Erik Horn pyysi hymyillen anteeksi, että oli näin tullut häirinneeksi kokousta. Helena oli jo kokonaan rauhoittunut ja tarjotutti teetä sekä kreikkalaisia ja turkkilaisia konvehteja, yleinen neuvottomuus alkoi vähitellen haihtua ja tuo juuri vähää ennen vallinnut mystillinen mieliala hukkui auttamattomasti leikinlaskuun ja nauruun. Ja koko kylpyajan kesti tuttujen piirissä huvia tuosta Helenan ajattelemattomasta: eihän se ole mitään, se on minun puolisoni. Vieraat käsittivät velvollisuutensa ja viipyivät ainoastaan niin kauan, kuin säädyllisyys ja kohteliaisuus välttämättä vaativat. Puolen tunnin kuluttua olivat puolisot jo kahden kesken.
XV.
Ja nyt on hiljaista Koshelskyn huvilassa. Erik Horn tarttuu vaimonsa käteen, silittelee ja suutelee sitä ja menee hänen kanssansa siihen huoneesen, jossa heidän poikasensa nukkuu pienessä vuoteessaan. Ja Marfa, puolisiivoton ja puolialaston kuten aina, nousee kiireesti ylös.
— Ah, herra, herra, sanoo hän hämmästyen ja yrittää suutelemaan hänen kättänsä, terve tuloa, teidän armonne. Ylpeästi näyttää hän pikku Erikkiä, joka makaa niin hiljaa, kaunis hymy suun ympärillä, joka on piirteiltään kuin Amorin jousi. Lapsuus herättää eloon uinailevan myötätuntoisuuden, virittää raikkaita, onnellisia tunteita terveissä luonteissa.
Ja suuri Erik on iloinen ja unhottaa kaikki. Hän pusertaa vaimonsa kättä ja suutelee lapsen pieniä, ruusuisia poskia.
— Tiedätkös mitä, on vahinko, että hän ei ole kenenkään näköinen minun suvustani, sanoo Erik.
— Niin, vastaa Helena, kietoen kätensä Erikille kaulaan, minä olen oikein suruissani, että hän ei ole minun kauniin, muhkean Erikkini näköinen. Ja kuin Helena nyt kääntää silmänsä kohti hänen silmiänsä, katsoen pitkään ja suloisesti, jollainen katse välkkyvässä kirkkaudessaan valaisi kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli, silloin ei Erik enää voinut epäillä, ei olla epätietoinen. Hänen kiusallinen levottomuutensa haihtui kerrassaan, hän näki, hän tunsi: Helena rakasti häntä, ainoastaan häntä.
Ja onnellisina, iloisina menivät he huoneihinsa.
— Ah, viimeinkin kahden kesken, sanoo Helena, aivan kahden. Noiden meitä ympäröiväin muurien ulkopuolella on pimeys, kevätkylmä, makaava maa ja tähtitaivas. Täällä sisällä on valoisa, lämmin ja suloinen. Minä istun sinun luonasi, nojaan päätäni sinun olkapäätäsi vasten, ja tässä hiljaisuudessa sitte hyväilevää, suloista hymyä, lempeitä katseita, jotka tunkeutuvat sydämmen salaisimpiin syvyyksiin, kauneutta ja miehuullista voimaa, runsaammin kaikkea tätä, kuin sanoin, kuin ihmisäänin voidaan lausua ja tulkita. Minä kuuntelen sinun valtimoittesi sykintää, sinun hymysi syntyy minun kasvoillani ennen kuin se valaisee sinun muotosi. Sinun ajatuksesi ovat minunkin ajatukseni, kuin saman linnun kaksi siipeä kantavat ne ylös taivaalle, mitä me parasta ja kauneinta tunnemme.
Ja Helenalla on niin paljo kerrottavaa ja kysyttävää, ilta kuluu ja yö tulee, mutta yhä vielä riittää hänellä puhelemista ja kyselemistä.
— Mutta sanos minulle, kuinka sinulle johtui mieleen se oivallinen, se onnellinen aate, että läksit tänne minun luokseni? Kuinka sait aikaa? Sinä häijy, olethan tähän asti aina jyrkästi ja itsepäisesti sanonut, ett'et tule.
Erik moneen kertaan pyyhki kädellään Helenan kaunista, irtaallaan olevaa tukkaa pois hänen otsaltansa ja katsoi häneen hellästi, vaan samalla vähän hämillään, ja sanoi hitaasti:
— Kuulehan, Helena, oletko tullut tarkanneeksi kirjeitäsi, mikä nimi niissä esiytyy useimmin?
— Erik Horn, sanoi hän vähääkään arvelematta.
— Ei, ei suinkaan. Joka sivulla tapaat toisen nimen ehtimiseen. Sinulla ei ole muita ajatuksiakaan kuin ne, jotka koskevat häntä. No, muistuttelehan mieleesi, se on … ja hän hymyili ja kumarsi kasvonsa alas hänen puoleensa, niin että tunsi hänen lämpöisen huo'untansa. Tsherebatshov, sanoi hän äkisti ja nosti ylös päänsä, voidakseen katsoa häntä oikein silmiin.
— Tsherebatshov, sanoi Helena tyynesti, muodon tai värin vähääkään muuttumatta. Tosiaan, se saattanee olla mahdollista. No entä sitte?
— Entäkö sitte. Ymmärräthän, että minä mielelläni tahdoin nähdä miehen, joka niin kokonaan täytti sinun sielusi ja ajatuksesi.
— Ah, siispä mustasukkaisuutta — ja tyytyväisyyden hymy levisi hänen nyt punastuville kasvoilleen. Ja luuletko sinä, että minä olisin… Ei, mutta Erik…
Ja tosiaan Helenan olikin helppo olla uskollinen. Vallita, ihastuttaa, tuntea henkensä voima, sitä hän kyllä himoitsi. Sitä voimaansa hän voi näyttää ainoastaan yhdessä piirissä, naisen piirissä. Tulistuttaa, innostuttaa, taivuttaa sydämmiä kuin vahaa, saattaa toisen ääni hiljenemään änkyttäväksi kuiskaukseksi, ylenemään hehkuvaksi innostukseksi, nähdä punan lentelevän edes takaisin, nousevan ja laskevan kuumeisilla kasvoilla, tuntea, kuinka katseet hehkuvat ja jälleen sammuvat, kaikkea tuota hänen tahtonsa oikkujen mukaan, se riitti hänelle, se oli hänestä elämää. Itse hän sitä vastoin pysyi luopääsemättömänä, umpimielisenä, innostumattomana, ja tyytyi ainoastaan siihen, että tunsi rajattoman valtansa. Ja sitäkin valtaansa käytti hän perin harvoin, hän ei ikävöinyt kiemailemisen ärsytystä, naisten kateutta eikä miesten kunnioitusta, vaan tahtoi ainoastaan tietää, että ne kaikki olisivat olleet hänelle tarjona, jos hän niitä olisi halunnut.
