Helena soittaessaan unhotti, missä oli ja keitä hänen ympärillänsä. Sillä hän antautui kaikkinensa sävelten lumovoiman valtaan, sävelet kantoivat häntä yhä kauemmaksi sopusoinnun ja kauneuden maailmaan. Suuret vainajat, jotka olivat säveltäneet niitä kuolemattomia teoksia, joita pienemmät elossa olevat mestarit nyt käyttivät hyödykseen, jätti hän rauhaan; hän soitteli ainoastaan kotimaansa säveliä, ainoastaan sitä musiikkia, joka oli kasvanut suuren Venäjän alueilla.
Kaikki, mitä juutalainen rotu on kärsinyt ja yhä uudestaan kärsinyt Venäjällä, on Anton Rubinstein sävelissään tehnyt havaittavaksi, antanut sille muodon ja värit.
Olkoot hänen sankarinsa minkä nimisiä hyvänsä, Asra tai Nero, olkoot ne okeaniideja tai Russalkoja tahi jokien syvyyden keijukaisia, niin paraiten ja totisimmin hänen sävelensä aina kuvaavat niitä suruja, jotka ovat vuosituhansia rasittaneet hänen kansaansa pyhässä Venäjän maassa. Tuskainen on se laulu, joka on puhjennut esiin ahdistetun kansan syvimmästä sydämmestä, ja valitus kaikuu hänenkin sävelistään kuten ennen esi-isäin lauluista, kuin he istuivat ja itkivät Babylonin vesien luona.
Teeskentelemättömästi ja luonnollisesti on Glinka kuunnellut, mitä kalastaja laulelee soutaessaan kesäiltana venettään pitkin Dnjeperin leveätä pintaa, mitä paimen soittelee huilullaan, kuin kaitsee laumaansa joen varsilla. Hän on kuullut Siperiaan tuomitun valitukset, nähnyt nuorison leikit ja myrskyiset tanssit, milloin poikia ja tyttöjä pyhäiltoina yhtyy kylissä suuremmin joukoin. Ja kaikesta siitä on hän vetänyt tulokset, laskenut sille arvon, joka enemmin kuin mikään muu osoittaa hänen kansansa luonteen, joka on mieltymys aatteen ilmestykseen havaittavassa muodossa, persoonallisuuteen. Isänmaa, vapaus, riippumattomuus, kaikki se ei ole mitään, vasta tsaarin persoonassa muuttuu "ei mitään" kaikeksi, sen tähden tämä kansa antaa henkensä tsaarin edestä — se se heistä on elämän vaikean taidon pääsumma.
Mahtava ja komea on Tshaikovsky, oppineempi kuin hänen edellisensä. Hänen musiikkinsa juuret ovat syvällä venäläisessä messussa: kirkollisen musiikin vakava kaava, sen rytmilliset, kauniit soinnut; kirkon marmoripylvästen tavoin kantavat ne ihanoita, kevyesti haihtuvia siirrossointuja, jotka korkeain holvien tavalla lepäävät runsaasti koristelluilla pylvästen päillä. Pylväspari toisensa perästä tulee esiin lakkaamattomassa jonossa ja jälleen katoaa häikäisevään valoon tuolla kaukana, jossa ääretön oleskelee aavistettuna, mutta ei koskaan nähtynä, peitossa pilvien, pyhän savun, joka ikään kuin kukkaistuoksu kesäyönä liitelee hänen valtaistuimensa ympärillä.
Kuin viimeisen sävelen kaiku oli hälvennyt, vallitsi syvä hiljaisuus Haapakosken vanhassa salissa. Vienoa nyyhkytystä kuului sieltä päin, jossa Lilly istui sohvassa. Hanna katseli pieniä purpuraisia pilviä, jotka purjehtivat niin äärettömän korkealla ja hitaasti katosivat tuonne sinitaivaan syvyyteen.
Helena nousi pois piaanon edestä. Hän oli koko päivän ollut samanlaisessa asemassa kuin Inferior venetsialaisessa huvinäytelmässä. Mielihyvin tunsi hän ainakin nyt olevansa korkealla, niin korkealla, että kaikkein muiden täytyi katsella ylös häneen.
Vanha vapaaherra nousi ylös ja ääneti puristi miniänsä kättä. Hän aikoi juuri sanoa jotakin, kuin palvelija soitti. Se kimakka soitto haihdutti lumouksen.
Tee oli valmis. Mentiin ruokasaliin, jossa illallinen syötiin ääneti. Vanha vapaaherra katseli tarkkaavasti miniäänsä. Tuntui siltä, kuin olisi hän, kuultuaan hänen soittavan, saanut ikään kuin paremman ajatuksen hänestä ja hänen kyvystään.
Myöhemmin illalla, kuin jo oli sanottu toisilleen hyvää yötä, kuiskasi hän hiljaa pojalleen:
— Ota talteen tämä voima. Sinun pitää ajoissa … ja "kasvattaa"-sana oli vähällä luiskahtaa hänen huuliensa yli, mutta silloin näki hän lempeän, murheisen muodon häämöttävän sumun tavoin silmäinsä edessä; hänen onnettoman vaimonsa kuva se sen sanan tenhovoimasta sukelsi esiin unhotuksen, muistojen maasta. Hän jätti lauseensa kesken eikä Erik koskaan saanut tietää, mitä vanhus tarkoitti. Hän puristi hellästi isänsä kättä. Ja nyt hän ensi kerran huomasi, isänsä mennessä huoneesensa, kuinka paljon hän oli vanhennut. Niska oli ohut ja laiha, ryhdin ja käynnin suoruus ja vahvuus oli murtunut.
— Näenpä tulleeni kotiin oikeaan aikaan, sanoi poika itsekseen.
Erik ja Helena istuivat ikkunan edessä huoneessansa. Yö, hiljainen, suloinen kesäyö peitti mäkiä ja vainioita. Koski lauloi kehtolauluansa. Tuoksuvain metsien syvyydestä, kuka tiesi, mistä, taivaastako vaiko maasta, liiteli lienteitä tuulia esiin. Kevyt sumu nousi koskilaaksosta, leviten pehmoiseksi verhoksi lähimmille puille ja tehden niiden muodot miellyttäviksi ja värin hienoksi. Karjopihasta kuului silloin tällöin kellon kalkahdus ja kaukaa etäisyydestä valvovan koiran haukunta.
Erik Horn oli vallan hurmautunut kesäyön ihmeellisestä valosta, jonka nyt näki niin monen poissaolo-vuoden perästä. Musiikki, kotimaan ilma, hänen onnellinen rakkautensa ja illan kauneus, kaikki se yhdessä viritti hänen sielunsa kielet omituiselle soinnulle, joka salli hänen korkeimmassa määrässä nauttia elämää, olemassaolon iloa.
— Helena, katso, kuinka kaunis se on tuo vainio tuolla, kuin tuuli liikuttelee vihreitä tähkiä.
— Mikä vainio? Helena ei sitä nähnyt. Tuo pieni tuolla puistossa, onko se vainio?
Se sana herätti hänen mielessään aivan toisen kuvan.
Hänen kotimaassansa aaltoili nyt nisuvainio niin laveana, kuin silmä kantoi, ja tuuli toi omituista tuoksua, joka samalla kiihotti ja nukutti. Etäällä taivaan rannassa näkyivät suuren kylän terävät katot ja kaivon vintin viistoinen selkäpuu. Joka pensaasta kaikui satakielen hellä kaiholaulu. Taivaan tähdet loistivat kullankiiltävinä tummansinisellä pohjalla.
Horn käsitti hänen uneksivan katseensa, käsitti, että Helena ei ollut koskaan ymmärtävä tämän pienenmoisen, yksinkertaisen luonnon kauneutta, tämän luonnon, jossa elämä sykkii hiljakseen, juoksee niin hiljaa kuin puronen lumpeen lehtien alla.
Mutta oliko hänellä mitään oikeutta olla siitä pahoillaan. Horn muisti, kuinka hän ennen nuorena luutnanttina kerran saattaessaan erästä naisserkkuansa, maalaajaa, Italiaan oli ihastuksissaan luonnon kauneudesta katsellut Lago Maggioren siniaaltojen ylitse Borromeisten saarien kauneita piirteitä. Serkku oli silloin sanonut hänelle: Erik tahtoisitko sinä asettua tänne asumaan? — Herra varjelkoon, oli hän vastannut, ja silloinhan kuitenkin oli puhe ijäisten kevätten maasta.
Vaikka tämä päivä oli kauneimpia kesäpäiviä, kuin pohjolassa on tarjona, pysyi se sittekin pimeänä kohtana Helenan elämässä; se jäi todistukseksi siitä, kuinka kiihkojemme, tunteittemme väreet ja kuohut muodostavat luontoa, kuinka me itse panemme luonnetta ja väritystä kaikkeen, mitä on ympärillämme, niin että omiin yksityisiin tunnelmiimme saatamme sovittaa Zolan lausuman taiteen määrityksen: kappale luontoa katsottuna jonkin luonteen lävitse.
X.
Lempikuukausi, tuo aika, jota maalatessa olisi kuvattava jollakin valkoisella ja ruusun värisellä kultapohjalle, musiikin alalla esitettävä jotenkin siihen tapaan, kuin Gounod on sitä kuvannut Faustinsa neljännessä näytöksessä, se aika tuli Erik Hornille aivan toisenlaiseksi, kuin hän oli odottanut. Maalla kauniin luonnon keskessä, vapaana raskaasta työstä, hellänä, rakastavana ja terveenä ollen hän oli uskaltanut toivoa täysin määrin sitä onnea, joka kuului tuohon salaperäiseen sanaan, ja kuitenkin oli sitte todella aivan toisin.
Syitä, joiden tähden elämä ei hänelle muodostunut sellaiseksi, kuin hän oli toivonut, oli kaksi, ja ne tosiaan olivat niin luonnolliset, että hän ne heti huomasi ja myös käsitti, että ne olisi poistettava; mutta niiden poistamiseen hänen kykynsä ei riittänyt. Nuorella parilla, heillä kummallakaan ei ollut mitään tekemistä, kerrassaan ei mitään työtä. Erik, luonnostaan jotenkin toimelias — ei kyllä sillä tavoin kuin vanhus tai sisar, mutta kuitenkin tottunut kuten sotilaat tavallisesti työskentelemään määrätyssä piirissään — oli nyt tuomittu täydelliseen joutilaisuuteen.
