— Nyt minä pukeudun ja riennän keinulle nuorten joukkoon näkemään, kuinka äidin punakantainen sormus kiiltää minun antamanani kihlasormuksena morsiameni sormessa.
V
Kalliolla metsän laidassa, tien varrella oli Haapaniemen keinu. Järven aava selkä aukeni siinä näköalaksi.
Ilma oli kokonaan kirkastunut ja tuulikin tyyntynyt, mutta maa pysyi sulana. Rannalle oli kokoontunut suuria jäälohkareita ja keskeltä oli järvi avoin, syvä ja tyyni. Sulamattomat jääkappaleet uiskentelivat taajassa, rauhallisesti, tuskin liikkuen paikalta.
Ei ollut sinä iltana kalliolla väkeä niin paljon kuin muulloin, sillä yksin lauantai-iltana ehtivät kaikki nuoret keinulle. Vain kymmenkunta poikaa ja pari kolme tyttöä oli tullut viettämään Haapaniemen tyttären nimipäiviä.
Aina istui kivellä, kohennellen pitkällä kepillä tulta, jonka päällä, seipään nenässä kahvipannu porotti. Kannolla hänen vieressään soitti hanuria Maunu, nuori naapurinpoika, joka Ainaa tavoitteli kullakseen. He kumartuivat vastatusten, kiistelivät, sopivat, nauroivat ja joskus sai Maunu kierretyksi kätensä tytön kaulaan. Keinussa kiikkui toisia toveria, toisia käveli kalliolla, Kalle ja yksi miehistä olivat lähteneet rantaan. Mies osoitti pulloa taskussaan ja kysyi:
— Tottahan teiltäkin tuodaan?
— Kyllä, kyllä, kunhan Hermanni tulee. Hänellä ovat viinavarat.
Ja Kalle keksi suuren jäälohkareen melkeinpä kiinni rannassa, hypähti sen päälle ja meloutui sillä seisoen pitkin rantaa. Ympärillä humisi petäjikkö, linnut lauloivat, käki kukkui ja selällä uivista jäistä läksi kylmiä henkäyksiä. Kalle huvittelihe hetken yksinään, mutta loi sitten katseensa rannalle.
Onkos siellä neitosten joukossa yhtään ainoaa, joka tahtois poloisen poikasen kanssa kovan onnen jakaa?
lauloi hän ja huitoi käsiään.
— Joka tahtoisi poloisen poikasen kanssa kylmän jääpalan jakaa? pisti
Aina nauraen väliin.
Tytöt olivat heti valmiit heittämään keinun mennäkseen Kallen seuraan. Mutta keinuvat miehet eivät seisahduttaneet vauhtia. Hurjemmin ja hurjemmin keinu kiikkui, sen liitteet rusahtelivat. Tytöt huusivat ja lupasivat heittäytyä suin päin maahan. Miehet pitelivät heitä kiinni. Ja siinä syntyi molemminpuolinen kina, itku toiselta, nauru toiselta puolen ja vauhdin yltymisestä piti huolta kaksi miestä, seisoen keinussa.
— Paremmin, paremmin! huudahteli Aina mättäältään, vaikka meno häntä jo hirvitti.
Keinu oli kiertymäisillään ympäri, kun vahvat kourat sen seisauttivat.
Hermanni vaimonsa kanssa oli tullut paikalle.
— Särjette vielä koko keinun, sanoi hän komentavasti.
Keinuminen loppui sillä kertaa. Kalle sai tytön kanssaan jääkappaleelle ja siinä he yhdessä lauloivat ja hoilottivat. Välistä sävähytti Kalle polviaan ja silloin kirkaisi tyttö, tarttuen häneen kiinni. Hetken perästä uudisti Kalle temppunsa jotta vesi vieri yli jäisen pinnan, ja nauroi tytön pelästykselle. Kiven ääressä rannalla lyötiin korttia.
Mutta Aina nosti kahvipannun tulelta. Keinu jäi silloin tyhjäksi ja kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen.
— Kenenkäs rahoilla tänään on hankittu kahvit?
— Haapaniemen tyttären päiviähän täällä juodaan.
— Neuvossapa olen ollut, selitti Aina itse.
— Puhu nyt meille: oikeinko sovinnolla sait?
Aina heilautti päätään ja hymyili.
— Mitäs minä siitä salaan. Jos tahdotte tietää, niin oli asia näin. Eilen keskellä päivää kun "talon koira" paistoi leipiä tuvassa, otin minä jyväaitan avaimen ja lähetin jyviä kauppamieheen. Ja sain nämä kahvit sijaan.
Aina aukaisi säteilevät silmänsä ja katsoi ympärillensä.
— Sukkela varkaus, sukkela varkaus, sanottiin joka haaralta.
— Varkaus! venytteli Aina loukkaantuneesti. — Hävetkää te! Että minä varastaisin, kun keskellä päivää otan sellaista, jota ei minulta koskaan ole kielletty. Isä nyt tuosta köyhtyisi ja tuota minulta kieltäisi. Eipä…
— Oikein puhuttu! sanoi Maunu ja houkutteli Ainaa polvelleen.
— Kuinka Ainan silmät kiiluvat! Ihan kuin tinanapit tai viinapullon suut…
— Pois kahville!
— Kahvi jähtyy!
— Onko killisilmä kasvanut kiveen kiinni, kun ei ollenkaan ole liikkunut tuosta paikasta? kysäisi Kalle leikillä sisareltaan.
Saappaat märkinä, punaposkisena hän astui tyttönsä rinnalla.
— Niin minäkö? — säpsähti Aina. — En vielä. Odotin että veljeni Kalle toverineen ensin jäätyisi kiinni jäälauttaansa. Ehkä olisin minäkin sitten kasvanut kiinni kiveen.
— Minä en rupeaisi jäätymään samalle lautalle tuon kanssa, puhui tyttö nyrpeästi, tuupaten Kallea.
— Mitäs tulit? Mielissäsipä näytit olevan. Ota pois paperossi!
Kalle tarjosi hänelle kätensä. Tyttö sylkäisi siihen.
Heidän kiistellessään lauloi Aina:
Tyttö se luuli olevansa onnen kukkulalla,
Vaikka se seisoi jääkasan päällä taivaan kannen alla!
Ja kun Kalle, vedellen sauhuja paperossistaan, kietoi kätensä toisen tytön kaulaan, oli Ainalla uusi laulu valmiina:
Otan otan uuden kullan, otan aikani kuluksi.
Saa se olla vanha kulta sen uuden kultani suruksi.
Kalle yhtyi häneen, huomaten sanat sopiviksi itselleen. Ja hylätty tyttö alkoi laulaa hänkin:
'Kasvaahan nuo järven kailat ilman kitkemättä:
Sain minä eron vanhasta heilasta ilman itkemättä.'
Ja sitten he kaikki purskahtivat nauruun ja kävivät kahvin kimppuun. Kortinlyöjät istuivat yhä innostuneina työhönsä. Lehdet läiskivät kiviseen pöytään, viinapullo kulki miehestä mieheen ja kasvot totistuivat.
Aina oli joutunut kahden pojan väliin istumaan. Hän sinkautteli siinä pilapuheita ja nauraa helisti heidän sukkeluuksilleen. Maunun kävi jo kateeksi. Ainan sormessa oli sormus, jonka antajasta hän välttämättömästi tahtoi saada selkoa. Hän hankki ruuhen, laski harmoonipelinsä tuhdolle ja sai Ainan houkutelluksi mukaansa järvelle. Pieni ruuhi luikerteli kiikkeränä jääkappaleitten välissä.
Maunu veteli peliään, Aina meloi. Hänen kätensä lepäsivät melan päässä ja hymyillen hän katseli, miten kylmät pisarat varisivat lehdeltä. Äkkiä hän survaisi melan veteen niin että pärske kasteli hänen soittajatoverinsa sekä vaatteet että soittokoneen.
— Säästäppäs tyttö vähän tätä peliä, sanoi Maunu.
— Mitä nuottia tuo oli? kysyi Aina, huolimatta kysymyksestä.
— Mistä sinä olet saanut tuon sormuksen?
Aina katseli haaveillen veteen eikä vastannut. Vesi oli omituisen mustaa ja hyvin syvänä siihen kaartui taivas. Syrjät näyttivät sinisiltä ja punersivat toisista kohdin. Ja pohja oli niin keinuvan pehmeä. Oikein olisi tehnyt mieli päästäytyä vierimään sinne alas, niinkuin lapsena oli kellinyt heinätallin peräseinältä katonrajassa ovensuuhun permannolle tai alas ruohoista mäkeä. Pieni ruuhi luisti jättiläisjäiden välissä kuin näkinkengän kuori vain. Ja välistä katseli soutajia vastaan oma kuva ja omat kiiluvat silmät vesipeilistä. Äkkiä tyttö katsahti ylös ja väristys liikahutti hänen olkapäitään.
— Täällä tulee kylmä. Otappas jotain lystiä!
— Melo ahkerammin, niin vilu lähtee! kehoitti Maunu ja nousi.