— Ah Erik, sanoi hän ja kiersi kauniit, täyteläiset käsivartensa hänelle kaulaan, sinä et tunne minua.
Erik hymyili.
— Enkö sinua tunne? No niin, kuin nyt läksin kotoani ja saavuin Pietariin, tarjottiin minulle siellä paikkaa. Minä kysyin, kuka on puhunut minun puolestani. Ja mitä sain vastaukseksi? Tsherebatshov. Saatatpa uskoa, että tunteeni eivät olleet kovinkaan iloiset matkustaessani…
Nyt syttyi nuoren, kauniin vaimon mieli tuleen ja liekkeihin.
— Paikka Pietarissa, sinulle on tarjottu paikka Pietarissa etkä puhu koko asiasta ennen kuin nyt! Ah, Eugen Aleksandrovitsh on kuitenkin ollut oikein hyvä. Hänen kauttansa se on, sen profeetan, joksi sinä häntä sanot. Hänen veljensä on sisäasiain ministerin erityisessä suosiossa, he ovat muuten sukuakin keskenään ja sitä paitsi hyvät ystävät aina siitä saakka, kuin he yhdessä kävivät oikeuslyseota Pietarissa; Eugen Aleksandrovitsh on kirjoittanut veljelleen. Huomispäivänä pitää meidän kiittää häntä. Oi, Erik, Erik, sinä tuot kanssasi onnea.
— Oletko sinä sitte pyytänyt häntä hankkimaan minulle paikkaa
Pietarissa?
— Erik, Erik, kuinka voit sellaista luullakaan minusta. En minä koskaan sinun tietämättäsi tahdo koskea sinun asioihisi. Ei, mutta kuin oli puhe Suomesta, sanoin minä ainoastaan sen, mikä oli totta. Minä en viihdy siellä, minun ja pojan terveys eivät siedä sen maan ankaraa ja kosteata ilmaa. Minä en ole koskaan pyytänyt…
— Kyllä ymmärrän, sinä et ole sitä pyytänyt, minä en ole tiennyt…
Hän ei jatkanut lausettaan, mutta itsekseen ajatteli hän: sehän on
asian luonnon mukaista, siksi se kuitenkin viimein kääntyy, kuin sisar
Hanna ennusti…
Hänen kasvonsa synkistyivät, hymy kuoli pois.
— Mutta Erik, sanoo Helena levottomasti ja kummastuen, tottahan et ole antanut eittävää vastausta.
— Minä en sitä ole vielä antanut, mutta aion antaa.
— Ja jäädä Suomeen ainiaaksi… Hänen silmissään näkyi niin suurta levottomuutta ja tuskaa, että Erikkiä sydämmensä syvyyteen asti suretti, että tämä maa, joka oli hänen, jossa hän oli onnellinen, jossa hän tahtoi elää ja kuolla, tosiaan tuotti Helenalle sellaista tuskaa.
Ja Helena pani henkensä ja sielunsa alttiiksi siihen taisteluun joka nyt oli alkava. Eivät hänen silmänsä olleet koskaan vielä katselleet niin kauniisti ja hellästi Erikkiin, ei koskaan vielä hänen äänensä sointunut niin sulavasti, kuin musiikki suloisimmassa adaagiossa, eikä hän koskaan ollut ennen ollut niin varma siitä, mihin hän pyrki, mitä tahtoi. Sellainen varmuus antaa voimaa, ja Helena oli voimakas. Sellaiseen taisteluun ei Erikillä riittänyt voimia. Laimeat olivat hänen vastauksensa ja laimeat hänen syynsä Helenan selvien ja varmain vaatimusten rinnalla. Erik tahtoi saada poikansa kasvatetuksi Suomessa, hän tiesi sen olleen hänen isä vainajansa tahdon samoin, kuin se oli hänen omansakin. Suomessa hänellä oli sukuperintönsä, siellä oli hän jotakin, oli Stålsköld Horn. Hän rakasti pikku kaupunkiansa ja lääniänsä, josta hän voi kuten ennen muinoin Pietari Brahe sanoa: minä olin maahan ja maa minuun hyvin tyytyväinen. Hän oli puuhannut rautatien saantia lääniinsä ja asia oli juuri nyt ratkaistava, hänellä oli suuret aikeet isojaon pitämisestä, joka oli tuleva sanomattomaksi voitoksi kansalle, ja viimeksi hän myöskin sydämmestään harrasti kansakoulun asiaa, ja kaikki ne yhteensä…
Innostuksen ja viisauden ainaisessa taistelussa viimemainittu joutuu tappiolle, jos taistelu on lyhyt, vaan päin vastoin, jos taistelu kehittyy pitkäksi, sillä aika tylsyttää innostusta, mutta päin vastoin teroittaa viisautta. Tässä oli taistelu lyhyt. Erik oli voitettu, hänen syynsä heikkonivat heikkonemistaan ja hukkuivat Helenan hartaihin rukouksiin ja hehkuviin suuteloihin. Kauan ennen, kuin aurinko tuolla kaukana taivaan rannassa leimuten nousi suojaa suomattoman meren sylistä, oli Erik Horn antanut vastaukseksi vaimonsa rukouksiin sitovan lupauksen.
Herätessään seuraavana aamuna Horn tunsi tyytymättömyyttä siitä, että oli pettänyt itsensä. Hänen siinä itsekseen pilkatessaan itseänsä myöntyväisyydestään ja heikkoudestaan aukesivat äkisti verhot, ja aamun kirkkauden ympäröimänä seisoi Helena ikkunan luona, onnellisena kuin voitollinen kauneuden jumalatar, pirteänä, ruusuisena ja jo pukeutuneena, kauniissa aamupuvussa, jonka leveät laskokset ja pitsikoristeiset hihat näyttivät hänen viehättävät liikkeensä ja käyntinsä kaikessa arvokkaisuudessaan ja kauneudessaan.
— Nouse ylös, unikeko, kello on jo kymmenettä, sanoi hän miellyttävästi hymyten. Nouse ylös ja tule kuistille, niin saat nähdä kilpaveljesi. Hän istuu auringon paahteessa kalliota vasten tuolla noin. Tee odottaa ja aamiainen on valmis. Pikku Erik aivan kuolee nälkään. Täällä etelässä ollaan hyvin aikaisia. Saamme tuoreita rapuja ja oikean jättiläiskampelan, joka vielä tunti sitte potkiskeli säiliössä. Nyt se on aseteltuna öljymarjavuoteelle sitruunapeitteen alle ja haudattu valkoiseen viinikastekkeesen, joka viini on kasvanut Tshatyrdagin rinteillä. Sitä paitsi Trapezuntin kirsikoita ja Bakshiserain mansikoita sekä kaiken muun päälle Voronzovin paraita viinejä. No, houkutteleeko sinua… Ja Erik nousi heti, pukeutui ja meni ulos.
