sorina ja iloinen temmellys kuin padon murtuessa keväisestä purosta. Kaikki etsivät eväsreppujaan, ryhtyen eri ryhmissä syömään. Eivät toki aivan kaikki. Liisan Petteri, näköjään yksitoistavuotias, laihakaulainen, isokorvainen ja arkakatseinen poika istui opettajan poistuttua jälleen paikalleen. Musteen tahrimalla sormellaan pulpetin kantta raaputtaen hän siinä kyyryssä selin katseli aterioivia tovereitaan, nielasten aina väliin kuin varkain tyhjän nielauksen.
Petteri oli yksinäisen, kylän kesken Nuusku-Liisaksi sanotun naisen poika ja oli koulussa ensimäistä syksyään. Äidillä, joka elätti itseään ja kylmiltään saatua poikaansa satunnaisilla töillä, oli katajistossa kylänlaiteella mökkipahanen. Petteri oli jo useina syksyinä ollut paimenpoikana kylän taloissa, mutta tänä syksynä hän oli ylennyt "Pötkälän maisterien" joukkoon, kuten kylän "vanhoilliset" kansakoulun oppilaita nimittivät.
Kun koulu oli kylässä ollut vasta muutamia vuosia ja siinä kävi vain varakkaampain lapsia, ei Nuusku-Liisan päähän olisi itsestään juolahtanut panna Petteriä kouluun. Mutta Tupalan lautamies, jonka maalla heidän mökkinsä oli, oli kerran syyskesällä sanonut hänelle, että panisit sinäkin tuon poikasi kansakouluun, eihän se jouten ollenkaan opi muuta kuin pahuutta ja saman ruuanhan se syö koulua käydessä kuin kotona vetelehtienkin. Ja Liisa oli harkinnut tämän lautamiehen neuvon järkeväksi ja niin sai Petteri alottaa kansakoulunkäynnin yhdessä lautamiehen poikain kanssa.
Tavallisesti oli Petterillä ollut koulueväänä pelkkä leivänpalanen, joskus siihen lisäksi silakkaa tai maitopullo. Tänään hänellä ei ollut mitään. Kun hän aamulla kotoa lähtiessään oli syönyt eineeksi illallisen vellinjäännöksen, oli äiti sanonut, ettei hänellä ole tänään antaa mitään evääksi ja kun Petterin suupielet olivat alkaneet avuttomasti poimuilla, oli hän kuin lohdutukseksi lisännyt, että koulusta palattuaan saa hän lämmintä leipää, äiti kun saa tänään vähä jauhoja leipoakseen. Kun Petteri sitten oli nyrpein mielin hankkiutunut lähtemään, oli äiti huutanut vielä perään, että pyydä enimpään nälkääsi vaikka Tupalan pojilta voileipää.
Hänellä oli tapana aina kouluun mennessä poiketa Tupalaan, josta sitten yhdessä lautamiehen poikain kanssa kuljettiin niityn ja mätiköisen haan läpi koululle. Tänä aamuna hän oli Tupalan ovipenkillä istuessaan ja lautamiehen poikia odottaessaan katsonut aikansa kuluksi, kuinka emäntä piakolla nosteli uunista leipiä ja siveli niiden päällimmäisen pinnan kermalla, jotta ne kävivät punaisenruskeiksi ja kovin houkuttelevan näköisiksi. Ja kun lisäksi sieltä uunista tulvahti niin tuore ja voimakas leiväntuoksu, heräsi hänellä uudestaan nälkä, jonka kylmä vellinjäännös oli kyennyt vain tilapäisesti kukistamaan. Ja niin hän tunsi nälkää jo kouluun tullessaan ja aamutuntien kuluessa se oli lisääntymistään lisääntynyt.
Hän istui yhä paikallaan ja raaputti kynnellään pulpetin kantta. Alta kulmainsa silmäsi hän välistä käytävän toisella puolella olevaa pulpettia kohti, jonka kannella Tupalan pojat ja Mattilan Oskari söivät eväitään. Viimemainittu oli samoinkuin Petteri itsekin ensi osastolla ja istui hänen takanaan. Sillä oli hyvin ulkonevat leukaosat ja pitkä takaraivo ja oli hän koulun pahankurisin oppilas, heikompain tovereinsa kauhu ja opettajan mieliharmi — poika, joka ei osannut muuta kuin tehdä kepposia ja päästellä niille hirnuvia nauruja.
Petteri tunsi, ettei hän Oskarin takia uskalla mennä Tupalan pojilta voileipää pyytämään. Sen sijaan päätti hän odottaa, että Oskari lopettaisi ennen syöntinsä ja menisi siitä pois. Mutta Oskarin ruokahalulla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, ja kun Petteri yhä enenevällä näläntunteella näki, kuinka Tupalan pojat suun täydeltä haukkasivat siitä aamulla leivotusta leivästä tehtyä voileipää, nousi hän kuin vieraan voiman tempaisemana paikaltaan ja lähestyi heitä. Hetken ääneti seisottuaan ja silmin seurattuaan voileipää ahtavien toveriensa kädenliikkeitä, sanoi hän ujosti ja matalalla äänellä:
— Antakaapa vähä maistaa.
— Hä, hä, onko Nuusku-Pekallakin nälkä? — oli heti Oskarilla sanat valmiina.
Petteri vilkasi hätäisesti Tupalan poikiin, loi silmänsä alas ja lehahti tulipunaiseksi. Oskarin laukaiseman haukkumasanan johdosta kuului naurunhihityksiä ympäri salia. Petterin halutti painautua takaisin omaan pulpettiinsa, mutta hän ei kehdannut liikkua paikaltaan, katsoi vain lattiaan ja kaivoi kengänkärellään siinä edessä olevaa oksankoloa.
— Panehan suu auki ja silmät kiinni, niin saat! — komensi Oskari.
Petteri katsahti epäillen Oskariin, mutta kun tämä juuri levitti voita leivänpalalle, ajatteli hän, että ehkä se hyvinkin antaa ja heti jälkeen välähti hänen mieleensä, ettei se tuo Oskari sentään niin paha olekaan.
— No, yks kaks kolme! — komensi Oskari saatuaan voileivän valmiiksi.
Petterin kasvoille levisi kömpelö hymy, hän sulki silmänsä ja avasi suunsa selkosen selälleen, lausuttuaan ensin äänellä, jossa vielä tuntui epäilyksen jälkiä:
— Noh!
Mutta Oskari otti rasvaisen sanomalehden palasen, joka oli ollut kääreenä lihapalasen ympärillä, kääri sen pikapikaa pyöreäksi palloksi ja työnsi Petterin suuhun, töykäten sen etusormellaan vielä mahdollisimman kauas.
Kuin komennuksesta räjähtivät kaikki ympärillä seisovat nauruun. Ja tuon makean naurun houkuttelemina kokoontui joka taholta poikia, jotka yhtyivät samaan iloiseen kööriin. Saatuaan paperitukon suuhunsa rävähytti Petteri heti silmänsä selkoselälleen, mutta niin hämmästynyt hän oli tuosta odottamattomasta käänteestä, ettei hän heti älynnyt poistaa epämieluista palaa suustaan, vaan seisoi siinä nauravan ja riehuvan poikajoukon keskellä kuin häpeäpaaluun tuomittu, silmät säikähtyneesti selällään, suu ammollaan ja pää hiukan takakenossa, kuten se Oskarin töykkäyksestä oli jäänyt. Näky oli niin hullunkurinen, että ympärillä olevain nauru vain kiihtyi ja ylinnä kaikui Oskarin hirnuva ääni.