Hän rupesi soittamaan iloista polskaa. Mutta äkkiä hän laski pelin rinnalleen, tarttui tytön käteen ja kysyi:
— Mistä tuo sormus on?
Aina purskahti nauruun ja vetäisi pois kätensä.
— Löysin tuvan permannolta.
— Permannolta? epäili mies. — Kuka sen sinne olisi pannut? Kenen se on?
— Miten minä tietäisin. Kunhan kannan kädessäni löytötavarana.
— Se on minun. Anna pois tänne.
Mies ojensi jo kätensä ottaakseen sitä, mutta Ainan käsi väistyi.
— Antaisinko minä löytöpalkatta? En…
Mies asetteli peliä polvelleen ja kaivoi taskustaan viidenmarkan setelin. Hän sai sormuksen. Se mahtui vaivalla hänen pikkusormeensa. Aina likisteli nauraen seteliä käsissään.
— Nythän minä sain rahaa, millä ostan teille kahvia, sanoi hän, — ettei tarvitse "varastaa".
Rannalla nousi yhtäkkiä melu. Liikuttiin ja huudettiin. Miehet seisoivat piirissä ja heittelivät toisilleen jotakin esinettä kädestä käteen. Jo tuupattiin piiriin pitkä mies, jonka silmille sidottiin huivi. Joku hullunkurinen ääni korottautui naurun ja melskeen joukosta:
— Oli kerran mies, joka meni veneellä saareen. Sieltä hän tapasi pukin, jonka istutti tuhdolleen ja sanoi sille: mies pidä perää!
— Niin mies, pidä perää, huudettiin kilvassa.
Pitkää miestä tuupittiin ja kuljetettiin kädestä. Se oli Antti.
— Viedään sokkoa sotaan, venäläistä Viipuriin, tervatynnörin tekoon.
Mikäs tuossa on?
— Puuropata, vastasi Antti, joka muisti leikin varhaisimmilta nuoruutensa ajoilta.
Ymmärtäen että koko hänen onnensa saattoi riippua siitä, miten hän suoriutui leikkimisessä, esitti hän sokkoa suurimmalla hartaudella. Hän viittasi, vastatessaan leikin kysymyksiin, eteensä vakavana, tyytyväinen, joskin hiukan ujo hymy kasvoilla. Hänen korvissaan soi Ainan nauru. Ja entistä hartaammin hän viittasi eteensä ja toisti:
— Puuropata.
Hän oli sattunut osoittamaan kortinlyöjiä ja siitä nousi naurunrähäkkä. Ainan nauru erottautui selvästi. Aina oli hämmästynyt Antin nähdessään: hänhän oli mustissa vaatteissaan oikein komea, jollei tuo ryhti olisi ollut niin veltto!
Antti oli jätetty yksin tanterelle, ympärillä hypittiin, naurettiin, häntä tuupittiin, vedettiin takista, viskattiin sammalilla, lyötiin huiveilla ja esiliinoilla. Hän vain ystävällisesti hymyili, haparoiden käsillään, joihin tarttui huivinkulmia ja siteenpäitä. Hän kieppui, kääntyi, hyppi ja kompastui — saamatta kiinni ketään.
— Älkää vaan repikö vaatteitani, pyysi hän pari kertaa.
Hiki valui jo hänen otsaltaan ja päätä rupesi pyörryttämään, kun jokin jalka äkkiä asettui hänen eteensä. Avosylin hän ryntäsi jalkaa kohti ja tapasi silloin kiinni käden, jonka sormessa oli kannallinen sormus. Se pujahti voimakkaalla nykäyksellä hänen kädestään, ennenkuin hän sai viskatuksi huivin silmiltään.
— Kenenkä minä tapasin kiinni?
Joukko kerääntyi hänen ympärilleen.
— Sinä katsoit, rupea uudestaan! Salaa vilkaisit!
— Enpä katsonut. Kenen käden minä tapasin kiinni? Siinä oli kannallinen sormus.
Helisevä nauru kuului ja Aina juoksi pakoon, kalliota alas, Antin ryöstetty lakki kädessä. Hiekkarannalla Antti hänet saavutti ja asettui hänen eteensä. Tyttö oli paljain päin, palmikko oli auennut, hän heitti lakin Antin kasvoille, hampaat välkkyivät, silmät tuikkivat. Mies katsoi häneen lumottuna, unohtaen kaikki, hänen kätensä riippuivat laimeina, hänen tukkansa liehui silmillä. Totisille kasvoille valui hellä hyvyys.
— Aina, sinutko minä tapasin? Mutta se oli kuin miehen käsi. Vai sinä se olitkin! Missä on sormus, äitini sormus?
Aina ojensi hänelle tyhjät kätensä.
— Sormus?
Antti hämmentyi ja Aina ojensi hänelle yhä uudelleen tyhjiä sormiaan.
— Mihin sen panitte? Tapasinhan minä sen. Minä tunnen sen tuhansien joukosta.
— Pane päähäsi lakki, sanoi joku takaa ja asetti lakin hänen tuuheille hiuksilleen.
— Ei minulla ole sormusta, väitteli Aina.
Hän käänsi todistuksekseen taskunsakin nurin, muitten suureksi huviksi.
Antti tuijotti häneen puhumattomana.
— Sanotaan nyt sille! kehoitti joku.
— Olkoon menneeksi: minut sait kiinni. Minä rupean sokoksi.
Maunu astui esiin, mutta Antti yhä tuijotti Ainaan.
— Älä nyt enää siinä töllistele! sanoi Maunu.
— Älä minuun koske!
Antin ääni oli uhkaava ja hänen sieraimensa laajenivat. Hän ojentui suoraksi Ainan eteen.
— Missä on sormus, hopeinen, punakivinen sormus, jonka minä sormessanne näin Haapaniemessä?
— Mistä minä tiedän! sanoi Aina ensin, mutta lisäsi sitten äkkiä: —
Se on tuon miehen sormessa.
— En minä tätä anna. Rehellisesti olen sen maksanut, sanoi Maunu.
Antti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja rupesi vääntämään viidettä sormea.
— Tuo juuri!
— Älä väännä kättäni poikki, saake…
— Anna pois paikalla!
Antin ääni jymisi, hänen kasvoissaan ja nyrkeissään näkyi hirvittävä voima. Ainan oli vallannut kauhu. Hän olisi tahtonut asettua heidän välilleen, mutta hän pelkäsi Anttia. He eivät kuulleet, vaikka hän heille puhui, eivätkä he huomanneet viisimarkkasta, jonka hän asetti heidän eteensä. Antin ääni ärjyi:
— Minä maksan sen kymmenin kerroin, jos annat. Vai naurat. No sitten minä sen otan väkisin. Viekää minut linnaan, kytkekää rautoihin, pankaa syömään vettä leipää, lyökää kaula poikki, sysätkää helvetin syvimpään kaivoon, te koirat, mutta sormus on minun.
Miehet olivat joka taholla käyneet häneen kiinni, mutta hän ei hellittänyt ennenkuin sai raastetuksi sormuksen käteensä. Keveästi ravisti hän luotaan ne, jotka pitelivät häntä kiinni. Sitten hän läksi, kukaan ei häntä pidättänyt. Hänen kasvonsa olivat kiven jäykät ja nyrkkiin puristettuna oli sormus. Kun hän tuli aidan luo, jota hän oli ollut korjaamassa, kun hän kuuli Ainan liverryksen, seisahtui hän ja veti henkeään. Vihdoin hän lankesi mättäälle ja viipyi siinä aamuun asti, aitaan nojautuneena.
Kun Taavi iltayöstä palasi Miinaa saattamasta, tapasi hän keinun juurella Ainan yksinänsä. Tyttö istui mättäällä, siinä missä tulet olivat olleet, hänen kädessään oli kahvikuppi, jonka hän nähtävästi oli aikonut heittää koppaan, mutta itku oli keskeyttänyt hänen työnsä ja istuen niin että rinta kosketti polvea, nyyhkytti hän tuskallisesti. Hiussuortuvat riippuivat hartioilla hajallaan, vaalea puku oli tahraantunut nokeen, huivi oli maassa märkänä ja likaisena kuin riepu. Taavi likeni sisartaan, seisahtui hänen eteensä ja katseli hetkisen.
— Miksi sinä tässä yksinäsi itket?
Aina säpsähti. Suuttumus leimahti hänen silmissään.
— Mitä se sinuun kuuluu. Omia surujani itken ja yksin olen siksi, että ovat minut yksin heittäneet.
Hän pyyhki kyyneleensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Taavi istuutui keinuun ja kiikkui siinä hiljaa. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja onnelliset.
— Aina parka! sanoi hän.
Ainalta pääsi katkera nauru, hän lakkasi kuitenkin nauramasta kun hän katsahti Taavin rauhallisiin kasvoihin. Pian sai Taavi hänet kertomaan illan tapahtumat. Antti, se hullu Antti oli syynä kaikkeen. Jospa hän ei milloinkaan olisi sattunut Ainan näkyviin!
— Ei, tämä keinu, tämä se on syy kaikkeen, sanoi Taavi. — Se se on revittävä.