Aamiainen oli laitettu hyvin suurelle pöydälle kuistille. Helena oli hyvällä aistilla järjestänyt näin tilapäiten pienet ylellisyyskemut. Pöydän alapäässä oli mustetolppo ja muut kirjoitustarpeet. Erik Horn heti käsitti tarkoituksen. Tänään oli se sähkösanoma lähetettävä, joka teki hänen muuttonsa Pietariin varmaksi. Hän oli tunteitten huumauksessa, hellyyden kuohussa unhottanut, mitä ajatuksia hänen mielessään liikkui matkalla, tuominnut tahtonsa kuolemaan ja jättänyt vakuutuksensa oman onnensa nojaan. Hänestä tuntui, kuin olisi jo kerran ennen, ehkäpä toisessa maailmassa, tämän edellisessä elämässä, kokenut saman tapauksen, samat tunteet, samat rukoukset, samat huokaukset, kyyneleet, rakkauden onnen ja ilon ja herännyt siitä, mielessä yhtäläiset tyytymättömyyden tunteet ja itsesyytös ja suussa samaa sapen makua. Hän tunsi, että hänen elämänsä halaistiin kahtia. Hän aavisti, että jokin ratkaiseva, traagillinen kohta hänen elämässään oli tulossa. Vaikuttaakseen ja toimiakseen täysin määrin tarvitaan tahdon voimaa. Nyt ne hänessä erotettiin, vetämään kukin omalle tahollensa. Hän tahtoi yhtä, mutta teki toista; syntyi juopa tahdon ja toimen välille. Erik tunsi uupumista, huumausta. Ensimmäisen tahdon kirkkaat värit olivat haihtuneet ajatusten kalpeassa kajastuksessa. Hän tunsi itsensä haluttomaksi työhön, voimattomaksi, päättäväisyyttä puuttuvaksi. Tehdäkseen kiusan lyhyeksi, täyttääkseen antamansa lupauksen ryhtyy hän heti toimeen ja kirjoittaa sähkösanoman, virkkaamatta mitään koko asiasta.
— Papinka, papushka, kuulee hän hienon, livertelevän äänen. Pikku Erik se siinä riemuiten juoksee hänen luoksensa, ja Helena onnellisena ja hurmaavana, väriltään pirteänä, elävänä ja hienona, liikkeiltään pehmoisena, hyväilevänä kuin satujen lumoava meren neito, pitää häntä kainaloista. Poikanen viedään riemusaatossa paikalleen suuren kukkakimpun eteen, joka seoittaa tuoksunsa toiseen, joka leviää mehukkaammasta, mutta siltä yhtä viehättävästä kampelasta, mansikoista, juustosta, ja Voronzovin paraasta krimiläisestä Xeresviinistä.
— Kas tässä, sanoi Helena ja antoi Erikille käteen teaatterikiikarin, katso tuonne tien poikki, tuota, joka seisoo suuren, harmaan kallion luona auringon paahteessa ja kuitenkin värisee vilusta.
— Missä? Kuka?
— Hän tuolla punaisten ruusujen keskellä.
Erik katsoi sinne. Joku sairas, nenän pielissä ja otsassa kalman väri, seisoi siellä väristen auringon paahteessa. Tuon ruusukehyksen ja kuohuvan elämän keskellä näytti hänen laihtunut muotonsa vieläkin kuihtuneemmalta.
— Se raukka on kohta maksava velkansa luontoäidille. Keuhkotauti, eikö niin?
— Niin, juuri niin. Nyt tervehtii hän sinua. Hän on niin hyvä.
— Kuka se on?
— Sinun kilpaveljesi, profeetta Tsherebatshov, sanoi Helena ja katsoi hymyillen mieheensä. Mies parka! No, onko mielestäsi mitään syytä olla mustasukkainen. Mutta kas tässä, ota vielä tämä pala, minä olen sen itse paistanut öljyssä ja valkoisessa viinissä, öljymarjat ovat tuoreita.
Horn laski pois kiikarinsa. Tuo muukalainen tuolla, tuo käsi, heikko kuin lapsen, kostea ja kylmä ja kohta joutuva mätänemään haudan mullassa, oli antanut hänen elämällensä uuden käänteen, huomaamatta ohjannut hänet tielle, jota hän ei tahtonut kulkea, vaan ponnisteli vastaan, mutta jolle hänen rakkautensa, hänen heikkoutensa ja Helenan luja tahto hänet kuitenkin veivät.
Helena aavisti, mitä tunteita Erikin mielessä liikkui.
— Me lähdemme, jos tahdot, huomenna sinun kanssasi, sanoi hän hellästi.
— Entä sinun spiritistisi? kysyi Erik, koettaen kääntää asian leikiksi.
Helena katsoa tirkisteli häneen veitikkamaisesti. Tässä hänellä oli
Erikkinsä, kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä ja rinta niin leveä, että
Pietarin sotilasräätäli Nordenström vallan hämmästyi, kuin sen ensi
kertaa näki. Ja Helenan spiritismi oli kuin pois puhallettu.
— Ah, sanoi hän niin verrattoman leikillisesti, laski kätensä hänen kaulalleen ja painoi poskensa vasten hänen poskeaan, olethan minulla sinä. Ja sinä tyytymätön, häijy olento, katso ympärillesi: missä olet nähnyt sellaista paratiisia kuin "tämä pikku osa Venäjää"?
XVI.
Aamiaiselta päästyä päätettiin lähteä meren rantaan. Erik Horn läksi edeltä pikku Erikin ja Marfan kanssa. Helena lupasi tulla heti, kuin ehti vain pukeutua. Yhtymäpaikaksi määrättiin venesilta suuren kävelytien varrella. Erik astui, taluttaen poikaansa kädestä, alas pengermältä toiselle heisipuu- ja rantaputki-pensaikkojen välitse, joissa oli pikku kukkia ryhmittäin. Hän lähestyi kalpeaa miestä, joka väristen istui auringon paahteessa, kyyristyneenä ruusujen keskeen, hänen, joka, kuoleman merkki otsallansa, haaveksien katseli ylös Koshelskyn huvilan kuistille, jossa elämä liikkui kauneimmassa muodossaan, nuorena ja kauniina äitinä.
Erik oli jo aivan lähellä herra Tsherebatshovia, kuin pienokainen äkisti tempasihe irti hänen kädestään ja juoksi sairaan luo. Erik oli aikonut mennä hänen ohitsensa, mutta nyt hänet äkisti valtasi kummallinen vienouden ja säälin tunne, seassa myös jotakin siitä etevämmyydestä, jota kaikin puolin terve aina sydämmensä syvyydessä tuntee sairasta kohtaan. Niinpä hän meni Tsherebatshovin luo, esitti itsensä ja pyysi anteeksi, että oli edellisenä iltana tahtomattansa häirinnyt häntä hänen esittelyssään.