Mutta viimeinkin sylkäsi Petteri paperipallon suustaan, suupielet alkoivat venähdellä ja itkuun tillahtaen tunkeusi hän joukon läpi omaan penkkiinsä, johon hän kyyristyi alas, painaen päänsä pulpetinkanteen. Oskari koetti jatkaa vielä kiusantekoa, mutta toiset pojat eivät enää naurullaan häntä kannattaneet ja niin pääsi Petteri lopputunniksi rauhaan.
Mutta nälkä kiihtyi. Kun mieleen tulivat ne leveät ja pehmoiset voileivät, joita Tupalan pojat olivat ahmineet, tihkui hänen suuhunsa vettä, joka jutkahtaen nieleysi alas. Ja voileivistä siirtyi mielikuvitus niihin lihaviin ja houkuttelevan näköisiin leipiin, joita Tupalan emäntä oli aamulla uunista nostellut. Hän tunsi vieläkin sieramissaan niin elävästi sen raikkaan tuoksun, joka niistä levisi, ja hänestä tuntui, että hän muutamana suupalana ahmisi suuhunsa sellaisen leivän.
Koulutunti alkoi ja kauhistuen ajatteli Petteri, että hänen on kestettävä vielä kolme tuntia ennenkuin pääsee kotiin, jossa äidillä mahdollisesti on jo lämmin leipä valmiina. Ensimäisellä tunnilla aamiaisloman jälkeen oli ensi ja toisella osastolla maantiedettä ja opettaja ryhtyi kertaamaan maantieteellisiä "esikäsitteitä". Petteri koetti alussa seurata mukana, mutta ajatukset eivät kauankaan pysyneet asiassa, sillä mielikuvitus väkisinkin varastausi niihin Tupalan emännän lihaviin leipiin. Nälkä kohosi noiden kuvittelujen kiihottamana huippuunsa. Päässä tuntui omituista herpoutumista, ettei mitenkään jaksanut seurata opetusta, ohimoita alkoi kivistellä ja kurkussa jutkahteli yhä useammin tyhjiä nielauksia.
Katederilta sinkoili kysymyksiä, käsiä ojentui hänen ympärillään viittaamaan, ojentui ja taas laskeusi ja Petterin käsi teki vaistomaisesti samoja liikkeitä. Vilahdukselta kuuli hän väliin opettajan kysymyksiä ja selityksiä, kohta taas niistä eksyäkseen omiin kuvitteluihinsa. Lopulta hän ei enää saanut ajatuksiaan lainkaan irti leivästä. Hän oli mielikuvituksissaan ahminut jo monta sellaista Tupalan emännän leipää, ahminut jokaisen muutamana suupalana, ja tunsi siitä huolimatta jaksavansa niitä vielä epäluvun syödä. Viimein ne leivät hänen mielikuvituksessaan alkoivat muuttaa muotoaan, toiset kävivät hänen käsissään soikeiksi, toiset hävisivät olemattomiin ennenkuin hän kerkesi edes yhtä suupalaa haukata, mutta yksi alkoi laajeta ja kasvoi niin suureksi, että hän itse lopulta istui kainaloita myöten sen keskellä ja siitä uhkui niin väkevä lämpimäisleivän tuoksu, että nälkä tuntui jo pelkästään siitä asettuvan.
Opettaja kysyi joltakin, mikä "kannas" on ja Petteri kuuli etäisenä ja epäselvänä huminana kuinka joku nuotikkaalla äänellä selitti, että "kannas on kapea maakaistale, joka yhdistää kahta mannermaata", mutta lähemmin hän ei tajunnut mistä siinä hänen ympärillään oli kysymys, hän vain silmät raukeassa puoliummessa nautti väkevästä leivän tuoksusta. Mutta opettaja oli pannut merkille, että Petteri ei hänen viime kysymykseensä viitannut, jonka vuoksi hän uudelleen kysyi:
— No, mikä on nyt siis kannas?
Kaikki kädet ojentuivat, syntyi odottava äänettömyys ja opettaja katsoi
Petteriin. Vaistomaisesti ojensi silloin Petterikin kätensä.
— Petteri! — kuului opettajan ääni ja kaikki kädet valahtivat alas ja lähinnä istuvat käänsivät päitään häntä kohti.
Petteri säpsähti ja kävi kuumaksi.
— No! — Opettajan äänessä oli jo tiukempi sävy.
Vaistomaisesti vääntäysi Petteri seisoalleen, mutta ei tajunnut mistä oli kysymys. Hänen ohimoissaan jyskytti ja kun kaikki tuijottivat häneen, oli hänen kovin paha olla. Muutamat alkoivat jo, päätään silti hänestä kääntämättä, ojentaa käsiään viittaukseen ja pian niitä varmasti viittaavia käsiä törrötti hänen ympärillään kuin keihäsmetsää. Mutta se aivankuin ärsytti opettajaa, joka melkein huusi:
— No mikä se nyt oli?
Ja aivankuin hänenkin olisi pitänyt huutaa, vastasi Petteri kiiruusti ja selkeästi:
— Leipä!
Syntyi parin sekunnin äänettömyys. Mutta sitten purskahti opettaja nauramaan ja kuin merkinantoa odottaen seurasi koko oppilaskunta hänen esimerkkiään. Ensi osaston viime pulpetissa istuva herrastuomarin kasvattipoika, pieni, lihava ja ruskeasilmäinen Sebastian, jota toverit sanoivat Pastiksi, oli aivan haltioissaan. Hän ojensi jalkansa pulpetin alle suoriksi, työnsi kätensä housuntaskuihin, nojasi päänsä taaksepäin ja päästi ilmoille niin iloisen: hoh, hoh, hoh! että opettaja lopulta häneen katseensa kiinnittäen komensi:
— So, hiljaa nyt! Sebastian, kuuletko sinä!
Ja Pasti asettui vikkelästi tavalliseen istuma-asentoon ja katseli viattomasti ympärilleen kuin kysyäkseen, että mistä tässä on oikein kysymys. Mutta toisen osaston tyttöoppilasten parvesta kuului selvään kuiskeita: "leipä, leipä" ja sitten häädettyä naurunkikatusta, joka tuossa tuokiossa kulovalkeana levisi ympäri salia ja paisui ykskaks vallattomaksi naurutulvaksi. "Hoh hoh hoo — kik kik khii!" vyöryi ympäri salia ja uudelleen Pasti kädet housun taskuissa ojentausi suoraksi ja hohotti kuin tuon vallattoman köörin viimeisenä huippuna.
Ensimäisen naurun puuskan räjähtäessä lehahti Petteri tulipunaiseksi ja seisoi siinä suu puoli avoinna ja mitään tajuamatta. Lattia tuntui hänestä huojuvan ylösalas ja kuin kaatumasta estyäkseen painausi hän alas penkkiinsä ja tunnottomana takana istuvan Oskarin nykimisille ja hirnunnalle tähtäsi hän sekavin katsein pulpettinsa kanteen.
