XII.
Kun pappi illalla palasi kotiin, oli hän itkenyt. Hänen ympärilleen kasautui niin paljon huolestuttavaa syntiä. Hän oli nöyryytetty ja pahoillaan, nyt ei hänen vaimonsa tulisi saamaan edes niitä kenkiä, jotka hän varsin kipeästi tarvitsi. Enokin suuri lahja alttarilla oli annettava takaisin, rahat olivat varastetut. Ja silloin oli pappi taas jäävä tyhjäksi.
Hän meni paikalla vaimonsa luo. Jo ovessa valtasi hänet epätoivon tunne. Rouva ompeli. Vaatteita oli permannolla ympäri huoneen, haarukka ja pesuliina keittiöstä olivat sängyllä yhdessä sanomalehtien ja erään ompeluksen kera. Toinen tohveli oli pöydällä. Kaapin päällä oli koivunoksa ja suuri, harmaa kivi.
Pappi rupesi vanhan tavan mukaan keräämään ja siistimään.
"Ei ole tarpeen", sanoi rouva. "Olisin itse korjannut tohvelini, kunhan olisin lopettanut ompelemisen."
"Mutta että saatat istua ja ommella tällaisessa epäjärjestyksessä!"
Rouva loukkaantui tästä, eikä vastannut.
"Mikä on tuon harmaan kiven tarkoitus?" kysyi pappi.
"Ei sillä mitään tarkoitusta ole. Löysin sen rannalta, pidin sitä niin kauniina."
Pappi keräsi sanomalehdelle joukon kuivuneita heiniä, jotka olivat peilipöydällä.
"Niin, näitä tarvitaan kait johonkin?" sanoi hän ja hillitsi itsensä.
"Ei, ne ovat liian vanhoja. Arvelin tehdä niistä salaattia",
"Ne ovat viruneet tuossa yli viikon ajan", sanoi pappi, "ja ovat jättäneet jäljen pintamaaliin."
"Niin, nyt sen näet. Ei pitäisi koskaan kiilloittaa huonekaluja, ne eivät silloin kelpaa mihinkään."
Silloin alkoi pappi nauraa ilkeästi. Rouva heitti pois ompeleensa ja nousi seisomaan.
Mies ei antanut hänelle koskaan rauhaa, vaan piinasi hänet kuoliaaksi ymmärtämättömyydellään. Ja taas kehittyi sellainen tyhmä ja hedelmätön riita, kuten ennen vähän väliä näiden neljän vuoden aikana. Pappi oli tullut nöyrästi pyytämään lykkäystä kenkäjutussa, mutta hänelle kävi yhä vaikeammaksi toimittaa asia, suuttumus kuohahti yli äyräiden. Miten kaikki olikaan pappilassa nurinkurin, sittenkuin neitsyt van Loos oli lähtenyt tiehensä ja rouva itse hoiti taloutta.
"Mutta samalla kertaa puhuen — etkö voisi edes joskus pitää huolta keittiön puolella?" sanoi pappi.
"Pitää huolta? Kai minä pidän huolta. Ovatko asiat nyt entistä hullummin?"
"Näin eilen likaämpärin täynnä ruokaa."
"Kun et sotkeutuisi joka asiaan, niin kaikki kävisi paremmin."
"Siinä oli suuri kasa kermapuuroa, jota syötiin edellisenä päivänä puolisiksi."
"Niin, palvelijattaret olivat syöneet sitä sillä tavalla, etten enää voinut käyttää sitä."
"Näin myös paljon riisiryynipuuroa."
"Vika oli maidossa, joka myrtyi. Ei kai se minun syyni ollut."
"Päivää ennen näin keitetyn ja kuoritun munan likaämpärissä."
Rouva vaikeni. Mutta kyllä hän olisi voinut puolustautua tätäkin syytöstä vastaan.
"Meillä ei oikeastaan ole kovinkaan suuret varat", sanoi pappi, "ja sinäkin tiedät, että me ostamme munat. Eräänä päivänä sai kissa munavanukasta."
"Sitä oli jäänyt hiukan yli puolisilta. Mutta sinä olet aivan mahdoton, sanon minä, sinun pitäisi mennä lääkäriin pahan tuulesi vuoksi."
"Olen nähnyt sinut kissa käsivarrella ja ojentavan sille maitoastiaa. Ja sallit, että palvelijattaret näkevät sen. Ne nauravat sinulle itsekseen."
"Ne eivät naura ensinkään. Mutta sinä vain olet hulluuteen asti pahalla tuulella."
Viimeinkin meni pappi takaisin konttoriinsa. Ja rouva pääsi taas rauhaan.
Seuraavana päivänä aamiaispöydässä ei rouvassa ollut merkkiäkään kärsimyksistä ja suuttumuksesta. Kaikki huolet olivat kuin poispuhalletut, hän ei näyttänyt, jumalankiitos, enää muistavan koko eilistä riitaa. Hänen iloinen huikentelevaisuutensa auttoi heitä kestämään elämää. Pappi liikkui taas vapaammin. Hänhän olisi itse voinut pitää suunsa kiinni noista talousasioista, uusi talousneitsyt, joka heille tulisi, oli kai jo matkalla pohjoiseen päin.
"Ikävä kyllä, sinä et nykyään voi saada kenkiäsi", sanoi hän.
"No, eihän sille mitään voi", vastasi rouva vain.
"Ne rahat, jotka sain Enokilta, täytyi minun jättää takaisin, hän oli varastanut ne."
"Mitä sinä sanot!"
"Niin, ajattelehan, hän juuri teki murtovarkauden Mackin konttoriin."
Ja pappi kertoi kaiken.
"Silloinhan se ei ollutkaan Rolandsen", sanoi rouva.
"Hänkö, se lurjus! Kurja raukka hän on!… Mutta sinun täytyy niinmuodoin, ikävä kyllä, taas odottaa kenkiäsi."
"No, entä sitten?"
Sellainen hän aina oli, papinrouva, hyvä ja uhrautuvainen viimeisiin asti, lapsi. Eikä pappi ollut koskaan kuullut hänen valittavan köyhyyttään.
"Jos sinä edes voisit käyttää minun kenkiäni", sanoi pappi, ja tunsi sydämensä heltyvän.
Silloin nauroi rouva oikein sydämellisesti: "Niin, ja sinä minun, hahhahhaa!" Hän työkkäsi papin lautasen permantoon, niin että se meni rikki, ja kylmä lihakäärylä sen mukana.
"Odotahan, saat uuden lautasen", sanoi rouva ja juoksi keittiöön.