Tsherebatshov tervehti kohteliaasti Erikkiä ja hänen poikaansa. Keuhkotautisen raskas katse leimahti, kaksi tarkkarajaista, punaista leimaa kohosi hänen poskilleen ja koneen tapaisesti, ikään kuin uneksien, ojensi hän kätensä tervehdykseen. Näytti siltä, kuin hän olisi tarvinnut aikaa soittaakseen kokoon kaukana harhailevia ajatuksiaan, sillä vasta sitte, kuin ensin oli hyvän hetken puhutellut Hornia aivan jokapäiväisillä korusanoilla, kääntyi hän hänen puoleensa, kasvot jonkun verran elävinä.
Erikistä tuntui, kuin olisi Tsherebatshov äkisti sanonut itselleen:
— Vai niin, sinä olet siis Helena Nikolajevnan mies; no, tuleepa hauska nähdä, mitä sinussa oikeastaan on. Mutta tämäkin silmänräpäyksen ajaksi leimahtava tarkkaavaisuus kuoli äkisti kuin kirjava perhonen, joka lentää palavaan liekkiin, polttaa siipensä ja putoaa maahan kuin kiemurteleva mato.
Lopettaakseen keskustelua kysyi Erik tietä rantakäytävälle.
— Minä olen menossa sinne, vastasi Tsherebatshov; jos sallitte, saatan minä teitä.
Ja kaikki astuivat vitkalleen rinnettä alas käytävälle paitsi pikku Erik, joka juoksi parin sylen päässä herrain edellä, koko ajan Marfan vartioimana ja puhelullaan huvittamana.
— Te olette etevä taiteilija, on minun vaimoni sanonut, alkoi Erik.
— Niin, vastasi toinen hymyillen, minä olin aikoinani sekä etevä että taiteilija; nyt on kaikki ohitse siitä asti, kuin lakkasin uskomasta taiteesen ja itseeni.
— Minä en käsitä, ettekö usko itsellänne olevan kykyä taiteesen vai ettekö usko taidetta itseään?
— En kumpaistakaan. Näettekö, sairaat puhuvat mielellään itsestänsä. He ovat itsekkäitä paljon suuremmassa määrässä kuin muut, ja juuri sen tähden on tervetten niin vaikea sietää heitä. Niin, niin se tosiaan on, minä olen sen itse kokenut. No niin, koska te kysytte, niin minä vastaan. Minä en yleensä usko mitään. Minä olen niitä miehiä, joita arvatenkin olette usein tavanneet Venäjällä, niitä arvostelevia, epäileviä ja sen tähden suuriin tekoihin kykenemättömiä — lyhyesti sanoen nihilistejä. Niin, käsittäkää sanani oikein, en niitä halpoja, törkeitä pahantekijöitä, joissa petomaisuus ja siihen taipumus kehittyvät samassa määrässä, kuin heitä pettää usko elämään, sen tarkoituksenmukaisuuteen, jopa sen välttämättömyyteenkin. Ei, minä olen epäilijä, pessimisti kuin kaikki maailman hienoimmat ja jaloimmat henget aina siitä ajattelijakuninkaasta, joka huomasi kaiken olevan katoavaisuutta ja turhuutta, hamaan Schopenhaueriin asti. Yhteen asiaan uskoin minä kauimmin: taiteesen. Mutta ehkä teitä väsyttää kuulla minun ajatusteni leikkiä? Näettekös, minä olen jo poissa tästä elämästä, tästä maailmasta. Ei minulla ole täällä mitään tekemistä. Käteni eivät enää tottele minua, maalilautanen painaa minua, voimat pettävät. Ainoastaan yksi maailma on minulla vielä, jossa liikun yhtä vapaasti kuin ennenkin. Niin, ehkäpä hermojeni herkkätuntoisuuden ja ajatusteni ainaisen harjoituksen tähden vapaamminkin ja helpomminkin kuin terve ihminen. Se on ajatusten maailma.
— Minä pyydän, jatkakaa, minun vaimoni on kirjoittanut teistä, minä olisin kiitollinen, jos saisin kuulla…
— Ei, minä se kiitän ja minä se olen kiitollinen. Ainoastaan silloin, kuin saan selitellä ajatuksiani, tunnen vielä eläväni tässä kauniissa, mutta hirvittävässä maailmassa — muuten istun untelona kuin paleltunut varpunen. Ajatus tulee selväksi vasta silloin, kuin se puetaan sanoihin. Sana se on ajatuksen selvitys, sen muoto, vaikkapa paha kyllä myös sen rajoitus, sillä ajatus eräissä tapauksissa menee sen rajan ulkopuolelle, jossa sanat loppuvat.
Näettekös, minun mielestäni on taide ainoa totinen, ainoa pysyväinen maailmassa, ainoa, jonka perään kannattaa pyrkiä täällä alhaalla, ainoa, josta ei voi olla mitään eri mieliä. Uskonlauseittemme kyllä pitäisi olla kaikkein varminta, kuin meillä on, mutta joka kolmantenasadantena vuonna muodostellaan ne uusiksi, kuin sitä ennen on kidutettu, vainottu ja poltettu toisiaan. Meidän autuudentoivollamme, kuten papit sanovat, on kevyt ankkuri. Uskon lauselma, jonka me tunnustamme ja hyväksymme, hyljätään ja tuomitaan Roomassa, Genevessä, Erfurtissa, ja päin vastoin, ja vielä tänäkin päivänä on vastaus löytymättä Pilatuksen kysymykseen: mikä on totuus, eikä suinkaan sen tähden, että siihen ei olisi koskaan kukaan vastannut, vaan sen tähden, että vastauksia on niin kovin monta. Taide on vahvempi kuin roomalainen oikeus, lujempi kuin 89:n perusteet. Mitä on jäljellä Kreikanmaan, Rooman, Arabialaisten tavoista, laeista, yhteiskuntalaitoksesta ja vallasta? Ei muuta kuin Sofokleen murhenäytelmät, Venus Milolainen, Virgiliuksen runot, Tuhat ja yksi yötä — yksin satukin elää kauemmin kuin todellisuus. Renaissansin taisteluista, voitoista, uskosta, opista ja väitelmistä on jäljellä Dante, Rafael, Leonardo da Vinci. Ja kuin nykyaikainen Europpa hajoaa liitoksistaan ja kukistuu, jää sen haudalle muistopatsaiksi Hamlet, la Mancan ritari, Rousseaun Emile, Mozart ja Faust. Yhteiskuntalaitos, uskonto, lait, jopa siveysoppikin vaihtelevat, ainoastaan taide on pysyväinen, kukistumaton, kuolematon, ainoastaan sitä kannattaa tavoitella. Kaikki muu on utukuvia, mielikuvituksen luomuksia, jotka haihtuvat kuin aamusumu auringon paistaessa niihin. Kaikesta muusta, mineralogiasta, botaniikasta, fysiikasta, voi olla eri mieliä ja kaikki se on muuttuvaista, ja jos siinä on jotakin totta, on se olemassa ainoastaan sitä varten, että muodostaisi niitä nesteitä ja sitä mehua, joiden äärimmäinen tarkoitus on kasvin ravitseminen, sen kasvin, joka kannattaa elämän ja sivistyksen kukkaa: taidetta.
