Haaveilija

VII.

Elise Mack viipyi tällä kertaa kauvan tehtaalla. Hän jättää suuren Rosengårdin ja on täällä ainoastaan hiukan huvittaakseen isäänsä hänen täällä käydessään, sillä muuten hän ei kai pistäisi jalkaansa tähän pitäjään, jos sitä vain jotenkin kävisi välttäminen.

Vuosi vuodelta tuli Elise Mack yhä hienommaksi, hänellä oli punaisia, valkeita ja keltaisia hameita, ja häntä ruvettiin kutsumaan neidiksi, vaikkei hänen isänsä ollut pappi eikä lääkäri. Hän loisti yli kaikkien kuin aurinko ja tähti.

Hän tuli lennätinasemalle tuomaan pari sähkösanomaa ja Rolandsen otti ne vastaan. Rolandsen puhui vain muutamia sanoja, jotka välttämättä tarvittiin, eikä erehtynyt nyökkäämään tuttavallisesti päätään ja kysymään vointia. Hän ei tehnyt minkäänlaista virhettä.

"Kamelikurjen sulkia mainitaan tässä kaksi eri kertaa peräkkäin. En tiedä, onko tahallaan niin merkitty?"

"Kaksi kertaa?" sanoi Elise. "Näyttäkäähän minulle. Herra Jumala, olette oikeassa. Olkaa hyvä ja lainatkaa minulle kynää."

Ottaessaan pois käsineensä ja kirjoittaessaan hän jatkoi puhettaan. "Tämä sähkösanoma on eräälle kaupungin kauppiaalle, hän olisi kait nauranut minulle kuollakseen. Nythän se lienee oikein?"

"Nyt se on oikein."

"Ja Te pysytte yhä täällä", sanoi Elise jääden istumaan. "Vuoden toisensa jälkeen näen Teidät täällä."

Rolandsen tiesi kyllä, miksei hän hakenut pois täältä, parempaa paikkaa. Arvattavasti jokin pidätti häntä täällä vuoden toisensa jälkeen.

"Täytyyhän sitä jossakin olla", vastasi hän.

"Te voisitte tulla Rosengårdiin. Siellä on hiukan parempi olo."

Hieno puna lensi Elisen kasvoille, niin että hän arvattavasti hiukan katui sanojaan.

"En saisi niin suurta asemaa."

"Ei, Te olette arvattavasti vielä liian nuori."

Rolandsen hymyili pientä surkeata hymyä:

"Olette joka tapauksessa rakastettava, kun luulette syyksi sen."

"Jos tulisitte meidän luoksemme, niin tapaisittehan siellä toki aina hiukan enemmän ihmisiä. Tohtorin perhe, joka asuu aivan lähellä meitä, kirjanpitäjä ja kaikki puotilaiset. Ja siellä on aina muutamia huomattavia laivureita tai muita senkaltaisia, jotka käyvät maalla terveisillä."

"Rannikkolaivan kapteeni Henriksen?" ajatteli Rolandsen.

Mitä hyödytti muuten kaikki tämä armollisuus? Oliko Rolandsen äkisti muuttunut eilisestä toiseksi? Hänhän tiesi hullun rakkautensa koko toivottomuuden, niin ettei siitä enää ollut mitään puhuttavaa. Mennessään ojensi Elise Rolandsenille kätensä, eikä hän ollut muistanut vetää käsineitä ylleen. Silkki vain kahisi hänen astuessaan portaita alas.

Ja Rolandsen istuutui pöydän ääreen, nukkavierussa takissaan ja eteenpäin kumartuneena, ja lähetti sähkösanoman. Hänen rinnassaan kuohui omituisia tunteita, häneen oli mennyt sametinhienon käden lämpö. Mutta lähemmin ajateltuaan ei hänen tilansa kuitenkaan aivan kurja ollut, keksintö saattoi tuoda paljon rahoja, jos hän milloinkaan sai kolmeasataa taaleria. Hän oli vararikkoinen miljonääri. Mutta ehkäpä hän jonakin kauniina päivänä keksisi keinon.

Papinrouva tuli lähettämään sähkösanomaa isälleen. Rolandsenia oli edellinen vierailu innostuttanut, hän ei enää ollut mielestään mikään arvoton nolla, vaan toisten mahtimiesten arvoinen, hän puheli hiukan rouvan kanssa, vain muutamia ylimalkaisia sanoja. Rouvakin viipyi hänen luonaan hiukan yli tarpeellisen ajan ja pyysi häntä käymään pappilassa.

Illalla kohtasi hän jälleen papinrouvan tiellä lennätinaseman alapuolella, eikä tämä mennyt tiehensä, vaan jäi juttelemaan. Arvattavasti se ei ollut hänelle vastenmielistä, koskapa hän itse jäi siihen.

"Tehän soitatte kitaraa", sanoi hän.

"Kyllä. Odottakaahan hiukan, niin saatte kuulla, miten taitava olen."

Ja Rolandsen meni noutamaan kitaraa.

Rouva odotti. Arvattavasti se ei ollut hänestä varsin vastenmielistä, koskapa hän jäi odottamaan.

Rolandsen lauloi hänelle rakkaimmastaan ja tosiystävästään; laulut eivät kyllä paljonkaan arvoisia olleet, mutta hänen äänensä oli vahva ja kaunis, Rolandsen halusi vartavasten pidättää rouvan näin keskellä tietä; voihan sattua, että joku kulki sitä pitkin tähän aikaan. Olihan sellaista ennenkin sattunut. Ja jos rouvalla olisi ollut kiire, olisi hän nyt joutunut pahaan pulaan, mutta sen sijaan rupesivat he taas juttelemaan pitkäksi aikaa. Rolandsen puhui toisella tapaa kuin rouvan mies, pappi, aivankuin ennentuntemattomista maailmoista, ja kun hän lasketteli kaikkein kauneimpia puheenparsiaan, kuunteli rouva pyörein silmin, kuin nuori tyttö.

"Niin, niin, Jumala olkoon kanssanne", sanoi hän lähtiessään.

"Niin toki onkin", vastasi Rolandsen.

Rouva säpsähti: "Oletteko varma siitä? kuinka niin?"

"Onhan hänellä omat syynsä. Tosinhan hän on kaiken olevaisen herra, mutta mikä merkitys on olla eläinten ja vuorten Jumala? Me ihmiset juuri teemme hänet siksi, mikä hän on. Miksei hän niinmuodoin olisi kanssamme?"

Ja lausuttuaan tämän loistavan mietelmän näytti Rolandsen perin tyytyväiseltä. Papinrouva ajatteli poistuessaan hänen sanojaan. Hohhoh, eipä kumma, että hänen, Rolandsenin pieni pää oli tehnyt suuren keksinnön.

Mutta nyt oli konjakki saapunut. Rolandsen oli itse kantanut ankkurin laivasillalta; hän ei ensinkään kulkenut syrjäteitä kuormineen, vaan kantoi sen vahvoilla käsillään keskellä kirkasta päivää. Niin rohkea oli hänen sydämensä. Ja nyt koitti aika, jolloin Rolandsen unohti kaikki vastoinkäymisensä. Öisin esiintyi hän kaikkien teiden valtiaana, hän puhdisti ne niin, etteivät vieraat nuottamiehet, jotka tekivät luvallisia matkojaan tyttöjen luo, päässeet niitä kulkemaan.

Eräänä sunnuntaina oli eräs nuottaseurue kirkolla, joka mies hiukan päissänsä. Jumalanpalveluksen jälkeen vetelehtivät he tiellä, palaamatta takaisin veneilleen, heillä oli viinaa mukana, he joivat itsensä yhä iloisemmiksi ja kiusasivat ohikulkevia. Pappi oli käynyt puhumassa heille, mutta ilman tulosta; myöhemmin oli nimismies tullut, päässänsä kultareunainen hattu. Muutamat miehet olivat silloin poistuneet veneilleen, mutta kolme miestä, niiden joukossa Iso Ulrik, oli pelkäämättä jäänyt paikoilleen. He aikoivat näyttää, että he olivat maalla käymässä, huusivat he, tytöt olivat heidän. Ulrik oli heidän mukanaan, ja Ulrik oli tunnettu aina Lofotenia ja Finmarken'ia myöten. Tulkaa vain tänne!

Kokoontui paljon pitäjäläisiä, jotka seisoskelivat tiellä tai lepäilivät metsässä puiden välissä aina rohkeutensa mukaan ja katselivat peloissaan Iso-Ulrikia, joka kerskaillen heiluskeli tiellä.

"Nyt pyydän teitä poistumaan veneillenne", sanoo nimismies, "tai muussa tapauksessa täytyy minun puhutella teitä toisella tapaa."

"Menkää vain kotiin hattuinenne", vastaa Ulrik.

Nimismies aikoi koota miehiä.

"On parasta, ettet röyhkeile minua vastaan, kun minulla on hattu päässäni", sanoo nimismies.

Silloin nauroi Ulrik tovereineen, niin että heidän vatsaansa rupesi koskemaan. Muuan reipas kalastajanuorukainen kulki ohi, joutui kiinni ja sai kovan selkäsaunan. Ulrik sanoi: "Seuraava tänne!"