Vanhus oli monivuotisen yksinäisen elämänsä aikana maalla koonnut suuren joukon kokemuksia ja havainnoita, joita hän kantoi mielessään kuin jokin viisauden kaivo. Ja hän katsoi velvollisuudekseen ilmoitella Haapakosken tulevalle isännälle nämä yksinäisinä hetkinä harjoitetun ajatustyön käytölliset tulokset ja johtopäätökset; mutta jättää ainoatakaan tilan hoidon osaa, edes pientäkään, pojalle — ei, niin kauan, kuin hänen päänsä oli pystyssä, tahtoi hän yksin hoitaa Haapakoskea. Niinpä Erik pysyi äänettömänä kuuntelijana, kuin isä selitteli suunnitelmiaan, ajatuksiaan ja unelmiaan talouden sekä yhteiskunnallisten ja valtiollisten asiain alalla, ja se äänettömän kuulijan osa tuli hänestä ajan pitkään aivan sietämättömäksi.
Helena puolestaan oli kyllä tottunut jouten oloon, sillä vierailut, ratsastusretket ja köyhäin hyväksi työskenteleminen, johon hänen päivänsä olivat kotona kuluneet, eivät oikeastaan ansaitse työn nimeä, mutta ei hän siltä kuitenkaan ollut tottunut elämään niin aivan ilman kaikkea mahdollisuutta kuluttaa aikaansa millään. Muuten hän nyt ensi kerran elämässään näki suurimmaksi kummastuksekseen, millaista orjan työtä maanviljelys todella on. Hänen kälynsähän oli aikaisin aamusta ylhäällä ja piti päivät päästänsä vaaria koko talon ja tilan hoidosta. Ja senaattori, salaneuvos, vapaaherra, vanha maanviljelijä-ylimys, niin hän — Helena luuli ihan varmaan, että hän ei nukkunut koskaan. Helena muisti ennen muinoin tavanneensa erään saksalaisen tilallisen, joka esitettiin hänelle "maatalouden hoitajana". Hänestä oli tuo arvonimi tuntunut varsin kummalliselta ja hän oli itsekseen ihmetellyt, mitähän sellainen henkilö oikeastaan toimitteli; nyt tapasi hän sen huvittavan sanan takana henkilön, ja se oli hänen appensa. Mutta näiden kahden lisäksi oli myöskin koko talolla, kuten hänestä näytti, lakkaamatta oikea kuritustyö tehtävänä.
Jos hän tahtoi lähteä ratsastamaan, katsoi Hanna häneen, kuin olisi hän ehdottanut jotain kirkon ryöstämistä tai parin tähden sieppaamista taivaalta: nytkö ratsastamaan kiireimpänä heinänkorjuuaikana! sanoi Hanna kylmäkiskoisesti ja nykäytti olkapäitään. Jos hän tahtoi saada kalossit jalkaansa, ei koskaan ollut ketään palvelijaa lähitienoilla apuun tulemaan, ja jospa romantillinen Larsson siellä olikin, niin hän ei sitä tehnyt millään ehdolla, olipa hän niinkin viisas, että aina heti katosi, milloin luuli hänen häntä tarvitsevan. Toisin sanoen: hän oli tavannut erään kulman siitä sitkeästä taipumattomuudesta, joka on vaiti ja tekee, mitä itse tahtoo, suomalaisesta itsepäisyydestä. Täytyipä hänen itsensä kammatakin itsensä, jopa yksin pukeutuakin. Mitähän olisi Marfa Ivanovna sanonut, jos olisi tämän tiennyt. Ei Helena uskaltanut edes Darja Mihailovnallekaan kertoa tätä arkaa asiaa. Helena itse oli alussa siitä hyvin loukkautunut, mutta kuin Erik oli vakavasti selittänyt, että, vaikka he tarjoisivat dukaatin kultaa, ei sittekään löytyisi koko Kymin laaksosta ketään, joka osaisi tai ehtisikään tehdä kaikkea, mitä hän tahtoisi teettää, niin täytyi hänen siihen tyytyä. Eikä se yleensä niin perin vaikeata ollutkaan, sillä Erik itse koko tämän ajan toimitteli enimpiä kammarineitsyen tehtäviä kuten toinen Herkules Omfalen jalkain juuressa.
Pahempi kaikkia näitä vastuksia oli kieli, tuo kieli, josta hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Istua siinä, nähdä lähimpien omaistensa hymyilevän ja heltyvän kyyneliin, kuulla heidän kiivastuvan ja jälleen tyyntyvän, vakavasti neuvottelevan ja laskevan leikkiä, eikä ymmärtää sanaakaan siitä kaikesta, se oli kiusallista. Ja kuin sukulaiset ja talon ystävät tulivat tervehtimään nuorta rouvaa, istua siinä ainoastaan näytteillä kuin jokin Dalai Laama, tervehtiä, nyykäyttää päätään, hymyillä, mutta osaamatta sanoa sanaakaan, se tuli välistä oikeaksi rasitukseksi.
Se kaikki kasvatti levottomuutta, kyllästystä ja väsymystä, joista vuorostaan iti esiin monta kiistaa, ja kun lempikuukauden epätasaisessa elämässä yleensäkin liikkuu kiivaita tunteen kuohuja ja tapahtuu heikkohermoisuuden purkauksia, niin nuo kiistat tuottivat itkua, kyyneliä, toivottomuutta ja mustasukkaisuuden kohtauksia. Ja kuitenkin he molemmat tiesivät, ett'ei kukaan koko maan päällä ollut lähempänä eikä rakkaampi kuin he toinen toiselleen. Ah, Helena ei tahtonut sitä tunnustaa, mutta välistä tuntui, kuin olisivat he olleet kovasti sidotut toisiinsa. Milloin kaikki heidän kesken oli hyvin, ei Helena sitä huomannut. Mutta heti, kuin he joutuivat erimielisiksi ja pyrkivät eri tahoille, nuo siteet leikkasivat syvälle lihaan ja tekivät pahoja haavoja. Ja sitte kului vuosia ennen, kuin he voivat unhottaa tämän ajan, levottomuuksien ja alituisen mielenjännityksen ajan, tämän kevätmyrskyjen rauhattoman ajan.
Mutta kuinka poistaa nämä vastukset, kuinka kotimaassa saada jokin toimi, johon kuuluisi oma talo ja oma koti sekä työtä itselle ja Helenalle … jos hän ei saanut mitään itsenäistä toimialaa täällä, niin siinä tapauksessa hän tahtoi matkustaa jälleen Moskovaan. Ja milloinkahan Helena oppisi tätä kieltä, joka nyt tuotti hänelle niin monta katkeraa hetkeä, puhumattakaan toisesta kielestä, suomesta, jota silloin, kuin Erik matkusti Venäjälle, tuskin kuultiin mainittavankaan, mutta joka nyt tunkeusi kaikilla tahoilla esiin.
Erikkiä monesti halutti neuvotella tästä asiasta sisarensa Hannan kanssa, mutta Hanna ei enää ollut saman kaltainen kuin ennen. Hänen tuonnoiset sanansa "varo sitä Helena Nikolajevnaa" kaikuivat yhä hänen korvissansa. Sisarukset, jotka olivat ennen olleet niin hyvät ystävät, oli nyt ikään kuin jokin kiila kiskonut irti toisistaan, ja se kiila oli käly. Syvällä Hannan sydämmessä vallitsi epäluulo tätä uutta tulokasta kohtaan. Hän uskoi tahi tahtoi uskoa, että minä silmänräpäyksenä hyvänsä saattoi tulla ilmi tuosta suvusta joitakin häpäiseviä seikkoja, jotakin kaksimielistä, jotakin, hän ei tiennyt, mitä, mutta jotakin, johon Martinov oli viitannut ja josta hän oli uneksinut tuona vaikeana yönä Aldonin huvilassa. Sillä aina siitä asti oli hänessä kytenyt ja kasvanut ankara vastenmielisyys kälyä kohtaan, jonka hän sitä paitsi huomasi kanssakilpailijaksi Haapakosken hallitsemisesta. Kaikkein korkeimmassa määrässä kuitenkin oli heitä erottamassa uskonto. Hannasta, joka oli sydämmestään mieltynyt kaikkiin protestanttisen uskonnon liiallisuuksiinkin ja erittäin sen suvaitsevaisuuteen uskon asioissa, olivat oikeauskoisen opin horjumattomat, kaavalliset ja ainiaaksi määrätyt muodot käsittämättömät, jopa aivan vastenmielisetkin.
Jos sisarukset eivät olisi ensi päivinä karttaneet tätä asiaa, joka heillä kuitenkin lähimmin oli mielessä, niin he ehkä olisivat jonkin verran tarkistaneet mielipiteitänsä ja oiaisseet erehdyksiänsä. Mutta he olivat päästäneet oikean ajan luiskahtamaan pois käsistä, ja nyt tarvittiin voimakas sysäys ulkoa päin ennen, kuin he ottivat puheeksi arkaluontoisen ja osittain vastenmielisenkin asian.
Niin kului aika hitaasti, kunnes viimein eräänä pitkänä sadepäivänä olo tuntui nuorista sietämättömältä. He olivat joutuneet kiistaan, jostakin vähäpätöisestä asiasta, niin mitättömästä, että he sitte parin tunnin kuluttua eivät enää osanneet sanoa, mistä he olivat kiistelleetkään. Nyt istui Helena ja tunsi itsensä hyvin onnettomaksi: Erik sitä vastoin käveli, tyytymättömänä itseensä ja asemaansa.
Koputettiin ovea. Astukaa sisään, huusi Erik kärsimättömästi. Larsson toi kirjeen. Se oli Moskovasta ja osoitettu Erik Hornille. Darja Mihailovna se siinä laveasti selitteli oloja ja asioita. Nyt oli tullut se, jota Darja niin kauan oli odotellut. Kaikki kukistui kerrassaan, rynnäkkö toisensa perästä. Velkomisia, laskuja, papereita äärettömästi joka taholta. Nikolai Konstantinovitsh oli raivostunut ja eittänyt kirjoittaa nimeänsä mihinkään asiakirjoihin. Darja Mihailovnan notaariukset olivat neuvoneet häntä pyytämään, että itsepäiselle ruhtinaalle asetettaisiin holhoja. Siihen toimeen oli hän puolestaan ehdottanut Martinovia ja sitä, joka nyt oli heitä lähinnä, vävyä Erik Hornia. Darja pyysi Erikkiä tulemaan niin pian kuin mahdollista Moskovaan tämän asian tähden.
