Nyt palasi ruhtinatar jälleen tätinsä kanssa.
— Ah, mikä ihana vanhus, se prinssi.
— Katsokaas, viisi sataa ruplaa minun köyhilleni… Tahdotteko nähdä minun Almandineani? Jos tahdotte, niin lähtekää minun kanssani talliin. Nyt tuleva näytännön osa ei juuri huvita, se on vain ristiratsastusta neljällä hevosella. Tiedättehän, että tällaisissa ratsastuksen ystäväin näytännöissä ei saa olla liian vaativainen.
Mielellään neiti Hanna tahtoi, sillä hän rakasti eläimiä aina lapsuudestaan asti. M:lle Dorinne jäi överstin kanssa paikan vartiaksi, kuin toiset molemmat naiset läksivät nuoren kornetti Shubinin kanssa talliin. Siinä suunnattoman pitkässä puurakennuksessa seisoi tallimiehiä luutineen, ruokkijoita ja ratsupalvelijoita eri ryhmissä. Lähinnä ovea seisoi harjoittaja herra Archer, lyhytkasvuinen englantilainen, ei muuta kuin kimppu paljaita lihaksia ja jänteitä, ja puheli kiihkeästi Petrovin kanssa omituisella sekamelskalla, joka oli yhteen sotkettu Englannin ja Venäjän kielistä sekä kätten huitomisesta, kirouksista ja hevosten hoitoon kuuluvista oppisanoista. Kuin Petrov näki Helena Nikolajevnan, hänen katseensa vuorotellen kirkastui ja synkistyi; miltä poika paran mielessä tuntui, ei ollut mikään salaisuus.
— Ah, ruhtinatar, sanoi hän vähän suhisevalla, pehmeällä äänellä, minä olen lohduton, totisesti perin lohduton. Voi mikä pulma! Jos minun — hän oli sanomaisillaan hevosen nimen, mutta pidättihe — kultaraudikkoni tänään voittaa teidän heponne, niin te varmaankaan ette koskaan anna minulle anteeksi. Toiselta puolen, jos minä en ensinnä ehdi perille, niin te ehkä sanotte, että minä tahallani annoin teidän hevosenne voittaa. Ja nuori, kaunis luutnantti näytti niin onnettomalta siitä hirveästä velvollisuuksien ristiriidasta, että neiti Hanna hymyili ja Helena Nikolajevna myös hymyillen sanoi ystävällisellä äänellään:
— Älkää siitä olko ollenkaan huolissanne, Aleksei Sidorovitsh, kaikkihan riippuu aivan hasaardista (sattumasta), — siten viitaten Petrovin kultaraudikkoon, jonka nimi oli Hasard. Korkeamman ratsastusurheilun sääntöihin näet kuuluu, että keskustellessa kilpaveljen kanssa ei saa mainita sen hevosen nimeä, joka on kilpailemassa osallisena.
— Menkäämme sisään. Hyvästi näkemään asti, Aleksei Sidorovitsh.
Petrov kumarsi ja naiset astuivat talliin.
— Täällä, ruhtinatar, täällä on teidän hevosenne, sanoi herra Archer ja viittasi erääsen pilttuusen päin.
Almandine oli peitetty suurella sinisellä, vaakunakoristeisella loimella ja korvissa oli sillä liinatupet, Neiti Hornista oli hepo hyvin kummallisen näköinen siinä puvussaan ja hän nauroi.
— Ota pois peite, käski ruhtinatar.
— En, teidän ruhtinaallinen armonne, vastusti Archer, joka kaikkein hevosmiesten tapaan oli hyvin taikauskoinen, se tuottaa onnettomuutta. Luutnantti Petrov on lähellä eikä vastustajan pidä nähdä hevosta ennen kuin satuloimapaikalla.
— Kyllä minä tiedän teidän kilpa-ajolakinne ja tapanne sekä taikuutenne, jonka muuten olette juurruttaneet myöskin Petrov parkaan; hän ei uskalla edes mainita hevosten nimiäkään tänä päivänä, torui ruhtinatar, astui hevosensa luo, ja tempasi itse pois peitteen.
Archer pahastui, kirosi englantilaistapaansa ja puri hammasta, niin että jänteiset leuat paisuivat.
Almandinen väri oli niin ihmeellisen punainen, että hepo syystä kyllä oli saanut nimensä itämaisesta almandine-kivestä. Muuten oli hepo parasta englantilaista rotua, rinta erittäin leveä, kaula hieno ja suora, silmät suuret, lempeät ja jotenkin ulkona olevat. Se katsoi liikuttavan rakkaasti haltijattareensa. Neiti Horn suuteli sen turpaa, hienoa ja pehmoista kuin lapsen iho, ja ruhtinatar taputteli sen laihoja, jänteisiä lanteita.
Samassa tuli pikku Novosiltzov sinne.
— No, Archer, sanoi hän äkäisesti, peitä heti hevonen; mitä uusia tapoja tuo on…
— Niin teidän armonne, mutta ruhtinatar…
— Minun syyni se on, minä tahdoin näyttää Almandinen vieraallemme.
— Pyydän anteeksi, minä en nähnyt teitä, hyvät naiset; sallitteko, ruhtinatar, minun tarjota Almandinelle pullon sampanjaa?
— Niin, se olisi sopivaa, sanoi harjoittaja. Hepo on erittäin arka tänään. Se tietää, että nyt on kilpailu edessä, se on ajatellut sitä koko päivän.
— Kuinka te, herra Archer, sen tiedätte? kysyi neiti Horn kauniilla, säännöllisellä Englannin kielellä.
— Kuinka minä sitä en tietäisi? Näenhän minä sen hevosta, sanoi Archer kummastuen ja kiukustuen; totta minä sen verran ymmärrän hevosia.
Tallirenki toi pullon sampanjaa. Almandine, kuultuaan korkin paukahduksen, hirnahti heti iloisesti ja nosti päänsä. Mies pisti pullon kaulan suuhun siihen paikkaan, jossa kuolaimet tavallisesti ovat, ja Almandine imi halukkaasti makean juoman, rengin seisoessa vieressä päätään raapien ja kuivia, paksuja huuliaan nuoleskellen sekä kummallisia ajatuksiaan selvitellen.
Ohjelman toinen numero oli näytetty, tuli aika palata parvelle. Ruhtinatar ja neiti Horn menivät, seurassaan Novosiltzov, pitkän piltturivin ohitse satuloimakentälle. Siellä jo Archer oli sekamelskallaan antamassa Petroville lukemattomia hyviä neuvoja suurella innolla, joka johtui Petrovin nuoruudesta ja tunnetusta anteliaisuudesta.
— Katsokaas, kultaraudikko on venäläinen hepo — hän ei koskaan sanonut hevosia eläimiksi — ja sen luonne on venäläinen. Sillä on rohkeutta ja intoa, mutta se aina hätiköitsee. Goddam, kohdelkaa sitä sen tähden tyynesti. Se on kiihkeä ja kunnianhimoinen, teidän pitää sen tähden koettaa heti alussa päästä edelle, jos mahdollista, siitä se saa rohkeutta ja itseluottamusta; näetkös, se on venäläinen luonteeltaan, siltä puuttuu sitkeyttä. Se punainen, ruhtinattaren, on aivan toista laatua, arka tietysti, mutta ei koskaan joudu toivottomaksi, vaikkapa olisi toisena ja kolmantenakin järjestyksessä, neljän viiden kymmenen sylen päässä merkkipaikasta — ei, se ei joudu toivottomaksi, se on englantilainen ja sillä on rohkeus, joka kestää kaikissa oloissa.
— Tehkää tilaa, tehkää tilaa! huutaa joku tallirenki alhaalla oven luona.
Samassa kello soi ensimmäisen kerran. Läpi koko tallin kulki kuin sähköisku, kaikki hevoset hörkistivät korviaan, liikahtelivat levottomasti ja raapivat olkia; muutamat hirnuivat vilkkaasti. Ratsupalvelijat juoksivat pilttuihin, hevoset vietiin ulos satuloitaviksi ja loimet riisuttiin. Archer juoksenteli ympäri yrmeänä ja äreänä, koetteli satulavöitä ja solkia ja lakkaamatta toisteli joka ratsastajalle: Pysykää vain levollisena, älkää hätyyttäkö hepoa. Korkeamman ratsastusurheilun lait määräsivät, ett'ei kukaan saanut nähdä vastustajansa hepoa eikä kysellä sen vikoja tai ansioita; vasta satuloimakentällä oli, jos muuten tahdottiin noudattaa hyvää tapaa, oikeus katsastaa vastustajiansa. Sen tähden urheilijain uteliaisuus kokoutui kaikki tyyni tähän paikkaan. Tänne kokouduttiin, saadakseen ehkä minuutin verran katsella kilpailuun lähteviä. Siellä näkivät neiti Hanna ja ruhtinatar kultaraudikko Hasardin, joka oli muhkea hepo Donin aroilta: kullalta kiiltävä, musta selkä, musta harja, musta häntä, ryhti kuin aron kuninkaalla. Tästä hevosta oli Petroville tarjottu koko omaisuus, mutta turhaan.
Soitettiin toinen kerta, ja nyt seurasivat tapahtumat toisiaan nopeasti. Minuutti toisensa perästä pidettiin yleisöä yhä kiihtyvässä jännityksessä. Ratsastajat valkoisissa ratsupuvuissaan hypähtivät satuloihin. Kolmas soitto helisi hermoja ärsyttävästi — ja leimausten tavoin suhahtivat Almandine, Hasard, Ahmed Burja, Sokol, Duc ja muita ulos kentälle, yhteensä seitsemän hevosta. Kaksi kertaa palautettiin ratsastajat lähtöpaikkaan ennen kuin heidän voitiin tunnustaa seisoneen yhdessä rivissä. Mutta sitte lähdettiin tuulen vauhdilla. Kaikki kiikarit kääntyivät nyt yksinomaan sitä paikkaa kohti, jossa esteratsastus oli tapahtuva. Yksin neiti Hornkin unhotti ajatuksensa, ja epäilyksensä, voisiko hän mennä päivällisille vai eikö. Keskustelu vaikeni joka taholla aivan itsestään. Silloin tällöin kävi ikään kuin väristys läpi koko ihmispaljouden, kuin hevoset lähestyivät jotakin estettä, kuin ratsastajat niistä pääsivät onnellisesti tahi kuin, kuten myöskin tapahtui, joku ratsastaja heilahti alas.