Kun toinen naurunpuuska alkoi vaieta, komensi opettaja täydellisen hiljaisuuden. Sitten laskeusi hän katederilta alas, pisti kätensä housuntaskuihin, nytkäytti vasenta suupieltään, kuten hänellä oli tapana tehdä ryhtyessään jotakin hyvin järkiperäistä selittämään, ja alkoi:
— Kyllähän sen tuon vastauksen ymmärtää, kun vähän ajattelee. Se raukka ei varmaankaan ole koko päivänä syönyt mitään, joten sen mielessä pyöri yksinomaan leipä, jonka se sitten työnsi vastaukseksi minun kysymykseenikin.
Uusi naurutulva oli päästä purkautumaan, mutta opettaja hillitsi sen ja ryhtyi opetustaan jatkamaan.
Petteri ei viitannut koko lopputunnilla, istui vain kyyryssä ja tuijotti eteensä eikä opettaja häntä enää kysymyksillään häirinnyt. Kun opettaja sitten tunnin loputtua poistui huoneisiinsa, näki Petteri joka suunnalta lähestyvän nauravia ja ilakoivia poikia. Etupäässä oli tietysti Oskari, joka pudisti häntä olkapäästä ja kysyi:
— Kuulehan, Nuusku, onko se kannas reikäleipä vai nosteleipä?
Ja sillekös naurettiin. Se yllytti Oskaria, joka kävi yhä ylimielisemmäksi.
— Montako kannasta sinä jaksat kerralla syödä, häh? — ja Oskari veti häntä molemmista korvista.
— Ka, mitä te siinä! — rääkäsi Petteri suuriääniseen itkuun purskahtaen.
Silloin pojat hajausivat hänen ympäriltään ja ainoastaan etäämpää kuului kysymyksiä: "Mikä on kannas?" ja siihen vastauksia: "Leipä!" Mutta Petteri hiipi silmiään takinhihalla kuivaten ovea kohti ja pujahti kuin varkain ulos. Vältellen pihalla telmiviä tovereitaan meni hän nurkan taakse ja seisoi siellä niin kauan kuin välitunti kesti. Kun kello soi ja kaikki menivät sisälle, lähti hän haan läpi juoksemaan kotiinsa päin. Hän juoksi kuin jonkun takaa ajamana, kompastui väliin mättäisiin, mutta kavahti heti jälleen seisoalleen aivankuin joku olisi häntä kantapäistä kiinni tavotellut ja jatkoi niin yhtä menoa kotiin saakka.
Seuraavana päivänä ei Petteriä näkynyt koulussa eikä sitäkään seuraavana. Opettajan tiedusteluihin selittivät Tupalan pojat, että "ei se Petteri uhkaa enää tulla ollenkaan kouluun".
(1907.)
II.
ROVASTI JA RENKI.
Oli se aika vuodesta, jolloin vilja on saatu leikatuksi ja ensimäiset täyteen ahdetut riihet hyvänmielisen näköisinä lepäävät kellertävien sänkivainioiden keskellä ja purnuttavat kuulakkaa syyskuun taivasta kohti hallavia savupilviä. Elonkorjuun ponnistuksista väsähtänyt, mutta tyytyväinen ja pyhäpukuinen kansa alkoi jo kokoontua kirkon luo, jonka tornista kajahtivat ensimäiset: pim! pom!
Rovasti istui vielä kamarissaan ja merkitsi kirkonkirjoista päivän kuulutuksia. Syrjästä katsoen muistutti hänen ulkomuotonsa suuresti Kaarle yhdeksättä: korkean otsan alta tuimasti alas laskeva kyömynenä, voimakas alaleuka ja isällistä kiivautta välkehtivät teräsharmaat silmät. Toistakymmentä vuotta oli hän jo ollut seurakuntalaistensa esimies ja isällinen vaikka kiivaskin holhooja niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa. Mutta niinpä olikin hän sekä köyhien että rikkaiden yksimielisessä suosiossa.
Kun hän juuri lopetti kuulutusten merkinnän ja oli aikeissa painaa kirkonkirjan kiinni, kuului tampuurista varovaisia askeleita. Heti sen jälkeen ilmestyi ovensuuhun keski-ikäinen mies, joka oli kuin kuusentyvestä veistetty: lyhyt, tukeva ja visainen. Vahvoja leukapieliä ja korvallisia ympäröi tuuhea, sykerä ja punertava parta, joka juuri parahiksi jätti tilaa kesakoisille ja päivän paahdannasta ruskottaville poskipäille sekä pienille ja harmaille silmille.
Hän oli pappilan isäntärenki, Heikki, joka oli kymmenisen vuotta työnjohtajana astellut rovastin renki- ja päiväläisjoukon etupäässä. Samoinkuin seurakunnan kanttori, vahvaääninen ja tukeva oman pitäjän mies oli seurakunnallisissa asioissa rovastin oikea käsi, samoin oli harvasanainen ja hidasliikkeinen Heikki-renki hänen oikea kätensä pappilan maiden viljelemisessä. Ja samoinkuin rovasti oli seurakuntaansa kiintynyt ja seurakunta rovastiinsa, samoin nämä kaksi miestä pitivät toisistaan, vaikka tuo kiintymys usein saattoikin saada varsin pohjalaisen ilmaisumuodon: suorasukaisen ja töykeän.
— Hyvää huomenta! — lausui Heikki hiukan arkaillen, mikä viimemainittu ei lainkaan kuulunut hänen tavallisiin tapoihinsa, sekä jäi lakki kourassa ovenpieleen seisomaan.
Rovasti ei vastannut mitään. Mutta siitä tuimasta tavasta, millä hän ryhtyi uudelleen kirkonkirjan lehtiä kääntelemään, arvasi Heikki rovastin kyllä huomanneen hänet, vaikkei tahtonut olla häntä näkevinään. Hän jäi paikalleen seisomaan.
Kun oli hetken kestänyt pelottavaa äänettömyyttä, siirrähti rovasti ulommas pöydästä, jolloin tuoli uhkaavasti rymähti. Valtava kirkonkirja lensi jymähtäen kiinni ja jonkunlaisten epämääräisten ähkäysten seuraamana kuului rovastin suusta kuin vastauksena Heikin äskeiseen tervehdykseen:
— Häh? Mitä sinä siinä seisot?
— Tuota … ajattelin tässä…
— Elä puhukaan! — keskeytti hänet rovasti vihaisesti. — Kyllä minä tiedän sinun asiasi. Viinamato sinussa taas päätään kohottaa! Vai Pirttirannalle siinä taas mielesi palaa, viinan humussa sinne rypemään!
— Enhän minä häneen nyt viinan takia, muuten vain ajattelin pistäytyä kylässä, jos tässä saisi parin päivän loman, — lausui Heikki tavallista sukkelammin, sillä rovastin kiivaat sanat olivat panneet hänen hitaan verensä vilkkaampaan käyntiin.
— Ole hiljaa kun minä puhun! — keskeytti rovasti entistä tuimemmin. — Kyllä se on jo niin monena syksynä nähty, kuinka ne sinun kyläretkesi päättyvät. Luulisi sinun vanhan miehen ottaneen jo opiksesi! Lomaa kyllä saat levähtääksesi, mutta tiedä pysyä kauniisti kotona. Kuuletko, kotona! Ja jos se viinamato ei sinulle anna rauhaa, niin ota ja tutki tuota! Heh!
Rovasti työnsi Heikin kouraan mustakantisen "Englannin ja ulkomaan bibliaseuran" kustantaman Uuden Testamentin, joita oli iso joukko hyllyllä lahjoiksi rippikoululapsille.