Mutta silloin Erik Horn suuttui. Hänellä ei ollut koko elämässään ollut mitään tekemistä sellaisten asiain kanssa, hänkö, sotilas, antautuisi asianajajain käsiin, keräjöimään kenties kuinka likaisia asioita … ei, tuhannesti ei, hän oli nainut Helenan, mutta ei hänen sukulaisiansa.
Kun Helena ajatteli toisin ja kiivaasti vaati lähtemään avuksi Darja Mihailovnalle, päätti Horn puhua suunsa puhtaaksi ja ilmoittaa Helenalle, millainen hänen kotinsa oli. Olihan hän sen kuitenkin joskus saava tietää, ja nyt ehkä oli paras aika. Sen tähden hän ensin selitti, kuinka hänen oli mahdoton hoitaa mitään asioita, pataljoonankaan asioita, yhdessä Martinovin kanssa, kuinka Martinov, jos Horn palaisi jälleen palvelukseen, epäilemättä hakisi toisen paikan itselleen, kuinka Martinov oli käyttänyt tietoaan Nikolai Konstantinovitshin elämästä ja raha-asioista sellaisella tavalla, jota ei hänen rakkautensa Helenaan, ei lemmenkateus, ei mikään voinut puolustaa… Edelleen puhui hän niin peittelevällä tavalla kuin mahdollista Helenan isän entisestä elämästä.
Helena kuunteli yhä enemmän hämmästyen ja kummastuen. Hänestä tuntui, kuin olisi äkisti sytytetty kynttilä pimeässä huoneessa, jossa on kauan liikuttu haparoiden. Nyt hän yht'äkkiä ymmärsi Darja Mihailovnan kyyneleet ja levottomuuden, vanhan Marfan aiheettoman kirouksen, palvelijain himmeät viittailut tulevaan tutkintoon ja kostoon. Nyt hän ymmärsi, minkä tähden oli niin usein äkisti vaiettu, kuin tuli puhe hänen isästänsä. Nyt muisti hän, kuinka oli kauan sitte ollut puhetta jostakin ulkomaalaisesta ruhtinattaresta, joka oli tuottanut onnettomuutta hänen kotiinsa. — Nyt oli hänen edessään kirkkaana tuo tähänastinen pimeys, tuo selviämätön arvoitus, joka oli niin usein kiihottanut hänen uteliaisuuttansa; nyt ymmärsi hän kaikki. Ah, syvimmät kärsimykset tulvivat meidän päällemme samasta lähteestä, joka voisi täyttää meitä suurimmalla ilolla, ja niitä haavoja, jotka rakastava käsi tekee, kirvelee pahimmin. Ja kuin Helena nyt kuuli Erikin suusta nämä sanat, valtasi hänet sellainen suru, että se näytti toivottomuudelta. Hänestä tuntui, kuin mustat laineet olisivat syöksyneet yhteen hänen päällänsä ja hän hitaasti vaipuisi syvyyteen, lakkaamatta yhä alas päin. Alussa hän ei edes löytänyt kyyneliäkään surunsa lievitykseksi.
Koputettiin taas ovea. Horn oli kahden vaiheella. Hän ei ollut luullut
Helenan noin kovin hämmästyvän noista asioista, ja tuo koputus nyt…
— Kuka siellä? kysyi hän kiivaasti.
Larsson se taaskin oli, ja hän ilmoitti vanhalla vapaaherralla olevan hyvin tärkeätä puhuttavaa överstin kanssa.
— Vai niin, olkaa hyvä ja sanokaa, että minä tulen heti.
— Mutta rauhoituhan toki, Helena, sanoi hän levottomasti, tietämättä, mitä tehdä, mennäkö alas vaiko jäädä hänen luoksensa,
— Erik, sanoi hän lempeästi, mene alas isäsi luo, minun olisi tarpeen olla yksin ajatuksineni… Mutta Erik, lisäsi hän kiivaasti, sinä et puhu tästä kellekään, kaikkein vähimmin sisarellesi, kuuletko, hänelle ei missään tapauksessa.
— Sisarelleni! Niin, ell'ei hän jo tiedä kaikkea. Helena hypähti ylös kiivastuen: kuka, kuka sen olisi hänelle sanonut?
— Ehkä Martinov.
— Voi kataluutta, voi kataluutta! Mikä häpeä, mikä kurjuus! Ja hän purskahti itkuun.
Tästä hetkestä alkoi Helenakin tuntea vastenmielisyyttä kälyä kohtaan, oikeata naisellista vastenmielisyyttä, jota ei mikään maailmassa, ei mitkään järjelliset perusteet, ei edes omavoittokaan saattanut kukistaa eikä haihduttaa, jollainen sokea, kenties mistä sisällisistä vaikuttimista johtuva vastenmielisyys on niin monen naisen omituisuutena. — Helenan suuttumus laimensi hänen surunsa.
— Mene, sanoi hän, mene vanhuksen luo. Minä mietin, mitä nyt on tehtävä.
Erik tullessaan alas isänsä luo näki hänen iloisesti kävelevän edes takaisin suuressa huoneessa.
— No, poikaseni, sanoi hän hymyillen, minä olen tehnyt kuin muinainen vierasvarainen ruhtinas. Minä en ole kysynyt vaeltajalta, mistä hän tulee, mihin on menossa ja kauanko aikoo viipyä. Mutta nyt olet kävellyt lemmen puistikossa kaksi viikkoa ja kauemminkin. Saanko nyt kysyä, kuinka olet asetellut asiasi? Palaatko takaisin Moskovaan?
Erik katsoi paljon tarkoittavasti isäänsä, vastasi sitte jyrkän ei; toisin sanoen: hänen tavallinen päättämättömyytensä sai hänet koettamaan, eikö tuon jyrkän eiton takaa ehkä löytyisi jotakin mahdollista keinoa, jonka avulla asia vielä voisi tulla keskustelun alaiseksi uudelleen.
— Hyvä. No niin, minä pidän kiinni sanastasi, ja isä otti pöydältä äsken tulleen Helsingfors Dagbladin numeron. — Kuulehan tämä uutinen: Kuvernööri J. A. Gripenstedt, joka nyt on kaksitoista vuotta ollut maaherran istuimella — läänissä, kuuluu Hänen Keis. Majesteetiltaan anoneen sairauden tähden eroa virastaan ja täyttä eläkettä niistä 36 vuodesta, jotka hän on ollut valtion palveluksessa. Gripenstedt on sinä aikana, jonka hän on ollut kuvernöörinä mainitussa läänissä, osannut hankkia itselleen kaikilta tahoilta hyvän maineen, eikä hänen seuraajansa, tulkoonpa siksi kuka hyvänsä, ole helppo täyttää tämän kansaa rakastavan ja oikeudentuntoisen miehen paikkaa. — No, mitäs arvelet siitä uutisesta?
— Kyllä ymmärrän sinut, rakas isä, vastasi Erik vakavasti. Mutta…
Nyt hänen vanha päättäväisyyden puutteensa valtasi hänet.
— No mitä? kysyi isä.
Vastuunalaisuuden pelko tuossa tärkeässä virassa ja synnynnäinen vaatimattomuus nostivat punan Erikin kasvoille. — Ei, isä, minä en voi.
— Kuule nyt, Erik, minä se olen pyytänyt Gripenstedtiä anomaan eroa ja minä se olen kiinnittänyt asianomaisten huomiota sinuun. Voithan siis arvata, mihin pulaan joutuisin, jos sinä nyt et huolisi siitä virasta.
— Mutta ajattelehan, isä … olenko minä kykenevä siihen? Mitä minä tiedän kuvernöörin velvollisuuksista, mitä läänin tarpeista?
— Erik! Kun minä olen ehdottanut sinut, niin pitäisi sinun tietää, että minä olen täysin vakuutettu, että aina hyvällä tahdolla voit hoitaa sen paikan. Ja tottahan sinulta ei tahtoa puutu.
Erik punnitsi asiaa hyvän aikaa itsekseen, käveli edes takaisin huoneessa ja sytytti papyrossin. Viimein kääntyi hän vanhuksen puoleen, joka oli koko ajan katsellut häntä, ja sanoi:
— Jos minulla olisi mitään toivoa siitä paikasta, niin tiedät kyllä, että minun vakaa aikomukseni on astua vanhan Gripenstedtin jälkiä. Mutta tuo kaikkihan on vain unelmia — ja…
Vanhus iloitsi voimastansa ja kyvystänsä, iloitsi siitä tällä kertaa enemmän kuin koskaan ennen elämässään, sillä nythän olikin kysymys hänen pojastaan. Tuohon voiman kiihotukseen liittyi vielä jotakin, jota saatettaisiin katsoa vanhuuden heikkoudeksi: häntä hyvin miellytti myös voimansa näyttäminen. Voida, vaikka jo kauan sitte palveluksesta luopuneena, vieläkin lausua tärkeissä maan asioissa, ylennyksissä, sanansa maan vähien aatelissukujen hyväksi ja toimia siinä itsenäisesti, osata silloin tällöin ohjata jonkun yleisen asian kulkua, se oli vanhukselle oikeaa juhlailoa. Ja nyt, nyt kuin hänen oma poikansa oli kysymyksessä, nyt oli tuo vaikuttaminen aivan välttämätön ja se oli — ihana voittoriemu.
— No no, ei pelkkiä unelmia. Pane kokoon paraadipukusi, matkusta Helsinkiin ensi viikolla ja käy tervehtimässä senaatin jäseniä, matkusta sitte alas Liettuaan, käy kenraalikuvernöörin luona — noin vain ohi mennen — matkalla Berliiniin tai mihin hyvänsä. Ota mukaasi kreivi Stülpersin kirje — Skobelevista ja likeisestä tuttavuudestasi hänen kanssansa et tarvitse puhua, se olisi haitaksi, mikäli juuri äsken olen saanut tietää. Ja minä olisin arvostellut asioita perin huonosti, jos en voisi taata hyvää päätöstä.
