IV.
Oli tuoksuava toukokuun ilta. Muutamana edellisenä päivänä oli satanut ja nyt oli kesää ilmassa, maantie oli kuiva ja tasainen, viheriöivä ruoho kaunisti sen laitoja. Metsä seisoi kultaisenvihreässä kevätpuvussaan ja aurinko teki luoteessa laskua, täyttäen mielen kaiholla.
Eero palasi kävelyltä kotiin; yksin hän kulki tiellä, ruskeakarvaisen Rolandin saattamana vain. Hänen katseensa oli suunnattu kohti päivän laskua ja kaihoa se ilmaisi, mutta myös syvää surua. Ei ollut hän enää sama Eero kuin vielä joku kuukausi sitten. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet, ja suupieleen oli murhe piirtänyt juovan. Hän seisahtui, huoaten syvään ja kutsui koiran luokseen.
— Roland, hän lausui hellästi ja laski kätensä koiran päälaelle, — sinä taidatkin olla ainoa toverini, joka pysyt minulle uskollisena… Ethän sinä koskaan jätä vanhaa Eeroa?
Koira ymmärsi. Vinkuen ja heiluttaen häntäänsä se nousi pystöön takajaloillaan ja töytäsi tanakat käpälänsä pojan hartioille, pyrkien nuolemaan tämän kasvoja pitkällä kielellään.
— Niin, niin, Roland, tiedänhän sen, tiedänhän sen, hoki Eero, pakostakin hymyillen, ja välttäen koiran kuonoa, irtausi sen syleilystä. — Sinä olet minun, tapahtui mitä tapahtui, enkä sinua koskaan jätä, vaikka minne menisin.
Roland hyppeli vielä kotvasen aikaa ystävänsä ympärillä, ja Eeron mieli tuntui vähän kevenevän.
Olihan hän monta kertaa sanonut itselleen, että hänen surunsa Aarnon ja Tuomon kylmyydestä oli sekä lapsellinen että väärä. Jo silloin, kun hän päätti muuttaa maalle ja Harryn uskottomuus antoi ankaran iskun hänen sydämelleen, oli hän ymmärtänyt, että siinä tehtävässä, jonka hän itselleen oli valinnut, ei saanut olla vaikuttamassa minkäänlaiset personalliset tunteet. Hän olikin ollut valmis lähtemään aivan yksin, ja omasta vapaasta tahdostaan Aarno ja Tuomo tekivät hänelle seuraa. Mutta tuo heidän vapaaehtoinen tekonsa oli elvyttänyt Eerossa uskon, että he tahtoivat pysyä vanhoissa ihanteissa ja antautua yhteiseen tehtävään. Ja kun he sitten ilmottivatkin peräytyvänsä, koski tuo odottamaton uutinen Eeroon kovin kipeästi. Sen päivän jälkeen eivät pojat juuri viihtyneetkään kotona. Yhtämittaa heillä oli asiaa kaupunkiin, tuskin ennättivät syödäkään Eeron seurassa. Ja heidän kylmyytensä ja välinpitämättömyytensä oli Eeron ainaisen surun esineenä. Hän ei oikein sitä käsittänyt.
Toinen seikka lisäsi vielä hänen huoliaan. Ehkä hän olisikin jaksanut niitä paremmin kantaa, ellei sitä toista olisi ollut. Ja se oli huoli hänen kirjastaan, hänen esikoisestaan, josta hän oli niin paljon toivonut. Sen kirjan kohtalo oli vielä määräämättä, sillä vastausta ei kuulunut kustannusliikkeeltä, joka oli ottanut käsikirjotuksen tarkastettavaksi, vaikka jo neljäs viikko oli kulumassa.
Kun Eero silloin — kuukausi sitten — nousi liikkeen konttoriin vieviä portaita ylös, kallis käärö kädessä, katosi häneltä yhdellä iskulla kaikki rohkeus ja varmuus, ja mitä sitten tapahtui, kävi kuin unessa. Ei tarvinnut soittaa, ovi oli raollaan. Etehisessä ei ollut ketään. Eero riisui päällystakkinsa, ripusti naulapuuhun, laski hatun hyllylle ja astui kynnyksen yli huoneeseen, jossa seiniä pitkin oli monta korkeata pulpettia konttorikirjoineen, papereineen ja kirjotusneuvoineen. Yhden ääressä istui nainen kirjottamassa. Hänen puoleensa Eero kääntyi kysyen:
— Saisikohan puhutella johtajaa?
— Johtaja on toisessa huoneessa, olkaa hyvä ja käykää sinne, vastasi ahkera nainen kysyjään katsomatta, mutta kohteliaalla äänenpainolla ja viitaten kädellään muutamalle ovelle päin.
Eero tunsi mielensä vähän rohkaistuksi, kun ratkaiseva hetki oli siirretty edes muutama silmänräpäys tuonnemmaksi, ja sangen vakavin askelin hän meni lattian poikki ja ovesta toiseen huoneeseen. Siinä seisoa jöröttivät seinien luona isot, keltaiset kaapit, ja keskellä permantoa oli muhkea kirjotuspöytä, jonka ääressä istui kustannusliikkeen johtaja. Taasen sykki Eeron sydän ja hän miltei ihmetteli, ettei äänensä värähdellyt, kun hän tervehdittyään sanoi:
— Minulla olisi täällä käsikirjotus, jonka aion tarjota liikkeellenne kustannettavaksi…
— Vai niin, sanoi johtaja jotakuinkin välinpitämättömästi, ojensi kämmenensä ja otti Eeron kädestä kalliin käärön. — Onko se kertomus?
— Ei ole kuin essay… kuinka sanoisin, filosofinen essay…
— Yhy. Herra on hyvä ja istuu.
Pöydän vieressä oli tuoli ja sille Eero istuutui. Johtaja avasi käärön, ja rupesi selailemaan kirjotettuja lehtiä.
— Vai niin, essay. Tässä maassa semmoisia ei monta ole painettu.
Paljonko herra tästä tahtoo?
Eero hätkähti. "Jokohan se aikoo sen ottaa?"
— No en minä sitä niin osaa määrätä. Kyllähän te sen paremmin ymmärrätte…
— Yhy. Voimmehan ottaa tämän tarkastaaksemme, mutta aivan pian en vastausta lupaa. Meillä on kiireiset ajat nyt, kun kevätkirjallisuus on valmistettava — siihen tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa ehtisi.
Sydäntä vähän kouristi, mutta kohteliaan tyyni, melkein leikillinen oli Eeron ääni, kun hän lausui:
— Niin, niin tiettävästi… Koska luulette, että minä voin saada tietoa? Käynkö täällä tiedustelemassa?
— Kuinka itse tahdotte. Tulkaa parin viikon päästä.
Sitten hyvästi, ja hetken perästä Eero löysi itsensä kadulla kävelemässä — ilman kallista kääröä. "Kevätkirjallisuus" soi hänen korvissaan ja tietämättään miksi, hän häpesi. Hänen kirjansa ei kuulunut "kevätkirjallisuuteen" — kuuluiko "kirjallisuuteen" ollenkaan, semmoinen lapsipuoli kuin se… Miksi hän olikaan mitään kirjottanut! Ei maailma kumminkaan käsittäisi hänen sydäntään, hänen ajatuksiaan… Ja nyt se jäi sinne, kallis käsikirjotus, hänen rakkautensa ja murheensa luoma. Ja tuo mies vielä pitelee sitä kuin mitä vain… Teki melkein mieli juosta takaisin, riistää aarre rosvon kynsistä ja paeta, paeta, paeta…
Mutta Eero ei juossut takaisin…
Perästäpäin häntä nauratti oma tavaton kömpelyytensä ja hätääntymisensä. Olihan kaikki käynyt aivan luonnollisesti. Kirja oli otettu tarkastettavaksi ja parin viikon päästä tulisi vastaus.
Vaan ei tullutkaan silloin vielä vastausta. Eero kävi tiedustelemassa, ja johtaja anteeksi pyytäen kysyi, eivätkö saisi pitää käsikirjotusta kaksi viikkoa vielä. Lupasi sitten kirjallisesti ilmottaa. Eeron tietysti oli myöntyminen, vaikka alakuloisella mielellä, kun odotuksen tuskallinen aika yhä pitkittyi.
Tämä oli se toinen huoli, joka painoi Eeron mieltä. Maantiellä kävellessään hän nyt ajatteli kaikkea tätä ja hänen elämänsä tuntui sangen synkältä. Kirjan kohtalo tosiaan ei ollut ratkaistu, mutta Eeron sydämen täytti paha aavistus, jota hän ei sieltä voinut karkottaa. Aarno ja Tuomo olivat kaupungissa, ja Eero oli puoleksi lupautunut hänkin sinne, koska Harryn tänä iltana piti valkolakkinsa saaman, mutta Eero oli kuitenkin kahden vaiheilla, lähtisikö ollenkaan, kun ei häntä minnekkään haluttanut.
Lähestyessään Mannilan taloa, hän näki Rolandin äkkiä syöksähtävän aitaan nojaavan miehen luo, joka kallistui koiraa hyväilemään, ja vähän tirkistettyään Eerokin tunsi vieraan. "Jannehan se on!" Ja taas tuntui sydän kevenevän. Tervehdittiin tuttavallisesti ja Eero kysäisi:
— Missä olet ollutkaan? Luulin sinun jo sairastuneen, kun et viikkokauteen ole käynyt meillä?