Ainoastaan taide on pysyväinen ja verraten kuolematon. Niin, paha kyllä, ainoastaan verraten kuolematon, sillä se on lakkaamattomassa riidassa kaikkivaltiaan, julman luonnon kanssa. Luonto on meidän kiukkuinen vihollisemme, riidatta ja taistelutta ei se anna meille mitään, ei Feidiaan kuvapatsaita, ei Mozartin musiikkia, ei Shakespearen draamoja. Lyhyen, hengästyksiin asti hätäisen, taistelevan elämämme ajaksi riistämme nämä aarteet, nämä hengen lahjat itsellemme, ja voi meitä, jos hetkeksikään jätämme ne suojelematta ruosteelta ja koilta, kosteudelta ja kuumuudelta. Luonnon tutkijat sanovat, että, jos meidän maatamme eivät pilvet verhoaisi, yksi yö riittäisi sen lämmön haihtua pois niin tyyten, että tämä ihana kiertotähtemme muuttuisi jäämöhkäleeksi. Ja minä sanon, että, vaikka tuhannet säilyttävät ja suojelevat, mitä muutamat ovat luoneet ja meille antaneet, ne aarteet kuitenkin murenevat päivä päivältä. Unhotuksen verho on kerran peittävä niitä, tuli kuluttaa ne, kosteus hajoittaa ne. Miksi siis uskoa noiden haurasten esineiden pysyväisyyttä, jotka ijankaikkisuuden reunalla muodostuvat tomusta ja joutuvat sellaisten päiväkauden eläväin korentojen suojeltavaksi kuin me. Hirmuinen luonto heittää lemmettömästi meidät ulos maailmaan samoin, kuin sydän viskaa valtimoihimme pisaran verta, pitämättä vähääkään lukua siitä, antaako tämä pisara voimaa aivojemme soluille aiheeksi hyvään vaiko pahaan tekoon. Ja vieläkin julmempaa: ainoastaan meille on annettu kykyä luoda taideteoksia, joita me kaikin tavoin puolustamme luonnon kaikkivaltaa vastaan, vaan jotka se kuitenkin aikain lopussa väkisin ottaa meiltä. Katsokaas, nämä kiusaavat ajatukset ovat musertaneet minun taiteeni jo kauan ennen, kuin ne näkymättömät voimat, jotka nyt tekevät hävitystyötänsä minun sisälläni, ovat päässeet tarkoituksensa perille. Ja kun kaikki ajattelu johtaa meitä siihen, että elämä on taistelua harhakuvista, taistelua suuresta "ei mitään", niin minä kuten tuhannet muut, jotka eivät ole tahtoneet vaipua epikurolaisten törkeään oppiin — kuten tiedätte, epäilijät helposti siirtyvät Epikuron ihailijoiksi — olen siirtynyt spiritismin alalle. Se muuten on huono sana, ei ollenkaan vastaava ajatusta, jota se edustaa.
— Tiedättekö, Eugen Aleksandrovitsh, onpa tämä kummallista, sanoi Erik hymyillen: minä olen nähnyt arot, olen kuullut puhuttavan venäjää ympärilläni, olen ratsastanut kilpaa pohjatuulen kanssa; mutta niin elävästi kuin nyt teitä kuullessani en ole koskaan tuntenut olevani Venäjällä; tässä minulle mieluisessa maassa, jossa olen elänyt ja taistellut niin monta vuotta. Joku suuri ajattelija on teistä kerran sanonut, että te juoksette nuoran päähän asti. Te ette pelkää johtopäätöksien liiallisuuksia. Ei hyvässä eikä pahassa kukaan pääse nykyään niin pitkälle kuin te. Mutta te tavoittelette mielikuvituksen haaveita, jotka ovat saavuttamattomia. Katsokaa itse omia johtajianne ja minkä eteen he työskentelevät. Eräät heistä, slavofiilit, tahtovat painaa yhtäläisyyden leimaa 115 miljoonaan ihmiseen teidän maassanne. Se on hyödytöntä, tarpeetonta ja mahdotonta, sillä yhteys ei ole mikään yksimuotoisuus, yhteys on ihmisten sydämmessä, ja sitä ei saavuteta väkivallalla, vaan sovittelemalla… Osa taistelee hävittämisopin puolesta, rakentaakseen nykyisten olojen raunioille kenties minkä tuulentupaisen valtiomuodon. Osa tahtoo tarttua miekkaan slaavilaisten veljein hyväksi; uskokaa, se on kaksiteräinen miekka, joka haavoittaa omaa herraansa. Sen sivaltaminen on lämmin, suuri ja jalo ajatus, mutta se on nurinpäinen, hyödytön, se tulee kalliiksi. Se kääntää vain huomion pois siitä, joka on lähinnä, mitä täytyy tehdä kotona, kotimaassa, pois tuosta ikävästä, jokapäiväisestä, vaivalloisesta, josta ei kukaan puhu, joka tapahtuu hiljaisuudessa ja kenenkään huomaamatta. Eugen Aleksandrovitsh, te olette kauas katsova mies ja näette suuria, etäisiä katsottavia, mutta lankeette edessänne olevaan, pieneen myyrän multaläjään. Ja myyrän multakasa on köyhä mushikka kylässään, jossa hän tehdä raastaa työtä jokapäiväiseksi leiväkseen. Siinä on se velvollisuus, joka on lähinnä, siinä on työ, joka…
Erik Horn ja Eugen Aleksandrovitsh katselivat ääneti tuolla ulkona vieriviä, suuria, vihreitä laineita, kuinka ne likempänä muuttuivat välkkyvän sinisiksi ja lähinnä rantaa kimaltelevana ainejoukkona kuin sula emalji ja kulta juoksivat väriään vaihdellen ja vavisten rannan kiville. Kivien luona leikitteli pikku Erik raakun kuorilla ja hiekalla, vapaana kaikista maailman huolista. Ylhäällä ilmassa oli sitte jotakin, joka veti sen koko huomion puoleensa. Äkisti juoksi poikanen isänsä luo.
— Papinka, papushka, kas kas — ja pienellä, paksulla sormellaan osoitti se kohti taivasta. Erik ja sairas katsahtivat ylös. Korkealla ilmassa näkyi joukko muuttolintuja, jotka kiilan muotoisessa järjestyksessä lensivät kohti pohjoista.
— Ne ovat kurkia, jotka taas matkustavat ylös Suomeen, kaukaiseen pohjolaan, sanoi Eugen Aleksandrovitsh.
Horn katsahti vielä lintuihin. — Sinne Suomeen minä en enää koskaan pääse, ajatteli hän surumielin itsekseen. Hän tunsi katselleensa korkeita, kaukaisia pyrintöjä kuten tuo kauas katsojakin, vaan jättäneensä hyödyllisen työn, joka on välttämätöntä, jättäneensä sen maan, jossa hänen lapsensa pitäisi kasvaa.