— Isä! ja Erik Horn katsoi ihmettelyn ja kiitollisuuden silmäyksellä vanhukseen, tämä kaikki on sinun työtäsi, arvaan minä. Kiitos, isä, ja anna anteeksi kaikki se kylmyys, jota olen muinoin osoittanut sinulle. Jospa tietäisit, kuinka sydämmestäni kiitollinen minä olen! Jospa tietäisit, minkä äärettömän suuren palveluksen ja avun teet minulle juuri nyt tällä hetkellä!
— Ettäkö sitä en tietäisi! Kyllä minä sen tiedän, poikaseni. Sinä haluat päästä pois täältä. Elää täällä Helenasi kanssa ilman mitään työtä, ilman vähääkään tointa, se ei käy päinsä. No, maltahan. Kuin Haapakosken vanha vapaaherra menee isäinsä luo, silloin tulee sinun aikasi. Hoitele nyt siihen asti leiviskääsi kuin oikea suomalainen aatelismies.
Vanhus löi poikaansa olkapäille ja katsoi häntä syvälle silmiin. —
Rakas Erik, sinä olet kaikissa tapauksissa hyvin äitisi näköinen.
Lämmin ja hyvä, luottavainen suhde vallitsi tästä lähtein isän ja pojan välillä. Ja vanhuksesta tuntui, kuin olisi raskas taakka, joka oli painanut häntä vuosikausia, nyt kerrassaan poistunut.
Ihmissydän on kummallinen kappale. Nyt, kuin taakka poistui, kuin hän tunsi helpotuksen, sanoi hän itsekseen: minun kasvatustapani oli sittekin oikea. Tämän minä kerron veli Maunu Jaakolle. Pojat ovat kuin siemenet: vasta silloin, kuin itsenäinen voima on saavutettu, murtuu kasvua pidättävä kuori itsestään.
* * * * *
Helena istui huoneessaan, ajatukset pauhuisina. Tuossa häpeällisten uutisten tulvassa, jotka hän oli äkisti, aivan arvaamatta saanut kuulla, oli hänen kuten pimeällä myrskyisellä merellä purjehtijan perin vaikea osata laskea oikeaan. Mitä oli hänen nyt tehtävä, mikä oli oikein, mitä kohti piti hänen suunnita matkansa. Korkealla kuohuvat hyökyaallot, valkeana kiehuu meri, pimeä on yö — hän on aivan neuvoton. Vihdoin pilkuttaa valo, kirkas loiste, siitä leviää koko joukko valosäteitä, jotka tosin ensin monta kertaa hukkuvat yön pimeyteen, kunnes valo voittaa yön ja levittää kirkkaat, vakavat säteensä hänelle; nyt tietää hän, kuinka hänen tulee ohjata venoansa. Kaikki nuo rumat, häpeälliset asiat, kaikki nuo onnettomuudet on hän, Erik, tiennyt ja edeltä arvannut, ja kuitenkaan hän ei ole peljännyt häviötä eikä häpeää. Hän on urhollisempana kuin muinaisajan ritarit taistelemalla tunkeutunut hänen luoksensa ja pelastanut hänet tuosta siveydellisestä ja taloudellisesta vararikosta, joka uhkasi häntä. Kuinka voitollisen voimakas onkaan hänen rakkautensa ollut! Nyt tietää hän, minkä pohjalle hänen tulee rakentaa, mihin hän voi luottaa. Minne Erik menee, sinne menee hänkin; missä Erik tahtoo olla, siellä tahtoo myös hän olla. Hänen sydämmensä sulaa kuin vaha, se on valmis tulvimaan ylitse hellyydestä ja rakkaudesta. Hänen sielunsa on liikutettu ja hehkuva, ja juuri silloin tulee Erik sisään, silmät loistavina ilosta.
— Minä jään Suomeen, minä en koskaan enää lähde maastani, sanoi hän melkein läähättäen, niin liikutettu hän oli.
— Ja minä, minä seuraan sinua ainiaan, sanoi hän, laski kätensä hänelle kaulaan ja katsoi häneen hymyilevästi, hellästi ja pehmoisesti.
Suru, suuttumus, viha, kaikki ovat saaneet keinot millä ilmaista itsensä, ilo yksin syntyi sanatonna kiihkojen sisaruspiirissä. Se ei voi tuoda ilmi tunteitansa, se voi ainoastaan olla vaiti ja hymyillä, milloin sen tunteet kuohuvat ylitse. Mutta milloin se äänettömänä kuin pyhyys säteilevin silmin katselee sinua, puhuu se kuitenkin paremmin kuin koko tuo muu sisarusjoukko.
XI.
Neljän kuukauden kuluttua tapahtui Erikin nimitys kuvernööriksi monen virkaheiton kenraalin, valtioneuvoksen ja virastonpäällikön kummastukseksi ja harmiksi. Tästä nimityksestä tuli kuuluisa asia, siihen tarttuivat sanomalehdet, puhuttiin vakavasti ja ankarasti suosituksista ja sen järjestelmän huolettavista seurauksista yhteiskunnalle. Harvoin on kuvernööri tullut hallituskaupunkiinsa vilpittömämmästi iloiten ja enemmän itseltänsä vaatien yhteiseksi hyväksi kuin Erik Horn. Hän oli iloinen, sillä tämä isän toimi vapautti hänet kerrassaan kaikista noista keräjöimisistä, häväistyksistä ja ikävyyksistä, joita hänen appensa olosuhteet olisivat tuottaneet, jos hänen olisi täytynyt matkustaa Moskovaan. Syvimmällä sydämmessään tunsi hän, että vieläkin vaikeampi asia kuin keräjöimiset olisi hänellä ollut edessä tuolla Moskovassa, joka asia oli häntä usein vaivannut. Siellähän hän olisi nähnyt koko tuon joukon pataljoonansa upseereja, jotka kaikki olivat notkistaneet polviansa Helenan edessä, puhumattakaan Martinovista. Milloin vain ajatus johtui kaikkiin noihin kiihkeihin ihailijoihin, jotka olivat puhuneet kenties mitä kaikkea Helenasta, niin se jo työnsi hänelle veriaallon ylös päähän.
Mutta nyt — hänen ei tarvinnut enää koskaan nähdä nuoren Petrovin rakastuneita silmiä, ei koskaan pikku Novosiltzovia eikä tuota muuta ihailijajoukkoa.
Vaikka Erik olikin hyvin iloinen, niin yhtä iloinen oli myöskin Helena. Vapaus, vapaus, riemuitsi hän, kuin viimein istui vaunuissa Erikin sivulla ja hevoset ripeää juoksua veivät häntä pois Haapakoskelta ja hermoja ärsyttävästä kosken kohinasta. Viimeinkin oli hän saava oman kodin, aivan oman kodin, jossa sai itse asetella kaikki niin, kuin tahtoi, ilman tuota kälyä, joka katseli alas häneen monivuotisen kokemuksensa ja eittämättömän tarpeellisuutensa korkeudesta.
Pieni kuvernöörin asuinkaupunki oli monen peninkulman päässä rautatieltä. Se oli matalikkorantaisen järven rannalla ja jaettu kortteleihin ja tontteihin niin säännöllisesti kuin shakkilauta. Onnettomuudeksi oli se suunnittu liian suureksi. Sen torit ja kadut olivat aivan suhteettomat asukaslukuun ja pieniin, yksinkertaisiin puukartanoihin verraten, jotka suurten, hoitamattomien koivu-, haapa- ja pihlajapuistojen välillä seisoivat pitkän matkan päässä toisistaan. Talojen välillä oli lauta-aidat, pitkät, yhtäläiset ja yksitoikkoiset, ja ne ne juuri oikeastaan antoivat kaduille niiden oikean luonteen, nuorasuoran yksitoikkoisuuden.
Yli kaikkein näiden lauta-aitojen ja puukartanoiden kohosi kuvernöörin asunto, sekin ympäristöönsä verraten suhteettoman suuri kartano, rakennettu raskaasen, viralliseen malliin. Sen palkongilta sopi katsella pohjoiseen päin kattojen, savupiippujen ja puutarhain päällitse honkametsään, joka sillä puolen ahdisti kaupunkia tummalla honkakehyksellä. Etelään päin sitä vastoin oli näköala järven ja sen saarien päällitse jonkin verran vapaa. Kaupunki muuten oli oikea virkamieskaupunki, ilman varoja ja liikettä. Siinä ei ollut mitään tehdasteollisuutta, ei mitään kauttakulkua muihin kaupunkeihin, ei mitään muuta kauppaa kuin päivän tarpeiden rihkamoitsemista; eikä edes mitään rikasta tai kukoistavaa maalaisväestöäkään lähiseuduilla,
Ensi ajat oli Helena ahkerassa kotinsa järjestämispuuhassa. Joka viikko tuli huonekalukuormia Pietarista. Samoin oli tullut myöskin hänen entinen, rakas Erard-flyygelinsä ja hänen äitinsä kuva. Hänen suurin ilonsa oli järjestellä kaikkia näitä eri esineitä taiteellisesti ja käytöllisesti. Siihen työhönsä oli hän niin kiintynyt, että hän aluksi ei ollenkaan huomannut, kuinka aika kului. Sillä ennen, kuin hän siitä selvisi, oli syksy jo aikaa sitte mennyt. Jo oli tullut talvi ja satanut lunta. Taivas makasi kuin litteänä, raskaana kantena maan päällä. Elämä näytti aivan jähmettyneen kuoliaaksi tässä pikku kaupungissa. Autioilla, pitkän pitkillä kaduilla, jotka päättyivät järven jäälle tai honkametsään, näkyi ainoastaan silloin tällöin joitakuita rohkeita kävelijöitä; kaikki muut olivat virkamiehiä, jotka menivät virastoihin niin täsmälleen, että sopi asettaa kellonsa sen mukaan, koululapsia, jotka menivät tunneillensa, tahi palvelijoita, joita oli lähetetty jollekin asialle. Sillä välin saattoi kulua lähes koko tunti niin, ett'ei ketään näkynyt tuolla leveällä kadulla eikä autiolla kentällä kuvernöörin asunnon edustalla.