"Nuora tänne!" ärjyi nimismies nähdessään verta. "Juoskaa noutamaan nuoraa! — Hänet on vangittava."

"Kuinka monta teitä on?" kysyi Ulrik voittamattomasti. Ja hänen toverinsa olivat jälleen sairastua naurusta.

Mutta nyt tuli pitkä Rolandsen pitkin tietä, hän kulki hiljalleen ja tuijotti tiukasti silmillään. Hän oli tavallisella kiertokulullaan. Hän tervehti nimismiestä ja pysähtyi.

"Tuossa on Rolandsen!" huusi Ulrik. "Tahdotteko nähdä Rolandsenia, pojat?"

Nimismies sanoi: "Hän on aivan hullu. Hän löi juuri äsken erään miehen verille asti. Mutta nyt vangitsemme hänet miehissä."

"Taitavat elämöidä hieman?" tokaisi Rolandsen.

Nimismies nyökäytti päätänsä: "En aijo kärsiä tätä enää."

"Tyhmyyksiä", sanoi Rolandsen, "mitä hyötyä niin suuresta puuhasta olisi? Antakaa minun hieman käsitellä häntä."

Ulrik lähestyi, tervehti pilkallisesti ja nykäisi Rolandsenia. Hän tosin tunsi kosketelleensa jotakin lujaa ja raskasta, sillä hän peräytyi, vaan jatkoi rähisemistänsä: "Hyvää päivää, Te sähköttäjä Rolandsen! Kutsun sinua täydellisen nimesi ja virkasi mukaan, ettäs tiedät, kuka olet."

Vähään aikaan ei päästy mihinkään. Rolandsen ei millään ehdolla halunnut laskea käsistään näin hyvää tappelutilaisuutta, ja häntä harmitti, että kesti niin surkean kauvan, ennenkuin hän suuttui senverran, että olisi maksanut takaisin ensimäisen nykäisyn. Hänen täytyi keskustella Ulrikin kanssa pitääkseen riitaa vireillä. He puhuivat tyhmyyksiä, pieksivät suutansa ja käyttivät kummatkin juopuneiden miesten puhetapaa. Kun toinen sanoi, että tule vain tänne niin voitelen sinua, niin että tuntuu, niin vastasi toinen, että jos tulet, niin tulet juuri parhaiksi lämpimään saunaan. Ja ympärillä seisovan väkijoukon mielestä puhuttiin kummallakin puolen sattuvasti. Mutta kun nimismies näki, että suuttumus ja taisteluhalu yhä vain kasvoi Rolandsenissa, hymyili hän ja kulki jutellen ihmisjoukossa.

Äkkiä löi Ulrik näppiä Rolandsenin nenän alla, ja nyt ihastui Rolandsen ikihyväksi, hän ojensi kätensä ja tarttui toisen puseroon. Mutta se oli harhaisku, pusero ei pitänyt, eikä heikon puseron kahtiarepimistä voinut pitää sankarityönä. Hän otti pari hyppyä tavoittaakseen Ulrikin ja irvisti ja näytti hampaitaan ihastuksesta. Sitten syntyi tappelu.

Kun Ulrik oli kokeillut "tanskalaisella kallolla", oli Rolandsen selvillä vastustajansa erikoisalasta. Mutta Rolandsen oli mestari omalla erikoisalallaan — varma ja vahva lyönti kämmenselällä leukaluuta vastaan; lyönti sattuu leuvan toiselle puolelle. Koko pää tärähtää, kaikki pyörii ympäri ja lyöty horjahtaa kumoon. Ei mikään jäsen mene paikoiltaan eikä vertakaan näy, kuin hiukan nenän ja suun ympärillä. Jää hetkeksi pyörryksissä paikoilleen.

Äkkiä sattui Suur-Ulrikiin tämä lyönti ja hän pyöri pitkän matkaa, aina ojanreunaan asti. Jalat menivät hänen altaan ristiin kuin kuolleella, kaikki meni sekaisin. Ja Rolandsen oli taitava käyttämään taistelupukarien kieliä, hän sanoi; "seuraava tänne!" Hän näytti varsin iloiselta, eikä hän huomannut, että hänen paitansa oli repeytynyt kaulan kohdalta.

Mutta seuraavat vuorossa olivat Ulrikin molemmat toverit, jotka nyt aivan vaiti ihmettelivät, eivätkä pidelleet vatsaansa naurun takia.

"Tehän olette vain lapsia", huusi Rolandsen heille. "Minä olisin vain hiukan voidellut teitä."

Nimismiehen onnistui puhua heille järkeä, heidän piti tarttua toveriinsa ja kantaa hänet pois ihan tulisella kiireellä. "Minun on kiittäminen teitä", sanoi hän Rolandsenille.

Mutta kun Rolandsen näki noiden kolmen vieraan poistuvan, ei se ensinkään häntä miellyttänyt, vaan hän huusi vielä heidän jälkeensä: "Tulkaa uudelleen huomis-iltana. Heittäkää lennätinasemalla joku akkunaruutu rikki, niin minä ymmärrän mistä on kysymys. Hyi, tehän olette kaikki vain penikoita!"

Tavan mukaan suurenteli hän asiaa liiaksi, jutteli ja kehui loppumattomiin. Mutta kuulijat menivät tiehensä. Äkkiä tulee eräs nainen Rolandsenia kohti, katsoo häneen kirkkailla silmillään ja ojentaa hänelle kätensä. Se on papinrouva. Hän on myös nähnyt taistelukohtauksen.

"Sepä oli suurenmoista", sanoi hän. "Ulrik muistaa elinikänsä sen lyönnin."

Hän näki, että Rolandsenin paita oli auki. Aurinko oli paahtanut hänen kaulansa ruskeaksi, mutta siitä alaspäin oli iho valkea.

Rolandsen panee paidankauluksen kiinni ja tervehtii. Hänestä ei ole ensinkään vastenmielistä, että papinrouva puhuttelee häntä kaikkien nähden; taistelunvoittaja saa kunniaa, hänen mielestään kannatti lausua tälle lapselle muutamia ystävällisiä sanoja. Rouva parka, hänen kenkänsä olivat perin kurjat, eikä hän juuri näyttänyt liian hellän kohtelun pilaamalta.

"On tuollaisten silmien väärinkäyttöä katsella minua", sanoi Rolandsen.

Rouvan posket punastuivat.

Rolandsen kysyi: "Te kaipaatte kait kaupunkia?"

"En ensinkään", vastasi rouva, "onhan täälläkin hyvä olla. Kuulkaahan, ettekö voi tulla mukaani ja vierailla luonamme tämän päivän?"

Rolandsen kiitti: hän ei voinut. Lennätinkonttoria oli valvottava pyhäisin ja arkisin. "Mutta minä kiitän teitä", sanoi hän. "Yhtä minä pastorilta kadehtin, se on Teitä."

"Mitä…?"

"Minä kadehtin Teitä häneltä kohteliaasti, mutta varmasti."

No niin, nyt oli hän sanonut sen. Se johtui kait hänen alituisesta tavastaan levittää iloa ympärilleen.

"Te olette pilkkakirves", vastaa rouva hiukan toinnuttuaan.

Mutta Rolandsen ajatteli kotimatkalla, että tämä päivä oli ollut onnistunut. Viinin ja voitontunnelmansa kannustamana alkoi hän ajatella kaikenlaista siitä, että nuori papinrouva niin usein antautui hänen kanssaan juttusille; hän kävi varovaksi ja viekkaaksi: kenties erottaisi papinrouva neitsyt van Loosin ja auttaisi Rolandsenia kantamaan hänen raskasta taakkaansa. Ei hän, Rolandsen, kuitenkaan aikonut sitä suoraan pyytää; olihan muitakin keinoja. Kenties teki papinrouva itsestään hänelle tämän palveluksen, koska he kerran olivat tulleet niin hyviksi ystäviksi.

VIII,

Pappilan väki herää yöllä lauluun. Ei milloinkaan ennen ole sellaista sattunut heille, laulu kuulostaa pihalta, aurinko säteilee kaiken yllä, kalalokit ovat heränneet, kello on kolme.

"Olen kuulevinani laulua", huutaa pappi rouvansa huoneeseen.

"Se kuuluu täältä minun ikkunani alta", vastaa rouva.

Hän kuunteli. Hän tunsi varsin hyvin rajun Rolandsenin äänen ja kuuli hänen kitaransa soiton. Mutta kylläpä hän oli häpeämätön; lauloi suloisesta neidostaan aivan rouvan ikkunan alla. Rouvan posket aivan kuumottivat mielenliikutuksesta.

Pappi tuli huoneeseen ja kurkisti ikkunasta. "Näkyy olevan sähköttäjä Rolandsen", sanoi hän rypistäen otsaansa. "Hän on äskettäin saanut puolen ankkuria konjakkia. Häpeä sellaista miestä."

Mutta rouva ei katsellut niin synkältä kannalta tätä pientä tapahtumaa; tuo kummallinen sähköttäjä osasi tapella kuin rantajätkä ja laulaa kuin pyhän innostuksen valtaama nuorukainen, hän toi suurta vaihtelua tähän hiljaiseen elämään ja näihin pieniin oloihin.

"Taitaa olla kysymyksessä serenaadi", sanoi hän hymyillen.

