KOLMAS KIRJA:

MAAILMA.

Sempiterna Lux! Nec divitias nec honores peto; me modo Divinae Lucis radio illumines.

Vanha käsikirjotus.

Ja Jumala sanoi hänelle: koska tätä rukoilit etkä rukoillut pitkää ikää etkä rikkauksia etkä vihamiestesi sieluja, vaan arvostelukykyä ja ymmärrystä, niin olen minä tehnyt sanojesi mukaan; katso, minä olen antanut sinulle viisaan ja ymmärtäväisen sydämen.

1 Kun. kirja, III: 11, 12.

I.

Yksin oli nyt Eero. Ystävät olivat hänestä luopuneet, onnetar kääntänyt hänelle selkänsä. Unettomana vaelteli hänen sielunsa elämän yössä. Taival oli tuntematon ja pimeä.

Aarno oli muuttanut omaan maalaiskotiinsa, Tuomo oli käsketty holhoojansa luo kesää viettämään. Eero asui yksin Mannilassa koiransa Rolandin kanssa.

Kun hän sai täyden varmuuden siitä, että koko entinen elämänsä oli mennyttä, että kaikki haaveet onnellisesta yhdyselämästä, uhraavaisesta yhteistyöstä jäisivät ainiaaksi toteutumatta, silloin hänen sielunsa itsetuntonsa voimassa nousi uhkaavaa kohtaloa vastaan ja huusi sille melkein riemuiten: en minä alistu enkä sorru! Mutta niinkuin haavotettu lintu ylimäisellä voimanponnistuksella vielä kerran räpäyttelee siipiään ja lennähtää pari kierrosta, ennenkuin se maahan vaipuen kangistuu kuolon uneen, niin Eeronkin sielu tuon riemuhuudon jälkeen tunsi voimansa vähenevän ja maailman mustenevan usvien yöksi. Ei nähnyt hän enää niin selvään, minne tähtäsi totuuden tie — vai oliko hän itse joutunut harhaan?

Epäilyksien hornanhenget pääsivät valloilleen hänen sielussaan ja raatelivat sitä kuin nälkäiset sudet. Hänen kasvonsa kapenivat kalvakoiksi ja silmänsä suurenivat palaviksi surusoihduiksi. Hänen käyntinsä kadotti entisen reippautensa, tuli miettiväiseksi ja harvaksi.

"Mitä minä oikeastaan tahdon?" hän itseltään kysyi. "Enkö ole minäkin noita haaveilijoita, jotka eivät maailmassa ole miksikään hyödyksi, vaan jotka pahennusta aikaansaavat kaikkialla ja häiritsevät ihmisten rauhaa? Mitä minä olen tehnyt? Olen jättänyt kotini, olen hylännyt sukulaiseni, herttaisen tätini ja parastani katsovan enoni. Houkuttelin Harryä tekemään samoin, vaikka hänessä pääsi voitolle rakkaus omaisiinsa. Entä Aarno ja Tuomo? Heitäkin olen vietellyt jättämään sitä vanhaa uskollista uraa, jolla ihmiset onneen pyrkivät — kummako, jos heidän silmänsä aukenivat ja he viime hetkessä päättivät peräytyä pois minun poluiltani takaisin taatulle tielle!

"Mitä minä oikeastaan tahdon? Eikö tämä maailma ole sellaisenaan hyvä? Eikö se ole viisaan jumalan luoma? Todistihan Leibnitz, että se juuri tämmöisenä on kaikista mahdollisista paras, ja kuka olen minä, että sitä paremmaksi tahtoisin!"

Ja Eero painoi otsansa viileään lasiin ja katseli ulos ikkunasta. Tuolla ulkona oli kesä täydessä kukoistuksessaan. Aurinko hymyili hellästi ja luonto ilosta sykähteli. Sinivaippaisena neitona joki puikkelehti vehreäin niityin halki, ja kuuset ja koivut rannalla kaihosivat sen vilvottavaan syliin, mutta jäivätkin kainosti silmäilemään sen ketterää kulkua, kun se katosi niemen taa. Matalikolla oli lapsia leikkimässä, loiskivat vedessä kuin kalat, huusivat raikkaasti, nauroivat heleästi. Sulaa sopusointua oli elämä siellä ulkona.

"Noin on kaunis maailma ja minun mieleni näin musta", ajatteli silloin Eero. "Enkö ole ylpeä, sokea, tyytymätön? Mutta tiedäthän sinä, jumalani", hänen sielunsa samassa huudahti, "tiedäthän sinä, etten minäkään muuta ikävöi kuin tuota rikkomatonta rauhaa, tuota sopusointua särkymätöntä! Näytä minulle valkeutesi valo, ilmota minulle, olenko erehdykseen eksynyt, ja sano minulle, missä piilee se oikea elämä! Älä anna minun uupua tiedottomuuden tuskaan, älä epäilyksien elottomuuteen, vaan suo totuutesi katseelleni kangastaa!"

Ja kun tämä rukous huokui hänen sydämestään, syntyi hänen aivoissaan uusi aatos. Hän näki itsensä imeskelemässä tietoja ihmisiltä, kyselemässä kokeneilta, mitä elämä on. Ja hän huudahti innostuen: lähdenpä pyhiinvaellukselle tämän maailman viisaitten luo niinkuin muinoin kreikkalainen Sokrates!…

Vielä samana päivänä Eero matkusti kaupunkiin ja suuntasi askelensa muutaman professorin luo, jolle hän kerran oli tullut esitetyksi enonsa kodissa. Hän oli näet päättänyt ensin käydä oppineen puheille, ja syy, miksi hän juuri valitsi tämän, oli se, että mainittu professori oli herättänyt hänessä heti ensi näkemältä aaveensekaista kunnioitusta, johon vielä tuli lisäksi, että professori oli kuuluisa oppineisuudestaan. Tämä tieteen palvelija oli pitkä, laiha ja arvokas, silmälasit aina kookkaan, luottamusta herättävän nenän selässä.

Hän asui uudenaikaisen, mukavasti sisustetun kivimuurin ensimäisessä kerroksessa, ja tavallisissa oloissa tämä seikka olisi saattanut vaikuttaa Eeroon masentavasti; mutta nyt Eero oli niin jännitetyssä mielentilassa, että hänen oma, vahva tunteensa suojeli häntä ulkonaisilta vaikutelmilta.

Hän soitti, professori oli kotona ja ottaisi vastaan. Eero laski hattunsa eteisen pöydälle ja astui reippaasti kynnyksen yli tiedemiehen tilavaan, vaikka raskaasti kalustettuun työhuoneeseen. Hän seisahtui hieman hämmästyen, kun näki professorin täydessä puuhassa kirjotuspöytänsä ääressä. "Häiritsenkö?" hän itseltään kysyi. "Mutta niinhän palvelustyttö sanoi, että otetaan vastaan."