Helena seisoessaan välistä salin suuren ikkunan edessä, katsellen lumisen tyhjän torin, lumivallien taakse puoleksi peittyneiden talojen, lumisten kattojen ylitse tuonne tummaan honkametsään, ei voinut olla muistelematta synnyinkaupunkiansa Moskovaa. Ja kuin se ajatus johtui hänelle mieleen, täytyi hänen niellä jotakin, joka tuntui tukeuttavan kurkkua, ja kiivaasti mennä soittelemaan tai katselemaan ruotsalaista kielioppia ja lukukirjaa, jotka oli saanut apeltansa. Sillä tavoin koetti hän unhottaa kuvaa, jonka mielikuvitus maalaeli hänen eteensä, unhottaa ajatuksiansa ja muistojansa. Mutta kuin läksy oli luettu, kuin koti oli järjestetty yhä uudelleen jo kymmeneenkin kertaan, kuin talvihämärä harmaankalpeine valoineen, joka teki yksin salin purpurasilkkiset huonekalutkin sairaan näköisiksi, alkoi laskeutua hänen päällensä, silloin nuo ajatukset ja unelmat vastustamattomasti nousivat jälleen esiin kuin muinaisuuden haamut. Jos hän silloin meni piaanon luo, niin herätti soitto ainoastaan surumielisiä ajatuksia hänen mielessään. Sellaisina hetkinä pelkäsi hän piaanoansakin eikä koskenut siihen moneen päivään. Silloin tuntui elämä hänestä aivan sopusointuisesti kaupungin luonteen kanssa väsyttävältä, nuorasuoralta, yksitoikkoiselta, ja hän vaipui pitkiksi hetkiksi jonkinlaisen joutilaan suruisuuden valtaan.
Alussa oh hän turvautunut lukemiseen, s.o. romaaneihin. Maupassant, Daudet ja Zola olivat aina hänen pöydällään. Mutta huvitukset eivät voi antaa elämän iloa, ne ovat ainoastaan sen vajavaa korvausta, jonkinlainen koetus peitellä sisällistä tyhjyyttä ja ilottomuutta. Ja nuo mainitut kolme suurta kirjailijaa eivät totta puhuaksemme ole kirjoittaneet teoksiansa huviksi. Tyytymättömyys ja nurkumielisyys ovat itsessään tarttuvaista laatua, ja siitä se juuri johtuu, että koko perheet, jopa koko aikakaudetkin kärsivät elämänilon puutetta. Kuinka paljon neroa, tietoja, kaunopuheisuutta ja taiteellista aistia ovatkaan juuri Zola, Maupassant ja Daudet käyttäneet, todistaakseen nykyajan ihmiselle, että me elämme kaikista mahdollisista maailmoista juuri kaikkein pahimmassa. Helenan saattaminen toivottomien ja nurkumielesten joukkoon ei tosiaan ollut mikään vaikea tehtävä. Velvollisuus, joka voisi olla kuin rakastava äiti, muuttuu surumielisille ankaraksi valtiaaksi, kärsimys ei heistä ole koetus, vaan raskas ja sortava pimeys, huolet ovat pyöveleitä, jotka kiduttavat heitä kuoliaaksi. Ja kuin kerran ollaan tyytymättömyyden viettävällä rinteellä, silloin tarvitaan tavatonta sielun voimaa tai kovaa sysäystä ulkoa päin, herätäkseen alakuloisuuden syvästä unesta. Ollen ikävässään itsekäs teki Helena itsensä onnettomaksi ja olipa jo hyvällä alulla tekemään onnettomaksi myöskin miehensä. Ja jospa Helena, mitä hänen mieheensä tulee, ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle, niin se oli Erikin eikä suinkaan Helenan ansio.
Erik Horn oli suurimmalla innolla tarttunut maaherran velvollisuuksiinsa. Vaihtelevat toimet, pitkät matkat maalla, keskustelut kaikensäätyisten ihmisten kanssa olivat herättäneet hänessä vilkasta harrastusta. Ollen nuori, toimelias ja mielellään työtä tekevä saavutti hän kaikkein myötätuntoisuuden, joita hänen lähellään oli. Hän oli kauan elänyt poissa isänmaastansa; mitä hänen maanmiestensä mielessä syvimmällä liikkui, hän ei tiennyt. Henkilöitä hän tunsi perin vähän. Hänen arvostelukykynsä ei ollut läheskään yhtä terävä kuin hänen isänsä. Lyhyesti sanoen: hän ei ollut mikään johtava henki; virtauksia, joita liikkui hänen kansassaan, hän ei voinut auttaa eikä myöskään vastustaa. Tapausten juoksu häntä itseään kuljetteli. Mutta paikallaan oli hän aina rehellinen, ihmisystävällinen, rakastettava ja kerrassaan hyvä mies. Kuin Erik ensin tuli vaikutuspaikkaansa, sanottiin hänestä: hän ei ole itsenäinen mies, vaan on aina ollut toisten käskettävänä, hän joutuu omain virkamiestensä käsiin ja valtaan. Hänessä ei ole päättäväisyyttä liiallisen tunteellisuuden ja liiallisen itsearvostelun tähden. Se kaikki oli ollut ja oli osaksi vieläkin totta, mutta hänellä ei ollutkaan tähän asti ollut yhtään asiaa käsiteltävänä omalla vastuulla, hän oli vain totellut ja tehnyt valmista käskettyä. Nyt sitä vastoin, kuin hänen tunteittensa, ajatustensa ja lausuntojensa täytyi muodostua päätöksiksi, nyt hänen ensinnä tuli kukistaa tuo päättäväisyyden puutteensa ja hankkia itselleen oma, voimakas tahto. Sen tähden hän otti vaarin jokaisesta tilaisuudesta, millä voi näyttää, että tuo yleinen mielipide ei pitänyt paikkaansa, ei ollut tosi. Joka kerran, kuin hän tunsi epäröimistä, nousi samalla myöskin mieleen sairaalloinen levottomuus, jopa oikea pelkokin tuota omaa päättämättömyyttä kohtaan. Samalla, kuin hän täten kasvatti itseään, tuli tuo hänen vanha ominaisuutensa hänelle tavallaan hyödyksikin. Hän ei iskenyt kiveen, ei rajusti syöksynyt suin päin päätöksineen esiin, hän tuli varovaksi. Jos oli jokin arkaluontoinen, hyvin tärkeä asia, otti hän asiakirjat kotiinsa, tutki niitä tarkkaan, kirjoitti isälleen, pyytäen hänen lausuntoansa, ja kuin hän sitte neuvottelussa ryhtyi selittelemään sitä, joutuivat hänen alemmat virkamiehensä aivan kummastuksiinsa hänen tiedoistansa ja kokemuksestansa.
Suurimman voittonsa saavutti hän virastossa, oltuaan noin puoli vuotta toimessa. Hänen lähin miehensä, lääninkamreeri Blomster, oli vanha, kuuro, äkäinen vanhapoika, niin perehtynyt asioihin, että hän itse ja muutkin katsoivat häntä erehtymättömäksi. Vaikeimmissa tapauksissa kysyivät yksin pääkaupunginkin kameralistit häneltä neuvoa. Hän vihasi vanhan, kuivuneen paperisielunsa koko voimalla lääninsihteeriä, herra von Fischerströmiä, joka puolestaan palkitsi häntä samoilla tunteilla. Viisi kuvernööriä oli jo koettanut sovittaa näitä vihamiehiä keskenään päivällisillä, maljapuheilla, arvonimillä, suosion osoituksilla, hyvillä ja pahoilla sanoilla, mutta kaikki oli aivan kuin kivistöön kylvetty. Jos herra von Fischerström tahtoi saada jotain tietoa herra Blomsterin osastosta, niin täytyi, vaikka ainoastaan ohut väliseinä heitä erotti, tiedustelun tapahtua virallisessa kirjeessä, ja päin vastoin.
Kuitenkin oli tämä uusi kuvernööri maltillisuudella, arvokkaisuudella ja todellisella ystävyydellä saanut puolessa vuodessa aikaan sen verran, että herrat Blomster ja von Fischerström antoivat tarvittavia tietoja toisilleen suullisesti. He kyllä vieläkin katsoivat toisiinsa kuin äkäiset verikoirat, mutta se uskomaton käänne oli kuitenkin tapahtunut, että heidät saatiin taivutetuksi puhuttelemaan toisiansa. Tämän rauhanteon maine levisi leimauksen nopeudella yli koko läänin, sitä keskusteltiin kaikissa nimismiespiireissä, kaikkein kruununvoutien luona ja kaikissa kunnankokouksissa. Se himmensi kokonaan Bismarckin ansiot Berliinin kongressin suhteen ja monta muuta merkillistä rauhanpäätöstä, mitä oli tehty Europassa kymmenenä viime vuotena. Erik Horn oli, toisin sanoen, osoittanut olevansa oiva kyky paikallaan. Hän tunsi, että oli onnistunut ja oli itse onnellinen siitä.
Niinpä hän, ollen tyytyväinen asemaansa ja itseensä, palatessaan kotiinsa kansliasta ei katsonut Helenan surumielisyyttä niin raskaaksi, laski leikkiä hänen kanssansa, luki hänen kanssaan ruotsalaisia sanoja ja tavallisesti sai hänet joiksikuiksi tunneiksi jälleen sulamaan. Mutta yhteen hän ei häntä saanut taivutetuksi: tuntemaan kaupunkia ja maata kodiksensa. Erikin suureksi suruksi näytti Helena katsovan nykyistä olopaikkaa ainoastaan väliaikaiseksi, ikään kuin levähdys- tai leiripaikaksi matkalla jonkin suuren pyrinnön perille. Mikä se kaivattu paikka oli, Pietariko vai Moskova, sitä hän ei tiennyt itsekään; vaan että hän täällä kuvernöörin kaupungissa oli ainoastaan "matkustavainen", se hänellä oli aivan selvillä. Ja Erik, josta tämä työ ja sen tuottama hyöty oli pyrintö, paljon arvokkaampi kuin turkmeenien tappaminen, oli hyvin pahoillaan tästä hänen ikävöimisestään johonkin uuteen, johonkin toiseen. Jopa hän kerran aivan suuttuikin, jota hänelle ei ollut koskaan ennen tapahtunut Helenaa kohtaan. Helenan täytyi kauan karttaa tätä vastenmielistä asiaa.