— Olisi minulla vähän asiaa, jos sopii…
Nyt vasta Eero havaitsikin, että toinen oli ylen synkän ja kalpean näköinen.
— Kyllä, kyllä, Eero kohta vastasi palvelevasti.
— Mennään sisälle, siellä ollaan rauhassa.
"Nyt minun siis ei tarvinnut lähteä kaupunkiin", hän ajatteli itsekseen, ja se ajatus oli hänelle mieluinen.
Heidän astuessaan pihan poikki, Eero tarkasteli sivulta Jannen puhtaita ja tahdon lujuutta osottavia kasvonpiirteitä, joiden tavallisesti niin iloinen ja punakka ulkomuoto oli vaihtunut kärsimyksen kalpeaan ilmeeseen, ja urkkien itseltään ihmetellen tämän muutoksen syytä, hän samalla muisti nuoren pojan koko elämäntarun.
Jannelle Eero omisti ihailun sekaisen rakkauden, sentähden että tämä niin varmasti tiesi ja tunsi mitä tahtoi ja sentähden että hänen tahtonsa oli kohdistunut luonnolliseen hyvään. Hänen vanhempansa, jotka kuuluivat sivistyneeseen säätyyn, omistivat maakartanon täällä likitienoilla ja olisivat antaneet pojalleenkin sivistyneen kasvatuksen, ellei tämä äkkiä olisi katkaissut kaikki heidän tuumansa. Hän kävi jo kaupungissa koulua — siellä tutustuivatkin Eero ja hän, vaikka Janne oli alemmalla luokalla —, kun hän erään kevätlukukauden päätyttyä viidennellätoista ollessaan lähti koulusta suoraa päätä kotiin ja sanoi vanhemmilleen:
— En jalkaanikaan enää kouluun pistä. Minä rupean maanviljelijäksi!
Huono oppimaan Janne ei ollenkaan ollut, mutta hyvin vallaton ja itsepäinen. Hämmästyneet vanhemmat koettivat syksyllä kurilla ja rangaistuksella saada poikaa taipumaan, mutta tämä intti yhä vain vastaan:
— Jos panette minut kouluun takaisin, minä karkaan. Ja jollen saa kotona työtä tehdä, lähden muuanne leipäni ansaitsemaan.
Janne ei ollut ainoa poika, vaan viimeinen isosta lapsilaumasta, ja vanhemmat tuumivat keskenään, että "on ahkera työmies parempi kuin laiska herra ja voihan Janne joskus maailmassa ottaa kartanon haltuunsa ja lunastaa siskonsa ja veljensä, kun ei hänestä kumminkaan ole lukijaksi", ja niin muodoin hekin tyytyivät kauppaan, vastenmielisesti tosin, ja Janne tuli renkipojaksi isänsä kartanoon.
Suurimmalla rakkaudella ja palvelevaisuudella hän palkitsi vanhempainsa hyvyyden, ja kun isä kuoli, tuli Jannesta oikein äidin tuki ja turva. Vanhemmat veljet olivat jo maailmalla, siskoista yksi oli naimisissa ja kaksi nuorempaa kotona, mutta Janne ottikin talon ohjakset käteensä ja kävi johtamassa miesten töitä isävainajansa vanhaan tapaan. Janne oli silloin seitsemäntoista vuotias, tanakka ja harteva nuorukainen ja niinä kahtena vuotena, jotka isän kuolemasta olivat kuluneet, ei kenenkään ollut tarvinnut moittia nuoren isännän komentoa.
Kun Jannen ja Eeron vanha toveruus uudistui, kiintyivät nuorukaiset pian toisiinsa lämpimin tuntein, tekipä Janne Eerosta oikein ystävänsä ja uskottunsa.
Heillä olikin yhteisenä salaisuutena Jannen rakkausliitto ja salakihlaus erään torpan tytön kanssa, joka kylässä palveli piikana. Se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan originelli tarina. Leena ja hän olivat lapsuuden ystäviä ja leikkitovereita, Leenan isä kun oli kartanon torpparina, ja paljon suloisia muistoja heillä oli menneiltä ajoilta. Janne kävi viidettätoista, kun hän ollen pääsiäisluvan aikana koulusta kotona — eräänä päivänä läksi torpan Leenan luokse, joka oli häntä vuotta nuorempi, ja sanoi:
— Jahka tulet isoksi, Leena, minä nain sinut.
Leena nauramaan:
— Etpä vainen.
— Nainpas. Lyödäänkö vetoa?
— Mutta minä sanon, ettet!… en minä sinua ota, en ota, vaikka mikä olisi…
— Otatpa, kun oikein tulen kosimaan.
— Enkä ota, älä luulekkaan.
Kun kiistaa kesti, Janne nolostui.
— Etkö minusta huolikkaan, Leena? hän kysyi paljon nöyremmällä äänellä.
— En, vastasi tyttö, kääntäen kasvonsa pois.
— Mikset, sano, mikset?
Pieni pään nykäys ja puoleksi arka, puoleksi ylpeä katse.
— Siksi, kun olet herra.
— Onkos se sitten mitään pahaa? Kun tulet minun rouvakseni, saat istua sohvalla ja käydä silkissä.
— Mutta minäpä en huolikkaan. Minä tahdon tehdä työtä ja auttaa äitiä. Ja minä en mene herralle.
— Mikset herralle?
— Siksi…
— No?
— Siksi kun ne ovat ylpeitä ja juovat.
Janne hämmästyi niin, ettei hetkeksi saanut sanaakaan suustaan.
— En minä juo, hän vihdoin sopersi.
— Et vielä, mutta sitten, vastasi tuo viisas ja itsepäinen kaunotar.
— Eihän isänikään juo…
Tuima katse.
— Älä valehtele. Ryyppää se välistä. Ja kaikki kaupungin herrat juovat.
— Olenko minä mikään kaupungin herra?
— Olet.
Vaitiolon jälkeen Janne kysyi:
— Ottaisitko minut, jollen olisi herra?
Tyttö ei vastannut, nauroi vain heleästi ja pakeni täyttä kiirettä.
Janne kääntyi kotiinpäin mietteissään. Hän mietti paljonkin, mietti vielä koulupenkilläkin istuessaan, ja kun lukukausi oli loppunut — oli hänenkin koulunkäyntinsä loppunut.
Pari vuotta kului, eivätkä Janne ja Leena paljon toisiaan nähneetkään. Mutta Jannen isän kuoltua he solmivat liiton keskenään, ja vaikka tyttö vielä oli vastahakoinen, Janne kun muka sittenkin oli herra, vei voiton kumminkin molempain sydämiin juurtunut rakkaus. Liittonsa olivat päättäneet pitää salassa, kunnes Janne tulisi täysi-ikäiseksi. Eero vain Jannen ainoana ystävänä oli siihen vihitty.
Tämä kaikki muistui vilaukselta Eeron mieleen, kun he astuivat pihamaan poikki ja verannan kautta sisälle huoneisiin, ja hän ihmetteli, mikä onnettomuus nyt oli tehnyt Jannen ilosta lopun.
Tuskin olivat ehtineet Eeron kamariin, kun Janne kääntyi ja puhkesi sanomaan Eerolle, joka sulki oven jälkeensä:
— Voi Eero, nyt on kaikki kadotettu, nyt on onneni mennyt, mitä minä enää maailmassa teen! Kahteen yöhön en ole silmiäni ummistanut.
Tämä oli lausuttu niin surkealla äänellä ja niin voimakkaalla tunteella, että vavistus kävi Eeron ruumiin läpi ja hänkin kalpeni.
— No, mikä nyt on?
— Oi sinä et voi käsittää, kuinka häntä rakastan, minä en saata elää ilman häntä — ja nyt hän on minut hylännyt, ja minä olen itse syyssä.
Ja nuoren pojan silmät kiilsivät kyynelistä kosteina ja hän väänteli käsiään tuskasta.
— Rauhotu, Janne, pyysi Eero hellästi, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua, — käyhän istumaan ja kerro, kerro, kuinka asian laita on.
— En minä voi istua, polttaa niin rinnassa, sanoi nuorukainen, kävellen edes takaisin permannolla. — Kuule nyt, mitä on tapahtunut. En ole sinullekaan kertonut, että pari viikkoa sitten jouduin huonoon seuraan — no, en syytä ketään, oma syynihän se oli —, juotiin väkeviä ja minä päihdyin, päihdyin aika lailla. Oh, kuinka aamulla häpesin ja kuinka sairas olin! Vannoin pyhästi itselleni, etten koskaan enää maistaisi tippaakaan. Häpeästä en kehdannut puhua mitään Leenalle enkä sinulle. Mutta voi pahuus! lienenkö juopuneena kerskaillut suhteestani Leenaan tai liekö nähty hänen valokuvansa, joka minulla aina on povitaskussani — joku pahanilkinen ihminen on ilmottanut salaisuuteni Leenan vanhemmille, maalannut jutun murhanmustaksi, panetellut minua ja sanonut minua juopoksi. Niin ainakin Leena itkien mulle kertoi toissa-iltana ja sanoi, että vanhempansa olivat aivan epätoivoissaan, isäkin oli sanonut, että minun pitäisi paremmin tietää kuin viekotella köyhää tyttöä… Oi voi, Eero, ja Leena oli myös aivan menehtymäisillään, kun minä olin juonut enkä tunnustanut hänelle, ja hän sanoi, että on paras, että eroamme toisistamme… Leena sen sanoi.
