VIII
Ruis oli saatu leikatuksi hyvillä ilmoilla ja uutinen kylvetyksi päiväpaisteella. Sato oli tullut niukka, hallan ja veden vahingoittamia jyviä, jotka antoivat imeltynyttä leipää. Kaurat sitävastoin lupailivat hyviä tuloksia päättäen pitkistä ripsistä.
Yhtenä iltana oli viivytty myöhään metsähalmeella. Yöksi näytti tulevan halla ja illansuussa oli isäntä itse tullut paikalle leikkaamaan nuorten avuksi.
Olisi jo ollut pimeä, heidän kaikkien peräkkäin astellessa metsäistä polkua kotiin, jollei kuu olisi valaissut. Jyrkkinä lankesivat puiden varjot tielle.
Miina oli kiirehtinyt edelle. Tuvan porstuassa tuli Aina omituisesti hymyillen häntä vastaan. Miina ei kiinnittänyt häneen huomiota, etsi vain heidän kammarinsa avainta, jonka hän oli jättänyt tupaan. Maijastiina ilmoitti sen olevan ovessa. Kun Miina astui huoneeseen, nousi hänen sängystään ihmisolento, joka kuun valossa näytti muodottomalta, mustalta peikolta. Miina huudahti pelästyksestä.
— Hyvää iltaa, lausui ystävällinen ääni omituisen tylsästi.
Miina tunsi heti tätinsä Liisan.
— Koska täti tuli? Oletteko käynyt tuvassa? Keitä te olette nähnyt? kysyi hän hätäisesti.
— Minä tulin taloon siihen aikaan, kun lypsettiin lehmiä, seisoin tuossa aidan luona, mutta istahdin sitten penkille, sillä jalkojani väsytti. Tuli sitten porstuasta pitkä akka ja ojensi minulle leipäpalan. Mutta minä en sitä ottanut. "Olen nuoren emännän sukulaisia enkä kerjäläinen", sanoin vaan. Silloin neuvoivat minut tänne odottamaan.
Viime sanat hän lausui itsetietoisesti ja rupesi sitten kertomaan retkistään ja tyttärestään. Hän olisi köyhässäkin puvussaan ollut siistin näköinen, jollei koristuksina olisi käyttänyt kirjavia nauhoja ja tilkkusia, jotka olivat sekä likaisia että haaltuneita. Toiselta silmältään hän oli sokea ja puhuessaan hän omituisesti väänteli kasvojaan ja ruumistaan. Miina ei ollut hänelle erittäin ystävällinen. Taavi, kylvystä tultuaan, piti sentään puhetta hänen kanssansa ja kuunteli hänen kertomuksiaan pitäjäntuvalta, missä hän nyt asui. Myöhemmin piti Miinan hiukkasen viipyä askareilla ulkona eikä hänen hämmästyksensä ollut vähäinen, kun hän tuvassa pistäytyessään tapaa tätinsä illallisella muun väen kanssa. Tuskin hän sai pyydetyksi anteeksi ja Maijastiinalle selitetyksi, että ei se tapahtunut hänen tahdostaan ja että hän kyllä itse olisi laittanut vieraalleen ruokaa. Ateria kului kuitenkin tavalliseen tapaansa ja ennen muita nousi isäntä pöydästä.
Levolle pannessaan kutsui Juhana Maijastiinan luoksensa ja käski panna evästä huomiseksi. Hänen täytyi varhain lähteä matkalle.
— Kuka se oli se ihminen? kysyi hän sivumennen.
— Sanotaan hulluksi Liisaksi. Poikanne vaimon omaisia. Sanoi teidätkin tuntevansa.
— Minutko? Missä tuo minut olisi nähnyt? Minä kumminkaan en muista jokaista ryysyläistä, jonka tiellä näen. Toimita se pois talosta. En kärsi kerjäläisiä raitillani. Ja pidä sitä Miinaa silmällä.
Aamulla kertoi Maijastiina Miinalle mitä isäntä oli sanonut. Evästettynä ja parempiin vaatteisiin puettuna, he toimittivat Liisan matkaansa. Mutta siitä ajasta alkaen Miina harvoin hymyili, eikä milloinkaan Taavin isän läsnäollessa. Hän karttoi häntä niin paljon kuin taisi. Häntä painoi tieto rikoksesta, jota oli myöhäistä ruveta kostamaan ja jonka kosto sitäpaitsi olisi koskenut häntä itseään liian likeisesti. Siksi hän vaikeni ja kantoi tietoaan kuin taakkaa. Taavi tapasi hänet usein totisena tuijottamassa eteensä, eikä hän enää koskaan laulellut askaroidessaan, niinkuin ennen.
Eräänä aamuna hän oli noussut hyvin varhain, sillä Maijastiina oli uskonut hänelle kahvin keittämisen. Hän oli toivonut ehtivänsä pois tuvasta ennenkuin isäntä tuli herättämään työväkeään riihelle, mutta jo hänen tehdessään tulta, astui Juhana sisään alusvaatteissaan, paljain jaloin, keppi kädessä.
— Mitä sinä täällä teet? kysyi hän, nähdessään Miinan.
— Tulta teen. Maijastiina makaa kipeänä saunassa, hän pyysi minua keittämään kahvia.
Koputtaen keppiään permantoon herätti isäntä väen. Pörröisiä päitä kohoeli sängyistä ja penkeiltä, joku uninen ääni teki kysymyksen, johon toinen sopersi vastauksen. Isäntä läksi kammariinsa pukeutumaan ja palasi sitten tupaan juomaan kahvia. Ääneti Miina täytti hänen kuppinsa ja nähdessään, miten hän sitä käänteli käsissään hän jo ajatteli, että mitä tästä seuranneekaan.
— Onhan meillä järvi likellä, alkoi Juhana, — ja kaivo vielä likempänä. Ei pitäisi olla puutetta vedestä. Mutta kuitenkin juotetaan ihmisille kahvia kupista, joka ei ole nähnyt vettä viikkokausiin.
Hän työnsi kupit luotaan, jotta helisi.
— Aina näkyy olleen säästäväinen, sanoi Miina. Hänen äänensä oli tyyni, vaikka mielessä kiehui.
Onneksi sattui, että juuri Aina oli syyllinen. Sitten Juhana moitti kahvia. Maijastiina sai nuhteita siitä, että oli uskonut kahvinkeiton vieraisiin käsiin. Mutta Miina loukkaantui niin, ettei hän tämän jälkeen puuttunut mihinkään talon töihin, eikä tullut isännän näkyviin ensinkään. Isäntä puolestaan tuntui hakevan tilaisuutta tavatakseen Miinaa ja suorastaan loukatakseen häntä.
Kerran hän astui heidän huoneeseensa juuri kun he olivat ruualla. Hän tuli nähtävästi asialle, mutta hänen silmänsä tarttuivat puurovatiin.
— Kerjäläisiä teistä vielä tulee, kun puuroonne mätätte tuollaiset voikuormat! huudahti hän.
— Onko sitä nyt niin paljon? äänsi Taavi tyynesti.
Mutta Miinan päätä huimasi halu saada vastata. Juhana näki sen ja ärsytti häntä enemmän.
— Ja kahvipannu on tulella! Se ei taida teillä jäähtyä koko päivänä. Johan minä näin säästäväisyyden merkit silloin, kun tämä "emäntä" tuvassa pantiin kahvinkeittoon. Pieni talo eläisi jo vuoden ajan niillä tulitikuillakin, joilla se sytytti yhden päreen. Niitä oli lattialla kuin sotamiehiä tantereella. Ei se kelpaa, hyvä emäntä. Itke nyt ja tillitä! — sehän teillä naisilla aina on turvana. Mutta minä en kärsi itkeviä naisia. Pois minä menen. Mutta sen minä vain vielä sanon, että kun sinä jo itse tässä syöt ja juot, niin älä kuljeta sukulaisiasi tänne, sellaisia kuin sekin yksi…
Miina herkesi itkemästä ja karkasi ylös. Hän ei ensin saanut puhutuksi, hän tunsi halua lyödä miestä, joka tuossa häneen katseli kiiltävin silmin. Juhanan nenä oli omituisen suippea, kasvot kalpeat kuin vaate, huulilla pingoitettu ilme.
— Ja siitä naisesta te uskallatte puhua!
Miinan äänessä oli tuhansia vivahduksia ja hän sulki niihin sanoihin kauan kannetun katkeruutensa myrkyn.
— Ja miksi en? Pitäisikö minun kärsiä, että sellaisia usein ilmestyy
Haapaniemeen? Kuka tietää, miten paljon niitä on maailmassa…
Hän hymyili tavalla, joka Miinaa ärsytti niin, että hän päätti sanoa kaikki, mitä hän tiesi.
— Ei niitä ole kuin yksi, jonka minä tunnen. Ehkä niitä on useampia teidän tiedossanne. Jollette tiedä, niin…
— Hyvä hyvä. Minä jo tiedän. Tule Taavi avukseni kengittämään hevosta.
Taavi läksi isännän kanssa, vaikka hän oli hänen vaimoaan niin syvästi solvaissut. Miina pusersi nyrkiksi kätensä ja jäi seisomaan keskelle lattiaa.
Mutta senjälkeen tuli hänen käytöksensä varmaksi. Hän ei enää mennyt Juhanaa pakoon, vaan Juhana karttoi vuorostaan häntä. Miinan mieli muuttui taas iloiseksi, hän saattoi laskea leikkiä, pisti välistä tanssiksikin Kallen kanssa.
Aina oli alussa mukana, mutta pian hän kyllästyi iloon, jossa ei ollut pelimannia eikä poikia mukana. Hän piti tanssejaan lauantai-iltoina piikojen kammarissa. Isä oli ruvennut niin ankaraksi, että sen täytyi tapahtua salaa.