— No, rakas Erik, kuului Helenan ääni, onko ihme, että olen saanut tarhaan etsiä sinua täältä alhaalta, sinähän olet aivan yläilmoissa, olet vallan muuttanut ylös pilvilinnoihin. Hyvää huomenta, Eugen Aleksandrovitsh. Ja sinä, äidin pikku Erik, mitä sinä sieltä ylhäältä tähystelet?
Kaikki heräsivät unelmistaan. Eugen Aleksandrovitsh tervehti kohteliaasti ja kunnioittavasti. Helena kävi istumaan Erikkinsä viereen.
— Me katselemme, kuinka kurjet muuttavat kotiin Suomeen, sanoi Erik, äänessä hiukkanen mollisointua, josta Helena saattoi arvata hänen ajatuksensa.
— Ja siitä sinä jo saat koti-ikävän, vaikka vasta eilen tulit vaimosi ja lapsesi luo. Eugen Aleksandrovitsh, jatkoi hän, tiedättekö, että minä olen äärettömän mustasukkainen jotakuta kohtaan, joka niin kokonaan vetää puoleensa minun mieheni ajatukset ja tunteet, että ei enää voi sanoa hänen kuuluvankaan minulle. Hänen enin aikansa ja paras aikansa kuluu sen jonkun tykönä. Me saamme ainoastaan jäljelle jäävät murut, joita se joku ei tahdo eikä tarvitse.
— Ja kuitenkin, sanoi Erik katkerasti, jätän minä kaikki, seuratakseni sinua.
Eugen Aleksandrovitsh, herkkätuntoisempi kuin paras sismograafi, joka ennustaa tulevia maanjäristyksiä, oli istunut ääneti koko tämän ajan. Nyt hän nousi ja sanoi jäähyväset, puristaen Erikin kättä. Puolisot jäivät kahden kesken. Keskellä häikäisevän kirkasta, lämpöistä auringon paistetta oli synkkä varjo hiipinyt heidän päällensä, heidän väliinsä.
LOPPULUKU.
Ja vuodet vierivät hiljaa ja huomaamatta kuin pehmoisilla siivillä. Erik Horn pysyi paikallaan Pietarissa korkeimman suomalaisen virkamiehen apulaisena. Vapaaherra Hornilla ei ollut paljoa tekemistä, päivänsä kulutti hän vierailuilla ja illat loppumattomalla vistipelillä. Hän oli ainiaan yhtä hyvä, yhtä hyvää tarkoittava ja yhtä oikeudentuntoinen. Milloin hän joskus oli osallisena meidän maatamme koskevissa neuvotteluissa, näkyi hänessä kyllä harrasta suomalais-isänmaallista henkeä, mutta hänen suuri kohteliasuutensa ja hyvyytensä voittivat hänen lujuutensa. Hänen tahtonsa teräs, joka ei ollut koskaan ollut parasta lajia, oli nyt jo pehmennyt. Vuosi vuodelta tuli hänen yhä vaikeammaksi sanoa "ei". Jäntevyys, kauan koettelematta ollut, huomattiin veltostuneeksi, jos sitä milloin tarvittiin. Maanpako alkoi näyttää turmelevaa vaikutustaan. Hienot juuret, jotka olivat vielä sitoneet häntä kotiinsa, katkeilivat toinen toisensa jälkeen. Hänestä ei tullut sitä, joka hänestä olisi voinut tulla, jos hän olisi pysynyt siinä aukossa, jossa häntä tarvittiin. Hän tunsi itsekin tuon, ja usein hänen ajatuksensa retkeilivät entiseen onnelliseen ja toimeliaasen aikaan tuolla pienessä läänin pääkaupungissa ja köyhässä läänissä, johon hän oli uhrannut elämänsä paraan työn. Jos on totta, mitä eräs suomalainen kirjailija sanoo, että elämä on itsensä tekeminen tarpeelliseksi ja että onni on tieto siitä, että on tarpeellinen, niin Erik Horn olisi ne molemmat saavuttanut tuolla, ainoastaan tuolla ikävässä, yksitoikkoisessa läänin hallituskaupungissa, joka hänellä eli lämpöisessä ja rakkaassa muistossa. Ja hallitsevain henkilöiden kesken leikillisesti sanottiin, että, jos nuo X-kaupungin porvarit esittivät jonkun anomuksen, silloin salaneuvos Horn elpyi, saadakseen tahtonsa hyväksytyksi.
Helenan rakkaus Erikkiin oli yhtä lämmin ja voimakas kuin aina, hän osasi siihen sovittaa suloutta ja hienoutta, joiden ei käy sanoa olevan joka naisella synnynnäisinä, mutta sille rakkaudelle ei kasvanut mitään siipiä, jotka olisivat kantaneet sen korkealle ylös oman minän piiristä. Se rakkaus sisälsi hänen miehensä, hänen poikansa ja hänet itsensä, mutta siihen se rajoittuikin. Tämän keskenäisyyden syyt mainittakoon lyhyesti.
Koko 40-luvun Venäjä on hegeliläinen, kaikki sen johtavat taiteilijat ja henget ovat hegelianismin ilmauksia, paitsi Dostojevski — ja onko hän johtava henki, siitä kiistellään vielä tänäkin päivänä. Hegelin filosofialla on Venäjällä kaksi päinvastaista suuntaa: slavofilismi ja länsimaisen sivistyksen ystävyys. Helena Nikolajevna oli kasvatuksensa, Venäjän tasankoluonnon suuren ja hartaan ihailunsa sekä Marfan laulujen ja satujen johdosta vihamielinen viimemainittua pyrintöä kohtaan. Ensimainittuun hän ei myöskään yhtynyt, rakkaudesta mieheensä ja arkatuntoisuudesta hänen asemaansa kohtaan. Sen tähden hän syvälle koskevissa asioissa — ja sellaisia sattui ehtimiseen hänen tiellensä — joutui olemaan aivan mykkänä. Mutta vaikka hän ei sanoin mitään lausunutkaan, niin asianhaarain voimasta, joiden luomisessa hän itse oli osallisena, ja samanmielisyyden voimasta koko hänen elämänsä oli samanlainen kuin tien viitan: se ei sano mitään, mutta osoittaa lakkaamatta samalle taholle. Seisominen paikoillaan henkisellä alalla on mahdollinen ainoastaan lyhyen hetken, levähdyksenä, voimain kokoomisena uuteen edistykseen; missä sitä lepoa luonnottomasti pitennetään, seuraa siitä henkinen taantuminen. Niin kävi Helenalle. Altruismin ylevästä opista, joka on syvimmälle kätkettynä hegelianismissa, vaipui hän itsekkäisyyteen, joka niin usein tulee ylimpäin kymmentuhansien kiroukseksi. Hän oli vaipunut siihen hedelmättömään halvaustilaan, jonka tuntomerkkinä on: varakkaat ovat onnelliset.