"Ei saa suuttua vahingosta", ajatteli pappi, "ei ajatusta sinnepäinkään! Mutta lautanen maksaa myös rahaa!"
"Aijotko syödä tuon lihakäärylän?" huusi rouva palatessaan.
"Mitä sillä muuten tehtäisiin?"
"Se joutaa todellakin kissalle."
"Mutta minun ei kannata elää niinkuin sinun", sanoi pappi, ja synkistyi taas. Ja siitä olisi taas voinut kehittyä kaikkein herttaisin riita, ellei rouva olisi vaijennut. Mutta molempien ilo oli joka tapauksessa tiessänsä — — —
Seuraavana päivänä tiesi huhu kertoa suuren tapahtuman — Rolandsen oli kadonnut. Kun hän oli saanut kuulla löydöstä metsässä ja Enokin tunnustuksesta, oli hän huudahtanut perin suutuksissaan: "Sepä vasta hullua! Ainakin kuukautta liian aikaisin!"
Urkujenpolkija Börre oli kuullut sen. Illempänä ei Rolandsenia löytynyt mistään, ei ulkoa eikä sisästä. Mutta urkujenpolkijan vene, joka oli kiinnitettynä pappilan laituriin, oli poissa airoineen, kalanpyydyksineen ja kaikkine mitä siinä oli.
Rosengårdin Mack sai heti tiedon oikeasta murtovarkaasta, mutta ihme kyllä hän ei ensinkään kiiruhtanut uudelleen tarttumaan asiaan. Ehkäpä vanha Mack tiesi, mitä hän teki. Sähköttäjä Rolandsen oli petkuttanut häneltä palkinnon, jonka hänen nyt täytyi uudelleen maksaa, ja nyt oli todellakin hiukan sopimaton aika. Hän oli siksi oikea Mack, ettei hän voinut ruveta pikkumaiseksi tässä kunnia-asiassa, mutta hän oli tilapäisessä pulassa. Mackin monet asiat kysyivät suuria menoja, eikä puhdasta rahaa tullut sisään suurin joukoin. Hänen suuri sillivarastonsa oli asiamiehen käsissä Bergenissä, mutta hinnat olivat alhaiset, hän ei myönyt. Mack odotti hartaasti mätäkuuta — senjälkeen loppuisi kaikki kalastaminen ja hinnat kohoaisivat. Sitäpaitsi oli venäläisillä sota, tämän suuren maan maanviljelys tulisi laiminlyödyksi ja kansa tarvitsisi silliä.
Usean viikon ajan vältti Mack tehdasta. Hänhän oli luvannut papinrouvalle leipomon, ja mitä hän nyt saattaisi sanoa? Perusmuuri oli valmis ja suunnitelmat valmiit, mutta itse rakennusta ei rakennettu. Alettiin taas huhuilla, että leipomon rakentaminen kenties tuotti vaikeuksia Mackille. Asia kehittyi niin pitkälle, että nimismiehen talossa asuva leipuri taas rupesi juomaan. Hän oli taas varmistunut, hänellä oli aikaa hiukan ryypiskellä. Pappi sai kuulla leipurin lankeemuksesta ja kääntyi mieskohtaisesti hänen puoleensa, mutta se ei näkynyt auttavan, niin varmaksi oli hän käynyt.
Totisesti oli papilla, vahvalla työmiehellä, kylliksi tekemistä — vaikkei hän säästänyt itseään, jäi sittenkin työtä tekemättä. Nyt oli hän lisäksi menettänyt kirkonisännän, kaikkein toimeliaimman, Enokin. Jo pari päivää hänen kukistumisensa jälkeen oli Levion tullut takaisin ja ollut mitä halukkain uudelleen saamaan viran.
"Pastori huomaa kai nyt, ettei ollut ketään sopivampaa kirkonisäntää kuin minä."
"Sinua epäillään metsäpalon sytyttäjäksi."
"Niin valehtelee jokainen rosvo ja petturi", huudahti Levion.
"Hyvä. Mutta sinä et kuitenkaan tule kirkonisännäksi."
"Kuka sitten tulee tällä kertaa?"
"Ei kukaan. Olen ilman."
Niin esiintyi pappi vahvana ja taipumattomana ja oikeamielisenä kaikille. Ja hänellä oli syytä juuri nyt kurittaa itseään säälittä. Alituinen kotoinen epäsopu ja hänen kutsumuksensa monet vaikeudet olivat heikontaa hänet ja saattaa hänet lankeamaan — hänen mieleensä saattoi silloin tällöin tunkeutua aivan luvattomia ajatuksia. Mitä haittaisi, jos hän esim. solmisi rauhan Levionin kanssa, joka sitten taas tekisi pieniä vastapalveluksiaan? Ja lisäksi — Rosengårdin Mack oli luvannut auttaa tositarvitsevia, hyvä, pappi oli pitäjän suuri vaivainen, hän saattaisi todellakin kääntyä Mackin puoleen pyytämään apua eräälle hädänalaiselle perheelle ja pitää rahat itse. Silloin saisi rouva kenkänsä. Pappi itse tarvitsisi myös jotakin, pari kirjaa, hiukan filosofiaa, jokapäiväinen raataminen kuihdutti häntä, hän ei voinut kehittyä. Esimerkiksi oli nyt Rolandsen, suuripuheinen lurjus, hyvällä menestyksellä uskotellut rouvalle, että juuri ihmiset tekivät Jumalan siksi, mikä hän oli. Ja hän aikoi varustautua, voidakseen tarpeen tullen saada hänet sanattomaksi.
Vihdoin tuli Mack. Ja hän tuli tapansa mukaan suurenmoisena ja hienona — hänen tyttärensä Elise oli mukana. Hän meni heti vierailulle papin luo ollakseen kohtelias, sitäpaitsi ei hän mitenkään aikonut kiertää lupaustaan. Rouva kysyi leipomoasiaa. Mack valitti, ettei hän ollut nopeammin voinut jouduttaa asiaa, siihen oli painavia syitä — leipomoa ei yksinkertaisesti voinut valmistaa tänä vuonna, muurien täytyi antaa vahvistua. Rouvalta pääsi pettymyksen huudahtus, mutta pappi oli iloinen.
"Asiantuntijat ovat sanoneet minulle niin", sanoi Mack, "niin että minun täytyy alistua. Kattoa asetettaessa ensi keväänä voivat muurit levitä monta tuumaa. Ja miten kävisi rakennuksen niiden yllä?"
"Niin, miten sen kävisi?" sanoi pappi myös.