* * * * *
Ensimmäisellä rekikelillä läksi Juhana Kallen ja Ainan kanssa naapuripitäjän kirkonkylään. Hän jätti Ainan sinne muutamaksi viikoksi tätinsä luo, joka oli vanha, ankara eukko. Ehkäpä Aina siellä hiukan vieraantuisi huvituksista. Kirkkokin oli aivan likellä, joten Ainan sopisi käydä siellä. Ehkä sekin vaikuttaisi. Eikä Juhana saanut itseltään salatuksi, että hän jännityksellä odotti tyttärensä tuloa kotiin. Hänhän oli ainoa olento maailmassa, josta Juhana välitti.
Neljän viikon kuluttua Aina palasi. Juhana ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan sisällä, vaan näki Ainan vasta illallispöydässä. Tyttö istui nojaten kyynärpäitään pöytään ja katseli ulos. Kasvot olivat totiset ja kalpeat, pää oli käden varassa. Oven avautuessa hän säpsähti ja astui hymyillen isäänsä vastaan. Mutta Juhanan mielestä oli hänen olennossaan jotakin vierasta, hymy tuntui omituisen aralta ja kainolta. Olikohan hänelle tapahtunut jotakin? Tai ehkä se merkitsi vain hyvää, ehkä hän nyt tasaantuisi.
Odottamattomasti asiat kääntyivät.
Yhtenä iltamyöhänä ennen joulua, kun kaikki jo olivat levolla, ajettiin kulkusilla pihaan. Aina oli niitä jo levottomasti odottanut. Hän karkasi vuoteeltaan ja kuunteli sykkivin sydämin, kuinka pihassa puhuttiin. Äänet hän erotti, mutta ei sanoja. Vihdoin tulivat askeleet porstuaan. Koputettiin tuvan oveen.
— Onko isäntä kotona?
— Mitä yökulkijoita… Teille tässä vielä isäntää herättämään!
— Olemme jyvänostajia. Eiköhän sentään sopisi herättää.
— Maatkaa tuossa penkillä tai uunilla aamuun asti ja puhukaa asianne päivän aikaan.
— Sanokaa isännälle terveisiä kauppias Silveniukselta, niin ehkä hän nousee.
Maijastiina sytytti vihdoin päreen ja näki edessään kaksi turkkeihin puettua herraa. Hän meni Ainaa ajamaan ylös, jotta saisi heidät pyydetyiksi hänen huoneeseensa ja hämmästyi nähdessään Ainan ylhäällä ja huoneen siivottuna.
— Tuolla sopii odottaa, sanoi hän herroille.
Aina oli sytyttämässä kynttilää, kun he astuivat sisään. Hänen suupielissään leikki omituinen hymy ja silmissä oli kyyneliä.
Aaretti paiskasi lumisen karvalakkinsa pöydälle, kiiruhti häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä. Sitten hän vei hänet valoon, suuteli hänen silmiään ja poskeaan ja pyyhki lyhyillä sormillaan pois kyyneleet. Aina vapisi hänen käsissään ilosta ja onnesta.
— En minä aavistanut, että teillä jo maattiin! sanoi Aaretti vetäen taskustaan kelloa jonka vitjat olivat paksua kultaa.
— Paljonpa se onkin, jatkoi hän sitten. — Taisimme nukkua jäällä, kun valvoimme melkein umpeen viime yön. Oletko puhunut isällesi?
— En.
Nyt astui esille toinen miehistä. Aina ei ollut häntä edes tervehtinyt.
— Selvä näkyy olevan välinne, sanoi hän. — Minun on vain tämän kauppias Silveniuksen puolesta antaminen teille pikkuinen… Siinä hän veti esille lompakkonsa ja pani pöydälle kaksi sadan markan seteliä. Ainan kädet menivät ristiin ja silmät vilkaisivat hurmaantuneina Aarettiin, joka ihastuneena häntä katseli. Puhemies jatkoi:
— Piti tultaman siihen vanhaan tapaan puhemiehen kautta, kihlarahat matkassa, vaikkei tämä herra Silvenius muutoin niihin vanhanaikaisiin kuulu.
Puhemiehen liikkeet olivat suuret ja varmat. Kun hän pani lompakkoakin taskuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut kyynärpäillään survaista katon ilmaan. Aaretti oli huolimattomasti heittäytynyt tuolille ja sytyttänyt paperossin. Hän oli tummassa puvussa, lyhyt, jäntterä, paksukaulainen mies. Kasvot olivat kauniit ja silmät vilkkaat. Hän katseli hymyillen morsiantaan ja morsian tuijotti rahoja, koskematta niihin.
Noin paljon rahaa! Kauppias Silvenius, herra Silvenius, jonka morsian hän nyt oli! Puhemies ja kihlat vanhentunutta tapaa! Hän oli tietänyt tämän kaiken jo viikon ajan ja kuitenkin se nyt taas oli niin uutta, niin kummallista. Olikohan se tottakaan! Ja Aina unohti hetkeksi, että molemmat herrat häntä katselivat paperossiensa takaa, ja silloin hän hymyili entisellä veitikkamaisella tavallaan ja taivutteli notkeaa vartaloaan. Hän oli siinä niin viehättävä, että Aaretti hyppäsi istualtaan ja sulki hänet syliinsä.
Hänpä tiesi miten tehdä tuo hento vartalo vieläkin hentoisemmaksi, miten muodostella sykyräksi pitkä palmikko, miten tehdä hänestä niin kaunis morsian että…! Ja hänestä katoaisi kaikki talonpoikaisuus ja hänen käytöksensä olisi kuin kaupungin neidin. Sulhanen likisti tyttöä vyötäisistä, painoi häntä vastaansa ja silitti hänen poveansa. Ja tyttö seisoi suljetuin silmin ja veret poskilla.
Siinä asennossa tapasi heidät Juhana, kun hän avasi oven. He eivät häntä huomanneet, hän sai heitä siis tarpeekseen katsella. Mutta näky ei ollut ensinkään hänelle mieleinen. Hänen kouransa kiertyi lujaan tytön käsivarren ympäri, hän heitti hänet ovea kohti ja sulki hänet ulos huoneesta. Kohteliaasti kumartaen Aaretti ja puhemies esittivät asiansa.
Niin siis tuo hyvä täti oli hoitanut Ainaa, hänen luonaan nuoret olivat tehneet kaupat valmiiksi, jopa määränneet hääpäivänkin. Isältä he eivät olleet edes aikoneetkaan kysyä lupaa. Hän taipui heidän tuumiinsa, sillä hän ei alentunut heitä vastustamaan, mutta hän oli sekä suuttunut että surullinen.
Jälkeenpäin hän lisäksi sai kuulla, että Aaretti puhemiehineen oli ollut juomassa koko edellisen yön. Ja velkaantunut oli se paikka, jonne hän oli vievä vaimonsa.
* * * * *
Aina itse erosi nyt kokonaan entisestä seurastaan. Vaistomaisesti hän tunsi, ettei se enää sopinut hänelle. Laulellen hän istui kangaspuitten ääressä, hyräellen hän ompeli ja kävi usein Miinan luona, joka hänkin oli rakastunut vastoin vanhempiensa tahtoa.
Jonkun päivän kuluttua saapui Aaretilta lähetys: sirotekoinen puulaatikko, jonka kansilaudalle sujuvalla kädellä oli kirjoitettu Ainan nimi. Aina itse ei ollut tuvassa, kun laatikko tuli, Kalle oli sen jo puoleksi avannut ennenkuin tyttö ehti paikalle.
— Kenenkä luvalla sinä kosket minun tavaroihini? huusi hän.
— Ethän sinä itse saisi sitä aukikaan.
— Enhän vain!
Koko talon väki kerääntyi ympärille. Ainan posket hohtivat ja hätäillen työnsivät kädet tieltä papereja. Välillä hän pyyhkäisi tukkaa silmiltään ja tuuppasi pois Kallen käsiä laatikon laidalta. Tuntui kiusalliselta, että nuo kaikki olivat ympärillä. Ja samalla hän kuitenkin mielellään näytti, mimmoinen sulhanen hänellä sentään oli. Kääröjen ympärillä oli suomalaisia sanomalehtiä. Hän pysähtyi niistä lukemaankin muutamia sanoja. Sanomalehdet olivat outoa tavaraa näillä mailla.
— Mitähän satua tuo on, jonka nimenä on "juttutupa"? sanoi hän innostuneena.
— Ja mitähän kangasta tämä vaalean punainen on? jatkoi Kalle.
— Morsiushameeksi tietenkin. Voi miten kaunista!
Se oli todellakin hienoa ostokangasta. Miinankin täytyi myöntää se hienommaksi kuin hänen morsiushameensa kangas oli ollut.
— Katso nyt muutakin, muistutti Kalle, kun Aina hetken ajaksi vajosi mietteisiin.
Toisessa käärössä olivat korkearuojuiset, kapeakärkiset kengät. Ja sitten olivat kureliivit. Aina levitti ne levälleen, ymmärtämättä, mitä niillä tehtäisiin. Reunassa oli punaista pitsiä, silkkinauhaa ja koristuksia oli ommeltu moneen paikkaan. Se oli kova ja kankea kapine ja renkaitten läpi oli pujotettu nauha yhdistämään kahta ihan erillään olevaa osaa. Kaikki katselivat tätä vaatekappaletta hetken ajan äänettöminä. Kun Aina vihdoin rupesi sovittamaan sitä ympärilleen, purskahti Kalle nauruun.
— Sinusta tehdään nyt ryökinä! Sinut kuristetaan hyvin hoikaksi ja…
— Ole vaiti, hävytön poika! sanoi Aina loukkaantuneena.
— No olenhan minä nähnyt noita kaupungin ikkunoissa.
Hän asetti vehjettä Ainan vartalon ympärille ja kiinnitti hakasia.
— Tätä ei panna päällepäin. Sinun täytyy riisua vaatteita vähemmäksi.