"Jota et juuri voine itsellesi omistaa", vastasi pappi. "Vai mitä itse arvelet?"

Aina piti hänen sekaantua joka asiaan! Rouva vastasi: "No, eihän tämä
nyt niin hirveän vaarallista ole. Sehän on vain pieni päähänpisto!"
Mutta itsekseen päätti kiltti rouva, ettei hän koskaan enää katselisi
Rolandsenia ihastuttavin silmin ja johtaisi häntä hullutuksiin.

"Nyt alkaa hän totta tosiaan uuden laulun!" huudahti pappi. Hän astui suorastaan ikkunan luo ja naputti ruutua.

Rolandsen katsahti ikkunaan. Itse pappi seisoi siinä omassa korkeassa persoonassaan.

Laulu vaikeni. Rolandsen näytti perin nololta, hän oli hetken kuin lamautunut ja hiipi senjälkeen pois pihasta.

Pappi sanoi: "No, nyt sain hänet lähtemään." Hän oli varsin tyytyväinen, että pelkällä esiintymisellään oli saanut niin paljon aikaan. "Ja nyt hän saa minulta huomenna kirjeen", sanoi hän. "Olen kauan pitänyt häntä silmällä hänen sopimattoman elämänsä takia."

"Enkö minä mieluummin voi sanoa hänelle, ettemme tahdo kuulla hänen lauluaan öisin?"

Pappi jatkoi, huomaamatta vaimonsa ehdotusta: "Ja sitten menen puhumaan hänen kanssansa." Pappi lausui tämän vakuuttavan varmasti. Oli kuin olisi suuriakin seurauksia sillä, että hän menisi puhuttelemaan Rolandsenia.

Hän palasi huoneeseensa, makasi kauvan aikaa ja tuumaili. Hän ei aikonut enää ensinkään kärsiä tuota hulluttelijaa, joka vain kopeili ja vapaalla elämällään teki koko seudun epävarmaksi. Pappi ei erotellut ihmisiä arvojärjestyksen mukaan, vaan lähetteli kirjeitään niin yhdelle kuin toisellekin ja vaati kunnioitusta. Pimeää seurakuntaa oli valaistava. Levionin sisar oli vielä hänen mielessään. Tämä ei ollut parantanut tapojaan ja papin oli täytynyt erottaa hänen veljensä kirkonisännän toimesta. Kova onni oli ahdistellut Levionia, hänen vaimonsa kuoli, mutta jo itse hautajaistilaisuudessa oli pappi häntä ahdistellut. Kamala juttu. Kun näet tuon kelpo kirkonisännän piti haudata vaimonsa, muisti hän, että hän oli luvannut Fredrik Mackille tapetun vasikan. Matka oli yhteinen, ja kun ei ilmakaan enää ollut niin kylmä, että lihaa olisi voinut kauemmin säilyttää, otti hän vasikan mukaansa. Enok, peitekorvainen nöyrä mies kertoi asian papille ja tämä kutsui Levionin heti puheilleen.

"En voi enää pitää sinua kirkonisäntänä", sanoi pappi. "Siskosi makaa ja tekee syntiä talossasi, sinä et pidä huonettasi kurissa ja järjestyksessä, sinä makaat ja nukut öisin, kun vieras mies tulee taloosi."

"Ikävä kyllä", vastasi kirkonisäntä, "niinhän sitä monasti sattuu."

"Sitäpaitsi eräs toinen asia — sinä viet vaimosi hautaan ja kuljetat samalla kertaa kuolleen vasikan. Mitä se sellainen merkitsee?"

Mutta nyt heitti kalastaja pappiin aivan ymmärtämättömän katseen ja piti häntä omituisena. Kalastajan vaimo oli ollut käytännöllinen sielu, ja hän olisi ensimäisenä huomauttanut vasikan myötäottamisesta, jos vaan olisi voinut. "Sinähän ajat juuri sitä tietä", olisi eukko-vainaja sanonut.

"Jos pastori ottaa asiat noin pikkumaisen tarkasti, ei pastori koskaan saa kunnollista kirkonisäntää", sanoi Levion.

"Se on minun asiani", vastasi pappi. "Mutta sinä olet erotettu."

Levion katsoi vinosti eteensä. Häntä oli epäilemättä kohdeltu loukkaavasti, naapurit riemuitsisivat hänen kukistumisestaan.

Pappi oli kiihoittunut. "Mutta herran nimessä", sanoi hän "etkö voi taivuttaa sisartasi menemään naimisiin miehen kanssa?"

"Eikö pastori luule, että minä olen koettanut?" vastasi Levion. "Mutta hän ei ole itsekään oikein varma, kuka syyllinen on."

Pappi tuijottaa suu auki: "Mitä hän ei ole…?" Ja kun hän vihdoin käsittää, lyö hän kätensä yhteen. Sitten nyökäyttää hän päätään lyhyesti: "Kuten sanottu, hankin itselleni toisen kirkonisännän."

"Kuka tulee siksi?"

"Sitä minun ei tarvitse sanoa sinulle. Mutta Enok se on."

Talonpoika tuumaili kauvan asiaa. Hän tunsi sen herran, heillä oli ollut vähän selvittämättömiä asioita keskenään. "Vai Enok!" sanoi hän vain ja läksi.

Ja Enok saattoi kyllä toimittaa virkaansa. Hän oli syvämietteinen mies, joka ei pitänyt päätään pystyssä, vaan painoi sen rintaa vastaan ja oli perusteellinen. Huhuiltiin, että hän oli epärehellinen toveri; merellä — monta vuotta sitten oli hänet tavattu vetämässä toisten verkkoja. Mutta se oli kait vain kateutta ja pahaa puhetta. Hänen pukunsa ei ollut minkään kreivin eikä vapaaherran; korville sidottu kaulahuivi rumensi häntä. Sitäpaitsi oli hänen tapansa, kohdatessaan jonkun tiellä, työntää sormensa ensin yhteen ja sitten toiseen sierameen ja aivastaa. Mutta Jumala ei katsonut ulkonaista ja tämä hänen vähäinen palvelijansa Enok halusi vain aivan luonnollisesti hiukan siivota itseään, kohdatessaan ihmisiä. Tullessaan sanoi hän: "Jumalan rauhaa!" mennessään: "Rauha kanssanne!" Kaikki oli perusteellista ja harkittua. Kantoipa hän sitä suurta veistopuukkoakin, joka riippui vyössä, niin kiitollisen näköisenä, että näytti, kuin olisi hän aikonut sanoa: "ikävä kyllä on useita, joilla ei ole edes puukkoa, millä leikata." Viimeisillä kymmenyspäivillä oli Enok herättänyt huomiota suurella lahjallaan, hän pani näet setelin alttarille. Oliko hän ansainnut niin runsaasti puhtaita rahoja viime aikoina? Asianlaita oli kai niin, että joku korkeampi voima lisäsi rovoillaan hänen rahojaan. Hän ei ollut ensinkään velkaa Mackin puotiin, hänen kalavarastonsa olivat koskemattomat, hänen perheensä kävi hyvin puettuna. Ja Enok piti kotinsa mitä parhaassa kurissa ja järjestyksessä. Hänellä oli poika, joka oli hiljaisen ja kunnon nuorukaisen oikea esikuva. Poika oli ollut kalastamassa Lofotenilla, niin että hänellä olisi ollut oikeus tulla kotiin kädessään sininen ankkurinkuva, mutta hän ei sitä tehnyt. Isä oli aikaisin opettanut hänelle jumalanpelkoa ja nöyryyttä. Tällainen siunaus johtui siitä, että kulki tietään hiljaa ja alakuloisena, arveli Enok.

Papin maatessa ja miettiessä näitä, joutui aamu. Tuo onneton sähköttäjä Rolandsen oli turmellut hänen yöunensa, hän nousi levolta jo kello kuusi. Silloin huomasi hän, että rouva jo oli pukeutunut kaikessa hiljaisuudessa ja mennyt ulos.

Aamupäivällä meni rouva sähköttäjä Rolandsenin luo ja sanoi: "Te ette saa laulaa meille öisin."

"Ymmärrän, että käyttäydyin tyhmästi", sanoi Rolandsen. "Luulin, että neitsyt van Loos oli siinä huoneessa, mutta hän onkin muuttanut."

"Te lauloitte siis hänelle?"

"Niin. Pienen laulunpätkän näin aamuhetkellä."

"Siinä huoneessa makasinkin minä", sanoi rouva.

"Neitsyt makasi siinä ennen, edellisen papin aikana."

Rouva ei sanonut enää mitään, hänen silmänsä olivat käyneet tuhmiksi ja sameiksi.

"Niin, niin, kiitos vaan", sanoi hän poislähtiessään, "olihan laulua hauska kuulla, mutta Te ette saa enää tehdä niin."

"Minä lupaan sen. Jos olisin aavistanut… En tietysti olisi uskaltanut tehdä sitä."

Rolandsen näytti aivan haluavan vajota maan alle.

Kun rouva tuli kotiin, sanoi hän: "Olen todellakin hyvin väsynyt tänään."

"Onko se mikä ihme?" vastasi pappi. "Eihän se ulvoja antanut sinun maata viime yönä."

"Taitaa olla parasta, että neitsyt lähtee tiehensä", sanoi rouva.