— Hasard on edellä, ei, nyt on Almandine, ei, nyt taas on Hasard. Ah, katsokaas, hyvänen aika, Shubin syöksyi maahan. Voi, kyllä ne ovat hirveitä nuo esteratsastukset. Ajatelkaahan, jos hän on loukkautunut kuoliaaksi. Ei, hän nousee ylös, hän potkasee hevostansa, se on kelvotonta, hän on poissa luvusta. Vielä yksi este, viimeinen. Oh, kultaraudikko Hasard! Hasard! Voi, mitä nyt on tapahtunut? Kuka sillä ratsasti? Petrov.
Pitkän matkan päästä ei voitu pölyltä ja osaksi myös ratsastusesteeltä nähdä, mitä oli tapahtunut, mutta jotakin oli tapahtunut, koska ihmiset syöksyivät sinne päin, jossa kultaraudikko oli viimeksi näkynyt. Eteen päin syöksyivät toiset ratsastajat lentävää vauhtia. Jalavametsikön takaa kääntyivät he jo niin paljon lähtöpaikkaa kohti, että hevoset näkyivät edestä päin. Viisas Almandine pysyi koko ajan piirin sisärajan vieressä. Puoli päätään edellä siitä näkyi valkoinen Balaklava ja yhtä paljo siitä edellä Sokol, joka nyt oli kaikista voitolla. Balaklava ja Duc nähtävästi tahtoivat tunkeutua radan sisärajalle, mutta Almandine teki ne aikeet tyhjiksi. Pöly tuprusi, maa jymysi, jo kuului hevosten huohotus, ainoasti viisi kymmentä syltä enää ja Duc … mutta ikään kuin Almandine olisi saanut siivet, lensi se nyt, kuin jo kaikki oli aivan päättymäisillään, semmoisella huimaavalla vauhdilla, että se pääsi ensimmäisenä perille ja sai tervehdykseksi suunnattoman riemun huudon, kätten paukutuksen sekä päivänvarjojen ja nenäliinain huiskutuksen. Neiti Hannan sydän oli haljeta jännityksestä. Että tuollainen asia, kumpiko kahdesta aivan vieraasta hevosesta juoksi nopeammin, voisi niin kokonaan innostuttaa, jopa varsin vallata mielenkin, sitä hän ei olisi koskaan ennen uskonut. Nyt käsitti hän varsin hyvin, että, koska hänessä ensimmäinen hevoskilpailu voi herättää tällaisen kiihtymyksen, hän myöskin olisi tahtonut olla katsomassa härkätaisteluja, jopa Caesarien verisiä näytelmiäkin. Horn oli koko ajan tarkastellut Helenaa, tuskin itsekään tietäen, mistä syystä, mutta se nuori neito oli tehnyt häneen syvällisen vaikutuksen aivan ensi näkemästä asti. Helena oli istunut hiljaa, ainoastaan kaksi punaista pilkkua poskissa sekä välistä kiihkeän lyhyt hengitys osoittivat, missä jännityksessä hän oli. Almandine oli voittanut — mutta Helena ei siltä ilosta hurmautunut, kultaraudikko oli poissa, Petrovia ei näkynyt.
— Petrov, Aleksei Sidorovitsh on poissa, sanoi hän hiljaa Hornille,
ja, ääni vapisi hiukan, vaikka hän nähtävästi koetti hillitä itseään.
Se äänen värinä kiusasi Hornia, hänen tajuamattansa syitä. Oliko tuo
Petrov niin läheinen ystävä Helenalle?
— Tuossa on Martinov, kysykäämme häneltä, sanoi Horn. Hän viittasi överstiluutnantille, ja tämä tuli kalpeana, mutta kuitenkin tyynenä parven laidalle.
— Onnettomuus on tapahtunut, sanoi hän hiljaa, Hasard, kultaraudikko ei ole enää elossa, mutta yleisön ei pidä saada siitä tietoa.
— Entä Petrov? Ja Helena katsoi liikuttavan levottomasti ja suruisesti
Martinoviin.
— Aivan terve, hän on tallissa, sanoi Martinov kovaan, niin että moni sen kuuli.
— Ah Jumalan kiitos! ja liikutuksensa innossa pusersi hän Hornin kättä. Lähtekäämme katsomaan poika parkaa.
He riensivät kaikki kolme talliin. Herra Archer seisoi ovessa, riidellen ja kiroillen: sanoinhan minä, että se tuottaa onnettomuutta, sanoinhan minä sen teille, armollinen ruhtinatar.
Sisällä kultaraudikon pilttuussa seisoi Petrov suuressa olkikasassa niin suruissaan, harmissaan ja äkeissään, että sitä on mahdoton kuvata. Ennen kuin kukaan ehti häneltä mitään kysyä, puhkesi hän itse puhumaan niin kiivaasti kuin höyryn syöksy liian täydestä pannusta. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, mutta ne eivät siltä juosseet alas, ja hänen huulensa vapisivat.
— Ruhtinatar, se on kehnoa, sopimatonta, se on kauhea vääryys!
— Mikä sitte?
— Että radan johtokunta ei pidä parempaa huolta tehtävistään. Ah ruhtinatar, ah Helena Nikolajevna, kultaraudikko kuoli, se kuoli aivan minun silmäini edessä. Se hyppäsi juuri viimeisestä esteestä, tiedättehän, siitä pirulaisesta, ja loistava se hyppy olikin, loistavampi kuin koskaan ennen, ja juuri kuin se laskee jalkansa maahan, joka jänne ja joka lihas jännityksissä, on siinä alla kivi, mukulakivi, pyöreä, ei tämän suurempi, siihen, juuri siihen polkee se, sen kaunis kavio murskautuu kuin lasi ja hepo putoaa maahan, toiset syöksyvät ohitse kuin linnut myrskyn edellä. Välskäri, sairassotilaat juoksivat metsiköstä esiin paareineen, minä olin pystyssä ennen, kuin he ehtivät luo, mutta kultaraudikko näytti kaviotonta, veristä jalan tynkää. Sen silmät, sen silmät, niitä minä en koskaan unhota. Samassa kumartuu eläinlääkäri alas ja silmänräpäyksessä näkee hän, että kultaraudikosta ei enää tule kalua. Paukaus, vähä valkoista savua, hän on ampunut luodin läpi sen pään. Voi, viimeinen, mitä näin, oli sammuvat silmät, veripunainen kieli ja valkoista vaahtoa hiekalla. Ja ylivoimaisen surunsa painosta heittäytyi poika parka tenhottomasti oljille. Antakaa minun olla, antakaa minun olla, muuta hän ei saanut sanotuksi.
— Tulkaa, sanoi Horn jyrkästi, jättäkäämme hänet rauhaan, hänen surunsa on pyhä. Herra Archer, olkaa hyvä ja toimittakaa luutnantille lasi konjakkia ja vettä.
Hanna Horn oli kuin puolipyörryksissä, niin kiihoittunut, että hän tahtoi välttämättä lähteä kotiin.
— No, sano sitte ensin jäähyväset meidän uusille… Erik tavoitteli ystävillemme-sanaa. Mutta Helena Nikolajevna ja hänen tätinsä olivat jo poistuneet.
— Ei, minä en nyt tahdo nähdä ketään, tämä on vallan kauheata. Minun ei olisi koskaan pitänyt olla näkemässä sellaista eläinrääkkäystä. Saata minut vaunujen luo, minä lähden heti kotiin.
— Totta minun sitte pitänee tulla mukaan, mutta ole nyt järkevä.
— Ei, jää sinä vain tänne, minä en voi oikein hyvin, ukkosilma rasittaa minua. Erik tunsi sisarensa; milloin hän tahtoi jotakin, tahtoi oikein todella, oli paras myöntyä. Horn saattoi hänet vaunuihin, käski kuskin viemään neidin kotiin ja palasi sitte kilpa-ajoihin.
Kultaraudikon kohtalo liikutti kaikkia, jotka jollain tavoin kuuluivat urheiluharrastuksiin. Mutta suurin osa suuresta katsojajoukosta ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, ja kuin nyt parvien edustalla suuri sirkuskenttä jälleen merkittiin, tuli ilo yleiseksi, sillä nyt oli kahdeksan naista ja kahdeksan herraa, kaikki ylhäiseen seurapiiriin kuuluvia, esittävä ruusu- ja tanssiratsastusta, jonka jälkeen oli tuleva vielä muutamia numeroita ja viimeksi taas paraadiratsastus.
Ilma alkoi jo kuitenkin tuntua rasittavalta, loistavat valkopilvet olivat muuttaneet väriänsä ja rupesivat näyttämään harmaan sinipunervilta ja synkiltä. Moni pelkäsi kevätukkosta, joka ei koskaan unhota Moskovaa, ja varovasti läksi ajoissa matkoihinsa.
Översti Horn aikoi juuri lähteä sanomaan jäähyväset m:lle Dorinnelle, kuin hänen esimiehensä kreivi Stülpers taputti häntä olkapäähän.
— Översti, sanoi hän, minä saan pyytää teitä, vaikka teillä onkin lomaa, yhdeksi illaksi astumaan palvelukseen ja rupeemaan komentajaksi.
Översti Horn hymyili ja teki leikillisesti kunniaa.
— Herra rykmentinpäällikkö, teillä on valta käskeä.