Aina vilkaisi häneen epäluuloisesti ja purskahti sitten nauruun.
— Morsiamesi käskyjäkö sinä jo tottelet, se on tietysti tätä panetellut ja vaatinut revittäväksi. Polta, polta, eipä siitä tule montakaan sylystä puita uuninne sytykkeeksi…
— Älä nyt Aina, siitä puhuvat muutkin kuin Miina.
— Mutta sitä ei revitä eikä polteta, saat nähdä! Minä rakennan sen uudestaan. Mitä huveja täällä olisi jollei tätä olisi! Ne siivot, ne jumaliset ihmiset tätä panettelevat. Panetelkoot vaan! Morsiamesi on juuri niitä — ja sinä myöskin! Mene matkoihisi ja anna minun olla!
Aina koppasi huivin maasta, kiersi sen palloksi ja heitti sillä Taavia. Taavi tuli tyynenä hänen viereensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Hän ei ollut kuulevinaan, vaikka sisar sätti ja pilkkasi.
— Kuinka sinä olet tullut tuollaiseksi, ihan erilaiseksi kuin kaikki me muut? sanoi Aina äkkiä hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle nyt vasta olisi selvinnyt, että Taavi todellakin aivan erosi muista veljistään.
— Olenko minä niin toisenlainen?
— Olet kyllä. Jos olisin haukkunut Hermannia, olisi hän kiroillut ja lyönyt. Kalle olisi nauranut ja haukkunut takaisin, sinä otat vaan vastaan ja tulet vielä minua auttamaan.
— Mitähän hyötyä minun haukkumisistani nyt sitten olisi? sanoi Taavi.
— No kunhan saisit keventää pahaa sisuasi. Mutta sinä et tahdo. Sinä et ole samanlainen kuin me muut. Me olemme kaikki heittiöitä, paitsi sinä. Sinä mahdat olla äitivainajan poika, niinkuin Maijastiina sanoo.
— Älä puhu, yhtä paljon olette te muutkin.
Kotimatkalla kysyi Taavi Ainalta:
— Muistatko sinä äitivainajata?
— Minäkö, joka tuskin olin puolen vuoden vanha, kun hän kuoli? En muista.
He astelivat ääneti.
— Kummoistakahan elämä Haapaniemessä olisi, jos hän eläisi? kysäisi
Aina äkkiä.
Hän oli jo rauhoittunut ja käveli miettiväisenä Taavin rinnalla, joka kantoi koppaa.
— Kyllä se olisi paljon rattoisampaa kuin nyt. Äiti oli hyvä ihminen.
Minä muistan hänet selvästi. Hän itki usein, äiti raukka…
— Itki! Niinhän ihmiset sanovat. Mutta tiedätkö, sittenkin minä mieluummin kärsin Maijastiinan toraa kuin äidin itkua. Se olisi ollut ikävää ja kai hän olisi revityttänyt keinun, minun keinuni, aivan niinkuin sinä. Mutta sinä et saa repiä sitä, Taavi. Mitä meillä täällä sydänmaassa olisi, kun kirkkokin on niin kaukana, jollei sitä!
Aina pyysi katseellaan ja sanoillaan eikä päästänyt Taavia, ennenkuin Taavi lupasi, ettei hän keinuun kajoa. Silloin Aina hymyili entistä hymyään ja meni juoksujalan huoneeseensa. Hänen kyyneleensä olivat kokonaan unohtuneet.
Samana iltana, kun aurinko laski, istui Miina Kanteleessa aittansa kynnyksellä. Oli niin tyyntä, ettei hapsi hänen paljailla hartioillaan häälynyt, ei liikahtanut lehti, ei rävähtänyt heinä korkeassa nurmikossa. Turilaat hurisivat, tarhassa kalkahti välistä katkenneesti karjankello.
Miina ei liikahtanut. Hän vain katseli pihaa, tarhaa, polkulautoja aidan molemmin puolin. Seipäät olivat kuluneet kiiltäviksi ja niiden päissä riippui ruskettuneita kerpoja, hänen omia taittamiaan. Rahilla tuvan seinuksella oli maitoastioita kumollaan kuivamassa, maassa siinä vieressä olivat äidin kopposet ja vispilän tynkä; isän harava oli pystyssä seinää vastaan. Hänen omassa pienessä puutarhassaan kukoisti. Kuinka tuttua olikin kaikki! Hän nousi vihdoin taittamaan kukkia ja järjesti ne kimpuksi. Hän tapasi nurmesta kapean kangaskaistaleen, jolla sitoi ne yhteen. Se oli jäänyt hänen häähameestaan, kun sitä oli neulottu, ja sitä koskettaessaan hän pysähtyi ajattelemaan, tuijottaen yhteen kohtaan.
Äkkiä hän hätkähti. Kukat putosivat ja unohtuivat. Hän käveli pihaa pitkin, ensin nopeasti, sitten hitaammin, nousi aidalle, katseli tarhaa, makaavia lehmiä, kaivoa, havutukkia. Hän katseli kaikkia ikäänkuin sanoakseen hyvästi. Silmiin tulivat kyyneleet.
Näitä maita ei hän enää kauan kulje. Ero tulee ja pian.
Hän asteli aittaansa ja heittäysi heinävuoteelleen. Isämeitää lukiessaan hän nukkui.
Mutta pilviä kerääntyi koko yön ja paksunemistaan paksuni taivas seuraavana päivänä. Illalla alkoi sataa ja seurasi sitten pitkä, heinänteolle haitallinen sadeaika.
VI
Se loppui kuin tilauksesta Kanteleen läksiäisiin. Aurinko nousi sinä aamuna kirkkaana, vedet päilyivät peileinä ja metsät heloittivat raikasta vihreyttään.
Kanteleen pihamaa oli kuusenhavuilla siroiteltu ja koivuja pystytetty lehtimajoiksi. Huoneet olivat sisältäkin kukitetut ja vieraita tuli pitkin kujaa. Morsianta oli ollut pukemassa tuttu räätälinvaimo ja pukiessaan oli hän pitänyt Miinalle seuraa kertomalla kaikista niistä morsiamista, joita hän oli eläessään pukenut. Mutta sitten jäi Miina yksin istumaan ja tuskallisesti odotuksen aikana hän katseli saapuvia vieraita. He tulivat käyden tai ratsastaen ja kärryt rämisivät tyhjinä perässä, kivisiä kyläteitä kun ei sopinut vapaasti kulkea. Naiset kantoivat helmojaan ja suuria myttyjään, joissa Miina tiesi löytyvän leipää ja juustoa tai muita tuomisia. Äkkiä joku tarttui lukkoon. Se oli Miinan äiti, vielä arkivaatteissaan, kalpeana ja väsyneenä.
— Etkö söisi vähän? esitteli hän ja tarjosi lautaselta pannukakkua.
— Ettekö te itse söisi. Tehän ette ole syönyt moneen päivään, sanoi
Miina.
He jakoivat palasen ja istuutuivat molemmat syömään. Eivät he mitään puhuneet, katselivat vain toisiaan.
— Taidettiin syödä viimeinen yhteinen ateria tässä kodissa, sanoi äiti ja läksi huoaten ulos.
Se on sentään kaunis tuo valkoinen kahiseva huntu! ajatteli Miina.
Kunhan nyt vain osaisi käyttäytyä, kun haapaniemeläisetkin tulevat!
Vieraitten joukosta huomasi hän Taavan, Hullun-Liisan tyttären, jota hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hänelle tuli omituinen ahdistuksen tunne, jonka tieltä hänen oma levottomuutensa hetkeksi väistyi. Eihän vain Liisa itse aikone tänne?
Kaukaa saapuneet sukulaiset tulivat morsianta tervehtimään. He ihailivat hänen pukuaan ja joku heltyi itkemään.
— Nyt menee kukka tästä kodista. Oletko sinä nyt asiaa ajatellut, kun jätät näin hyvän kodin?
— Täytyyhän sen kerran tapahtua kuitenkin.
— Olisit sinä voinut saada varmempiakin miehiä. Onhan tällä varoja, mutta ne ovat isän takana ja sanotaan poikien juovan.
— Paljonhan ne ihmiset puhuvat. Eihän sitä tiedä.
— Onpa sinulle laitettu uhkea puku. Aijai kuinka oletkin korea!
Taava syleili häntä takaapäin.
— Mitä kuuluu Liisa tädille? kysyi Miina.
— Kiitoksia kysymästä. Lähetti äiti paljon terveisiä. Hän asuu nyt pitäjäntuvalla.
— Sielläkö? Vai niin. Ja onko hänen siellä hyvä?
— Hän näkee niin mielellään ihmisiä ja siellähän niitä on alituisesti.
— Sehän on hauska se, sanoi Miina.
Mutta ajatuksissaan hän sääli täti raukkaa, että hän oli joutunut paikkaan, jossa hänestä varmaankin tehdään paljon pilkkaa.
— Sulhanen tulee! kuului äkkiä huuto pihamaalta.