"Neitsyt?"

"Rolandsenhan on kihloissa hänen kanssaan, näetkös. Ei taida olla kovinkaan rauhallista öisin."

"Rolandsen saa minulta kirjeen tänään."

"Kaikkein yksinkertaisintahan on, että neitsyt lähtee tiehensä."

Jolloin pappi ajatteli, että se ei ensinkään ollut yksinkertaisinta, koska uuden talousneitsyen hankkimisen tuotti hänelle lisättyjä kustannuksia. Sitäpaitsi oli neitsyt van Loos hyvin kunnollinen — ilman häntä ei talossa olisi mitään järjestystä. Hän muisti, miten oli alussa, kun rouvan oli ohjattava ja järjestettävä kaikki omin päin, niin, hän ei tulisi sitä koskaan unohtamaan.

"Kenenkä haluaisit hänen sijaansa?" kysyi pappi.

Rouva vastasi: "Teen mieluummin itse hänen työnsä."

Silloin naurahti pappi katkerasti ja sanoi: "Kyllä, silloinhan kaikki tulee tehdyksi."

Rouva virkahti loukkautuneena ja harmissaan: "En huomaa muuta, kuin että minun joka tapauksessa täytyy koko ajan olla mukana ja hoitaa taloani. Niin että neidin työ ei kovinkaan suuria merkitse."

Pappi vaikeni. Ei hyödyttänyt mitään kysellä ja vastata edelleen,
Jumala paratkoon! "Neitsyt ei voi matkustaa tiehensä", sanoi pappi.
Mutta hänen vaimollaan oli niin huonot kengät jalassa, että oli aivan
surkean näköistä, ja hän sanoikin lähtiessään:

"Meidän täytyy ensi tilassa hankkia sinulle uudet kengät."

"Oh, nythän on kesä", vastasi rouva.

IX.

Nyt ovat viimeiset kalastajavenheet valmiit purjehtimaan tiehensä. Pyydystäminen on päättynyt. Mutta meri oli vielä rikas sillistä, sen näyttivät merkit pitkin rannikkoa, ja hinnat laskeutuivat. Kauppamies Mack oli ostanut kaiken sillin, minkä sai, eikä kukaan ollut kuullut, että maksuissa olisi sattunut mitään keskeytyksiä — vain viimeistä venekuntaa oli hän pyytänyt odottamaan hiukan, kunnes hän ehtisi sähköttää rahoja etelästäpäin. Mutta silloin oli väki heti sihissyt ja suhissut: ahaa, hän on pulassa!

Mutta kauppamies Mack oli mahtava kuten ennenkin. Hän oli kesken muita puuhiaan luvannut papinrouvalle leipuriliikkeen — hyvä, sitä rakennettiin, työmiehet olivat tulleet, perusmuuri oli valmis. Rouvan mielestä oli tosi ilo käydä katselemassa, miten hänen leipuripuotinsa edistyi. Mutta nyt oli itse rakennus rakennettava ja siihen tarvitsi Mack toisia työntekijöitä — hän oli sähköteitse pyytänyt niitäkin, sanoi hän.

Mutta nyt oli leipuri, joka asui nimismiehen talossa, tullut järkiinsä. Mitä papin kirjeet eivät olleet saaneet aikaan, sen sai Mack perusmuureineen. "Leipää on tuleva, jos leipää kerran halutaan", sanoi leipuri. Mutta aivan hyvinhän ymmärrettiin, että miesparka aivan turhaan potki tutkainta vastaan. Mack oli hänet musertava.

Rolandsen istuu huoneessaan ja laatii ihmeellistä plakaattia, jonka alle hän on kirjoittanut nimensä. Hän lukee sen monta kertaa ja arvelee sitä hyväksi. Sitten pistää hän sen taskuunsa, ottaa hattunsa ja lähtee ulos. Hän suuntaa askeleensa Mackin konttoriin tehtaalle.

Rolandsen oli odotellut, että neitsyt van Loos matkustaisi tiehensä, mutta hän ei matkustanutkaan, papinrouva ei siis ollutkaan sanonut häntä irti toimestaan. Rolandsen oli erehtynyt luullessaan, että papinrouva tekisi hänelle palveluksia, hänen terve järkensä palasi ja hän ajatteli: pysytelkäämme vain maassa, emme näytäkään panneen kenenkään päätä pyörälle.

Sensijaan oli Rolandsen saanut papilta vakavan ja rankaisevan kirjeen. Rolandsen ei salannut, että hän oli sen saanut, hän puhui siitä ylhäisille ja alhaisille. Kirje oli hyvin ansaittu, sanoi hän, ja se oli tehnyt hänelle hyvää — ei kukaan pappi ollut välittänyt hänestä ripillepääsyn jälkeen. Rolandsenin mielestä piti papin lähetellä paljon sellaisia kirjeitä ja ilahduttaa ja tukea hiukan itsekutakin.

Mutta kukaan ei voinut huomata, että Rolandsen olisi käynyt iloiseksi ja varmaksi viime aikoina, päinvastoin, hän mietiskeli enemmän kuin koskaan ennen ja näytti hautovan jotakin erityistä ajatusta, "Teenkö sen, vai enkö tee sitä?" saattoi hän mutista itsekseen. Kun sitten hänen entinen morsiamensa, neitsyt van Loos, saman päivän aamuna oli kiusannut hänet melkein kuoliaaksi tuon tuhman serenaadin takia pappilassa, oli Rolandsen eronnut hänestä sanoen merkitsevät sanat: "Minä teen sen!"

Rolandsen astuu Mackin konttoriin ja tervehtii. Hän on aivan selvä. Isä ja poika seisovat kumpikin omalla puolellaan pulpettia ja kirjoittavat. Vanha Mack tarjoaa hänelle tuolin, mutta Rolandsen ei istuudu, vaan sanoo:

"Minä haluaisin vain sanoa, että se olin minä, joka tein murtovarkauden teidän taloonne."

Isä ja poika tuijottivat häneen.

"Tulen ilmiantamaan itseni", sanoi Rolandsen. "En tee oikein, jos vaikenen kauemmin, asiat ovat muutenkin kyllin hullusti."

"Haluan olla kahdenkesken", sanoo vanha Mack.

Fredrik menee ulos huoneesta.

Mack kysyy: "Oletteko aivan terve tänään?"

"Juuri minä tein murtovarkauden", huutaa Rolandsen. Ja hänellä oli ääni, joka kuului, lauloipa hän tai huusi. Kuluu hetki. Mack vilkutti silmiään ja tuumaili. "Te olette sen tehnyt, sanotte Te?"

"Olen."

Mack ajatteli edelleen. Hänen terävät aivonsa olivat ratkaisseet useamman kuin yhden arvoituksen elämässä, hän oli tottunut tekemään nopeita johtopäätöksiä.

"Aijotteko myös pysyä sanassanne huomenna?"

"Aijon. Tämän jälkeen en tule salaamaan rikostani. Olen saanut kirjeen papilta, se minut on muuttanut."

Aikoiko Mack uskoa sähköttäjän sanoja? Vai antautuiko hän vain näön vuoksi lähempiin keskusteluihin hänen kanssaan?

"Milloin teitte murtovarkauden?" kysyi hän.

Rolandsen mainitsi yön.

"Miten Te toimitte?"

Rolandsen selitti kaikki aivan tarkalleen.

"Muutamia papereita oli samassa laatikossa kuin setelit, näittekö niitä?"

"Näin. Siinä oli muutamia papereita."

"Otitte yhden mukaanne — missä se on?"

"Ei minulla ole sitä. Paperia? Ei ole."

"Se oli minun henkivakuutustodistukseni."

"Teidän henkivakuutustodistuksenne, niin, aivan oikein, nyt muistan sen. Minun täytyy tunnustaa, että poltin sen."

"Vai niin. Siinä teitte väärin, saatoitte minulle paljon vaivaa pakottamalla minut hankkimaan uuden."

Rolandsen sanoi; "Olin aivan sekaisin, ei ainoatakaan selvää ajatusta ollut päässäni. Pyydän Teiltä kaikkea anteeksi!"

"Toisessa kirstussa oli monta tuhatta taaleria, miksi ette ottanut sitä?"

"En löytänyt sitä."

Mackin johtopäätös oli valmis. Olipa sähköttäjä tehnyt murtovarkauden tai ei, oli hän joka tapauksessa Mackille kaikkein sopivin murtovaras. Hän ei suinkaan olisi salaava asiaa, vaan päinvastoin kertova sen jokaiselle elävälle sielulle, jonka tapaisi. Viimeiset nuottamiehet veisivät uutisen kotiinsa ja levittäisivät sen rannikkoseudun kauppamiehille. Mackia voitiin pitää pelastuneena.

"En ole ennen kuullut, että kuljette ihmisten taloissa ja… että
Teillä on sellainen vika", sanoo hän.

Johon Rolandsen vastasi, että ei, ei kalastajien taloissa. Hän ei ryöstänyt talonpoikia. Hän meni itse pankkiin.

Siinä sai Mack! Hän sanoi surkutellen vain: "Mutta että Te voitte menetellä tuolla tavalla minua kohtaan!"

Rolandsen vastasi. "Pakoitin itseni rohkeaksi ja häikäilemättömäksi.
Ikävä kyllä tapahtui se humalapäissä."