Heikki käänteli neuvotonna kirjaa ja yritti sanomaan vielä jotakin, mutta rovastin uhkaava muoto pidätti hänet. Ja niin hän lähti hitaasti ja allapäin ulos.
Kun rovastille hetkisen kuluttua ilmotettiin, että hevonen odottaa porrasten edessä, astui hän hyvin äkeänä ulos. Siinä olivat valmiina nelipyöräiset rillat, edessä ympäri pitäjän tunnettu Hippo, jolla rovasti vuosien mennen oli sunnuntaiaamuisin papinkellon soidessa ja Heikin tukevasti ajurinpenkillä istuessa tottunut kirkkoon ajamaan. Ja yhtä tottuneita olivat pitäjäläisetkin näkemään tuon kolmikon joka sunnuntaiaamu pujahtavan ulos pappilan puistikosta, tasaista ravia ajaen liukuvan pitkin talojen ja peltojen välitse mutkittelevaa pappilan kujaa ja pysähtyvän kirkkotarhan portille. Niin että seurakuntalaisten mielikuvituksessa kuuluivat Heikki ja Hippokin jonkinlaisina alempina tekijöinä säännölliseen jumalanpalveluksen menoon.
Mutta rillojen vieressä suitsia pidellen seisoikin nyt Heikin jälkeen vanhin rengeistä, Siipola.
— Mitä sinä siinä teet? — vastasi rovasti Siipolan tervehdykseen.
— Heikki pyysi sijaisekseen. Sanoi rovastin antaneen hänelle lomaa.
— Mikä sinä olet Hipolla ajamaan! Äh, miten tässä nyt kirkkoon päästään. Ja onko se Hippo oikein kengässäkään?
— Kyllä kai sen pitäisi olla, — ja Siipola nosteli vuorotellen Hipon kaikki neljä kaviota rovastin nähtäviksi.
Kun rovasti oli vielä silmännyt, olivatko valjaat kunnossa ja harja länkien alta pois, istui hän vaunuihin ja löytämättä enää mitään muistutuksen syytä tökäsi lyhyesti:
— No aja sitte!
Kellotapulista, joka hyvin asutun lakeuden keskellä kohosi suorasärmäisenä ja korkeana, pidettiin tarkoin silmällä pappilan pihalla tapahtuvia lähtövalmistuksia. Soittajat olivat jo valmiiksi sylkeneet kämmeniinsä, tarttuneet äänetönnä odottavien kellojen siimoihin ja tukeneet jalkansa juureviin asennoihin. Pappilan puoleisen luukun ääressä tähystivät toiset ja hetken tultua ilmottivat:
— Nyt ne lähtivät!
Silloin riipasi ison kellon siimaa pitelevä soittaja olkainsa takaa. Tapuli heilahti ja narahteli, kello liikkui ensin äänetönnä kuin voimiaan tunnustellen ja päästi sitten kidastaan mahtavan: pom, pam! mikä kirkkotarhaan, maantielle ja kujasille kokoontuneelle kirkkoväelle ilmotti, että rovasti lähestyy Heikin ohjaaman Hipon vetämissä niloissaan. Ja kaikki kääntyivät katsomaan tielle samantapaisin tuntein kuin pikku valtion kansa vastaanottaessaan rakastamaansa hallitsijaa.
— Mutta eipä siellä Heikki olekaan ohjaksissa, — lausui joku luukun luona tähystävistä.
— Siipola näkyy olevan, — tiesi toinen.
— On tainnut Heikki taas ottaa tavallisen riihilomansa.
Samansuuntaisia huomioita tehtiin ja arveluita lausuttiin alhaalla kirkkoväenkin joukossa. Ja kaikki hymähtivät ymmärtävästi arvelulle, että Heikki on ottanut "loman".
Muutoin näki jo Hipon juoksusta ja rovastin asennostakin, että ohjaksia hoiti toinen mies kuin tavallista. Hipon kaula ei ollut niin sirosti kaaressa eivätkä jalat liikkuneet niin säännölliseen tahtiin kuin Heikin ajaessa, vaan oli sen kaikissa liikkeissä jotakin hieman äksyä ja töksähtelevää. Rovasti taasen ei istunut taapäin kenossa kuten tavallisesti, vaan äkeästi keppiinsä nojaten ja päiväpaisteessa välähtelevistä silmälaseista tuntui singahtelevan tuimia salamoita.
Ja kun Jumalanpalvelus alkoi, oli siinäkin kuin jotakin äksyä ja epäsointuista. Kanttorin ison virsikirjan hakaset tuntuivat auetessaan tavallista kiinteämmin ääntävän: nip, nap! kuin jostakin äkämystyneinä, ja jotakin kireää oli itse kanttorinkin muutoin kirkkaassa äänessä, kun hän virren alotti. Ja nopeammin kuin muulloin kohosi rovasti saarnatuolin kaksitoista astinta ylös sekä teki saarnassaan tavallista useampia ja kiivaampia partioretkiä viinan villitystä ja muita seurakuntaan juurtuneita paheita vastaan.
Rovastin kamarista lähdettyään asteli Heikki allapäin lähellä olevaan mökkiinsä. Hän laskeusi sänkyyn pitkälleen ja pani lakin silmilleen.
Mutta sillä tavoin lakki silmillä maatessa tuli kuin itsestään mieleen eilisen illan tapaukset. Hän oli väen kanssa pikku vainiossa kauranleikkuuta lopettamassa, kun muuan hyvä tuttava Pirttirannalta kulki ohi ja pysähtyi häntä puhuttelemaan, sanoen lähtiessään: "Tulehan nyt, Heikki, huomenna siellä meilläkin päin käymään", sekä iskien kutsunsa päälle merkitsevästi silmää.
Sen jälkeen oli Heikki koko illan tuntenut itsensä kuin kymmentä vuotta nuoremmaksi, yhtynyt nuoremman väen pellonlopettajaiskujeisiin piikoja "saareen" häätämällä, sekä sitten saunassa innostuksissaan ottanut niin huikean kuuman löylyn, että hänen ennestäänkin kuuluisa löylymaineensa oli siitä nouseva kaksinkertaiseksi.
Hän ähkäsi vaikeasti, nousi vuoteen reunalle istumaan ja otti Uuden Testamentin käteensä. Hetken sitä selailtuaan myönsi hän kuitenkin itselleen olevansa heikonlainen kirjamies, nousi ylös ja sanoi teeskennellyn rauhallisesti:
— Menenpähän tuonne jokirantaan sanaa katselemaan, koska siellä päiväkin niin lämpimästi lekottaa.
— Sinnehän sinä tietysti menet! — sanoi vaimo, sillä hän arvasi yhtä hyvin kuin rovastikin mihin Heikin mieli oikeastaan paloi.
Ulkona paistoi päivä täydeltä terää, ikäänkuin tahtoen viime kertoja hyväillä kasvattamaansa viljaa, joka tuhansina ruiskuhilaina ja ohrakykäinä viipyi vielä pelloilla. Ikkunat kimmelsivät lähellä ja kaukana ja ilma oli harvinaisen kuulas. Kaikkialla ympäri lakeuden näkyi riihistä nousevia savupilviä ja ilmassa tuntui lämpiävän elon raikas tuoksu. Oli niin hiljaista kuin olisi koko luonto herkistynyt kuuntelemaan auringonsäteiden karkeloa. Eikä tuota hiljaisuutta häirinnyt, pikemmin vain täydensi se tasainen veisuun humina, joka kuului kirkosta.