Muuten ei Mack ollut ensinkään alakuloinen tai masentunut, kaukana siitä. Mätäkuu oli ohi, kaikenlainen sillinkalastus oli täysin päättynyt, ja asiamiehen sähkösanoma ilmoitti hintojen kohoavan. Mack ei malttanut olla kertomatta tätä papille.
Vasta-asiana tiesi pappi kertoa, missä Rolandsen oli — eräällä saarella kaukana lännessä, aivan aavan meren rajalla, aivan kuin villiasukas. Eräs mies ja nainen olivat tulleet ja ilmoittaneet asian papille. Mack lähetti viipymättä veneen noutamaan Rolandsenia.
XIII.
Oli niin, että Enokin tunnustus oli kohdannut Rolandsenin aivan äkkiä — nyt oli hän vapaa, mutta hän ei voinut maksaa Mackille noita neljääsataa taaleria. Sen takia kävi niin, että hän otti urkurinpolkijan veneen pyydyksineen ja muine tarpeineen ja sousi merelle hiljaisena yönä. Hän aikoi ulkosaaristoon, ja sinne oli puolitoista peninkulmaa, osittain avomerta. Hän sousi koko yön, etsi aamulla itselleen sopivan saaren. Sille nousi hän maihin. Kaikenlaisia merilintuja lenteli hänen ympärillään.
Rolandsen oli nälkäinen ja aikoi ensin poimia itselleen runsaan tiun lokinmunia aamiaiseksi. Mutta näyttäytyi, että munat olivat jo muuttuneet poikasiksi. Silloin nousi hän kalastamaan ja onnistui paremmin. Hän eli nyt kalalla päivän toisensa jälkeen ja lauloi ja pitkästyi aikaansa ja oli saaren itsevaltias. Sadeilmalla tarjosi eräs mukava kivenlohkare hänelle suojaa, yöt makasi hän pienellä nurmenkaistaleella, eikä aurinko laskenut koskaan.
Kului kaksi viikkoa, kului kolme viikkoa, huono ruoka laihdutti hirveästi Rolandsenia, mutta hänen silmistään loisti yhä lujempi päättäväisyys, eikä hän aikonut antautua. Hän pelkäsi vain, että joku tulisi häiritsemään häntä. Muutama yö sitten tuli eräs vene saarta kohden, siinä oli mies ja nainen, jotka olivat untuvia keräämässä. He aikoivat nousta saarelle, mutta Rolandsen ei sallinut sen tapahtua, hän oli nähnyt heidät jo kaukaa ja ehtinyt raivostua, nyt keinui hän niin vimmatusti urkujenpolkijan pienessä veneessä, että tunkeilijat sousivat pois kauhuissaan. Silloin nauroi Rolandsen itsekseen ja oli hirveän paholaisen näköinen laihoine naamoineen.
Eräänä aamuna pitävät linnut tavallista kovempaa meteliä ja herättävät Rolandsenin, ja oli vielä niin varhainen, että oli miltei yö. Hän näkee veneen tulevan, se on aivan lähellä. Rolandsenilla oli se surullinen ominaisuus, että hän suuttui hyvin hitaasti. Tuossa läheni nyt vene, hänelle mitä sopimattomimmalla hetkellä, mutta kun hän viimein ehti kunnolleen raivostua, oli vene jo maissa, muuten olisi hän tehnyt sille jotakin ja karkoittanut soutajat kivisateella.
Kaksi Mackin tehtaan työläistä, isä ja poika, astuivat maihin ja vanhus sanoi hyvää päivää.
"En ole ensinkään tyytyväinen sinun käyntiisi ja tulen tekemään sinulle jotakin", vastasi Rolandsen.
"Mitä niin?" sanoi ukko ja heitti poikaansa puolittain rohkean, puolittain pelokkaan katseen.
"Minä tulen tietysti surmaamaan sinut. Mitäs siitä ajattelet."
"Itse Mack on nyt lähettänyt meidät teidän luoksenne."
"Tietysti on itse Mack lähettänyt sinut minun luokseni. Tunnen hänen asiansa."
Nyt sekaantui myös nuorempi puheeseen ja sanoi, että urkujenpolkija halusi saada pois veneensä ja pyydyksensä.
Rolandsen huudahti katkerasti: "Hänkö? Onko mies järjiltään? Mitä minulle sitten jäisi? Minä asun autiolla saarella, minun täytyy käyttää venettä päästäkseni ihmisten ilmoille, minun täytyy kalastaa pyydyksillä voidakseni elää. Sanokaa hänelle sellaiset terveiset."
"Ja sitten pyysi uusi sähköttäjä meidän sanomaan Teille, että Teille on siellä joku tärkeä sähkösanoma."
Rolandsen hätkähti. Mitä! Nyt jo! Hän teki vielä pari kysymystä, joihin hän sai vastauksen, eikä enää ensinkään vastustellut kotiin lähtöä miesten seurassa. Nuorempi mies souti urkujenpolkijan venettä, ja Rolandsen läksi vanhuksen veneessä.
Veneen kokassa oli vakka ja Rolandsenissa heräsi toivo, että siinä ehkä oli evässäkki. Hän aikoi kysyä: "onko siinä ruokaa?" Mutta hän hillitsi itsensä pelkästä ylpeydestä ja alkoi puhella muista asioista.
"Mitenkä Mack sai tietää, että minä olin täällä?"
"Sitä vain huhuiltiin. Eräs mies ja nainen olivat nähneet Teidät täällä eräänä yönä, ja säikähtivät pahanpäiväisesti."
"Niin, mitä niillä oli täällä tekemistä… Ajattelehan, minä löysin uuden kalapaikan saaren luota. Ja nyt lähden minä pois sieltä."
"Miten kauan Te olitte aikonut olla täällä?"
"Se ei kuulu sinuun", vastasi Rolandsen lyhyesti. Hän katseli rasiaa, mutta näytti miltei halkeavan ylpeydestä ja sanoi: "Tuopas on harvinaisen kurjannäköinen vakka. Ei kait siinä voi pitää mitään. Mitähän tuo lienee?"
"Ollappa minulla vain kaikki se liha ja silava ja voi ja juusto, mikä on ollut siinä vakassa, niin eipä puuttuisi minulta ruokaa monen vuoden aikana", vastasi ukko.
Rolandsen karisti kurkkuaan ja sylkäisi mereen.
"Milloin sähkösanomat tulivat?" kysyi hän.
"Luullakseni noin pari päivää sitten."
Kun he olivat ehtineet puolimatkaan, asetettiin veneet vierekkäin ja isä ja poika alkoivat aterioida eväsvakasta. Rolandsen katseli kaikkialle muualle päin. Ukko sanoi: "Meillä olisi vähän ruokaa tässä, jos niinkuin saisi olla Teille." Ja koko vakka asetettiin Rolandsenin eteen.