Ei ollut enää mahdotonta, että tunnustus oli tosi. Hullu sähköttäjä vietti irstailevaa elämää, eikä hänellä ollut suuria tuloja — konjakki Rosengårdista maksoi rahaa.

"Ja ikävä kyllä täytyy minun tunnustaa vielä muutakin", sanoi
Rolandsen. "En voi antaa Teille rahoja takaisin."

Mack näytti välinpitämättömältä. "Se ei merkitse mitään", vastasi hän. "Minua huvittaa vain se tyhmä lavertelu, jonka alaiseksi olette minut saattanut. Kaikkiin näihin loukkauksiin minua ja perhettäni kohtaan."

"Aijoin tehdä jotakin korjatakseni asiaa."

"Mitä niin?"

"Otan pois ilmoituksen pappilan veräjäpatsaasta ja asetan omani sijaan."

Noissa sanoissa Mack taas tunsi saman ajattelemattoman houkan. "Ei, sitä minä en vaadi", sanoi hän. "Onhan asia muutenkin ikävä Teille, miesparka. Mutta tahdotteko sensijaan kirjoittaa erään selityksen tässä." Ja Mack osoitti päällään Fredrikin paikkaa.

Rolandsenin kirjoittaessa istui Mack ja tuumaili. Koko tämä ikävä juttu oli kääntynyt hänelle hyväksi. Tosinhan se maksoi jonkun verran, mutta ne rahat olivat hyvin käytetyt, hänen maineensa oli nyt leviävä yli koko maan.

Mack luki selityksen ja sanoi: "No, se kelpaa kyllä. Minä en tietystikään aijo käyttää sitä mihinkään."

"Kuten vain haluatte", vastasi Rolandsen.

"Enkä myöskään aijo ilmaista Teidän tunnustustanne, Asia jää meidän väliseksemme."

"Siinä tapauksessa puhun minä itse", sanoi Rolandsen. "Papin kirjeessä sanotaan nimenomaan, että on tunnustettava."

Mack avasi tulenkestävän kaappinsa ja otti esiin setelipinkan. Nyt oli hän tilaisuudessa näyttämään, mikä mies hän oli. Kukaan ei luultavasti tiennyt, että lahdella odotti vieras venhekunta juuri näitä rahoja, joita saamatta se ei halunnut lähteä tiehensä.

Mack laski neljäsataa taaleria ja sanoi: "En tee tätä Teitä loukatakseni, vaan minun on tapana pitää, minkä sanon. Olen luvannut neljäsataa taaleria, jotka nyt ovat Teidän."

Rolandsen meni ovea kohden. "Ansaitsen Teidän halveksumisenne", sanoi hän.

"Minun halveksumiseni!" huudahti Mack. "Sanon Teille erään asian…"

"Teidän jalomielisyytenne piinaa minua. Te ette vaadi minua rangaistavaksi, Te palkitsette minut."

Mutta eihän Mack olisi vielä voinut kopeilla kahdensadan taalerin menettämisestä varkauden kautta. Vasta sitten, kun hän palkitsi varkaan kaksinkertaisella summalla, sai asia loiston ympärilleen. Hän sanoi: "Teistä tulee nyt onneton mies, Rolandsen. Te menetätte paikkanne. Minä en tarvitse näitä rahoja, mutta niillä on Teihin nähden käytännöllinen merkitys ensi alussa. Ajatelkaahan sitä."

"En voi", sanoi Rolandsen.

Silloin otti Mack setelit ja työnsi ne hänen taskuunsa.

"Olkoot ne sitten lainaksi", pyysi Rolandsen.

Ja ritarillinen kauppakuningas suostui siihen ja vastasi: "Hyvä, olkoot lainaksi!" Mutta hän ymmärsi, ettei hän enää koskaan tulisi näkemään niitä rahoja.

Rolandsen vaipui kokoon, ikäänkuin hän nyt kantaisi elämänsä suurinta taakkaa. Oli oikein surkeata nähdä.

"Kiiruhtakaa nyt taas pyrkimään oikealle tielle", sanoi Mack kehoittavasti. "Eihän tämän harha-askeleen tarvitse olla auttamaton."

Rolandsen kiitti mitä nöyrimmin kaikesta, ja läksi. "Olen varas", sanoi hän jo tehtaan tytöille, kulkiessaan heidän ohitseen. Ja hän tunnusti kaiken.

Hän ohjasi kulkunsa pappilan veräjälle. Siitä repi hän pois Mackin ilmoituksen ja pani omansa sijaan. Siinä oli kirjoitettuna, että juuri hän oli varas, eikä kukaan muu. Ja huomenna oli sunnuntai — paljon kirkkoväkeä oli kulkeva siitä ohi.

X.

Rolandsen näytti pian toipuvan. Sittenkun koko pitäjä oli lukenut hänen ilmoituksensa, pysyttelihe hän itsekseen ja vältti ihmisiä. Sillä oli sovittava vaikutus; langennut sähköttäjä ei siis ollut päättömästi paatunut rikokseensa. Tosi asia oli, ettei Rolandsenilla enää ollut aikaa kierrellä toivotonna pitkin teitä, hän teki väsymättömästi työtä huoneessaan öisin. Oli monta pientä ja suurta koepulloa, jotka hänen täytyi sulkea laatikkoihin ja lähettää postin mukana itään ja länteen. Hän lähetteli myös sähkösanomia varhain ja myöhään. Oli tultava valmiiksi, ennenkuin hänet ajettaisiin pois asemalta.

Rolandsenin häväistysjuttu oli tullut tunnetuksi myös pappilassa, ja kaikki katsoivat nyt säälien neitsyt van Loosia, jolla oli ollut sellainen sulhanen. Pappi kutsui hänet konttoriinsa ja keskusteli hänen kanssaan kauvan ja lempeästi.

Neitsyt van Loos ei missään tapauksessa enää aikonut olla tekemisissä sähköttäjän kanssa, hän päätti mennä Rolandsenin luo ja lopettaa kaikki välit.

Hän tapasi Rolandsenin alakuloisena ja pahoillaan, mutta se ei liikuttanut hänen sydäntään. "Sinullahan on siistiä puuhaa", sanoi hän.

"Toivoin Teidän tulevan, voidakseni pyytää Teiltä armoa", vastasi
Rolandsen.

"Armoa? Ei, tiedätkö! Sanonpa sinulle Ove, että olen aivan sekapäinen takiasi. Enkä minä tahdo enää millään ehdolla tuntea sinua tässä maailmassa. Minua ei tunneta miksikään varkaaksi tai petturiksi, vaan kuljen rehellistä elämän uraani. Ja enkö minä ole varoittanut sinua parhaassa tarkoituksessa, ja sinä olet vain paatunut? Sopiiko nyt kihloissa olevan miehen käydä ympärinsä ja hakkailla vieraita naikkosia, kuin mikä hempukka? Ja sitten varastat sinä rahoja ihmisiltä ja rupeat tunnustuksille pitkin patsaita julkisen tien varrella. Häpeän niin, etten tahdo pysyä nahoissani, enkä kuitenkaan voi olla vapaa koko jutusta. Pidä vain suusi kiinni, minä tunnen sinut kyllä, sinä et voi muuta kuin paaduttaa itsesi ja huutaa eläköötä. Minun rakkauteni on ollut todellista laatua, mutta sinä olet vain ollut minua kohtaan juuri kuin spitaalitauti, ja olet saastuttanut minun elämäni varkaudella ja rosvoamisella. Ei hyödytä mitään, mitä aijot sanoa. Jumalan kiitos, kaikki ihmiset sanovat samaa, että sinä olet narrannut ja pahoinpidellyt minua. Pappi sanoo, että minun täytyy heti matkustaa sinun luotasi, niin vastenmielistä kuin se onkin hänelle. Eläkä nyt seiso siinä koettaen piiloutua, Ove, sillä sinä olet syntinen Jumalan ja ihmisten edessä ja suorastaan pimeyden pauloissa. Ja kun minä sanon sinulle Ove vielä kerran, niin en ajattele, eläkä luule, että taas sopisin sinun kanssasi. Sillä minun tarkoitukseni on, että me emme enää tunne toisiamme, enkä minä enää ole sinut Teidän kanssanne missään maailmassa. Sillä kukaan ei ole tehnyt niin paljon hyvää kuin minä olen tehnyt, sen tiedän minä aivan varmasti, mutta sinä olet vain ollut täynnäsi kevytmielisyyttä minua kohtaan ja olet pahoinpidellyt minua varhain ja myöhään. Mutta en minäkään, paha kyllä, ole ollut syytön, sillä minä olen katsonut sormieni välitse sinun tekojasi aina tähän asti, enkä ole saanut silmiäni auki."

Siinä seisoi nyt tuo onneton ihminen, eikä voinut puolustautua. Niin poissa suunniltaan, kuin tänään, ei Rolandsen ollut koskaan ennen kuullut neitsyen olevan, raskas rikos oli kokonaan järkyttänyt hänet. Kun hän lopetti puheensa, oli hän aivan uupunut.

"Minä koetan parantaa itseni", sanoi Rolandsen.