— Mene tiehesi. Minä koetan itse. Sinun nähtesi tässä vielä pitäisi…
— Mutta sehän on vahinko, että noin kaunista peitettäisiin hameen alle. Eikö sitä voisi pitää päälläpäin? esitteli Taavi, joka tähän saakka oli ollut äänettömänä katsojana.
Laatikon pohjalla oli korea karamellirasia ja kirje. Aina tarttui niihin, ikäänkuin peläten, että ne vietäisiin häneltä ja pisti ne taskuunsa.
— Ihan niinkuin muutkin ryökinät sinäkään et näytä kirjettäsi! ilkkui
Kalle. — Ettei se jo lähetä sinulle hattua?
— Minä lyön sinua! uhkasi Aina.
— Ei hänestä ryökinää voi tulla, mutta "rouva" hänestä tulee, sanoi Miina ja hänen äänessään oli vieras kaiku, ikäänkuin hän olisi ollut katkera tai kade.
Vasta illalla Aina hengitti vapaasti, kun hän oli yksin ja rauhassa sai antautua katselemaan aarteitaan. Nyt hän pingoitti kureliivin ympärilleen. Paita oli koristelematon, kotikutoisesta paksusta kankaasta ja pitsitön hiha peitti puolen käsivartta, mutta kuinka verrattomasti tuo Aaretin lahja kaunisti ja antoi uuden muodon koko vartalolle! Eikä se ahdistanut eikä vaivannut, antoi vain ryhtiä ruumiille. Tyttö kääri kankaan auki ja levitti sitä poimuiksi. Silkkinauha putosi sieltä sisältä. Hänen tukkaansakin Aaretti oli ajatellut! Sitten hän avasi kirjeen. Sisällä oli pahvikortteja, joihin oli painettu heidän nimensä rinnatusten ja alla sana "kihloissa". Ainan tunteet kävivät siinä niin ylitsevuotaviksi, että hänen täytyi kallistaa pää syliinsä.
Painettuna hänen nimensä. Se oli tavatonta. Mitä sanovatkaan ihmiset ja tuttavat? Hänestä tuntui siltä kuin hänen nimensä olisi ollut luettavana kaikissa maailman kirjoissa ja ihmiset toisiltaan olisivat kyselleet: kuka se on tuo Aina Tuusjärvi? Ja Aina punastui ylpeyttään ja ujouttaan.
Mutta istuessa ei kureliivi ollutkaan yhtä mukava. Ja kun hänen piti kumartua kenkiä koettamaan, rusahti se niin pahasti, että hän pelästyi sen särkyneen. Sitten hän ei tahtonut saada sitä yltään. Hän alkoi ylhäältä ja alhaalta, pidätti henkeään, veri nousi päähän ja tuskastuneena hän heittäysi sängylleen lepäämään, ennenkuin alkoi viimeisen ponnistuksensa, joka sitten onnistuikin.
Vaikeaa oli mennä isälle näyttelemään kapineita. Mutta kun kaikki muut jo niistä puhuivat, niin täytyi isänkin sentään ne nähdä. Aina meni hänen luoksensa, hänen ollessaan ruokalevolla.
— Miksi sinä peität minulta silmäsi? kysyi Juhana, kun ei Aina pitkiin aikoihin katsellut muuta kuin lattiaan.
— Katson vain, että tämä lattia on pestävä, sanoi hän punastuen.
— Mitä siinä valehtelet, sanoisit…
— Ajattelinpas juuri sitä. Tahtooko isä nähdä? Aaretti lähetti. Eikö tämä ole kaunista?
Aina levitti kangasta poimuiksi ylleen.
— Onhan tuo.
Mutta enemmän kuin kangasta katseli hän tytärtään. Aina kierteli huivinsa kulmia ja silitteli kangasta. Hän nähtävästi aikoi sanoa jotakin, joka oli hänelle vaikeaa.
— Aaretti kirjoitti lähtevänsä Mikkeliin äitiänsä tervehtimään ja kysyi, eikö isä päästäisi minua mukaan?
Juhanan päässä kiehui tuhansia ajatuksia. Antaisiko hän hänen lähteä?
Ainan katse riippui hänen huulillaan. Hän istuutui hänen sänkynsä laidalle ja silitti hänen poskeaan.
— Isä panisi Kallen saattamaan asemalle ja Kalle odottaisi tädin luona. Olisimme vain päivän Mikkelissä.
— Vain päivän…? Sinun pitäisi kaikista vähinten mennä sille miehelle. Eikä naimisiin ollenkaan.
— Itse olette ollut naimisissa!
— Siksihän minä puhunkin kokemuksesta.
— Mutta äitihän oli hyvä ihminen. Kaikki kehuvat.
— No niin — lähde, lähde Mikkeliin!
Hän nieli viimeiset sanansa: niin, mutta isä ei ollut "hyvä ihminen".
— Kaikki miehet ovat maailman lopun kansaa. Pysy niistä kaukana, niin on parasta!
Aina nauroi häntä ja kääri kokoon kankaansa. Hän oli jo ovella, kun isä kysyi:
— Kuka maksaa matkan?
— Aaretti, vastasi Aina varmasti.
— Kuinkahan kauan tuo maksaa puolestasi. Ota sinä vain viisimarkkanen mukaasi ettet jää tielle.
— Niinkuin isä tahtoo.
— Kuule…
— Mitä?
— Eikö sinua yhtään arveluta ruveta niihin kauppoihin? Tiedätkös, mitä kaikkea siitä Aaretista puhuvat?
— Ihmisten puheita. Niinhän Miinallekin puhuttiin Taavista. Ja tuossapa nyt hyvin menevät. Minua ei yhtään peloita.
Ja nauraen hän juoksi ulos sitä tietään.
Kun Kalle tuli Ainaa saattamasta, tiesi hän kertoa, että Aaretti oli ollut jo maantiellä vastassa mustalla orhillaan. Ihan uuden silkin hän oli ennen lähtöä sitonut Ainan päähän ja kietonut kellonvitjat hänen kaulaansa. Asemalla hän oli ostanut torttuja heille kaikille ja setelirahaa hänellä oli ollut kuin tupakanlehtiä.
Aaretti itse saattoi Ainan kotiin, mutta kiirehti sitten heti pois. Sillä retkellä he olivat siirtäneet hääpäivää likemmä ja kuuluutus oli jo ensi sunnuntaina. Aaretin koti kaipasi emäntää.
Aika kului yhtenä humuna. Oli paljon valmistettavaa ja ommeltavaa. Aina istui Miinan kammarissa, Miina häntä auttoi. Heistä oli tullut hyvät ystävät ja heillä oli nyt paljon puhuttavaa.
— Eikö sinun ollenkaan tule ikävä? kysyi Miina kerran. — Minä kovasti kaipasin, kun luovuin äidistäni.
— Eihän minulla ole äitiä, nauroi Aina.
— Mutta isästäsi?
— Niin. Tuleehan tuota väliin. Onhan isä ollut hyvä.
— Entä näitä tuttuja paikkoja?
— Emmehän ole asuneet täällä kuin kolme vuotta. En minä näitä maita tunne.
Mutta Aina jäi tuijottamaan eteensä, ikäänkuin selvittääkseen itselleen, eikö hän todellakaan mitään kaipaisi. Hänen oli ollut hyvä olla ja hauskakin monta kertaa, mutta ei hän mitään kaivannut. Ehkä sentään Kallea, jonka kanssa hän aina oli riidellyt. Ja ehkä Miinaa ja Taavia ja Maijastiinaakin vähän. Kaipauksen tunne tuli sinä hetkenä hänelle ihan uutena ja täytti hänen silmänsä kyynelillä, mutta samalla se oli hänelle niin vieras, että hänen täytyi sitä nauraa ja naurulla hän karkoitti sen luotaan.
Läksiäispäivä oli hämärä päivä joulun alla. Haapaniemeen ei ollut kutsuttu paljon vieraita, ainoastaan likeisimmät sukulaiset ja naapurit. Sulhasta saatiin odottaa niin kauan, että morsian hääpuvussaan oli tuskasta ja pelosta menehtymäisillään ja pappikin jo kummeksi. Vihdoin viimein hän saapui viiden ystävänsä seurassa ja toi muassaan kolme kannua konjakkia. Illempana he sulkeutuivat erityiseen huoneeseen niitä juomaan ja morsian tanssi tuvassa kuokkamiesten kanssa. Illallisen syötyä he heti hankkivat lähtöön, jäämättä yöksi, vaikka Juhana pyysi. Oli ehdittävä lepäämään sulhasen kotiin, jonne oli valmistettu suuret häät.
Juhana oli sanomattoman närkästynyt siitä, että hänen taloonsa tuotiin lisää juomia, vaikka niitä kyllä oli varattu. Ja sitten siitä, että hänen tyttärensä sai tuvassa seurustella kuokkamiesten kanssa, kun sulhanen suljetun oven takana joi ja rähisi. Ihmeellistä, ettei Aina itse mitään huomannut. Huolettomana hän hyppi entisten keinutoveriensa rinnalla ja seisoi ujona ja onnellisena Aaretin vieressä, kun tämä hetkeksi tuli pesästään ulos. Juhana oli niin loukkaantunut, että hän kesken kaiken pani sänkyynsä nukkumaan ja nousi ylös vasta sanomaan morsiusparille hyvästiä. Silloin hän kutsui heidät huoneeseensa ja nouti tuvasta pari isäntää vieraiksimiehiksi.
Pöydällä paloi kynttilä ja esille oli otettu paperi ja kynä. Muutoin oli kaikki entisessä järjestyksessä: sänky, joka oli makuun jäljeltä, piironki, vaatekappaleet riippumassa seinällä, kello, joka kävi tasaista kulkuaan, savuttunut uuni törröttämässä kattoon.