Oikeastaan Eero oli kuvitellut mielessään, että tuo oppinut olisi hyvin innoissaan, kun syntyisi keskustelu niin syvämietteisistä aineista, vaan — eihän se sitä vielä aavistanut eikä tiennyt, kuka tahtoi tavata ja mikä oli asia.

Kun ei ahkera aatteen mies ollut kuulevinaan tulijan askeleita, täytyi Eeron turvautua tavalliseen keinoon ja yski. Professori käänsi päätään sivulle ja huomattuaan nuoren vieraansa, sijotti kynän kädestään pitimelle, nousi, astui askeleen lähemmäksi ja tervehti.

Eero esitti itsensä.

Aivan oikein, sanoi professori arvokkaan ystävällisesti, — me olemme ennen nähneet toisiamme… Mutta eikö teidän nimenne ollut — —? Luulin, että hovineuvos — — oli teidän isänne?

— Ei, kyllä minun nimeni on — —, vastasi Eero hymyillen. — Mutta hovineuvos on enoni, se tahtoo sanoa, hänen vaimonsa sisar oli minun äitini.

— Niin, niin, minä sekotan. Mutta kuka sitten oli teidän isänne?

— Isäni oli tohtori — —, selitti Eero ja tunsi taas suunsa vetäytyvän hymyyn.

— Ahaa, tohtori — —, kyllä muistan. Olkaa hyvä ja istukaa.

Professori osotti kädellään amerikkalaista keinutuolia ja asettui itse takaisin mukavaan kirjotustuoliinsa. Eero, noudatettuaan kehotusta, sanoi hieman hämillään:

— Minulla olisi herra professorille vähän asiaa… aivan yksityistä, personallista laatua… enkä suinkaan tahdo häiritä, ellei juuri tällä hetkellä herra professorin sopisi suoda minulle neljännestunnin huomiota?

— Kyllä, kyllä, puhukaa vain, vakuutti professori, tehden taas liikkeen kädellään ja katsoen Eeroon hyväntahtoisen kyselevästi.

— Asiani on vähän omituista laatua, toisti Eero ja hymyili anteeksipyytävän hymyilyn, — tosin se koskee minua personallisesti, mutta on kuitenkin vallan yleinen, voisin sanoa teoreettinen…

Professori nyökäytti päätään rohkaisevan myöntävästi ja Eero jatkoi, kooten tahdon ponnistuksella ajatuksensa yhteen ryhmään ja terottaen niitä sanoiksi toisen toisen perästä:

— Kuten herra professori ehkä tietää, luovuin minä yliopistoluvuistani parin vuoden kuluttua — siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät ne voineet minua tyydyttää… Olisin tahtonut päästä tietoon ja totuuteen, mutta…

— Mitä aineita te harrastitte? keskeytti professori.

— Latinaa ja filosofiaa…

— Hm, äännähti oppinut luonnontutkija, olkapäitään kohauttaen ja sivulle päin katsahtaen, — latinaa ja filosofiaa!… Ymmärrän hyvin, ettette tuntenut tyydytystä opinnoistanne. Eihän tietoon pääse muuten kuin eksaktisten tieteiden avulla.

Eeron silmät menivät vähän suuremmiksi ja hänen mieleensä juolahti, että ehkä tämä oppinut mies on läpikäynyt samat sielulliset taistelut kuin hänkin, ja hän tarttui puhevuoroonsa vilkkaammin kuin tähän saakka oli tehnyt.

— Herra professori ehkä hyvinkin ymmärtää, mitä nuoren ihmisen sielussa saattaa liikkua, hän virkkoi ja katsoi ystävällisen avonaisesti oppinutta silmiin. — Te käsitätte, että nuorena, kun koko elämä vielä on edessä, tekisi mieli tietää, mikä tuo elämä on ja mitä siitä pitää tekemän. Niin, eihän se ole ainoastaan mielitekoa, vaan pakottava vaatimus sielun puolelta! Minä tahdon päästä selville elämän ongelmasta, minä tahdon ymmärtää, mitä varten tämä kaikki on, ennenkuin antaudun olemisen pyörteeseen! Katsokaa, herra professori, näin isoiksi me nuoret kasvamme emmekä vielä mitään ymmärrä, ei koulu meille sitä selvitä, ei yliopistoluvut — mutta kuinka ihminen voi elää ilman varmaa henkistä pohjaa? Sehän on mahdotonta! Jotain teidän vanhojen on täytynyt ymmärtää — ehkä tiedemiehillä on kaikkikin selvänä. Mutta siksipä olenkin ajatellut: eikö niiden, jotka elämästä jotakin ymmärtävät, ole velvollisuus kertoa tietonsa tietämättömille? Ettekö te, herra professori, voisi sanoa minulle, mikä se on, joka muodostaa elämänne henkisen sisällyksen, joka tekee teille elämän sietäväksi, rikkaaksi, onnelliseksi?

Eero vaikeni, odottaen oppineelta vastausta.

Professorin käytös vieraan puhuessa oli hieman kummallinen. Ensin hän vältti nuorukaisen katsetta, sitten hän sovitteli silmälasejaan, sitten hän kaivoi taskustaan esille valkoisen liinan ja niisti nenäänsä pienellä ryminällä, vihdoin hän heitti puhujaan katseen, joka oli puoleksi ihmettelevä, puoleksi nuhteleva, ja lausui juhlallisesti:

— Nuorena veri kiehuu, mutta vanhana se asettuu. Te teette kysymyksiä, joidenka vastaamiseen kuluisi vuosia, ja te pyydätte että minä tässä aivan kuin ohimennen tekisin kaikki teille selväksi. Malttakaa mielenne ja muistakaa lausepartta: nec scire fas est omnia. Te tahtoisitte yhdellä kertaa tietää kaikki, ja me vanhat tutkijat yhä opimme uutta ja uutta, me, jotka olemme tiedettä palvelleet vuosikymmeniä, me emme vielä ole päässeet kaiken totuuden perille.

Sitten hän lisäsi häveliäästi hymyillen:

— Vaan eihän filosofia kuulu minun alaani, enemmän kuin etiikkakaan. Niin, koskeehan teidän kysymyksennekin oikeastaan biologian esittämiä tosiseikkoja. Mutta ennenkuin voimme tähän tieteeseen syventyä, täytyy meidän tuntea fysiologiat ja zoologiat ja botaniikat ja fysiikat ja ennen kaikkia kemiat, kemiat.

