XII.
Kevät oli tulossa. Päivät olivat pitenneet, ihanat auringonlaskut punahehkuvain pilvien taa ynnä kultaiset liekehtimiset ylös aina keskitaivaalle saakka ennustivat kevättä. Porvareissa siinä pikku kaupungissa, jossa Horn hallitsi, heräsi huomattava levottomuus. He olivat porvareja ensimmäisessä tai toisessa polvessa eivätkä olleet koskaan oppineet elämään kaupungissa. Sydämmessään kadehtivat he maalaista, joka vapaasti liikkui tiluksillansa, ja jokaisella heistä, kelle vain soveltui, oli pieni maatilkkunsa tuolla kaupungin rajan äärillä, ja siellä hekin kylvivät ja niittivät. Pakko, asianhaarat olivat kuljettaneet nämä ihmiset säätyyn, joka oli heille vieras. Porvari-sana, käytettynä näistä pikkukaupunkilaisista, ei millään tavoin vastannut, mitä sillä ylpeällä nimellä vanhoissa kauppakaupungeissa tarkoitetaan. Kevätilma teki kaupungin vielä tyhjemmäksi ja autiommaksi, sillä nythän piti jokaisen rientää varustamaan asuinpaikkaansa kesäksi ja vapautua kaupunkielämän hälinästä, kuten aivan mahtavasti sanottiin.
Erik Horn oli lähtenyt pahimman kelirikon aikana tärkeälle virkamatkalle läänissään, ja oli matkan laskettu kestävän neljätoista päivää. Kauan oli hän miettinyt, lähtisikö sille matkalle vai eikö, sillä hänen vaimonsa vointi huoletti häntä. Helena oli erittäin kiihtynyt ja levoton, milloin taipuva syvimpään surumielisyyteen, milloin taas liiallisen iloinen. Erikin ystävä, tohtori Alm, oli kuitenkin rauhoittanut häntä ja luvannut pitää huolta nuoresta rouvasta. Niinpä Horn, kun hänen virkamatkansa tärkeyttä ei voitu tehdä tyhjäksi, viimein läksi. Hänen lähtönsä jälkeisenä päivänä Helena sai Darja Mihailovnalta kirjeen, jossa hän ilmoitti, että asiat olivat sen verran selvinneet, että niin irtaimen kuin kiinteänkin myöminen huutokaupalla voitiin toimittaa viikon kuluttua. Omat varansa oli hän suurimmaksi osaksi saanut pelastetuksi tuosta yleisestä häviöstä, mutta kaikki muu oli välttämättä menevä vasarakaupalla. Nikolai Konstantinovitshista kirjoitti hän, että vanhus oli yhtä taipumaton kuin ennenkin. Hän asui vanhassa siipirakennuksessaan, mutta häntä hoitamassa ei enää ollut se katala puolalainen hovimestari, vaan sairaanhoitaja.
Itselleen oli Darja sisustanut asunnon toiseen siipirakennukseen, entiselle palvelijain puolelle, jossa hän toistaiseksi asui kahdessa pienessä huoneessa vanhan Marfan ja metsästäjä Ivanin kanssa. Kuin linna tuli myödyksi, aikoi hän tulla pikimmältään käymään Suomessa ja sitte ainiaaksi muuttaa muutamien sukulaisten luo Pietariin. Muuten, lopetti hän kirjeensä, olen minä kauan ollut kivulloinen; nämä ikävyydet kaikki ovat vaikuttaneet minuun enkä minä luule elinaikaani enää pitkäksi.
Nuo loppusanat tekivät Helenan hyvin levottomaksi. Mielellään olisi hän heti matkustanut Moskovaan; mutta sitä vastusti tohtori Alm jyrkimmästi. Helena taipui, mutta tuskin ehti hän vähän rauhoittua, kuin yht'äkkiä saapui näin kuuluva sähkösanoma: Dorothea Mihailovna Koshelsky on pahasti sairastunut, lääkäri ei anna mitään toivoa.
Helena lähetti heti noutamaan Almia ja selitti hänelle vakaan päätöksensä lähteä jo samana päivänä Moskovaan. Lääkäri huomasi hänen aikomuksensa peruuttamattomaksi, autteli häntä kyydin, ajoneuvojen ja peitteiden hankinnassa ja pyysi häntä varomaan kovia mielenliikutuksia sekä vilustumista. Erik Hornille lähetti hän kiireimmiten sanan ja muuten teki Helenan avuksi, mitä voi. Kahden tunnin kuluttua oli Helena jo matkalla ja seuraavana päivänä läksi Pietarista pikajunalla Moskovaan. Vaikka hän olikin hyvin levoton tuon sähkösanoman johdosta ja levottomuudessaan pelkäsi tulevansa liian myöhään tuonne vanhaan kotiin ja vaikka hän muistaessaan Darja Mihailovnan yli-kuohuvaa hyvyyttä tunsi tunnossaan katkeria nuhteita, että hän ja Erik olivat niin kauan antaneet hänen yksin kestää kaikkia vaikeuksia ja vastuksia, niin hän ei kuitenkaan voinut vastustaa ilon ja vapauden tunnetta, joka sisällisen voiman tavoin nousi ja paisui hänen mielessään, kuin hän nyt oli tulossa isän kotiin. Tuolla Suomessa, arveli hän, ei huolenpito talosta ja taloudesta sekä siitä pienestä, jota odotettiin, antaneet hänelle mitään oikeata rauhaa. Ja sitä paitsi hän oli kuin pakkopaidassa. Hänhän tuskin voi sanoa yksinkertaisintakaan asiaa ilman apua. Ja kaikki ihmiset tuolla ylhäällä koko ajatussuuntineen ja käsitystapoineen, olihan se kaikki hänelle vierasta. He puhuivat sellaisista asioista ja henkilöistä, jotka hänelle olivat tuntemattomat ja vähäarvoiset. Hänen täytyi pitää ajatuksiansa kaksinkertaisessa työssä ja kaksinkertaisessa jännityksessä, voidakseen ollenkaan käsittää, mistä oli puhe, kuulla se ruotsiksi, kääntää itselleen venäjäksi ja sitä paitsi koettaa saada selville, millä tavoin toinen käsitti asian, sitte vasta oikein ymmärtääkseen sanojen sisällys, nähdäkseen niin sanoaksemme asia uudelta kannalta.
Täällä sitä vastoin! Joka ihminen ymmärsi häntä ja hän ymmärsi jokaista. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja vapautetuksi. Nyt tulvivat pitkällä, yksitoikkoisella matkalla ajatukset hänen mieleensä, ja hänen aivonsa työskentelivät ilman mitään ponnistusta. Hän ei tiennyt itsekään, mistä se aatteiden rikkaus nyt tuli hänelle. Hän näki koko elämänsä ja asemansa kirkkaammin ja selvemmin kuin koskaan ennen tai myöhemminkään — ja hän peljästyi. Nyt vasta tajusi Helena, että hänellä, jos tahtoi elää tuolla kaukana poissa, ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään muuta valinnan varaa kuin joko muuttua yhdeksi heistä, heidän kaltaiseksensa, tahi tulla todella onnettomaksi. Riisua persoonallisuutensa, kielensä, elämän käsityksensä, jättää lapsensa kokonaan ja täydellisesti tuon uuden maan valtaan kielen, uskonnon, opin puolesta. Ja jos hän sen teki, niin lapset, kuin he kerran ehtivät kasvaa isoiksi, olivat tulevat vieraiksi hänelle, tulevat samoin kuin nuo sitkeät, jäntevät ihmiset äänettömiksi, umpimielisiksi, miellyttämättömiksi, viehättämättömiksi, kansanvaltaisiksi siihen määrään, että… Ja jos hän sitä ei tahtonut, jos hän ei tahtonut uhrata persoonallisuuttansa eikä taipua muuttumaan heidän kaltaiseksensa, niin häntä koko elämänsä ajan ei kukaan ymmärtäisi, hän jäisi yksikseen, voi, niin yksikseen, kuin hän jo monesti nytkin oli ollut. Ei edes Erikkikään tiennyt, kuinka äärettömän yksikseen hän välistä oli tuntenut olevansa.
Ja kuin Darja Mihailovna kerran on poissa… Nyt kääntyivät hänen ajatuksensa toiselle taholle: vieläköhän hän oli tapaava hänet elossa? Tämä ajatus saattoi Helenan heltymään levottomuuden kyyneliin, kaipauksen ja epätietoisuuden kyyneliin. Mitä oli hänen tehtävä? Kumpiko arpa hänen oli valittava niistä kahdesta, joita kohtalo hänelle tarjosi maljassaan: muuttuako suomalaiseksi vai pysyäkö venäläisenä? Hän tiesi, että hänen nyt oli tehtävä päätöksensä. Ja kauheinta oli se, että mitä jalompi, parempi ja sielultaan rikkaampi hänen Erikkinsä oli eli toisin sanoen: mitä lämpöisemmin hän rakasti maatansa ja mitä uutterammin hän sen eteen työskenteli, sekä toiselta puolen mitä paremmin oman maansa arvoinen tytär hän oli, sitä suurempi oli epäsointu heidän välillänsä, sitä vaikeampi oli heitä yhdistää, sitä suurempi uhri, joka toisen heistä täytyi tehdä toisen hyväksi. Tässä ei voinut olla puhettakaan siitä, että mentäisiin toisilleen puolitiehen vastaan, sillä yhtymäpaikkana oli ainoastaan toisen tai toisen uhraaminen koko persoonallisuutensa. Mitä syvemmin hän ajatteli tätä asiaa, sitä syvemmäksi, näki hän, kasvoi juopa, joka erotti heitä. He kaksi, hän ja Erik, edustivat kahta erilaista maailmankäsitystä, jotka aikain alusta olivat kasvaneet erillään toisistansa ja joita ei mikään, ei edes aviopuolisoiden keskinäinen rakkauskaan, vaikka se olisi kaikkein hellinkin, voinut yhdistää. Niin kuin asiat nyt olivat, täytyi toisen tai toisen mennä kokonaan toiselle puolelle; jos se ei voinut tapahtua, oli kerran kaikki hajoava, kukistuva kokoon.
Koko yön oli hän käännellyt ja väännellyt näitä ajatuksia, pääsemättä mihinkään vakavaan päätökseen. Nyt nousi aurinko, koko itäinen puoli taivasta loisti kullankeltaiselta. Kevyet, sini- ja maitovalkoiset pilvet ylhäällä keskitaivaalla muodostivat emaljikuvioita kultapohjalle. Helena katsoi ulos ja näki rientävänsä höyryn huimaavalla vauhdilla pois aamun kultaista valoa kohti. Ja keskellä tuota valoa seisoi siellä taivaan rannassa sadottain kirkontorneja ja hammastettuja muureja komeina, tummansinisinä. Hän katsahti taaksensa. Siellä vitkasteli vielä pakeneva pimeys raskaine lyijynkarvaisine sumuineen. Ja tuolla ulkona lenteli äänettömän tasangon päällitse joukottain kottaraisia, ja nuori ruoho yleni keväisen pirteänä, vaalean vihreänä. Nyt Helena ensi kertaa koko vuoden aikaan sai äärettömällä tasangolla katsella yli laajain alojen. Täällä hänen näköalaansa eivät supistaneet tummat havumetsät, ei kallioiset vuoret eikä paljaat kalliot. Hän veti syvään henkeä.