Janne oli seisahtunut Eeron eteen ja lausui viimeiset sanansa omituisella äänen painolla, aivan kuin olisi itseltään epäillen kysynyt, oliko se mahdollista, ja hän lisäsi samaan tapaan:
— Kuinka tuo minuun koski ja kuinka olen tuntenut itseni viheliäiseksi ja huonoksi. Olen rukoillut Jumalaa, olen paastonut ja valvonut, ja sen minä vain tiedän, että jollen Leenaa saa, olen mennyt mies. Silloin en voi tänne jäädä, renttu minusta tulee, merelle menen tai Amerikkaan tai minne vain… Eikä tässä ole mikään apuna.
Eero, joka oli säikähtynyt pahemmin kuin tahtoi itsellensä myöntääkään, oli vähän aikaa ääneti, miettien sinne tänne, ennenkuin viimein osasi puhua:
— Älä nyt noin, Janne… eihän hukka niin pian peri, totta tämä on autettavissa. Ethän sinä, Janne, ennen ole juopotellut?
— Ensimäinen kerta se oli, jolloin päihdyin. Mutta tunnustaa minun täytyy, että joskus olen ryypyn ottanut.
Eero loi ystäväänsä nuhtelevan katseen ja virkkoi:
— Ai ai, Janne, siinä olet tehnyt väärin, kun tiesit kumminkin, ettei Leena siitä pitänyt.
— Niin niin, väärin olen tehnyt, sen minä nyt ymmärrän. Mutta voi, ei se sillä parane, en minä sillä häntä takaisin saa, ja minä en jaksa elää ilman häntä. Hän on niin kaunis, niin kaunis.
— Kuules, Janne!
— Mitä?
Eero oli äkkiä keksinyt pelastuskeinon, ja hänen silmänsä loistivat.
— Minäpä tiedänkin, mitä sinun pitää tekemän!
Hän ryntäsi ylös ja tarttui syliksi ällistynyttä Jannea.
— Oi Eero, jos voisit minua auttaa! kuiskasi toinen melkein nyyhkyttäen, mutta toivon säde välähti hänenkin silmissään.
— Sano, Janne, oletko varma Leenan rakkaudesta? Tiedätkö aivan varmaan, että hän sinua lempii?
— Tiedän, vastasi Janne ja katsoi Eeroa ihmetellen silmiin.
— Tiedät siis, että hänen puheensa teidän erostanne ei lähtenyt sydämestä?
— Sen ainakin uskon, sillä kuinka… en, en, en minä tiedä.
— Mutta onhan hän vannonut sinulle uskollisuutta?
— On.
— No kuule nyt tuumani, sanoi Eero, istuutuen taas sängynreunalle, ja veti Jannen viereensä istumaan. — Minä tiedän, että sinun aikomuksesi ovat aivan rehelliset. Leena on köyhä ja toiseen säätyluokkaan kuuluva kuin sinä, mutta ottaisit sinä hänet kumminkin vaimoksesi, eikö niin?
— Vielä kysyt! Enhän ole minäkään mikään sivistynyt — ja mitä rakkauteen tulee! Perintömme ei ole iso ja perijää on monta. En edes tahtoisi kartanon pitää, vaikka se on kotini, paremmin tulisin toimeen pienellä tilalla.
— No niin, asia on siis selvä. Etkö nyt itse huomaa, mitä sinun on tekeminen?
— En.
— Leenan kunniaa on loukattu ja hänen vanhempansa…
— Aah!
— Niin juuri, sinun pitää mennä torppaan ja pyytää tytär omaksesi.
— Mutta kun en vielä ole mynti! Äitini…
— Luuletko hänen panevan vastaan?
— Luulen.
— Ei auta. Sinä puhut äidillesikin… Ja kyllä hän suostuu, kun koko historian kerrot… Mutta ennen kaikkea laita asia selväksi Leenan vanhempain kanssa.
Janne nousi kävelemään. Otsa oli rypyssä ja silmä maahan painettuna. Aivot työskentelivät ja rinnassa vyöri voimakkaita tunteita. Eero ei tahtonut häiritä, seurasi vain mykkänä toisen liikkeitä.
Vähän ajan perästä Janne pysähtyi sängyn luo, nojasihe päätyyn ja virkkoi päättävästi:
— Niin on tapahtuva kuin sinä ehdotit, Eero. Hän oli nyt aivan tyyni, ja vähän entistä reippautta loisti silmistä.
— Oikein, sanoi Eero ja hymyili ilosta.
— Mutta tahdotko sinä minua auttaa, Eero?
— Mikäs siinä? Autanhan minä mielelläni.
— Lähde sitten puhemiehenä kanssani torppaan.
— Mitä? puhemiehenä?
— Niin, tiedäthän sinä, mikä se on, ja minä tahdon, että asia tapahtuu kansan tapaan. Etkö suostu?
Eero oli lentänyt tulipunaiseksi kasvoiltaan, ja tuo ehdotus tuntui hänestä ensin ylen vastenmieliseltä.
— Etkö suostu? toisti Janne, ja hänen äänensä ilmaisi jo pettymystä.
— Mistä sitten saan puhemiehen?
Yht'äkkiä Eeroa nauratti. Mikä lie tullut, mutta tällä surullisella jutulla oli koomillinenkin puolensa. Hän kuitenkin pidätti naurunsa, melkein suuttuneena omaan kunnioittamattomuuteensa, ja sanoi lämpimästi:
— Kyllä suostun.
— Hyvä, virkkoi Janne tyytyväisenä ja oikasihe suoraksi. —
Lähdetään sitten menemään.
— Nyt samallako?
— Tottakai, eihän tuo viipymisestä parane. Nyt on muuten paras aika, kun on pyhäaatto.
— No, kuinka tahdot, sanoi Eero, nielaisten viimeisen vastahakoisuutensa.
Ja sitten pojat lähtivät. Roland, jonka olisi tehnyt mieli mennä mukaan, käskettiin jäämään kotiin, ja hyvin kasvatettu koira totteli nöyrästi.
Matkalla torppaan Eero kysyi Jannelta, eikö hänellä ollut aavistusta, kuka se oli Leenan vanhemmille kannellut ja juonitellut, sillä eihän kukaan ilman mitään —
— Ei suinkaan, keskeytti Janne, — enhän minä varmasti tiedä, kuka vihamieheni on, ellei se lie Aapolan Kalle. Juovuspäissäni jouduin riitaan hänen kanssaan, kun hän kehui Leenaa morsiamekseen. Kalle muuten kuulemma on Leenaa kosinutkin ja saanut rukkaset. En minä muista mitään puhuneeni omista asioistani, mutta ehkä se Kalle arvasi oikean laidan, ehkä on jäljestäpäin meitä vakoillut. Hän jos sitten lie jollain ämmällä juorua juoksutellut…
— Kylläkai se niin on, kylläkai, arveli Eero ja ihmetteli itsekseen, että rakkausjutussa aina piti olla mustasukkaisuus mukana.
Ilta oli jo myöhäinen, kun Eero palasi kotiin kosioretkeltään Jannen kanssa. Kaikki oli käynyt hyvin. Miten olikaan, Eero innostui puhemiesvirkaansa, kertoi Leenan ja Jannen rakkausjutun alusta alkaen ja sai kunnon vanhukset heltymään, niin että vielä itkivätkin; ukko puristi vahvasti kädestä ja eukko tarttui oikein syliksi nuorta isäntäänsä, jota ennenkin olivat kunnioittaneet. Janne oli seitsemännessä taivaassa sulasta onnesta ja virkkoi auttajalleen heidän poistuttuaan torpasta:
— Voi jos osaisin puhua niinkuin sinä! Saathan kivetkin heltymään…
Jos sinäkin äidilleni puhuisit…
Mutta se tietysti ei käynyt laatuun.
Kylään tullessa Janne erosi Eerosta ja lähti Leenaa tapaamaan.
Koko tämä kohtaus oli vaikuttanut Eeroon virkistävästi. Ajatukset olivat hetkeksi vapautuneet omista huolistaan ja murheistaan, sydän iloitsi, että oli saanut olla avuksi, ja monta uutta havaintoa oli mieli tehnyt. Istuessaan kevät-illan haaveellisessa hämärässä matalan torpan pyhää varten erittäin siivotussa kamarissa ja keskustellessaan noitten kokeneitten ja kunniallisten ihmisten kanssa rupesi Eerosta tuntumaan, aivan kuin hän jostakin oven raosta olisi saanut kurkistaa outoon, uuteen, ihanaan maailmaan. Avautui näköaloja, joista hänellä ei ennen ollut aavistustakaan, monet arvotukset kävivät äkkiä päivän selviksi, mutta haihtuivat taas, ja Jannesta erottuaan hän koetti muistella vanhusten sanoja ja omia mielialojaan, saadakseen selvyyttä ajatuksiinsa ja havaintonsa jonkinmoiseen järjestykseen.
Tultuaan kotiin hän istui pöytänsä ääreen ja kirjotti päiväkirjaansa:
"23. V. Oudon kokemuksen olen tänä iltana tehnyt. Uskallanko siitä vetää johtopäätöksiä? Silloin torpan ukko on ollut minulla ensimäisenä opettajanani sitten kuin koulun päätin. Mutta mikä opettaja! Sydämensä suoraa kieltä vain puhui ilman minkäänmoisia 'pedagogisia' tarkotuksia. Ja mikä opetus! Ei se sanojen paljoudessa ilmennyt, vaan niiden ytimekkäisyydessä; eikä niiden kirjavankoreassa muodossa, vaan henkevässä sisällyksessä. Eikä ainoastaan sanoissa, vaan katseessa, liikkeissä, äänenpainossa! Ne ovat rikkaita ihmisiä ne, joilla on semmoinen sielunelämä.