— Saapukaa minun luokseni päivälliselle tänään Eremitaashiin puolen tunnin kuluttua. Te tulette Helena Nikolajevnan kumppaniksi.
Horn katsoi Helenaan, joka hymyili hänelle ystävällisesti.
— Suurimmalla mielihyvällä, vastasi hän hurmautuneena Helenan hymystä.
— Entä m:lle Dorinne?
— Hän seuraa Martinovia.
* * * * *
Kreivi Stülpersin päivälliset juhlatoimikunnalle olivat järjestetyt Ludvig XVI:nen malliin runsaasti koristetussa Eremitaashin valkosalissa. Pöydillä olivat ne oikeat Sévren posliinit, jotka ennen muinoin olivat olleet Marie Antoinetten omina ja jotka nyt ovat sen kuuluisan paikan suurimpana kaunistuksena ja maineena. Noin kolmelle kymmenelle hengelle katettu pöytä oli laiteltu korkeimman herkkutaidon kaikkein parasten sääntöjen mukaan. Ruokalista, koristettu urheilumerkeillä, oli niin järjestetty, että maun fysiologian sepitsijä Brillat Savarinkaan ei olisi sitä osannut paremmin tehdä. Mustapukuiset tatarilaiset moitteettomissa frakeissaan, pallopyöreät päät paljaiksi ajeltuina, olivat ainoa luonnottomuus tässä kauniissa salissa, jota varsin hyvin saattoi ajatella tänne siirretyksi jostakin linnasta Loiren tai Seinen varsilta. Mutta nämä paimentolaisten jälkeläiset, nämä tshelovekit nelikulmaisine kasvoineen ja riippuvine olkapäineen sekä silmänräpäyksellistä, orjamaista alammaisuutta osoittavine muotoineen totisesti enemmän muistuttivat itämaiden eunukkeja kuin ranskalaista palmikkopäistä Figaroa.
Gavottia soitettaessa astuivat kreivin vieraat sisään. Se seikka, että niin miehet kuin naisetkin olivat ratsastuspuvussa, saattoi tämän pikku juhlan näyttämään tilapäiseltä, viehättävältä ja hauskalta kuin jokin maalaisjuhla.
Kuin Erik Horn kävi istumaan Helena Nikolajevnan viereen, katseli tämä ympäri huonetta. — Minä en näe teidän sisartanne, sanoi hän.
— Sisareni pyysi minua tuomaan hänen terveisensä; hän tuli niin liikutetuksi siellä tapahtuneesta onnettomuudesta, että hän ei voinut mitenkään tyyntyä, vaan läksi heti kotiin. Hän pyysi tervehtimään.
— Ah, kuinka ikävää minulle. Minä olin niin varmasti toivonut saavani tehdä tuttavuutta hänen kanssansa, hän näytti niin miellyttävältä. Mutta huomenna hän ei saa jäädä tulematta, minä luotan siihen.
— Helena Nikolajevna, minun sisareni on vakava ja mielipiteiltään ankara nainen. Hän on nuoruudestaan asti ollut niin sanoakseni hurskas. Hän ei käy teaattereissa, tanssiaisissa eikä muissa sellaisissa huvituksissa. Että hän nyt joutui kilpa-ajoihin, oli hänelle äkkiarvaamaton tapaus kuten minullekin. Minä voin kyllä, kun tunnen hänen mielipiteensä, käsittää, kuinka liikutetuksi hän oli tuleva kaikista niistä tunteista, joita kilpailut välttämättä herättävät hänen luonteisissansa henkilöissä.
— Kuinka onnellisia sellaiset ihmiset ovatkaan meihin verraten! sanoi
Helena Nikolajevna vienolla ja vakavalla äänellä ja samassa katsoi
Horniin hyväilevällä silmäyksellä.
Horn tunsi, että ne kahleet, jotka äkisti sitovat kaksi elävää olentoa yhteen, olivat jo kietoneet hänet.
— Luuletteko, sanoi hän, oikeastaan sanoakseen vain jotakin ja saadakseen hänet lausumaan jotakin, puhumaan. Eikä se ollutkaan vaikea, Helena oli avomielinen ja yksinkertainen. Horn johtui ajattelemaan puhjennutta ruusua, joka avaa heinäkuun auringonpaisteelle ja lämmölle tuoksuvan kupunsa ja sitte jälleen sulkee sen yön karkaisevalle viileydelle.
Niin, Helena uskoi sen, hän uskoi, että onnea voi löytyä sieltä, josta hän ei ollut koskaan osannut sitä etsiä, kodista. Hänen äitinsä oli kuollut kauan sitte, hänet oli kasvatettu luostarikoulussa, ja hänen isänsä oli ollut sairas niin kauan, kuin hän muisti, hänellä ei ollut mitään kotia.
— Helena Nikolajevna, te olette yhtä järkevä kuin hyväkin ja yhtä hyvä kuin kaunis.
— Oh, herra översti, sanoi Helena Nikolajevna hymyillen, te olette juuri tullut kukkaiskielen, runouden ja hehkuvain sanojen kotimaasta, itämailta. Tiedättekö, minkä tähden itämaalainen käyttää niin loistavia puheenparsia naisesta ja laulaa hänestä niin ylevillä sanoilla? Hän näkee naista niin harvoin, että hänen mielikuvituksensa tekee naisen joksikin taivaiseksi olennoksi. Te olette nähneet neljään vuoteen ainoastaan turbaaneja ja pitkiä viittoja ja te liioittelette, te…
— Helena Nikolajevna, nuo ajatukset kuulin minä muutamia päiviä sitte, tosin vähemmin loistavassa muodossa; onko hän…
— Ah niin, ne olivat Martinovin ajatuksia, minä tunnustan koristautuneeni vierailla höyhenillä, vastasi Helena nauraen.
Horn katsahti yli pöydän ja tapasi Martinovin synkästi katselemassa häntä ja hänen pöytäkumppaniaan; mutta Martinovin muoto muuttui äkisti, hän iloisesti ja kovalla äänellä sanoi ruotsiksi: minun malja, sinun malja, malja kaikkein kaunokaisten — joka lause, kauan jo unhotettu kotimaassansa, on merkillisen laajalle levinnyt muuhun Europpaan. Sitä kuulee usein lausuttavan vieraissa maissa, ja Sévren museossa on se sinisillä isoilla kirjaimilla kaunistamassa erään korumaljan pohjaa.
Päivälliset olivat hyvin iloiset monine puheineen ja maljoineen. Kuin kreivi viimein esitti maljan kaikille, jotka olivat olleet osallisina toimissa hyvän tarkoituksen eteen, siirryttiin pöydästä pikku huoneihin juomaan kahvia ja soittelemaan.
Pianiino työnnettiin esiin ja toinen toisensa perästä kantoi kortensa yhteisen ilon hyväksi. Tuli Helena Nikolajevnankin vuoro. Hiljaa ja pehmeästi kaikui hänen äänensä kuin violonsellin helinä, hänen laulaessaan kotimaansa kansanlauluja:
Nopsaan tuuli kulkee kukkaisaroo,
Nopsempaan mun mielein rientää
Sinne, kussa sä majailet.
Hänen äänensä vapisi, ja tajuamattansa katsoi hän hyvin hellästi ja rakkaasti Horniin.
Ei millään sanoin voida kuvata, mitä nyt liikkui nuoren neidon sydämmessä. Ei kukaan tiedä, sanoo eräs venäläinen runoilija, ei kukaan ole nähnyt eikä koskaan ole näkevä, kuinka siemen, herätettynä eloon ja kukoistukseen, taimii, kasvaa ja kypsyy maan povessa. Jotakin salaperäistä, jotakin, jota Helena ei ollut koskaan tuntenut, ei koskaan kokenut, heräsi eloon hänen sielussaan. Hehkuva puna poltti hänen poskiansa, kuin hänen kiihkeä laulunsa päättyi.
Horn oli hyvin liikutettu laulusta. Hän samoin kuin niin moni muu ei rakastanut musiikissa taitoa eikä taidetta, vaan sitä aivan sinänsä. Häntä miellytti antautua noiden häilyvien, suloisten, aaltoilevain tunteiden valtaan, joita sävelten moninaisuus, niiden yhteensointu ja sopusointu herättävät meidän sielussamme; hänestä ei ollut taidokkain laulu kaunein, vaan se, joka raikkaana ja syvänä välittömästi kuohui sydämmestä. Vielä kauan sen jälkeen, kuin laulu ja kätten paukutukset jo olivat vaienneet, istui hän paikallaan sen voiman lumoamana.
Yht'äkkiä nousi hän ja läksi etsimään Helena Nikolajevnaa. Hän seisoi avonaisen ikkunan edessä, joka oli pienen puutarhan puolella ja katseli pimeään yöhön. Martinov seisoi hänen vieressään ja puhui kiihkeästi, mutta Helena ei näyttänyt kuulevan hänen sanojansa. Hänen katseensa oli kohti kaukaisuutta, ei sitä kaukaisuutta, joka oli aivan hänen edessään, vaan toista näkymätöntä kaukaisuutta, joka oli huomattava ainoastaan hänen sielunsa silmille.
Horn astui hiljaa lähemmä. Ulkona suhisivat nuoret lehdet, ja lehmusten latvain välitse loisti Kassiopeian kultapunainen tähdistö. Äkisti kääntyi Helena, ikään kuin olisi tuntenut Hornin polttavan katseen. Hänen kasvoilleen levisi lempeä hymy. Martinov nousi äkisti.
— Kiitoksia ja hyvää yötä, hyvä neiti, sanoi Horn äkisti; huomeiseen asti!
— Hyvää yötä, vastasi Helena, huomeiseen asti!