Vapaaherratar Helena Horn oli kehittynyt hyvin maailmanviisaaksi naiseksi, hän oli hankkinut itselleen suuren seurapiirin ja oli erittäin suosittu korkeimmissa piireissä. Hänellä oli tuota tyyntä, tahtomattansa tunkeilevaa suloutta, joka on hyvien ja rakastettavien itsekästen omituisuutena, sitä suloutta, jossa vilkkaus on lämmön sijassa, lukuoppi ja kokemus elämän runouden ja tunteen sijassa, kaupunkilainen käytös hyväntahtoisuuden ja hyvyyden sijassa, jossa kaikki, jonka pitäisi tulla sisältä päin, lämmittää sielua ja valaista koko olemusta, tulee ulkoa päin, on opittua, muualta saatua, taitomaista. Mutta nämä itsekkäät eivät siedä vastaan sanomista, he ovat itsevaltiaita eivätkä kärsi itsenäisyyttä. Tämä itsekkäisyys se saattoi hänet aivan aristelematta vetämään miehensä pois siltä toimialalta, johon hän kerran oli niin sydämmestään mieltynyt, jossa hän oli tuntenut itsensä onnelliseksi ja ollut hyödyllinen muille. Tämä itsekkäisyys se teki, että hän, ollen vapaa kaikista velvollisuuksista sitä maata kohtaan, johon hänen miehensä oli kuulunut, hetkeäkään arvelematta pyrki kotiseutuunsa, jossa kaikki kiihotti hänen omia elinvoimiaan, mutta jossa hänen miehensä elinvoimat kuihtuivat ja heikkonivat.
Poikaansa jumaloitsi hän ja oli valmis hänen tähtensä tekemään ja kuluttamaan mitä hyvänsä, jopa kärsimään omastakin puolestaan suurimpiakin uhrauksia.
Nuoren Erikin kyllästymätön nautinnonhimo ja hillitön juokseminen huvin pesissä olivat alkaneet tehdä Helenaa levottomaksi.
Ensi vuodet asui nuori Erik vanhempainsa luona, mutta mitä enemmän hän varttui, sitä vähempi jäi hänelle siihen aikaa. Milloin hänen, kuten sanoi, täytyi olla leirissä tai kasarmissa, milloin mennä jonkun ystävän, ruhtinas Sasdanadchen tai kreivi Korkunovin, luo, jotka kaikki olivat ystäviä paashikoulun ajoista asti. Erik Erikovitsh oli juuri, paraillaan huimaavan juhlimisen ijässä. Elämän ilopikari oli hänelle tarjona täytenä ja kuohuvana, ja hän imi ahneesti itseensä sen juovuttavaa myrkkyä, ilon soiton pauhatessa hengästyksiin asti hänen ympärillään. Hänen isänsä ajatteli usein huolissaan tätä kohtuutonta elämän iloa ja muisti äidinisän kohtaloa.
Kerran oli salaneuvos nähnyt poikansa eräässä hotellissa mitättömän asian tähden suuttuvan vallan luonnottomasti tatarilaiseen passariin. Isä tunsi tuosta suurta vastenmielisyyttä ja sanoi ankarasti ja vakavasti pojalleen: sinun asemassasi olevan miehen on sopimaton käyttäytyä tuolla tavalla! — Erik Erikovitsh katsoi ihmetellen isäänsä ja ajatteli itsekseen: mikähän ihme nyt on ukolle tullut!
Isä oli kiivastunut siitä, että hän oli poikansa suuttumuksesta vääristyneissä kasvoissa huomaavinaan saman ilmiön kuin vanhalla haidamakilla, tatarilaisruhtinaalla, äidin kantaisällä.
Surumielissään ja peloissaan pojan tulevaisuudesta kertoi hän vaimollensa tämän huomion ja samalla muistutti hienolla tavalla äindinisän kohtalosta.
Helena kovin peljästyi, ja nyt päätettiin toimittaa Erik pois Pietarista, sen kiusauksista ja iloista. Sattuikin niin hyvin, että Suomen kenraalikuvernööri juuri silloin tahtoi vaihtaa ajutanttia, ja Erik Horn tarvitsi ainoastaan toivoa sitä paikkaa pojalleen, niin sai olla varma sen saannista. Levollisessa, hiljaisessa Helsingissä toivottiin sukulaisten seurassa pojan vakautuvan, joka toivo ei näyttänyt joutuvankaan häpeään. Hän näytti Suomessa johtuneen mielenmalttiin ja täytti paikkansa moitteettomasti.
* * * * *
Haapakoskella oli tyhjää ja autiota. Alakerran suuret, viehättävät huoneet pidettiin kyllä vuodet päästänsä lämmitettyinä, mutta viikkokausiin ei siellä käynyt ketään suvun jäsentä. Neiti Hanna asui läheisessä Hilnäisissä, enimmiten yksinään; silloin tällöin oleksi Lilly hänen luonansa pari viikkoa. Hanna oli vanhennut ruumiiltaan ja mieleltään. Hän oli muuttunut katkeraksi; elämä olikin katkerasti pettänyt häntä. Hänen rakkautensa lempeä nuoruuden tarina oli loppunut aikaisin. Sitte oli hänen ylpeä unelmansa veljestä rauennut kokonaan. Vanhan herraskartanon mahtavuuden aika oli, käsitti hän, päättynyt ainiaaksi. Mitä isä oli tahtonut saada aikaan, se oli Erikin hyvyyden ja heikkouden tähden mennyt kerrassaan toisin päin, ja nuori junkkeri — Jegor — oli ehkä kerran laittava niin, että vanhuksen lahja oli tuleva kiroukseksi isänmaalle. Viimein oli myöskin unelma isänmaasta, sellaisesta, jonka hyväksi isä oli työskennellyt, alkanut haihtua. Ja se kaikki oli vuosien kuluessa koonnut katkeruutta Hannan mieleen, niin kuin myrkky kokoutuu kyykäärmeen hampaan juureen.