"Ja nyt on johtopäätökseni kysymyksenä esitettynä: onko koko kansa, koko n.k. sivistymätön luokka tämmöistä? Näinkö viisashenkistä, ylevämielistä, teräväjärkistä?
"Luulin ennen, että meidän sivistyneiden pitäisi heitä opettaa, kasvattaa, neuvoa. Mutta heillähän onkin ihan toinen maailmankatsomus kuin meillä sivistyneillä! Tai oikeammin: ei toisenlainen, mutta se heillä on jo tiettynä, toteutettuna, koettuna, mikä sivistyneille jonkinmoisena ihanteena väikkyy. Ja minun yksityiselle maailmankatsomukselleni se on mitä likintä sukua!
"Eiväthän he vähääkään epäile elämän siveellistä pohjasäveltä, ihmisen korkeata tehtävää ja hänen velvollisuuttaan luopua itsekkäistä pyyteistään ja alhaisista himoistaan! Niin, mitä heidän oma elämänsä onkaan muuta kuin yksinkertaista velvollisuuksien täyttämistä aamusta iltaan hamaan kuolemaan saakka. Ja mikä vaatimattomuus, mikä alistuminen Jumalan tahdon alle, mikä rauha ja tyytyväisyys.
"Sivistyneitä he pitävät melkein kuin toisena sukuna. Ennestään tiedän, että kansa on kunnioittavainen ja nöyrä ylempää luokkaa kohtaan — jos välistä sen omituisuuksille nauraakin — mutten ole ennen hoksannut, että syvällä kansan mielessä piilee jonkinlainen epäilys herroja kohtaan, jonkinlainen arkuus — semmoinen tunne, joka herää, kun pitää astua kevätjäälle eikä tiedä, kestääkö tuo enää. On aivan kuin me sivistyneet olisimme lapsia, jotka olemme eksyneet äitimme, kansan helmasta ja joita äiti pelonalaisena, mutta kaipauksella odottaa palaavan takaisin — — —
"Niin, jos johtopäätökseni tämän illan kokemuksista pitää paikkansa."
Eero laski kynän kädestään ja nousi. Hän käveli toiseen huoneeseen, Aarnon ja Tuomon saliin, ja ohjasi askelensa ikkunan luo, jonne häntä vastustamattomasti veti mustain tuomen oksain välitse kuultava, heleänhohtava luoteinen taivaanranta. Tuolla ulkona uinaili luonto kevätkesäistä untaan. Kukkiva tuomi aivan lasin takana ja kuusen istukkaat alempana törmän laidalla seisoivat liikkumatta ja äänettöminä ja katselivat puolihorroksissa jalkojensa juurella hiljaa juoksevaa jokea, joka väsymättömässä kulussaan luikerteli niittyjen välitse ja katosi näkyvistä metsäisen niemen taa.
Rauhan tunne tuuditti nyt Eeronkin mielen kevätyöllisiin haaveiluihin. Ne tulivat etsimättä kuin haimion siivillä, kun hän avasi akkunan ja imi itseensä leyhkäilevää tuomentuoksua. Ne kertoivat jostain kaukaisesta onnesta, jostain salaperäisestä rauhasta, joka kerran tulee ja nostaa sielun korkealle yli maailman murheiden, yli elämän eksymysten, ja ne kuiskailivat jostain äärettömästä rakkaudesta ja voimasta, joka elää syvällä tämän jumalallisen luonnon sydämessä ja jonka helmaan ihminenkin voi kallistaa päätänsä. Mitä siitä, ne sanoivat Eerolle aivan korvin kuuluvasti, mitä siitä, jos ystäväsi sinusta luopuvat, jos ei yksikään ymmärrä sinun aikeitasi, sinun tarkotuksiasi, olet elävä ihminen kumminkin, maailmaan lähetetty kuin kaikki muut — heitä sinä huolesi ja ole kuin yksi näistä pienimmistä, ilomielinen, nöyrä, vaatimaton, ja katso, kansa on sinut ymmärtävä, kansa on tuleva ystäväksesi, ja se suuri, sanomaton voima on rintasi täyttävä.
Ja Eero ihmetteli näitä unelmia ja katseli kauvan yhä vaalenevaa taivaanrantaa.
V.
Kynttilä paloi kirjotuspöydällä. Eero istui lukemassa, odotellen Aarnoa ja Tuomoa, jotka kumma kyllä eivät vielä olleet saapuneet kotiin kaupunginmatkalta, vaikka heidän jo senkin seitsemän kertaa olisi pitänyt ehtiä hurrata Harryn valkolakille…
Eeron mieleen oli muistunut eräs toukokuun yö kolme vuotta sitten, kun hän oli ensi kerran painanut päähänsä valkoisen lakin. Heitä ei ollut samaan ryhmään kuulunut kuin kolme vanhaa luokkatoveria, jonka tähden asianomaisesta viftistä ei ollut tullut mitään. Hyvin tyytyväisenä siihen Eero oli kiirehtinyt kotia ja pannut tunteensa paperille.
Kuinka kaikki oli toisenlaista nyt kuin silloin. Ihan pelotti ajatella, mitä muutoksia aika oli tuonut mukanaan. Silloin oli mieli vielä täynnä uskallusta ja uskoa, uskoa ei niin paljon itseensä kuin muihin, kuin siihen, että maailma on hyvä, että ihmiset ovat jaloja, että elämä on ihana. Silloin ei ollut ystäviä muita kuin Aarno, mutta kuinka rakas, kuinka luotettava, kuinka ihailtava se ystävä oli! Ja Eero oli käynyt miettimään suhdettansa tuohon nuoruutensa uskottuun, tuohon sielunsa lemmittyyn, ja kun hän ajatteli, että se sama suhde nyt oli rikkoutunut, että liitot ja lupaukset eivät sittenkään voineet kestää elämän kourissa, niin kaipauksen kyynel vieri hänen poskelleen, mutta katkeruus ei astunut hänen sydämeensä tänä hiljaisena, runollisena yönä. Pysyttääkseen vienon tunnelmansa ja elvyttääkseen vanhoja muistojaan, oli Eero papereittensa joukosta hakenut pienen vihkosen, jonka kansilehdelle oli sirosti piirrettynä eri riville nimet "Aarnolle Eero", — saman vihkosen, johon hän sinä yönä kolme vuotta takaperin oli sydämensä vuodattanut. Sitä hän nyt kynttilän valossa istui lukemaan, ja sen sisältö oli näin kuuluva:
'Kirje Eerolta hänen ystävälleen Aarnolle.
Paras, ainoa ystäväni, riemuitse, riemuitse kanssani, kuohuilevan sydämeni kanssa! Tuhannet aatokset ajelehtivat aivoissani, kiitävät ohi kirjavina kuvina, häipyvät ilmaan hohtavina haahmoina ja jättävät minut taas yksin tähän valoisaan, kuultavaan kevätyöhön sen autuaine, mahtavine tunteineen: olen lyyryn voittanut. Aarno, ymmärrätkö, mitä se merkitsee?
On lumpeenkukka syntynyt järvenpohjan mutaliejussa. Hiljalleen se nousee pintaan halki haalevan, kuulakkaan veden, kaiholla tähystellen ylhäällä häämöttävää valoa ja vapautta, mutta koittaapa vihdoin päivä, jolloin kesäinen tuulenhive pyyhkäisee sen kukkaispäätä, armaan auringon miltei häikäistessä sen silmiä. Ja hento ruumis värähtää lemmestä ja aavemaisesta auvosta, unholaan uupuvat lyhyen elämän surut ja murheet, ja hurmottuna kukka vaieten aukaisee lumivalkoiset terälehtensä laineiden luikutettaviksi.
En löydä minäkään sanoja ilmaistakseni tämänhetkisiä tunteitani: olen vapaa! vapaa taistelemaan kaiken hyvän, suuren ja kauniin puolesta, vapaa elämään kansani ja uskoni puolesta, vapaa valon taistelussa voittamaan tai kuolemaan!…
Ei, minun täytyy tyyntyä, hillitä huimaavaa iloani, ajatella ja mietiskellä. Tahdon kanssasi puhua, Aarno. Tänä hetkenä rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja jos täällä olisit, halailisin sinua, pyörittäisin tanssiin kanssani ja nauraisin ääneen. Ja sitten kertoisin sinulle kahdesta pojasta, jotka tulivat ystäviksi.
Muistatko?
Se oli viime kesänä. Kauniina ehtoopäivänä olin talon renkien seurassa peltoa kuokkimassa. Työ oli mieluista, mutta raskasta, ja suuret hikipisarat valuivat kasvoiltani mustaan maahan. Usein minun täytyi hoivata, toverit seurasivat esimerkkiäni, laskettiin leikkiä, puheltiin ja naurettiin. Semmoisena lepohetkenä meidän seisoskellessamme kuokan varteen nojaten satuit sinä tulemaan peltoa kiertävällä maantiellä, ja minä näin sinut ensi kerran. Reipas oli ryhtisi astellessasi, viheltäen sinä tulit, kädet lakkarissa, pitkävartiset saappaat jaloissa. Suu hymyssä meitä sivuutit, ja kun kohtasin veitikkamaisen katseesi, tuntui minusta äkkiä kuin olisimme ennen toisiamme tavanneet. Muistatko, että minä vähän epävarmana tervehdin — kuten muuten maalla on tapana — ja että sinä tervehdykseeni vastasit? Mutta kun olit kadonnut tien mutkaan, havauduin kysymään viereiseltä rengiltä:
— Kuka tuo olikaan?