Ja he erosivat. Näytti siltä, kuin olisivat he molemmat peljänneet, että sanat voisivat häiritä niitä ajatuksia ja tunteita, joita heidän mielessään liikkui. Horn meni kotiinsa. Sinä yönä hän näki unta, että oli löytänyt sen vanhan hopeatorven, jonka helinä oli kuusi sataa vuotta sitte hurmannut hänen kotiseutunsa nuoria tyttöjä.
IV.
Neiti Hanna saapui kotiinsa, Aldonin huvilaan, perin liikutettuna; sitä paitsi tunsi hän tyytymättömyyttä siitä, että Erik oli jättänyt hänet yksin. Raskas ukkosilma, sietämätön kuumuus, Moskovan ääretön kärpäspaljous ja huvilan huoneiden tukeuttavuus, kaikki yhdessä saattoivat hänet melkein raivoon. Hän ei voinut oleksia sisällä eikä mennä kuistillekaan, jonne aurinko paraillaan paistoi polttavan paahteisesti. Puolinäännyksissä kuumuudesta, liikutettuna kultaraudikon onnettomuudesta ja tyytymättömänä itseensä siitä, että oli ollut läsnä noissa mielestään julmissa kilpa-ajoissa, purskahti hän hermostuneesen itkuun. Ollakseen poissa palvelijain näkyvistä pakeni hän rappusia myöten yläkertaan, jossa tiesi olevan viileän palkongin.
Siellä ylhäällä oli suuri, matala huone, jossa ilma oli perin kuiva ja kuuma. Koko huone muuten oli täynnä talous- ja huonekaluja naisen huoneesta, joka ennen muinoin oli ollut runsaasti koristettu kullalla, sinisellä ja valkoisella. Sekaisin oli siellä pesukaappi marmorilevyineen, pehmeä leposohva, peilipöytä rikkinäisine peileineen, kokoon käärittyjä silkkidamastisia ikkunanverhoja y.m. Kaikkialla oli paksulti tomua, joka Hannan kiivaasti avatessa palkongin ovea vedosta ryöppysi ylös tukeuttavaksi pilveksi. Helpotuksesta huoahtaen pakeni Hanna ulos palkongille. Se oli pohjoisen puolella, ja sieltä hän löysi ikävöityä suojaa kuumuutta vastaan.
Puiden latvojen välitse oli valtaavan kaunis näköala puistoon ja auringonpaisteiselle Hodinin lakeudelle. Tasankoa ulottui niin pitkälle, kuin silmä kantoi, ainoastaan polveilevan lehtipuujonon keskeyttämänä, jonka keskitse Moskva-joki juoksi. Ukkospilvimöhkäleiden välitse valoi aurinko valoansa suurille aloille tätä lakeutta, jota vastoin toiset paikat olivat varjossa. Kuin Hanna näki tämän rikkaan, vihreän maiseman, valtasi hänet ankara koti-ikävä. Hän kävi istumaan heikolle tuolille, jonka joku käymävieras lienee sinne unhottanut, veti syvään henkeä ja antautui kokonaan kyyneltensä, koti-ikävänsä ja ajatustensa valtaan. Tätä se nyt maailma sanoo elämiseksi, mietti hän puritaanisissa ja myös melkoisen farisealaisissa ajatuksissaan — tätä jännitystä, tätä hermojen ärsytystä etsii se akrobaattein uhkarohkeista tempuista, kilpa-ajojen ja härkätaistelujen vaaroista, samoin kuin sitä ennen muinoin etsittiin kerettiläisrovioiden kamaluuksista ja vielä muinaisempina aikoina niistä hirvittävistä näytännöistä, joissa ihmiset ja eläimet taistelivat hengen edestä kansan ja Caesarin huviksi. Heidän unteloisessa ja muuten tylsyneessä olemuksessaan kuivaisivatkin aivot ja kuihtuisivat, havaintokyky tylsyisi ja elämä muuttuisi pitkäksi, uuvuttavaksi horrostilaksi, ell'ei joskus herätettäisi hermoja näillä hirveillä, teennäisillä keinoilla. Ei, hän tahtoi päästä pois täältä, pois kotiseudun vilpoisiin, suhiseviin metsiin, pois työteliääsen elämään, pois kohisevain koskien luo, jossa ilma aina on raikasta, tähän maahan, jossa työ kyllä rasitti ihmistä kuin painava ies, mutta jossa terveet, raittiit ajatukset pitivät sielua yllä ja antoivat ruumiille sen voiman, jota se työhön tarvitsi. Pois … heti, huomenna — ja kuitenkin, mitä oli Erik sanova? Ei, se ei käynyt päinsä, ja huoaten nojasi neiti Hanna taa päin tuolilla. Heikko tuoli, joka oli täällä seisonut ehkä vuosikausia, uhkasi mennä rikki; hän nousi ylös ja meni noutamaan toista tuolia siitä huoneesta, jonka läpi hän äsken oli tullut, sillä täällä ylhäällä tahtoi hän olla koko illan ja odottaa Erikkiä. Ensimmäisellä tuolilla, jonka hän tapasi, oli pahasti pölystynyt taulu sinipunervassa silkkikehyksessä, joka oli ennen muinoin ollut runsaasti koristettu silkkinukalla ja hopeakukilla; nyt oli kehys likainen ja kulunut. Hän vei tuolin tauluineen ulos palkongille, puhalsi taulusta pois tomun ja huomasi sen suureksi muotokuvaksi nuoresta miehestä, joka oli kuvattu jonkin Hannalle tuntemattoman loistorykmentin juhlaunivormuun. Piirteet olivat miellyttävät, nuorekkaat aina lapsellisuuteen asti; jäntevä vartalo, kasvojen hienot, suorat piirteet osoittivat gallialaista tai romaanilaista alkuperää, samoin kuin myöskin taulun pohja, jona oli kypressimetsäinen vuorimaisema. Hän käänsi taulua; takapuolella oli kirjoitus: Alle Signora Lucia Aldoni Pignatelli. Lucia Aldoni, huvilan omistaja, laulajatar — ja neiti Hanna alkoi tutkia muistiansa.
Eräs Pignatelli oli, kuten sanomalehdet tiesivät kertoa, ennen Aldonin nimisenä täyttänyt koko maailman hurjailujensa ja rämeän äänensä maineella. Hän oli jonkinlainen ruttoa kuljettava kultakärpänen, joka sukelteli haiseviin syvyyksiin ja viihtyi kaikenlaisissa jätteissä. Suku muuten oli Italian ylhäistä aatelia ja aina Medicein ajoista oli se muun muassa tuttu myös siitäkin, että sen joka polvessa esiytyi vähintään yksi hurjasteleva luonne. Hanna katseli tarkemmin taulua. Siinä oli kirjoitus: eterna ricordo delle felicissimi notti alle Isola bella, Luigi conte di Barbaro [ijäinen muisto onnellisimmasta yöstä Isola bellan saarella. Luigi, Barbaron kreivi], ja sen alla seuraavat Alfred de Mussetin säkeet:
Qu'elle est superbe en son desordre,
Quand elle tombe, les seins nus,
Qu'on la voit beauté se tordre
Dans un baiser de rage, et mordre
En criant des mots inconnus.
[Kuinka hän on komea hurjastelussaan, kuin hän kaatuu, rinnat paljaina, kääntyy raivoisaan suuteluun ja huutaen kiristelee suustaan outoja sanoja.]
Viimeksi vuosiluku 1863.
Siispä hän oli ensimmäinen. Ja sen jälkeen on tämä Aldoni kulkenut kädestä käteen, laulanut kaikissa Europan varieteissa, laahannut ruhtinaallista kruunuansa katuojain loassa kaiken maailman irstaisuuden markkinoilla, kunnes nyt viimeksi oli paennut, karannut erään saksalaisen soittajan kanssa tästä huvilasta, jonka joku hänen rakastajansa oli laitellut ja kaunistellut hänelle.
Hanna nousi äkisti. — Paennut täältä, ja kaikki, mitä hän oli jättänyt huoneesensa, kaikki, mitä ei olisi ollut siivouden mukaista jättää raivaamatta pois täältä, kuin hänen veljensä vuokrasi huvilan, kaikki se nyt oli huiskin haiskin viereisessä huoneessa. Ei, tuo oli jo liikaa! Miksikä liikaa? sanoi hän, itseään pilkaten. Enkö minä ole tänään istunut erään kanssa, joka aivan näytti siltä, että hän ei ole ikipäivinään ollut yhtään parempi tätä Aldoni-Pignatellia? Ja nyt valtasi hänet harmin ja häpeän tunne sekä samalla koti-ikävän tunne niin voimakkaasti, että hän luuli sydämmensä halkeavan. Ei, loppu tästä piti tulla, hänen täytyi lähteä kotiin. Mitä hänellä oli tekemistä täällä sellaisten henkilöiden parissa, joita hän ei ymmärtänyt, vento vierasten seurassa, juuri nyt kevään kauneimpana aikana? Ja Erik, joka jätti hänet yksin, mennäkseen tuon ruhtinattaren kanssa, joka ehkä oli samaa lajia kuin Aldonikin!
Hän astui kiireesti alas, etsi paperia ja mustetta, kirjoitti kiireesti lipun mademoiselle Dorinnelle, kiitti häntä päivälliskutsuista, mutta ilmoitti, että hän ei voinut tulla, koska hän aikoi huomeisaamuna aikaisin matkustaa vanhan isänsä luo Suomeen. Kuin kirje oli kirjoitettu, alkoi hän kiireesti panna kokoon tavaroitansa. Hänen isänsä oli oikeassa, hänen ei olisi pitänyt ollenkaan tullakaan tänne. Sitte joi hän teetä, käski herättämään hyvissä ajoin, paneutui vuoteellensa ja itki itsensä nukuksiin.
* * * * *
Kello oli kohta yksi yöllä, kuin översti Horn palasi kotiinsa Aldonin huvilaan. Palvelija makasi kuistilla patjalla, vaan heräsi, kuin vaunut vierivät portille, ja syöksyi avaamaan niiden ovea.