Hän viittasi kädellään kieltävästi ja vastasi: "Minä söin puoli tuntia sitten vankan aterian. Muuten et voi käsittää, miten tuo ohutleipä näyttää hyvin paistetulta. Ei kiitos, minä vain katselen ja haistan sitä!" Ja Rolandsen haasteli taas ja katseli joka suunnalle: "Ah, me elämme oikeastaan kamalan lihavasti täällä Pohjolassa. Olen varma, ettei ole ainoatakaan kauppapuotia, jossa ei riippuisi lihakimpaletta. Ja entä kaikki silava. Mutta sellaisessa elintavassa on jotakin eläimellistä!" Rolandsen kiemurteli vasten tahtoaan veneen pohjalla ja sanoi: "Miten kauvan minä olisin oleskellut tuolla saarella, kysyt sinä? Olisin tietysti jäänyt syksyyn asti ja katsellut tähdenlentoja. Olen tavattomien ilmiöiden harras ystävä, minua huvittaa katsella, miten taivaankappaleet pirstoutuvat."
"Niin, se on nyt sellaista, mitä minä en ymmärrä."
"Taivaankappaleitako? Kun toinen tähti viskaa toisen aivan villisti ja silmittömästi taivaan kantta alaspäin."
Mutta syömistä jatkui, ja Rolandsen huudahti: "No tepä syötte vasta sikamaisesti! Kylläpä jaksatte tunkea vatsaanne ruokaa!"
"Nytpä olemmekin syöneet", sanoi ukko sävyisästi.
Veneet erkanivat toisistaan, ja miehet tarttuivat taas airoihin.
Rolandsen asettautui veneen perään nukkumaan.
He tulivat kotiin iltapäivällä, ja Rolandsen meni heti lennätinasemalle sähkösanomia kyselemään. Ne sisälsivät ilahduttavia ilmoituksia keksinnöstä, korkea tarjous patentista Hampurista ja vielä korkeampi tarjous eräältä toiselta liikkeeltä toimiston välityksellä. Ja Rolandsen oli niin ihmeellinen olento, että hän juoksi metsään ja oli hyvän aikaa yksin, ennenkuin hän ryhtyi hankkimaan itselleen jotakin syömistä. Mielenliikutus teki hänestä pojan, kädet ristissä olevan lapsen.
XIV.
Hän meni Mackin konttoriin, ja hän meni sinne uutena miehenä, niin, jalopeurana. Omituinen mielenliikutus valtaisi kenties Mackin perheen nähdessään hänet, Elise kenties onnittelisi häntä, ja tämä vilpitön ystävyys tekisi hänelle hyvää.
Hän pettyi. Hän tapasi Elisen tehtaan ulkopuolella keskustelemassa veljensä kanssa. Tämä välitti hänestä niin vähän, että tuskin tervehti häntä. Molemmat jatkoivat keskusteluaan. Rolandsen ei häirinnyt heitä eikä kysellyt vanhaa Mackia, vaan meni konttoriin ja naputti oveen. Ovi oli suljettu. Hän meni taas ulos ja sanoi: "isänne on lähettänyt hakemaan minua, missä voin tavata hänet?"
Keskustelevat eivät kiirehtineet vastaamaan, vaan puhuivat asiansa loppuun — sitten sanoi Fredrik: "Isä on vesipadolla."
"Sen he olisivat voineet sanoa jo minun tullessani", ajatteli Rolandsen. Molemmat olivat perin välinpitämättömät, olivat antaneet hänen mennä konttoriin huomauttamatta asian oikeata laitaa.
"Voisitteko lähettää noutamaan häntä?" kysyi Rolandsen.
Fredrik sanoi hitaasti: "Jos isä on padolla, niin on hän siellä sen takia, että hänellä on siellä jotakin toimittamista."
Rolandsenin silmät suurenivat ihmetyksestä ja hän katsahti heihin.
"Voitte tulla uudelleen jonkun ajan kuluttua", sanoi Fredrik.
Ja Rolandsen tyytyi siihen ja sanoi: niinpä niin. Sitten läksi hän.
Mutta vähitellen alkoi hän hiljalleen puristaa huuliaan vastakkain ja miettiä asiaa. Äkkiä käännähti hän ympäri ja sanoi ilman mitään aihetta: "Mutta kun minä nyt olen tullut, niin en ole tullut tapaamaan ketään muuta, kuin isäänne, ymmärrättekö?"
"Tulkaa myöhemmin uudelleen", sanoi Fredrik.
"Ja kun minä nyt tulen toisen kerran, niin tulen vain sanomaan, etten tule kolmatta kertaa!"
Fredrik kohotti olkapäitään.
"Tuolla tulee isä", sanoi Elise.
Vanha Mack tuli kävellen. Hän rypisti otsaansa, puhui lyhyesti ja meni Rolandsenin edellä konttoriin. Hän oli hyvin epäsuosiollinen. Hän sanoi: "Viime kerralla tarjosin teille istuinta, nyt en tee sitä."
"Ei, ei", sanoi Rolandsen. Mutta hän ei vielä ensinkään käsittänyt tätä suuttumusta.
Mutta vanhaa Mackia ei kovuus ensinkään huvittanut. Hänellä oli valta tähän mieheen, joka oli rikkonut häntä vastaan, ja hän halusi olla liian voimakas käyttääkseen sitä. Hän sanoi: "Te tiedätte tietysti, mitä on tapahtunut?"
Rolandsen vastasi: "Olen ollut poissa, täällä on voinut sattua paljon, josta Te tiedätte, mutta en minä."
"Selvitän Teille vähän sitä", sanoi Mack. Ja hän oli nyt kuin pieni Jumala, joka piti ihmisen kohtaloa kädessään. "Oliko asianlaita niin, että Te poltitte minun henkivakuutuspaperini?" kysyi hän.
"Asianlaita on niin", alkoi Rolandsen, "että jos Te alatte kysellä minulta tarkasti…"
"Tässä se on", sanoi Mack ja veti asiakirjan esiin. "Rahat on niinikään löydetty. Ne olivat kaikki eräässä kaulahuivissa, joka ei ollut Teidän."
Rolandsen ei väitä vastaan.
Mack jatkoi: "Se oli Enokin."
Rolandsenin täytyi hymyillä kaikelle tälle juhlallisuudelle, ja hän sanoi piloillaan: "Tulettepa näkemään, että juuri Enok on varas."