— Niemelän Aarnohan se oli, vastasi renkipoika.
— Missä hän asuu?
— Niemelässähän tuo asuu tuolla järven rannalla.
— No, mitä hän toimittaa?
— Jaa Aarnoko?
— Aarno, niin.
— Mitä toimittanee. Talvella käypi koulua kaupungissa, tiedämmä.
Kesällä laiskottelee.
Naurahdin tuolle selonteolle. Älä sinäkään pahastu, että semmoinen kuva sinusta annettiin. Olisi tehnyt mieli minun kysyä enemmänkin, mutta kumppanini kuivat vastaukset ja jonkinmoinen ujous pidättivät jatkamasta. Tiesinhän muuten tarpeeksikin.
Ryhdyimme jälleen työhön.
Kolme viikkoa sitten kului, ennenkuin meidät esitettiin toisillemme. Minä olin jo ehtinyt sinut unohtaa. Sinulla oli nyt toiset vaatteet yllä — niinkuin minullakin — eikä meidän kummankaan käytös kehottanut tuttavallisuuteen. "Herra Niemelä" soi aivan luonnolliselta.
Tämän jälkeen tavattiin silloin tällöin. Muistan leikillä
kysyneeni:
— Ettekö te kerran alkukesällä kulkenut ohitseni maantiellä, kun
minä olin pellolla kuokkimassa?
Sinä sävähdit tulipunaiseksi ja heitit minuun aran katseen, aivan kuin olisit epäillyt minun aikovan tuomita sinua jostain julmasta tyhmyydestä. Vastasit lyhyesti:
— Kuljin.
— No, sittenhän oikeastaan olemme vanhat tuttavat, peruutin minä hymyillen ja lisäsin, kättä tarjoten: — nimeni on Eero.
Ja sinä pääsit pälkähästä, vieläpä lämpimästi puristit kättäni.
Oikein tuttaviksi emme kumminkaan tulleet, ennenkuin jouduimme molemmat yhteen hommaan. Kylään oli toimeenpantava seuranäytelmä, ja kumpikin saimme osamme. Harjoteltaessa minä, joka pienestä saakka olen käynyt teatterissa, pian anastin itselleni johtavan aseman, neuvoilin, määräilin, näyttelin, miten kukin rooli oli tehtävä. Näyttelijöinä oli sekä herras- että maalaisväkeä, mutta huomasin pian, että sinä olit muita tarkkaavampi, ymmärtäväisempi ja innostuneempi. Ja se oli sinulle hyvä suositus minun silmissäni, vaikken suinkaan tullut ajatelleeksi, että olin sinuun erityisesti kiintymäisilläni.
Kun sitten juhlapäivä oli tullut ja näytelmämme oli onnellisesti suoritettu, saimme osaksemme runsaat kätten taputukset, hyvä-huudot ja kiitokset. Jouduin tästä vähän huumeeseen, sillä itsekkyyteni kuiski: sinulle tulee suurin osa ylistyksestä. Rintani tuntui keveältä ja ikäänkuin paisuneelta, mutta mieleni oli rauhaton ja minä halusin yksinäisyyteen haaveilemaan. Tuvassa tanssittiin teatterin jälkeen, mutta pian minä sieltä pujottausin ulos puutarhaan, jonne houkutteli hohtava kuuvalokin.
Harhaillessani ruohikoilla ja hiekkakäytävillä tunsin äkkiä jonkun takaa tarttuvan käsivarteeni ja kuulin sinun äänesi kuiskaavan:
— Etsin sinua. Arvasin sinun olevan täällä ulkona. Tuvassa oli liiaksikin lämmin.
— Etsitkö minua? toistin melkein säpsähtäen, ja tiedätkö mitä?
Vaikka olin ajatellut kaikkea muuta kuin sinua, kävi samassa ilon
väre läpi ruumiini.
— Niin, minä tahdoin vielä yksityisesti kiittää sinua, Eero, siitä, että teatterimme onnistui niin hyvin. Se on kokonaan sinun ansiosi. Minä olin ollut niin levoton itseni tähden.
Ah, kuinka tuo kiitoksesi teki minulle hyvää. Se haihdutti levottomuuden rinnastani — haihdutti itsekkyydenkin.
Ja nyt seurasi lumoava hetki. Muistatko, Aarno, tuota yötä? Istuimme syrjäisessä lehtimajassa puutarhan toisessa päässä, kuuhut heitti hopeansa lehvistön läpi, etäältä soivat valsin sävelet hyväilevän suloisina. Puhelimme ensin illan tapahtumista, molemmat olimme innostuneet näytelmätaiteeseen ja haaveksimme näyttelijä-elämästä, mutta yhtäkkiä käännyin suruiseksi ja rupesin kertomaan itsestäni. En tiennyt oikein, mitä tein. Kerroin olevani ilman ystäviä, ei ollut koulussa toverieni joukosta kukaan minusta pitänyt, semmoisesta yksinkulkijasta ja haaveksijasta kuin minä olin. Sentähden välistä orpo kaipasinkin ystävää, jolle olisin voinut tunteeni ja tuumani uskoa.
En unohda koskaan sinun osanottavaa ja lohduttavaa katsantoasi, kun laskit kätesi hiljaa hartialleni ja hellästi lausuit:
— Ne toverisi eivät sinua tunne, Eero. Minä pidän sinusta.
Kuinka tuo tunnustus teki minut onnelliseksi, Aarno. En keksinyt vastausta mitään, vaan ojensin sinulle käteni. Ja kauvan, kauvan istuimme ääneti ja kuuntelimme kaukaista soittoa. Sitten me kuin yhteisestä päätöksestä nousimme ja palasimme tupaan.
Mutta kumma, seuraavina päivinä ujostelimme toisiamme emmekä etsineet tilaisuutta puhua kahden kesken. Vasta viikon perästä sattui itsessään vähäpätöinen tapaus, joka oli omansa ratkaisemaan suhteemme.
Olimme lähteneet toisen kylän huveihin, tällä kertaa vieraina. Näytännön ja muun ohjelman loputtua oli tavanmukaiset tanssit, joihin sinä hyvänä hyppääjänä innolla otit osaa, minun parhaasta päästä katsellessani, millä taitavuudella ja kestävyydellä sinä pyöräytit tyttölöitä, tuttuja ja tuntemattomia. En kuitenkaan yksinomaan ihmetellyt, ihaillut; tunteihini sekottui vähän katkeruuttakin, kun sinä niin hartaasti hääräilit muitten kanssa etkä näyttänyt minusta yhtään välittävän. Olin mielestäni syrjäytetty, hylätty ja kaipasin pois tästä meluavasta joukkiosta. Hain itselleni tyyssijan avatun akkunan laudalla, josta sain ikäänkuin etäältä seurata silmilläni karkelevan kansan keikkauksia ja nähdä sinunkin ponnistuksesta punottavia poskiasi, kun sinä kiidit ohitseni, käsi vankasti kiedottuna tytön vyötävyksille. Mutta silmänräpäyksessä kaikki muuttui, kun kallistuin taaksepäin ulos ikkunasta, toisella kädellä pitäen kiinni keskipylväästä. Siinä ympäröi minua synkkä syysyö, jonne jyske ja melu kuului paljon heikommin. Mutta se oli rauhaisa ja viileä ja kuunteli myötätunnolla sydämeni valitusta. Oli minulle jonkunlainen nautinto ajatella, että "tuolla nuo ihmiset pitävät lystiä eivätkä aavista, että heidän keskellään on yksi, jonka mielestä se kaikki on tyhjää leikkiä".
Aurinko teki jo nousua, kun lähdimme kotia ajamaan. Meitä oli viisi henkeä samoilla rattailla. Takalaudalla istui kaksi tyttöä, edessä istuimme sinä, minä ja eräs meidän kylän poika. Aamu-ilma oli kolea ja kostea ja kylmä meitä puistatti, kun olimme ilman päällysvaatteita. Koetimme sentähden pysytellä lämpiminä laulamalla ja hoilottamalla. Lienemme näyttäneet aika markkinajoukolta, kun ajaa hyryttelimme kivistä tietä, täyttä kurkkua huutaen ja laulaen, haastellen ja nauraa hohottaen. Muistatko, kuinka ylimielisen hilpeitä olimme? Siitä huolimatta piili sydämessäni yhä sama epämääräinen kaiho.
Yhtäkkiä pälkähti päähäni kysyä sinulta:
— Paleletko, Aarno?
— Vähäisen, vastasit, ja samassa kiedoin käteni vyötäisillesi ja sanoin luottavasti:
— Näin saat nähdä, että lämpenet.
Silloin, tiedätkö, tapahtui minulle kumma. Kaikki epäselvä ja etsivä ikävä häipyi sielustani, ja minä ymmärsin, että sinä olitkin kaihoni esineenä. "Sitähän minä tahdoinkin, että olisin varma sinun ystävyydestäsi, että saisin olla kahden kesken sinun kanssasi, purkaa sinulle sydämeni, kertoella sinulle ihanteistani ja aatteistani, ja että sinä kuuntelisit sanojani mielihyvällä, katsoisit minuun totisilla, hellillä silmilläsi ja laskisit kätesi hartialleni!" Niin, minä ymmärsin, että rakastin sinua, ja olin sanomattoman onnellinen.