— Ilmaa, ilmaa ja valoa, sanoi hän, ja vieno ilon punastus nousi hänen kasvoillensa. Hänen silmänsä loistivat kevään nuoresta onnesta. Ah, jospa Erik olisi täällä! Mitäpä oli apua hänen matkustamisestaan kohti aamuruskon maata pois tuolta pakkasesta ja lumesta, kuin hän, paras ihmisistä, se ainoa, jota hän oli rakastanut, joka oli ottanut hänet myrskyn vauhdilla ja rakkauden koko hehkulla, ei ollut täällä. Mitä tästä apua, sillä yksinhän hän kuitenkin oli. Ja hän purskahti taas itkemään.
Vatikaanin museoissa on marmorinen korkokuva nuoren tytön haudasta. Siinä on kuvattuna Eros polttamassa Psyke-perhosta, s.o. sielua, alttarin liekeissä ja itkein katsomassa toisaanne, ollakseen näkemättä tuskaa, jota hän tuottaa. Sellainen oli rakkaus uusplatonilaisten opin mukaan. Tämä vertaus ei ole ajan pitkäänkään kadottanut mitään katkerasta totuudestaan. Eivät ne siivet koskaan enää leviä lentoon, jotka Eros on alttarin hehkussa polttanut poroksi.
* * * * *
Vanhassa palatsissa, joka oli vuosisatoja ollut Chamitov ruhtinasten omana, oli avattu puutarhaan vievä portti. Sitä tietä piti ostajain tulla kuulutettuun huutokauppaan. Pihan puolella vallitsi syvä hiljaisuus.
Darja Mihailovna makasi kuolemaisillaan entisessä palvelusväen siipirakennuksessa. Ikkunain verhot olivat lasketut puolialhaalle, pyhän kuvan edessä paloi lamppu, levittäen väsynyttä valoa huoneesen. Sairas makasi hiljaa ja katsoi koko ajan tyynesti kelloon, joka oli vastapäätä oven päällä. Hänen poskensa eivät tänään tarvinneet mitään maalia, hänen katseensa ei mitään ympäröimistä mustalla ja keltaisella, ollakseen loistava, sillä kuume oli antanut poskille väriä ja silmiin loistetta. Marfa Ivanovna makasi vuoteen jalkopään puolessa. Hän oli latonut esiin pyhiä esineitä, joita pyhäin kuvain kauppiaat olivat tuoneet Solovetskistä, Valamosta ja Jerusalemista. Hän oli sytyttänyt kynttilän ja levitellyt eteensä kaikki kuvat ja rukoili nyt milloin mitäkin pyhää, että Jumala laupeudessaan antaisi Darja Mihailovnan elää vielä yhden päivän, yhden ainoan päivän.
— Marfa, jo nyt tulee loppu, sanoi sairas, ei ole enää vähääkään öljyä lampussa, itse lamppukin on rikki, joka silmänräpäys uhkaa sydän sammua. Rukoile laupiasta Jumalaa, että minä, kaikkein suurin syntisistä, saisin vielä elää puoli tuntia. Kello on yksitoista, nyt on Helena tullut, luuletko sinä hänen vielä ehtivän tänne?
— Me vaellamme Jumalan käden turvissa, vastasi Marfa; älkää väsyttäkö itseänne puhumisella, maatkaa hiljaa kuin lapsi, joka nukkuu.
Ja hän makasi hiljaa, aivan hiljaa, säästääkseen viimeisiä, tuikkivia elinvoimia, ja katsoi, katsoi hievahtamatta kelloon.
— Nyt hän tulee, sanoi kuolemaisillaan oleva sairas. Hänen äärimmilleen jännittyneet hermonsa käsittivät jo pitkän matkan päästä niiden vaunujen tutun jyrinän, jotka oli lähetetty noutamaan Helenaa. Rautainen ristikkoportti rämisi ja kiireitä askelia kuului pihasta. Jo kuului esihuoneesta kuumeentapaisia liikkeitä jonkun kiireesti riisuessa päällysvaatteitansa.
Kuoleva sairas makasi hiljaa ja odotti. Kuume oli poistunut hänen poskiltansa, hän oli kalpea ja kylmä. Ovi aukesi. Helena astui hiljaa sisään.
— Helena, sanoi Darja Mihailovna kirkkaalla ja selvällä äänellä, Jumala olkoon ylistetty, minun silmäni ovat saaneet vielä kerran nähdä sinut. Ja vähään aikaan kuului ainoastaan heidän hiljaista nyyhkytystänsä, kuolemaisillaan olevan raskasta hengitystä ja kellon tikutusta, joka mittasi ijankaikkisuutta sekunti sekunnilta.
— Voitko, kuiskasi Helena, antaa meille anteeksi, että olemme jättäneet sinut yksin selvittelemään kaikkia noita vastuksia? Me olemme siinä tehneet pahoin.
Sairas nousi hitaasti vuoteessaan, katsoi Helenaan ja hymyili lempeää, kaunista hymyä.
— Älä puhu anteeksi annosta, kuiskasi hän hiljaa. Minä se pyydän anteeksi. Koko elämäni — niin, enemmänkin kuin sen olen minä antanut sinulle, sillä sinä olet minun…
— Darja Mihailovna, keskeytti Marfa uhkaavasti ja ankarasti kajahtavalla äänellä.
Sairas vaipui alas. Hänen kurkkulihaksiensa hirvittävä pingoitus paljasti laihan, kuivan kaulan. Hänen oli vaikea saada vedetyksi henkeä vai lieneekö hän tahtonut kukistaa sitä sanaa, joka väkisin pyrki tunkeutumaan hänen huuliensa takaa, tahtonut ottaa sen viimeisen sanan kanssansa haudan kätköön. Ja hän voitti, hän oli vaiti. Isä Ossip, pappi, tuli kiireesti ja antoi hänelle viimeisen voiteluksen. Milloin elämä oikeastaan lakkasi, milloin kuolema tuli, sitä ei voinut kukaan huomata.
Sehän olikin vain uuden elämän kynnys, niin kuin iltarusko ainoastaan joksikin ajaksi peittyy yön pimeään, vaan kohta jälleen uudistuu aamuruskona, uuden tulevan päivän alkuna.
* * * * *
— Marfa Ivanovna, mitä tahtoi se kuoleva sanoa? Mikä se sana oli, jonka hän vei kanssansa hautaan? kysyi Helena. Mutta Marfa ei tiennyt tai ei tahtonut vastata siihen kysymykseen. Se arvoitus kiusasi Helenaa koko päivän, niin että surukin siitä heikkeni. Se vaivasi häntä, sillä hän ei uskaltanut itse lisätä sitä sanaa, joka oli lähimmin siihen sopiva. Se olisi hirmuista! Marfa aivan varmaan tietää jotakin, miksipä hän muuten olisi keskeyttänyt kuolevan puheen. Ja hän tosiaan oli sen keskeyttänyt. Ei, hänen täytyi saada tietää se, täytyi välttämättä.
Helena meni Marfan luo, mutta Marfa oli kuin muuttunut. Kyllä hän oli yhtä rääsyinen, yhtä hyvä, yhtä huolimaton puvussaan ja yhtä kampaamaton kuin ennenkin, jollaisena Helena häntä muisti enemmän kuin kaksi kymmentä vuotta. Hän saattoi aivan kuin ennen oikealla venäläisellä sukkeluudella lörpötellä kaikkein mitättömimmästä asiasta tuntikausia ja yhä uudestaan palata samaan asiaan. Mutta kuin Helena vain lausui tuon kysymyksensä, saivat hänen piirteensä oudon ominaisuuden, jollaisina hän ei ollut koskaan nähnyt noita pehmeitä, lihavia kasvoja: ne muuttuivat lujiksi, melkeinpä ankaroiksi. Yksin paksut huuletkin muuttuivat vain hienoiksi viiruiksi, kuin olisi hän puristanut suunsa kiinni, lujasti päättäen olla vaiti, niin vaiti kuin kohtalon jumalatar.
Yht'äkkiä johtuu Helenalle keino mieleen. Marfa ei tahdo sitä sanoa minulle; olikohan siinä jotakin salaisuutta vai oliko se ainoastaan sellainen tapa puhua, lausua hellyyden sanoja, joita Darja kuolemaisillaan, juuri kuolinhetkenä oli soperrellut? Olipa vielä yksi, joka tiesi sen, joka voi sanoa sen, jos tahtoi. Se yksi oli hän tuolla toisessa siipirakennuksessa, hänen isänsä. Viisi vuotta oli kulunut siitä, kuin Helena hänet viimeksi näki. Ja se viimeinen kerta kuului hänen elämänsä vähälukuisiin tuskallisiin muistoihin. No niin, Helena päätti kuitenkin mennä hänen luoksensa, ja jos hän vielä osasi puhua ja muistaa, niin täytyi hänen sanoa se hänelle, ilmaista hänelle tuo salaisuus, joka vaivasi ja kiusasi häntä. Hän meni jälleen Darja Mihailovnan luo, joka makasi niin hiljaa, kasvoilla se rauhan leima, joka muutamien tuntien kuluttua kuolemantaistelun jälkeen tavallisesti ilmestyy. Helena katseli häntä kauan ääneti. Nyt tuntui hänestä, että hänen pitäisi ainiaaksi jättää tietämättömyyden peittoon kaikki, mitä oli ollut, koko entisyys, jos siinä oli jotakin, jota tarvitsisi salata. Hänen pitäisi varoa vainajan salaisuutta, tuota kiusaavaa salaisuutta, jonka hän oli niin suurella vaivalla saanut viedyksi kanssansa hautaan. Ja kuitenkin, pitihän hänen sentään saada tietää, kuka se oli tuo Darja Mihailovna, joka oli rakastanut ja hoidellut häntä koko hänen elämänsä ajan.
— Ei, anna anteeksi, anna anteeksi, mutta sinun itsesi tähden… Hän ei enää kauemmin voinut hillitä mieltänsä, hän ei voinut tehdä toisin.
Kuin kevättaivas illan tullen sytytti liekitsevät värinsä, meni hän sykkivin sydämmin pihan poikki Nikolai Konstantinovitshin puolelle. Hän oli jo ehtinyt rappusille, kenenkään näkemättä häntä, mutta kuin hän juuri avasi ovea, mennäkseen sisään, näki hänet metsästäjä Ivan. Silmänräpäyksen ajan oli Ivan kahden vaiheella, mitä tehdä, vaan sitte juoksi hän Marfa Ivanovan luo. Marfa vallan kauhistui.
— Se ukko säikyttää hänet kuoliaaksi. Tule, Ivan, tule heti!
Molemmat vanhat palvelijat riensivät sisään. He tuskin ehtivät esihuoneesen, kuin kuulivat kauhistuksen huudahduksen ja sen jälkeen Helenan tenhottomasti kaatuvan maahan.
Marfa ja Ivan juoksivat huoneesen. He näkivät halvatun Nikolai Konstantinovitshin, silmät kauhusta seljällään, istuvan kumarassa pyörätuolissaan ja ähkyen huutavan apua.