Mutta hänen pilansa ei miellyttänyt Mackia, se ei todistanut minkäänlaista nöyryyttä. "Te olette pitänyt minua narrinanne", sanoi hän, "ja olette petkuttanut minulta neljäsataa taaleria."
Rolandsenia, jonka taskussa oli kallisarvoinen sähkösanoma, ei yhä vieläkään huvittanut esiintyä täysin vakavasti. "Miettikäämme hiukan asiaa", sanoi hän.
Silloin puhui Mack jyrkästi: "Annoin Teille anteeksi viime kerralla, nyt en enää tee sitä."
"Voin maksaa Teille rahat takaisin."
Mack kiivastui: "On edelleenkin niin, että rahat eivät ole minulle pääasia. Te olette petturi, ettekö ymmärrä sitä?"
"Sallitteko, että selitän Teille jotakin?"
"En."
"Sepä on todellakin liian kovaa", sanoi Rolandsen ja hymyili yhä. "Mitä
Te sitten haluatte?"
"Haluan panettaa Teidät kiinni", sanoi Mack.
Fredrik tuli huoneeseen ja asettui paikalleen pulpetin ääreen. Hän oli kuullut viimeiset sanat ja näki isänsä kiihoittuneena, mikä oli harvinaista.
Rolandsen sanoi, pannessaan kätensä taskuunsa, jossa sähkösanomat olivat: "Mutta ettekö halua ottaa rahoja?"
"En", sanoi vanha Mack. "Voitte antaa ne esivallalle."
Rolandsen jäi seisomaan. Hän ei ollut enää jalopeura — jos ruvettiin vaatimaan tiliä, niin oli hän ehkä mennyt liian pitkälle ja saattoi tulla vangituksi. Hyvä! Kun Mack katsoi häneen kysyvästi, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt, että hän yhä viipyi paikallaan, vastasi Rolandsen: "Minä vartoan vangitsemistani."
Mack hätkähti hiukan: "Täälläkö? Ei, Te voitte mennä kotiin ja järjestää asianne."
"Kiitos. Minun on lähetettävä pari sähkösanomaa."
Kuullessaan nämä sanat, muuttui Mack hiukan ystävällisemmäksi — eihän hän toki ollut mikään ihmissyöjä. "Te voitte tietysti käyttää sekä tämän että huomisen päivän asioittenne järjestämiseen."
Rolandsen kumarsi ja läksi.
Elise seisoi yhä ulkona ja Rolandsen kulki hänen ohitseen tervehtimättä. Mikä oli menetetty, oli menetetty, sille ei voinut mitään. Elise huusi hiljaa hänen jälkeensä, ja hän pysähtyi ikäänkuin pistoksen saaneena ja sekaisin ihmetyksestä tuijottain Eliseen.
"Aioin vain sanoa… ei kai asia ole niin vaarallista laatua?"
Rolandsen ei ymmärtänyt mitään, ei hän myöskään käsittänyt, minkätähden Elise nyt välitti hänestä. "Olen saanut luvan mennä kotiin, lähetän pari sähkösanomaa", sanoi hän.
Elise tuli hänen luoksensa, hänen rintansa nousi ja laski, hän katsahti ympärilleen ja näytti epävarmalta. Hän sanoi: "Isä oli arvattavasti ankara. Mutta ei sitä kauvan kestä."
Rolandsen suutahti. Eikö hänellä itsellään ollut mitään oikeutta puolellaan? "Teidän isänne tehköön kernaasti mitä haluaa", vastasi hän.
"Vai niin, vai sillä tavalla!" Mutta Elise hengitti yhä raskaasti ja sanoi: "Miksi Te katselette minua tuolla tavalla? Ettekö tunne minua?"
Armoa, pelkkää armoa. Rolandsen vastasi: "Tunnetaan tai ei tunneta, sen mukaan miten ihmiset itse tahtovat."
Vaitiolo. Elise sanoi lopulta: "Te myöntänette kuitenkin, että mitä Te olette tehnyt… No, itsehän joudutte eniten kärsimään."
"Hyvä, antakaa minun vain eniten kärsiä. Minä en halua, että kuka tahansa tällä tavalla häiritsee minua. Teidän isänne saattaa vangituttaa minut."
Sanaakaan sanomatta meni Elise tiehensä…
Rolandsen odotti kaksi, odotti kolme päivää, eikä kukaan tullut urkujenpolkijan tupaan noutamaan häntä. Hän oli mitä suurimmassa jännityksessä. Nyt oli hän kirjoittanut sähkösanomansa ja aikoi lähettää ne samalla hetkellä, kuin hänet vangittaisiin — hän aikoi hyväksyä korkeimman tarjouksen keksinnöstä ja myödä patentin. Ei hän kuitenkaan ollut toimeton, hän piti ulkomaalaisten liikkeiden kanssa vireillä pikkukeskusteluja, puuhaili kosken ostamista yläpuolella Mackin tehdasta ja tieoikeuden turvaamista kuljetusta varten. Ja kaikki nämä asiat kulkivat toistaiseksi hänen käsiensä kautta.
Mutta Mack ei ollut sentapainen, että hän olisi vainonnut lähimäistään. Hän oli päinvastoin taas saanut liikeasioissaan myötätuulen ja myötäkäymisen aikana halusi hän paljon kernaammin esiintyä ylenmäärin hyväntahtoisena. Uusi, Bergenin asiamiehen lähettämä sähkösanoma ilmoitti, että silli oli myöty Venäjälle. Jos Mack halusi rahoja, oli ne saatavissa. Niin, että nyt hän taas oli vahvalla pohjalla.
Kun toista viikkoa oli kulunut, eikä mitään muutosta tapahtunut, meni Rolandsen taas Mackin konttoriin. Jännitys ja epätietoisuus olivat piinanneet hänet puolikuoliaaksi ja hän halusi saada asian selväksi.
"Olen ollut valmis koko viikon, ettekö Te vangitutakaan minua", sanoi hän.
"Nuori mies, olen lähemmin miettinyt asiaa", vastasi Mack suopeasti.
"Vanha mies, Teidän on heti ratkaistava asia!" sanoi Rolandsen kiivaasti. "Te luulette voivanne iankaiken pitkittää sitä, ja loistaa onnellisuudellanne, mutta kyllä minä keinon keksin. Annan itse itseni ilmi."
"Olin joka tapauksessa odottanut Teiltä tänään toisenlaista puhetapaa."
"Näytänpä Teille, millaista puhetta Teidän sopii odottaa", huusi
Rolandsen aiheettoman kopeasti ja viskasi sähkösanomansa Mackin eteen.
Hän näytti vielä suurinenäisemmältä, kuin entiseen aikaan, sen takia
että hänen kasvonsa olivat niin laihtuneet.