Hän rypisti kulmakarvojaan ja sanoi, nenässä puhuen:

— Niin, herraseni, tieteellinen tutkimus tapahtuu vähitellen, askel askelelta se viepi meitä perille päämaaliimme. Miksi heititte yliopistolukunne? Niitä teidän olisi pitänyt jatkaa, tai oikeammin: alottakaa ne uudestaan, mutta ruvetkaa tutkimaan todellisia tieteitä, eksaktisia luonnontieteitä…

Eero koetti salata hämmästystään ja pettymystään. Hänen ajatuksensa oli seisahtunut paikalleen, se oli aivan kuin jäätynyt, ja eteen oli ilmaantunut suuri, mahdoton, pimeä kuilu. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa, vaan jäi mykkänä tuijottamaan tuohon ihmiseen, joka osasi puhua niin kylmästi, niin pintapuolisesti, niin… tyhmästi.

Professori hymyili taas ystävällisen hymynsä, ja samassa nuoren tytön ääni viereisestä huoneesta huusi: pappa!

— Suokaa anteeksi, sanoi oppinut ja nousi. Silloin Eero tuli entiselleen, nousi hänkin ja sanoi:

— Minäkin nyt lähden enkä tahdo kauvemmin häiritä… Kiitän paljon herra professorin hyvyydestä.

— Ei mitään, ei mitään, vakuutti professori kohteliaasti ja kätteli, lisäten samalla: — niin, herra — —, kirjottautukaa nyt taas ensi lukukautena yliopistokirjoihin ja ruvetkaa tutkimaan kemiaa. Siitä teille voi olla paljon hupia, ranskalaisen tiedemiehen Louis Pasteur'in kokeet ovat ylen intressantteja ja valaisevat aivan uudelta kannalta juuri elämän problemia…

Eero kumartui ja poistui. Professori seurasi häntä aina huoneensa ovelle saakka ja lausui vielä jäähyväisiksi:

— Sanokaa terveisiä enollenne!

— Kiitoksia! vastasi Eero, vielä kerran kumartuen, ja sitten hän oli eteisen ovesta ulkona.

"Semmoinenko se nyt oli pyhiinvaellukseni alku!" hän ajatteli kadulla kulkiessaan, "eipä tuo minua paljon viisastuttanut". Kummallinen vastenmielinen tunne oli hänet vallannut. Siinä oli harmia, häpeätä, pettymystä sekaisin. Tahallaanko professori oli kohdellut häntä kuin nuorta keltanokkaa, joka ei osaa ajatella sinne eikä tänne? Vai luuliko professori todellakin, ettei hän mitään tietänyt, ei ollut mitään lukenut, ei edes tuntenut Pasteur'in fermentatsioniteoriaa? Vai oliko koko professori niin tyhmä, ettei hän edes ymmärtänyt, mistä kysymys oli? "Enhän minä hänen biologiojaan kysellyt! Minähän tahdoin tietää, mitä hän itse personallisesti ajatteli ja sydämessään tunsi elämästä… Hm… niin… no, eihän hänellä ollut mitään velvollisuutta paljastaa minulle sisimpiä tunteitaan; houkka olin, joka semmoista vaadinkaan… Mutta olisi hän kumminkin voinut vastata kysymyksiini toisella tavalla…" Vaikeata oli haihduttaa sydämestä tuota katkeraa tunnetta.

Hän hengitti syvään, veti keuhkot täyteen raitista ilmaa, ja se virkistytti häntä. Putosi ikäänkuin pois jotakin painavaa, joka oli sielun yli laskeutunut siellä tiedemiehen sivistyneessä kodissa. Olihan hän sentään kuullut yhden totuuden ex cathedra: professori tunnusti epäsuoraan, ettei hän mitään tiennyt, tunnusti myös uskovansa, ettei mitään voi tietää! "Mitä minä oikeastaan hänen luonansa tein? Tyhmä viisastuu kokemuksista, mutta tiesinhän minä ennestään, mitä oppineet tiedemiehet sanovat."

Katuja samoillessaan Eero oli joutunut syrjäiseen, hiljaiseen kaupungin osaan. Siellä hänen katsettaan kohtasi pienehkö, siisti, yksinkertainen puurakennus, jonka avonainen paraatiovi tuntui houkuttelevan kulkijaa astumaan sisään, Eero muistikin, että siinä asui toinen professori, ei luonnontutkija, vaan filosofi, jota pidettiin hiukan "originellina", ja pitkiä päättelemättä hän pujahti ovesta sisään, nousi harvat portaat ja vetäsi pari kertaa vanhanaikuista kellonjämsää. Kuului kimakka kilkahdus ja vähän ajan perästä askeleita; sitten väännettiin lukko auki ja työnnettiin ovi selälleen: professorivanhus itse seisoi eteisessä.

Hän oli lyhyenläntä ja tukevarakenteinen mies, puettuna mustiin, kuluneisiin vaatteisiin ja kotikenkiin; kauluksen asemesta näkyi valkoinen paita. Hänen kasvojensa tummanveriset piirteet olivat lujat ja vakavat; niiden ilme oli melkein liiaksi totinen ja ankara. Hänen käytöksessään ei ollut suosiollista kohteliaisuutta eikä myös liiallista oman arvonsa tuntoa; hänen tervehdyksensä oli pikemmin tyly ja tuntui kehottavan vierasta toimittamaan asiansa välittömästi, mutta siinä oli samalla rehellistä suoruutta, joka teki Eeroon edullisen vaikutuksen. Eero päättikin noudattaa aivan toisenlaista menettelytapaa kuin äsken. Hän astui kynnyksen yli ja lausui, syvästi kumartaen:

— Pyydän jäädä tuntemattomaksi. Asiani on sellaista laatua, että nimet ja muut inhimilliset rajotukset saattavat häiritä sen perille ajamista. Minulle riittää tieto, että seison kokeneen ja syvämietteisen ajattelijan edessä — enkö saa toivoa, että hän puolestaan tyytyy siihen tiedonantoon, että hänen luokseen on tullut nuorukainen, jonka sielu palaa halusta saada vastausta muutamaan kysymykseen?

Tämä puoleksi hävytön, puoleksi kaunopuhelias esittely ei ollut vaikuttamatta vanhaan filosofiin. Tosin hän tarkasti vierastaan otsa rypyssä, aivan kuin olisi epäillyt tämän täysijärkisyyttä, mutta sydämensä pohjukasta nousi utelias myötätunto tuota rohkeata ja kaunista nuorukaista kohtaan.

Eero vastasi silmiään räpähtämättä professorin tuimanlaiseen katseeseen ja ajatteli samalla: "et suinkaan sinä aio seisottaa minua täällä ulko-oven luona?" Ja ikäänkuin ukko olisi arvannut hänen ajatuksensa, hän tarkastuksensa loputtua mörähti jotakin ja kääntyi astumaan vasemmalla kädellä olevaan huoneeseen.

Eero sulki ulko-oven, asetti hattunsa naulaan ja seurasi isäntänsä jälkiä. Huone, johon hän astui, oli nähtävästi oppineen miehen työ- ja vastaanottohuone. Akkunan edessä oli kirjotuspöytä, uunin luona nahkapäällyksinen sohva, seinillä paljon kirjoja. Kalustus oli vanhaa ja vanhanaikuista, mutta kodikasta.