Rantaan tultuaan istui Heikki nurmikolle ja koetti tirkistellä kirjaan. Mutta kun hän ei saanut sieltä mitään irti, ähkäsi hän taas raskaasti ja nousi seisomaan. Haikeamielisesti katsoi hän Pirttirantaa kohti, jonka talojen katot näkyivät lakean niityn takaa. Ja niin houkuttelevana mutkitteli sinne pensasten välitse siisti ja kuiva kinttupolku. Sitten katsahti hän vielä pappilaan päin ja kirkkoa kohti, työnsi kirjan taskuunsa, painoi lakkinsa syvemmälle ja lähti sielunsa myöneen miehen päättäväisyydellä astelemaan Pirttirantaa kohti.
* * * * *
Heikkiä ei sinä päivänä kuulunut takaisin, ei vielä maanantaina eikä tiistainakaan. Keskiviikkona iltapäivällä hänen vasta nähtiin palailevan kotia kohti, ollen varsin kurjassa kunnossa. Verkainen pyhätakki oli parista kohti pahoin repeytynyt, toinen hiha melkein irti, kasvoissa oli mustelmia, verestävät silmät pikkusen raollaan ja takkuiseksi käyneessä tukassa ja parrassa riippui oljentörkyä. Sitä oli myöskin kaikkialle vaatteisiin takertunut, josta saattoi päättää hänen tovereineen hummailleen pääasiallisesti lämpiävien riihten seutuvilla.
Mutta vielä kurjempi oli miespolosen mielentila. Ruumista pakotti kaikkialta, päätä kolotti ankara kohmelo ja sydäntä painoi hämärä muisto siitä, että hän siellä viinan humussa oli myynyt rovastin antaman Uuden Testamentin. Jyskyttävissä aivoissaan liikkuvia kaikenlaisia syyttäviä mielteitä koetti hän olla huomaamatta hokemalla puoliääneen: "Näin se routa porsaan kotiin ajaa". Ja niin hän katse suoraan maahan tähdättynä kulki veltoin ja horjahtelevin askelin pappilaa kohti ja pääsi vihdoin omaan asuntoonsa.
Siellä värjötteli hän koko iltapäivän, ollen yhtämittaisen pelon vallassa, että ovelle ilmestyy tuossa tuokiossa rovastin vihasta paisunut hahmo. Mutta häntä ei näkynyt ja maata pannessaan tunsi Heikki olonsa entistä raskaammaksi. Eikä häntä ollenkaan lohduttanut ajatus, että "kunhan tästä ensi sunnuntaihin päästään, niin kaikki on taas ennallaan", sillä vielä oli edessä rovastin nuhdesaarna, joka kaikesta päättäen oli tällä kertaa muodostuva entisiä kipenöitsevämmäksi.
Rauhattoman yön nukuttuaan meni Heikki aamulla, koko olemuksessaan vielä täydellinen kohmelon tuntu, renkitupaan aamiaiselle. Ääneti ja äkeänä hän söi, vaikka jokainen suupala teki kurkussa ankaraa vastarintaa. Ja kun sisäkkö kohta aamiaisen jälkeen tuli ilmottamaan, että rovasti tahtoo antaa työmääräykset, painoi Heikki epätoivolla lakin päähänsä ja koettaen olla näkemättä toisten renkien salakähmäisiä silmäniskuja lähti pihan yli rovastin puolelle.
Rovasti ei ollut kamarissaan ja Heikki pysähtyi ovenpieleen. Ykskaks ilmestyi kuitenkin rovasti sivuovelle ja Heikistä tuntui kuin olisi hän siihen kohona liikkuen jostakin lennähtänyt. Ja kun hän seivästi katseensa Heikkiin, tuntui tästä kuin olisi rovasti samalla kasvanut kaksi kertaa pitemmäksi ja ryhdikkäämmäksi.
— Äh, sinä … — kuului ensinnä kuin maan alta ja sitten ikkunoita tärisyttävällä voimalla: — Siipola meillä on isäntärenki! Mitään puhumatta ja kertaakaan rovastiin vilkaisematta hävisi Heikki ovenpielestä.
Pirttiin tultuaan pysähtyi hän Siipolan eteen ja ääneti viittasi päällään rovastin kamaria kohti. Siipola ymmärsi eleen ja lähti sisälle, mutta Heikki istui ovipenkille ja koetti ladata piippuaan, mistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä mieli oli sekaisin ja kädet vapisivat kovin. Pian palasi Siipola kuitenkin takaisin ja kertoi naurusuin, että rovasti hänet nähtyään ärjäsi: "Mitä sinä täällä teet, käske Heikki tänne!" — No onpas nyt ukolla mutkia, — sanoi Heikki kuin itseään rohkaisten, laski tupakkivehkeensä penkille ja lähti uudelleen isäntänsä luo.
Rovasti käveli tuimasti edestakaisin huoneessaan ja kun Heikki pysähtyi ovenpieleen, oli hän juuri huoneen perällä ympäri kääntymässä. Aivankuin Heikkiä näkemättä kulki hän sitten Heikin mielestä kokonaan lattiasta koholla hänen sivutseen, niin että Heikin ruumista karsi kylmä viima, ja jatkoi matkaa tampuurin läpi saliin ja sivuhuoneisiin, joista kuului vihaisia tuolinsiirtelyjä ja pelottava askelten kopina. Mutta vihuri ei suinkaan mennyt sitä tietään, vaan läheni yhtä äkeänä toisaalta. Tuossa tuokiossa ilmestyi näet rovasti sivuovelle, johon pysähtyen hän äskeisellä tavalla seivästi katseensa Heikkiin. Ensin kuului rovastin suusta jonkunlaisia epämääräisiä ähkäyksiä: äh, häh, eh! jonka jälkeen sanat:
— Sinä paatunut kekäle … eh … pellolle minä sinut ajan … äh…
Ja kun rovasti viimein pääsi säännöllisiin sanoihin käsiksi, vuodatti hän kokonaisen raekuuron Heikin ylitse, joka sen kestäessä kutistui mielessään yhä pienemmäksi, tuijotti jalkoihinsa ja kutristeli pieniä silmiään.
Kun rovastin vihanpilvi oli satanut tyhjäksi, vaikeni hän ja alkoi kävellä pitkin lattiaa. Sitten pysähtyi hän kuin sattumalta perällä olevan suuren piirongin eteen, avasi lahvun ja koperoitsi jotakin siellä sisällä. Mutta yhtäkkiä katsahti hän olkansa yli Heikkiä ja ikäänkuin arvaten tämän mielihyvin seuraavan hänen toimiaan tiuskasi vihaisesti:
— Seisot siinä kuin pölkky! Mikset puhu?
Heikki hiukan liikahti ja rykäsi vaisusti, mutta pysyi muuten ääneti.
Rovasti askarteli taas piirongin sisällä, josta alkoi kuulua tasainen: pui, pui, pui, pui … mikä Heikin korvissa soi kuin ihanin musiikki.
Vaikka Heikki yhä tuijotti lattiaan, näki hän kuitenkin, kuinka rovasti kääntyi päin, kädessään iso pikari täynnä rommia, josta ihana tuoksu levisi ovensuuhun asti ja synnytti Heikin sisällä suloisen kutinan. Rovasti ei kuitenkaan tarjonnut pikaria suoraan Heikille, vaan asetti sen toisessa ovenpielessä olevan pesukaapin kannelle.