Mack silmäili sähkösanomia. "Teistä on tullut keksijä!" sanoi hän. Mutta mitä kauemmaksi hänen silmänsä liukuivat, sitä kiinnemmäksi hän ne supisti ja katsoi tarkemmin. "Fischleim, kalanliimaa", sanoi hän lopuksi. Sitten luki hän sähkösanomat taas alusta alkaen. "Tämähän näyttää varsin lupaavalta!" sanoi hän ja katsahti Rolandseniin. "Onko asia todellakin niin, että Teille on tarjottu näin suuri summa kalanliimakeksinnöstänne?"
"On?"
"Siinä tapauksessa onnittelen Teitä. Mutta silloin pitäisi Teidän osoittautua niin suureksi, ettette olisi epäkohtelias vanhalle miehelle."
"Siinä Te tietysti olette oikeassa. Mutta jännitys on saanut minut aivan sekapäiseksi. Te lupasitte vangituttaa minut, mutta siitä ei tullutkaan mitään."
"Minun täytyy sanoa, miten asia on — asiaan sekaannuttiin. Minä olisin kyllä tehnyt sen."
"Kuka sekaantui asiaan?"
"Tehän tiedätte, naisväki. Minulla on tytär. Elise sanoi: ei."
"Sepä oli ihmeellistä", sanoi Rolandsen.
Mack katsahti taas sähkösanomaan. "Tämähän on suurenmoista. Voitteko vähän valaista minulle keksintöänne?"
Ja Rolandsen valaisi hänelle hiukan.
"Silloinhan me olemme tavallaan kilpailijoita", sanoi vanha Mack.
"Ei ainoastaan tavallaan. Samasta hetkestä alkaen, jolloin minä olen lähettänyt vastaukseni, olemme me sitä täydellisesti."
"Vai niin?" sanoi Mack säpsähtäen. "Mitä Te sillä tarkoitatte? Aiotteko perustaa tehdasliikkeen?"
"Aion. Yläpuolella Teidän tehdastanne on koski, paljon suurempi koski.
Siinä ei tarvita sulkua."
"Se on Levionin koski."
"Olen ostanut sen."
Mack rypisti otsaansa ja mietti. "Ruvetkaamme sitten kilpailemaan", sanoi hän.
Rolandsen vastasi: "Te häviätte siinä."
Mutta tällainen puhe suututti yhä enemmän tätä vanhaa kauppakuningasta, joka ei ollut tottunut sellaiseen eikä hän suvainnut sitä. "Te unohdatte niin hämmästyttävän usein, että Te yhä olette minun vallassani", sanoi hän.
"Antakaa vain minut ilmi. Sitten seuraa minun vuoroni."
"Ah, mitä Te aiotte tehdä?"
Rolandsen vastasi: "Minä kukistan Teidät."
Fredrik tuli huoneeseen. Hän huomasi heti, että sanasota oli ollut käymässä, ja häntä harmitti, ettei isä kerta kaikkiaan musertanut tuota suurinenäistä erotettua sähköttäjää.
Rolandsen sanoi kovalla äänellä: "Teen teille tarjouksen — me käytämme keksintöä hyväksemme yhteisesti. Me panemme Teidän tehtaanne uuteen kuntoon ja minä hoidan sitä. Annan Teille kaksikymmentäneljä tuntia ajatusaikaa!" Jonka jälkeen Rolandsen jätti sähkösanoman paikalleen ja läksi.
XV.
Syksy lähestyi, tuuli puhalteli metsässä, meri muuttui kellertäväksi ja kylmäksi ja tähtiä syttyi taivaalle. Mutta Ove Rolandsenilla ei ollut enää aikaa katsella tähden lentoja, vaikka hän pitikin omituisista ilmiöistä. Koko joukko työmiehiä oli viime aikoina työskennellyt Mackin tehtaalla, toisaalla revittiin maahan ja toisaalla rakennettiin Rolandsenin ohjeitten mukaan, sillä hän johti töitä. Hän oli voittanut kaikki vaikeudet ja nautti suurta arvoa.
"Olen itse asiassa aina pitänyt siitä miehestä", sanoi vanha Mack.
"Minä en", vastasi Elise. "Hänestä on paisunut sellainen mahtailija.
Aivan kuin hän olisi pelastanut meidät."
"No, ei kai nyt aivan niin hullusti sentään."
"Hän tervehtii, mutta hän ei odota vastausta. Hän kulkee ohi."
"Hänellä on kiire."
"Hän on tunkeutunut meidän perheeseemme, juuri hän", sanoi Elise kalpein huulin. "Kaikkialla missä me olemme, on hänkin. Mutta jos hän kuvittelee pienintäkään minuun nähden, niin hän erehtyy."
Elise matkusti kaupunkiin.
Ja kaikki meni kuitenkin tavallista menoaan, näyttäytyi, että tultiin toimeen hänettäkin. Mutta nyt oli niin, että siitä hetkestä alkaen, jolloin Rolandsen oli ruvennut Mackin yhtiömieheksi, oli hän itselleen luvannut tehdä vain kunnollisesti työtä, eikä antautua haaveiden valtaan. Kesällä haaveillaan, mutta sitten on sen aika ohi. Mutta toiset haaveilevat koko ikänsä auttamattomasti. Kuten nyt neitsyt van Loos Bergenissä. Rolandsen oli saanut kirjeen häneltä, ettei hän enää pitänyt Rolandsenia ensinkään huonompana itseään, koska Rolandsen ei ollut saastuttanut itseään varkaudella, vaan oli vain tehnyt poikamaisen kujeen. Ja hän peruutti purkauksen, ellei vielä ollut myöhäistä.
Lokakuussa palasi Elise Mack kotiin. Sanottiin hänen olevan oikein kihloissa, ja että hänen sulhasensa, rannikkolaivan kapteeni Henrik Burneus Henriksen, tulisi tervehtimään häntä. Valmistettiin suuria tanssiaisia Rosengårdin suureen saliin, ja saksalainen soittokunta, joka oli paluumatkalla Ruijan kaupungista, oli tilattu puhaltamaan huilua ja torvea. Koko pitäjä oli kutsuttu tanssiaisiin, Rolandsen muiden mukana, ja lukkarin Olga oli nyt vastaanotettava Fredrikin tulevana puolisona. Mutta papin perheelle sattui esteitä. Uusi pappi oli nyt nimitetty; häntä odotettiin joka päivä, ja hyvän piirikappalaisen piti lähteä toisaalle, pohjoiseen päin, jossa toinen seurakunta oli ilman paimenta. Eikä hänestä ollutkaan vastenmielistä kyntää ja kylvää uuteen maahan, täällä ei ollutkaan työ aina onnistunut. Yhteen tarmokkaaseen toimenpiteeseen saattoi hän kuitenkin viitata — hän oli taivuttanut Levionin sisaren muistamaan, kuka se ainoa mies oli, jonka velvollisuus oli naida hänet. Se oli pitäjän puuseppä, talonomistaja, jolla oli kolikoita kirstun pohjalla. Kun pappi vihki heidät alttarin edessä, tunsi hän vienoa tyydytyksen tunnetta. Ahkeralla kilvoituksella onnistui kuitenkin hiukan parantamaan siveellisyydentilaakin.