Professori seisoi keskellä lattiaa, kädet housujen taskuissa, eikä pyytänyt istumaan. Eero jäi siis seisomaan melkein ovensuuhun.

— Asia? kuului kuiva kysymys. Eeron sydän vavahti, mutta hän teki pienen kumarruksen ja kysyi tyynellä äänellä:

— Sanokaa minulle, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?

Ja kun hämmästynyt vanhus ei heti vastannut, hän jatkoi:

— Te ymmärrätte, että minä tarkotan jonkinmoista synteettistä totuuden yleistietoa enkä tieteellistä detaljitietoa, toisin sanoen siis filosofista tietoa, joka kumminkaan ei ole tyhjää spekulatsionia. Voisin mielestäni muodostaa kysymyksen vielä selvemmin näin kuuluvaksi: saattaako ihminen tietää, mikä elämä on ja mitä varten hän on tänne tullut?

Nyt professori avasi ensi kerran suunsa ja sanoi:

— Tuohan on vuosisatojen… vuosituhansien kysymys! Kuinka otaksutte minun voivan siihen vastata noin vain ilman muuta?

— Pyydän anteeksi, se on vuosituhansien kysymys, mutta se on elämän tärkein. En ymmärrä, mitä te tarkotatte sanoilla "noin vain ilman muuta". Ettekö voi vastata lyhyesti myöntävästi tai kieltävästi? Jonkun vastauksen te ajattelevana ihmisenä olette löytänyt — kuinka te muuten jaksaisitte elää?

— Minä etsin totuutta.

— Niin vastasi minulle äskettäin eräs luonnontutkijakin, mutta hän lisäsi: nec scire fas est omnia. Hän siis vastasi kysymykseeni. Oletteko tekin samaa mieltä, että ihminen ei voi päästä totuuden tietoon?

— Filosofin ei käy antaminen kategorista vastausta. Hänen ajattelunsa perustuu tieteen paljastamiin totuuksiin, mutta sitä eivät sido minkäänlaiset ennakkoluulot. Luonnontutkijat tekevät usein liian pikaisia päätelmiä, sentähden että heitä — käyttääkseni Ciceron sanoja — totum hoc displicet philosophari.

Professori käveli sangen vilkkain askelin edes takaisin lattialla ja katsahti vähä väliä Eeroon, joka tarkkaavaisena kuunteli. Oppinut jatkoi:

— Filosofin täytyy aina pitää mielessä, että tiedollisten objektien lukumäärä on ääretön, ettei ainakaan eksaktinen tieteellinen tutkimus ole lausunut läheskään viimeistä sanaansa vielä. Jos tähän väitämme, että luontoa hallitsee lait, joiden tuntemiseen voi päästä tuntematta kaikkia ilmiöitä, niin väitös pitää paikkansa ainoastaan, mikäli on puhe samaan kategoriaan kuuluvista fenomeneistä. Mutta voihan luonnossa olla ilmiöitä, jotka kvalitativisesti kuuluvat aivan toiseen ryhmään kuin kaikki siihen saakka tunnetut — kuinka silloin saatamme määräillä yleislakeja, jotka jättävät lukuunottamatta noita vielä tuntemattomia fenomenejä? Osaatteko seurata?

— Kyllä.

Vanhus oli innossaan pysähtynyt Eeron eteen ja alleviivasi sanojaan kaikenmoisilla käsien liikkeillä.

— Otaksukaamme nyt, että positivisesti, perin tieteellisellä pohjalla määrittelisimme, kuka ihminen on… Te huomaatte, että palaan alkuperäiseen kysymykseemme… Silloinpa tunnetuista premisseistä tuskin johtuisimme toiseen päätökseen kuin n.k. materialistit: ihminen on orgaanillinen olento, eläin, jossa ymmärrys ja järki puhetaidon ohessa vähitellen on kehittynyt nykyiseen täydellisyyteensä — toisin sanoen Lamettrie'n "l'homme-machine"…

— Suokaa anteeksi, että keskeytän. Onhan olemassa monta todistusta sielun olemassa-olosta, esim. se, että ihminen voi tuntea järkähtämättömällä varmuudella, että hän on joku toinen kuin tämä näkyvä ruumis…

— Ne todistukset eivät ole tieteellisesti päteviä. Eksaktisen tieteen silmissä eivät kelpaa subjektiviset väitteet, kaikki pitää olla objektivisesti todistettavissa.

— Niin mutta…

— Mutta tässä onkin puhe psykologisista tosiseikoista. Aivan oikein, siinä sen näette: ilmiöt kuuluvat toiseen kategoriaan. Luonnontiede sinään ei voi vastata kysymykseen, kuka ihminen on, koska se vielä ei ole tutkinut kaikkia ihmisen olemukseen kuuluvia ilmiöitä. Tämän totuuden on uudempi psykologia älynnyt.

Professori käveli taas edes takaisin lattialla.

— Jos olen oikein käsittänyt todistelunne, sanoi Eero, — on siis mahdoton vielä päättää, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?

— Tjaa… eipä juuri niinkään. Näyttää sangen otaksuttavalta, että kerran saavutamme täydellisen tiedon siitä, kuka ihminen on. Niinkuin jo sanoin, on ihmisen olemuksessa monta puolta, jotka vielä ovat tutkimukselta salassa, mutta muutamat niistä tuntuvat juuri meidän päivinämme joutuvan tieteellisen tutkimuksen alaisiksi.

— Saanko kysyä, mitkä?

— Oletteko kuullut hypnotismista?

— Olenhan.

— No, siinä ilmenee ihmisen tahto täydellisenä ruumiin herrana eikä omansa, vaan toisen. Mutta löytyy vielä hauskempia ilmiöitä, esim. klärvoajansin eli selvänäköisyyden…

— Niistä en ole mitään kuullut.

— Hm, niitä ei vielä yleisesti tunneta eikä edes tunnusteta… Te olisitte esim. klärvoajanti, jos nyt voisitte sanoa, mitä tällä hetkellä tapahtuu esim. Ruotsin kuninkaan hovissa…

— Mutta kuinka se olisi mahdollista! huudahti Eero hämmästyen.

— Tjaa, otaksukaamme, että ihmisellä on sielu, joka voi funktsioneerata ruumiista riippumatta…

— Olisiko se mahdollista! sanoi Eero vieläkin kerran ja tunsi samalla jonkinmoista sisäistä riemua.

— Minä näin kerran Parisissa semmoisen fenomenin.

— Todellako?