Nuoria miehiä juoksi veräjälle ja joukolla he tarttuivat liinaharjaisen sulhashevosen suupieliin sillaikaa kun toiset ottivat vastaan puhemiehen ja laulajan hevoset. Huudoilla ja naurulla, viulun soidessa sulhasjoukko tuotiin pihaan.
— Katsokaa kaikki sulhaskansa, että tällä miehellä on morsiamelta saatavana paita! huusi puhemies ja viittasi yhteen miehistä.
Hän se oli, joka oli ottanut vastaan sulhasen hevosen. Kammarin oven eteen joukko seisahtui ja kaikki paljastivat päänsä. Miehet olivat mustissa vaatteissa, sulhasen sisarella oli ruskea puku, vaaleakukillinen silkkihuivi oli päästä valunut hartioille ja kukkia oli hänen kädessään. Laulaja astui nyt likelle ovea ja siirsi lakin toiselle korvalleen, ikäänkuin se olisi sisältänyt sen äänen, jota hän tarvitsi alkaakseen. Hän alkoi hyvin korkealta, silmäili katon yhdestä hirrestä toiseen, korkeimmissa äänissä hän sulki silmänsä ja kyyneleitä valui harmaalle parralle. Mutta lakkia hän piteli koko ajan korvallaan, niinkuin olisi pelännyt korvansa halkeavan omasta kimakasta äänestään. Kun pitkä virsi oli lopussa, astui joukko huoneeseen. Miina oli siellä ihan yksin.
— Terveeksi sanoi puhemies ja ojensi hänelle kätensä.
Miina niiasi Taaville ja koko joukolle. Hänen sydämensä oikein keveni, kun hän huomasi, ettei haapaniemeläisiä ollut muita kuin Aina ja Kalle. Ja samalla harmitti etteivät he katsoneet heidän pitojaan senkään arvoisiksi, että olisivat kaikki tulleet.
— Minä pyydän morsiamelle ilmoittaa, jatkoi puhemies, — että tässä on se, joka päästi suitset ylkämiehen hevosen suusta.
— Paitapahanen on valmiina! vastasi Miina.
— Kirkkoherra taitaa tulla, huomautti joku.
Ja sitä tietään kaikki törmäsivät huoneesta. Miina huusi Taavin takaisin.
— Miten me sitten menemme vihille? Tuletko sinä tänne, että menisimme yhdessä, tai tulenko minä yksin…?
— Miten vaan, sama se on minulle. Ehkä tulen tänne sinua ottamaan.
Kuinka tuo kahisee kauniisti!
Hän silitti kädellään pitkin huntua. Miina punastui.
Hän sai vielä istua odottamassa koko sen ajan, jolloin pappi joi kahvia ja ihan väsyi. Silmäluomet alhaalla uskalsi hän vain silloin tällöin vilkaista totiseen mieheen pöydän ääressä ja ujosti vastata hänen kysymyksiinsä.
Vihdoin kävi hän aivan rauhalliseksi. Kun Taavi tuli häntä ottamaan, hymyili hän ja ojensi hänelle vasemman kätensä, mutta Taavi muutti hänet toiselle puolelleen. Kansanjoukossa huomasi hän äitinsä itkettyneet kasvot. Taava ja Aina seisoivat vieretysten, he olivat toistensa näköiset kuin sisarukset. Lattialla oli kukkien koristaman ryyjyn päällä kaksi valkoista tyynyä, joiden takana seisoi pappi. Siihen Miina ja Taavi seisahtuivat. Kansanjoukko oli taajana ympärillä.
* * * * *
Oli tanssittu koko yö, oli syöty ja juotu. Kuokkavieraat olivat tapelleet, isännän oli täytynyt mennä miesvoimalla heitä hajoittamaan. Vanhemmat ihmiset olivat hakeneet lepoa talleissa ja aitoissa ja nuoretkin torkkuivat tuvan penkeillä. Isäntä istui vanhempien miesten seurassa kammarissa juttelemassa. Siellä oli Taavikin. Vieraanvaraisesti isäntä kaasi lasit täyteen heti kun ne tyhjenivät. Taavia hän ei saanut juomaan. Mikä tekopyhyys lieneekin vaivannut miestä.
— Etkö sinä koskaan juo, vai onko tässä viinassa vikaa? kysyi
Kanteleen Hermanni.
— En minä siitä huoli, vaikkei siinä olekkaan vikaa, vastasi Taavi tyynesti.
— Mutta juovathan veljesi. Nytkin on Kalle ihan kuittina tuvan nurkassa. Ja minä juon, juon liikaa miehet, mutta minulta menee tänään ainoa tytär, ja sitä surua täytyy viinalla huuhdella alas. Jos teillä itsellänne olisi ainoa tytär, niin te tietäisitte…
Hän oli niin liikutettu, että hän itki. Mutta Taavia rupesi Kallen kohtalo huolestuttamaan ja hän läksi tupaan. Aina ja Taava siellä istuivat rinnatusten torkkuen ja Maunu makasi penkillä pitkänään, pää Ainan sylissä. Tomua oli paksulta kuin riihessä, heinät ja kukkaset orsilla ja seinillä riippuivat kuihtuneina, ilma oli paksua ja tukahduttavaa. Pöydän ääressä juotiin kahvia ja joku istui syömässä ruokahuoneen portailla. Kallea ei näkynyt missään. Taavi kysyi häntä puhemieheltä. Silmää iskien tämä vei Taavin mukaansa, käveli pitkin penkin viertä ja koetteli varovasti sen alustaa jalallaan. Sieltä tulikin näkyviin Kallen käsi ja pää ja vihdoin koko mies, jonka he kaikessa hiljaisuudessa veivät saunaan selkiämään.
Kun kello löi neljä, syttyi puhemieheen uusi into. Hän olikin tehtävänsä laiminlyönyt, kun oli päästänyt hääkansan nukkumaan. Viulut riippuivat nauloissa ja pelimannit kuorsailivat permannolla. Puhemies tömisteli jalkojansa heidän korviensa juuressa, sieppasi jotakin tyttöä käsipuolesta, yhdisteli nopeasti muitakin pareiksi, herätteli nukkuvia ja lauloi, pian oli tanssi täydessä vauhdissa.
Päivä selkeni kirkkaaksi ja kuuma oli tulossa. Taavi oli istuutunut lehtimajaan pihalle. Hän ajatteli Miinaa ja odotti häntä. Missä hän lieneekin viipynyt. Mutta se, joka tuli hänen luoksensa, oli Taava. Hän nojausi puutarhan aitaan ja hymyili niin veitikkamaisesti, että Taavin täytyi hymyillä hänen mukaansa.
— Mikä nyt on? kysyi Taavi.
Tyttö katseli häneen suurin loistavin silmin ja näytti epäilevän, sanoisiko hän mitä ajatteli. Kummallinen piirre oli hänen kasvoillaan, mitä hän lieneekään tarkoittanut. Mutta Taavi ajatteli niin kokonaan toista, ettei hän huomannut Taavan temppuja.
— Mitä te sanoisitte jos minä tulisin häihin Haapaniemeen?
— En mitään, vastasi Taavi tyynesti. — Tulkaa vaan.
— Saanko minä todellakin tulla? Tahtoisin niin mielelläni nähdä Haapaniemen, jonne Miina tulee asumaan, ja järven, ja keinun… ja teidän isänne.
Hänen puheensa katkesi hetkeksi, mutta sitten hän jatkoi:
— Sisarenne Aina on minulle kertonut niin paljon…
Taas hän vaikeni, vaikka sanat olivat tulossa.
— Onhan Haapaniemi kaunis paikka. Tulkaa vain katsomaan. Saahan Miina käskeä, ketä tahtoo.
— Mutta minua ei ole käsketty.
— Käyhän vielä käskeminen.
Miina seisoi äkkiä heidän edessään. Hänen huulensa olivat kankeasti suljetut ja päinvastainen pyyntö leimahti jokaisesta hänen katseestansa. Taava sen hyvin huomasi. Hetken kuluttua Miina veti Taavin syrjään.
— Lupaa Taavi, ettet pyydä Taavaa Haapaniemeen! pyysi Miina.
— Miksei? Saathan sinä pyytää kenen tahdot. Kutsu vain!
— Mutta minä en saa tahtoa. Lupaa, ettet…
Taavin täytyi nauraen luvata, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä Miina tarkoitti. Ja he riensivät tanssiin. Mutta Miinaa ajoi levottomuus paikasta toiseen. Kun he sattumalta joutuivat Taavan kanssa kahdenkesken, kysyi Taava:
— Mikset sinä minua tahdo Haapaniemeen?
Miina punastui.
— Minä olen jo määrännyt, kutka sinne tulevat enkä tahtoisi pyytää liian monta.
Mutta hän tunsi, ettei Taava uskonut hänen sanoihinsa. Hän veti häntä kädestä syrjemmälle. Suuren koivun alle he seisahtuivat.