— Kuinka neiti voi? kysyi Erik levottomana ja vähän tyytymättömänä itseensä, että oli jättänyt sisarensa niin kauaksi yksikseen.
— Hänen korkeasukuisuutensa ei voi hyvin, hän ei ole syönyt mitään, vastasi palvelija. Hän kirjoitti myös kirjeen, se on pöydällä salissa.
— Onko hän sairas?
— Ei, teidän korkeasukuisuutenne. Hän on pannut tavaransa kokoon ja käskenyt herättämään aikaisin. Hänen korkeasukuisuutensa aikoo matkustaa pois huomeisaamuna kello 9:n junalla.
Nyt Erik tuli levottomaksi toden perästä. Hän aikoi rientää sisarensa luo, mutta kuultuaan hänen nukkuneen palasi hän saliin lukemaan kirjettä. Se oli auki; hän luki sen ja huomasi siinä kohteliailla sanoilla lausutuksi, että hän ei voi tulla päivälliselle, koska aikoi huomeisaamuna aikaisin lähteä kotimatkalle, hän kun ei voinut jättää isäänsä niin kauaksi yksikseen.
Översti harmistui kovin sisarensa ylellistä kainoudenylpeyttä ja liikanaista tunnontarkkuutta, joka harmi vielä suureni, kuin hän muisti, miten ystävällisiä sanoja Helena Nikolajevna oli hänestä lausunut. Ja ajatukset johtivat hänet jälleen muistelemaan Helenaa.
— No, saammehan nähdä, enkö minä huomenna saa muutetuksi sisko Hannan mieltä.
Hän meni omaan huoneesensa ja riisuutui. Mutta eipä unesta tullut mitään pitkään aikaan. Helena Nikolajevnan kauniit silmät, laulu, soitto ja osaksi myöskin tyytymättömyys sisareen, joka ei tahtonut lähteä päivälliselle ruhtinaan luo, kaikki se piti häntä kauan tuollaisessa unen ja valveilla olon välisessä horrostilassa.
— Kuinka sinun laitasi on, Erik Stålsköld Horn, sanoi hän itsekseen, oletko sinä ehkä todella rakastunut? Sinne päin merkit näyttävät. Mutta kyllä hän onkin hurmaava, se Helena, ja minä tahdon kuin satujen prinssi ryöstää Helenani ja rakentaa itselleni Ilionin.
Se oli viimeinen selvä ajatus; uni ja unennäöt valtasivat hänet. Hän oli näkevinään Helenan piaanon ääressä kenraalin luona. Hän lauloi, lauloi yhtä noista vienoista, kummallisista kasakkein maan lauluista. Yht'äkkiä muuttui kuva aivan toiseksi. Hän näki Helenan ratsastamassa "keukburia", jota hän oli niin usein nähnyt aroilla Mervin luona. Nuori tyttö, puettuna koko itämaiseen komeuteensa, ratsastaa pois, jäljessä hänen ihailijansa: ken ensinnä saa häneltä riistetyksi hunnun tai karitsan, jota hän pitää sylissään, se tulee hänen puolisoksensa. Helena ratsasti Almandinella. nuori Petrov, Martinov ja viimeisenä hän itse kultaraudikolla syöksyivät jäljestä. Juuri kuin hän oli riistämäisillään kauniin hunnun, kaatui kultaraudikko ja siinä se makasi kuivassa kulossa, hän ei nähnyt muuta kuin veripunaisen kielen ja suusta valuvan vaahdon. Mutta Helena oli poissa, kaukana aron laidassa, ja ainoastaan nuori Petrov, nuorin heistä kaikista, vielä ajoi häntä takaa. Horn kääntyi vuoteessaan, mieli täynnä suuttumusta ja tuskaa. Silloin juuri kuului jymäys kuin tuhansien tykkien laukaus ja koko huvila vapisi perustuksiaan myöten. Horn heräsi. Huone oli valoisa, leimausten sitä juuri valaistessa silmänräpäyksen ajaksi. Toukokuun ukkonen kulki Moskovan päällitse, sade tulvi alas virtanaan ja vilvastutti ilman. Horn pyyhkäsi tuskan hien pois otsaltaan ja oli iloinen, että oli herännyt.
— Huomeiseksi tulee taas ihana päivä, sanoi hän tyytyväisesti, kääntyi kyljelleen ja nukkui hyvästi, vaikka ukkonen ajoi esiin pattereitansa ja laukasi jymäyksen toisensa perästä neljän sadan kirkon kaupungin päällä.
* * * * *
Seuraavana päivänä nousi översti Horn hyvissä ajoin. Taivas oli sininen ja korkea, puisto välkkyi kasteesta, joka lehti oli kuin äsken pesty. Kuin Horn avasi ikkunan, tulvi huoneesen höyryäväin lehtien raikas, kostea tuoksu. Merkillistä, ensimmäinen ajatus, joka hänellä tänä aamuna oli selvillä, oli se, että hän oli tänään syövä päivällistä Helena Nikolajevnan luona. Itsekin katsoi hän sitä naurettavaksi, että jo kello kuusi aamulla ajatteli päivällistä. Hän koetti väkisinkin karkoittaa noita unelmia ja olla vapaa, levollinen ja kylmäverinen: mutta ei, se ei tahtonut onnistua. Hän katseli ulos puistoon. Siellä astui sotamies, jolla oli siniset olkahiset, ja heti muisti Horn häilyvää siniharsoa, joka ympäröitsi pientä, lumoavaa päätä. Nähdessään jotakin numeroitua hevoskonia vesikärrien edessä muisti hän Almandinen kaarevaa kaulaa ja sen takana istuvaa, keijukaisen kaltaista olentoa. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen sisarensa. Hänhän oli lähtevä tänään matkalle. Ei, se ei käynyt mitenkään päinsä. Hän pukeutui nopeasti ja meni sisartansa tapaamaan. Neiti Hanna istui salissa, edessänsä ruotsalainen ja englantilainen raamattu.
— Hyvää huomenta, Erik.
— No, et sinä varmaankaan tee totta uhkauksestasi, sanoi Erik lepytellen. Minä luin eilen sinun kirjeesi, se kai oli tarkoituksena, koska olit jättänyt sen auki.
Neiti Hanna käänsi häntä kohti niin ankarat ja vakavat kasvot, että
Erik heti johtui ajattelemaan isää.
— Minä matkustan aivan varmaan, sitäkin varmemmin, kuin minä jo olen lähettänyt kirjeen.
— Rakas Hanna, nyt sinä olet toiminut liian hätäisesti. Sinä peljästyit sitä kirjavaa tätiä, mutta etkö nähnyt, että muutkin…
— Ei, Erik, tiedäthän, että minulla on omat periaatteeni, että…
— Niin, jos näytät tuota muotoa ja vedät esiin periaatteesi, niin minä antaudun heti paikalla.
— Niin, ja Martinov oli samaa mieltä kuin minäkin, hänen olisi kuitenkin…
— Martinov, keskeytti Erik kiihkeästi ja epäilevästi. Neuvoiko hän sinua olemaan menemättä sinne, itse hän kuitenkin käy siellä, olen minä huomannut.
— Ei hän kieltänyt, ei, sitä hän ei juuri tehnyt, mutta antoi minulle sellaisen vastauksen, joka ei salli minun tehdä toisin. Muuten nyt jo alkaa ollakin aika lähteä asemalle. Kaikki on selvillä ja vaunut valjaissa.
Erik käsitti, että tässä nyt ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä matkaan. Sisarukset sanoivat toisillensa hellät jäähyväset, ja Erik lupasi olla noin kuukauden päästä tai niillä paikoin kotona Suomessa.
— Pidä sanasi, Erik, isän tähden. Niin, usko minua, vaikka hän näyttääkin ankaralta ja kylmältä, niin hän sydämmensä syvyydessä kuitenkin ikävöitsee sitä päivää, jolloin sinä viimeinkin tulet kotiin. Minä kuulin usein viime talvena, kuinka hän öillä käveli huoneessansa, käveli tuntikausia; hänen ajatuksensa ovat lakkaamatta ajelleet sinua jäljestä, koko sen ajan, kuin sinä olit sotaretkellä. Hän on tullut jo vanhaksi. Hän tahtoisi pian nähdä sinun Haapakosken sukuperintöläisenä ryhtyvän toden perästä tilan hoitoon. No, Erik, mitä saan minä sanoa hänelle?
Erik katsoi synkästi eteensä; sitte sanoi hän äkisti:
— Kerro hänelle vain terveisiä, minä olen ehkä kotona ennen, kuin kumpikaan teistä arvaa odottaakaan minua.
Matkalla asemalle näytti neiti Hanna erittäin ajatuksiinsa vaipuneelta; ihan varmaan oli hänellä jotakin mielessä, mutta hänen oli vaikea saada sitä sanotuksi.
— No, saanhan tervehtiä Lillyä?
— Lillyä. Tietysti, vaikka en tiedä, minkä tähden juuri häntä, vanhaa kadettikoulun aikaista lemmittyä, sanoi hän hymyillen. Kuinka hän nyt voi? Onko hän yhtä kaunis kuin ennen?
— Ei, yhtä kaunis hän ei ole, mutta paljon parempi ja rakastavampi, kuului vastaus.
Liput olivat ostetut, jäähyväset jo moneen kertaan sanotut, rautatievaunun ovi paiskattiin kiinni, kello soi.
— Kuulehan, Erik, sanoi neiti Hanna pakollisesti ja katsoi veljeänsä suoraan silmiin, varo sitä Helena Nikolajevnaa.
— Mikä antaa sinulle aihetta sellaiseen varoitukseen? virkahti Erik, rypistäen kulmakarvojaan.