— Nainen, joka oli vaivutettu hypnoottiseen letargiaan, teki yksityiskohtia myöten selkoa eräästä haaksirikosta, joka samana hetkenä tapahtui Englannin kanalissa, ja mainitsi myös paitsi laivan nimeä, että kolme henkeä hukkui. Seuraavana päivänä oli uutinen onnettomuudesta lehdissä, ja kun pelastuneitten kertomus julaistiin, oli se sanasta sanaan yhtäpitävä klärvoajantin selonteon kanssa.

— Mutta sehän oli ihme!

— Miksi ihme? Sillä voi olla kylläkin luonnollinen selityksensä.

— Niin, niin, mutta olisiko ihmisellä todella noin suuria kehityksen mahdollisuuksia!

— Miksei.

— Mutta sittenhän esim. Kristuksenkin ihmetyöt ovat voineet tapahtua ja olla järjellisesti selitettävissä.

— Kyllä kai, sanoi vanhus vakavasti ja katseli Eeroon.

Eero kallisti päänsä alas ja loi katseensa maahan. Hänen mielikuvituksensa oli äkkiä rikastunut uusilla aineksilla ja loihti esiin näköalan toisensa perästä. Hänen ajatuksensa joutuikin niin vilkkaaseen toimintaan, että oikein rupesi pelottamaan. Sentähden hän pudisti päältään nuo uudet mielikuvat ja koetti muistella, minkätähden tänne oli tullut: sai kun saikin kiinni langan päästä ja kysäisi loppupäätökseksi:

— Mikä siis on teidän mielestänne ihmiselämä?

— Se on totuuden etsiskelyä, vastasi filosofi harvaan, — aikojen kuluessa ihminen vähitellen täyttää tuota kreikkalaisen viisaan käskyä': gnoti se auton.

— Niin, lausui Eero miettiväisenä.

Ja kun hän tunsi, ettei tahtonut kuulla enempää, hän teki lähtöä ja sanoi:

— Herra professori, teidän hyvyytenne on ollut suuri minua kohtaan. En tahdo teitä enää häiritä, mutta suvaitkaa, että kiitollisuuden osotteeksi ilmaisen teille nimeni.

Silloin ensi kerran levisi hymy ankaran filosofinkin huulille ja hän ojensi Eerolle kätensä, kun tämä esitteli itsensä.

— Te olette totuutta rakastava ja rehellinen nuorukainen, lausui professori jäähyväisiksi, — ja jos toiste tahdotte käydä puheillani, olette tervetullut.

Pois oli haihtunut Eeron mielestä kaikki muisto siitä, että hän oli saanut seista oven suussa koko keskustelun ajan. Hänen sydämensä oli täyttynyt rakkaudella tuota omituista, mutta herttaista vanhusta kohtaan, ja poistuessaan filosofin kodista hän ajatteli:

"Jos maailma olisi katsellut tätä kohtaustamme, se olisi nauranut. Mutta minä en naura; tuo vanha 'originali' kohteli minua kuin ihmistä."

Ja hän tiesi, ettei hän ajattelija-ukkoa koskaan unohtaisi.

II.

Kadulle tultuaan hän katseli kelloa. Se oli vastikään täyttänyt seitsemän. "Vielähän olisi hyvääkin aikaa mennä pastorin luo", hän tuumasi itsekseen. Pastori F., jonka edessä hän oli käynyt rippikoulua, oli nimittäin toinen niistä henkilöistä, joita hän pyhiinvaelluksellaan oli päättänyt käydä tapaamassa, ja vaikka hän äsken oli mielestä unohtunut, ilmestyi hän nyt äkkiä muistiin takaisin.

"Vaan mitäpä oikeastaan siellä teen? Kyllähän minä pastorin ajatukset tiedän. Parasta kun tästä rupean kotiin tallustamaan", hän sitten tuumiskeli. Pastorin asunto oli kuitenkin samanne päin kuin asema, joten kysymys saattoi jäädä avonaiseksikin.

Kulkiessaan Eero koetti selvitellä ajatuksiaan ja saada varmaa käsitystä siitä, mitä filosofin luona oli oppinut. Heti silloin muistui mieleen tuo ihmeellinen kertomus parisilaisesta klärvoajantista, ja taas syttyi sieluun omituinen riemun ja onnellisuuden tunne, kun välkähti silmiin, mitä kehityksen aarteita ihmisen tulevaisuudella oli kätkössä.

Ikäänkuin vaistomaisesti Eero uskoi tapauksen todellisuuteen. Oli hän usein kuullut puhuttavan "aavistuksista" eli kuten ranskalaisella nimellä sanottiin "pressentiments", jopa "aaveistakin" ja "unista", ja oli hän itsekin semmoista kokenut, mutta ei hän ollut niistä sen enempää välittänyt, ei ne mitään olleetkaan professorin kertoman kokemuksen rinnalla. Nepä nyt kuitenkin saivat uuden valaistuksen ja muodostuivat itse ennustuksiksi ja lupauksiksi siitä, miksikä ihminen vielä voisi kehittyä. "Onhan paljon enemmän musikalisia ihmisiä, kuin on soittoniekkoja ja säveltäjiä! Niin, musikalisia ihmisiä on aina — soitto surusta syntynyt, murehista muovaeltu —, mutta taiteilijoita ilmestyy silloin, kun olosuhteet ovat suopeita. Miksei samasta syystä tuo meidän silmissämme niin ihmeellinen parisitar voisi olla yksi niitä meidän oloissamme vielä harvinaisia näkyniekkoja, jotka vain ovat huippuunsa kehittäneet sitä taitoa, mikä joka ihmisessä piilee sielun salasoppeloissa?" Semmoinen johtopäätös ei ollut Eeron mielestä luonnoton, koska hän ylipäänsä tahtoi omistaa ihmiselle äärimäiset kehityksen mahdollisuudet ja uskoi, että kuka tahansa olojen ja oman tahdon myötävaikuttaessa saattaisi kehkeytyä miltei ihanteelliseen täydellisyyteen.

Nämä tuumailut tuottivat jonkunlaisen tyyneyden takaisin Eeron mieleen, sillä olivathan ne välillisessä yhteydessä sen pääkysymyksen kanssa, joka oli Eeron ajanut "pyhiinvaellukselleen"; ne vahvistivat hänen vanhaa uskoansa siihen, että ihminen on maailmassa henkisesti kehittyäkseen; uutuudellaan ne viehättivät häntä, saivat mielikuvituksen liikkeelle ja houkuttelivat ihan huomaamatta ajatuksen pois tarkan ja tunnollisen arvostelun ankeista aisoista. Hän kiintyi tuulentupiinsa kuin lapsi leikkiin.

Hän oli siihen määrään mietteisiinsä vaipuneena, ettei huomannut pientä, sävyisää miestä, joka tulla tassutteli häntä vastaan asemasillalla ja koko olennollaan selvästi ilmaisi, että oli tuttava ja oikeastaan hyväkin. He olivat juuri toisiaan sivuuttamaisillaan, kun vastaantulija rohkaisihe ja puoliääneen virkkoi:

— Hyvää iltaa!