— Miksi sinä sitten sinne tahtoisit? Minä vakuutan, että minä sinusta pidän jo äiti raukkasikin tähden, mutta minä en voi… Siitä ei tulisi hauskaa sinulle eikä minulle. Sinä varmaankaan et ymmärrä, mitä minä tarkoitan, mutta älä kysele hyvä Taava…
Miina pyysi pyytämistään. Taava tuijotti eteensä totisena ja miettivänä, ikäänkuin hän olisi tahtonut käsittää jotakin mahdotonta.
— Älä katsele noin synkästi, mennään tanssimaan. Ne kaipaavat meitä.
Mikä jyrinä tuo on? Tuleeko ukkonen? Kuuletko?
Miina näytti hätääntyneeltä. Pilvi oli tulossa taivaan laidalla ja hienoja punertavia hattaroita liehui ilmassa. Taava ei liikahtanut. Vihdoin hän tarttui Miinan käteen.
— Minä tiedän nyt sen, jota en varmuudella ole mistään saanut tietää, sanoi hän.
— Hyvä Taava, mitä sinä tiedät? Et mitään. Minähän en ole sanonut mitään.
Miina koetti häntä johtaa aittaan, etteivät muut kuulisi heidän puhettaan, sillä Taava ei näyttänyt muistavan karttaa ketään. Lattialle hän heittäysi istumaan ja lausui katkonaisia sanoja.
— Hän siis, joka Haapaniemessä kokoaa rikkauksia, hän on isäni! sai hän vihdoin sanotuksi.
Miina teki käsillään liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tukkia suun, joka lausui salaisuutta, jota hänen omaisensa kärsien olivat kantaneet monia vuosia, sanaa hiiskumatta. Rikoksen tekijä oli hänen miehensä isä, Taavin isä. Miina ei löytänyt sanoja vastaukseksi onnettoman serkkunsa puheisiin ja jos hän koettikin lohduttaa, niin ei Taava olisi häntä kuunnellut, hän vain itki ja väänteli käsiään.
Miinan täytyi jättää hänet aittaan, sillä aamiaispöytä odotti morsianta. Aterian aikana istui hän Taavin vieressä. Tuntui äärettömän pitkältä, sillä virsiä laulettiin alussa ja lopussa, eikä Miinan ollut ensinkään nälkä. Laulajan sitten lasketellessa leikkipuheitaan läksi hän auttamaan äitiään, joka järjesteli viimeisiä kapineita aitassa. He toimivat molemmat ääneti. Kun tuvassa soitettiin lähtöpolskaa, tuli puhemies noutamaan morsianta tanssiin. Ulkona pisarteli.
Omituinen tylsyys oli vallannut Miinan. Tuntui siltä kuin hän jonkun toisen sijasta olisi tanssinut ja viettänyt häitä, kuin hänet olisi määrätty menemään kotoa päiväksi tai pariksi ja sitten taas palaamaan jatkaakseen entistä elämäänsä.
Kokoonnuttiin tupaan veisaamaan lähtövirttä. Sulhanen ja morsian seisoivat rinnatusten keskellä lattiaa, ympärillä olivat vieraat, laulaja oli syrjemmällä. Hän seisoi lakki kourassa niinkuin hänen tapansa oli ja kirkui läpitunkevalla äänellä surullisia nuottejaan. Oli ihan hiljaista, paitsi naisten nyyhkytyksiä, aurinko paistoi, tomupilvet leijailivat, ulkoa kuului hevosten hirnuntaa. Morsiamen pää oli painuksissa ja hänen katseensa tuijotti hunnun lievettä, jota hän hyppysillään repieli rikki. Oven suussa seinään nojaten seisoi äiti. Hän oli itkenyt niin paljon, ettei hän jaksanut itkeä enempää. Mutta isä nyyhkytti ääneen ja hieroi hihallaan kasvojaan kuiviksi.
Sitten kaikki hajosivat etsimään kapineitaan ja jättämään hyvästiä. Aitassa köytti äiti Miinan ylle vaatteita sateen varalta. Ympärillä oli kova tungos, langettiin pimeissä nurkissa, kompastuttiin vakkasiin ja naurettiin salaa, ettei häirittäisi morsiamen lähtösurua.
Hän syleili pitkällä syleilyllä vanhempiansa, kiittäen heitä kaikesta ja kätteli kaikkia kotiväkiään.
Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ukkosilma näkyi etenevän. Väki viipyi pihamaalla, miehet pitelivät hevosiaan. Sulhasen liinaharja hevonen talutettiin porstuan kynnykselle. Sen selkään oli levitetty kirjava loimi. Miina astui kotinsa kynnyksestä, puhemies tarttui häneen ikäänkuin hän olisi ollut jyväsäkki, ja nosti hänet hevosen selkään. Isäntä ojensi hänelle kätensä, likellä olevat huomasivat, että siinä oli sadanmarkan seteli.
— Siinä on sinulle, että saat edes röijyysi napit, sanoi hän.
Miina kiitti, sulhanen hyppäsi hänen taaksensa hevosen selkään ja otti ohjakset. Koko saatto läksi liikkeelle, edellä pelimannit ja laulajat, sitten se hevonen, jonka selässä morsiamen vaatevarasto oli suurissa säkeissä. Miehet ratsastivat, naiset kävelivät. Ei heitä ollut suurikaan joukko, sillä on tapana viedä ainoastaan lähimmät ystävät häihin sulhasen kotiin. Läksiäiset vietetään morsiamen sukulaisia ja tuttavia varten, häät ovat sulhasen omaisia ja tuttavia varten.
Taivas oli yhäkin raskaassa pilvessä, tie märkää ja liejuista, puitten oksista tippui vesikarpaloja, lehdet kiilsivät. Oli niin hiljaista ja painavaa kuin rajuilman liketessä, kaiuttomasti kalkahti metsästä lehmänkello, pilvet riippuivat hajallisina lohkareina, ikäänkuin lankeamaisillaan alas maan päälle. Ratsastavien täytyi ajaa hitaasti ja varovaisesti, jalan astuvat naiset pääsivät heistä edelle pitkiä matkoja. Välistä iloinen puhemies läksi ajamaan heitä takaa. Ohjasperillä hän läjähytti hevostansa kylkeen, jotta tämä rupeaisi juoksemaan. Ylt'ympärille pärskyi silloin liejua ja syntyi kuliseva ääni niinkuin syntyy, jos järven savipohjaan on upottanut jalkansa ja vetää sitä sieltä ylös. Vähitellen, ilman edelläkäyvää tuulta rupesi lankeamaan tyyntä, hiljaista sadetta.
Sulhanen jutteli miesten kanssa vuodentulon toiveista. Sadetta oli tullut aivan tarpeeksi, olisi jo saanut olla poutaa. Miina istui ääneti. Taavi oli häntä niin likellä, että hänen käsivartensa hevosta ohjatessa syleilivät häntä. Siinä oli niin hyvä olla. Kunhan matkaa vain kestäisi vaikka koko elämän ajan. Mutta samalla alkoi Miinan mieleen hiipiä pelon tunne ja se kiihtyi, jota likemmäksi Haapaniemeä tultiin.
Pitoväki siellä oli kaikin puolin toisenlaista kuin Kanteleessa: mahtavia talonemäntiä, kaulassa kultavitjat ja käsissä tusinoittain sormuksia. Toisilla oli silkkihameetkin. Kaupungista oli tuotu oikein ruuanlaittajatar. Illanviettäminen kului muutoin, niinkuin pidoissa tavallisesti, syöden, juoden ja tanssien. Isäntä itse johti vieraitten huvittamista. Hänestä oli kaikki kärtyisyys poissa, hän näytti nuortuneen kymmeniä vuosia, kun hän istui poikansa morsiamen rinnalla ja lasketteli leikkipuheita. Suupielistä vain eivät poistuneet syvät viivat eikä silmistä lähtenyt läpitunkeva tuli. Maijastiina ei tullut tervehtimään vieraita, vaan luikki ympäri arkivaatteissaan paljaat jalat pistettyinä tohveleihin. Hän piti kurissa palvelijoita ja vahti epäluulolla kaupungista tuotua ruuanlaittajatarta. Moppe näytteli suurta osaa, se kun yhtämittaa oli pelastettava tanssivien tieltä.
Vieraitten joukossa oli muuan nuori mies, sulhasen kaukaisempi sukulainen, Aaretti Silvenius, joka oli viettänyt suurimman osan iltaa Ainan kammarissa Hermannin ja muutamien muiden miesten seurassa. Hän oli lyhyt ja lihava, iho hieno ja helakka, tukka vaalea, silmät vilkkaat, ylähuulessa pienet viikset. Hänen pukunsa oli hyvin hieno, silmälasit riippuivat nauhassa kaulan ympärillä ja käytökseltään hän oli aivan kuin herra. Herraksi häntä kutsuttiinkin, sillä vaikka hän oli alkanut uransa puotipoikana maalaiskauppiaalla, oli hän kohonnut niin, että hän nyt oli perustanut oman liikkeen naapuripitäjän kirkonkylään. Sattumalta hän oli joutunut tänne häihin, sillä oikeastaan hän asioitten tähden oli tullut tapaamaan Haapaniemen Hermannia, joka hänen kauttansa oli tilannut tavaroita kauppapuotiinsa.