Marfa ja Ivan kantoivat pyörtyneen ulos ja edelleen pihan poikki Marfan huoneesen. Lähetettiin heti noutamaan lääkäriä. Helena oli saanut tietää, mitä tietää tahtoi. Ihmisen elämä on kuin syvä, peilikirkas lammikko. Ei ole hyvä harata sitä liian syvältä; on asioita, joiden jättäminen ainiaaksi veden kirkkaan pinnan peittoon on paras kaikille.
Kolmen päivän kuluttua syntyi Helenalle poika, liian aikaisin. Lääkäri ja kätilö olivat yksimieliset tuomiossaan: lasta ei voitu pitää hengissä. Ryhdyttiin kyllä kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, käytettiin kaikkea, mitä lääketaito tällaisissa tapauksissa määrää. Ei katsottu kuluja, ei säästetty vaivoja. Ja kuitenkin: hämärissä tuli Marfa sairaan äidin luo.
— Helena, sanoi hän — Helena makasi hiljaa eikä vastannut mitään, hänen kuumeesta kuumat kätensä liikkuivat levottomasti peitteellä. — Helena, hyväntekijäni, pikku Lenotshka, kuuletko minua? kuiskasi Marfa pehmeimmällä hunajaäänellään,
Helena katsoi häneen vakavasti. — Pienokainen tekee lähtöä ja kuolee.
Isä Ossip on täällä pyhän kasteen toimittamista varten.
— Ei, sanoi Helena kauhistuen. Minä lupasin hänen isällensä, että lapsi kastetaan oman maansa uskoon. Hanki luterilainen pappi.
— Mutta, hyvä Lenotshka, mistäpä meidän oikeauskoisessa kaupungissamme, meidän pyhässä Moskovassamme löytyisi luterilainen pappi? Sill'aikaa kuolee pienokainen, älä sulje häneltä paratiisin iloa. Älä tuomitse häntä helvetin kauhuihin; anna kastaa hänet, että hän ei pakanana valittaisi Jumalan ja pyhäin tykönä äitinsä julmuutta.
Mutta nyt oli Helena luja kuin kohtalon jumalatar.
— Ei, minä en tahdo, en tahdo. Minä olen luvannut. Eikö sitte ole ketään, joka voisi auttaa minua, joka voisi kastaa pienokaisen? Mene Snamenskajalle pastori Raumbacherin luo ja pyydä häntä tulemaan heti. Minä olen tehnyt valintani, minä menen syvyyden poikki hänen luoksensa, Erikin luo, koko sydämmestäni ja sielustani ainiaaksi, minä matkustan takaisin sumujen maahan, siellä on hyviä ja rehellisiä ihmisiä.
Marfa luuli hänen hourailevan ja juoksi heti kätilöä noutamaan.
Esihuoneessa seisoi isä Ossip, levottomasti odotellen Marfan palaamista. Kaikki oli valmiina kastetoimitusta varten. Pappi katsoi tarkkaavasti tuota pientä, tuikkivaa elämää. Ei mitään valitusta, ei mitään muuta liikettä kuin hengitys, ainoastaan siitä näkyi, että elämän haihtuva lahja ei ollut vielä liihoitellut jälleen pois niihin salaperäisiin seutuihin, joista se oli tullutkin. Nyt palasi Marfa.
— Hän hourailee, hän hourailee — hän tahtoo tänne luterilaista pappia, mutta puhuu samalla syvyydestä. Kastakaa toki lapsi, pyydän minä kaikkein pyhäin ja enkelein nimessä, kastakaa ennen, kuin perkele ottaa hänen kalliisti lunastetun sielunsa.
Pappi katsoi neuvottomasti.
— Mikä on hänen isänsä nimi?
Marfa koetti muistutella, mutta ei muistanut.
— Hänen nimensä on Kaarle kuten kaikkein saksalaisten, sanoi pappi hiljaa, me kastamme hänet Kaarleksi.
— Ei, malttakaahan, nyt minä muistan, Jegor hänen nimensä on ja tänään on pyhän Jegorin päivä.
Niinpä Haapakosken tuleva sukuperintöläinen tuli kastetuksi oikeauskoiseen oppiin, siihen uskoon, josta ei ole mitään palaamisen mahdollisuutta, ja sai Jegor-nimen.
Kasteen peso tuli pienokaiselle uuden syntymisen pesoksi: ensi kerran elämässään avasi se silmänsä, ensi kerran sykki hänessä elämä nähtävästi. Niin, hän oikein vikisikin. Ja vaikka se vikinä oli kuin pikku linnun piipitys, tulivat lapsen pienet, poimuiset kasvot aivan sinisiksi ponnistuksesta.
Mutta tuolla sisällä makasi Helena täydessä kuumeessa. Hän haaveksi syvyydestä, jonka yli hän tahtoi päästä, siellä sillä toisella puolen seisoi Erik odotellen; mutta hänen äitinsä, Darja Mihailovna, ja kastamaton pienokainen, jonka piti saada isänsä nimi, eivät päästäneet häntä. Hän valitti ja heittelehti vuoteellaan, kunnes lääkäri tuli ja yksi pistos Pravatzin ruiskulla antoi lepoa hänen kiusatulle sielulleen ja vaivatulle ruumiilleen.
* * * * *
Tuolla linnan isossa salissa jatkui koko tämän ajan huutokauppa hyvää vauhtia. Nikolai Konstantinovitshin koottuja aarteita ei voitu kaikkia julkisesti tarjota täällä, mutta ne menivät muuten kaupaksi hyvästä hinnasta. Hillittömästi nauraa rähisten ja muuta iloa pitäen osa hänen entisen rykmenttinsä upseereista kiisteli ja kilpaili noista taide-esineistä, jotka olivat myrkyttäneet omistajansa koko elämän. Vanhan haidamakin kuva joutui Pestin museoon, tuonne tekijänsä synnyinkaupunkiin. Nuori Petrov seisoi siinä synkkänä ja koko hänen lämmintä sydäntänsä inhotti nähdä näitä huoneita, näitä hänelle pyhiä paikkoja häväistävän tällä tavoin. Hän meni ulos puutarhaan. Kevään esikoinen, häikäisevän valkoinen lumikko, kohotti puhdasta kupuaan märjästä, likaisesta maasta. Hän taittoi sen muistoksi nuoruutensa rakkauden ja onnen unelmasta ja läksi raskain askelin ja murheisin mielin pois viimeisen kerran tästä saastutetusta kodista.
* * * * *
Samana päivänä iltasella saapui Erik Horn Moskovaan. Hän oli, saatuaan Almin kirjeen, heti lähtenyt matkalle ja matkustanut yötä päivää ja kuitenkin joutui perille liian myöhään.
XIII.
Viikkoja, jopa lähes kaksi kuukauttakin oli kulunut ennen, kuin Helena ja äsken syntynyt sen verran tointuivat, että Erik voi ajatella vaimonsa viemistä jälleen kotiin. Hän oli ollut hellä sairaanhoitaja. Ensi aikoma hän ei poistunut sairaan luota yöllä eikä päivällä, sillä hän oli huomannut, että Helenalla oli rauhaa ja lepoa ainoastaan silloin, kuin hän oli huoneessa.
Nyt hän viimeinkin voi jo paremmin. Asianajaja Levysohnin avulla oli kaikki saatu järjestetyksi. Darja Mihailovna oli, sovitettuaan myrskyisen nuoruutensa siitä lähtein moitteettomalla elämällä, kärsimyksillä ja puutteella, katumuksella ja rakkaudella, viimein saanut leposijan suurten jalavain varjossa Moskovan hautausmaassa. Nikolai Konstantinovitsh oli joutunut samaan tilaan kuin hänen kuuluisa irstaisuuden opettajansa, markiisi de Sade. Niin kuin tämä pahamaineinen kirjailija Napoleon I:sen käskystä suljettiin naisen vaatteihin puettuna La Salpétrièreen, samoin Horn sijoitti tämän melkein jo aivan tylsämielisen ruhtinaan hulluinhuoneesen. Ja sen jälkeen hän oli valmis lähtemään kotimatkalle. Hän oli melkein kuumeessa koti-ikävästä, ikävästä työhönsä ja vastuunalaiseen virkaansa. Hän tahtoi päästä pois täältä tukeuttavasta kuumuudesta, Moskovan pölystä, tuonne tuhatjärvisen maan vilpoisiin metsiin.
Vaivalloisesti ja lyhyissä päiväyksissä tehtiin matkaa pohjoista kohti. Pietarissa kävivät he tervehtimässä muutamia Helenan serkkuja ja setiä äidin puolelta, jotka olivat vakaantunutta väkeä, etevillä sijoilla hovielämässä, ja jotka tuossa lakkaamattomassa juhlatanssissa keskusvalon ympärillä eivät olleet kulkeneet ympyrässä, vaan yhä ylenevässä kierrepiirissä, sillä joka vuosi, kuin kului, pääsivät he yhä lähemmäksi alkulähdettä, voimaa ja kunniaa. Näiden sukulaisten luona lepäsivät Erik ja Helena pari viikkoa, ja sitte viimein oli eräänä kauniina kesäkuun iltana päästy matkan perille, kotiin.
Näytti siltä, että Suomen raikas, männyntuoksuinen ilma vaikutti kuin elämän neste Helenaan ja pikku Erikkiin, kuten lasta kaikki nimittivät paitsi Marfa Ivanovna. Nähdessään jälleen kauniin kotinsa, suuren, muhkean salinsa, pienen, viehättävän erityishuoneensa kaikkine monilukuisine pikku kapineineen ja koristuksineen näytti Helena ensin erittäin tyytyväiseltä. Ensi viikon vahvistuivat äiti ja lapsi melkoisesti, mutta siihen se voimistuminen sitte pysähtyi, mitä Helenaan tuli; hän pysyi viikkokausia aivan ennellaan parantumatta, jospa myös heikkonemattakin. Lääkäri määräeli kaikkea mahdollista, mitä tiede sellaisissa tapauksissa neuvoi, mutta turhaan.
— Sinun tulee olla kärsivällinen, sanoi tohtori Alm Erikille; sinun vaimollasi on ollut vaarallinen käännekohta sekä henkisesti että ruumiillisesti. Sellaisen lapsivuodekuumeen jälkeen kuin hänen ei yleensä niinkään pian toinnuta. Sitä paitsi — suoraan puhuen, ystäväin kesken — eikö siellä ole tapahtunut mitään erikoista, mitään sellaista, joka on masentanut ja häirinnyt hänen mieltänsä?
Ei, Erik ei tiennyt mitään sellaista. Helena ei ollut tosiaankaan kertonut sitä hänelle. Naisellisesta kainoudesta ja myös ylpeydestä ei hän tahtonut miehelleen ilmaista sitä salaisuutta, jonka ainiaan hellästi rakastava Darja Mihailovna oli tahtonut viedä kanssansa hautaan.