Eero säpsähti ja nyt vasta hoksasi tutun henkilön ja ystävällisesti hymyillen tervehti, kättä tarjoten:

— Ai, Valenihan se on. Hyvää iltaa. Minä kun en yhtään nähnyt…

— Niin, minä ajattelinkin, että jos en häiritse, ehkä herra Eerolla on muuta miettimistä.

— Mitäs vielä… Pitäisihän muuten minullakin olla silmät päässä, mutta jos vain ulkona käydessäni vaivun ajatuksiin, niin…

— Junassako nyt on mentävä jonnekkin?

— Junaan tästä nousen, vastasi Eero ja lisäsi itsekseen: "pastorin luona käyminen siis jäi".

— Jaha, niin, vissiin maalle kotiin?

— Kotiin niin.

Molemmat kulkivat nyt vieretysten asemasillalla. Valeni oli Eeron enon "hoviräätäli" ja hänen kädestään olivat Eeronkin vaatteet moniaina vuosina lähteneet. Heidän tuttavuutensa oli siis vanhaa alkua ja jonkinlainen ystävyyssuhde oli aikojen kuluessa "pruuvattaessa" muodostunut keski-iässä olevan hyväntahtoisen ja puheliaan räätälin ja avomielisen nuorukaisen välille.

— Vaan mistä Valeni tietää, että minä maalla asun? hoksahti Eero kysymään.

— No, kuulinhan sen jo talvella, kun hovineuvokselle uusi frakki laitettiin valtiopäiviä varten. Tietysti minä heti kysäisin, että missä se Eero herra nyt ollee, kun ei yhtään näkynyt pruuvailtaessa. "Maalle se on muuttanut", sanoi hovineuvos, "lähelle kaupunkia rauhassa työskennelläkseen". — "Vai niin", minä sanoin, "niinhän ne nuoret nykyaikana näkyy pitävän maaoloista enemmän kuin kaupungin elämästä…"

— Eivät läheskään kaikki, keskeytti Eero hymyillen, osaksi Valenin johtopäätökselle, osaksi enonsa kekseliäälle selitykselle: rauhassa työskennelläkseen.

— No eivät kaikki, ei, ei, hätäili räätäli, ikäänkuin olisi pelännyt loukanneensa kumppaniaan, — vaan joko tuo oli kolmas soitto?

— Eikö lie ollut… johan kuuluu vihellyskin! Hyvästi sitten.

— Minun on myös mentävä maalle!

Samalla Valeni kiipesi kolmannen luokan vaunun sillalle, ja Eero oli heti perässä.

Kun he olivat päässeet sisään ja istuneet tyhjään nurkkaan, Eero kysyi:

— Minnekkä te matkustatte?

— Tuonne L—n asemalle minä vain. Lähden veljeäni katsomaan ja hänen perhettään.

— Vai veljeänne katsomaan. Hänhän on työmiehenä R—n tehtaalla?

— O-on.

Antaessaan nämä vastaukset pieni, vilkas räätäli kävi totisen ja huolestuneen näköiseksi. Eero tämän havaitsi ja kysyi uteliaasti:

— No, kuinka hänen asiansa ovat?

— Onpahan nuo… taitaa ne olla vähän huonosti tätä nykyä.

Ja huomatessaan Eeron kysyvän katseen, hän selitti:

— Miehet kun ovat tehneet työlakon. Eivät näet saaneet palkkaansa korotetuksi kymmenellä pennillä päivän päälle, vaikkei se heidän palkkansa mikään isonen ole. Muutamilla on markka viisikymmentä, toisilla kaksi tai puolikolmatta markkaa päivässä, mutta eihän se tahdo riittää, kun on perhe elätettävänä, useinkin kolme, neljä lasta ja vaimo, ja kaikki ruoka-aineet on ostettava…

— Luonnollista. Ja nyt ovat siis tehneet työlakon, mutta millä lailla tulevat toimeen?

— Sehän se on, valitti räätäli päätään puistaltaen. — Eihän työmiehellä säästöjä ole. Millä hän niitä kokoisi? Nälkä se on silmäin edessä, kun lakon tekee.

— Nälkääkö teidän veljenne nyt kärsii perheineen…?

— Kärsii kai kuin muutkin… ja sitte vielä on uhattu häätää kaikki maantielle — tehtaan huoneissa kun asuvat — elleivät pian lakkaa niskottelemasta.

— Maantielle?

— Maantielle niin, vaimot, lapset, huonekalut ja kaikki… Mikko veljeni, joka on sosialisti kiireestä kantapäähän ja vähän noin niinkuin heidän johtaja, hän kai joutuu ensimäisenä herrojen vihan uhriksi…

— No, mutta eihän herroilla voi olla oikeutta semmoista tehdä, arveli Eero kauhuissaan.

— Mikäs siinä on rikkaan oikeutta estämässä!… Suokaa anteeksi…

— Ei mitään anteeksi, Valeni. En ole rikas enkä herra… Mutta en kumminkaan saata uskoa, että työnantajat niin julmia olisivat.

— Jospa eivät olisi. Sitä minä pelkään ja kauhistun, kun kälyni on vastikään synnyttänyt lapsen… Sentähden olenkin sinne menossa, että tuon hänet vaikka meille, jos niin on.

He istuivat hetken ääneti, ja sitten Eero sanoi äkkiä:

— Minä seuraan mukana.

Valeni heitti Eeroon kummastelevan silmäyksen, mutta ei virkkanut mitään. Kumpikaan heistä ei tuntenut puhelemisen halua, kun mieli oli täynnä surullisia ajatuksia, ja niin he olivat loppumatkan melkein ääneti. Eero oli jonkinmoisessa jännityksessä, niin että matka tuntui hänestä pitkältä, vaikkei se sitä ollutkaan. Vihdoin juna pysähtyi toivotulla asemalla, ja Eero ja Valeni kiiruhtivat ulos.

Räätäli kääntyi kulkemaan oikealle, ja Eero seurasi sivulla, silloin tällöin kiirehdellen vauhtia.

— Ilma on sentään lämmin näin kesäiseen aikaan, arveli vanhempi mies ja työnsi lakkinsa takaraivalle. — Melkein sitä yölläkin tarkenisi ulkona.

— Ei toki vielä. Ovat ne yöt vielä kylmiä.

— Ja sairaalle varsinkin olisivat… Tuossa jo näkyy tehtaan savutorvi.

— No, sittenhän kohta ollaan perillä.

— Tuon mutkan takana.

Kohta perästä astui näkyviin tehtaan pitkä ja matalahko, punainen tiilirakennus korkeine pyöreine savutorvineen, ja siellä täällä harvaksi hakatussa männikössä häämöttivät työmiesten harmaat, laudottamattomat asunnot. Jotakin oli tekeillä, sillä paljon ihmisiä oli liikkeellä talojen ympärillä, ja kuta lähemmäksi Eero ja Valeni joutuivat, sitä kuuluvammaksi kasvoi melu ja huuto, joka kansan joukosta lähti.