Juhana käski istumaan, otti avaimet ja avasi piirongin. Hän oli värittömän kalpea, nenä suuri ja suippea, kasvot ryppyjä täynnä, tukka tuuhea ja harmahtava. Muodottoman suurena liikkui hänen varjonsa seinillä ja katossa. Sormet olivat kuin luisevat kynnet, kun hän niistä laski kudotun kukkaron pöydälle ja kasvonpiirteet niin pingoitetut, että oli mahdoton tietää mitä hän ajatteli.
— Tottahan isäntä käy meidänkin pitojamme katsomaan? kysyi Aaretti.
— Ei hyvä kauppamies, en minä tule, vastasi Juhana hampaittensa välistä ja uurteet hänen kasvoissaan vääntyivät.
— Eikö isä tule? kysyi Aina ja hänen äänensä värisi lempeällä, pettymistä ilmaisevalla tavalla.
— En.
Mutta nähdessään, että se Ainaan koski lisäsi hän:
— Minä olen jo niin vanha, tulisinhan minä muutoin.
Hän hymyili hellästi, mutta kangistui nähdessään Aaretin käden ehkäisevän liikkeen.
— Ei, kauppamies, ei ole pelkoa, että minä teille pyrin. Tahtoisin vain antaa tyttärelleni kotoa sen mikä hänelle kuuluu. Kaikkea en nyt saa irti, kun eivät velkamiehet ole maksaneet. Todistajiksi, pyytäisin nämä isännät.
Hän laski neljä viidensadan markan seteliä pöydälle ja tarkasti, että ne olivat yksinkertaiset. Loppu oli kullassa.
— Siis kaksituhatta viisisataa, jonka isännät ovat nähneet minun antaneeni Ainalle äitivainajansa perintöosaa.
Juhana kääri rahat huolellisesti kokoon ja laski ne Ainan käteen. Hänen kasvoissaan ei liikahtanut ainoakaan piirre, ei edes Ainan hymy sulattanut häntä. Aina antoi rahat Aaretille ja pani kädet isänsä kaulaan. Hän kiitti siitä, että hän oli saanut ne antaa Aaretille, se teki hänet niin onnelliseksi. Ja sillaikaa kun Aaretti kirjoitti kuittia, katselivat isä ja tytär toisiaan pitkään.
Aina oli niin kaunis. Kahisevana siipenä huntu valui alas selkää ja kasvot, tukka, otsa, vartalo — Juhana rakasti häntä niin että rintaa särki.
Kiireesti lausuttiin jäähyväiset. Kolmen hevosen rekeen mahtuivat ne vieraat, jotka morsiamen kodista seurasivat nuorta pariskuntaa.
Yö oli niin pimeä, että viitat tuskin saivat tien näkymään. Petäjikkö kohisi ja järven jäältä kuuluivat kauan morsiusjoukon kulkuset. Juhana niitä huoneestaan kuunteli. Ja salaa nousi hänen mieleensä ajatuksia, joita hän vuosikausien kestäessä oli tappanut.
Naisia, joiden sydämet hän oli särkenyt, oma vaimo, joka hänen tähtensä oli sortunut ennenaikaiseen hautaan, ryysyinen sokea Liisa, joka hulluna kierteli maailmalla.
Ja kaikki hänen omat pahat tekonsa liitivät ympäröimään tytärtä, peikkona ne laskeutuivat tavoittelemaan häntä, ainoaa olentoa maailmassa, jota Juhana rakasti.
IX
Neljättä kuukautta oli kulunut häistä. Oli ollut kirkas päivä, niitä ensimmäisiä keväällä, jolloin aurinko jo hiukan näyttää lämmittävän.
Kädet taskuissa Antti astui alas Haapaniemen kujaa. Hänen pitkä vartalonsa oli kumarruksissa, hitaasti hän muutteli jalkojaan ja korkearuojuiset saappaat sattuivat tuontuostakin yhteen, ikäänkuin olisivat olleet toistensa tiellä. Tukka oli tuuhea ja niin pitkä, että se tasalatvaisena heilui koirannahkaista turkinkaulusta vastaan. Ilme kasvoissa oli tyyni kuin hyvän omantunnon omistajalla ainakin.
Hän kääntyi kaivon ohitse ja kävi pellon poikki, jonka aita oli avattu viemään jäälle. Milloin hän katseli tietä, jonka reen anturat olivat hioneet kiiltäväksi, milloin hän vilkaisi järvelle, joka valkoisena, sileänä pintana leveni kaukaisuuteen saakka, milloin hänen silmänsä sattuivat alastomaan metsään, jota aleneva aurinko punersi. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin muualla.
Hän oli vältellyt Haapaniemeä, tänään oli Taavi käynyt häntä hakemassa ja houkutellut hänet sinne mukaansa. Miina ja Maijastiina olivat pitäneet hänet päivälliselläkin. Kaikki siellä oli entisellään, paitsi että Aina oli poissa. Isäntä oli laihtunut ja vanhentunut, Taavin väki oli ruvennut talon ruokaan, Kalle oli luvannut lähteä naimaan, mutta isäntä oli siihen sanonut: "mitä turhia!" Omituista muuten, ettei Aina kertaakaan ollut käynyt tervehtimässä entistä kotiaan. Ihmiset kertoivat, että hän käytti hattua päässään ja hienoja vaatteita, ja että häntä kutsuttiin rouvaksi. Olikohan hän tullut ylpeäksi, vai miksikä hän ei ollut käynyt Haapaniemessä? Kallen oli ollut häntä ikävä, mutta isäntä ei päästänyt häntä menemään Ainan kotiin. Kerran kirkolla käydessä olivat he nähneet hänet ikkunassa.
Hitaasti Antti astui jäätä, ei ketään tullut vastaan, hiljaista oli ympärillä, oli sunnuntai-ilta. Jostakin etäältä soi kulkunen, kaukaa kuului koiran haukuntaa. Auringon laskussa vaappui punertavia pilviä, taivaan toinen laita oli sininen ja tumma, Nummelan puodin päällä loisti kuun puolikas. Sen sakarat olivat terävät kuin pahojen ilmojen edellä. Antti muisti, että hän tarvitsi nahkaa puolipohjiksi saappaisiinsa ja koska hän juuri sattui olemaan Nummelaa likellä, sopi poiketa sinne ostamaan.
Olikohan Aina onnellinen? Ei ollut vielä kukaan kehunut Aarettia, kummoinen tuo lienee aviomiehenä?
Huoneissa, joitten seinillä on kaunista paperia, lattialla pehmeät matot, ikkunoissa läpinäkyvät verhot, siellä liikkuu nyt emäntänä Aina, tuo hento tyttö, jolla on silmät kuin linnulla, jonka nauru helisee kuin huurre pudotessaan puista ja jonka hiukset valuvat pitkinä kuin ruoho järven pohjassa. Ehkä on hänen siellä parempi olla kuin Hannulan mustassa tuvassa!
Nummelan pihamaan aitaan oli kiinnitetty komea, loimella peitetty hevonen rekineen, vällyineen. Huoaten avasi Antti puodin oven. Siellä ei ollut ketään, viereisestä huoneesta kuului ääniä. Antti kopisti, herättääkseen kauppamiehen huomion, katseli kattoon, jossa riippui kahvipannuja ja nahkahihnoja, nosti kalatynnörin kantta ja vihdoin rykäisi.
— Älä hulluttele, vaan pane päällesi! kuului sisähuoneesta miesääni. — Täytyyhän heidän tottua siihen, että sinä nyt olet toisessa asemassa kuin silloin.
— Niin juuri, sanoi Alviina.
— Mutta isä ei siitä pidä. En minä sitä ota.
Antti säpsähti. Tuo ainoa ääni maailmassa se oli, joka saattoi virittää tulta Antin suoniin. Hän olisi tahtonut sitä paeta, mutta kuin kahlehdittuna hän jäi seisomaan. Kuin kauan kaivattu soitto se hyväili hänen korvaansa.
— Isä jo ennen pelkäsi, että minä tulen samanlaiseksi kuin herrasväet.
En minä tällä hatulla tahdo tuottaa hänelle surua.
— No jätä sitten tänne, niin otamme sen mennessämme.
— Enkö minä saisi tarjota lasia viiniä? kysyi Alviina.
Silloin Antti ryntäsi ulos ovesta. Kun Alviina astui puotiin, ei siellä enää ollut ketään.
Vilkkaassa keskustelussa istuivat Hermanni ja Aaretti sohvalla, puolityhjä paperossilaatikko edessään, Moppe makasi Hermannin polvella ja Aaretti karisteli tuontuostakin paperossistaan tuhkaa permannolle. Aina, puettuna mustaan turkkiin, käveli levottomana edestakaisin, seisahtui katselemaan kuvia seinillä, sitten taas aloittaakseen lyhyttä retkeänsä pienen huoneen toisesta päästä toiseen. Aaretti, huolimattomasti nojautuneena sohvan seinään, kertoi kilpa-ajoista, joihin aikoi lähteä ajamaan ensimmäistä palkintoa. Vihdoin toi Alviina viinin ja Hermanni täytti lasit. Jokainen otti omansa ja joi ääneti, paitsi Aaretti, joka puhui lakkaamatta. Hänen äänensä oli pieni ja matala, mutta hänen esitystavassaan oli leveyttä ja erinomaisella taidolla hän ymmärsi kehua, tavallisesti itseään.
— Lähdetään jo, Aaretti, muistutti tuontuostakin Aina.
Olisihan Aaretti ehkä lähtenytkin, mutta Hermanni teki heti uuden kysymyksen, jos hän yritti lausumaan jäähyväisiä. Vihdoin sitoi Aina huivin päähänsä ja läksi ulos, Aaretti seurasi häntä, mutta antoi hänen hyvän aikaa istua reessä, selittääkseen pihamaalla Hermannille hevosensa hyviä ominaisuuksia ja kertoakseen sen sukulaisista, ennenkuin itse astui rekeen. Heti tunnettuaan isäntänsä kädet ohjaksissa hevonen tiesi hänen tahtonsa ja läksi juoksemaan alas mäkeä, jotta lumi tuprusi. Humauksena meni jäämatka lahden poikki, vastamaan tullessa rupesi Aaretti vihellellen viihdyttämään hevostaan. Sanattomana istui Aina hänen vieressään ja silmäili tuttuja seutuja. Hänestä tuntui, kuin hän vain olisi käynyt kirkossa tai vieraissa ja nyt olisi kotiin palaamaisillaan. Kaikki oli entisellään, kohiseva petäjikkö, keinu, tie, joka kulki peltojen halki, tuttu portti, jonka poikkipuukin vielä näkyi olevan korjaamattomana.