Ummistin silmäni, unohdin laulaa, unohdin, missä olin, kun toinen tytöistä nykäsi minua selkään ja huusi:
— Eihän se Eero enää laulakkaan!
Samassa käännyit sinäkin minun puoleeni ja kysyit puoleksi kummeksuen:
— Todellako nukuit?
— Nukuin? toistin närkästyneenä, mutta lisäsin kiireesti: — no, jos olisinkin, kun te niin makeasti kehtolaulua hyrähytitte…
Muiden nauraessa vetäsin käteni pois vyötäisiltäsi. Kysymyksesi oli minua loukannut, en tiedä miksi. Tuntui vain yhtäkkiä, ettet sinä minua ymmärtänytkään. Minäkö olisin nukkunut! Vähänpä arvoa olisin sitten läsnäolollesi pannutkin. Mutta tovin kuluttua hiipi sydämeeni taas entinen ikävä, ja nyt siihen oli yhtynyt katumuskin: kaduin, että olin ajatuksissani ollut niin äkkipikainen sinulle. Ehkä se kysymyksesi olikin aivan viaton — ei, aivan ajattelematon. Ehkä sinä puolestasi nyt olit loukkaantunut minuun, kun niin äkkiä vedin käteni pois… Näitä ajatellessani olin koettanut ottaa osaa muitten iloon. Nyt käännyin sinuun, ja kas, katsantosi olikin muuttunut. Näytit hajamieliseltä, olit jättänyt ohjakset Väinölle. Kuinka ihmissydän on julma ja itsekäs: tätä nähdessäni minä riemastuin ja sydämeni sykki. Taas oli ikävä poissa ja hetken sinua katseltuani kuiskasin:
— Minun on kylmä.
Sinä säpsähdit, katseemme kohtasivat toisiaan — ja silmäsi
säihkyivät. Sanaa sanomatta kiedoit käsivartesi minun ympärini.
Sillä hetkellä tapahtui meidän äänetön liittomme. Muistatko?
Aamuaurinko loisti kirkkaana, suurena, ihanana…
Meidän ystävyytemme oli alkanut. Kylään saavuttuamme kun minä hyppäsin rattailta poiketakseni kotiin, kysyin sinulta, aivan kuin se olisi ollut jokapäiväisin asia maailmassa:
— Lähdetäänkö päivemmällä kävelemään?
— Lähdetään. Mihin aikaan? sinä vastasit yhtä huolettomasti.
— Tule nukuttuasi minua noutamaan.
— Hyvä.
Ja me läksimme pitkälle kävelylle, ja se oli meidän ensimäinen… Ja kuinka meiltä puhetta riitti — ihan äärettömiin! En muista enää, mistä oli kysymys, sen vain muistan, että olin kuin hehkuva tulimeri, joka kauvan on ollut maan poveen suljettuna, mutta vihdoin murtaa kahleensa ja syöksee vapauteen, puoleksi hengetönnä pitkästä odotuksesta. En ollut koskaan ennen puhunut sydämeni kyllyydestä, en ollut antanut kenenkään aavistaa, mitä tunteita minussa liikkui — nyt ne nousivat yli äyräittensä, nyt sanat tulvivat suustani, ja kerroin kaikki salaisuuteni sinulle — sinulle, Aarno. Sinä olit ensimäinen, sinä olit ainoa.
Sadekuuro meidät yllätti. Poikkesimme tieltä ikivanhan, pilvenkorkuisen "herraskuusen" suojaan. Siellä seistessämme ja katsellessamme toisiamme hymyilevin silmin, sanatulva äkkiä loppui kesken, puheemme taukosi. Aivan kuin hämmästyimme, ja molempain silmistä loisti sama kysymys:
— Sinäkö se nyt olet minun ystäväni, minun uskottuni!
Ja sitten silmämme lisäsivät:
— Kaunishan sinä oletkin!
Ja huulemme vetäysivät hymyyn, ja sulan riemun hurmaamina
heittäysimme toistemme kaulaan ja suutelimme…
Ja se se nyt oli kertomukseni kahdesta pojasta, jotka tulivat
ystäviksi.
Koko tämä mennyt vuosi, Aarno, on ollut kuin autereinen kesäpäivä, kuin onnen kultainen tarina, josta lapsina unelmoimme. Kuinka elämä sentään on ihana ja maailma mielityinen! Kuinka ihmiset lienevät hyviä ja jaloja! Mutta jos tässä elämässä on suruja ja murheita, niin minä vain sanon: tulkaa, en teitä pelkää. Molempain meidän puolesta minä rukoilen: jospa voisimme tulla tämän elämän ja tämän ihmiskunnan, tämän maan ja tämän kansan arvoisiksi, jospa voisimme imeä tästä elämästä kaikki mikä on voimallisen suurta ja tenhoavan kaunista, että, kun päivämme kerran päättyvät, tätä maata palvellen, tämän kansan onnen eteen työskennellen kuoloon kaatuisimme.
Huomenna kun tapaamme, saat sinä tämän kirjeeni. Se on sinulle kirjotettu, se on sinulle omistettukin
ystävältäsi Eerolta.'
Tätä vanhaa muistiinpanoa lukiessaan Eero hymyili, mutta hänen silmänsä olivat kyyneltyneet. "Olenhan ollut onnellinen minäkin", hän ajatteli, "olen, olen. Ei aavista Aarnokaan, mitä tähän olen kirjottanut, en tullut sitä hänelle näyttäneeksi. Enkä näytäkkään. 'Tempi passati' nuo ovat. Mutta minä olen sama vielä, samaksi jään. Yhtä lämpimästi rakastan sinua, Aarno, kuin ennenkin, yhtä lämpimästi teitä kaikkia." Ja niinkuin punertava, lemmenvärinen ruusu huokuu aistimiin tenhoavaa tuoksua, niin tuoksahti nyt mieleen suloinen rauha hellivästä sydämestä.
Eero sammutti kynttilän ja otti viulunsa kirjahyllyn päältä. Jousi kädessä hän hiljaa näpitteli ja viritti kieliä ja asetettuaan äänenhimmentäjän paikoilleen, rupesi soittamaan. Sävel sävelen perästä virtasi viulusta huoneen hämärään hiljaisuuteen, muodostuen tunnelmikkaaksi ja viehkeäksi soitoksi. Tämä Bach'in Gavotte ja Musette oli Eeron lempikappaleita, ja hän keijuttikin koneestaan aivan kuin perhosen siivillä tuon keposen Musette'n.
Hän soitti vielä muita saman mestarin sävellyksiä, ja kuta kauvemmas hän soitti, sitä enemmän kiihtyi ja innostui hänen mielensä. Voimakkaina ja raikkaina kaikuivat äänet viulun kielistä, kun viippaileva käsi niitä jousella kosketteli. Pelkoa ei ollut liioin, että talonväki häiriytyisi, koska se makasi tuvan puolella rakennuksen toisessa päässä.
Silloin kuului äkkiä porstuan puolelta jyskettä ja narinaa, kun ovea auki temmottiin, ja heti sen perästä ääniä ja askeleita. "Joko nyt vihdoin kotiutuvat!" ajatteli Eero ja keskeytti oitis soittamisensa. Laskettuaan rakkaan viulunsa hellävaroen sen koteloon, hän katsahti kelloonsa ja jäi ihmettelemään, kun se jo näkyi kahta käyvän. "Missä ovat Aarno ja Tuomo olleet?" iski ajatus kuin salama hänen mieleensä.
Samassa tulijat aukasivat salinsa oven ja Eero kuuli Tuomon puoliääneen kuiskaavan toverilleen:
— Hs, ettei Eero herää…
Joku astui saliin ja toinen kömpi perässä.
— Viis siitä! sopersi Aarnon ääni. — Eero är vår vän, etkö ymmärrä, han är vår vän, amicus noster est… Kuulehan, Tuomo, minä kuulin viulunsoittoa.
— Mitä vielä! kuului taas Tuomo sanovan, — onhan Eeron kamarissa pimeä.
— Jo, men jag hörde…
— Ole vaiti… Missä täällä on tulitikut?
Eero oli vetäytynyt syrjään, ettei näkynyt eikä nähnyt. Kaamea tunne kouristi hänen sydäntään, hän pidätti henkeään ja kylmä hiki tuntui pursuvan otsasta.
Raapattiin tulta ja valo välähti huoneeseen.
— No, eihän täällä minun pöydälläni olekkaan kynttilää…
— Minulla pitäisi olla… Habeo, habeo… mitä kynttilä taas on latinaksi?
— Kuule, mitä sinä oikein olet juonut, Aarno?… Minä en ole yhtään hutikassa…
— Luuletko sitten minun olevan?… En yhtään, en yhtään, veikkoseni. Tämä poika on vain vähän iloisella tuulella… bei guter Laune, etkö muista?… Kyllä se Harryn luokkatoveri Irma sentään on hiton soma tyttö, vai mitä sinä sanot, Tuomo?
— Onhan se!
— Niin, onhan se. Est, est… kuinka se Caesarin lause taas kuuluu?
— Mikä?
— No se Caesarin lause… Men låt vara! Kun ei muistu, niin ei muistu… Ihan minä olen korvia myöten pikiintynyt siihen Irmaan, ganz verliebt…
— Kuule, Aarno, ei tämä käy päinsä. Millä hetkellä hyvänsä Eero voi herätä, ja silloin on piru merrassa. Ole hiljaa nyt ja riisu päältäsi — jos osaat.