Sen jälkeen käveli hän pari kertaa lattian yli, pysähtyi sitten syrjittäin Heikin eteen ja pesukaappia kohti viitaten sanoi koko joukon lauhemmalla äänellä:
— Niele tuo kurkkuus! Kai se sinulle hyvää tekee.
Kurkkuaan karauttaen siirtyi Heikki pesukaapin luo, tarttui pikariin molemmin käsin, ettei vain yhtään pisaraa maahan läikähtäisi, ja tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.
— Äh-häh, — pääsi häneltä kuin helpotuksen huokaus ja samalla vilahti rovastin kasvoilla pikainen hymy.
— Kiitoksia, — sanoi Heikki pikaria pois pannessaan ja uskalsi nyt ensi kerran katsoa mulauttaa rovastia silmiin.
Ja rovastinkin ääni oli nyt kokonaan lauhtunut, kun hän sanoi:
— Mene ja ole kuin ennenkin!
Hetkistä myöhemmin seisoi rovasti ikkunassa ja tyytyväisesti hymyillen katsoi, kuinka Heikki taas jalkansa tukevasti maahan polkien ja savuja tuprutellen asteli renkijoukon etunenässä työmaalle.
Viikon työ ja lauvantai-illan ankara sauna haihduttivat sitten Heikin ruumiista kaikki viinan ja kohmelon jälet, niin että hän seuraavana sunnuntaina istui Hipon ohjaksissa yhtä tyynenä ja juurevana kuin ennenkin. Tyytyväisenä ja sirosti juoksi Hippo, tyytyväisenä istui rovasti ja tyytyväisenä seurasi kirkkoväki silmillään heidän lähenemistään. Ja kun jumalanpalvelus alkoi, sanoivat kanttorin virsikirjan hakaset tyytyväisesti: nip, nap! ja täytenä ja voimakkaana täytti kanttorin mahtava ääni kirkonholvit. Hippo torkkui rauhallisesti päiväpaisteessa kirkkoveräjän pielessä, Heikki istui kirkon ovipenkissä leuka tuettuna päälletysten asetettuihin nyrkkeihin ja kuunteli hartaudella sanaa, jota hänen oma rovastinsa saarnastuolin korkeudesta voimallisesti julisti. Ja niin oli seurakunnan elämään palannut taas entinen, tukevasti lutherilainen meno.
* * * * *
Koko rovastin elinkauden palveli Heikki pappilassa isäntärenkinä. Joka syksy elonleikkuun jälkeen ja välistä muinakin vuodenaikoina uudistuivat tosin ylläkerrotunlaiset epäsoinnut, sillä pitemmän aikaa raskaassa työssä raadettuaan väitti Heikki terveytensä välttämättä vaativan perusteellista viinakuuria. Mutta aina noiden harharetkien jälkeen palasi elämä sentään onnellisesti säännölliseen uomaansa.
Ja välttämätön oli Heikki rovastille laajan talouden hoidossa ja mikäli mahdollista piti hänen aina olla rovastin lähettyvillä. Kun rovasti vanhemmuuden ei lihavuuden takia uskaltanut yksin mennä uimaan, täytyi Heikin olla hänellä toverina. Niinpä huusi rovasti aina jokirantaan mennessään läheisellä pellolla työskentelevälle isäntärengilleen:
— Heikki, tule minua uittamaan!
Silloin jätti Heikki työaseensa, kiiruhti rantaan ja riisuutui yhdessä isäntänsä kanssa uimaan. Kun hän sitten kaulaa myöten vedessä seisoessaan piteli pulikoivaa herraansa ojennetuilla käsivarsillaan, tapahtui se yhtä tyynesti ja totisesti kuin olisi hän istunut ajurin penkillä sunnuntaina kirkkoon ajettaessa.
Ja kun kevättalvisin tuli loisia ja mökkiläisiä pappilaan lainaamaan jyviä kesätyötä vastaan, tuli Heikin suorittaa jyvien mittaus. Lainanhakijat saivat kuitenkin ensinnä rovastin puolelta kestää ankaran "suolaamisen".
— Mistä minulla on teille jyviä antaa. Miksette itse kokoa ja säästä pahan päivän varalle? Laiskottelette ja kahvina juotte tienestinne. Ja kun te edes muistaisitte tulla työhön!
— Kyllä minä varmasti tulen Jaakonpäiväviikoksi niittytyöhön, — yrittää silloin lainanhakija.
— Niin te kaikki sanotte, mutta kuinkahan moni teistä on pysynyt sanassaan.
Sen jälkeen astelee rovasti hetken pitkin lattiaa ja sanoo sitte:
— Mene ja käske Heikki tänne!
Heikki tulee ja asettuu hajasäärin isäntänsä eteen, joka kysyy:
— Onko niitä jyvänkahuja siellä enää yhdenkään hinkalon nurkassa?
— He, he, on kai siellä ainakin parikymmentä tynnyriä rukiita ja saman verran ohria, — vastaa Heikki leveästi.
— Hä, en minä usko! Mutta menehän ja mittaa tuolle Antille kaksi nelikkoa puoleksi kumpiakin.
Tyytyväisenä ja hyvillä mielin lähtee Antti Heikin perässä aittaan, mutta rovasti huutaa hänelle vielä jälkeen:
— Muistakin ilmestyä Jaakonpäiväviikolla niittytyöhön.
* * * * *
Kun rovasti sitten elämänsä ehtoolla kallistui sairasvuoteelle, hoiteli häntä aluksi yksi ja toinen naisihminen. Mutta lopulta hän tuskastui heihin kaikkiin ja sanoi:
— Ei teistä ole minua hoitamaan. Käskekää Heikki tänne!
Ja niin vietti Heikki rovastin viimeiset elinviikot hänen vuoteensa ääressä, käänteli häntä tarvittaessa, auttoi istualleen tai tarjosi lääkkeitä sekä muita virvokkeita ja istui väliajat tuolilla vuoteen jalkopäässä kädet polviin tuettuina ja katsellen sairasta isäntäänsä. Ja kun sitten rovastin nukahdettua viimeiseen uneensa soitettiin viikonpäivät ruumiskelloja, kihahti Heikillä samoinkuin monella seurakuntalaisellakin kellon äänen kuullessa silmiin katkerat vedet. —
Vanhan rovastin seuraajiin ei Heikki ole voinut perehtyä. Ne ovat järjestelleet raamatunselityksiä ja raittiusseuroja, mutta olleet laimeasanaisia saarnamiehiä sekä huonoja talonasukkaita, ja niin on Heikki vieraantunut kokonaan pappilasta. Pitäjällä hän kiertelee työmiehenä ja muistelee ikätoveriensa kanssa vanhan rovastin aikaa, joka tänä eripuraisuuden ja velttouden kautena kangastelee heidän mielessään kultaisena ajanjaksona.
(1909.)
VANHAN HÄVIÖ.
Talon nuoret miehet olivat panneet vireille kysymyksen saunarakennuksen uusimisesta. Heti alunpitäin asettuivat vanha isäntä ja Eljas-ukko vastustavalle kannalle. Ensin he puhuivat pilkaten ja pisteliäästi koko puuhasta, jossa he eivät nähneet muuta kuin nuoren polven turhamaisuutta ja loistonhalua. Mutta kun pilkka ei tehonnut, yritti vanha isäntä tappaa koko kysymyksen kiivaalla isäntä-sanallaan, Eljas-ukon häntä säestäessä muutamilla mojovilla sanoilla.