Mutta se juuri vaivasi Helenaa aika-ajoin hyvinkin ankarasti, että hän kätki salaisuutta mieheltänsä. Hän tunsi, että heidän välinsä ei ollut enää sama kuin ennen, ei yhtä sydämmellisen avomielinen kuin ennen. Ja taas hän alkoi sekä ruumiillisesta heikkoudesta että sisällisestä levottomuudesta vaipua siihen surumielisyyteen, jonka Erik oli toivonut haihtuvan hänen tultuaan äidiksi. Tuntikausia saattoi hän maata sohvallaan mietiskellen niitä myrskyjä, jotka ennen muinoin olivat riehuneet hänen kodissaan, ja kuinka he siellä kotona olivat kantaneet kaikkia noita kohtalon heille valmistamia iskuja.
— Voi Darja, Darja, miksi lausuit nuo sanat, jotka kiihdyttivät minun uteliaisuuttani, miksi en saanut muistella sinua puhtaana ja hyvänä, sellaisena, kuin sinua näin elämässä! Miksi heitit ulos tuon hirmuisen salaisuutesi, joka nyt on raateleva minua ijäisesti! Ja hän purskahti itkuun. Kuultuaan Erikin askeleet kuivasi hän kyyneleensä ja otti käteensä kirjan, sillä hän tiesi, että Erik ei ollut hyvillään hänen makaamisestaan joutilaana ja uneksien. Helena ei tahtonut vaivata häntä suruillaan, ja sen tähden hän oli lukevinaan. Ja kuitenkin oli hän tänne tullessaan kaikkein vakavimmasti päättänyt koettaa mukautua siihen asemaan ja niihin oloihin, jotka hänelle tässä maassa kuuluivat. Turhaan; kaikki oli aivan ennellään. Hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin käydä aina katsomassa lastansa; mutta siellä oli hänellä voimakas kilpailija, joka oli lujasti päättänyt olla antamatta lasta pois luotansa kellekään. Marfa Ivanovna oli koko sielustaan antautunut pienokaisen hoitoon. Katsoipa hän monesta syystä itseänsä ikään kuin sen oikeaksi äidiksi. Hän oli pelastanut lapsen sielun, kuin kaikki muut yhdessä koettivat sitä hukuttaa; hän oli hoidellut sitä aivan sen syntymisestä asti. Ja merkillisintä vielä oli, että, vaikka hän, kuten lääkäri sanoi, oli perin epäterveellinen henkilö, lapsi kuitenkin eli, viihtyi ja kasvoi hänen hoidossaan. Kaikki nyyttinsä ja käärönsä oli hän tuonut kanssansa Moskovasta, eikä häntä voitu koskaan totuttaa kätkemään niitä mihinkään. Ne olivat kuten ennenkin ladotat pitkin seiniä ympäri huonetta — samassa huoneessa jossa hän ja lapsi makasivat ja jossa hän kuivaeli lapsen vaatteita ja keitti sen ruokaa. Alussa oli Erik joka päivä käynyt lapsen kammarissa, pannut toimeen suuren siisteysmetelin, tuulettanut huonetta ja uhannut erottaa Marfa Ivanovnan kokonaan palveluksesta; mutta kuin Marfa kaikkein pyhäin nimessä vakuutti, että lapsi oli kuoleva, jos siellä ryhdyttiin tuulettamaan ja pesemään, ja kuin Helena oli taipuvainen puolustamaan Marfaa, päättyi asia niin, että itsepäinen vaimo vanhus sai pitää paikkansa ja omat tapansa. Viimein Erik ei enää ollenkaan mennyt koko huoneesen, päästäkseen riidoista ja kiusasta. Eikä Marfa taistellut yksistään talon isäntää vastaan, vaan piti puolensa myöskin kaikille muille palvelijoille. Hän halveksi heitä sydämmestänsä: hehän olivat vain tshuhooneja, alempaa rotua, uskottomia ja taitamattomia; eiväthän he osanneet edes venättäkään. Ja Helena puolestaan, kuin huomasi pienokaisen voivan varsin hyvin, vaan tulevan levottomaksi, jos hän itse rupesi sitä hoitelemaan, viimein hänkin ainoastaan kävi sitä katsomassa. Mutta se ei ollut mitään työtä. Niinpä hän tuota pikaa taas oli aivan kuin viime talvenakin joutilas, alakuloinen, väsynyt ja avun tarpeessa. Paljon houkuttelun jälkeen oli sisko Hanna luvannut tulla kälylleen avuksi, mutta ainoastaan muutamiksi viikoiksi.
Viimein, kun ei mikään auttanut, kun kesä kului eikä parantumisesta tullut sen enempää, ehdotti lääkäri kaikkein viimeisintä keinoa: Helenan täytyi muuttaa etelään, ja kun hänelle siellä tulisi ikävä lasta, piti se viedä mukaan. Mutta mihin matkustaa? Siitä neuvoteltiin toden perästä, Hanna ehdotti Rivieraa, Helena mainitsi Jaltaa Krimin niemellä, jossa hänen sukulaisillansa Koshelskyillä oli kaunis huvila, nyt tyhjänä. Mutta Hanna kiivastui ja lausui melkein liian jyrkästi, että sellainen tuntematon kylpypaikka kuin Jalta ei ansaitse ajatellakaan. Helena pahastui ja kertoi, mitä suuria ansioita juuri sillä paikalla oli, sillä siellähän Mariakin ymmärsi kieltä ja siellä oltiin kuin kotona ja kuitenkin etelässä.
— No, mutta eihän Marfa tarvitse kylpyjä eikä etelän ilmaa, vaan sinä, vastasi Hanna kärsimättömästä. Erik rypisti kulmiaan. Helena kalpeni kiukustuksesta; niin, nyt hän tahtoi matkustaa juuri Jaltaan, sanoi hän päättävästi. Ja siten se oli päätetty.
Kuin Hanna ja Erik sattuivat kahden kesken, sanoi Hanna:
— Suo anteeksi, mutta minusta sinä näytät liian heikolta, rakas veljeni Erik. Kaikki, mitä olet tänä aikana voittanut, menee nyt hukkaan. Ja kuinka käy kielen? Se vähäinen, kuin hän on oppinut ruotsia, unhottuu kokonaan. Ei tosiaankaan haittaisi, että vaimosi saisi nähdä Länsi-Europpaa.
— Niin, siskoseni, mutta mitä sitte sinun mielestäsi minun pitäisi tehdä? Kuin hän haluaa Jaltaan, niin…
— Entä sitte tuo likainen Marfa, eikö jo olisi aika…
— Marfa ja Marfa — lapsi viihtyy ja kasvaa hänen hoidossaan. Minä olen koettanut erottaa heitä, mutta poika kuihtuu. Kuin hän kasvaa niin isoksi, että voimme tulla toimeen ilman Marfaa, otamme sellaisen hoitajan, joka saa opettaa hänelle, mitä tarvitsee.
— Niin, mutta minusta on anteeksi antamatonta, että…
— Kuulehan nyt, sanoi Erik kärsimättömästi ja ääni vapisevana — hän oli kauan ollut pahoillaan sisaren tylyydestä kälyänsä kohtaan — minun mielestäni ei tuo asia kuulu kellekään muille kuin meille. Ja hän meni huoneesensa ja löi ovensa lujasti kiinni. Helena tukeutti huokauksen ja pyyhkäsi silmästään kyyneleen: Oliko tämä hänen veljensä, jota hän rakasti ikään kuin äidin rakkaudella, omaa voittoa pyytämättä, hellästi, enemmän kuin ketään muuta. Tästä veljestä erotti häntä tuo käly, jota hän ei ollut koskaan voinut kärsiä ja joka oli kerran riistävä häneltä kaikki. Ja hänen sydämmessään nousi vihan tunne, voimaton viha tuota muukalaista naista kohtaan.
Ja Helena, lapsi ja Marfa matkustivat pois etelään. Hanna oli jo ennen matkustanut kotiinsa Haapakoskelle. Erik oli aivan yksin suuressa kartanossa. Välttämättömyyteen tyytyvästi huoaten ryhtyi hän innolla töihinsä. Työn tuli nyt lohduttaa häntä hänen pitkin talvea yksin kävellessään suurissa huoneissa ja odotellessaan uutta vuotta, jolloin hän oli lähtevä Helsinkiin valtiopäiville, ja sitte kevättä, jolloin hänen vaimonsa ja pieni Erik parka olivat palaavat.
Viikko kului toisensa jälkeen, hän teki virkamatkoja ja piti tarkastuksia, tutustui kansan oloihin ja alkoi taas viihtyä työssään. Silloin yht'äkkiä tuli odottamaton sanoma Haapakoskelta.
* * * * *
Kuin Haapakosken vanha vapaaherra oli saanut tietää, että hänen poikansa poika oli kastettu oikeauskoiseen oppiin ja saanut nimen Jegor, joutui hän aivan haltioihinsa ja nosti suuren melun sen kohdan korjaamisen aikeissa. Ainoastaan vaivoin saatiin hänet uskomaan, että hyvin surettavat perheolot ne vain olivat sen saaneet aikaan ja että Helena, vaikka kyllä sielustaan ja mielestään hartaasti rakastava omaa uskoaan, oli tehnyt, mitä suinkin voinut, pitääkseen kerran antamaansa lupausta.
Vapaaherra vanhus oli aikoinaan ollut edellisen keisari vainajan suosiossa. Nyt hän poikansa nimessä kirjoitti anomuskirjan hänen seuraajalleen, matkusti Pietariin, taivutti jäykkää niskaansa, kävi ministerien puheilla ja virastoissa, pyysi pääsöä keisarin puheille ja pääsikin, mutta ei saanut varmaa vastausta, sillä nyt olivat ajat jo toiset. Viimein hän suureksi harmikseen sai vastaukseksi armollisen "emme voi" ja samalla pyhältä synoodilta kirjoituksen eli oikeammin lavean ja syväoppisen selityksen, jossa lopulla sanottiin, että hänen lapsensa lapsi lepäsi turvallisena oikeauskoisen kirkon pyhässä ja lempeässä sylissä ja että hänen tulisi kiittää taivasta, joka oli niin ihmeellisesti ohjannut äskensyntyneen kohtaloita, että hän vastoin kaikkia ihmispuuhia oli joutunut oikeaan isän syliin.
Tämä kirje saapui vapaaherralle, joka viime aikoina oli hyvin vanhennut, juuri hänen maatessaan sairaana vilustumisesta, levottomuudesta ja pahasta mielestä tuon hänen käsityksensä mukaan suuren onnettomuuden tähden, joka oli kohdannut sukua. Sanoma, jonka kirje toi, oli hänelle aivan odottamaton. Hän oli luullut saavansa olla varma myöntävästä vastauksesta. Sentähden se koski häneen niin kovin, että hänen sairautensa siitä paheni. Parin viikon kuluttua tuntien vointinsa vähän paremmaksi ryhtyi hän heti uuteen taisteluun pojanpojan puolesta. Nyt hän haki virastoilta sitä muutosta sukuperintö-asiakirjoihin, että, jos suvussa oli useampia poikia, tila jäisi vanhimmalle ainoastaan siinä tapauksessa, että hän tunnusti maan yleistä valtiouskontoa; jos ei, niin oli tiluksen saava vanhimman jälkeinen poika.