"No niin, meneehän tässä kaikki hiljalleen, jumalankiitos", ajatteli pappi. Hänen taloudessaan vallitsi taas jonkunlainen järjestys, uusi neitsyt oli tullut, ja hän oli vanha ja vakava, pappi aikoi ottaa neitsyen mukaansa ja pitää hänet uudessakin paikassa. Ehkäpä kaikki selviytyisi. Pappi oli ollut ankara herra, muita ei näyttänyt kuitenkaan sen takia olevan mitään vihaa häntä kohtaan — kun hän pappilan sillalla varustautui laivamatkalle, olivat monet tulleet heittämään jäähyväisensä. Mitä Rolandseniin tulee, ei hän halunnut jättää käyttämättä tätä tilaisuutta ollakseen kohtelias — Mackin kannella varustettu vene kolmine soutajineen vartoi jo häntä, mutta hän tahtoi lykätä lähtöään, kunnes papin perhe oli lähtenyt, Papin täytyi kaikesta huolimatta kiittää häntä tästä kohteliaisuudesta. Ja samoinkuin kirkonisäntä Levion aikoinaan oli kantanut rouvan maihin, sai hän taas kantaa hänet veneeseen. Levionillekin näyttivät koittavan valoisammat päivät, sillä pappi oli luvannut tehdä parhaansa, että hänet taas asetettaisiin kirkonisännän virkaan.
Kaikki selviytyisi kyllä.
"Jollei Teidän matkanne nyt olisi pohjoiseen ja minun etelään, niin olisimme tehneet seuraa toisillemme", sanoi Rolandsen.
"Niin", vastasi pappi. "Mutta muistakaamme, rakas Rolandsen, että Te menette etelään ja me pohjoiseen päin, mutta että me kerran kaikki yhdymme samassa paikassa!" Niin todisti hän ollen väsymätön loppuun asti.
Rouva istui perässä samat vanhat kengät jalassa — ne oli paikattu ja olivat sen kautta rumentuneet oikein perinpohjaisesti. Mutta rouva ei ollut pahoillaan, päinvastoin säteilivät hänen silmänsä ja hän riemuitsi päästessään uuteen paikkaan katselemaan, millaista siellä oli. Hän ajatteli yhtäkaikki kaipauksella erästä suurta harmaata kiveä, jota pappi ei millään ehdolla antanut hänen ottaa mukaansa, vaikka se oli niin kaunis.
Vene läksi rannasta. Huiskutettiin hatuilla, huiveilla ja nenäliinoilla, ja huudettiin hyvästejä veneestä ja rannalta.
Sitten nousi Rolandsen veneeseensä. Hänen tuli jo tänä iltana olla Rosengårdissa, siellä odotti kaksinkertaiset kihlajaiset, eikä hän sitäpaitsi halunnut jättää käyttämättä tätä tilaisuutta ollakseen kohtelias. Kun Mackin veneen mastossa ei ollut lippua, lainasi hän korean, punavalkean suuren laivan lipun, jonka hän antoi miesten pystyttää ennen lähtöään.
Illalla tuli hän perille. Huomasi selvästi, että suuressa rakennuksessa oli juhlat, kummankin kerroksen ikkunat oli valaistu ja alukset satamassa liehuttivat lippujaan, vaikka oli aivan pimeä. Rolandsen sanoi miehille: "Menkää nyt maihin, Te, ja lähettäkää tänne sijaan kolme muuta soutajaa — puolenyön aikana lähden taas tehtaalle."
Rolandsen kohtasi heti Fredrikin, joka oli hyvällä päällä — hänellä oli nyt mitä parhaimmat toiveet perämiehen paikasta rannikkoaluksella, niin että hän saattoi mennä naimisiin ja seistä omilla jaloillaan. Myös vanha Mack oli tyytyväinen ja piti rinnassaan sitä kunniamerkkiä, jonka kuningas oli antanut hänelle Ruijanmatkallaan. Ei Eliseä eikä kapteeni Henrikseniä näkynyt, mutta he istuivat ja kuhertelivat kahdenkesken jossakin huoneessa.
Rolandsen joi muutamia laseja, hänen mielensä kävi tyyneeksi ja vakavaksi. Hän istuutui vanhan Mackin viereen ja puhui kaikenlaisista asioista — niinpä nyt tuo väriaine, jonka hän oli keksinyt, se näytti vähäpätöiseltä asialta, mutta se voi paisua päätuotannoksi, hän tarvitsi koneita, puhdistusvälineitä.
Elise tuli, katsoi Rolandseniin, kasvot kokonaan käännettyinä häneen päin, sanoi kovalla äänellä hyvää iltaa ja nyökäytti päätänsä. Rolandsen nousi seisomaan ja tervehti, mutta Elise kulki ohi.
"Hänellä on niin kiire tänä iltana", sanoi vanha Mack.
"Ja sitten on oltava täysin valmis, kun Lofotinkalastus alkaa", sanoi Rolandsen ja istui jälleen. Hohhoh, miten vähän hän sallisi minkäänlaisen levottomuuden tulla väliin. "Ajattelen yhä edelleen, että meidän olisi vuokrattava pieni höyrylaiva, jota Fredrik saattaisi kuljettaa."
"Fredrik saa nyt kenties toisen paikan. Mutta saammehan puhua lähemmin tästä asiasta — meillähän on aikaa huomiseen asti."
"Lähden takaisin puolen yön aikana."
"No mitä ihmettä!" huudahti Mack.
Rolandsen nousi seisomaan ja sanoi lyhyesti: "Puolen yön aikana!" Niin varma ja horjumaton olisi hän oleva.
"Ajattelin, että viipyisitte täällä yön. Kun on erityinen merkitys.