Kenenkään huomaamatta he ajoivat pihaan. Navetan edessä oli rusukoppa ja saavi, Miinan ja Taavin kammarin ikkunasta lankesi valoa lumelle. Miina seisoi lattialla. Hän oli paitahihasillaan, hänen hymyilevät kasvonsa olivat käännetyt jotakin kohti, jolle hän puhui, hänen piirteensä olivat niin tyynet, katse niin kirkas. Äkkiä rämähti ruutu ikäänkuin sitä olisi lumella heitetty. Miina säpsähti ja astui ovelle. Helisevä nauru kohtasi hänen korvaansa, turkkiin puettu nainen karkasi hänen syliinsä.
— Aina! huudahti Miina. — Taavi, Taavi, nouse ylös, Aina on täällä.
Riemulla he veivät hänet sisään, Taavi vasta hetken kuluttua muisti, että oli jättänyt Aaretin yksin riisumaan hevostaan. Tuvan takassa pärskyi rovio, illallinen oli jo katettu pöytään, kalakupit ja reikäleivät olivat paikoillaan, joku rengeistä leikkasi tupakkaa, joku makasi penkillä, ja ruokkoukko istui muurin portailla paikkaamassa tääppäitään. Kaikki oli niin tuttua, aivan kuin ennen. Isäntä ja Kalle, jotka olivat olleet tallissa, tulivat juoksujalan tupaan, kuultuaan Ainan olevan Haapaniemessä. Ja jo kuului porstuassa Maijastiinan kopisevat askeleet. Hänen turkistaan levisi sama lian haju kuin ennenkin.
Juhana tarttui Ainan käteen ja loi häneen tutkistelevan katseen. Oli hän muuttunut. Hänen vartalonsa oli kehittynyt solakammaksi, ryhdikkäämmäksi ja pyöristyneemmäksi. Tukka oli väännetty solmuksi niskaan ja kulmilta sitä oli hiukan käherretty. Silmät olivat kiiltävät ja vilkkaat, mutta niissä oli jotakin väsynyttä. Hän näytti vanhentuneen monta vuotta.
— Emäntä tekee hyvin ja menee kammariin sillaikaa kun laitetaan illallista haukataksenne, sanoi Maijastiina.
Hän oli ilosta itkemäisillään, mutta sai sentään itkun pidätetyksi. Kalle sensijaan päästi riemunsa valloilleen. Hän huusi, nauroi ja pyöritteli sisartaan.
— Kuinka sinä oletkin voinut olla näin kauan käymättä kotona? sanoi hän. — Minun on ollut sinua niin ikävä. Olisin monta kertaa jo käynyt luonasi, jos isä vain olisi päästänyt.
— Minun on niin vaikea ehtiä. Aaretti matkustelee asioillaan, puotipalvelijoita meillä kyllä on, mutta heitä täytyy pitää silmällä. Sitten ovat kirkonkylän herrasväet käyneet meillä ja meitä on taas pyydetty heille. Ja niin se aika on mennyt.
— Mutta Aina, sinä et puhu enää niinkuin ennen. Sinä puhut niinkuin herrasväet!
— Enhän! vastusti Aina punastuen.
— Puhutpa kyllä. Ja tukka sinulla on noin!
Kallen koura tarttui kutreihin sisaren kulmilla. Aina oli suuresti hämillään.
— Raudallako noita tehdään? Kauniit ne vain ovat! Oli se palmikko sinulla sentään kauniimpi kuin tuo nuppula tuolla!
— Älä koske…! Joko sinä nyt taas rupeat kiusaamaan.
Illallisen jälkeen istuttiin Ainan entisessä kammarissa, joka lämpisi.
Äkkiä Aina huomasi, että hänen isänsä olikin kalpeampi entistään.
— Onko isä ollut kipeänä? kysyi hän.
— En. Mutta mikäpä muu tässä voi tulla eteen kuin vanhuus. Lapset lähtevät kaikki maailmalle, velkamiehet eivät maksa.
— Aikovatko Miina ja Taavikin lähteä omille leiville? kysyi Aaretti, irroittaen paperossia hampaistaan.
Taavi yritti vastata, mutta Juhana virkkoi:
— Aikoivathan he, mutta minä sain heidät estetyksi. Tuo Kallehan se nyt on raivossa.
— Niin olen, sanoi Kalle päättäväisesti. — Eihän tässä muu auta, hajoavat housut jalastani ja repaleina on nuttu, eikä isältä saa rahaa.
Hämillään hän näytti takkinsa lievettä.
— Ja siitä sinä vielä kehtaat puhua! Rahat sait ja mitä niillä teit? Joit, kaupungissa joit. Hevosesi saatiin kiinni viiden virstan päässä kaupungista.
— Tuli vahinko, myönsi Kalle vastenmielisesti. — En minä niistä juonut kuin viidettä markkaa, loput vei, kuka lienee vienyt. Senhän se on synti.
— Ja minnepäin aiotte työhön? kysyi Aaretti.
— Sama se minulle, mistä vain rahaa lähtee.
Ainan päätä särki. Hän otti huivin hartioilleen ja käveli lämpimäkseen pitkin lattiaa. Äkkiä seisoi Kalle hänen rinnallaan.
— Sinä olet ruumiiltasikin niin muuttunut. Se kureliivikö se on, joka tekee sinut noin… vai…
— Ole vaiti! huusi Aina nauraen.
— Ai, killisilmä, se oli sinun entinen äänesi! riemuitsi Kalle.
Hän otti Ainaa käsipuolesta ja vei hänet tupaan. Penkille he istuutuivat ja nauroivat kaikenlaisille vähäpätöisille asioille. Maijastiina ja Miina askartelivat, Miinakin näkyi jo käyttelevän aitan avaimia aivan vapaasti, hän se toi sänkyvaatteetkin aitasta lämpenemään tupaan. Muurin kivien raossa paloi päre, hiilos hehkui sammumaisillaan. Aina istui siinä kauan. Omituisen lämmin, selittämätön kaiho täytti hänen sydämensä, se oli tunne, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut.
Aamulla varhain hän nousi ja läksi isännän kammariin. Hymy levisi
Juhanan kasvoille, kun hän näki Ainan. He istuutuivat sängyn laidalle,
Maijastiina toi heille sinne kahvia.
— Oletko sinä nyt onnellinen? kysyi Juhana.
Aina vaikeni hetkisen ennenkuin hän vastasi.
— Tuossahan tuo menee. Eihän Aaretti ole minulle tehnyt mitään pahaakaan, vienyt minua vain mukaansa herrasväkiin ja kaupunkeihin. Ja kilpa-ajoihin hän taas lupaa viedä.
— Mutta kuinka hänen asiansa ovat? Sanovat olevan paljon velkoja. Ja kuinka hirveästi nuo juoksijaoriit maksavatkaan elättää!
— Ei hän ole minulle puhunut veloistaan. Pari kertaa vain maininnut käyneensä pankissa ja kirjoittaneensa vekseleitä.
— Pankeissa? Aijai, ne ovat herrojen laitoksia, koronkiskontalaitoksia.
Juhana kiivastui niitä ajatellessaan. Tarkasti hän sitten kyseli Ainalta kaikkia Aarettia koskevia asioita ja Aina vastasi hänelle suoraan, mitä tiesi. Hän sai siitä omituisen turvallisuuden tunteen, oli kuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että hänellä oli isä.
Aaretin noustua loppui heidän keskustelunsa. Mutta ennenkuin he jättivät huoneen, tarttui Juhana Ainan käteen, katseli häntä hetkisen ikäänkuin painaakseen mieleensä koko hänen olentonsa ja kuiskasi sitten hänen korvaansa:
— Muista nyt, että jos sinä joskus tarvitset jotakin, niin käännyt minun puoleeni. Haapaniemi pysyy aina kotinasi.
X
Oli kulunut kolme vuotta. Ensimmäinen lumi oli langennut aikaiseen, lehtien vielä ollessa puissa.
Yö oli tyyni ja pimeä, huone suuri ja autio. Aina istui siellä yksin omine ajatuksineen, seinän takaa hän saattoi kuulla nukkuvan tyynen hengityksen. Siellä makasi hänen isänsä, joka oli tullut häntä noutamaan Haapaniemeen.
Ainan silmiin ei ollut uni kajonnut moniin öihin, eikä hän enää koettanutkaan sitä saavuttaa. Hän oli onnensa raunioilla, eikä pyytänyt niitä paikkaella. Voimat olivat kuluneet, elämä oli lopussa, jos hän yleensä koskaan oli elänyt. Sillä mitä hänen elämänsä oli ollut? Kotona ollessaan, tyttönä, mitä hän muuta oli tuottanut kuin huolta? Naimisissa ollessa, oliko hän ketään tehnyt onnelliseksi? Ei, ei tuottanut mitään hyötyä, ei mitään iloa, ei mitään onnea. Hyvä isä häntä sentään vielä rakasti ja Kalle ja Maijastiina Haapaniemessä ikävöivät. Isä itse oli tullut hakemaan häntä sinne. Kunhan hän vain jaksaisi lähteä. Aaretti ei ollut kieltämässä. Hän oli ollut pari päivää poissa. Aina ei tietänyt missä, kai matkoilla juomassa huoltensa huojennukseksi hänkin.