Veturi vihelsi, höyry ja savu painuivat junan päälle, neiti Hanna oli kadonnut. Savu- ja höyrypilvestä kuuli hän vielä kerran sisarensa suloisen alttoäänen:
— Ole varoillasi, Erik. — — —
Horn seisoi siinä katsellen kiiltäviä kiskoja, jotka näyttivät yhtyvän tuolla kaukana, jossa juna huimaavaa vauhtia kiiti pohjoista kohti, katsellen, kuinka aurinko taittoi säteitään kiskoviirusta, joka mustalla, nokisella ratavallilla säkenöitsi valossa,
— Ah — hän veti helpotuksesta syvän huokauksen.
Nyt sai hän ajatella sitä, joka poltti hänen aivojansa, joka ei antanut hänelle rauhaa.
V.
Hannan lähdettyä palasi Erik kotiinsa. Sydämmensä syvyydestä oli hän vähän vihastunut sisareensa. Sisko oli sekautunut asioihin, jotka eivät koskeneet häntä. Mitä oikeutta Hannalla oli varoittaa häntä? Ja mitä hän sitte yleensä oli tehnytkään tahi sanonut sellaista, että olisi ansainnut varoituksen? Oliko sitte niin helppo nähdä hänen syvimmät salaisuutensa? Entä sitte tuo tervehdys Lillylle!
Oh, hän ei enää tahtonut ajatella koko asiaa. Tänään aikoi hän mennä hänen luoksensa, Helena Nikolajevnan luo. Mutta aika kului niin äärettömän hitaasti, päivälliseen asti oli sitä vielä pitkältä. Tunsipa sentään Horn vähän olevansa hämillään oman itsensäkin edessä; hän ei olisi luullut olevansa yhä vielä niin nuori ja niin maltiton.
Monta tuntia ennen päivällisen aikaa alkoi hän pukeutua ja teki sitä paljon huolellisemmin kuin tavallisesti, vaan kuitenkin oli hän valmis jo tuntia ennen, kuin olisi tarvinnut. Sitte läksi hän matkalle astuen, vaunut saivat tulla jäljestä. Hän astui hitaasti pitkin Tverin bulevaardia ja katseli puotien ikkunoihin hajamielisesti; yhtä hajamielisesti tervehti hän myöskin sotamiehiä ja upseereja.
Viimein joutui odotettu aika. Hän nousi vaunuihinsa ja läksi ajamaan, ensin Pushkinin muistopatsaan luo, jossa hänen piti tavata ystävänsä Martinov. Tämä ei ollut vielä tullut. Horn kulutti aikaansa katselemalla muistopatsasta, tuota slaavilaisen neron ilmiön mestarillista kuvausta. Säännötöntä elämää viettävänä, heikkohermoisena, levottomana ja arkailemattomana seisoo hän siinä pronssista valettuna: suuren taiteilijan oivallinen muistomerkki suuresta runoilijasta.
Horn luki kivestä moneen kertaan ylpeän kirjoituksen:
Venäjän vallan maat mun maineen' kaikki täyttää
Ja kaikki kielet sen ne mua mainitsee
Ja kauan kansa rakkauttaan mulle näyttää,
Kun lauluin herätin mä jalot tunteet sen —
jotka säkeet tämä oman arvonsa tunteva runoilija on itse kirjoittanut.
Juuri sovitulla kellon lyönnillä Martinov täsmällisenä, kuten sotilaan sopii, ilmestyi Tverin bulevaardin kulmasta näkyviin. Noustiin vaunuihin ja lähdettiin ajamaan vasemmalle pitkin vihreää katua, kappale matkaa kaakkoiseen kaupungin osaan, Falk-kadulle.
Kuski pysäytti hevoset vanhanaikaisen, jotenkin rappeutuneen, kaksinkertaisen kartanon eteen. Se oli ruhtinaan asunto. Kaksi siipirakennusta ojensihe katua kohti, piirittäen jonkinlaista kunniapihaa, joka oli huonosti maalatulla, vihreällä rautaristikko aidalla erotettu kadusta. Kuin vaunut rappautuneesta portista vierivät siistimättömään pihaan, syöksyi kaksi laihaa, punaista arokoiraa haukkuen vastaan.
Eräs metsästäjä, puvun ompeleissa kuluneita ja mustuneita kultapunoksia, juoksi esiin, ajoi pois koirat, laski astuimen alas ja auttoi överstin ja kapteenin ulos vaunuista. Pylväillä koristetun esihuoneen läpi astuivat he hyvin suureen saliin, jonka ilma haiskahti ummehtuneelta ja jossa kaikki kosteudesta pilkulliset, vanhastaan kullalla ja valkoisella koristetut seinät, vaalenneet ikkunain verhot, epämukavat, hoidotta jätetyt, Napoleonin ajan malliset huonekalut, osoittivat, että tätä huonetta harvoin käytettiin. Toisessa lyhemmässä seinässä oli ovi nähtävästi vasta tuonnottain muurattu kiinni ja kalkittu.
Palvelija pyysi heidän korkeasukuisuuksiansa astumaan sisään ja odottamaan hetkisen: naiset eivät vielä olleet valmiit. Horn ja Martinov astuivat saliin. Odotusaikaa viimemainittu käytti näyttääkseen Hornille vanhan haidamaki Haidullan eli Aleksanderin muotokuvan. Se tosiaan oli hirvittävä olento. Hajasäärin hän seisoi siinä, se vanha kasakki, pitäen paljastettua miekkaa toisella kädellään kahvasta, toisella terästä. Hillittömät intohimot, murhanhimo ja viekkaus loistivat kammottavista silmistä. Se oli oikea Vanjka Kaju, slaavilaisten Fra Diavolon alkukuva.
— Onpa tuo oikea saatana, sanoi Horn.
— No, enkö sitä jo sanonut sinulle, Erik Aleksandrovitsh; ja tässä on poika, se hieno ja viekas konna Konstantin. Näetkös, tässä on villi-ihminen jo vähän kesynyt, tässä toisessa polvessa, mutta samat piirteet näkyvät vielä hänessäkin. Tämä on hänen aikoinaan kidutettu vaimonsa, eräs Bibikov. Ja tässä on Nikolai Konstantinovitsh hevoskaartin kornettina. Niin, ei se ole eilispäivältä se kuva; mitään yhtäläisyyttä ei siinä voi huomata, mutta mitä vanhemmaksi hän ehtii, sitä paremmin on hänkin esi-isäinsä näköinen.
Ystävykset astuivat kuvan luota toisen luo, siinä kun ne isossa koossa riippuivat runsaasti veistellyissä ja ennen muinoin myös runsaasti kullatuissa kehyksissä. Nyt näytti unhotuksen heijastus ne verhonneen. Kulta oli kulunut pois ja pitkiä tomulankoja riippui siellä täällä veistosten akantusköynnöksistä. Kaikki osoitti, että koko kokoelmalta oli kauan puuttunut hoitelevaa kättä.
Kauimpana ikkunan luona oli nuoren, kauniin naisen kuva. Martinov ei vielä ehtinyt sanoa, kuka se siinä oli kuvattuna, kuin Horn vaistomaisesti tunsi, että Helena Nikolajevna oli huoneessa. Hän kääntyi äkisti, ja tosiaan — siinä seisoi hän rautalanka- ja puuterinaisen sivulla ja toivotti herroille ystävällisesti terve tuloa… Helena Nikolajevna oli huomattavan kalpea.
— Entä teidän sisarenne? kysyi hän. Niissä sanoissa oli niin vieno sointu, niin suruinen nuhde, että Hornin oli vaikea olla.
— Sisareni pyysi tuomaan terveisiä, hänen täytyi matkustaa tänään, meidän isämme on vanha ja… Olettehan saanut hänen kirjeensä?
— Olen. No, älkäämme enää puhuko siitä sen enempää, minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu. Te katselitte kuvia. Se siinä on minun äitini kuva; hän kuoli, kuin vielä olin lapsi.
— Minä tiesin, että se oli teidän äitinne kuva; minä tunsin jonkin äänen sisälläni sanovan, että minä seisoin äidin ja tyttären välillä, vaikka minä — niin, sen vakuutan teille, Helena Nikolajevna — en nähnyt, että te olitte huoneessa.
— Ehkä te olette spiritisti, sanoi rautalankanainen erittäin kiihkeästi kiintyen siihen ajatukseen; uskotteko ehkä pöydän tanssia ja henkien näkemistä?
— En, parahin kreivitär, niitä minä en usko, mitään yliluonnollista minä en ole koskaan tavannut, vaikka…
Samassa keskeytyi puhe, sillä odottamaton vieras astui sisään. Se oli nuori Petrov, hoikka kuin ampiainen vyötäisistä, erittäin muhkea aivan uudessa univormussaan, sileäksi ajeltu, voideltu ja vahattu, ja hän näytti siltä, kuin ei koko eilinen tapaus enää olisi lainkaan muistissa. Hän tuli sisään aivan vapaasti, mutta kuin näki ja tunsi esimiehensä, haihtui hänen varmuutensa kerrassaan. Hän oli nähtävästi luullut saavansa yksin pitää seuraa Helenalle. Pakollisesti tekeytyen tyyneksi tervehti hän ensin Darja Mihailovnaa ja sitte Helenaa ja herroja.
Hornia ei miellyttänyt Petrovin tulo. Mitä lempoa piti tuon rakastuneen lörpöttelijän nyt tulla tänne tänään, ajatteli hän, ja jotain mustasukkaisuuden tai kateuden tapaista liikkui taas hänen mielessään, hänen oikeastaan saamatta siitä selkoa. Hämmennys oli niin ilmeinen, että Darja Mihailovna päättäväisesti ryhtyi asiaan ja selitti, että päivällinen oli valmis.
— Herra översti, tiedättehän, että Nikolai Konstantinovitsh ei ole enää pitkiin aikoihin päässyt huoneestaan. Sen tähden saatte tyytyä meidän seuraamme.