— Ettenkö osaisi! Ole huoleti… Mutta johan sanoin, että Eero on ystävämme, amicissimus est. Ei hän pahastua saa…
— Kun saisin tuon oven kiinni lykätyksi…
Eeron asema oli käynyt yhä tukalammaksi. Hän olisi tahtonut pujahtaa vuoteeseen toisten tietämättä ja olla nukkuvinaan, mutta sänky oli toisella puolella huonetta. Kun Tuomo lähestyi ovea sitä sulkeakseen, teki Eero äkillisen päätöksen ja astui rohkeasti kynnykselle. Sinne hän jäi seisomaan kalman kalpeana ja hänen silmäinsä katse oli kuin vainotun hirven.
Tuomo, joka oli takitta ja sukkasilla, pysähtyi kuin naulattu keskelle lattiaa, ja hämmästys, kauhistus kuvastui hänen kasvoissaan. Aarno istui taaempana sänkynsä reunalla ja yritti paraikaa vetämään kenkiä jaloistaan, mutta kun huomasi Eeron, jäi häneen tuijottamaan suurilla silmillään, joissa oli juopuneen puoleksi tajuton ilme.
Kotvan aikaa nuo kolme ystävää katselivat toisiaan, ja ainakin Eeron ja Tuomon rinnoissa tunteet riehuivat. Mutta sitten Eero laski katseensa maahan ja tarttui sanaakaan sanomatta oven kahvaan, astui takaisin kamariinsa ja pani oven säppiin jälkeensä. Tämän tehtyään hän hoiperteli sängyn luo ja heittäysi pitkäkseen vuoteellensa.
Silmiään hän ei saattanut ummistaa. Hän yhä näki edessään kauhistuneen Tuomon ja puoleksi tajuttoman Aarnon, ja hänen sydämensä kouristui tuskasta. "Tämäkö vielä piti tapahtuman! Tämänkö tähden he siis ovat minut hylänneet, tämänkö tähden väsyneet meidän uutteraan elämäämme!"
Ja nyt tulvi sanomaton katkeruus mieleen. "Oi, tätä yhteiskuntaa, tätä sivistystä ja kulttuuria — mille teille se ihmislapsia viekottelee. Tämä nyt on se ylistetty yliopistolukujen harjottaminen, 'oman itsensä voittaminen', ahkeraksi, järkeväksi rupeaminen ja epävarman hutiloimisen heittäminen. Luopuneet he ovat minusta ja minun leivättömistä ihanteistani, alistuneet ylivoiman alle, muuttaneet mielensä maailman mukaan; kunnioitettaviksi kansalaisiksi ovat tulleet, — cives academici —, kansalaisiksi, jotka täyttävät velvollisuutensa ja samalla ymmärtävät, että se on epäämätön oman menestyksen ehto, paras keino itse kunniaan kohota. Lapsellisen haaveilemisen ovat hylänneet, ovat omistaneet miehuullisen vakavuuden, ja maailma on heti valmis heitä ilolla tervehtimään… Niin, niin, iloitse, maailma, tämähän on sinun mielesi mukaista…"
Äkkiä valtasi Eeron kummallinen liikutus. Hän olisi tahtonut itkeä, mutta ei voinut. Sydäntä vain ahdisti.
"Minä, joka olin toivonut heistä aivan toista! Olin toivonut, että he kaikissa tapauksissa säilyttäisivät pyhänä uskonsa puhtauteen, siveyteen, miehuuteen. Olin toivonut, etteivät he luopuisi hyvästä, jos kohta luopuivat minusta ja minun pyrinnöistäni…
"Paljon parempi olisi ollut, jos heistä olisi tullut suutareita, salvumiehiä, torppareita tai renkiä…
"Ruumiillinen työ olisi ollut kunniallinen, rehellinen, puhdas, se olisi varjellut heitä pahasta! Sen turviin paeta olisi ollut tuhat vertaa lujempi kuin yliopistojen ja akademiojen…
"Mutta he sitä halveksivat… He valitsivat 'herrojen' tien…"
Ja hänen sydämeensä hiipi sääli langenneita ystäviään kohtaan.
Eero kyllä kuuli, että Aarno pyrki sisään, että hän koputti ovelle ja sammalti jotakin Tuomolle, että hänen kiihkonsa yltyi jostain tämän vastauksesta ja että hän oli vähällä ruveta meluamaan, mutta kun sitten äkkiä kaikki hiljeni, ja Tuomo arvattavasti sai Aarnon luopumaan aikeestaan, ei Eerokaan hievahtanut paikaltaan, makasi siellä vain synkissä mietteissään ja surunvoittoisissa tunteissaan, kunnes vihdoin nukkui levottomaan uneen.
VI.
Aamulla Eero heräsi myöhemmin kuin tavallisesti. Päivä paistoi korkealta huoneeseen ja linnun virkeätä viserrystä kuului ikkunan takaa, mutta elämä tuntui yhtäkaikki Eerosta harmaapilviseltä ja painostavalta. Verkalleen hän nousi ja pukeutui; aukaisi oven varovaisesti ja hiipi ulos. Salissa oli kaikki hiljaista. Pojat vielä nukkuivat tai olivat nukkuvinaan. Eero lähti aamukävelylle.
Suuruspöydässä ei puhuttu sanaakaan, tuskin tervehdittiin. Aarno ja Tuomo näyttivät synkiltä, vaivaantuneilta. Ukkosta oli ilmassa, jokainen vältti toisten katseita.
Aterian jälkeen Eero sulkeutui suojaansa, ja päivemmällä hän kuuli, että ystävät viereisessä huoneessa rupesivat keskustelemaan matalalla äänellä. Mistä heidän puheensa kävi, sitä hän ei kuullut, mutta oli kerran erottavinaan oman nimensä sanojen seasta ja arvasi muutenkin, että keskustelu koski häntä ja eilistä tapahtumaa.
Kun sitten tuli käsky päivällisille ja kaikki kolme taas olivat koolla, huomasi Eero oitis, että Aarnon ja Tuomon käytös oli vapaampi kuin aamulla, jopa yrittivät lausua jonkun ystävällisen sanankin. Eero kuitenkin pysyi totisena ja mykkänä ja tunsi miltei loukkaantuvansa toisten kohteliaisuudesta. Sen havaittuaan nämä herkesivät yrityksistään, ja pian taas istuttiin äänettöminä ruuan kanssa puuhailemassa. Mutta kun Eero heidän syötyänsä jälleen aikoi vetäytyä erilleen, sanoi Aarno, vaihdettuaan pari sanaa Tuomon kanssa:
— Etköhän jäisi tänne, Eero, meidän kanssamme vähän puhelemaan?
Eero oli jo tarttunut oven kahvaan, mutta kuullessaan Aarnon lauseen hän samassa seisahtui ja hänen sydämensä hytkähti.
— Olisiko asiaa? hän kysäisi ja ihmetteli äänensä outoa sointua.
— Olisihan sitä.
Eero kääntyi ja astui pari askelta huoneeseen. Pojat olivat istuutuneet sohvalle, jonka edessä seisoi pöytä. Eero kävi pöydän luo ja nojasi siihen oikean kätensä.
— Etkö tahdo istua? kehotti Tuomo, viitaten kädellään läheiseen keinutuoliin.
— Kiitos, seison mieluummin.
Eero ei käsittänyt, miksikä hänen piti olla aivan kuin poissa suunniltaan. Häntähän oli loukattu, eikä ainoastaan häntä, mutta totuuden ja rakkauden ihannetta, ja kuitenkaan hän ei tuntenut mitään tuomarin ylpeätä rohkeutta, vaan päinvastoin pelon sekaista inhoa koko elämään, aivan kuin hän olisi rikoksentekijä ja kaksi entistä ystäväänsä häntä nyt tuomitsemassa.
— Taidat olla apealla mielellä? alkoi Aarno puhua ja katsahti Eeroon terävästi, aivan kuin olisi ollut hieman suutuksissaan. Toinen ei vastannut mitään, heitti häneen vain pikaisen kummastelevan silmäyksen.
— Sitä sinun ei tarvitsisi olla ainakaan meidän takiamme, sillä kyllähän me pidämme huolta itsestämme.
Näistä solvaavista sanoista Eero sävähti tulipunaiseksi ja sai vasta hetken perästä kysytyksi:
— Sekö oli asiasi?
— Voi sinua, Aarno! puuttui Tuomo puheeseen ja jatkoi Eeron puoleen kääntyen: — suo anteeksi, asiamme on se, että tahtoisimme lausua pari selittävää sanaa eilisen johdosta…
Samassa Aarno keskeytti:
— Niin, ei minunkaan aikomukseni ollut loukata sinua, Eero, tarkotin vain, että olomme käy liian tukalaksi, ellemme saa asioita sille kannalle, ettet sinä enää ole tähtemme pahoilla mielin. Selvästi näkyi, että yöllä kovin hämmästyit tilaamme, kun palasimme Harryn ylioppilas viftistä; mutta ehkä vielä enemmän hämmästyt, kun mainitsen sinulle, ettemme tänä aamuna olleet ensimäistä kertaa hutikassa, vaan että se on tapahtunut jo kolme neljä kertaa siitä saakka, kun…
Eeron silmät olivat todella menneet suuriksi. Hän tuijotti Aarnoon niin pitkään, että tämä tunsi oikein hermostuvansa. Mutta Eeron mielessä liikkui vain yksi ajatus: tuoko oli Aarno, hänen puhdas, hellämieli Aarnonsa? Tuo outo olento, tuo kerskaava, hävytön nuori mies! Oliko mahdollista, että ihminen noin saattoi muuttua?