Erik Hornilla oli vielä toinenkin suru. Hän piankin huomasi, että hänen Helenansa ei ollut vähääkään suosittu kaupungissa. Se tuntui hänestä pahalta, mutta hän ei voinut sille mitään. Ainoana lohdutuksena oli toivo, että, kuin tuli se onnellinen aika, jolloin Helena oli tuleva äidiksi, hän silloin sai jotakin aikansa kuluksi, jotakin, jonka kanssa puuhaella, jota rakastaa ja jumaloida. Silloin oli tuo helposti selitettävä alakuloisuus haihtuva ja sen jälkeen toivoi Erik hänen kyllä sulavan yhteiskuntaan ja saavuttavan sen suosion. Paremmin kuin pitkistä kuvailuista näkyvät Helenan tunteet ja elämä seuraavista kirjeistä, jotka hän eri aikoma kirjoitti Darja Mihailovnalle:
"Rakas, armas täti! Sinä pyydät minua kertomaan kaupungista ja elämäni kulusta täällä. Se kuvaus ei tule pitkäksi. Kaupunki ei ole mikään kaupunki ollenkaan, ja minun elämäni kuluu kuin myyrän, hitaasti, pimeästi, yksitoikkoisesti. Silloin tällöin pistäydyn kuin myyrä ylös pimeistä käytävistä, näen auringon paisteen ja taivaan sinen. Se tapahtuu silloin, kuin Erik istuu minun luonani ja kuin sinun kirjeesi saapuvat: Erik on minun aurinkoni, sinun kirjeesi minun sinitaivaani. Millainen muuten on elämä, selviää paraiten, kuin sanon, mitä täältä puuttuu. Meillä, ei ole mitään teaatteria, ei mitään konsertteja, ei sirkusta, ei edes metsästysretkiäkään, vaikka kaupunki on keskellä erämaata. Ei mitään seuraa, ei ylimystöä, ei sotilaita, ei ketään, joka osaisi meidän kieltämme esteettömästi kuin äidinkieltänsä. Ei kerrassaan mitään. Arvostele itse. Alamme arvohenkilöistä. Pormestari, minun mieheni ainainen vastapelaaja vistipöydässä, ei ole vielä minun kuulteni koskaan puhunut sanaakaan. Sitte on täällä eräs kauppaneuvos Veikkolin. Hän on alkanut uransa metsänhakkaajana Amerikassa, on nyt viinanpolttaja, rikas ja puhuu ainoastaan suomea. Erikin viraston päälliköt vihaavat toisiaan, joten heitä ei voi kutsua yht'aikaa, toinen vanha poika, toinen nainut ja seitsemän lapsen isä. Vaimo puhuu ainoastaan ruotsia, on hurskas ja 'pysyy poissa maailmasta'. Lyseon rehtori on juoppo, sanotaan; vaimo mahdoton. Arkkitehti on oleskellut kaksi vuotta Espanjassa ja sanotaan hänen puhuvan sen maan kieltä; mutta varmasti tiedetään ainoastaan, että hän rakastaa Xeres-, Madeira- ja Oporto-viinejä. Lääkärejä meillä on kaksi, paljon matkustelleet ja paljon lukeneet miehet, toinen kihloissa, toinen juuri tullut isäksi. Se nainut, mieheni yliopistokumppani, on meidän lähimpänä seuranamme — saa nähdä, millainen on vaimo. Hän kuuluu olevan kasvatettu Genevessä. Provasti ja hänen vaimonsa puhuvat ainoastaan ruotsia, lapset ovat Helsingissä kouluissa, koko talo autio ja hiljainen. Kaupungin ainoan (suomalaisen) sanomalehden toimittaja on kansakoulun opettaja, joka katselee maailmaa kansakoulun opettajain kaikkein ahtaimmalta kannalta, sanoo Erik, paitsi itseään, jota katselee suurennuspeilistä. Hän jo pitkän matkan päähän haisee jankutukselta ja kuihtuu vähäarvoisuudestaan, jota katsoo sallimuksen vääryydeksi. Kas siinä näytelehti.
Mainitsen vielä jotain lisäksi. Kello kolme tai neljä pimenee. Kello yhdeksän sammutetaan kaupungin muutamat lyhdit. Kello kymmenen, viimeistään yksitoista nukkuu jok'ainoa sielu paitsi paikkakunnan vakinaiset juomarit, jotka kaupungin ravintolassa vielä pari tuntia jatkavat juominkejansa.
Minä valitin kelpo tohtorillemme, että minulla on ikävä eikä mitään tekemistä. Hän sen tähden laittoi niin, että minä tulin eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajaksi. Kauan minä vastustelin, mutta kun hän lupasi kertoa kaikki asiat minulle ranskaksi, suostuin viimein. Saa nähdä, voinko siellä mitään hyödyttää. Pelkään tulevani olemaan mykkänä kuin suojeltavani eläimet. Provasti tahtoi minua orpolasten huoneen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Mutta kun en voinut tehdä ajatuksiani ymmärrettäväksi heille kellekään, en edes lapsillekaan, en voinut ottaa vastaan tarjousta.
Rakas täti! Nyt pitäisi kai minun myötäjäisteni olla jo kunnossa; lähetä kaikin mokomin, mitä on tehtynä, päärmettynä ja merkittynä. Minä olen aivan varma, että kolmas osa siitä, mitä olet minulle varustanut, riittää yllin kyllin. Minä tahtoisin hyvin mielelläni ennen joulua toimittaa kälylleni takaisin, mitä olen lainannut häneltä. Palvelusväestä on minulla suuri vastus. Minun on täytynyt taas vaihtaa melkein koko joukko, lähettää pois entiset ja toimittaa uusia Pietarista. Suuren, suuren uutisen luulen kohta voivani kertoa sinulle. En vielä sano, mikä se on, ehkä kuitenkin jo ensi kirjeessä. Kerro terveisiä pikku Petroville ja vanhalle Marfalle. Sinun oma pikku
Lenotshkasi."
"Rakas Darja Mihailovna! Että nyt näin pian taas kirjoitan sinulle, on kyllä oikeastaan ylimääräistä työtä — minun ei pitäisi totuttaa sinua heti alussa pahoille tavoille — mutta se seikka, että minun nyt täytyy vähäisen niukahduksen tähden pysyä sisällä ja että Erik on matkoilla, on tämän kirjerunsauden pääsyynä. — Sinä kysyt, millainen on Suomi. Siihen ei ole niin helppo vastata. Siinä maantieteessä, jota luimme opistossa, mainittiin kyllä pari sanaa Suomestakin, samoin kuin Liettuasta ja Vähävenäjästä. Se on väärin, sillä siten saadaan se käsitys, että 'kaikki on yhtä maata'. Jos matkustat johonkin maahan, jossa ei kukaan osaa sinun kieltäsi, jossa, jos tahdot maksaa ruplilla, saat vastaukseksi: me laskemme markoissa ja penneissä, jossa sinun täytyy rajalla kärsiä tullitarkastusta, jossa lait ovat aivan toisenlaiset kuin meidän, jossa kirkot ovat kiinni koko viikon paitsi sunnuntaina, jossa, jos sanot kellon olevan yksi, saat vastaukseksi: mahdotonta, rouva, te erehdytte, sillä kello on heillä silloin vasta puoliyksi — niin täytyneepä sinun myöntää, että olet ulkomailla. Sellainen on Suomi. Sinä olet täällä ulkomailla. Sen kyllä huomaa tuhansistakin asioista, jostakin ulkonaisesta järjestyksestä, tavattomasta puhtaudesta, joka ei juuri ole meidän rakkaan Moskovamme tuntomerkkinä. Tuhansista pikku asioista, jotka eivät kaikki ole minulle mieluiset, sillä minä olen oikea venakko; suomalainen naamus ei sovellu minulle.
Enimmin on minua kiusannut omituinen, kömpelömäinen suoruus, kun lausutaan kiertelemättä ja koristelematta asioita, joita ei ole mieluinen kuulla.
Niitä, joilla tuo kyky on, on erittäin kälyni; hän ei aristele mitään. Hän näkyy päättäneen tehdä minusta oikeauskoisen suomalaisen, eikä minulla olekaan mitään itse asiaa vastaan, mutta keino on huonosti valittu. Minä olen kyllästynyt tuohon Kustaa III:teen, Ruotsin kuninkaasen, hän minua jo vallan kammottaa. Hänen muistelmiansa ja syväoppisia, ranskalaisia, historiallisia teoksiaan on kohta koko pöytäni täynnä. Hän se on tämän suvun mallikuva. — — —
Minun appeni, jalo vanhus, ylpeä ja hyvä, ikään kuin leikattu Schardinin oivallisesta romaanista, saman vertainen mies kuin ne ylevät naiset, joita Turgenjev on kuvannut.
Hän on ottanut minut oppilaaksensa Ruotsin kielessä. Hirveän ankara opettaja, sen saat uskoa.
Ja sitte olemme lukeneet hiukan sitä kuuluisaa Runebergiä. Appeni antoi minulle sen kirjan jonkinmoisella hartaudella. Pyhäin nimessä älä koskaan päästä muiden tietoon, mitä minä olen sinulle kirjoitellut.
Minä huomaan jotakin yhtäläisyyttä Wagnerin, säveltäjän, josta minä en pidä, ja tämän Runebergin välillä, joka siitä vähästä päättäen, minkä minä ymmärrän, on suurenmoinen runoilija. Kumpikin käyttää taidettaan johonkin määrättyyn tarkoitukseen. Ensimainittu alentaa taiteensa, musiikkinsa, selittämään kenties mitä kaikkia tavallisia lauseita ikäviksi saduiksi. Eikä Runebergkään minusta näytä olevan vapaa siitä virheestä. Hän riippuu kiinni isänmaassa ja teroittaa joka säkeistössä velvollisuuksia tätä maata kohtaan.