— Herra Jessus, kunhan eivät vain liene panneet uhkaustaan toimeen, huudahti räätäli äkkiä, — mitä muuten noin huutavat ja parkuvat? Katsokaa, herra Eero, eikö nuo ole sotamiehiä tuossa? No jo on hukka perinyt…

— Olisiko mahdollista!

Eerolla ei ollut niin tarkka silmä kuin Valenilla, mutta hän lisäsi vauhtinsa juoksuksi. Yhä selvemmin erottivat korvat rähinän seasta kaikenmoisia valitushuutoja, kiroilemisia ja lasten itkuja. Ja paikalle päästyään hän huomasi ja ymmärsi, että Valeni ei ollut erehtynyt, vaan että hänen pahimmatkin aavistuksensa olivat toteutuneet.

Elleivät talot olisi seisoneet ehjinä ja mykkinä paikoillaan, olisi voinut luulla, että suuri tulipalo oli pelottanut asujaimia tavaroitaan pelastamaan. Kaikki oli kuin baabelin hävityksessä. Yltympäri pihamaita seisoi kasoittain huonekaluja, sänkyjä ja pöytiä, tuoleja ja piironkeja, mitkä minkin näköisinä, vanhoja ja uusia, toiset ehjinä, toiset vahingoittuneina ja rikkinäisinä; ja toisaalla sotamiehet kantoivat yhä uusia kaluja ulos talojen avonaisista ovista. Vanhemmat vaimot katselivat tätä menoa, seisten tavarainsa luona, valittaen ja käsiään vääntäen; pienet lapset riippuilivat kiinni äiteinsä helmoista, itkivät ja parkuivat. Nuoremmat naiset rukoilivat sotamiehiä, koettivatpa puoliväkisin estää heitä ryöstötoimessaan, mutta saivat vastaukseksi kirouksia ja hävyttömyyksiä. Työmiehiä ei näkynyt paljon: joku perheenisä, jota vaimonsa itkien ja rukoillen esti väkivoimalla kostamasta tuhon tekijöille…

Tätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan Eeron sydän täyttyi omituisella hämmästyksen ja vihan sekaisella tunteella. Hän hämmästyi ihmissydämen kovuutta, joka saattoi mennä näin pitkälle, ja hän vihasi…

Hän katsahti ympärilleen, mutta ei nähnyt Valenia, joka oli kadonnut omille teilleen. Hän kääntyi silloin erään likellä seisovan vaimon puoleen ja kysyi tältä:

— Missä miehet ovat, kun ei niitä yhtään näy?

— Kokouksessa ovat kaikki, vastasi vaimo, joka näytti kuuluvan katsojien joukkoon. — Ei suinkaan muuten tämmöistä tapahtuisikaan.

— Pitäisi viedä miehille sana. Tämähän on kerrassaan kuulumatonta!

Eero lähti astumaan eteenpäin puitten, ihmisten ja huonekalujen lomitse. Kurjuutta kaikkialla. Muutamalla sängynlaidalla istui vanha eukko tutiseva pää käden varassa; silmät tuijottivat maahan ja huulet jupisivat jotakin itsekseen. Sivuuttaessaan Eero oli erottavinaan sanat: "Totisesti sanon minä teille: tämä kaikki on tuleva tämän sukukunnan päälle. Katso, teidän huoneenne jätetään teille autioksi… Jaa, jaa, mutta joka kestää loppuun asti, se tulee pelastetuksi."

Yhtäkkiä Eero seisahtui kuin naulattu, sillä se näky, joka kohtasi hänen silmiään, sai veren suonissa hyytymään. Muutamasta asunnosta kantoi paraikaa neljä virkapukuista miestä ulos vuodetta, jolla makasi nuorehko ja sievä, mutta kalpea ja kärsivännäköinen vaimo, pieni, vastasyntynyt lapsi rinnallaan. Pienokainen huusi minkä jaksoi, ja äiti oli nähtävästi puoli tainnoksissa hädästä ja kauhusta. Eero ymmärsi, että tämä oli Valenin käly, koska Valeni itse tuskissaan hääräili sotamiesten ympärillä ja rukoilevasti pyyteli: "hyvät kristilliset ihmiset, älkää toki murhatko viatonta lasta ja sairasta äitiä!" Siitä ei kumminkaan ollut apua, sillä kantajat laskivat taakkansa maahan, ja yksi niistä lausui raa'asti:

— Kuka käski lakkoa tekemään, juuri kun kakarat maailmaan laitetaan!

Parin suusta kuului tunnotonta naurua, mutta silloin Eero ei enempää sietänyt. Hän syöksyi miesten luo ja huusi:

— Kuinka te kehtaatte tehdä tämmöistä konnan työtä!

Neljä ällistynyttä naamaa katsoi häneen pitkään, ja yhden posket lensivät tulipunaisiksi. He näkivät edessään herran eivätkä heti löytäneet sopivaa vastausta. Vihdoin se, joka äsken oli leikkiä laskenut, vastasi tympeästi:

— Käsketty on.

— Hävetkää.

Miehet eivät pitkittäneet puhelua, vaan hiipivät pois työtään jatkamaan.

Eero kääntyi sairaan puoleen ja sanoi lohduttavasti:

— Rauhottukaa, hyvä vaimo, kyllä teille hankimme tyyssijan… Kunhan nyt saataisiin tuo pienokainen hillityksi…

— Jos täällä joku sen ottaisi syliinsä, lausui sairas väsyneesti, — minun rinnoistani ei lähde maitoa. Missähän se Akun Manta lienee?

— Tässä tulee, kuului tuttu ääni, ja samassa ilmestyi Valani pulskannäköisen vaimon seuraamana. Tämä tarttui heti lapseen käsiksi ja rupesi sitä hyräillen rauhottamaan: "soo, soo, pienokaiseni, aa-aa, aa-aa, voi sitä maailman menoa, kun synnyttäjiäkin pellolle viskataan, soo, soo, kullannuppuni, aa-aa, aa-aa…" Lapsi vähitellen tyyntyi.

— Kuulkaa, Valeni, sanoi Eero, — meidän pitää etsiä paikka, minne teidän sairas kälynne sopii viedä. Ettekö täällä lähellä tunne ketään?

— Jospa lähden tiedustelemaan Halikoisella, arveli toinen. — Ehkä se ottaisi, sillä kun on liika huone.

— Lähtekää, mutta joutuun.

Valeni kiiruhti tiehensä, ja Eero kääntyi taas vuoteella makaavan puoleen. Sairas avasi silmänsä ja vähän tarkasteltuaan Eeroa, kysyi:

— Kukas herra on, joka niin köyhästä huolen pitää? Eero nytkähti, mutta sai kyynelet silmiinsä. Tietämättään hän vastasi:

— Samarialainen.