Aina nousi vuoteeltaan, hapuroi käteensä tulitikkulaatikon ja asteli raskaasti ikkunan luo. Pöydällä oli käytetty lautanen, jonka laidalla leipämurusien joukossa makasi suolainen kalanpää. Aina tarttui tuoppiin ja joi.
Hänestä oli entisestään tuskin jälkiä jäljellä. Suurissa silmissä, laihtuneissa kasvoissa oli väsynyt, kärsivä, välinpitämätön ilme. Tukka oli suoltunut kaidaksi piiskaksi. Hän nojausi raskaasti ikkunalautaan ja katseli tyyntä, pimeää maisemaa, josta ei voinut erottaa muuta kuin lunta. Hän ei ajatellut mitään, tunteet olivat ikäänkuin seisahtuneet.
Tätä ulkonaista kurjuutta ei sentään vielä ollut kestänyt niin kauan, että siihen olisi ehtinyt tottua. Huoneissa oli ollut kalustusta yllin kyllin, ikkunoissa kartiinit, seinissä peilit ja kuvat. Kahdeksan päivää sitten oli ollut huutokauppa, kaikki eivät vielä olleet käyneet perimässä omaansa, tavarat olivat vielä puodissa, mutta ovi oli lukittu sinetillä ja pienestä oviruudusta saattoi nähdä, miten hiiret siellä sisällä nyt olivat herroina. Juoksijahevoset, lehmät, rouvan turkki, kaikki oli myyty. Haapaniemen isäntä ei ollut auttanut, vaikka Aina epätoivoissaan oli käynyt häntä pyytämässä. Aina oli tahtonut välttää ulkonaista häpeää ja luullut samojen tunteiden johtavan isäänsä. Mutta Juhana oli jyrkästi kieltänyt. "Kerran se kuitenkin tapahtuisi, parasta että tapahtuu nyt heti", oli hän sanonut. Rakkaudesta Ainaan oli hän sen tehnyt, saadakseen hänet takaisin Haapaniemeen. Hän oli jo tullut hakemaankin häntä. Omituisella ilolla Aina ajatteli, että he aamulla varhain lähtevät yhdessä.
Hän astui pari askelta eteenpäin. Päätä huimasi pahasti. Kunpa hän ei taas tulisi kipeäksi. Hän tarttui tuolinselkään pysyäkseen pystyssä, koko huone pyöri, kamala ahdistus kaasi hänet permannolle. Hän heräsi tainnoksistaan aamupuoleen yötä. Röykytettiin voimakkaasti kyökin ovea. Se oli Aaretti. Aina avasi hänelle oven ja jäi sitä sulkemaan Aaretin mennessä sisään. Hän kuuli hänen päästävän hiljaisen kirouksen, kun sohva, jolle hän kotiin tullessaan oli tottunut heittämään turkkinsa, olikin poissa.
— Missä toinen sänky on? huusi hän sitten.
— Muutimme saliin isälle, joka tuli tänne illalla.
— No, vai niin, sanoi Aaretti äänellä, josta oli vaikea tietää, mitä hänen mielessään liikkui.
— Missä sinä nyt makaat? Minun on niin uni, että panen tähän.
— Pane vaan, kylläpähän minä sijan löydän. Oletko syönyt? Tuossa olisi voitaleipää.
Aaretti ei vastannut mitään, puoleksi riisuutuneena hän heittäysi vuoteelle ja nukkui heti sikeästi kuin pölkky.
Mutta hetken kuluttua astui Juhana sisään. Hän naulasi katseensa Aarettiin, joka suu auki, hengitys sihisten, kohisten, lepäsi matalalla päänalasella. Aina näki, miten isän piirteet muuttuivat ilkeiksi, ikäänkuin hän vaanimalla olisi tarkastellut petoa, joka oli repinyt hänen rakkaimpansa, käärmettä, joka hänen kalleimpansa sydämeen oli pistänyt myrkkyänsä. Juhana näytti siltä kuin hän olisi voinut hänet kuristaa, sulloa säpäleiksi, tuntematta sääliä. Tyynenä Aina seisoi seinään nojaten.
— Tule! nyt me lähdemme, sanoi Juhana kuiskaten. Aina hymyili heikosti ja teki toivottoman liikkeen kohti itseään.
— Minun täytyy lähteä, sillä asiat kutsuvat minua kirkonkylään ja sinne on seitsemättä peninkulmaa. Sinun täytyy tulla!
Juhana tarttui hänen käteensä ja talutti hänet kyökkiin, jossa hän raskaasti putosi istumaan penkille. Hän pujotti hänen käsivarttaan päällystakin hihaan ja puhui hänelle rauhoittavasti niinkuin äiti sairaalle lapselle. Ainan silmät olivat ummessa, pää putosi hervotonna alas. Epätoivoissaan repi Juhana takin hänen yltänsä, nosti hänet varovaisesti syliinsä ja läksi taluttamaan häntä sänkyynsä. Äkkiä Aina kirkaisi äänellä, joka ei enää ollut kuin ihmisen ääni. Se tunki kuin miekka Juhanan sydämeen. Ainan kädet pingoittuivat hetkeksi hänen kaulansa ympärille, sitten ne retkahtivat raukeasti alas. Kuoliko hän? Juhana asetti hänet lattialle, koetti hänen rintaansa: sydän sykki valtavasti. Hän juoksi hakemaan kynttilää kyökistä, ohimennen hän kuuli Aaretin unissaan sopisevan jotakin.
Hän sai viereisestä talosta väen herätetyksi avukseen ja tyttärensä lääkärin käsiin.
Mutta kotimatkalla ja kotoa matkustaessaan kirkonkylään oli hänen mielensä ahdistuksessa. Kaikki hänen nuoruutensa synnit levittivät ikäänkuin mustat siipensä tyttären ympäri, ne tukahuttivat Ainaa niin, että hän väänteli tuskissaan permannolla. Tämä kaikki tapahtui isän pahojen töiden tähden. Jospa hän olisi saanut elää elämänsä uudestaan…!
Niin. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Järjestettyään asiansa kirkonkylässä poikkesi Juhana kotimatkalla pitäjäntuvalle sammuttamaan janoaan. Hän oli jo astunut reestä, mutta seisahtui pitelemään hevostansa, joka oli nuori ja arasti tähysteli jotakin tietä myöten likenevää olentoa. Sieltä tuli nainen kantaen vesisankosta, tuuli löyhytteli hänen pitkää huiviansa. Hevonen rupesi riuhtomaan Juhanan käsissä, ohjakset sotkeutuivat, hän ei päässyt rekeen, vaan hevonen laukkasi huimaavaa vauhtia, tehden pitkän kaaren syrjään, kun se tuli naisen kohdalle.
Juhana hänet hyvin tunsi. Se oli hullu Liisa. Vastoin tahtoansa mies häneen vilkaisi ja ehti nähdä hänen järjettömän hymynsä.
Juhana sai vasta jossakin aitansolassa, hyvän matkan päässä, kiinni hevosensa. Hän kuritti sitä silloin, ja piiskaa pakoon juosten se toi hänet ainoassa humauksessa jäälle.
Siellä vedettiin nuottaa. Juhana tunsi miehet, jäi heitä puhuttelemaan ja joi vettä heidän avannostaan. Oli kuin juodessa jää ja tuli olisivat pistäneet toisilleen kättä. Tiellä häntä rupesi viluttamaan, hän juoksi lämpimäkseen ylämaissa ja hiestyi. Ja niin vaihtelivat hänessä kuuma ja kylmä, vuorotellen. Maijastiina sai melkein taluttamalla viedä hänet reestä kylpyyn, niin uupunut hän oli kotiin tullessa. Hän ei ollut milloinkaan vielä ollut sellaisessa ahdistuksessa. Maijastiina ei ymmärtänyt, olivatko asiat kirkolla nyt käyneet niin huonosti, vai se tyttären tautiko se isäntää niin vaivasi.
Yöllä hän ei ummistanut silmiään, pisti, poltti ja yskitti. Koko ruumis oli kuin tulessa. Maijastiina ei ehtinyt muuta kuin ojentaa hänelle vettä. Seuraavana päivänä hän ei mitään syönyt, sanoi kahvinkin maistuvan oudolta suussa, hapan puolahillo oli ainoa, jota hänen luontonsa otti vastaan. Kun senjälkeinen yö kävi vieläkin huonommaksi, kuiskasi Maijastiina jo Miinalle, että eiköhän pitäisi lähteä kysymään tohtorilta, mitä tautia tämä on: vaikka tulisi kuolema. Varovaisesti he tiedustelivat sairaan itsensä mielipidettä, mutta isäntä kielsi jyrkästi. Kaikkia turhia vielä!
Puoliyön aikaan koputti Maijastiina Miinan ja Taavin ikkunaruutuun.
— Tulkaa hyvät ihmiset sinne, minä en hirveä olla yksin hänen kanssansa. Hän on nyt järjiltä poissa, hourii ja puhuu niin rumia.
Sairas puhui todellakin, se kuului ulos asti. Hän hosui käsillään ja teki niin voimakkaita liikkeitä, että sänky tärisi. Molemmat naiset koettivat häntä pidellä ja rauhoittaa, mutta turhaan. Hän kiroili ja uhkaili. Miina ymmärsi hänet hyvin. Nyt tuli rikoksesta rangaistus, taakka, joka oli painanut Miinan olkapäitä, lankesi nyt syyllisen hartioille. Tunnin verran aikaa Juhana houraili ahdistuksessa, joka pusersi hikihelmet hänen otsaltaan. Kun Miina rupesi hautomaan hänen päätänsä kylmällä vedellä, rauhoittui hän ja heräsi kuin pahasta unesta. Hän tunsi kauheaa väsymystä, mutta ei pistoksiltaan saanut unta koko päivänä.
— Jos lähettäisit Kallen hakemaan Ainaa, esitti hän illalla
Maijastiinalle.
— Eiköhän pappiakin tarvittaisi? kysyi Maijastiina.