Översti kumarsi. Astuttiin salin viereisen, kodikkaan, hyvästi järjestetyn huoneen kautta erittäin suureen ruokasaliin. Pöytä, palvelijat, astiat, kaikki teki saman vaikutuksen kuin salikin: entisajoilta. Ennen muinoin olivat ne kyllä kerran olleet komeata, rikasta ja suurenmoista, mutta nyt oli kaikki jo häviönsä partaalla. Ruokia oli kuitenkin kuten Venäjällä kaikkialla runsaasti ja hyvänmakuisia. Horn oli saanut paikkansa molempain naisten keskeen, ja hänellä olisi siinä ollut varsin hyvä olla, ell'ei vasta päätä olisi istunut tuo hänen luutnanttinsa, joka lakkaamatta suurilla, rakastuneilla silmillään katseli Helena Nikolajevnaa. Joka kerran, kuin hän näki överstin katseen, punastui hän kovin ja katsoa tuijotti sitte kukkakaaliin, kalaan tai mitä milloinkin sattui olemaan hänen talrikillansa.
Tähän aikaan oli spiritismi ja eläimellinen magnetismi vetänyt puoleensa kaikkein moskovalaisten, sekä nuorten että vanhojen, koko huomion. Tosiaan tälle valtiollisesti kypsymättömälle, mielikuvitukseltaan vilkkaalle, lämminsydämmiselle, kaikenlaisten yliluonnollisuuksien uskoon taipuvalle, herkkätunteiselle ja enimmäkseen aivan joutilaalle ylhäisöpiirille tuskin voikaan löytyä sopivampaa asiaa kuin spiritismi. Sen piiriinhän mahtui taivas ja maa, tiedonhalu ja uteliaisuus, kauhu ja leikki. Kaikkina aikoina on se ollut suuressa maineessa sellaisissa piireissä, jotka ovat valtiollisesti tai siveellisesti olleet samalla kannalla kuin Moskovassa. Nytkin puheltiin paraastaan vain tästä ratkeamattomasta asiasta. Darja Mihailovna ja nuori rakastunut luutnantti selittelivät sitä lavealti, jota vastoin toiset enimmäkseen kuulivat vain valmista tai lausuivat joskus joitakin muistutuksia.
— Mutta, herra översti, ettekö sitte usko mitään ihmeellistä, mitään, joka on ylempänä teidän aistimienne todistusta? kysyi Darja Mihailovna. Ettekö muista Shakespearen sanoja: "Taivaan ja maan välillä on paljo, mitä meidän filosofiamme ei osaa edes uneksiakaan"?
Horn oli vähällä lausua hänelle epäkohteliaan kysymyksen: oletteko te lukenut Shakespearea? niin hän kummastui, kuin rautalankanainen osoitti tietävänsä muutakin kuin pukeutumissalaisuuksia. Onneksi hän ei kuitenkaan tullut sanoneeksi, mitä ajatteli.
— Tietysti, jos te sanotte esim. sähköä yliluonnolliseksi, silloin kyllä myönnän, että uskon sellaisia asioita. Vaan että te, te voisitte salaisilla tempuilla koota ja tehdä aineelliseksi henkiä, ei, sitä minä en usko.
— Niin, mutta jotenkin samaa sanottiin aikoinaan myös Benjamin
Franklinista, vastusti rautalankanainen. Koota taivaan tulia, tehdä…
— Mutta hyvänen aika, kuinka Martinov on häntä väärin kuvannut minulle, hänhän tuntee Franklininkin, ajatteli Horn ja katsoi kummastellen Martinoviin.
— Ettekö te, herra översti, ole lukenut, kuinka indialaiset fakiirit osaavat liidellä ilmassa, koetti nyt Petrov auttaa sitä mielipidettä, että on olemassa salaisia tieteitä, — että…
— Että on löydetty neljäs ja viides suunta avaruudessa, sanoi översti ivaten ja lisäsi kiivaasti: ei, minä en sitä usko. Salaiset luonnonvoimat vaikuttavat aina samalla tapaa. Jos silität kissan selkää, niin säkenöitsee se, aina ja muuttumatta, se on luonnon laki; mutta jos panet psykograafin liikkeesen, niin se latelee tyhmyyksiä, jos läsnä on epäilijöitä, mutta ennustaa totta, jos kaikki läsnä olijat ovat uskovaisia.
Nyt purskahti Darja Mihailovna nauramaan, kuivaa, varovaista naurua, joka ei saattanut häiriöön ei irtotukkaa eikä muita irtonaisia sulouden lisiä. Ihmeellisintä kaikesta oli, ajatteli Horn, että kaikki, mitä Martinov oli sanonut rautalankanaisesta, oli totta pikku seikoissa, mutta kokonaisuuteen katsoen perätöntä. Se nainen tiesi, osasi ja käsitti paljon kaikenlaista.
Viimein päättyivät päivälliset ja kun oli kaunis kevätilta, mentiin ulos puutarhaan tupakoimaan ja juomaan kahvia.
Puutarha oli vanha ja pieni sekä melkein umpeen kasvanut: ympärillä rivi vanhoja lehmuksia, jotka olivat saaneet pitkät ajat olla karsimatta ja kasvaa vesoja ja sammalta. Persialaisia ruusuja, joiden lehdet tuoksuivat mansikalta, akileijoja, kurenmiekkoja ja kaikkea muuta yksinkertaista vihreätä, joka ei kuole talvipakkasesta eikä hoidon puutteesta, kasvaa rehoitti kaikessa rauhassa käytävillä ja nurmikoilla. Syreenit ja seljapuut levittäytyivät ylellisessä voimassa ja vapaudessa joka taholle. Seljat ja akaasiat tunkeutuivat lähimmäksi esiin. Tuhansittain mehiläisiä ja ampiaisia surisi maustimilta tuoksuvissa pihlajain kukissa. Rappeutuneesen lehtimajaan, jonka päälle oli irralleen levitetty joku temppeliä kuvaava verho kuin teaatterin irtoseinä, oli kahvi aseteltu suurelle paksutekoiselle hietakivipöydälle, jonka levyyn koko pataljoonan sapelit olivat piirrelleet Helenan nimeä tiheään kuin koristeet maurilaisessa kirkon holvissa. Martinov oli tarttunut tuon harmillisen luutnantin käsivarteen ja mennyt hänen kanssansa ulos puutarhaan polttelemaan, sillä Helena Nikolajevna ei sietänyt tupakan savua. Darja Mihailovna meni ruokasaliin jakelemaan joitakin ohjeita palvelijoille.
Översti ja Helena olivat siis kahden kesken. Nuori tyttö nojasi kyynärpäitään pöytään ja leuka oli käsien nojassa.
— Te olette niin vakava tänään, sanoi Horn hymyillen, niin että minä tuskin tunnen teitä, te katselette eteenne kuin kauas tähystelevä spiritistein välityshenkilö.
— Niin, minä olen tosiaankin kauas katsova henki, spiritisti, sanoi hän hitaasti ja paljon tarkoittavasti. Tiedättekö, mitä minä olen nähnyt tänään, mitä minä olen huomannut eräästä välityshenkilöstä, joka ei edes ole täälläkään? Minä tarkoitan sisartanne.
— Sisartani, niin, hänen ajatuksensa kyllä on helppo lukea, hänen luonteensa on kokonaisin ja yksinkertaisin, kuin koskaan olen nähnyt. No, minua huvittaa kuulla, mitä te olette nähnyt hänessä.
— Niin, jos tahdotte tietää, minkä tähden sisarenne ei tänään tullut meille, niin silloinpa myös saatte tietää, minkä tähden minä olen tänään vakava, kuten sanotte.
Översti Horn alkoi tuntea levottomuutta. — No, olkoon menneeksi, sanoi hän, antakaas kuulla, Helena Nikolajevna.
— Hän sanoi teille eilisiltana, kuin palasitte kotiin: minä en lähde huomenna ruhtinaan päivällisille, vaan matkustan pois huomeisaamuna; ruhtinas Chamitovin kotona lienevät olot hyvin kummalliset, siellä ei käy ketään ylhäisiä naisia, viisainta on pysyä poissa.
— Mutta, Helena Nikolajevna, sanoi Horn oudostuen.
— Ei, älkää vastustako, översti — hän katsoi suoraan hänen silmiinsä ja punastui — myöntäkää vain, kyllä kuitenkin näen, että olen arvannut oikein. Hänen silmäluomensa punastuivat ja kaksi kyyneltä tunkeutui esiin. Teidän sisarenne ehkä vielä lisäsi: siellä käy koko rykmentin upseerit, mutta ei kukaan…
Perin tuskauttavasti vaikuttivat Horniin nämä sanat, joiden totuutta hän ei voinut tehdä tyhjäksi. Hän mutisi joitakuita turhia korulauseita, mutta Helena ei näkynyt niitä kuuntelevan.
— Voi minkä tähden, sanoi hän itsekseen, sen kysymyksen olen lausunut lukemattomia kertoja itselleni. Minkä tähden, tuo minkä tähden on minun elämäni suuri arvoitus. Siihen en ole saanut vastausta,
— Mutta, Helena Nikolajevna, sanoi Horn, punastuen kovin…
— Ei, älkää etsikö mitään tyhjää puolustusta, herra översti, mitä apua siitä olisi. Minä kyllä itse tiedän, että niin on, minä näen sen teistä ja kaikista muista, jotka käyvät täällä meillä: Martinovista, Petrovista, kaikista rykmentin upseereista. Ja mitä minä olen rikkonut, mitä minä olen tehnyt tälle ylhäisölle? Jospa tietäisitte, kuinka onneton minä olen. Kuin minä kutsuin koulukumppanejani, niitä, jotka olivat saman arvoisia, samasta yhteiskunnan luokasta kuin me, niin on heille aina ilmestynyt esteitä: milloin ovat he sairastuneet, milloin matkustaneet pois. Minä uskoin niin kauan kuin mahdollista noita heidän estelyjänsä, mutta kun nyt myöskin teidän sisarenne, joka kuitenkin oli täällä vieras … ja hän kätki silmänsä nenäliinaansa, nyyhkytys kohotteli hänen olkapäitänsä ja rintaansa. Te sen tiedätte, sanokaa, mikä se syy on. Ei se voi olla tädin tähden — vaikka hän onkin vähän naurettava, niin hänellä kuitenkin on sydän kuin kulta. Eikä se voi myöskään olla hänen tähtensä — ja hän viittasi linnaan päin.