Hänestä tulee kansanrunoilija, sellainen kuin Frug on eräälle osalle meidän kansastamme, juutalaiselle, vaikka verrattoman paljon suurempi. Taiteilijaksi katsottuna on hän tyyni ja ylevä. Toiselta puolen en ole koskaan edes hänen kauneimmissakaan säkeissään tavannut mitään sellaista vapaasti kuohuvaa runollisuutta kuin näissä Nadsonin sanoissa:
Sanat lentävät nuo,
Sulavat säkehet
Niillä leiki mä en.
— — — — —
Joka myrskynä käy
Läpi syömmeni, sen
Minä vain säkehin
Koen lämpöisin,
Vaikka köyhinkin,
Selittää surussain.
Se on runoa runon tähden, ei mitään tarkoitusta varten. En tiedä, olenko saanut lausutuksi ajatukseni kyllin selvästi. Sinun mielestäsi minä kai kirjoitan kuin oppinut, mutta näetkös, tästä me väittelemme joka päivä Erikin kanssa, sen tähden se on minulle niin tavallista. Tietystihän Erik on aivan toista mieltä.
Tosiaan on hirvittävän vähä asioita, joista olemme yksimieliset. Kuinkahan tämä on kehittyväkään ajan pitkään? Kyllä kuitenkin kaikki käy hyvin, jos vain Erik on luonani. Nyt täytyy minun lopettaa. Hanna tulee. Kirjoita pian pikku
Lenotshkallesi."
"Rakas, armahin Darja! — — — Erik vuokrasi tässä äskettäin pikku höyrylaivan. Hän tahtoi näyttää minulle, minkä näköinen Suomi on. Me laskettelimme ulos kaupungista pitkin avaroita, välkkyviä järviä, joita ainiaan äänettömät, tummat metsät ympäröivät. Erik oli ihastunut, aivan hurmautunut. Kaikki hänen lapsuutensa havainnot, hänen nuoruutensa muistot kalastus- ja metsästysretkistä, joita hän lakkaamatta ja aina yhtä suurella ilolla kertoeli, kaikki ne liittyivät näihin maisemiin, äänettömiin metsiin ja penikulmain laajuisiin järviin. Minä olin sydämmestäni pahoillani, ett'en voinut ottaa osaa hänen iloonsa. Mutta minussa nuo autiot maisemataulut vaikuttivat alakuloisuutta, oikein ahdistavaa suruisuutta. Ajattelehan, että läänin pääkaupungin ulkopuolella, niin pitkältä, kuin silmä kantaa, ei näy ainoatakaan vainiota, ei kattoa, ei niitty tilkkua niin suurta kuin meidän puutarhamme Moskovassa, ei edes suitsevaa savupiippuakaan. Tummia, jyrkkiä kukkuloita, kuusien peittämiä, tahi tasaisia, sammalpeittoisia kallioita, joita järvien laineet huuhtelevat, siinä kaikki, yhtä ja samaa ainiaan, lakkaamattomassa jonossa. Ei ainoatakaan ihmistä, ei yhtään venettä, ei muuta elämää kuin joitakuita valittavia kalalokkeja ja muutamia sorsia, jotka kaulat sojossa meluisesti lentävät pakoon laivan potkurin pärskettä, joka rikkoo joka pyörähdyksellään järven peilikirkasta pintaa. Kääntyen katsomaan sille taholle, josta olimme tulleet, näimme koivujen latvain päällitse pienen kaupungin yksitoikkoisen mustat katot.
Erik sanoo suuren saksalaisen filosoofin Jean Paulin sanoneen, että luonto on ilman väreitä ja että ne tulevat itsestään ihmisestä. Ne ovat kammarimietelmiä. Jos se saksalainen professori tulisi tänne, niin häneen kuten minuunkin tämä luonto vaikuttaisi mahtavasti, ja hän — itkisi. En koskaan ole niin elävästi kuin täällä tänä kauniina kesäpäivänä tuntenut, että me elämme erämaahan haudattuina. Se tunne on minua syvästi surettanut, sillä minä tiedän, kuinka varmaan Erik on luottanut siihen, että hänen maansa kauneus on oikein lumoava minut, sitova minut, tekevä minut suomalaiseksi. Rakas Erik, minä en tarvitse mitään, en mitään. Hänen kanssansa minä eläisin onnellisena vaikka Siperiassa, Kamtshatkassa. Hän on ylevyys, hyvyys kerrassaan.
Mutta tullakseni suomalaiseksi olen minä liian paljon elänyt Venäjän sydämmessä, kuunnellut avarain tasankojen vapaita tuulia, arojen runoutta, elänyt kaupungissa, jonka muistot ovat yhtä ylevät ja suuret kuin muinaisen Rooman. Älä millään ehdolla, rakas täti, anna Erikin saada tietoa tämän kirjeen sisällyksestä, ja unhota, että sen on kirjoittanut sinun oma pikku
Lenotshkasi."
Kaupungissa oli hyvin laaja telefooniverkko. Keskusasemaa hoiti kaksi telefoonineitoa, aatelinen ja aateliton, ensimainittu kaukaista sukua kuvernöörin perheelle. Nämä telefoonineitoset suututtivat kovin kaupunkilaisia vuodet päästänsä siten, että olivat toimessaan huonokuuloiset ja välinpitämättömät. Mutta kun he toiselta puolen runsaasti toimittivat kaupungille sen koko vuositarpeen juoruja, jätettiin enimmäkseen heidän vikansa muistamatta. Molemmat telefoonineidet istuivat ylhäällä komerossaan kuin hämähäkkipari ja virittivät lankojansa yli koko kaupungin. Jos sattui tulemaan oikein maukas häväistysjuttu, joka loistavan ja lihavan lihakärpäsen lailla lentää suristeli ilmassa, tahi huhu, myrkyllinen kuin keskeä kuristettu ampiainen, tahi paremman puutteessa ajattelematon sana, sisällyksetön kuin kidutettu, laiha lukki, tahi kihlaus, väririkas ja onnellinen kuin aron perho, jos jotain sellaista tuli ja sattui telefoonineitosten viritettyihin lankoihin, heti nuo hämähäkit sieppasivat sen saalikseen. He sitoivat sen, kietoivat verkkoonsa, imivät sen tyhjäksi; se oli heidän omaisuuttansa. Minuutin kuluttua kilisivät kellot talossa toisensa perästä siinä pikku yhteiskunnassa ja langat kantoivat ulos maailmaan sähköpuheen siivillä sen uudestaan korjaellun historian. Kiitokseksi siitä makupalasta unhottivat kaupunkilaiset pitkiksi ajoiksi kaikki suuttumukset lankojen erottamisen unhotuksesta, huutojen kuulemattomuudesta, numeroiden kääntämisestä väärään järjestykseen ja kaikesta muusta sellaisesta selkkauksesta.
Uuden kuvernöörin paikkakunnalla olon alussa olivat paikkakunnan telefoonikellot tuon tuostakin kilisseet ja langat kantaneet ulos minkä mitäkin historioita äsken tulleista. Ensin kertoi aatelinen telefoonineiti, että vapaaherratar Hornilla ei ollut omia lakanoita, tyynynpäällisiä ja pöytäliinoja. Kaikki oli tullut Haapakoskelta ja kaikissa oli Hornin vaakuna; hän itse oli nähnyt sen. Aateliton puolestaan tiesi kertoa, että vapaaherratar piti raakasilkkisiä, oikeilla pitseillä koristettuja paitoja, sen hän oli kuullut pesijältänsä, joka myöskin käy kuvernöörillä pesemässä; sitä paitsi oli hän sen myös itse nähnyt. Raakasilkkiä ja oikeita Brysselin pitsejä! Siinähän oikein sopiva juttu. Silkkiset paidat vapaaherratar Hornilla oli, mutta ei omia lakanoita. Sitä päiviteltiin kaupungissa — niin, se oli vasta epäjärjestystä! Kyllähän tiedetään, mistä se tulee, kyllä se on ruhtinatar sekin!
Eräänä päivänä soivat kellot taas. Hän on lääkärin pyynnöstä luvannut ruveta eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajaksi. No, se nyt oli oikein laiha-lukki uutinen. — Mutta viikon kuluttua soitettiin taas kiivaasti kaikissa taloissa. Hän on hyljännyt provastin pyynnön, että rupeisi orpolasten huoneen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Nyt oli puheen aihetta. Eläimiä hän kyllä tahtoo suojella ja puolustaa, mutta ihmislapsista hän ei pidä vähintäkään lukua. Onpa se sydämmetön ihminen! On se ruhtinatar sekin!
Pahinta suuttumusta, aina syvimpiin kerroksiin asti, herätti kuitenkin se, että hän erotti palvelijat, joista moni oli palvellut entiselläkin kuvernöörillä, ja hankki uutta väkeä Pietarista. Nyt meikäläiset eivät enää kelpaa edes passaamaankaan sitä ylpeätä ihmistä! Ja suuttumus oli aivan yleinen.
Helenalle kävi, kuten tavallisesti käy. Sitä, josta itse ajatellaan pahaa, ollaan taipuvainen katsomaan viholliseksi. Jos se henkilö tarjoaa meille ruusua, niin luulemme, että hän ei sitä tarjoa kukan eikä tuoksun vuoksi, vaan piikkien tähden.
Helenalla ei ollut aavistustakaan, kuinka suuresti tämä pikku yhteiskunta rakasti maatansa ja kansaansa, kuinka paljon sen asujamet vähäisistä varoistaan uhrasivat yhteiseksi hyväksi, kuinka he lemmenkateesta rakkaudesta tätä köyhää maata kohtaan käsittivät jokaisen tylyn sanan, jokaisen ylpeän arvostelun loukkaukseksi tätä yhtä kohtaan, joka oli rakas heille, joka teki elämän heille siedettäväksi, jonka edestä kannatti elää ja kuolla. Jos hän olisi ottanut käteensä minkä koulukartan hyvänsä ja tarkastellut 60:nen leveysasteen kohdalla olevia maita, niin hän ei olisi mistään löytänyt sen arvoista sivistystä kuin skandinaavialainen ja suomalainen täällä ylhäällä tässä pienessä maassa. Se oli itänyt täällä hitaasti, kuten kaikkikin kehitys täällä tapahtui meidän pohjolassamme, se oli maksanut miljoonain ihmisten hengen ja vuosisatain työn. Oliko sitte ihme, että sen sivistyksen edustajilla, jotka katselivat tehtyä raskasta päivätyötä ja nyt alkavaa hämärän aikaa, ei ollut sellaista kevyttä elämän rohkeutta, joka heti ensi silmäyksellä vetäisi puoleensa.