Kaikissa näissä huolissa paheni tauti, jota hän sairasti, yhä enemmän. Tämä oli surun ja kiusan aika vanhalla tilalla. Hanna koko sen ajan vakavalla kädellä johti kaikkea, unhottamatta siltä kuitenkaan isäänsä. Hän ehti niin uskomattoman paljon ja osoitti niin suurta kykeneväisyyttä ja päättäväisyyttä, että vanhus viimein oli aivan huoleton jättäessään tiluksen koko hoidon hänen käsiinsä. Vapaaherran alustalaisetkin, joita hän oli kohdellut ankarasti, mutta oikeudentuntoisesti osoittivat nyt häntä kohtaan liikuttavaa rakkautta. Mitä pitemmälle kului syyskuu, sitä enemmän totutti vanhus mielensä siihen ajatukseen, että nyt kohta tuli erota täältä ainiaaksi.
Syksy oli tullut. Kesän komeus makasi alhaalla loassa ja mätäni kuuran alla. Taivas oli hämärä ja maa muuttui mustaksi.
Suruisesti katseli vanhus ajelehtivia pilviä ja pakenevia muuttolintuja ja sanoi kohtaloonsa tyytyväisesti:
— Minä olen kiitollinen siitä, että saan kuolla syksyllä. Keväällä, jolloin Haapakoski on rikas ja vihreä, jolloin kaikki kehoittaa elämään ja työhön, olisi minun ollut raskas jättää tämä kaunis maa. — Ainoastaan yksi asia piti häntä levottomana. Hän tahtoi tietää, millainen vastaus oli tuleva hänen viimeiseen anomukseensa. Viimein saapui eräänä päivänä kirje Helsingistä hänen asiamieheltään; hänen pyyntönsä oli hyväksytty. Nyt oli vanhus levollinen, mutta kuin hän pääsi lepoon, näytti jäntevyys ja toimeliaisuus, jotka olivat pitäneet yllä hänen elämänsä liekkiä, nyt höltyneen. Hänen voimansa vähenivät nopeaan. Hanna peljästyi ja lähetti kutsumaan hänen nuoruutensa ystävää provasti Veleniusta ja lääkäriä.
Kuin provasti hämärissä tuli vanhuksen luo, istui hän suuressa nojatuolissaan puolinukuksissa. Syysaurinko levitti kalpeata, surumielistä valoa hänen hyvin laihtuneille, jaloille kasvoilleen. Provasti tuli kovin liikutetuksi, niin väsyneiltä ja veltoilta näyttivät nuo ennen niin vilkkaat ja jäntevät kasvojen piirteet.
Vanhus heräsi ja katsahti ylös.
— Sinäkö se olet, Jaakko Maunu. Hyvä ystävä, minulle on loppu tulossa.
Käy istumaan tänne minun luokseni.
Provasti meni ja tarttui hänen kylmään, laihtuneesen käteensä.
— Tietääkö Erik, kuinka sinun vointisi nyt on?
— Ei, se on tullut niin aavistamattoman äkisti. Ei hän ehdi tänne ennen, kuin kaikki on lopussa.
— Rakas, vanha ystävä Aleksander, luuletko, että Herra jo…
— Kyllä minä sen tiedän. Se on kuolema. Ja hän katsoi miettiväisesti ylös, ikään kuin odottaen jotakuta. Hänen katseensa oli lempeä ja valoisa. — Me olemme nyt kahden kesken, sanoi hän, ota vastaan minun tunnustukseni.
Provasti kävi istumaan sairaan luo. Vapaaherra vanhus, odottamatta hänen kysymyksiänsä, alkoi ikäänkuin itsekseen miettien puhua:
— Kuin minä istuin senaatissa, esitettiin — niin, se tapahtui 1862 — valtiopäiväin uudestaan elvyttämisen asia. Sitä vastaan puhui eräs senaatin jäsen, tiedät kyllä, kuka. Minä kiivastuin ja puhuttelin häntä julkisesti sopimattomalla, halvalla haukkumanimellä.
— Vanha sukulaisesi, vastasi provasti, antaa sen kyllä anteeksi; sehän tapahtui kiivaudessa ja maltittomuudessa…
Vapaaherran silmät leimahtivat.
— Antaako vanha sukulaiseni sen anteeksi vai eikö, siitä minä en huoli. Hän on mateleva raukka. Vaan minä en sitä itse anna anteeksi itselleni, se oli minun arvolleni sopimatonta. Vielä yksi asia: Kuin kirjoitin sukuperintökirjan, aioin lisätä, että sukuperintöläisen pitää välttämättä olla nainut suomalaisen aatelisneiden. Sen kohdan minä kuitenkin pyyhin. Sen ainoan kerran elämässäni olen kantanut uhria ajan vapaamielisille, romantillisille aatteille. Minä kadun sitä syvästi. Nyt en olisi siinä tilassa, jossa olen, jos olisin totellut ensi mielijohdettani.
— Hyvä ystävä, jätä se asia Jumalan haltuun, ei mitään asiakirjaa ole niin kirjoitettu, että kaikki kohtalon puhallukset siinä olisi lukuun otettuna. Eikö sinulla, jatkoi hän puhettaan lempeällä äänellä, ole mitään sanottavaa vaimostasi ja…
Vanhus oli vaipunut kokoon, hänen rintansa läähötti raskaasti kuin ison taakan alla. Hän otti vapisevalla kädellä pöydältä kellastuneen, usein taitellun paperin, nosti sen huulilleen ja suuteli sitä kahdesti. — Anna anteeksi, kuiskasi hän hiljaa, anna anteeksi.
Ovi aukesi hiljaa. Hanna toi lampun, pani sen pöydälle ja asetti sen päälle ruusuisen verhon, että valo ei vaivaisi sairasta, sekä meni sitte isänsä luo.
— Nyt tulee lääkäri kohta, sanoi hän, kuinka voit nyt, isä…
Ei vastausta. Provasti kumartui hänen puoleensa.
— Hyvä Jumala, hän on kuollut!
Aleksander Horn istui kuolleena, kangistuvassa kädessä se kellastunut paperi rypistyneenä. Varovasti ottivat tytär ja ystävä sen pois ja lukivat, mieli liikutettuna ja silmät kyyneleisinä, kirjeen, hehkuvan rakkauskirjeen, jonka vainaja oli kerran, viidettä kymmentä vuotta sitte, kirjoittanut sille, joka sitte tuli hänen vaimokseen.
Hanna vaipui nyyhkyttäen vainajan jalkain juureen ja surusta melkein mieletönnä huudahti: — Isä, isä, älä jätä minua yksin! Provasti silitteli ja taittoi kokoon kirjeen.
— Tämän me panemme hänen arkkuunsa, se seuratkoon häntä kuolemaankin.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui nuori sukuperintöläinen. Hän oli luullut tapaavansa isänsä vielä hengissä. Suuri ja vilpitön sen tähden oli hänen surunsa, kuin sai kuulla odottamattoman uutisen hänen kuolemastansa. Mutta eivät ainoastaan nuori vapaaherra ja alustalaiset syvästi surreet vapaaherra Aleksander Hornin kuolemaa. Koko maassa herätti hänen pois menonsa jonkinlaista ahdistusta. Vaikka hänet tunnettiin kovaksi ja vallanhimoiseksi, oikeaksi vanhollisuuden ilmiöksi, niin hän toiselta puolen oli luja voima tueksi, kulmakivi, jonka tiedettiin seisovan vakavasti paikallaan. Hänen kuuluisa nimensä ja arvonsa tekivät jokaisen asian, jota hän kannatti, tärkeäksi, ja yleensä katsoen ei hän ollut koskaan kannattanut mitään, joka ei perustunut lain henkeen ja kirjaimeen. Synkkinä aikoina, jotka nyt koittivat, oli kokeneen valtiomiehen kadottaminen aivan korvaamaton vahinko.
Erik Horn tunsi, että nyt oli tuleva selvittämisen hetki hänen ja sisaren välillä. He olivat kahden kesken kotona. Helena oli poissa, ei ketään heitä häiritsemässä, ei ketään ajatuksia johtamassa muuanne; hän ei voinut nyt kuten niin usein ennen leikillä karttaa eikä torjua, mitä Hanna sanoi, sillä kuoleman vakavuus verhosi koko taloa. Hän valitsi viisaimman keinon: mitä ei mitenkään käynyt estää eikä karttaa, sen hän itse haki esiin.
Oli vanhuksen kuoleman jälkeinen päivä. Syysmyrskyt olivat asettuneet levolle, vielä kerran tahtoi aurinko näyttää voimaansa. Sen kultavalo verhosi veripunaisia vaahteran ja haavan lehtiä sekä koivujen vaaleankeltaista lehdistöä. Ilma oli lämmin ja tyyni. Kiertolinnut olivat tulleet ja hypiskelivät ahkerasti etsien puiden oksilla. Kesän komeuden heijastus, lempeä ja surumielinen, välkkyi luonnossa. Suuressa viehättävässä vierashuoneessa istuivat sisarukset vanhojen kirjeiden ja asiapaperien ääressä. Kuoleva päivä levitti vielä viivähtävää valoa huoneesen.
— Hanna, sanoi Erik ystävällisesti, sinä et ole ollut ystävällinen minulle aina naimisestani asti, olkaamme nyt ystäviä…
Hannan mielessä heräsi kaikki, mitä hän oli hautonut lähes kolme vuotta. Oli kuin olisi kauan suljettuna ollut lähde ruvennut tulvimaan, ja Erik kummastuksekseen ja ihmeekseen tunsi hänen puheestaan, mikä etevä henki hän oli. Hänessä oli sama metallin sointu kuin isässäkin. Kuin yksinäinen, tähystelevä ja ylpeä lintu liiteli hän tuolla korkealla ylhäällä, näki sieltä korkeudesta laajat alat, ja kuin hän sitte nuolen nopeudella syöksyi alas, löysi hän etsimättä sopivan sanan, oikean ajatuksen. Hän näytti niin selvästi, kuinka näennäisesti vähäpätöinenkin asia meidän valtiollisessa elämässämme kuului yhteen suurten ja tärkeiden asiain kanssa. Hän esitti jokaisen hänen tekonsa vastuullisuutta ja hänen velvollisuuttaan katsoa, että se, joka oli perivä isäin tilan, tuli sydämmeltään ja ajatuksiltaan suomalaiseksi mieheksi.
— Sinä olet kauan ja usein ollut poissa, sinä olet nähnyt meidän isämme elämän pikku puolia, et suuressa kokonaisuudessaan, sinä et ole nähnyt hänen lakkaamatonta työtään kaiken sen koossa pitämiseksi ja säilyttämiseksi, mitä on peritty läpi vuosisatojen. Niitä, jotka tahtovat repiä ja rakentaa uudestaan, on yllin kyllä sekä maassa että sen ulkopuolella. Sinun asiasi on jatkaa siitä, johon isäsi työ päättyi. Paha kyllä sinä ryhdyt työhösi puolella sydämmellä. Sinä horjut ja olet epätietoinen jo nyt.
— Hanna, sanoi hän, älä enää puhu sanaakaan, ja hänen muotonsa synkistyi. Olosuhteet ovat vaihtuneet. Sinä katselet asiaa yleensä. Sinun sydämmesi ei ole mukana taistelussa, sinä puhut lämpöisesti ja ylevästi tästä asiasta, sillä sinä olet vapaa. — Nyt hän yht'äkkiä tunsi, mikä syvä juopa heitä erotti, sisarta ja veljeä, toisistaan. — Minun on toista, minun sydämmeni on myös osallisena taistelussa.