Keskiyön aikana vihdoin kyllästyivät miehet kortinlyöntiin ja läksivät tupaan. Aaretti Silvenius seisahtui tungoksen laitaan tarkastelemaan väkeä. Tanssi oli vilkkaimmillaan, muurin korvalta valaisi lamppu ja viulut vinkuivat täydessä vauhdissa. Vanhat ihmiset olivat menneet etsimään lepoa, isäntä yksin istui penkillä ikkunan alla ja hänen katseensa seurasi Ainaa, joka liehui tanssissa. Nyt vasta Aarettikin huomasi Ainan. Kaunis tyttö! Hänen yllänsä oli vaalea puku, sillä hetkellä hän piti käsiänsä kaartuneina päänsä yli niskaan, hän palmikoi hiuksia, jotka olivat päässeet auki. Punainen palmikkonauha riippui käsivarrella, vartalo taipueli, kun hän teki liikkeitä. Joku nuori mies kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, he odottivat uuden tahtijakson alkamista ja katosivat muitten joukkoon.
Aaretti ei kääntänyt katsettaan Ainasta. Tyttö tanssi kevyesti, pehmeästi, niinkuin aallot olisivat häntä kiikuttaneet. Nauraen hän vastasi toverinsa leikkipuheisiin ja kun hän avasi silmänsä, säteilivät ne ihmeellisesti.
Kun he olivat lopettaneet, kumarsi Aaretti kohteliaasti Ainalle. Tyttö punehtui, pyyntö tuli hänelle odottamatta ja arasti hän herraan katsahti, tietämättä miten asettaisi kätensä. Hän tunsi, että hän mahtoi olla painava kuljettaa kuin kivi, hän hämääntyi tahdista, hän sotkeutui hameisiinsa ja oli menehtymäisillään häpeästä. He jäivät yksin tanssimaan, sillä muut olivat lakanneet, katsellakseen miten "herrat" tanssivat. Ainasta tuntui tuo tanssi loppumattoman pitkältä. Että juuri hän, poloinen, oli siihen joutunutkin! Kun se vihdoin loppui, niiasi Aina kiitokseksi ja uskalsi kohottaa silmiänsä. Mies hymyili hymyä, josta Aina ei saanut selvää, oliko se ilkkuvaa naurua hänen köppänyytensä kustannuksella, vai oliko se hyväntahtoinen anteeksianto oppimattomalle metsäkylän tytölle. Aina ei kuitenkaan enää koko iltana päässyt oikein omilleen, tanssikin tuntui omituisen väkinäiseltä.
Miina oli jo väsyksissään vetäytynyt pois tanssista. Maijastiina oli saattanut hänet siihen huoneeseen, jossa he Taavin kanssa tulisivat asumaan. Hän istui vuoteen laidalla ja odotti Taavia. Ikkunat olivat peitetyt, huoneessa vallitsi pimeän hämärä, vuoteesta erottautuivat valkoiset lakanat. Hän kuunteli sateen rapinaa katolla ja oman sydämensä tykytystä. Kädessään hän piteli lakastunutta morsiuskruunua ja hapuili rukousta. Silloin kuului ulkoa askelia. Taavi se oli, joka tuli.
VII
Ylen onnellisina, muistamatta menneisyyttä ja ajattelematta tulevaisuutta elivät Miina ja Taavi Haapaniemessä. Miina ei kaivannut entistä kotiaan ja kaikista niistä ikävyyksistä, joita hän oli pelännyt Haapaniemessä kohtaavansa, hän oli merkillisesti säästynyt. Riitaa ei ollut syntynyt ollenkaan, vanha isäntä ei päässyt moittimaan miniätään ja Maijastiina oli salaa häntä kehunutkin. Mutta hän olikin ahkera ja hiljainen, ei pyrkinyt emäntänä vallitsemaan aitan avaimia, vaan pysytteli enimmäkseen omassa huoneessaan. Kun väki oli yhteisillä talon töillä, pysyttelivät Miina ja Taavi aina yhdessä. Taavi hioi Miinan viikatteen, kantoi kotiin hänen haravansa, hän vietti sunnuntai-illatkin hänen kanssansa. Siinä oli Miinalle tarpeeksi, sillä hän eli kokonaan Taaville.
Taavin isää hän pelkäsi ja vältti ja Juhana näkyi kohtelevan Miinaa samalla tavalla. Maijastiina Miinaa sekä suututti että nauratti. Hermannia hän ei voinut kärsiä, Alviinaa hän säälistä koetti kärsiä, Ainaa hän kohteli kylmästi ja varovaisesti, Kallesta oli tullut hänen hyvä ystävänsä. Kalle oli ainoa haapaniemeläisistä, jonka läsnäollessa hän uskalsi heittäytyä nauramaan vapaasti ja vallattomasti.
Taavi oli ostanut ruuhen, joka kannatti juuri kaksi henkeä ja heidän verkkonsa. Sillä he sunnuntai-iltoina kävivät soutamassa, kokemassa ja laskemassa verkkojaan. Hauskaa oli.
Miina oli silloin kesäisissä vaatteissa, paljain käsivarsin, huivi sidottuna suojaamaan kasvoja auringolta. Kun hän kumartui ottamaan lumpeenkukkia, näkyi järven tyynessä syvä taivas ja valkeat pilvet, näkyi korkea ranta kivineen ja metsineen. Vesi näytti mustalta ja kiilsi kuin lasi, hiljaa luisti ruuhi, melkein ääneti Taavi liikutteli melaansa. Hän oli heittänyt nutun päältään ja työntänyt tukan otsalta. Ympärillä kaikui kesä-illan ääni, se joka syntyy karjakelloista, paimenten laulusta, airon loiskeesta. Miina oli suorinut verkkoja, ihan siinä hiestyi. Taavi laski likemmäksi maata ja ojensi Miinalle melan, sitten hän nousi seisomaan, nosti ruuhen pohjalta verkon ja siirsi sen laidalle.
— Tuohonko mättääseen sinä lasket puikkarin?
— Niin, kiven viereen.
Miina meloi sinne. Tuuheina kimppuina siellä rehoitti sananjalkoja, maaperä oli mustaa, hikevää multaa. Pehmeään mättääseen Taavi kiinnitti puikkarin, sitten laski hän verkon hiljalleen kaislikon halki. Tuohiset kohot loiskahtivat, kun verkko putosi veteen.
— Nyt pitäisi kalojen tarttua, kun on näin hyvä ilma.
— Ja juuri tästä salmesta tuli viime kerralla.
Taavi kiinnitti verkot toisiinsa, Miina meloi vuorotellen kummallakin puolella ruuhta, kunnes viimeinen verkonpää putosi järveen. Hetken ajan näkyivät kohot, suorana viivana ylettyen maalta, kaislikon poikki, heidän ruuheensa asti. Sitten ne upposivat veteen. Miina laski melan lepäämään ja katseli eteensä. Taavi luuli, että häntä väsytti ja tarjoutui melomaan. Mutta Miina ravisti päätään, nauroi ja vakuutti, että hän kyllä jaksaa. Hän ponnisti jalkansa ruuhen pohjalle ja meloi voimiensa takaa, niin kiivaasti, että ruuhi kiikkui, vesipeili särkyi ja puna nousi hänen poskilleen.
— Mihin sinä nyt viet meidät? kysyi vihdoin Taavi nauraen.
Miina oli ohjannut heidät samaan rantaan, jonne he olivat kiinnittäneet verkot. Auringon valo lankesi mättäille, joilla sananjalat heloittivat.
— Ota Taavi minulle noita sananjalkoja, pyysi Miina.
— Vai oli sinulla sitten asiaa tälle rannalle.
Hän otti sananjalkoja kouransa täydeltä, laski ne ruuhen pohjalle ja rupesi järjestelemään niitä. Miina katseli häntä, tuota tummaa tukkaa, noita päivettyneitä kasvoja, suuria käsiä. Otsassa erottautui arpi. Miina häntä rakasti, rakasti tukkaa ja käsiä, yksin tuota arpeakin otsassa. Hän ei malttanut pysyä tuhdollaan, vaan astui pari askelta eteenpäin ja heittäysi polvilleen Taavin eteen. Hymyillen hän siinä odotti, paljasti päänsä, taivutti sen Taavin polvelle ja sulki silmänsä. Taavin sormet liikkuivat kankeasti, hän katkaisi puukollaan sananjalkojen liian pitkiä varsia ja laski sitten vihreän kimpun vaimonsa helmaan. Miina otti sen käteensä, ihaili sitä, asetti viileät lehvät kasvoilleen ja painoi alas katseensa, ikäänkuin ujostellen omaa kauneuttansa. Omituinen viehkeys pehmensi hänen liikkeitään, hymy kirkasti kasvot. Hän oli ikäänkuin heittänyt koko sulonsa alttiiksi miehensä eteen. Taavi laski kätensä hänen kaulalleen.
— Kuinka sinä olet päivettynyt, sanoi hän.