Horn ei voinut enää hillitä itseään. Hän otti puoliväkisin pienen, kyynelistä kostean käden, suuteli sitä ja kuiskasi lämpöisiä ja helliä sanoja, jotka tulivat todella hänen sydämmensä pohjasta. Saatuaan ne puhutuksi ei hän itsekään tiennyt, mitä hän oli sanonut ja kuinka paljon luvannut. Hänen sydämmensä kuohui yli ja suli kuin vaha suurten sanojen hehkussa, noiden lempeiden ja kuitenkin niin polttavain silmien katseessa. Helena Nikolajevna hymyili kyyneltensä välitse, katsoi häneen, punastui, käänsi katseensa alas, katsoi jälleen ylös, ja onnellinen hymy levisi noille äsken niin surullisille kasvoille. Kummastuneena, ikään kuin uupuneen hervakkana nousi hän ylös. Översti piti vieläkin hänen kättänsä; samassa alkoi kottarainen liritellä pehmoisia ja lempeitä huiluääniään ylhäällä lehmuksessa. Nyt heräsi hän lumouksestaan, veti kätensä pois ja juoksi nopeasti kuin kauris ulos lehtimajasta. Hän kuuli ainoastaan, kuinka Horn hänelle vielä nopeaan kuiskasi: huomenna, minä tulen huomenna. Ehdittyään linnan suurille kivirappusille kääntyi hän äkisti ja katsoi pitkään ja lämpöisesti Erik Horniin päin, joka vakavana ja kalpeana seisoi lehtimajassa, katsellen hänen jälkeensä. Se kuva, jonka hän nyt näki, painui ainiaaksi hänen mieleensä: keväinen iltataivas, punainen kuin Ispahanin ruusut, kottaraisten sointuisa laulu, lehmusten vaalea vihreys, ylhäällä ilmassa liitelevät pääskyt, ja tuolla tummassa lehtimajassa Erik Stålsköld Horn katsovana häneen hymyillen, lempeästi ja rakkaasti. Hän olisi siinä seisonut kauankin, ell'eivät Petrov ja Martinov olisi nopein askelin tulleet puutarhan perältä rappusia kohti. Nyt hän ei tahtonut kohdata heitä, ei millään ehdolla. Onnellisena, huumautuneena tunteista, aavistuksista ja unelmista, joita hän ei ollut koskaan tuntenut, meni hän omaan huoneesensa ja sulki huolellisesti oven, sillä hänen täytyi saada olla nyt yksin. Suloiset kyyneleet kostuttivat hänen poskiansa. Hän meni piaanonsa, paraimman uskottunsa luo, löi muutamia sointuja, ja kerran, tämän ainoan kerran elämässään oli hän oikea taiteilija. Matalassa, vanhanaikaisessa huoneessa kuohuivat sävelet järjestyneinä esiin ja sulivat sävelmäksi, joka kasvoi mahtavaksi kuin kevätpäivä, haaveksivaksi kuin satakielen laulu, innostuneeksi kuin nuoruuden unelmat. Se kohotti hänen sielunsa kaikkeen, mitä sydän pitää rakkaana, suurena ja pyhänä, se yleni kohti taivasta ja kuoli kuulumattomiin äärettömyyden rajalla, ijankaikkisuuden partaalla. Se onni ja se ilo, jota tunnetaan ainoastaan kerran elämässään — eikä ole eletty ollenkaan, jos sitä ei ole tunnettu — vavistutti hänen sielunsa kieliä ja tuli kuuluviin niissä sävelissä, joita hän etsi esiin soittimestaan. Ja sen tähden hän oli taiteilija — ensi kerran ja viimeinen kerran elämässään.
Ulkona puutarhassa seisoi Erik Horn nojaten kivipöytää vasten ja katsoi lehmusten varjojen tanssia linnan seinällä, ilta-auringon kultaloistoa valkoisilla muureilla, katsoi silmiään räpäyttämättä ylös pieneen ikkunaan, jonka valkoiset verhot iltatuulessa paisuivat ja häilyivät ulos ja sisään, ikään kuin houkutellen häntä sinne. Hän kuunteli sävelmää, joka tulvi hänen luoksensa ja kukkain tuoksun kaltaisena levisi ja täytti ilman sulosoinnulla.
Hänen huomionsa oli niin kokonaan kiintynyt siihen katsomiseen ja kuulemiseen, että hän ei edes havainnut, että Darja Mihailovna tuli ja nyt katseli häntä, hymyillen hyvänluontoista hymyänsä.
Vasta sitte, kuin Darja Mihailovna kilisteli hopeita pöydällä, heräsi Horn ja punastui, tosiaan punastui ja tunsi siitä hiukan iloa, — niin, hänhän oli vielä nuori.
Martinov ja Petrov tulivat takaisin lehtimajaan. Kahvi juotiin ääneti. Petrov katsoi levottomasti tuonne linnan rappusiin päin, mutta Helenaa ei näkynyt, vaikka soitto jo oli tauonnut. Petrov teki lähtöä, sillä hänen oli vielä jouduttava tänään suurille illallisille, sanoi hän, lausui jäähyväset, pyysi kertomaan hänen kunnioittavimmat terveisensä Helenalle ja läksi.
Nyt heräsi Horn siitä painavasta huumauksesta, joka häntä oli ahdistanut koko ajan, kuin tuo rakastunut keltanokka Petrov istui siellä. Nyt hän keksi lakkaamatta uutta puhelun ainetta, puhui lämpöisesti ja nerokkaasti, keksipä myöskin Helenan poissa ololle selityksen, joka hänen omasta mielestään oli hyvinkin onnistunut.
Kummastuksekseen huomasi hän nyt taas, että rautalankanaisella oli käsitystä hyvin monista asioista, joita hän oli luullut kerrassaan liian yleviksi hänelle. Kaikkein rautalankojen ja irtonaisten sulouksien takana oli tuolla naisella kuitenkin hyvä sydän, joka loisti hyvistä silmistä ja sykki lämpöisissä sanoissa. Hyvänen aika, ajatteli Horn, kuinka hirveän väärin olen minä tai oikeastaan Martinov arvostellut häntä, Tämä teennäinen ilmiö oli vanhanaikainen Rousseaun ihailija, hän tunnusti, että Etudes de la nature ja S:t Pierren La Chaumière indieme olivat hänen lempikirjojansa vielä nytkin. Luonnon ihailussaan oli hän jäänyt jäljelle ajastaan. Hän oli kyllä ennen muinoin ollut kaunis ja viehättävä, mutta sattumuksen tähden jäänyt yksikseen elämässä ja sen vuoksi vetäytynyt itsekseen. Niin kuin kuolettavasti haavoitettu eläin pakenee yksinäisyyteen, niin Darjakin sulkeutui omaan kuoreensa. Ne mielipiteet ja opetukset, jotka hän oli itseensä imenyt, olivat tosin nyt jo vanhanaikaisia, vaan hänelle niin rakkaita, että hän ei tahtonut panna niitä alttiiksi uuden ajan pilkalle. Sen tähden hän enimmäkseen oli vaiti, ja tarvittiin Hornin rakastettava kekseliäisyys liikkeelle ennen, kuin hän nyt suostui ottamaan ne aatteet puheeksi. Mutta yhtä oli hän tahtonut säilyttää niin kauan kuin suinkin mahdollista: nuoruuttansa, sitä kauneutta, joka neljä kymmentä vuotta sitte oli saattanut nuoret sydämmet sykkimään ihastuksesta ja tottuneet tilapäiset runoilijat sepitsemään hänestä sonetteja ja madrigaaleja. Siitä kauneudesta hän ei tahtonut, ei voinut luopua. Hän ei suotta ollut nainen ja Ranskassa kasvatettu. Hän taisteli vuosia vastaan ja vanhuutta vastaan, käytti alussa varovasti kaikkia pukeutumistaidon salaisuuksia, kaikkia Indian ja Jaapanin kauneusvesiä, liljain tuoksua ja ruusun väriä. Sitte täytyi hänen jo ruveta käyttämään niitä ahkerammin. Mutta vuodet tulivat säälimättä ja piirtelivät poimuja hienoon ihoon: hän otti urhollisesti ne vastaan ja uhoitteli niitä viimeiseen asti. Hän itse ja hänen lähimpänsä tottuivat hänen omituisuuksiinsa, nauroivat niille eivätkä olleet niitä huomaavinaan. Hänestä tuli omituinen ihminen. Ja nyt ymmärsi Horn Helena Nikolajevnan sanat. Mademoiselle Dorinnella oli kyllä paljo pieniä heikkouksia, mutta myös sydän kuin kulta.
Illan aurinko sammui, varjot kiipesivät yhä ylemmäksi linnan seinille ja punakajastus vaaleni pois muureista, ensin keltaiseksi, sitte vaaleankeltaiseksi ja viimein sammui se kokonaan. Pieniä, kalpeita tähtiä syttyi taivaalle. Tuli aika lähteä. Mutta Helena Nikolajevnaa ei näkynyt tulevaksi alas puutarhaan.
— Hän on hermostunut eilisestä ratsastuksesta, selitti Darja
Mihailovna. Kultaraudikon kohtalo on kovasti koskenut häneen.
Horn ja Martinov sanoivat jäähyväset, pyysivät kertomaan heiltä terveisiä ja nousivat vaunuihinsa.