Hän vaipui kokoon, kyynäspäät painuivat polvien varaan ja pää syvälle olkapäiden väliin. Hänen silmänsä himmenivät, hän katseli miettivästi eteensä ja näki merten ja arojen takaa nuoren, ruusuisen muodon säihkyvine, lämpöisine katseineen, näki pienen hienon lapsenpään vaaleain kultakiharoiden keskellä, ja hänen sydämmensä oli niin hellä ja lämpöinen. — Hanna, sanoi hän, Hanna…
Oli niin hiljaista huoneessa kuin äsken ruumiin vielä ollessa siellä. Hanna oli poissa. Erik istui yksin siinä suuressa huoneessa. Seinältä katseli eräs hänen esi-isistään, suuri sotapäällikkö, alas hänen puoleensa. Hänen petolinnun-muotonsa tuimine katseineen ja ankaroine silmineen — kaikkein niiden hienostuneiden tyyppien alkukuva, joita sitte on suvussa esiytynyt — näytti Erikistä katselevan halveksivaisesti, jopa perin ylenkatseellisesti alas jälkeläiseensä.
Erik nousi ja läksi etsimään Hannaa. Hän oli mennyt ulos.
Tämä oli viimeinen kerta elämässä, kuin sisarukset puhelivat siitä, joka heillä oli lähimmin mielessä. Sittemmin ei enää koskaan tullut vaihdetaksi siitä asiasta sanaakaan, He olivat erossa ainiaaksi.
* * * * *
Viikkokauden kuluttua sai Erik vaimoltaan kirjeen, lämmöstä ja hellyydestä hehkuvan kirjeen, jossa hän liikuttavalla tavalla esitti surunsa siitä, että ei voinut olla hänen luonansa nyt, kuin häntä oli kohdannut onnettomuus.
XIV.
Erikille ja Helenalle uudistuivat Krimin matkat ja kaikki niihin kuuluvat asianhaarat kolme vuotta peräkkäin. Krimin niemeltä matkusti Helena nyt, kuin vanha vapaaherra jo oli kuollut, suoraan Haapakoskelle. Siellä hän oleskeli pohjolan kauniin ja lyhyen kesän. Sinne veti hän myöskin Pietarista sukulaisensa Koshelskyt sekä muut ystävänsä ja seuralaisensa. Siellä viihdyttiin hyvästi siinä kauniissa paikassa. Aikaa kulutettiin loppumattomilla keskusteluilla tärkeimmistä pukeutumis-, arvo- ja ylennysasioista, ja väliin aina tehtiin kalastus-, metsästys- ja huvimatkoja milloin minkinlaisilla vaunuilla. Vanhan vapaaherran aikana oli talli ollut vähimmin hoideltu osa Haapakoskella, mutta nyt uuden sukuperintöläisen aikana oli se paraimmin hoidettu ja huolellisimmin varustettu kaikesta koko tilalla.
Kuin Erik saapui tavalliselle kaksikuukautiselle lomalleen Haapakoskelle, oli seuraelämä siellä jo parhaassa kukoistuksessaan. Isäntä itse kuitenkin otti hyvin vähän osaa tai ei ollenkaan noihin kaikenlaisiin matkoihin ja huvituksiin, hänellä oli nyt kylliksi tekemistä maanviljelyspuuhissa, hän käveli ahkeraan tiluksilla ja ihmeekseen huomasi, että hänellä oli suuri taipumus tulemaan oikein innostuneeksi maanviljelijäksi. Siihen aikaan, kuin Erikin perhe oli Haapakoskella, tuli myös sisar Hanna sinne Hilnäisistä, mutta ainoastaan lyhyille vierailukäynneille. Hänen ja kälyn väli oli sellainen kuin tavallisesti sivistyneiden henkilöiden kesken, jotka eivät voi sietää toisiaan: kylmä ja teeskentelevä. Kohteliaisuutta käytti kumpikin hyvällä menestyksellä kilpenään, se oli kuin kovaksi kiillotettu ja runsaasti kaunisteltu irtoseinä: kumpikaan ei silmänräpäykseksikään joutunut epätietoiseksi, mitä tuon kukitellun pinnan alla piili. Kartettiin huolellisesti kaikkea, joka saattaisi loukata, ja erottiin aina hyvää mieltä tuntien siitä, että päästiin toinen toisestaan.
Syksyn tultua muutti Horn perheineen lääninsä hallintokaupunkiin. Helena koetti joka kerran sulautua siihen elämään, mutta turhaan. Kuin tuli talvi ja poika sairastui kurkkutautiin tuontuostakin, kuin elämä pikku kaupungissa alkoi jähmettyä ja vetäytyä kotien kätköön, silloin Helenan henki nousi kapinaan. Hänen oli mahdoton pysyä täällä, mahdoton itsensä ja pojan tähden. Hän tuli raskas- ja surumieliseksi ja puolisairaaksi. Ja Erik suostui mihin hyvänsä ennen kuin tahtoi nähdä lapsen sairaana ja Helenan surumielisenä, sillä hän rakasti vaimoaan yhtä hellästi kuin ennenkin, ja poika hiipi yhä enemmän hänen sydämmeensä. Niinpä siitä tuli taas matka etelään tuonne Krimin niemelle.
Helena Stålsköld-Horn oli nyt jo neljännen kerran matkustanut Krimiin.
Hän kirjoitti ahkeraan ja hyvästi. Hänen kirjeensä olivat nyt jo jonkun aikaa olleet kummalliset vai lieneekö ainoastaan Erik itse niitä huomannut sellaisiksi. Niissä esiytyi lakkaamatta eräs nimi, joka ei Erikkiä miellyttänyt, eräs Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov, jokin henkilö, joka harjoitti hypnotismiä, spiritismiä ja symbolismiä sekä oli sitä paitsi taiteilija. Jos, ajatteli Erik Horn, tuo Tsherebatshov puuhaeli yhtä paljon Helenan kanssa kuin Helenan kirjeet hänen kanssansa, niin… Ja Erik Horn, muuten niin tyyni mies, tunsi veressään outoa kuohua ja levottomuutta, ja se kuohu yhä kiihtyi kuten vesi tulelle asetettuna. Ensin näkyy ainoastaan joku ilmarakkula nousevan ylös, sitte niitä nousee vähitellen yhä useampia, kunnes vesi kiehuu, porisee ja kuohuu yli. Alussa Horn halveksivasti torjui levottomuutensa ja nuo arvolle sopimattomat ajatukset. Mutta mitä useampia kirjeitä hän sai, mitä kauemmin hän hautoi levottomuuttansa, sitä sietämättömämmäksi tuli hänelle olo. Entä jos Hanna saisi tietää tämän, jos hän saisi vettä myllyynsä. Viisas mies, sanoi hän itsekseen, ei laiminlyö mitään, vaan pitää varansa.
Huhtikuu oli puolivälissä. Talvi oli Suomessa ollut hirmuinen. Niukasti oli vielä kevään enteitä. Erik päätti matkustaa Krimiin katsomaan etelän kevättä ja hämmästyttämään vaimoansa. Hän otti virkavapautta kolmeksi viikoksi ja matkusti Pietariin.
Siellä odotti häntä suuri uutinen. Hänen kelvollisuutensa ja kielitaitonsa olivat herättäneet huomiota, ja hänelle tarjottiin nyt apulaisen paikkaa maan ylimmän virkamiehen luona. Sitä paitsi, sanottiin, oli eräs hyvin ylhäinen henkilö puhunut hänen puolestaan, sisäasiain ministerin "oikea käsi" oli kysynyt, eikö valtioneuvos Erik Hornia voitaisi käyttää Pietarissa kotimaansa palvelukseen.
Erik Horn oli kahden vaiheella, hänellä oli niin monta puuhaa meneillään tuolla omassa läänissä, hän epäili. Epäilyä ei tosin oltu tässä tapauksessa ollenkaan odotettu, mutta hänelle kuitenkin myönnettiin neljätoista päivää ajatusaikaa. Erik läksi matkalle.
Juna kiitää kolisten, puistellen pitkin tasankoa, järvien, niittyjen ja soiden poikki ja laulaa yksitoikkoista, kumeaa säveltänsä, tuudittaen väsyneitä matkustajia unenhorroksiin, jossa tilassa varsin hyvin voidaan kuulla ikkunain ja sikarikuppien räminä sekä Westinghouse-jarrujen paukahtelemiset käännepaikoissa kuin pistoolin laukaukset vedessä.
Yht'äkkiä vavahtaa Erik Horn ja herää. Sisäasiain ministerin "oikea käsi", hänen paras apulaisensa, mutta sen miehen nimihän juuri on Tsherebatshov, välähti leimauksen nopeudella Hornin ajatuksissa.
— Hän se on, se spiritisti, josta minun vaimoni on kirjoitellut. Ja se mies tahtoo, että me muuttaisimme Pietariin. — Erikin sydän oli pysähtyä sykkimästä, niin hän vihastui tuosta ajatuksesta. — Kuinka onnellinen sattuma, että päätin lähteä tälle matkalle. Ja kuitenkin Helena, hänen Helenansa, jo se ajatuskin on minulle arvoton, sanoo hän, sitä vastustaen. Mutta mitkään vastalauseet eivät tässä auta. Siitä koitui hänelle hirmuinen yö. Vasta aamun tullen asettui hänen levottomuutensa ja hän nukkui pariksi tunniksi. Viimein tuli päivä harmaana ja värittömänä. Horn katsahti ulos, silmät vielä unisina. Ääretöntä aroa peitti huhtikuun lumi suurina, kosteina höytyvinä. Maa oli likomärkä ja likainen. Horn tunsi ahdistusta yön levottomuuden ja tuskain jälkeen.
Vielä yksi yö, vielä yksi päivä, pieniä juutalaiskaupunkeja, suuria likaisia kyliä, honkametsää, joka ei koskaan näyttänyt loppuvan, jää lakkaamatta jäljelle. Kiitävä vauhti, yksitoikkoinen, tasainen tärinä vaivuttaa vähitellen Hornin tylsämäiseen välinpitämättömyyteen.