Asia oli vallankin Eljas-ukolle arka. Hän oli emännän isäpuoli ja ollut talossa aluksi rengin nimellisenä, sittemmin vähitellen juurtunut vakinaiseksi talon vaariksi, joka teki työtä vanhasta tottumuksesta, teki työtä työn eikä palkan vuoksi. Hän asui omassa kamarissaan pihan perällä ja paitsi väkevätä kahvia oli saunaaminen hänen, ei ainoastaan välttämättömimpiä, vaan samalla korkeimpia mahdollisia nautintojaan. Ja tärkeimpänä tekijänä oli saunaamisessa kuuma löyly — peseminen ja puhdistaminen olivat vähäpätöisiä sivuasioita, jonka näki siitäkin, että ukon selkäpuolella paistoi tavallisesti hänen saunasta tullessaan valtavia nokilautumia. Mutta niin piti ukon mielestä ollakin, ne kuuluivat tarpeellisina lisinä hänen saunamenoihinsa.
Vanha sauna oli kivenheiton matkalla pihasta. Se oli kookas isontalon sauna, jossa sopi kerralla kymmenen miestä lauteille. Alhaalla oli pienoinen neliskulmainen akkuna, mutta ylhäällä lauteiden kohdalla oli vain nyrkin mentävä luukku, josta pahinta tikuraa sopi laskea pois. Eljas-ukon ollessa lauteilla sitä ei kuitenkaan uskallettu pitää auki, joten lauteilla aina silloin oli melkein täyspimeä, jonka keskestä alhaalla nokisen kiukaan kupeella kyyröttävän saunapiian silmiin vilkkui paljaita ja kovin punottavia ruumiinosia ja kuului veden solinaa, voimakasta ähkinää ja huumaava vihdanläiske.
Eljas-ukolla oli parin vuosikymmenen kuluessa ollut oma vakinainen paikkansa lauteiden pimeimmässä sopessa, johon löyly kaikista kuumimmin vastasi. Tuntuikin aina kuin löyly olisi rauhatonna kierrellyt kaikki saunan sopet, ylenkatseellisesti sivuuttaen muut kylpijät ja vasta Eljas-ukon nurkkaan osuessaan rauhottuneena kietoutunut hänen ympärilleen kuumana utupilvenä, jonka sisästä kuului tasainen vihdan rapsutus ja mielihyvän aiheuttamaa ähkimistä.
Siinä samalla tilalla, jossa kiiltävän nokiseen penkkiin oli jo aikoja sitten huomattava syvennys muodostunut, oli ukko parin vuosikymmenen mennessä tottunut talvisin kaksi kertaa viikossa ja kesin joka ilta saman saunatunnelmansa uudistamaan. Eihän siis ollut kumma, että kysymys vanhan saunan hävittämisestä sai tuossa tyynessä ja harvasanaisessa ukossa sisällisen ihmisen täydelliseen kapinaan. Hän ei voinut mitenkään kuvitella elämäänsä ilman tuota vanhaa, nokista saunaa, jonka suuren kiukaan hän itse aikoinaan oli suurella huolella rakentanut ja sitten vuosien mennen monet kerrat korjannut ja uusinut ja jossa oli häntä varten erityinen kotoisa soppi, mikä hänen mielikuvituksessaan oli käynyt melkein pyhäksi ja loukkaamattomaksi paikaksi.
Olihan ukko kyllä silloin tällöin matkalla tai kylässä ollessaan muissakin saunoissa kylpenyt, mutta ei niissä missään saanut syntymään sitä oikeata ja totista saunatunnelmaa, joka ukolle oli kaikki kaikessa. Vieraat lauteet, vieras haju ja outo löylyn tikura niissä häiritsi saunahartautta. Jo lauteille johtavat portaatkin niissä kylän saunoissa olivat tylysti vieraat, milloin liian jyrkät, milloin horjuvat ja toisin vuoroin taas kovin kiusallisen kapeat porraslaudat. Mutta kotona vanhassa saunassa ne olivat niin mukavalleen vinossa, ettei huomannutkaan, kun niitä myöten lauteille pyörähti.
Kaikkenahan se saunan uudistaminen olisi vielä ukon mielestä mennyt, jos uudesta olisi tahdottu tehdä visusti entisen kaltainen, johon ukko olisi saanut kiukaan rakentaa. Mutta nuorilla miehillä olikin mielessä aivan uudenaikainen sauna, uloslämpiävä, sellainen kuin kirkonkylällä oli joku aika sitten poliisille ja kauppiaalle rakennettu.
Ukko halveksi sydämensä syvyydestä sellaisia saunoja. Hän kadotti kokonaan tavallisen tyyneytensä ja puhui katkera sävy äänessään:
— Eihän ne … mitä saunoja ne semmoiset on! Savua sitä pitää saunassa olla, sisäänlämpiviä niiden olla pitää, jos mieli oikeata löylyä saada! Herroille ja lapsille ne ovat omiaan sellaiset uloslämpiävät…!
Vanha isäntä oli täydellisesti yhtä mieltä ja vaikka hän koettikin voimasanalla tukehuttaa koko tuuman, näytti se sittenkin pyrkivän toteutumaan. Hänen sanansa oli kadottanut entisen teränsä ja nuoret miehet toimivat enemmän kuin puhuivat. He vetivät hirsiä omin päinsä ja alkoivat rakentaa. Kasvavalla huolella näki Eljas-ukko hirsikerroksen toisensa jälkeen kohoavan ja tuuman toteutumista ei siis ollut enää epäileminen.
Mutta ne rakensivat uuden saunan eri paikkaan, lähemmäs pihaa kaivon viereen. Ehkä vanha sauna saikin jäädä koskemattomaksi paikoilleen? Siltä se melkein näytti ja ukko tunsi toivonkipinän viriävän sydämeensä. Hänen teki monasti mieli kysyä sitä seikkaa, mutta ei oikein uskaltanut. Parempi odottaa ja katsoa syrjästä. Jos se saisi paikalleen jäädä, niin eihän hänellä mitään hätää, hän kylpisi vanhan isännän kanssa edelleenkin siinä eivätkä uudesta olisi tietääkseenkään.
Pilkallisina ja katkerina he vanhan isännän kanssa pysyivät yhä edelleenkin uuden saunan rakennuspuuhaa kohtaan.
— Eiköhän siinä pojillakin vain tule vielä turvaaminen vanhaan saunaan, kun ei uudessa rupea löyly vetelemäänkään! — toisteli Eljas-ukko kuin sillä salaista huoltaan suistaakseen ja samoista syistä liitti vanha isäntä perään:
— Kunhan vain ei niin kävisikin!
Mutta kohtalo oli määrännyt vanhan saunan tyyten häviämään. Talon suoviljelyksille tarvittiin majapirttiä kesäistä työväkeä varten ja nuoret miehet ehdottivat vanhan saunan siirrettäväksi sinne. Kiusaus oli vanhalle isännälle liian suuri. Kun nyt kerran kuitenkin uusi sauna oli syntymässä, niin olihan hyvä, että vanha saunakin oli vielä joksikin hyödyksi, kun ei sitä kylpemiseenkään enää välttämättä tarvittu. Hänellä ei ollut sitä samaa järkähtämätöntä uskoa vanhan savusaunan ehdottomaan etevämmyyteen kuin Eljas-ukolla ja niin saivat nuoret miehet tahtonsa täytetyksi. Mutta Eljas-ukolta sammui viimeinenkin riutuen kytenyt toivonkipinä.