Yrittäen pientä naurua Aarno jatkui:
— Muistathan, Eero, sitä kertaa, jolloin meillä oli pieni kina kirjasi johdosta? No, sen perästä meille — Tuomolle ja minulle — selveni, että me kuljemme, että meidän täytyy kulkea toista tietä kuin sinä, ja siis lyöttäydyimme seurustelemaan toistenkin toveriemme kanssa. Ensi kerran pidimme lystiä, silloin kun olimme yön yli kaupungissa, muistatko? Todella silloin olikin lystiä. En minä oikeastan ymmärrä, Eero, miksikä sinä vihaat hauskoja seuroja…
Eero katkasi torjuvalla kädenliikkeellä Aarnon puheen ja sanoi kolkosti:
— Miksikä tuota minulle kerrot? En minä tahdo tietää mitään teidän häpeästänne.
Tätä sanoessaan Eero tunsi vanhan rohkeutensa ja varmuutensa palaavan. Näkyivät hänen sanansa vaikuttaneet Aarnoonkin, koska tämä hätääntyi eikä heti osannut jatkaa. Mutta Tuomo samassa riensi avuksi. Vakavalla, melkein ankaralla äänellä hän lausui:
— Häpeästämme? Eiköhän tuo sana ole liian julkea, Eero? Ajattele, että niin sanoen tuomitset miltei koko sivistynyttä ylioppilasnuorisoamme!
— Sitä suurempi häpeä, kuta enemmän rikoksellisia!
— Minun mielestäni on aivan päin vastoin… Sanohan muuten, Eero, miksikä oikeastaan pidät vääränä väkevien nauttimista? Kirjailijana sinun toki pitäisi…
Leimuava katse Eeron ilmekkäistä silmistä lopetti lauseen kesken.
Olkapäitään kohauttaen hän huudahti:
— Olenko minä mikään raittiuden saarnaaja! Mene asianomaisilta tiedustelemaan, miksi alkoholi on myrkkyä. Olethan niin kauvan seurustellut minun kanssani, että sinun pitäisi tietämän, minkätähden minä inhoon juomista ja juopumista!
— Niin no, sinä nyt jonkinmoisista puoleksi eettisistä, puoleksi esteettisistä syistä…, mutisi Tuomo vähän hämillään.
Mutta Aarno vuorostaan kysäisi:
— Suoraan sanoen, Eero, sinä siis halveksit meitä? Kuinka tuo kysymys koski Eeron sydämeen! Hän olisi tahtonut itkien heittäytyä ystäväinsä kaulaan ja vakuuttaa heille, ettei hän heitä halveksi, jos he katuvat ja päättävät… Mutta kun hän katsahti Aarnoon ja näki hänen silmäinsä synkeän, uhkaavan ilmeen, silloin nousi häneen viha ja hän vastasi tylysti:
— Jos niin tahdotte: halveksin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän katui sanojaan, sillä molemmat sohvassa istujat punastuivat ja nousivat seisaalle salaman nopeudella.
— Mutta sitä minä en kärsi! huudahti Aarno ja syöksyi Eeron kimppuun. — Et sinä ole parempi meitäkään!
Eero peräytyi pari askelta ja Tuomo sai Aarnosta kiinni, ennenkuin tämä ehti käydä vanhempaan toveriin käsiksi.
— So so, Aarno, sanoi Tuomo käskevästi, — hillitsi luontoasi! Jos Eero meitä halveksii, on se hänen oma asiansa, mutta hänen syntinsä on silloin suurempi kuin meidän koskaan on ollut.
Ankara taistelu riehui Eeron rinnassa, mutta ei se kestänyt kuin siunaaman hetken, ennenkuin rakkaus vei voiton vihalta. Hiljaisella äänellä hän virkkoi:
— En minä ole parempi teitä enkä ketään. Enkä teitä halveksi.
Näin sanottuaan hän loi katseensa maahan, ikäänkuin häveten. Tuomo palasi paikalleen ja Aarno, katsottuaan Eeroon puoleksi epäilevästi, teki samoin.
Kaikki olivat kauvan ääneti.
Eeron mieleen muistui eilinen ehtoo, kuinka hän odottamisensa ajan oli pyhittänyt Aarnon muistolle, mitä suloisia tunteita hänen sydämeensä oli noussut ja kuinka ne kaikki saivat kuoliniskunsa, kun pojat aamulla tulivat kotiin. Hänen mielensä murtui ja kyynelet nousivat silmiin. Ikäänkuin jatkoksi omille ajatuksilleen hän lausui surusta värähtelevällä äänellä:
— Meidän ystävyytemme on siis mennyttä! Mennyt on se aika, jolloin ajattelimme ja tunsimme kuin yksi sielu.
Tästä toisetkin heltyivät ja Tuomo sanoi:
— Miksi niin? Sitähän me juuri Aarnon kanssa olemme tuumailleet, että pidämmehän sinusta kuin ennenkin…
— Niin, lisäsi Aarno puolestaan, — ellet itse ole sitä vastaan, niin olemmehan sinun ystäväsi…
Eero tuskin kuuli, mitä sanottiin. Yhä omissa mietteissään hän jatkoi:
— Mennyt, mennyt on se aika, ja sitä olen jo kauvan tuntenut. Minä hupsu luulin ennen, että meistä tulisi kolme sankaria, kolme totuuden, oikeuden, rakkauden puolustajaa tässä kylmässä, kolkossa maailmassa, luulin hupsu, että meitä olisi kolme uskollista, uskaliasta ystävää, jotka ihanteen polkua ihmisille näyttäisimme…
Surun hymy laskeutui hänen huulilleen ja hän jatkoi:
— Hupsu olin. Ihmisen sielussa on paljon salattua, joka vähitellen pääsee päivän valoon. Te olette valinneet oman tienne, toisen kuin minun. Minä olen jäänyt yksin, yksin taistelemaan, ehkä yksin sortuakseni…
Äkkiä hän nosti päänsä ja lausui voimakkaan pontevasti:
— Mutta en! En sorru. En sorru, mikäli se minusta riippuu. Pidän silmäni auki. Minkä kerran olen hyväksi nähnyt, sitä teen. Minkä tien kerran olen valinnut, sitä edespäinkin kuljen. En ihanteestani irtaudu, en petä pyhimpiä tunteitani. Totuuden puolesta tahdon työtä tehdä niin kauvan kuin elän, totuuden puolesta tahdon kuoliakin. Ja tulkoot mitkä kärsimykset tahansa, en hylkää sinua, jumalani.
Hänen silmänsä säihkyivät innon tulta ja hän lisäsi vielä suuremmalla voimalla:
— Siinä tunnen olevani kestävämpi muita, että uskallan katsoa pahaa silmiin sokaistumatta, horjumatta! Ei viettele minua rikkaus, ei nautinto, koska olen nähnyt ja ymmärtänyt, mihinkä se ihmistä vie. Ja vaikka se tulisi luokseni kuin ikikauneuden houkutteleva houre, niin seisoisin lujana ja käskisin pois, sillä minä tiedän, mitä minä tahdon. On ihmisessä mahdollisuus kaikkeen pahaan, mutta on hänessä mahdollisuus kaikkeen hyväänkin. Ja minä olen hyvän valinnut.
Aarnon ja Tuomon päät olivat painuneet rintaa vasten ja heidän katseensa olivat maahan vaipuneet. Hellällä äänellä Eero lausui:
— Ja nyt kun me toisistamme eroamme, nyt kun minä jätän teille hyvästi, niin säilyttäkäämme toisistamme mieluisat muistot. Muistakaa te minua semmoisena kuin olin teidän rakastaessanne minua, minä muistan teitä aina ystävinäni, uskottuinani, ja minä kiitän teitä mielessäni kaikesta onnesta ja avusta, minkä olette minulle suoneet.
Aarno ja Tuomo olivat kohottaneet katseensa jälleen ja katsoivat
Eeroon kyynelsilmin ja kummastellen, ja Aarno virkkoi hiljaa:
— Epäiletkö, ettemme enää sinua rakasta? Mutta Eero oli kääntynyt oveen päin lähteäkseen ulos.
Samassa ilmestyi ovelle talon tyttö kirje kädessä.
— Tässä olisi Eero herralle postia.
Eero otti kirjeen ja menikin omaan huoneeseensa, jossa aukaisi ja luki. Se oli kustannusliikkeen johtajalta ja näin kuuluva:
"Ikäväkseni minun täytyy ilmottaa Teille, ettei johtokunta katso voivansa kustantaa teostanne, joka ansioistaan huolimatta varmaan ei saavuttaisi kyllin laajaa lukijakuntaa. Käsikirjotuksen lähetämme postissa Teille takaisin. Kunnioittaen ——."
Maailma musteni vain hetkeksi Eeron silmissä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli aivan tyyni ja hillitty.
— Johan tämän arvasin, hän ajatteli. — Mitä muuta saattoi sieltäpäin tulla kuin kieltävä vastaus! Helppohan olisi ihanteen puolesta elää, jos maailma olisi vieressä auttajana… Mutta nyt en taistelua heitäkkään.