Toisena päivänä nousee juna ylös arolle. Nyt herää pohjoistuuli ja ryhtyy huvikseen kilpailemaan höyryhevon kanssa: mahtava kilparatsastus pitkin laajan Venäjän äärettömiä tasangoita. Vinkuen kulkee pohjatuuli junan sivulla, kooten matkallaan suuret valkoiset kinokset mäkien pohjoisrinteille ja notkojen syvyyksiin. Pari kertaa se riemuiten ja ärjyen kiitää höyryhevon ohitse, ajaen veturin savun samalle taholle, kuin juna kulkee. Sitte se taas jää jäljelle ja häijyyksissään lyö vaunujen ikkunoihin ja tunkee kaikkialle raakaa, kosteaa kylmyyttänsä. Junan kulkeissa Perekopin kannasta ajaa pohjatuuli edellään haisevia sumuja "kuolleesta" ja "mädänneestä merestä", joita höyryjä matkustajain on vaikea hengittää. Mutta ei mikään auta, höyryhepo voittaa taistelussa, ja on jo päässyt edelle. Hengästyneenä ja läähättäen pitkästä kilpailusta ja ponnistaen kaikki viimeiset voimansa vetää se junan ylös Jaila vuorten itäisiä rinteitä, pysähtyy ylös harjulle omituisen, tatarilaismalliin raketun aseman luo hetkiseksi levähtämään, sammuttaa janonsa kristallikirkkaalla vedellä, jota kuohuvista vuoripuroista johdetaan suoraan sen pannuun. Tähän pysähtyy pohjoistuuli voitettuna. Höyryhepo on voittanut ja kulkee nyt hiljakseen ja lakkaamatta vihellellen vihreitä rinteitä alas kevään valtakuntaan, jossa taivas on korkea ja kirkkaansininen, jossa ilma tuoksuu magnolioista, ruusuista ja sitruunamelissoista, jossa viiniköynnös rakentelee jalavasta jalavaan komeita köynnöksiä, jossa yksin harmaa vuorikin kuninkaallisesti pukee vakaan otsansa valkopunaisilla ruusuilla, sinipunervalla cyklamilla ja tummalla, loistavalla muurivihreällä, jossa kauimpana, tuolla penikulmain päässä, Tshatyrdagin lumiverhoinen huippu peittyy häikäisevän valkoisiin kevätpilviin. Ja Erik Horn ihmetellen riisui talvipalttonsa. Tämä äkillinen, ihmeellisen nopea vaihdos talvesta kesäksi antoi hänellä viehättävää, keväistä toivoa ja hajoitti hänen synkät ajatuksensa.
— Tyhmyyksiä, sanoi hän itsekseen, kuin mieleen johtuivat ne synkät ajatukset, jotka olivat häntä vaivanneet matkalla. Tyhmyyksiä! Ja kuitenkin oli siinä kuin jokin piikki hänen sydäntänsä kalvamassa. Ei hän ollut koskaan ennen tuntenut tuota ahdistavaa vaivaa. No, kohtahan hän oli tapaava Helenan, ja silloin oli asia selviävä. Helenaa ajatellessa sykki hänen sydämmensä samalla kertaa lämmöstä ja ilosta ja toiselta puolen kuitenkin levottomuudesta ja katkeruudesta.
Hänen matkansa kulki edelleen Sevastopolin kautta ja hän näki suojaa suomattoman Mustan meren säteilevän kirkkaana, sinisenä kuin safiiri, kevään pikku aaltojen poimuttelemana. Jäljelle jäivät englantilainen, ranskalainen ja italialainen hautausmaa niille henkilöille pystytettyine muistomerkkeineen, jotka olivat kaatuneet täällä Malakovin, Inkermanin ja Alman taisteluissa 1853-56 vuoden sodassa; samoin kauniit, viinitarhoilla reunustetut tiet yli vuorten solain ja sievät tunnelit — jota tietä on vaikea uskoa kulkevaksi eräässä pyhän Venäjän osassa — kunnes hän illan tullen näki Jaltan komeiden, valkoisten huvilain kohoavan loistavan ja runsaan vihreyden keskeltä.
Huomasi hän muustakin nyt jo olevansa perillä. Pikku asemain luona oli kaikkialla kalpeita, kivulloisia lapsia, verettömiä nuoria naisia, vanhoja halvautuneita ukkoja, hysteria- ja keltatautisia, mutta varsinkin keuhkotaudin kalpeita, punottavia uhreja. Kaikki ne liikkuivat varovasti ja hitaasti auringon paisteessa ja etsivät täältä luonnon ainiaan elvyttävästä povesta terveyden kadonnutta aarretta. Tämä vastakohtaisuus, nämä kuoleman varmat uhrit kevään nuoressa valtakunnassa herättivät taas Hornissa synkkiä ajatuksia, jotka hän oli matkansa viime osalla saanut kukistetuksi.
Koshelskyn huvila, jossa Helena asui, oli korkealla, Taurian vuorten jyrkällä rinnepengermällä. Se lepäsi klassillisella pohjalla. Kuin sitä ruvettiin rakentamaan, olivat paikan omistajat löytäneet ensin vanhan roomalaisen, kyyhkyslakan muotoisen huoneen ja syvemmältä kreikkalaisen huvilan pohjamuurit. Sitä paitsi löytyi maan seasta sen ajan rahoja ja koristuksia, jolloin kolme kymmentä tyrannia hallitsi Ateenassa. Sittemmin olivat makedonialaiset, pergameneläiset, roomalaiset, byzantionilaiset, venetialaiset, genualaiset, tatarilaiset ja nyt viimeksi venäläiset omistaneet tämän kauniin maan.
Koshelskyn huvilan suurelta, karyateilla koristellulta ja niiden kannattamalta kuistilta oli ihana näköala pomeranssi- ja laakeripuiden tummanloistavain lehtien ja Jaltan viereisen pienen laakson ylitse sille Mustan meren osalle, jota sanotaan vierasvaraiseksi, koska sillä on täällä, ainoastaan täällä jotenkuten kelpaava satama. Huvila oli yksinkertaisesti sisustettu, paitsi suurta salia, joka oli komea. Siihen suureen saliin kokoutui kaksi kertaa päivässä monilukuinen seurapiiri, jonka Helenan kauneus, rakastettavuus ja lahjakkaisuus sekä huvilan oivallinen keskiasema olivat sinne vetäneet. Helenan seura oli tietysti kiteytynyt siihen muotoon, jonka hänen yhteiskunnallinen asemansa ja nimensä määräsivät.
Siellä se seurapiiri rajattomasti keskusteli sitä ainetta, joka nyt veti puoleensa sen huomion kokonaan. Turgenjev sanoo jossakussa oivallisessa kertomuksessaan, että erään hänen novellinsa henkilöiden kesken kehittyi sellainen loppumaton yökeskustelu, jollaisia pidetään ainoastaan Venäjällä, vaan joista ei muissa maissa tiedetä niin mitään. Täällä Helenan salissa pidettiin ilta toisensa perästä juuri noita keskusteluja, joita Turgenjev tarkoittaa.
Siellä oli ihmisiä, jotka tosin kaikki olivat yhtä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, mutta muuten niin erilaiset kuin mahdollista. Pieni ranskalainen mademoiselle Neuville suurine korpin silmineen, jotka vetivät puoleensa miehiä kuten käärmeen silmät rastaita: älykäs, sukkela, oikea ranskalaisnainen sellaisena, kuin Molière on häntä määritellyt, ilman mitään ominaista luonnetta, kokoon pantu turhamaisuudesta ja mielikuvituksesta. Kreivi Arseniev, vähävenäläinen tilapäärunoilija, joka ilman spiritismiäkin eli yläilmoissa. Suuri joukko sairaita ja heikkohermoisia henkilöitä Pietarin ylhäisestä maailmasta, jotka olivat paenneet Nevakaupungin talvea ja levotonta pääkaupungin elämää tänne Krimin kevääsen. Kaikkein näiden joukossa oli jonkinlaisena määräävänä ja johtavana henkilönä Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov.
Tällä seuralla, Helenakin siihen luettuna, ei ollut paljoa tekemistä, mutta aina se kuitenkin oli puuhassa. Ei mitään asiaa ilmestynyt Europan taivaalle, joka ei olisi viehättänyt heitä, eikä suinkaan vähimmin Helenaa. Kiihkolla, joka johtui joutilaisuudesta ja liekitsevän vilkkaasta mielikuvituksesta, tarttui hän lyhyesti sanoen kaikkeen. Hän luki dekadenttein ja symbolistein runoja ja kirjoituksia ja tutki Rose Croixin kalenteria. Jokapäiväisenä lukemisena olivat hänellä sitä paitsi Sinnetin romaanit kaksinaiselämästä kuoleman jälkeen. Leo Tolstoin kristillisyhteiskunnalliselle pohjalle rakennellut mietelmät omisti hän innolla, jopa vallan kiihkeästikin, mutta ainoastaan mietelminä, ei tosi elämään sovitettavina totuuksina.
Eugen Tsherebatshov se kuitenkin kummallisine aatteineen antoi enimmän tekemistä Helenan mielikuvitukselle ja ajatuksille, tuo mies, joka oli olevinaan filosoofi. Täällä itsevaltiuden povessa, jossa ei ole tilaa stundistin yksinkertaiselle opille, piti tämä profeetta esitelmiä jostakin, jota hän sanoi uskontojen evolutsioni-teoriiaksi, ja hän koetti yhdistellä toisiinsa uusmuotista spiritismiä ja Tolstoin mietelmiä puhtaasta elämästä ja sielun kurituksesta, todistellen, että ainoastaan lihan kuolettaminen antoi yksilölle kykyä päästä likelle henkimaailmaa, käsittää ja nähdä yli-ilmaiset olennot täydessä loistossaan.
Hän täytti Helenan ajatukset kaikkein haaveellisimmilla asioilla, sellaisilla, joita me vasta aavistaen valmistelemme, vaan jotka vasta kolmas polvi meidän jälkeemme ehkä saa lopullisesti ratkaistuksi.
Tämä oli Helenan mielestä täydellistä elämää, kun sai olla keskellä suuria asioita, vapaana jokapäiväisen elämän pikkumaisuudesta ja poroporvarisuudesta. Tänne näihin keskusteluihin, näiden haaveksimisten selvittelemiseen hän ikävöitsi Suomen saloilta ja sen äänettömästä, yksitoikkoisesta elämästä.
Ja tähän kaikkeen häntä pakotti jokin tyytymättömyys itseensä — sillä keskellä kaikkia noita puuhia tunsi hän syvästi kaipaavansa Erikkiänsä, hellästi rakastettua, ja samalla myös, että hän ehkä teki väärin häntä kohtaan — sekä sairaalloinen heikkohermoisuus ja mielen kukistumaton levottomuus. Mutta kuin Tsherebatshov, filosoofiprofeetta, selitteli, että kaikki vanhat muodot, joihin meidän sivistyksemme on pukeutunut, olivat liian ahtaat, liian aineelliset, että ne rajat, joita se asetteli uskon ja uskottomuuden, tiedon ja tietämättömyyden välille, olivat turhantarkkojen filosoofein työtä, jonka tähden uuden ajan tuli niitä melkoisesti siirtää väljemmälle, niin Helena itsepetoksessa, joka ei ole outokaan, ei tahtonut etsiä tyytymättömyytensä ja levottomuutensa syytä siitä, josta se olisi ollut lähimpänä löytää, vaan ajan suuresta tyytymättömyydestä, pessimismistä. Hän tahtoi uskoa, että hänen kaihoiset tunteensa olivat hengen ikävöimistä pois tuon tuskauttavan kaavallisuuden tuolle puolen, näkemään sitä, joka nyt on salattuna, aisteillamme havaitsemattomana. Niinpä Helena ei huomannut sitä, joka oli lähinnä esillä, mitä hänen tulisi ennen kaikkea tehdä, vaan hän tavoitteli sitä, jota tarkoin katsoen ei kukaan ollut vielä saavuttanut.