"Sinä? Parantaa itsesi?" vastasi neitsyt ja nauroi katkerasti. "Mutta se ei auta missään tapauksessa mitään. Sillä sinä et voi tehdä sitä tekemättömäksi, ja koska minä kuulun kunnialliseen perheeseen, niin en halua, että sinä saastutat minut. Sanon asian juuri niinkuin se on. Matkustan ylihuomenna postilaivalla, mutta minä en halua, että tulet sillalle hyvästelemään minua, ja niin sanoo pappikin. Sanon sinulle tänään ijäiset jäähyväiset. Ja kiitos niistä hyvistä hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet — pahoja minä nyt en tahdo muistella."

Hän kääntyi päättävästi ja läksi. Sitten sanoi hän: "Mutta sinä voit piillä jossakin sillan läheisyydessä ja huiskuttaa, jos haluat. Mutta en minä sitä pyydä."

"Ojenna minulle kätesi", pyysi Rolandsen.

"Ei, sitä en tee. Tietänet itse parhaiten, mitä olet tehnyt oikealla kädelläsi."

Rolandsen vaipui kokoon. "Mutta emmekö kirjoita toisillemme?" sanoi hän. "Vain muutamia sanoja?"

"Minä en kirjoita. En koskaan enää. Sinä olet niin monta kertaa laskenut leikkiä, että välimme ovat lopussa, mutta nyt olisin minä kylläkin hyvä. Mutta siitä ei tule mitään. Ja voi hyvin, sitä toivotan minä sinulle. Osoitteeni on Bergen, isäni asunto, jos kerran kirjoitat, mutta en pyydä sitä."

Kun Rolandsen taas meni portaita myöten huoneeseensa, oli hänellä selvä käsitys, ettei hän enää ollut kihloissa. "Sepä on merkillistä", ajatteli hän, "seisoinhan silmänräpäys sitten pihalla."

Päivä tuli hänelle rasittavaksi, hänen täytyi sulkea laatikkoihin viimeiset kokeensa ja lähettää ne ylihuomenna postilaivalla, sitten oli koottava omaisuus yhteen ja järjestettävä kaikki muuton varalta. Sähkölennätinlaitoksen mahtava tarkastaja oli vanavedessä.

Tietysti tulisi Rolandsen muitta mutkitta erotettavaksi. Ei ollut mitään muistuttamista hänen viranhoitoansa vastaan, ja kauppamies Mack, jonka valta ulottui kaikkeen, ei arvattavasti halunnut hänen vahinkoaan, mutta oikeuden oli käytävä kulkuaan.

Niityt olivat ruohon verhoamat, ja metsä oli lehdessä, yöt olivat lempeät, lahti oli autiona, kaikki nuottakunnat olivat poissa, ja Mackin laivat olivat purjehtineet etelään päin sillilastissa. Oli kesä.

Kun päivät olivat niin säteilevän kirkkaat, oli sunnuntaisin paljon kirkkovieraita, ihmisiä vilisi maalla ja merellä ja niiden joukossa oli kalastajia Bergenistä ja Haugesundista, joiden jahteja oli pitkin rannikoita, ja jotka kuivattivat kaloja kallioilla. He tulivat vuosi vuodelta ja tunsivat seudut. Kirkolla esiintyivät he täydessä komeudessaan, kirjavissa pumpulipaidoissa ja rinnan yli riippuivat hiuksista punotut kellonperät — olipa toisilla kultaiset korvarenkaat, loistaen yli muun rahvaan. Mutta kuivuuden takia kerrottiin myös ikävistä metsäpaloista sydänmaassa, niin ettei kesälämmöllä ollut vain pelkkiä hyviä seurauksia.

Enok oli astunut virkaansa ja toimi kirkonisäntänä vakavasti ja perusteellisesti, ja kaulahuivi oli korvien verhona. Nuorisoa huvitti tämä näky, mutta vanhempia suututti, että kuoria rumensi tuollainen apina, ja he esittivät anomuksen papille. Eikö Enok voinut täyttää korviaan pumpulilla. Mutta Enok vastasi papille, että hän ei voinut olla ilman korvasuojustinta sen tuskan takia, joka aina vaivasi hänen päätään. Silloin nauroi erotettu kirkonisäntä Levion vahingoniloisesti virkaveljelleen Enokille ja selitti, että lienee kuuma kulkea korvasuojustimissa näinä päivinä.

Levion lurjus ei ollut erottamisestaan asti tehnyt muuta kuin vainonnut seuraajaansa Enokia kateudellaan. Hän ei ollut ainoanakaan yönä kampeloita tuulastamassa, asettautumatta juuri Enokin rannalle ja tuulastamatta juuri sitä kampelaa, joka oli lähinnä Enokia. Ja jos hän tarvitsi aironhankaa tai äyskäriä, otti hän ne juuri Enokin metsästä meren rannalta. Aina piti hän Enokia silmällä.

Tuli pian tunnetuksi, että neitsyt van Loos oli purkanut kihlauksensa ja aikoi tuon suuren häpeäjutun takia viipymättä lähteä tiehensä pappilasta. Kauppamies Mack surkutteli langennutta sähköttäjää, ja hän päätti hiukan koettaa sovittaa. Hän otti omin käsin pois Rolandsenin tunnustuksen veräjäpatsaasta ja selitti, että se oli lyöty siihen oikeastaan vastoin hänen tahtoaan. Senjälkeen läksi hän pappilaan. Mackin kannatti olla hiukan hyväntahtoinen, hän oli jo kuullut siitä valtavasta vaikutuksesta, jonka hänen käyttäytymisensä murtovarasta kohtaan oli synnyttänyt — nyt tervehtivät kaikki ihmiset häntä taas kuten ennenkin, niin, kunnioittivat häntä entistä enemmän. Eipä kuitenkaan ollut kuin yksi ainoa Mack rannikolla!

Mutta hänen matkansa pappilaan ei hyödyttänyt mitään. Neitsyt van Loos itki liikutuksesta että itse Mack tuli, mutta kukaan ei voisi taivuttaa häntä enää sopimaan Rolandsenin kanssa — ei, ei koskaan. Mack oli huomaavinaan, että pappi oli saanut neitsyen niin päättäväksi.

Kun neitsyt läksi laivasillalle, saattoi pappi rouvinensa häntä. Molemmat toivottivat hänelle onnellista matkaa ja näkivät hänen astuvan veneeseen.

"Oi Jumalani, nyt olen varma siitä, että hän piilee tuolla metsässä ja katuu", sanoi neitsyt van Loos ja otti esille nenäliinan.

Vene läksi rannasta ja eteni pitkin aironvedoin.

"Tuolla näen hänet", kirkui neitsyt ja nousi puoleksi seisaalleen. Näytti melkein, kuin aikoisi hän kahlata maihin. Sitten rupesi hän kaikin voimin huiskuttamaan metsää kohden. Ja vene hävisi niemen taakse.

Rolandsen meni kotiin metsän halki, kuten hän yleensä teki viime aikoina, mutta pappilan veräjän yläpuolella painui hän taas tielle ja kulki sitä myöten. No niin, nyt olivat kaikki liimakokeet lähetetyt, ei muuta kuin odottaa tuloksia. Ei se kauvan viipyisikään. Ja hyvällä päällä ollen näpsäytti hän sormiaan matkan varrella.

Pienen matkan päässä istui lukkarin Olga kivellä tienreunassa. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Rolandsen ajatteli: "Hän tulee puodista, ja nyt odottaa hän jotakin." Heti sen jälkeen tuli Elise Mack. Vai niin, noista kahdesta oli siis tullut erottamattomat? Myös Elise istuutui odottamaan. "Ilahduttakaamme naisia näyttämällä nololta, aivan kuin maahan vaipumaisillaan olevalta", puheli Rolandsen itsekseen. Hän peräytyi nopeasti metsään. Mutta kuivat lehvät ratisivat hänen jaloissaan, naiset kuulivat hänen askeleensa, pako epäonnistui ja hän luopui siitä. "Saattaisinpa ehkä taas palata tielle", ajatteli hän, "elkäämme antako heidän liiaksi riemuita." Ja hän astui taas tielle.

Mutta oli joka tapauksessa pulmallinen juttu tavata Elise Mack kasvoista kasvoihin. Rolandsenin sydän alkoi lyödä valtavasti, lämmin laine loiskahteli ruumiissa ja hän pysähtyi. Hän ei ollut ennenkään saavuttanut mitään tulosta ja senjälkeen oli suuri rikos vielä sattunut lisäksi. Hän vetäytyi takaperin metsään. Kunhan hän vain pääsisi yli tuon kaskimaan, niin kuivat oksat loppuisivat ja kanervikko alkaisi. Hän hyppäsi kaskimaan yli muutamissa loikkauksissa ja oli pelastettu. Äkkiä pysähtyi hän. Mitä pirua hän hypiskeli tässä ympäriinsä? Eikö hän ollut Ove Rolandsen? Hän kääntyi uhkamielisesti, kulki yli kaskimaan ja polki kuivia oksia mielensä mukaan.