Niin voisinhan sanoa, että kutsuilla on erityinen merkitys…"
He kävelivät ympäri muiden joukossa, juttelivat hiukan siellä ja täällä. Kun Rolandsen tapasi kapteeni Henriksenin, joivat he toistensa kanssa kuin vanhat tuttavat, vaikka he eivät olleet ennen nähneetkään toisiaan. Kapteeni oli hyväntahtoinen, hiukan lihavahko herra.
Sitten alkoi musiikki soida, istuttiin pöytään kolmessa eri huoneessa, ja Rolandsen toimi kätevästi niin, että hän joutui sellaiseen paikkaan, jossa ei istunut keitään hienompia ihmisiä. Vanha Mack huomasi hänet kiertomatkallaan ja sanoi "Istutteko Te täällä? Niin, no! Ajattelin vain…"
Rolandsen vastasi: "Tuhannen kiitosta, kyllä me kuulemme tännekin asti
Teidän puheenne."
Mack pudisti päätään: "Ei, en minä pidä mitään puhetta!" Hän poistui miettivän näköisenä — jotakin näytti tulleen väliin.
Illallinen syötiin ja paljon oli viiniä ja suuri ihmiskuhina. Kahvin aikana istuutui Rolandsen kirjoittamaan sähkösanomaa. Se oli neitsyt van Loosille Bergenissä, ettei toki vielä ollut liian myöhäistä — tule pohjoiseen päin ensi tilassa. Ovesi.
Sekin asia oli hyvin, kaikki oli hyvin, erinomaisesti! Hän vei itse sähkösanoman lennätinasemalle ja katsoi, että se lähetettiin. Sitten meni hän takaisin. Elämä pöytien ääressä oli käynyt vilkkaammaksi, vaihdettiin paikkoja. Elise tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. Hän pyysi anteeksi, että hän oli äsken mennyt Rolandsenin ohi tuolla tavalla.
"Kunpa vain tietäisitte, miten kaunis te taas tänä iltana olette", sanoi Rolandsen ollen varma ja kohtelias.
"Niinkö arvelette?"
"Niinhän olen muuten yleensä aina arvellut. Minähän olen ollut vanha ihailijanne, tiedättehän sen. Todellakin, ettekö muista, miten minä viime vuonna suorastaan kosin teitä!"
Elise ei oikein pitänyt tästä Rolandsenin leikinlaskusta, hän poistui taas sillä kertaa. Mutta myöhemmin joutui Rolandsen taas juttusille hänen kanssaan. Tanssi oli alkanut, Fredrik oli avannut tanssiaiset morsiamineen, niin ettei kukaan huomannut noita kahta, jotka seisoskelivat juttelemassa.
Elise sanoi: "Niin, sehän on totta — voin tuoda teille terveisiä eräältä vanhalta tuttavaltanne, neitsyt van Loosilta."
"Vai niin?"
"Hän on luullut, että aion mennä naimisiin, ja haluaa päästä talousneidikseni. Hän kuuluu olevan hyvin toimelias. Niin, tehän tunnette hänet paremmin kuin minä."
"Hän on todellakin hyvin toimelias. Mutta hän ei voi tulla teidän talousneidiksenne."
"Kuinka niin?"
"Koska minä nyt tänä iltana olen sähköttänyt hänelle ja tarjonnut hänelle toista paikkaa. Hän on minun morsiameni."
Kopea Elise hätkähti ja tuijotti Rolandseniin.
"Luulin, että teidän välinne olivat lopussa", sanoi hän.
"No, tehän tiedätte, vanha rakkaus… Se oli kerran lopussa, mutta…"
"Vai niin", sanoi Elise ainoastaan.
"Minun täytyy sanoa, ettette te koskaan ole ollut niin kaunis kuin tänä iltana!" sanoi Rolandsen ja oli loistavan kohtelias. "Ja entä sitten hame, tummanpunaista samettia!" Hän oli tyytyväinen näihinkin sanoihinsa — saattoiko kukaan arvata levottomuutta niiden takana?
"Mutta ette Te nyt ollut niin kauhean ihastunut häneen", sanoi Elise.
Rolandsen huomasi, että Elisen silmät olivat kosteat, ja hän säpsähti — myöskin tytön omituinen äänenpaino sai hänet pyörälle ja hänen kasvonsa muuttuivat.
"Minne on Teidän suuri tyyneytenne nyt kadonnut?" virkkoi Elise ja hymyili.
Rolandsen mutisi: "Te riistätte sen minulta."
Silloin siveli Elise äkkiä hänen kättään yhden ainoan kerran ja läksi. Hän kiiti huoneiden läpi, ei nähnyt ketään eikä kuullut ketään, kiiti vain. Käytävässä seisoi hänen veljensä huutaen häntä, hän käänsi koko hymyilevät kasvonsa veljelleen, ja hänen silmäripsistään tippui kyyneleitä — sitten juoksi hän portaita myöten huoneeseensa.
Neljännestuntia myöhemmin tuli hänen isänsä hänen luokseen. Hän heittäytyi isänsä kaulaan ja sanoi: "Ei, minä en voi!"
"Vai niin! No ei, ei! Mutta sinun täytyy taas tulla alas tanssimaan, sinua kysytään. Ja mitä sinä taas olet sanonut Rolandsenille? Hän on näin muuttunut. Oletko taas ollut epäkohtelias hänelle?"
"Enhän toki, enhän toki, en minä ole ollut epäkohtelias hänelle."
"Sillä siinä tapauksessa täytyy sinun heti pyytää anteeksi. Hän lähtee taas kahdentoista aikana."
"Kahdentoistako?" Elise laittautui silmänräpäyksessä kuntoon ja sanoi:
"Nyt minä tulen."
Hän meni alas ja kohtasi kapteeni Henriksenin.
"Minä en voi", sanoi hän.
Kapteeni ei vastannut.
"Ehkäpä hyvinkin suuri vahinko minulle itselleni, mutta se on minulle mahdotonta."
"Niin, niin", vastasi kapteeni vain.
Elise ei voinut lähemmin selittää asiaa, ja kun kapteenikin yhä oli yhtä harvapuheinen, ei asiasta sen kummempaa tullut. Elise meni sähkölennätinasemalle ja sähkötti neitsyt van Loosille Bergeniin, että hänen ei pitäisi ottaa huomioon Ove Rolandsenin tarjousta, koska tarkoitus ei ollut vakava. Kirje seuraa. Elise Mack.
Sitten meni hän kotiin ja otti taas osaa tanssiin.
"Onko totta, että lähdette kotiin kello kahdeltatoista?" kysyi hän
Rolandsenilta.
"On."
"Tulen Teidän kanssanne tehtaalle. Minun on toimitettava siellä eräs asia."
Ja hän siveli taas hänen kättänsä.