Kun uusi sauna oli valmistumassa, oli määrä ryhtyä vanhaa hajottamaan, jotta se viimeisillä kevätkelillä ehdittäisiin siirrellä suopellolle. Ja niin tuli lauantai-ilta, jolloin Eljas-ukko viimeisen kerran kylpi tutulla sijallaan vanhassa saunassa. Mutta hän oli katkeralla mielin eikä saanutkaan kiinni entisestä tunnelmasta. Ensinnä istui hän pitkän tuokion silmät ummessa nurkassaan, mielessä sydäntä ahdistava tietoisuus, että hän ei samassa paikassa saa enää koskaan istua, että viikon kuluttua sitä tuttua paikkaa ei ole enää olemassakaan. Mutta sitten kun muita kiipesi lauteille, alkoi hän ottaa löylyä. Äkeällä äänellä komensi hän saunottajaa yhä lisäämään ja lisäämään löylyä, niin että aremmat parkuen pakenivat lauteilta ja sietävämmätkin seurasivat pahasti ähkyen perässä. Mutta ukko otti yhä lisää ja heilutti vihtaa hartiovoimin kuin olisi hän kerta kaikkiaan aikonut kuitata loppuikänsä saunahalut. Ja kun hän sitten viimeinkin laskeusi alas ja hänen haahmonsa tuli sankean höyrypilven keskeltä näkyviin, oli hänen ruumiinsa tulenhohtava ja ankara kuumuus oli kihonnut päähän, niin että hän ulos mennessään kolhasi otsansa ovenpieleen.
Niin kylpi ukko viimeisen kerran vanhassa saunassa.
Maanantaina alettiin sitä hajottaa ja keskiviikkona kylvettiin ensi kerran uudessa saunassa. Se lämmitettiin lattian alta, jonne oli erikoinen ovi sivuseinässä. Savu meni pellillä varustetusta, varsinaisen saunan läpi kulkevasta tornista ulos ja löylyvesi lyötiin uunintapaisesta aukosta sisälle. Lauteita ei ollut, penkit vain seinustoilla ja kahdessa vastakkaisessa seinässä suurehkot akkunat. Punaiseksi maalattuna, lautaeteisineen, tornineen ja akkunoineen näytti se Eljas-ukosta kovin oudolta ja hänestä tuntui tuiki mahdottomalta nimittää sellaista saunaksi.
Viime kerran vanhassa saunassa kylvettyään oli hän päätellyt mielessään, ettei hän uuteen saunaan jalkaansa astu. Jos milloin saunaamishalu kävisi kovin sietämättömäksi, niin kävisi hän naapurissa kylpemässä, siellä kun oli vielä sauna vanhaa mallia.
Mutta kun hän sitten keskiviikkoiltana näki väen vaeltavan uuteen saunaan, alkoi ukko tuntea ruumiissaan sietämätöntä löylynkaipuuta. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta ihossa kutisi kuin kiusaa tehden ja härnäten. Liehän tuolla pöksässä kuumuutta sielläkin, ajatteli hän ja sitten perään: saattaisihan tuota kerran käydä katsomassa, sittepä hänen tietää. Ja niin nähtiin ukon tuokion kuluttua vanhaan tahtiinsa astelevan paitasillaan saunaa kohti, kädessä oma kunnon vihtansa.
Oudon ja kovin vastenmielisen vaikutuksen teki häneen tuo valoisa sauna tiilikivimuurineen ja puhtaan valkoisine seinineen. Kuin häpeissään istahti hän hämärimpään nurkkaan ja alkoi tunnustella löylyn makua. Oudolta tuntui sekin. Kuumuutta siinä kyllä oli, mutta tuoksu oli vieras ja vastenmielinen.
Sanaakaan puhumatta alkoi hän vihdalla sääriään rapsutella. Vanha isäntä istui peräseinällä muiden miesten keskellä ja kuului siellä lepertelevän jotain sellaista kuin että taitaahan se saunana mennä tämäkin, kun ehtii siihen tottua. Nuoret miehet tuntuivat olevan siitä hyvillään. He olivat aluksi ikäänkuin aristelleet, että miten ukot rupeaisivat heidän saunalaitostaan arvostelemaan. Eljas-ukolla oli jo mietittynä muutamia sapekkaita sanoja, mutta vanhan isännän vanhuuden penseyttä osottavan lepertelyn kuullessaan suututti häntä niin, ettei hän puhunut mitään, vaan virutti silmänsä kylmävesisangossa ja lähti ennen muita pois.
Eikä ukon tunteet muuttuneet sen ystävällisemmiksi uutta saunaa kohtaan, vaikka hän vastakin kävi siellä kylpemässä. Se oli ristiriitojen aikaa ukolle. Kun tuli tavallinen saunailta, jolloin ukon ruumis oli tottunut löylykuurinsa saamaan, oli hänen mahdoton pysyä pois saunasta, vaikkei hän koskaan enää voinutkaan saada entistä saunatunnelmaansa palautumaan. Kävi hän jonkun kerran naapurissakin kylpemässä, mutta sinnekin oli liian pitkä matka, että joka kerta olisi viitsinyt sen kävellä eikä se naapurin saunakaan ollut sen vanhan kotisaunan, veroinen. Niin täytyi käydä uudessa saunassa. Kylpemättä ei voinut, olla, sehän olisi ollut ihan kuolemaksi, ja uudessa saunassa kylpemiseen hän taas ei voinut tottua.
* * * * *
Eräänä kevätkesän leutona iltapäivänä heräsi Eljas-ukossa tavallista väkevämpi saunaamishalu. Hän pysähtyi työssään ja katsoi eteensä, mutta silmissä oli sellainen ilme kuin hän ei näkisi sillä hetkellä mitään ulkomaailmasta. Vanha sauna ja sen nokinen, tuttu peränurkka oli taasen yhtäkkiä ja elävästi hänen sisällisen näkövoimansa eteen kuvastunut. Se tapahtui aina silloin, kun hänen jossakin hyvin pölyisessä työssä ollessaan ruumista alkoi kovin sietämättömästi kutisemaan. Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki kylpemismenot vanhassa saunassa, alkaen siitä kun hän saunan siinnyttyä paitasillaan ennen muita asteli saunaan, hautoi vihdan omilla tempuillaan, kiipesi lauteille ja alustavan löylyn otettuaan ja hikoilun alkuun päästyään istui silmät ummessa ja nautti tunnelman kohoutumisesta.
Tavallista elävämmin kuvastui tänään kaikki hänen mieleensä. Hän oli sieramissaan tuntevinaan tutun löylyn hajun ja pitkin hänen ruumistaan kulki hivelevä väristys, kun hän kuvitteli löylyn ihanasti kirvelevänä ihoaan nuoleksivan. Silloin oli hän tarttuvinaan vihtaan ja alkavinaan sääriään rapsutella, mutta havahtui samalla todellisuuteen, ihana mielikuva särkyi, hajosi ja häipyi riekaleina tyhjyyteen, ja ukon tuli hyvin paha olla.