Pikku porvarit eivät voineet käsittää sitä, että kuvernöörin rouva, joka eli komeudessa ja ylellisyydessä, oli nuori, kaunis ja äsken naimisiin joutunut ja jolla oli kaikkea, mitä suinkin saattoi toivoa, ikävöi kotimaahansa, tunsi olevansa yksin, oli surumielinen ja katsoi liian ahtaaksi tätä yhteiskuntaa, jossa ei kukaan ymmärtänyt häntä, jossa uskonto, lait ja kieli olivat hänelle aivan uutta, osaksi vastenmielistäkin.
He eivät käsittäneet tai eivät tahtoneet käsittää, että hän oli nuori, vaan ilman suuria henkisiä varoja, että hän kuten kaikki kokemattomat nuoret tarvitsi jotakin, joka antoi hänelle havaintoja, herätti hänessä ajatuksia, saattoi hänet tuntemaan, että hän ei nukkunut pois elämästä, vaan päin vastoin eli täydellistä ja rikasvaihteista elämää.
* * * * *
Uuden vuoden alussa sai Erik isältään näin kuuluvan kirjeen:
"Rakas poikani Erik! Kun nyt lähestyy aika, jolloin sinun rakkaalle vaimollesi on syntyvä nimemme perillinen, joka kuten toivon, on suvun päämiehenä ryhtyvä vuorostaan työhön silloin, kuin minä ja sinä kerran lähdemme pois, niin tahdon minä elämässä saavuttamieni kokemusten nojalla pyytää sinua ryhtymään tarpeellisiin toimiin, että tämä meidän jälkeläisemme tulee kastetuksi puhtaasen luterilaiseen oppiin eikä äitinsä uskoon. Kenties ajattelet minun olevan liiallisen varovainen, mutta niin tärkeässä asiassa kuin se, josta nyt on puhe, ei ole mitään oikeutta menetellä ilman perinpohjaista punnitsemista. Kenties ajattelet myöskin, että äiti on lastaan niin paljon likempänä, kärsii, tuntee huolia ja on puuhassa sen tähden niin paljon enemmän, että ei ollenkaan olisi luonnotonta, että hän saisi kasvattaa sen siihen uskontoon, jota hän itse tunnustaa. Mutta minun käsitykseni mukaan ei asia ole niin käsitettävä.
Sinä samoin kuin maailmakin saattanet syyttää minua jostakin kovuudesta tai mielen kylmyydestä, kun minä en tässä kuten niin usein ennen tunnusta yksilön, yksinäisen henkilön vapaata oikeutta, tahi tässä en tunnusta äidille oikeutta pitää huolta poikansa uskonnollisesta kasvatuksesta. Mutta niin on, että minä en voi katsella tätä asiaa niin — olkoon lupa sanoa — alhaiselta kannalta kuin yksilön itsemääräämisoikeuden. Minä katson sitä korkeammalta, joltakin kansalliselta kannalta. Mitä kokonaisempi ja läpeensä yhtäläisempi jokin pieni ja ahdistettu kansakunta on, sitä varmemmin sen elinvoima pysyy, sitä vähemmin voivat ulkonaiset myrskyt ja järkytykset repiä rakoja sen muhkeaan rakennukseen. Tästä syystä katson minä välttämättömäksi, että johtavat ja hallitsevat henkilöt — ja minä toivon, että minun rakas poikani poika on tulevaisuudessa, jota minun silmäni eivät enää näe, tuleva johtavain miesten joukkoon tässä yhteiskunnassa, kuten hänen esi-isänsäkin ovat olleet — omistavat sen uskonnon, ne aatteet ja ajatukset, jotka ovat laveimmalle levinneet heidän maassansa, aina kansan syvimpiin riveihin asti, ja ne ajatukset ja aatteet ovat eittämättä ne luterilaiset, jotka meillä tunnustetaan, Sinun tulee näet muistaa, että sinun poikasi ei ole tavallinen herra "von", jollaisia on Itämeren maakunnissa, Ruotsissa, Tanskassa ja muualla kuinka monta hyvänsä, vaan hän on suomalainen vapaaherra, jonka on oikeus ja velvollisuus edustaa maatansa. Hänessä on jotakin siitä, mitä englantilainen lordi pitää paraimpana ja kalleimpana omaisuutenaan, ja se on oikeus istua Englannin ylihuoneessa.
Sen tähden tulee hänelle tulevaisuudessa hyvin tärkeäksi asiaksi, mitä uskontoa hän julkisesti tunnustaa.
Päinvastaisessa tapauksessa hän sukunsa edustajana joutuu vaikeihin velvollisuuksien ristiriitoihin, ehkä herättää epäilystä säätyveljissään, tulee useammassakin kuin yhdessä suhteessa olemaan vieraana maallensa ja suvullensa ja kaikissa tapauksissa joutuu täydelliseen ristiriitaan sukumme muinaismuistojen ja entisyyden kanssa.
Huomaat ehkä ja ihmettelet, että minä tässä kirjeessäni jätän aivan syrjään asian siveysopillisen puolen eli tämän uskonnollisen asian uskonnollisen osan. Sen olen tehnyt tahallani. Sillä vaikka minä, kuten tästä kirjeestäni selviää, tahtoisin samoin kuin kuka hyvänsä sivistynyt vanhollinen henkeen ja vereen asti puolustaa luterilaista oppia ja niitä muotoja, joihin se on pukeutunut meidän maassamme, niin en minä suinkaan ole jyrkkä- eli oikeauskoinen, tuskinpa kirkollisessa mielessä edes kelvollinenkaan sen kirkon jäseneksi, jota kunnioitan. Mutta tästä juuri johdun yksilöllisyyteen, persoonallisuuteen, jonka minun mielestäni pitää yleisen edun tähden olla toisessa sijassa. Uskonto on, jos syvimmälle katsotaan, tunnustukseton, sillä joka henkilö käsittää sen omalla tavallaan; kaikille yhteistä on ainoastaan siveysoppi ja muutamat uskonoppimme alkeet, kaikki muu sitä vastoin on omantunnon asioita minun ja luojani välillä. Totuutta eivät sido mitkään tunnustukset eikä sovintokirjat, se on paljon korkeammalla niitä ihmismietelmiä. Mutta jos nämä ihmismietelmät eivät rasita minun omaatuntoani, eivät estä minua toimimasta rehellisesti ja oikein, on paras minun asettua yleisen järjestyksen alaiseksi maani ja koko yhteiskunnan pystyssä pysymisen tähden.
Minun on katseltava asiaa yleiseltä, ehkäpä jonkin verran oloihin sovitellulta kannalta ja jättää pikku eroavaisuudet ja uskon puolustukset omaan arvoonsa. Pääasia on, että tässä asiassa ei mitään erimielisyyttä eikä mitään epäilystä ole ylhäisimmän ja alhaisimman välillä, sillä kieli ja uskonto ovat kuitenkin ainoat pysyväiset puolustuslaitokset maallemme, kuin kerran muut ulkovarustukset raukeavat.
Minä olen ehkä liiaksikin esittänyt valtio-uskonnon hyötyä, vaan muut ovat sitä minun mielestäni esittäneet liian vähän. Huomaan — olkoon vähä sijaa mietelmille asian ohella — uudesta, sosialismia koskettelevasta Laveleyen teoksesta, että myös nämä onnelan haaveksijatkin uneksitussa tulevaisuusvaltiossansa tietämättään asettavat välttämättömäksi pääehdoksi juuri sen hyveen, joka on uskonopissa esitetty kristinopin ytimeksi, n.s. altruismin; siihen hekin luottavat ja sen turviin unelmansa rakentavat.
Minä sanon heitä haaveksijoiksi, sillä tämä pääkohta, tämä hyve on niin korkea, että sitä ei ihmiselämässä saavuteta minkään valtiomuodon vallitessa. Ja se juuri on uskonnon vahvuus, että sen pyrintöperät ovat niin korkealla. Me emme koskaan voi päästä sen vaatimusten tasalle, vielä vähemmin niistä ohitse. Ne ovat aina korkeammalla meitä.
Palaan nyt jälleen siihen, josta äsken puhuin. Minä tahdoin sanoa, että uskonto ja kieli painavat leimansa maan tapoihin ja ne puolestaan lakeihin, sillä tapa on vahvempi kuin laki, on sen äiti, on kaikkein meidän lakikirjaimme ja asetustemme perustus. Sen tähden tulee meidän katsoa, että maan ensimmäiset suvut pitävät sen uskontoa arvossa ja kunniassa.
Toivoen sinun kyllin käsittävän minun levottomuuteni Haapakosken tulevan sukuperintöläisen tähden — varsinkin, kun se uskonto, josta nyt voisi olla puhe, vast'edes ei jätä mitään tunnustuksen valinnan vapautta — pyydän sinua tarkoin punnitsemaan asiaa. Nuorempana ollessani olisin minä — pelkään — jyrkästi määrännyt tässä asiassa: mutta siten olisin tehnyt väärin. Sen tähden pyydän sinua selittämään kirjeeni sisällyksen vaimollesi ja olen varma, että hän huomattuaan asian tärkeyden, kylläkin käsittää sinun vanhan isäsi levottomuuden tämän asian tähden.
Isäsi Aleksander."
Tämä kirje antoi Erikille paljon ajattelemista. Hän meni sen kanssa vaimonsa luo, tulkitsi sen hänelle ja tunsi perin kummastuvansa, että Helena tässä hänen mielestään niin yksinkertaisessa asiassa teki monenmoisia vaikeuksia. Tuli ilmi, että hän, vaikka hän todella ei tiennyt juuri mitään koko luterilaisesta uskonnosta, katsoi sitä — lievimmin sanoen — perin yksinkertaiseksi uskonnon totuuksien käsitykseksi. Oli ainoastaan yksi syy, joka sai hänet taipumaan Erikin pyyntöön, se, että ne, jotka omistavat protestanttisen uskon, saavat vast'edes kääntyä mihin uskoon hyvänsä.