Siihen Juhana ei vastannut mitään. Päätettiin, että Miina jää yöksi hänen luokseen ja Maijastiina, joka oli valvonut edelliset yöt, lähtee levolle. Sairas ei saanut unta, Miina ei uskaltanut nukkua. Äkkiä Juhana kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä:
— Mitä sinä luet?
— Virttä "etkös ole ihmisparka aivan arka".
— Lue se minulle.
Miina totteli. Hetken vaitiolon jälkeen sairas taas puhutteli Miinaa.
— Luuletko, että minä vielä paranen?
— Ei tiedä, vaikka kuolisitte.
Kädet ristissä katseli Miina häntä. Mies tuossa vuoteella oli sama, jota hän kerran niin oli pelännyt ja vihannut. Leimuavin poskin, kiiluvin silmin hän tuijotti eteensä, huulet olivat auki, hengitys kulki läähättäen. Vaitioloa kesti pitkän aikaa.
— Vaikka tämä olisi viimeinen yöni, sanoi Juhana hiljaa. — Joka paikka minussa on kuin rikki pistetty, koko ruumis arkana, kaikki voima poissa. Jokohan Aina pian tulee?
— Kyllä kai he aamulla tulevat.
Miina epäili heidän tuloaan, hän tiesi, että Ainan oli vaikea päästä, mutta hän ei raaskinut siitä sanoa mitään. Sairas alkoi taas kamppaella näkymättömien olentojen kanssa, vasta kun pitkän syksy-yön aamu valkeni, helpotti kamala tuska. Silloin oli kylki mustunut, hikikarpalot valuivat kasvoilta ja puhe kävi kankeasti. Ruumiillisen tuskan jälkeen valtasi hänet se pelko, ettei Aina ehdikään, että hän kuolee sanomatta hänelle jäähyväisiä. Hän väsyi, vaipui ikäänkuin mietteisiin ja pyysi äkkiä, että häntä autettaisiin ylös. Maijastiinan ja Miinan käsivarsiin nojaten hän asteli kaapilleen. Vavisten ja hapuillen hän vielä availi lukkoja ja koetteli sormillaan tuttuja soppia. Tuskasta huutavana naiset laskivat hänet vuoteelle takaisin. Miina jäi taas yksin hänen kanssaan.
Arasti katseli Juhana ympärilleen ja viittasi luoksensa Miinan. Tyynyn alta hän otti kaksi seteliä ja, niitä silitellen, painoi ne hänen käteensä.
— Vie sinä sille — tädillesi pitäjäntuvalla ja hänen — lapselleen nuo rahat.
Siinä oli kaksisataa markkaa. Kyyneleet vuosivat Miinan silmistä. Miten hän oli saattanutkin vihata tuota miestä? Ei, se ei ollut mahdollista, sillä hänhän häntä rakasti. Se oli Taavin, hänen miehensä isä! Juhana koetti kääntyä pois, mutta pistokset pidättivät häntä entisessä asennossa.
— Kiitoksia, vaari, kuiskasi Miina. — Täti onkin köyhä ja…
— Niin on. Ei puhuta siitä enempää.
"Asiansa" uskoi Juhana Taaville. Sitten hän tahtoi nähdä lemmikkinsä, pienen Taavin, Miinan ja Taavin lapsen.
Ja vielä kerran kerääntyi tuska vihlomaan jäseniä, jotka olivat niin arat, ettei niitä olisi sietänyt höyhenelläkään koskettaa.
Lyhyt päivä hämärsi, kun hänen henkensä läksi. Talonväet ja naapurit olivat kokoontuneet kuolinvuoteelle, naiset, nähdessään lopun lähestyvän, olivat ruvenneet veisaamaan virttä. Kuoleva sulki silloin kätensä ristiin.
Mä nukun haavoin Kristuksen
Ne puhdistaa mun syntisen.
Eloni, kaunistukseni
On, Herra, veres, kuolo ei.
Mun kuolo viepi ijäiseen
Elohon autuaalliseen,
Pois pesi Kristus syntini,
Siis korjaa, Herra, sieluni!
Loppusäveltä veisatessa hän jo lepäsi liikkumattomana, hengettömänä, kädet rinnalla ristissä ja kasvoissa väsynyt, rauhaisa, kuoleman totisuuden ilme.
Hitaasti astelivat naapurit Haapaniemestä kotejansa kohti.
— Mitenkähän paljon se Maijastiina saa? Ei se vaan ilman jää. Vainaja oli niin tarttunut sen käteen ja kiittänyt sitä.
— Mutta uskollisestipa tuo on koiranvirkaa toimittanutkin toistakymmentä vuotta.
— Eikä se Silvenjuksen rouva ja Kalle ehtineetkään jäähyväisille.
Kovasti oli vainaja heitä kaivannut.
Antti säpsähti, kuullessaan Ainaa mainittavan. Hän ei voinut kuunnella, kuinka nuo ihmiset häntä surkottelivat ja sättivät, ja tienhaaran tullessa poikkesi hän maantielle vievälle tielle.
Ei hetkeksikään hänen rakkautensa ollut sammunut. Hän olisi yhä ollut valmis antamaan elämänsä Ainan tähden. Monta kertaa hän oli ollut lähettämäisillään hänelle säästettyjä rahojaan, mutta oli sitten taas ajatellut, että vaikkapa kauppamies ne häneltä kiskoisi juodakseen.
Kalliolla oli keinu särkyneenä. Paimenet olivat sitä kuluttaneet, kukaan ei ollut sitä korjannut siitä lähtien kun tytär vietiin Haapaniemestä. Antti poikkesi ylös kalliolle, jonne hän kerran, sydän onnesta sykkien ja juhlavaatteissaan oli astunut iloitsemaan nuorten joukkoon, leikkimään morsiamensa kanssa…
Hän istuutui keinun laudalle. Keinu se oli kantanut haapaniemeläisten mainetta maailmalle.
Nyt ei se kyennyt ylläpitämään kuuluisuuttansa. Isäntä lepäsi kylmänä. Aina, Aina — — —! Kaikki oli muuttunutta, Kanteleen tytär ja Taavi toivat uuden hengen Haapaniemen maille.
Puut suhisivat, lumi lenteli, keltaiset heinäkorret sojottivat särkyneinä mättäitten neniltä ja taittunut, särkynyt oli Antin sydän ja mielessä lentelivät tunteet niinkuin lumen sirpaleet. Äkkiä hän nousi istualtaan, kuunteli ja katseli. Tiellä tuli Haapaniemen ruskea hevonen, perässä käveli Kalle, ajaen.
— Vieläkö isäni on hengissä? huusi hän jo kaukaa.
Antti likeni häntä vaieten ja näki reessä vaatteisiin köytetyn olennon, joka heittelihe reen kallistellessa kivisellä tiellä.
— Kuoli se, vastasi Antti.
— Kuoliko?
Kalle purskahti katkeraan itkuun. Antti ei ehtinyt häntä säälitellä. Hänen katseensa naulautui Ainan kuolonkalpeihin kasvoihin. Kun hevonen ohjaksetta vei kuormansa korkealle kivelle tien laidassa, nosti Antti käsivarsilleen Ainan. Hellästi, varovaisesti kuin lapsen, hän kantoi hänet kotiinsa. Matka ei ollut pitkä.
Tätähän hän aina oli toivonut! Hän oli tahtonut kantaa kotinsa päivänpaisteeksi ja laululinnuksi tuon hymyilevän olennon. Ja käsillään hän olisi tahtonut häntä kantaa elämän läpi. Nyt oli hymy poissa, kuolema poskilla.
Juhlallisin mielin kantoi Antti hänet tupaan, pyhästi tuntien, että hän olisi voinut hänen tähtensä antaa elämänsä, mutta ei morsiamenaan eikä edes toisen miehen vaimona, vaan taivaan tyttärenä, Jumalan omana.
* * * * *
Miina istui Haapaniemen tuvassa keikutellen lapsensa kehtoa. Taavi oli lähtenyt puhuttelemaan kirstuntekijää, Hermanni oli mennyt pappilaan kirjoituttamaan ruumista. Tuuli kiskoi ovia ja nurkkia, mustina lensivät pilvet taivaalla ja petäjikkö kohisi kolkosti. Äkkiä astui Kalle sisään.
Hänen tukkansa oli otsaan liimautunut, posket kyynelissä ja ääni vapisi niin, että Miina vasta hetken kuluttua ymmärsi mitä hän sanoi. Miinan piti heti lähteä Hannulaan. Aina siellä teki kuoloa. Hän oli saanut lapsen, joka kyllä vielä eli, mutta…
Kalle itki ääneen. Miina jätti hänet juomaan kahvia ja kiiruhti
Hannulaan.
Aina makasi puhtaalla vuoteella saunassa. Hänen vieressään oli lapsi, vasta kastettu ihmisolento, heikko ja surkea. Veisaten istui pari vanhaa naista pahnoilla permannolla. Antti oli polvillaan vuoteen päässä. Siihen seisahtuivat Maijastiina ja Miinakin. Naiset kertoivat kuiskaten asiain kulun. Aina ei ollut koko aikana avannut silmiään ja suu oli ollut niin kovasti kiinni, että lusikalla oli täytynyt avata hampaat.