Kun hän tuli tielle, näki hän, että naiset vielä istuivat samalla paikalla. He juttelivat keskenään ja Elise hämmenteli tietomua päivänvarjostimellaan. Rolandsen pysähtyi taas. Ei löydy varovampia olentoja kuin uhkarohkeat. "Minähän olen varas", ajatteli hän, "miten voin olla kyllin röyhkeä näyttäytyäkseni? Täytyykö minun nimittäin tervehtiä ja vaatia naisilta päännyökkäystä?" Ja vielä kerran hiipi hän metsään. Hän oli suuri narri, joka yhä kulki ja haaveili tunteista — eikö hänellä ollut muuta miettimistä? Kuukauden tai parin perästä oli hän oleva rikas herrasmies — metsään koko rakkaus! Ja hän läksi kulkemaan kotiinsa.

Vieläköhän ne istuivat siinä? Hän kääntyi ja katsahti eteensä. Fredrik oli myös tullut, ja kaikki kolme kävelivät häntä kohden. Rolandsen syöksähti takaisin sydän kurkussa. Kunhan he eivät vain olisi nähneet häntä! He pysähtyvät, hän kuulee Fredrikin sanovan: "Hiljaa, minusta kuulostaa, kun kävelisi joku metsässä." — "Ei kai siellä kukaan", vastaa Elise.

Ja sen sanoi hän ehkä vain sen takia, että hän oli nähnyt minut! ajatteli Rolandsen. Hän tuli kylmäksi ja katkeraksi. Tietysti hän ei ollut mitään, ei vielä, mutta odottakaahan pari kuukautta! Ja mikä oli sitten Elise Mack itse? Rautapeltinen neitsyt Maria, kuulun luterilaisen Rosengårdin Mackin tytär. Rauha hänelle.

Sähkölennätinlaitoksen katolla oli viirikukko rautatangon nenässä. Rolandsen tuli kotiin, kiipesi katolle ja tyrkkäsi omin käsin tankoa — kukko taipui taaksepäin, näytti siltä, kuin olisi se kiekunut. Ja siinä asennossa täytyi sen olla. Oli oikein ja kohtuullista, että kukko kiekui.

XI.

Nyt koittivat laiskat päivät hiukan itsekullekin — vain hiukan rantakalastusta auringonlämpiminä öinä huvin vuoksi. Ohra ja perunat kasvavat, ja korkea heinä lainehtii, joka lahdessa on silliä, ja lehmät ja vuohet lypsävät kiulut täyteen ja lihoovat ja pyöristyvät kuitenkin.

Mack ja hänen tyttärensä Elise ovat taas matkustaneet kotiin, Fredrik hallitsee taas yksin tehtaalla ja kauppapuodissa. Ja Fredrik hallitsee jokseenkin huonosti, hän palaa rakkaudesta merta kohtaan ja viettää perin vastahakoisesti päiviään maalla. Rannikkolaivan kapteeni Henriksson on puolittain luvannut hankkia hänelle perämiehen paikan laivallaan, mutta ei siitä näy mitään tulevan. Kaikki riippuu siitä, voiko vanha Mack ostaa pojalleen laivan kuletettavaksi. Hän viittailee siihen suuntaan, puhuu usein siitä, mutta Fredrik ymmärtää sen mahdottomaksi. Fredrik tuntee olot hyvin. Hänessä on luonnostaan hyvin vähän merimiestä, hän on varovainen ja luotettava nuori mies, joka jokapäiväisessä elämässään tekee juuri niin paljon, kuin on tehtävä joka alalla. Hän tulee äitiinsä, eikä olekaan mikään aito Mack. Mutta sellainen on oltava, jos mieli kunnialla päästä eteenpäin tässä maailmassa — ei tehdä mitään liikaa, vaan päinvastoin kaikkea hiukan liian vähän, niin sitä pidetään kohtuullisena. Miten olikaan käynyt Rolandsenille, tuolle hävyttömälle hupsulle alituisine liiallisuuksineen. Hänet oli häväisty varkaana ihmisten edessä, lopuksi oli hänet myös erotettu virastaan. Nyt kulki hän raskaine ominetuntoineen ja kulutti vaatteitaan yhä ohuemmiksi, eikä hän ollut saanut pientä asuinhuonetta muualta kuin urkujen polkija Börren luota. Sinne oli Ove Rolandsen joutunut, Börre saattoi kyllä olla kunnon mies tavallaan, mutta hän oli kaikkein köyhin, sillä hänen aitassaan oli vähiten silliä. Ja kun sitäpaitsi hänen tyttärensä Pernille oli sairaalloinen raukka, niin ei urkujenpolkijan taloa pidelty kovinkaan suuressa arvossa. Ei mikään parempi mies asunut hänen luonaan.

Huhuiltiin, että Rolandsen olisi ehkä saanut pitää paikkansa, jos hän olisi tarkastajan edessä esiintynyt hiukan muserretumpana. Mutta Rolandsen oli vain vaatinut, että hänet oli erotettava, niin että tarkastaja ei ollut saanut tilaisuutta armahtaa häntä. Ja vanha Mack, välittäjä, oli poissa.

Mutta pappi ei ollut täysin tyytymätön Rolandseniin. "Olen kuullut, että hän juo vähemmän kuin ennen", sanoi hän, "enkä pidä häntä kokonaan toivottomana. Niinpä on hän itse tunnustanut, että hän minun kirjeeni perusteella tunnusti varkautensa. Toisinaan saa myös iloa työstään."

Tuli juhannus. Illalla sytytettiin rovioita kaikilla yleisillä paikoilla, nuoriso kokoontui rovioitten ympärille, ja harmonikan ja viulun sävelet kaikuivat yli pitäjän. Tulta ei saanut näkyä, mutta sitä enemmän savua, se oli kaikkein hienointa ja sen takia viskattiin kosteaa sammalta ja katajia rovioon, niin että savu kohosi sankkana ja tuoksuvana.

Rolandsen ei vieläkään ymmärtänyt hävetä, vaan otti osaa kansanhuveihin ja istui korkealla vuorella, soitti kitaraa ja lauloi, että laaksot kaikuivat. Kun hän laskeutui rovion luo, ilmeni, että hän oli tukkihumalassa ja heitteli ympärilleen mitä siroimpia puheenparsia. Hän pysyi yhä samana.

Lukkarin Olga tuli tietä myöten. Hän ei ensinkään aikonut pysähtyä siinä, hän kulki vain pitkin tietä ja aikoi ohi siitä. Ah, hän olisi aivan hyvin voinut kulkea toista tietä, mutta Olga oli niin nuori, ja harmonikan sävelet vetivät häntä puoleensa — hänen sieramensa värisivät, onnen aalto leiskahti hänen lävitseen, hän oli rakastunut. Aikaisemmin päivällä oli hän ollut puodissa, ja Fredrik Mack oli silloin puhunut niin paljon, että hänen täytyi ymmärtää häntä, vaikkakin Fredrik oli puhunut varovasti.

Saattoihan sattua, että hän, samoinkuin Olga, hiukan jaloitteli näin iltahetkellä.

Hän kohtasi papinrouvan. He kävelivät yhdessä, eivätkä puhuneet kestään vähemmästä kuin Fredrik Mackista. Hän oli pitäjän herra, itse papinrouvan sydän oli kaikessa hiljaisuudessa taipunut hänen puoleensa, hän oli niin hieno ja varovainen ja katseli maata edessään joka askeleella. Rouva huomasi lopuksi, että nuori Olga kulki ylen ujona ja hämillään, ja hän kysyi: "Mutta sinähän olet kovin vaitelias, lapsi, et kai sinä vain liene rakastunut nuoreen Mackiin?"

"Olen", kuiskasi Olga ja purskahti itkuun.

Rouva pysähtyi. "Olga, Olga! ja pitääkö hän myös sinusta?"

"Minä luulen."

Silloin muuttuivat rouvan silmät taas väsyneen ja tyhmän näköisiksi ja ne tuijottivat tyhjään ilmaan. "Niin, niin", sanoi hän ja hymyili, "Jumala siunatkoon sinua. Saatpa nähdä, että kaikki päättyy hyvin!" Ja hän oli kahta vertaa ystävällisempi Olgalle.

Kun naiset tulivat pappilaan, juoksi pappi hätäisenä edestakaisin. "On metsäpalo", huusi hän, "näin sen ikkunastani!" Ja hän kokosi kirveitä ja hakoja ja väkeä ja varusteli sillan luona olevaa venettään. Enokin metsä paloi.

Mutta jo ennen pappia ja hänen väkeään on joutunut erotettu kirkonisäntä Levion. Hän tuli soutaen siimapyydyksiltään, hän oli tapansa mukaan kalastellut Enokin metsän kohdalla saaden keitollisen kaloja. Kotimatkalla näkee hän pienen kirkkaan liekin leimahtavan metsistä ja suurenemistaan suurenevan. Hän nyökäyttää hiukan päätään ja näyttää tietävän, mitä tuollainen liekki merkitsee. Ja kun hän näkee toimessaan olevia ihmisiä pappilan sillalla, käsittää hän, että siinä ollaan jo viemässä apua. Hän kääntää äkkiä veneen ja soutaa takaisin ollakseen ensimäisenä paikalla. Kaunis piirre Levionissa, että hän haluaa unohtaa vihansa ja kiiruhtaa vihollisensa avuksi.