* * * * *
Ihanat olivat varhaiset aamut, kun koko väki läksi elonleikkuulle. Maa oli kasteesta märkänä, jokainen heinä, jokainen lehti ja kukkanen kimmelsi auringon nousussa. Miina ja Taavi kävivät peräkkäin ja Taavi kantoi molemmat sirpit. Jokainen asettui sitten saralleen aukaisemaan lahdelmaa viljavainioon. Ja kun Miina ja Taavi, lyhdettä nostaessaan, ojentuivat kumartuneesta asennostaan, kohtasivat heidän katseensa toisensa. Taavi yhtyi välillä puheluun, jota leikkuumiehet pitivät keskenään, mutta Miina oli vaiti. He olivat hänelle vieraat eikä hän pyytänyt heihin tutustua, hänellä oli Taavi, ei hän välittänyt muista. Mutta Taaviin hän aina katseli, kun hän nosti lyhdettään ja Taavikin tottui vilkaisemaan häneen takaisin. Noina hetkinä he puhuivat omaa salaista kieltään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, ja Miinalle ne tulivat hyvin rakkaiksi.
Tavallisesti hän läksi hiukan aikaisemmin kotiin valmistamaan ateriaa. Syödessään he puhelivat päivän tapahtumista ja Miina saattoi ilostua niin, että hänen naurunsa ja leikkipuheensa tartuttivat Taavinkin. Syötyään pani Taavi levolle, mutta Miinaa ei koskaan väsyttänyt. Hän järjesti huoneessa, istuutui hetkeksi Taavin vuoteen laidalle tekemään kiusaa hänen unisuudestaan, kiirehti sitten ompelemaan jotakin tai juoksi kitkemään rikkaruohoa siitä aidatusta peltotilkkusesta, jota hän nimitti puutarhakseen.
He olivat onnelliset. Eikä heidän välilleen syntynyt edes erimielisyyttä, riidasta puhumattakaan. Heidän luonteidensa erilaisuus tasaantui itsestään, taistelutta he sulivat yhteen. Varsinkin ennen häitään ja vielä jälkeenkinpäin Miina oli luullut sitä mahdottomaksi, kun he olivat niin erilaisista kodeista lähteneet. Mutta nyt oli lyhyessä ajassa pelko poistunut. Ne pienet huolet, jotka ulkoapäin sattuivat, talonväen riitainen suhde, eivät vaikuttaneet heidän onneensa. Ihmiset sanoivat: eipä tiedä vielä, miten kauan kestää. Miina ei vastannut mitään, hymyili vain itsekseen ja kertoi miehelleen, että niin ne sanovat.
Yhtenä sunnuntai-iltana juoksi Aina Miinan ja Taavin kammariin. Miina oli koko päivän häntä odotellut, sillä hän tuli usein heille viettämään joutohetkiään. Oli satanut, vasta illalla selkeni ilma ja aurinko likeni laskuaan loistavana tulipallona. Aina oli juossut aivan hengästyneeksi, hymy oli hänen kasvoillaan.
— Tulkaa keinumaan, pyysi hän, — emme moneen viikkoon ole käyneet keinulla. Taavi, sinäkin, joka kyllä ennen kävit, nyt sinä aina vastustat. Heitä jo paha pääsi ja lähde mukaan!
Ahdistuksen tunne virtasi Miinan sydämeen. Hän totistui ja vaikeni.
Tyttöhän ei puhutellut häntä. Hän katsoi mieheensä.
— Sepä hauskaa, sanoi Taavi. — Mennään vaan. Tuleeko muita?
— En minä vielä tiedä. Mutta jos minä huijaan, niin kyllä niitä tulee!
Aina oli niin iloissaan, että hän pyöri Miinan ympärillä ja syleili häntä. Miina työnsi hänet luotaan ja sanoi kankeasti:
— En minä tule. Menkää jos tahdotte.
Taavi katsoi häneen hämmästyneenä. Miina punastui ikäänkuin häpeästä ja rupesi kiihkeästi selittämään:
— Siellähän on niin märkää, vaatteet menevät pilalle… Emmekö voisi lähteä järvelle mieluummin?
— Se on totta, myönsi Taavi. — Sinä, Miina, aina ymmärrät niin hyvin.
Mutta Ainaa suututti ja hän esteli. Miinanko tahto tässä taas vallitsi! Hän oli aina niin itsepintainen ja hassu. Ainan teki mieli hiukan kiusata häntä.
— Eihän meillä ole veneitäkään.
— Me otamme ruuhen, minä ja Taavi, esitti Miina.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ajatellessa, että he Taavin kanssa sittenkin taas saisivat olla yhdessä.
— Niin, te kahden taas, sanoi Aina tyytymättömästi. — Aina muista erillään. En minä viitsi tulla järvelle.
Aina kiersi huivinsa kulmaa ja nyrpisteli nenäänsä. Taavi katseli vuoroin vaimoansa, vuoroin sisartaan. Kuinka Miina häntä rakasti, hänen siinä seisoessaan! Hän olisi ollut valmis sulkeutumaan vuoren rotkoon hänen kanssansa. Ja toiselta puolen valtasi hänet halu saada heittäytyä polvilleen hänen eteensä. Yhtäkkiä vilkastuivat Ainan piirteet ja hän rupesi nauramaan.
— Mennään järvelle, sanoi hän houkutellen. — Emme huoli mukaamme muita kuin Kallen. Me otamme veneen, te ruuhenne.
Omituisesti koski Ainan puhe Miinaan. Hän ei voinut kärsiä tuota tyttöä. Vaivoin hilliten kiukkuaan hän seurasi Taavia rantaan. Aina oli juossut noutamaan Kallea. Kun he tulivat, istui Miina jo tuhdolla ruuhessa. Kalle nyhti rannalta nurmea, jonka hän kiersi tukoksi ja sillä tukittuaan tapin reiän hän työnsi veneen vesille. Aina seisoi perässä, kasvoilla veitikkamainen hymy.
— Tulisitko hiukan tänne, Taavi, huusi hän äkkiä.
Samalla hän kuiskasi jotakin Kallen korvaan. Miina näki vain, että Taavi meni Ainan veneeseen ja Kalle voimakkaalla liikkeellä irroittaen ruuhen rannasta, astui itse hänen mukaansa, Taavin sijaan. Hän huudahti ja kätki kasvot käsiinsä. Hän tarttui hetkeksi ruuhen laitaan ikäänkuin heittäytyäkseen järveen. Sanomaton ahdistus valtasi hänet, sydän seisahtui, tuntui siltä kuin hän olisi kadottanut Taavin ikiajoiksi. Hänen edessään näkyi loppumaton, harmaa tulevaisuus, jota hänen täytyi viettää yksin, itkien ja huokaillen. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, olivat veneet vierekkäin, laita laidassa ja Taavi kumartui hymyillen hänen puoleensa. Taavi eli vielä, Miina ei vielä ollut tuomittu loppumattomaan yksinäisyyteen! Miinan poskilta katosi kalpeus ja piirteet tyyntyivät. Hän oli herännyt kuin pahasta unesta. Hymy palasi hänen huulilleen ja silmiin tuli se onni, joka niissä usein oli, kun he olivat kahdenkesken Taavin kanssa. Samassa hän sattui katsahtamaan Ainaan.
Tuota tyttöä ei hän voinut kärsiä! Hän olisi tahtonut häntä lyödä. Veneet erosivat taas kukin haaralleen. Miina ja Kalle poimivat kukkia järvestä ja laskivat leikkiä. Miinasta oli vähitellen haihtunut mielikarvaus ja hän oli yhtynyt Kallen nauruun.
Metsä näytti tummalta keltaisten viljavainioiden rinnalla, joilta kuhilaat kuumottivat. Kaurahalmeet olivat vielä viheriät, kaislikossa ui sorsa poikineen, Hannulan rannalla käveli pitkä mies. Aina lauleli hiljaa, Taavi souti ääneti venettä, Miina ja Kalle heittelivät toisiaan lummekukilla ja Kalle selitti kälylleen että "näin sitä sotaakin käydään".
Kun he tulivat maihin, oli Taavi jo ottamassa heitä vastaan.
— Meillä oli niin lystiä, sanoi Kalle.
— Mutta meille tuli ikävä, vastasi Taavi.
Tuon veneretken jälkeen Taavin vaimo ja sisar eivät puhutelleet toisiaan muutamaan päivään. Ainaa suututti tuo tuollainen rakkaus. Taavi oli tullut niin ikäväksi ja se oli Miinan syy. Ja Kallekin viitsi häntä liehakoida.
Kun Miina illalla pääsi vuoteeseensa, ei hän saanut unta silmiinsä. Hän eli uudestaan illan mielialat, kärsi uudestaan sen hetken, jolloin hänen veneensä työnnettiin maalta ja toinen istui siinä hänen kanssansa, Taavin paikalla! Se toinen oli sentään vain Taavin veli. Hullu hän oli, joka sitä ajatteli. Mutta sen päivän jälkeen hän rupesi epäilemään, ettei heidän onnensa olisikaan kestävä. Ei niin, etteivät he olisi rakastaneet toisiaan, mutta ulkoapäin saattoi tulla jotakin häiritsevää. Epäillen Miina nyt tarkasteli jokaista tulijaa, hän kävi totiseksi ja rupesi panemaan mieleensä Taavin suhdetta muihin ihmisiin ja hänen ystävyyttään muita kohtaan.