Niin kalpeat kuin vaate, jolla ne lepäsivät, olivat Ainan kasvot, tukka oli silitetty suoraksi otsalta niinkuin hänellä ennen tyttönä oli ollut, hän oli laihan ja väsyneen näköinen. Äkkiä Antti kavahti seisomaan. Aina oli nostanut kättänsä ja avannut silmänsä. Hänen huulensakin avautuivat ikäänkuin jotakin sanomaan, mutta hän ei päästänyt ääntä, katseli vain kirkkain silmin hetkisen eteensä. Sitten sulkeutuivat silmät, välähtäen omituisesti niinkuin salama sammuessaan. Antti karkasi ylös ja tarttui hänen käsiinsä, ikäänkuin hän vasta siinä hetkessä olisi käsittänyt, että näkymättömänä kuolema nyt lähenee, ja tahtonut pelastaa hänet sen kynsistä. Mutta aivan kuin huomaten taistelunsa turhaksi, hän sitten päästi rakkaat kädet ja tuijotti, tuijotti vuoteelle. Tuska kuristi häntä kurkusta, hän ei voinut edes huutaa. Kului puoli tuntia äänettömänä hiljaisuutena, jolloin henkeä pidätellen odotettiin, että elämä lähtisi. Lapsi tuontuostakin kitisi, Miina sitä viihdytteli. Uuninsolassa siritti sirkka. Jokainen hetki venytteli kulkuaan pitkäksi kuin sairaan talvinen yö. Vähitellen Ainan hengitys lakkasi, mutta kasvot olivat yhä kuin nukkuvalla. Antti viipyi vuoteen ääressä aamuun asti, odottaen vielä mahdollista elon merkkiä. Mutta sitä ei tullut. Hän oli kuollut.
Seuraavana iltana seurasi lapsikin.
* * * * *
Siintävinä, sileinä lepäsivät hanget, luminen, ääretön peite oli järvien jäillä, lumesta pistivät esiin metsät, pehmeä valkoinen peite oli katoilla ja aidoilla, ja hienossa, harmahtavassa huurteessa oli jokainen oksa. Ja kun kalpea aurinko nousi unestaan, pani se kaikki nuo äärettömät valkeudet välkkymään kuin lukemattomien hohtokivien särmät. Petäjikön kyljet olivat punertavat ja oksat vihreät, — muutoin kaikkialla kiiltävä, kylmä puhtaus. Sellainen oli aamu, jolloin Haapaniemen pitkä hautaussaatto kirkonkellojen soidessa ja virttä veisattaessa ajoi kirkonkylän halki. Ensimmäisessä reessä oli pystyssä kaksi korkeaa peltitaulua, joissa oli kuolleitten nimet, syntymä- ja kuolinvuosi. Sitten tulivat eri hevosten re'issä ruumiskirstut ja niiden jälkeisissä hevosissa koko seurue, likeisimmät sukulaiset ensin. Kaikkien vaatteet olivat huurteessa, hevosetkin ihan valkoisinaan ja lumi helisi ja narisi reenjalaksien alla.
Pitäjäntuvalla seisahduttiin. Se oli vastapäätä hautausmaata, maantie vain välillä. Arkut nostettiin paareille ja jätettiin siihen siksi aikaa, kun saattajat astuivat tupaan lämmittelemään.
Tupa oli matala, seinät mustuneet, permanto sahaamattomista laudoista, vasta lisätty rovio paukkui takassa; sen lämmössä suli huurre ja jäykistyneet jäsenet norjistuivat. Haapaniemen nuori emäntä ja Nummelan kauppamiehen rouva latelivat eväät esille sulamaan. Jäässä olivatkin sianlihat ja leivät ja nälkäisen innolla otti kukin kannikan käteensä ja alkoi haukata. Päälle juotiin vehnäiskahvit ja viinit, joita papeillekin tarjottiin porstuanperäkammarissa. Kahvikuppeja pesemässä oli Liisa, Haapaniemen Miinan sukulainen, ja Taavakin oli sattunut kirkolle siksi sunnuntaiksi, aavistamatta että hän siellä kohtaisi Miinan.
Miina näki hänen äkkiä astuvan esiin väkijoukosta ja kun hän valkean ääressä työnsi syrjään mustan silkkihuivinsa, oli hän niin Aina vainajan näköinen, että Miina vavahti. Taavikin sen huomasi, muisti hänet jossakin nähneensä ja tuli Miinalta kysymään, kuka hän oli. Ja Miina vastasi hänelle kuiskaten, ja kertoi siinä koko kauan kannetun salaisuuden. Se tuli itsestään, helposti, niinkuin vähäpätöinen asia. Mutta Taavi vaipui mietteisiin, kyseli vielä hiukan ja ymmärsi äkkiä kaikki tyynni.
Ihmiset katselivat heitä, kuinka he puhuessaan painuivat vastatusten. Emäntä oli kaunis ja hyvissä vaatteissa, ja rakastavainen oli se katse, jonka hänen miehensä häneen heitti.
— Aika muhkea emäntä siitä on tullut, aika hyvä onni niillä on ollut.
Nyt pääsevät tilalle.
— Kuinkahan ei se kauppamies tullut edes saattamaan hautaan vaimoaan?
— Sanoivat käyneen katsomassa ruumista ja kovasti itkeneen, täytyi sitten heti lähteä asioilleen, puhuvat että pannaan linnaan. Parasta, että kuoli siitä pois se Aina.
— Hannulan Antti sitä vainajaa oli ajamassa. On sekin rakkautta!
— Oo—n! Kuulinhan minä kaikki, miten se oli sitä saunassakin hoitanut…!
Sellaisia pohtivat syrjäiset kuiskaten, haapaniemeläisten syödessä tuvassa.
Portilla seisoivat papit paljastetuin päin. Veisaten kulki lukkari edellä, kun kirstut kannettiin hautausmaalle. Lumi siinsi, viheriöinä kohisivat petäjät, multa kumisi arkkujen kansille, pappi luki lukunsa, hauta luotiin umpeen ja pellistä tehdyt taulut jäivät näyttämään sijaa.
Illempana lauhtui kylmä ja kyenteli lunta. Haudalla seisoi Antti. Hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä ennenkuin lähti kotiin. Mutta hänen ajatuksensa siirtyivät niihin päiviin, jolloin hän kesäisinä iltoina, ollessaan niityllä heinässä tai suota kyntämässä, oli pysähtynyt kuulemaan, kuinka metsä raikui heleän naisäänen kylläisyyttä.
Hän eli rakkautensa lyhyet unelmat uudestaan, aina siihen hetkeen asti, jolloin hän läksi Haapaniemen tupaan pyytämään juomista ja pisti äitivainajansa sormuksen lattian rakoon, Ainan jalkojen juureen kertomaan sitä, mitä hän ei itse saanut sanotuksi.
Kerrankin oli hän syksyisenä päivänä lähtenyt metsään pyssyineen. Lehdet rapisivat puista, sieniä kasvoi koreina kiehkuroina sammalissa, puola punersi mättäällä. Aholla oli Aina marjassa muiden tyttöjen kanssa. Heidän puheensa joukosta helisi hänen naurunsa, tuontuostakin hän ojensihe suoraksi ja lauloi tai vihelteli visertäville linnuille. Ja kun Antti meni hänen sivutsensa, nauroi hän hänelle vasten silmiä ja hymyili päivänpaisteista hymyään.
Antti nosti katseensa. Ympärillä jo hämärsi, hän seisoi lumessa, vastapeitetyllä haudalla. Hautausmaan portilla oli joku ihminen, näytti olevan nainen. Antin ajatus jatkui.
Kerran taas keväällä hän oli ollut laskemassa verkkojaan ja hänen rannalla raksiessaan auki nurmitappia veneestään, oli Aina tullut hiekkarannalle huuhtomaan huivejansa. Hän oli paitahihasillaan, yllä punainen lyhyt hame. Hetkisen hän pesi, mutta äkkiä, kun Antti katsahti häneen leppäpensaan takaa, oli hän riisuutunut ja astui juuri veteen uimaan. Kädet olivat rinnalla ja arasti hän käänsi päätänsä tähystelläkseen oliko hän yksin. Antti pakeni paikalta huumaantuneena, vavisten — — — Aurinko laski, ruskopilvet päilyivät vedessä, oli satanut, lehdet kiilsivät, pisaroita välkkyi heinähelpeillä, ei liikkunut oksa, ei tuntunut tuulenhenki. Punertava valo lankesi keinukalliolle, keinun käsipuut olivat kuin kullasta, ne ylettyivät merkillisen korkealle, ikäänkuin olisivat kohonneet pilviin asti, ja keinussa istui Aina. Hänen paljas jalkansa riippui alas, toinen oli jännitetty istuinlautaa vastaan, toinen käsi lepäsi puitteella. Hänen musta tukkansa liehui keinun liikkuessa, silmä katseli puun latvaan, huulet olivat auki. Puussa kukkui käki…
Ja siinä haudalla seisoessaan ja sitä päivää muistellessaan, valtasi Antin vieläkin se sama huumaus, ikäänkuin hän olisi uinut meren vaahdossa tai nukkunut lämpöisissä untuvissa tai, niinkuin ennen lapsena, levännyt kukkivassa apilapellossa ja niellyt sen lemua.
Hän nosti katseensa. Sama nainen seisoi vieläkin portilla. Hän vaikutti omituisen kolkosti. Kukapa hän saattoi olla? Antti koetti rauhoittua sillä, että Jumala valvoo kuolleitten kotoa, mutta omituisesti vaan karmisteli selkää. Sen enempää ajattelematta hän alkoi astella lumessa ja läksi portille päin. Nainen seisoi silloin pitäjäntuvan portailla. Antti vilkasi häneen arasti. Hänen silmissään oli tuttu piirre, omituinen välähdys, joka sai Antin säpsähtämään. Pitäjäntuvan ikkunasta katsellen näki Antti hänen astuvan samalle haudalle, jolla hän itse juuri oli seisonut.
Mitä hän siellä teki? Kuka hän oli? Mitä hän aikoi? Antin valtasi vastustamaton tarve puolustaa hautaa, ikäänkuin tuo vieras olisi aikonut raataa sen mullat auki. Ja sinne Antti läksi uudestaan.
— Hyvää iltaa, sanoi hän ensin hiljaa.
— Mitä te täällä teette? kysyivät he sitten toisiltaan yhtaikaa.
He katselivat toisiinsa äänettöminä. Naisella oli suuri huivi pään ympärillä. Antti seisoi kumarruksissa.
— Minä tulin sanomaan jäähyväisiä. He olivat minun — kyläläisiäni, vastasi sitten Antti.