Koshelskyn huvilan suuressa salissa vallitsi puolihämärä; ainoastaan osa lampuista oli sytytetty, sillä kaikki spiritistiset temput tapahtuvat kuten tietty puolipimeässä. Sali oli järjestetty esitelmän pitoa varten, tuoleja puolipiirissä pöydän ympärillä, jolla oli kaksi kynttilää ja lasi sokurivettä. Suuret kirjavat venetsialaislyhdit levittivät himmeää värillistä valoa vieraille, jotka ihanan illan houkutuksesta vielä istuivat ulkona huvilan pengermällä. Osa heistä katseli ulos merelle, joka pitkinä, kuohuvina maininkeina vieri rantaa vasten ja heiasti yön tummaa sinitaivasta lukemattomine kultatähtineen. Toiset nojasivat hiljaa keskustellen suoja-aitaa vasten ja katselivat alas puistoon, jossa tulikärpäsiä lenteli akaasiain hienopiirteisten lehtien välillä. Oli aivan hiljaista, ainoastaan aaltojen kuohu täytti ilmaa sopusointuisella kohinalla. Yötuuli, kantaen siivillään ruusujen tuoksua, löyhähteli lienteästi ja säännöllisesti kuin maan hengitys.
Oli jo melkein pimeä, kuin Erik Horn saapui Jaltaan. Hän jätti tavaransa asemalle, otti vuokra-ajurin ja ajoi sillä lähelle Koshelskyn huvilaa. Sykkivin sydämmin astui hän siitä ylös vaimonsa kotia kohti.
Siinä astuessaan tapasi hän monta herraa ja naista, jotka näkyivät olevan menossa huvilaan kuten hänkin. Ylhäällä kuistilla istui jo pari kymmentä henkilöä, mutta ei emäntää siellä ollut. Juuri Hornin astuessa kuistille riensi nuori mies ulos salista.
— Aletaan, hyvät herrat ja naiset, kuiskasi hän kiihkeästi, mutta olkaa hiljaa!
Koko seurue nousi kiireesti, vaan hiljaa. Ovessa tungeksittiin, jokainen koetti päästä ensinnä sisälle, saadakseen hyvän paikan. Horn seurasi toisten mukana ja joutui yht'äkkiä tuohon puolihämärään saliin, erään ratsumestarin ja erään meriluutnantin keskeen. Kaikki se oli tapahtunut arvaamattoman äkisti; Hornilla ei ollut aikaa miettiä kuinka hän paraiten hämmästyttäisi vaimoansa. Mutta hänen ei ollut mielensä oikein hyvä. Herra tiesi, mitä hän oli saava nähdä ja kokea tässä näiden vierasten ihmisten joukossa. Ei hänelle kuitenkaan jäänyt aikaa punnita tunteitaan, sillä heti hänen suureksi ihastuksekseen astui hänen vaimonsa sisään varpaisillaan liihoitellen ja kävi istumaan eräälle tuolille siinä rivissä, joka oli lähinnä pöytää. Hornin mielessä väläyksen tavoin kulki ajatus, että nousisi ja menisi vaimonsa luo, mutta ei … olkoon menneeksi minä tahdon ensin nähdä, mitä täällä tapahtuu, sanoi hän itsekseen. Heti sen jälkeen tuli salin päinvastaiselta puolelta koukkuselkäinen mies väsyneesti ja laahustavasti astuen ja meni pöydän luo. Horn näki häntä ainoastaan epäselvästi; vasta sitte, kuin hän istuutui paikallensa, jossa oli paremmin valossa, oli Horn havaitsevinaan, että hän oli pikemmin nuori kuin keski-ikäinen mies, kalpea ja suuret pussit silmäin alla, pitkä, suora tukka, yleensä ei suinkaan miellyttävän näköinen. Hän se oli Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov.
Kuin hän matalalla ja ikään kuin hiljennetyllä äänellä alkoi esitelmänsä, vilkastuivat hänen silmänsä ja näyttivät juuri kuin syttyvän, kasvavan ja suurenevan. Mistä puhui hän? Horn kuunteli tarkkaavasti hetkisen, mutta ei ymmärtänyt niin mitään.
Hänelle johtui mieleen, kuinka hän ennen muinoin kerran jostakin virkatoimesta saapui upseerien kokoushuoneesen, kuin bourgogni ja sampanja jo olivat siellä kyllin kierrelleet. Ilo oli ylimmillään. Naurettiin hillittömästi sellaisillekin asioille, jotka eivät hänestä olleet lainkaan huvittavia. Hän ei silloin voinut mitenkään saada kiinni siitä iloisesta mielialasta, joka koko muussa seurueessa vallitsi. Hänestä oli tuo nauru tyhjää, tyhmää ja joutavaa, leikinlasku hävytöntä. Nyt hän oli päinvastaisessa, mutta muuten samallaisessa tilaisuudessa. Hän kuuli tuota käsittämätöntä puhetta, näki noita innostuneita katseita, kuuli ihastuneita oh ja ah, näki naisten poskilla punehtumisen leimoja, näki kuinka meriupseerit silmillään ahmivat esitelmän pitäjää. Ja hän sanoi itsekseen: joko minä olen hullu tahi lörpöttelee tuo herra tyhmyyksiä. Mieluisimmin olisi Horn noussut ylös ja mennyt matkoihinsa, mutta se olisi herättänyt ikävää huomiota. Sen tähden hän istui kärsivällisesti ja odotteli, muuttuen mielessään yhä tyytymättömämmäksi. Kuinka tarpeettomaksi hän tunsi itsensä tässä seurassa! Ja hän surumielisesti katseli Helenaansa. Hän ei näe minua, ei ajattele minua!
Huolimatta pikku riidoista, pikku erimielisyyksistä ja kuukausia kestäneestä erosta — tahi ehkäpä juuri sen tähden — oli heidän rakkautensa pysynyt yhtä hellänä ja uskollisena. Hän tiesi, että, vaikka Helena kotona oli kuinka kiireessä puuhassa hyvänsä, hän kuitenkin aina tunsi lämmön, mieltymyksen virtausta, milloin kuuli hänen tasaisen sotilaskäyntinsä viereisessä huoneessa, sillä silloin hän myös tiesi Erikkinsä nyt olevan joutilaana ja nyt tulevan hänen luoksensa. Ja hän puolestaan, olipa kuinka hyvänsä mieltynyt ja kiintynyt läänin tai tilan asioihin, tunsi ikään kuin itseltänsä puuttuvan jotakin, jos Helena oli kotona eikä istunut tuossa hänen kirjoituspöytänsä takana lukemisineen tai käsitöineen.
Mutta nyt — mitä oli hänellä täällä tekemistä? Helenan koko sielu oli tuolla tuon miehen, tuon nimiprofeetan luona. Hän kärsi, mustasukkaisuuttako vaiko jotain muuta sielullista pahoinvointia, sitä hän ei voinut itselleen selvittää, sielussa vain tuntui tuskaa. Oh, ajatteli hän taas itsekseen, naurettavaahan on minun huolia sellaisista lapsellisuuksista, ja kuitenkin … hän tunsi sisällänsä kylmän väristyksiä, juuri kuin keväthallan asettuessa hedelmäpuiden hienoille ja hennoille kukille.
Kaikkein näiden ajatusten risteillessä näkee hän itseään kohti tähystelevinä Tsherebatshovin suuret, syvät silmät. Hän tahtoo niitä väistää, mutta se ei onnistu. Esittelijä pitää häntä kuin hypnotisoituna, kuin sidottuna noilla ihmeellisillä, jäykillä ja kuitenkin haaveksivilla silmillään. Esitelmää oli kestänyt noin puoli tuntia; silloin herra Tsherebatshov valmistautui lopettamaan, se voitiin huomata puheen luonteesta. Hän valitsi hienoimpia lyyrillisiä kuvia, kielen kauneimpia juhlasanoja ja puhui kuvitellulla kielellä merkillisestä ilmiöstä, jonka olivat huomanneet okkultismin etevimmät lipunkantajat, jonka totuuden olivat vahvistaneet kuuluisat italialaiset sielutieteentutkijat Lombroso ja Montegazza, olivatpa itse Richet ja eräs uskoton arvostelija Charcotin oppisuunnasta olleet katsomassa sitä koetta. Mutta se koe tuntui asiaan perehtymättömästä Erikistä niin hullunkurisen suurelta, että hänen täytyi kesken ristiriitaisten tunteittensa kuohua hymyillä, aivan hymyillä epäilyksen hymyä.
Se hymy teki esittelijään selvän vaikutuksen, Hän tuli levottomaksi, alkoi takerrella, ja etsiä sanoja. Hänen varmuutensa oli kerrassaan kadonnut, tasaisesti juokseva esitelmä rupesi hajoilemaan. Hänen sairaalloinen mielensä ja hermostunut luonteensa vainusivat vastustajaa, hylkäämistä, ehkäpä pilkkaakin. Sitä paitsi olivat nuo kasvot vieraat, aivan tuntemattomat. Kuinka hän oli joutunut tänne suljettuun seurapiiriin? Nyt oli esittelijä vuorostaan Erikin katseen vankina.
Kuulijat huomasivat jotakin erinomaista tapahtuneen. Kuin lapset, jotka ovat juuri äsken kuulleet kummitusjuttuja kerrottavan, tunsivat he vaistomaisesti levottomuutta ja pelkoa. Ruvettiin katselemaan joka taholle, kunnes viimein kaikkien silmät kääntyivät sinne päin, jonne huomattiin herra Tsherebatshovinkin silmiään räpäyttämättä tuijottavan. Helena myös katsahti sinne ja kalpeni; oliko siinä yliluonnollinen ilmestys vai…
Mutta kuin Erik hymyili hänelle hellästi, turvallisesti, silloin, vasta silloin — sillä eihän kukaan ollut vielä koskaan nähnyt henkien hymyilevän — huudahti hän ilosta, ja se huudahdus oli jähmetyttää montakin pelkääväistä vierasta ja pani monen heikkohermoisen kuulijan sydämmen rajusti sykkimään.
Esitelmä loppui äkisti. Helena juoksi miehensä luo, vieraat nousivat ylös epätietoisina, kummastuneina, levottomina — kunnes Helena punastuen ja hymyillen kääntyi heidän puoleensa ja, omituisen hämmennyksen johdosta löytämättä oikeaa sanaa, lausui kerran elämässään tyhmyyden: eihän se ole mitään, se on minun puolisoni, minun mieheni kuvernööri. Minun häijy mieheni, joka on tullut niin äkkiarvaamatta, niin aivan ilmoittamatta, että vähällä säikyttää minut ja minun vieraani halvatuiksi.
Ah, nyt voitiin jo hengittää helpommin. Lamput sytytettiin yht'äkkiä, ja keskeltä syvintä, jännittävintä mystisismiä ja spiritismiä, tuolta aivan henkien maailmasta oltiin väkivaltaisesti siirretyt tavallisimpaan, jokapäiväisimpään todellisuuteen: siinä oli mies, joka äkkiarvaamatta hämmästytti vaimoansa. Ja jonkinlainen häpeän ja harmin tunne valtasi Helenan vieraat. Osa heistä heti käytti hyväkseen häiriötä ja katosi ilman mitään.