Kälyänsä hän ei tahtonut koskaan tavata. Kälystähän ne kaikki hänen kärsimyksensä johtuivat, hän se oli kuluttanut tämän kerran niin mahtavan historiallisen suvun juuret. Se vaipuu nyt auttamattomasti ja oli ensi polven aikana häviävä laajan Venäjän alueille. Siellä, sen suurten sukujen joukossa oli Stålsköld Horn suku, jolla ei ollut siellä mitään valtiollisia oikeuksia eikä muinaismuistoja, jäävä ainoastaan uudeksi tulokkaaksi. Yksin sen nimen sointukin, joka tällä puolen Rajajokea oli niin kuulu, oli siellä todistava sen vierasta, vihollista alkuperää. Se siellä oli sotkeutuva saksalaiseen tusina-aateliin, jota yhteisellä Kaarle Kaarlovitshin nimellä katsellaan vastenmielisesti koko Venäjällä. Helena oli sotkenut maahan muhkean, nelisatavuotisen sukuhistorian. Hanna ei sitä antanut koskaan hänelle anteeksi, ja jos Helena Horn tuli Haapakoskelle, milloin neiti Hanna oli siellä, niin Hanna heti pakeni Hilnäisiinsä. Yhtä asiaa suri hän suuresti: veljen kylmyyttä häntä kohtaan. Eikä hän kuitenkaan koettanut millään tavoin lähestyä häntä. Hän kantoi kirvelevää, ikävöivää sydäntänsä ja toivoi, että veli sanoisi tuon vähäisen sanan, joka jälleen aukaisisi heille portin lapsuutensa yhteisiin muistoihin, heidän monivuotiseen ystävyyteensä. — Erik puolestaan kantoi kipeätä omaatuntoa siitä, että hänen tähtensä isän aikeet sukuperintöpuuhassa niin huonosti toteutuivat. Ollen arka nuhteille ei hän uskaltanut lähestyä sisartansa, vaikka häntä, mitä vanhemmaksi hän tuli, ikävänsä sitä kovemmin veti vanhan, rakkaan sisaren puoleen. Jos he olisivat asuneet lähempänä toisiaan, jos he olisivat tavanneet toisiansa useammin, niin varmaankin olisivat heidän sydämmensä kaikesta ylpeydestä ja katkeruudesta ja kaikista toivojen pettymisistä huolimatta puhuneet kuuluvammin ja saaneet aikaan sovinnon heidän keskensä, mutta nyt he kulkivat yhtäsuuntaisia ratoja läpi elämän, kuihtuen hellyyden ikävästä, kälyn, matkan ja pettyneiden mielikuvien erottamina. Ja niin olivat he kulkevat edelleenkin, kunnes heidän elämänsä haihtui.
* * * * *
Valtiopäivät olivat olleet neljä kuukautta koolla Helsingissä. Kaikenlaisten svekomaanein ja fennomaanein, vapaamielisten ja niiden kesken, jotka ennen kaikkea rakastivat entisiä oloja, oli taisteltu monta myrskyistä kahakkaa, ja hallituksen esityksiä oli hyljätty kosolta. Kapteeni Erik Stålsköld Horn oli ottanut sijan ritarihuoneessa, suvun päänä oli hän istunut suvun kunniakkaalla istuimella — tutustuakseen, kuten hän sanoi, Suomen oloihin ja edistyäkseen Ruotsin kielessä. Erikillä oli uskalias pää ja vilkas luonne. Huonosti hän ymmärsi ruotsia, mutta kuitenkin kylliksi sen verran, että voi päivällispöydässä kenraalikuvernöörin luona laskea leikkiä korkeasukuisten herrain kiihkeistä puheista. Nyt olivat valtiopäivät loppuneet. Maamarsalkka oli pitänyt puheensa. Vanhimman kreivin asia oli nyt esittää marsalkalle säädyn puolesta kiitokset ja ottaa vastaan maamarsalkan sauva. Mutta maan vanhin kreivi oli sairaana, toinen oli Pariisissa, jossa häntä pitivät lämpöisemmät harrastukset kuin maan asiat; kolmannella ja neljännellä oli esteitä. Vapaaherra Erik Stålsköld Horn, ensimmäinen vapaaherroista, nousi. Vapisematta, kalpenematta piti hän kummastuttavan varmasti huonolla Ruotsin kielellä seuraavan puheen:
Yleisen, yksimielisen tyytyväisyyden tunteilla Suomen Ritaristo ja Aateli otti vastaan tiedon, että teidät, herra paroni, oli nimitetty maamarsalkaksi. Oltiin varmat, että istuntoja tultiin johtamaan jo tunnetulla ja tunnustetulla taidolla; toivottiin, että se tyyni arvokkaisuus ja hyvä käytös, joiden kautta te olitte saavuttaneet kaikkein suosion, nytkin olivat kaunistavat maamarsalkan henkilöä. Nämä valtiopäivät puheista rikkaine ja tuloksista köyhine yhteisistuntoineen ja muine myöhään yöhön jatkettuine istuntoineen, nämä valtiopäivät, joilla eräs puolue tässä säädyssä on saattanut Ritariston ja Aatelin alttiiksi kaikkea muuta kuin miellyttäville arvosteluille, ovat teille olleet sen laatuiset, että varmaan helpotuksen tunteilla jätätte käsistänne maamarsalkan sauvan. Mutta toiselta puolen on näiden valtiopäiväin suotu saattaa puoluekiihkon kuohujen läpi onnelliseen päätökseen monta asiaa, joihin edelliset säätykokoukset ovat turhaan tuhlanneet työtä. Kun minun tulee näillä valtiopäivillä Ritariston ja Aatelin läsnäolevista ensimmäisenä lausua teille, herra parooni, viimeinen sana, niin en luule voivani tehdä sitä paremmin kuin esittämällä voimakkaan kolminkertaisen eläköön meidän jalolle maamarsalkallemme.
Ensimmäisen säädyn koossa olevat jäsenet katsoivat kummastellen, muuttuen tyytymättömiksi ja suuttuen tuota nuorukaista, joka oli tullut ensimmäisille valtiopäivilleen, tutustuakseen Suomen oloihin ja edistyäkseen Ruotsin kielessä, ja nyt tässä ryhtyi häpeämättömällä tavalla lausumaan tuomionsa maan kreiveistä, vapaaherroista ja aatelismiehistä. Jos nyt olisi ollut entiset kiivasluontoiset ajat, niin olisi haarniskat rämisseet, kannukset kilisseet ja miekat liekehtineet, eikä jalon vapaaherran henki olisi ollut paljonkaan arvoinen. Säädyn jäsenet heti sen jälkeen kokoutuivat ja ritarihuone-järjestys muutettiin siitä päivästä. Tästä lähtein ei arvoltaan ensimmäisen tullut lausua säädyn kiitosta, vaan sen, jonka sääty siihen valitsi.
Nyt oli Erik Stålsköld Horn, Haapakosken sukuperintöläinen, valmis ottamaan vastaan vapaaherrallisen kruunun perintönänsä ja kaikella sillä oikeudella, jonka hänen ylhäinen syntynsä, hänen kasvatuksensa paashikoulussa, hänen osaava käytöksensä, neuvokkaisuutensa ja valtakunnan kielen taitonsa hänelle antoivat, valmis ottamaan ohjatakseen kansansa tärkeimpiä ja kalleimpia asioita. Sekä ystävät että viholliset ennustavat hänelle eri syistä nopeaa ylenemistä; muutamista asioista ovat he yksimieliset: häntä ei ole pidättävä mitkään entisyyden muistot, ei kansallinen soaistus eikä tarpeeton aristeleminen, ja hänellä on ainiaan horjumattomana tukena oleva sivullaan muhkea, selväajatuksinen ja vaikutusvoimainen äitinsä.