Kun hän ja Aina seuraavana päivänä kohtasivat toisensa, eivät he pysähtyneet puhelemaan, niinkuin tavallisesti. Toisena päivänä Aina, mennessään Miinan sivutse, purskahti nauruun. Loppuviikolla hän jo pistäysi kysymässä Miinalta kaikenlaisia neuvoja. Sunnuntaina illalla hän taas tuli. Naurettuaan ja Taavia tanssiteltuaan hän virkkoi:
— Mennään keinumaan! Keinu siellä jo lahoaa, kun ei sitä enää koskaan käytetä. Mennään…!
Hän katsoi heihin rukoillen ja veitikkamaisesti. Miina kiihtyi kiihtymistään.
Se kirottu keinu! Se oli vielä turmeleva heidän onnensa. Miina pusersi kätensä nyrkeiksi, hän olisi tahtonut iskeä ne tyttöön, joka laverrellen ja viekoitellen istui sängyn laidalla. Mutta samassa hetkessä Aina liukui alas, astui Miinan eteen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja katseli hänen silmiinsä.
— Äh, mene pois, sanoi Miina kylmästi.
— En minä mene ennenkuin sinä lupaat tulla Taavin kanssa keinulle, eihän hän sentään yksin lähde. Tai jollet itse tulekkaan, niin päästä edes hänet.
— Miksi sinä pyydät meitä mukaasi? Ota ne entiset toverisi, joilta sinä sormuksiakin saat, mutta jätä meidät rauhaan.
Miinan tarkoitus oli loukata Ainaa, mutta tyttö vain katsahti kättään, jonka sormissa ei ollut mitään koristeita, rupesi nauramaan ja loi sitten säteilevät silmänsä veljensä vaimoon. Hänen katseensa ärsytti Miinaa, mutta hän ei sanonut mitään. Aina nauroi, istuen sängyn laidalla, ja kierteli jalkansa kärkeä ilmassa.
— Hyvä Miina, sanoi hän vihdoin, — älä luule että minä Taavista välitän. Hätätilassa vain. Minä ottaisin mielelläni muita — ja muut tulisivat mielellään. Ei minun tarvitsisi kuin kerran kajauttaa huuto tuonne metsään, niin ne tulisivat. Mutta…
Ja siinä hän pysähtyi eikä tietänyt jatkaisiko.
— No mikset soita kokoon seurakuntaasi? Tee se!
— Menisinhän minä, mutta… mutta. Ja mikä lieneekin hänet vääntänyt. Eihän hän ole koskaan ennen minua kieltänyt. Nyt on jo estellyt monta kertaa ja tänään hän kielsi, jollen saisi Taavia ja sinua mukaan. Mutta minäpäs en tottele! Menen kun menenkin.
Aina kiepahti seisoalleen ja nauroi. Kuinka hänen ainainen nauramisensa suututti Miinaa.
— Kuka kielsi? Isäkö? kysyi Taavi.
— No kuka muu — isä tietysti. Kielsi oikein kivenkovaan. Kyllä se Maijastiina nyt taas on kannellut ja panetellut. Mutta kyllä minä sitä ärsyttelen ja härnäilen. Tulkaa nyt mukaan. Miina kulta, Taavi kulta!
Hän kietoi käsivartensa Miinan olkapäiden ympäri ja pyysi äänellään ja silmillään.
— Minun tekee niin mieleni…
Miina irroitti hänen kätensä kaulastaan ja otti pari askelta taappäin.
Taavi nousi.
— Mennään Miina, sanoi hän iloisesti.
— En minä tule. Mene sinä, jos tahdot.
— Mikset tule?
Ja Taavi katseli häntä silmiin. Miina kääntyi pois.
— En minä tule. Menkää te vain jos mielenne tekee.
Hän oli siitä aivan varma, ettei Taavi lähtisi ilman häntä. Vielä kun Taavi ovessa kääntyi kysymään, eikö hän sentään tulisi mukaan, luuli Miina hänen laskevan leikkiä. Tuvasta hän varmaankin kääntyisi takaisin. Ja Miina istuutui ikkunaan odottamaan ja selaili siinä kirjaa, jonka Aina oli saanut lainaksi jostakin. Sen nimi oli "Jalomielinen vaimo" ja Ainan käsialalla oli kirjoitettu kanteen: "susilla ja pojilla on yhtäläinen mieli." Ajatuksitta hän tuijotti kirjaan ja kuunteli. Kului pitkä aika, jolloin hän kuvitteli mielessään, miten Taavi tulisi ja hän kysyisi häneltä: "mikset mennytkään keinulle?" — "Minun tuli ikävä sinua", vastaisi Taavi. Taavi, jota hän niin äärettömästi rakasti!
Mutta jos Taavi sentään menisi keinulle ilman Miinaa!
Tuvan ovi aukeni, kuului ääniä ja askelia. Ne etenivät. Miina karkasi ylös, avasi oven. Lehmät olivat levolla tarhassa, märehtivät silmiään ummistellen, ilma oli kirkas ja lämmin, aurinko oli jo alenemaisillaan ja sumuja asettui suomaille. Ryhmä miehiä ja naisia laskeusi alas pellon piennarta. Niiden joukossa oli myöskin Taavi. Miina oli kirkaisemaisillaan. Huivi päähän ja mukaan! Samassa kääntyi Taavi.
— Miina, tuletko mukaan? huusi hän.
Koko seurue seisahtui. Kalle läksi juoksemaan takaisin ja pyysi koko matkan Miinaa tulemaan.
Miksei Taavi itse tullut häntä pyytämään? Silloin hän olisi mennyt. Nyt hän ei tahtonut. Hän hymyili vain Kallelle ja sanoi, ettei hän tule. Sitten hän sulkeutui huoneeseen, käveli siellä edestakaisin, järjestellen samoja paikkoja moneen kertaan. Vihdoin hän valmisti vuoteen, heittäytyi pitkäkseen ja vaipui ajatuksiinsa.
Rakastikohan Taavi häntä yhtä paljon kuin hän Taavia? Taaville oli ehkä sama, kuka hänellä oli vaimona. Jollei hän olisi saanut Miinaa, niin hän olisi ottanut toisen. Mutta hän oli ollut hänelle niin hyvä, olivathan he puhelleet omaa hellää kieltään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Eikä Taavi nytkään olisi mennyt, jollei tuo tyttö olisi tullut viekoittelemaan. Miina uhkui vihaa häntä vastaan. Mutta jos hän itse olisi mennyt mukaan…? Hän keinulle! Ei. Häntä oli kotona opetettu vihaamaan Haapaniemen keinua ja hän vihasi sitä. Ja siellä missä kaikki maan hylkiöt lyövät korttia, siellä on nyt Taavi. Ja kenties hän tästä lähtien tulee olemaan siellä usein. Ja yksin viettää Miina unetonta yötään, kuunnellen kaikua, jota ilma kantaa keinulta. Hän rakasti miestään palavammin kuin koskaan ennen, nyt, kun hän tunsi hänet kadottaneensa. He olivat olleet niin sanomattoman onnelliset, mutta miten lyhyen ajan, vain kahdeksan viikkoa!
"Perästä kuuluu", olivat ihmiset sanoneet. Ja he olivat sittenkin olleet oikeassa.
Ja siinä levätessään eli nuori vaimo uudelleen avioliittonsa ajalta ne hetket, jolloin hän oli ollut onnellisimmillaan. Sydäntä repieli, eikä hän koettanutkaan nukkua. Oli parasta täydellisesti herätä unelmista, jotka olivat olleet pelkkää petosta.
Äkkiä hän säpsähti, lämmin käsi oli laskeutunut hänen otsalleen ja tuttu ääni oli lausunut hänen nimensä. Taavi seisoi hänen edessään.
— Säikähditkö sinä? kysyi Taavi.
— En. Mikset ollut kauemmin?
— No kun sinä jäit kotiin, ajattelin, että vaikka olisit ikävissäsi.
— Mitä minusta sitten.
Taavin posket punoittivat ja silmät loistivat. Kuhilaasta oli hän tullessaan taittanut muutamia rukiintähkiä, ne hän laski Miinan eteen peitteelle. Onpa sitten hauska nähdä, miten nuo itävät. Hän kertoi, että Hermanni oli palannut kirkosta aivan juopuneena, hevonen oli ollut kuin uitettu.
Taavi nukkui kesken puheitansa. Miina katseli häntä, miten hänen rintansa tyynesti kohoeli, miten sininen ohimosuoni tykki. Silmäkansi oli melkein läpikuultava, kasvojen ilme niin rauhallinen. Miina rakasti häntä, rakasti vielä tulisemmin kuin ennen, nyt, hänet kadotettuaan ja voitettuaan takaisin.