Hän laskee maihin ja nousee metsään, hän kuulee tulen kohinan. Levion ei pidä kiirettä ja katselee ympärilleen joka askeleella — vähän ajan perästä näkee hän Enokin tulevan suurella kiireellä. Levionin valtaa suuri jännitys, hän piilottautuu erään kivenlohkareen taakse ja tähystelee. Enok lähenee, hänellä on varma päämaali, hän ei katso oikealle eikä vasemmalle, vaan kulkee vain. Oliko hän huomannut vastustajansa ja päättänyt saada hänet käsiinsä? Kun hän oli aivan lähellä, huudahti Levion. Enok säpsähti ja pysähtyi. Ja hätäyksissään hän hymyili ja sanoi:

"Täällä palaa, ikävä kyllä. Onnettomuus on tullut."

Toinen rohkaistui ja vastasi: "Se lienee Jumalan sormi!"

Enok rypisti otsaansa. "Mitä sinä täällä seisoskelet?" kysyi hän.

Koko Levionin viha leimahtaa ilmituleen ja hän sanoo: "Hohhoh, tuleepa kuuma korvat kääreessä."

"Mene tiehesi!" sanoi Enok. "Sinä oletkin kait sytyttänyt metsän."

Mutta Levion oli sokea ja kuuro. Enok näytti haluavan juuri sen kivenlohkareen luo, jonka takana Levion oli.

"Varo itseäsi!" huusi Levion. "Olen kerran ennen kiskaissut sinulta korvan, minä voin kiskaista toisenkin."

"Sinun on väistyttävä, sanon minä", vastasi Enok ja tunkihe kohti.

Levion oli raivoissaan ja huusi: "Muistatko sinä sitä päivää vuonolla, jolloin sinä vedit ylös minun pyydyksiäni. Silloin kiskaisin minä sinulta korvan."

Nyt tuli ilmi, minkä takia Enokilla aina oli korvasuojukset. Hänellä oli vain yksi korva. Molemmat naapurit olivat olleet käsirysyssä ja molemmilla oli syytä vaijeta koko asiasta.

"Sinä olet murhaaja", sanoi Enok.

Papin vene kuului kohisten ehtivän rantaan, toiselta puolen kuului tulen humina, joka lähenemistään läheni. Enok riistäytyi irti ja aikoi sysätä syrjään Levionin, hän otti puukkonsa, sen komean puukon, jota hän piti veistelläkseen.

Levion pyöritti silmiään ja huusi: "Jos uskallat näyttää minulle puukkoa, niin on tässä ihmisiä aivan ääressä. Tuossa ne jo tulevatkin."

Enok pisti taas puukkonsa tuppeen. "Mitä varten sinä juuri tässä paikassa seisot? Mene tiehesi", sanoi hän.

"Ja mitä varten sinä juuri tähän paikkaan pyrit?"

"Se ei kuulu sinuun. Minulla on asiaa sinne, olen piilottanut sinne jotakin. Ja nyt tulee tuli!"

Mutta Levion ei uhallakaan aikonut väistyä, ei tuuman vertaa. Tuossa tuli pappi, ja hän kuuli kyllä heidän riitansa, mutta mitä välitti Levion enää papista!

Vene tuli maihin, kaikki miehet juoksivat esiin kirveineen ja hakoineen, pappi tervehti hätäisesti ja virkkoi pari sanaa: "Nämä keskikesän tulet ovat vaarallisia, Enok — säkenet lentelevät joka puolelle. Mistä me alamme?"

Enok oli aivan sekaisin — pappi esti häntä ja veti hänet pois, ettei hän enää saisi jatkaa riitaa Levionin kanssa.

"Mistä päin tuulee?" kysyi pappi. "Tule näyttämään, mihin kaivamme ojan."

Mutta Enok oli kuin neuloilla, hänen täytyi pitää Levionia silmällä ja hän vastasi papille kuin houreissa.

"Elä anna onnettomuuden niin vallata itseäsi", sanoi pappi taas. "Rohkaise mielesi. Tuli on sammutettava!" Ja hän tarttui Enokin käsivarteen.

Muutamat miehistä lähenivät hiukan tulta ja alkoivat omin päin kaivaa ojaa. Levion oli yhä samalla paikalla ja huokui — hän potkasi litteätä kiveä, joka oli kivilohkareen vieressä. "Ei hän ole piilottanut tänne mitään, se oli pelkkä valhe", ajatteli hän ja katseli alaspäin. Kun hän potki myös maata, joka oli kiven alla, tuli näkyviin kaulahuivi. Kaulahuivi oli Enokin, se oli entinen korvasuojustin. Levion otti sen maasta, se oli kokoonkääritty mytyksi. Hän tempasi pois kaulahuivin, siinä oli rahoja, paljon rahoja, seteleitä. Ja setelien joukossa oli suuri valkea asiakirja. Levionin uteliaisuus herää, hän ajattelee: "nämä ovat varastettuja rahoja!" Hän käärii auki paperin ja tavailee sitä.

Silloin huomaa Enok hänet ja huutaa käheästi; hän riistäytyy irti papista ja kiitää takaisin Levionin luo puukko kädessä.

"Enok! Enok!" huutaa pappi ja koettaa saada kiinni hänet.

"Siinä on varas!" huutaa Levion heitä vastaan.

Pappi ajatteli: Tulipalo on varmasti niin sekaannuttanut Enokin, ettei hän tiedä mitään. "Pane puukko tuppeen!" sanoi hän Enokille.

Levion jatkoi:

"Siinä on Mackin murtovaras."

"Mitä sinä sanot?" kysyi pappi ymmärtämättä häntä.

Enok syöksee vastustajansa kimppuun ja aikoo riistää mytyn.

"Jätän sen pastorille", huusi Levion. "Nyt pastori näkee, millainen kirkonisäntä hänellä on."

Enok vaipuu kokoon puuta vastaan. Hänen kasvonsa ovat harmaat. Pappi ei käsitä mitä nämä setelit ja tämä kaulahuivi ja asiakirja merkitsevät.

"Löysin nämä tästä paikasta", sanoi Levion ja koko hänen ruumiinsa vapisi. "Hän oli kätkenyt ne erään litteän kiven alle. Paperissa oli Mackin nimi."

Pappi luki. Hän hämmentyi hämmentymistään, katsoi Enokia ja sanoi:
"Tämähän on se henkivakuutuskirje, jonka Mack kadotti, eikö niin?"

"Siinä on myös rahat, jotka hän kadotti", sanoi Levion.

Enok koetti oikaista asentoaan. "Silloin olet sinä pannut ne sinne", sanoi hän.

Palavan metsän humu läheni, heidän ympärillään alkoi olla kuumempi, mutta nämä kolme miestä seisoivat alallaan.

"En tunne koko asiaa", sanoi Enok uudelleen. "Levion on kai tehnyt tämän minun ilokseni."

Levion sanoi: "Tässä on kaksisataa taaleria — mutta onko minulla koskaan ollut kahtasataa taaleria? Ja eikö kaulahuivi ole sinun? Eikö se ole ollut sinun korviesi ympärillä?"

"Niin, eikö asia ole niin?" kysyi pappi myös.

Enok vaikeni.

Pappi liikutteli seteleitä. "Tässä ei ole kahtasataa taaleria", sanoi hän.

"Hän on käyttänyt osan niistä", vastasi Levion.

Mutta Enok seisoi siinä ja hengitti raskaasti ja väitti itsepintaisesti: "En tiedä asiasta mitään. Mutta muuten voit sinä, Levion, olla varma siitä, että minä olen pitävä sinut mielessäni."

Ajatukset menivät sekaisin papin päässä. Jos Enok oli varas, niin silloinhan sähköttäjä Rolandsen vain oli tehnyt pilaa siitä kehoittavasta kirjeestä, jonka hän oli saanut. Ja minkätähden olisi hän tehnyt sillä tavoin?

Kuumuus kävi liian ankaraksi, nämä kolme miestä vetäytyivät järven rannalle ja tuli seurasi perässä. Heidän täytyi mennä veneisiin, niin, vieläpä soutaa rannasta.

"Se on joka tapauksessa Mackin paperi", sanoi pappi. "Ilmoittakaamme asia. Souda kotiin, Levion."

Enok oli murtunut ja istui vain tuijottaen jäykästi eteensä. "Niin, ilmoittakaamme vain", sanoi hän, "siihen minä ensimäisenä suostun."

Pappi kysyi huolissaan: "Niin, suostutko todellakin?" Ja hän sulki itsetiedottomasti silmänsä, ajatellessaan kauhulla asiaa.

Ahnas Enok oli ollut liian yksinkertainen. Hän oli huolellisesti piilottanut tämän henkivakuutuspaperin, jonka merkitystä hän ei käsittänyt. Siinä oli koko joukko leimoja ja se oli merkitty suurelle summalle, hän saattoi kenties jonkun ajan perästä matkustaa myömään paperin, ei hänellä ollut varoja viskata pois paperia.

Pappi kääntyi katsomaan tulta. Metsässä työskenneltiin, puita kaadettiin, näkyi leveän ojan tumma juova. Paljon ihmisiä oli tullut lisäksi.

"Tuli tulee sammumaan itsestään", sanoi Levion. "Luuletko niin?"

"Kunhan se ehtii koivumetsään, sammuu se."

Ja vene kolmine miehineen sousi lahden perukassa olevan nimismiehen kartanon rantaan.