— Samarialainen, toisti vaimo hiljaa ja ummisti silmänsä. Sitten avasi ne taas ja rupesi vaikeroimaan:

— Voi, voi, minä pyysin niin Mikkoa ja rukoilin, etteivät nyt lakkoa tekisi. "Kärsitään mieluummin", sanoin, "kärsitään vaikka mitä, kun minulla on niin pahoja aavistuksia". Näin semmoista unta…

— Tyynny sinäkin nyt, Tilta, keskeytti toinen vaimo, — katso, johan lapsesikin nukkuu.

— Jos koettaisitte tekin nukahtaa, kehotti Eero, — ilma on suopea, eikä ole kylmettymisen vaaraa.

Toisten tällä lailla lohdutellessa sairas vihdoin tyyntyi ja vaikeni, joskaan ei lie nukkunut. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen vieras vaimo huokasi puoliääneen: "kaikkea ihmisen pitää kokea" ja kysyi uteliaasti Eerolta:

— Mistäpäin herra on tänne osunut?

Eero oli juuri selittämässä, kun räätäli palasi kolmen miehen kanssa.

— Tässä sitä nyt tullaan, hän esitteli. — Halikoinen lupasi ottaa, niinkuin arvasin.

Miehet ilmaisivat tunteitaan harmin ja säälin sanoilla ja Valeni neljäntenä kävivät vuoteeseen käsiksi, nostivat hartioilleen ja läksivät kulkemaan, Eeron ja vieraan vaimon seuraamina, Halikoisen taloa kohti. Kaikki katsoivat heihin säälien ja uteliaasti, kun he kulkivat ohitse, ja monen suusta kuului myötätuntoinen valitus. Eero tunsi mielensä masentuneeksi.

Matka ei ollut pitkä, ja miehet jaksoivat kantaa taakkansa perille asti. Siellä oli Halikoisen emäntä vastassa ja siunaili:

— No voi, kaikkea sitä näkee, voi, tätä synnillistä sukukuntaa, tuokaa nyt tänne kamariin kantamuksenne, minä näytän tietä.

Miehet laskivat taakkansa maahan kantaakseen huoneeseen käsillään. Kun he katosivat ovesta sisään, seurasi vieras vaimo, lapsi sylissä, heti perässä. Mutta Eero jäi ulos odottamaan. Hän arveli, että Valeni palaisi takaisin, ja silloin hän jättäisi tälle hyvästi, sillä kauvemmin hän ei jaksanut täällä viipyä.

Hetken perästä Valeni tulikin ja kysyi arastellen:

— Eikö herra Eero käy taloon?

— En, kiitoksia, vastasi Eero, — olen niin masentunut kaikesta tästä kurjuudesta, etten jaksa enempää nähdä. Tämä tuntuu minusta niin luonnottomalta, en oikein käsitä, että tämmöistä saattaa tapahtua… ja kun sitten vielä ei yhtään voi auttaa. Sanotteko, että kaikki nämä ihmiset muun lisäksi vielä kärsivät nälkääkin?…

Eikö heitä millään lailla auteta? Onhan Suomessa paljon ihmisiä, jotka eivät kärsi nälkää?

— No kyllä heitä koetetaan auttaa. Onhan niitä rahankeräyslistoja liikkeellä, ja niistä sitä apua lähteekin, kun mikä antaa kymmenen penniä, mikä viisikolmatta, ja onhan joku yksinään eläjä antanut markankin… joukollisten on pahempi… — Käännytäänkö siis vain työmiesten puoleen apua pyytäen?

— Työmiesten parhaasta päästä… Ei sitä juuri kehtaa herrojen luokse… On kuulemma sentään vallasihmisetkin antaneet muutamille kerääjille?

— Onko Valeni käynyt keräämässä?

— En ole vielä joutanut. Mutta nythän sitä täytyy, vaikka työnsä kesken jättäisi.

— Lähtekää nyt sitten enonikin luokse.

— Luuletteko, että hän…?

— Kyllä tätini antaa. Kääntykää hänen puoleensa. Ja jotta teidän keräyksenne alkaisi hyvillä enteillä, niin suotte kai, että minäkin jätän, mitä minulla on?

Tätä sanoessaan Eero kaiveli kukkaroa housuntaskustaan. Räätäli hämmästyi ja ilostui, ja hänen pienet, vilkkaat kasvonsa kävivät odottavan totisiksi.

— Kas tässä, sanoi Eero ja kaatoi samassa kukkaronsa sisällyksen Valenin avonaiseen kämmeneen. Tämä jäi silmät suurina tuijottamaan rahojen paljouteen. Ei se niin paljon ollut, kymmenen markan seteli ja muutamia hopearahoja, mutta Valenista siinä oli liiaksikin.

— Eihän nyt toki, hän vihdoin sai sanotuksi, — mitä herra… ottakaa nyt pois edes tuo seteli…

Eero tunsi kiivastuvansa aivan aiheettomasti.

— No mutta Valeni, itsehän tiedätte, kuinka suuri hätä tässä on!
Luuletteko minua sudeksi, että tuon kurjan setelin takia…

Valeni liikutti huuliaan, muttei syntynyt sanoja. Sen sijasta ilmestyi kaksi kirkasta kyyneltä silmäkulmiin.

Silloin suli Eeronkin sydämestä kiihotus, hän kääntyi äkkiä ympäri ja kiiruhti pois maantielle. Valeni jäi katsomaan Eeron jälkeen, silmät vesissä; pyyhkäsi niitä takinhihalla, huokasi syvään ja lähti tallustamaan taloon.

Mutta Eero riensi asemalle. Hän riensi pois tuon kauhun läheisyydestä, saadakseen miettiä rauhassa, niinkuin hänen tapansa oli. Hänen mielensä oli täynnä niitä kurjuuden kuvia, joita hän oli nähnyt, ja hänestä tuntui, että noitten ihmisten kärsimykset olivat hänen omia kärsimyksiään, mutta samalla hän tunsi, kuinka heikko, viheliäinen ja kykenemätön hän itse oli; ja hän aivan kuin häpesi, ettei kuulunut noiden kärsiväin joukkoon.

Ajatukset tulivat hänen päällensä.

"Tässä minä käyn miettimässä, mikä elämä on, ja vieressäni tapahtuu eläville ihmisille tämmöistä… Tiedemiehet etsivät totuutta ja keksivät luonnonlakeja ja kemiallisia affiniteetteja ja asuvat hienosti ja mukavasti sisustetuissa huoneissa ja syövät herkullisia ruokia; filosofit punnitsevat johtopäätöksiä tarkoin ja rakentelevat tiedemiesten keksimäin totuuksien pohjalle loogillisia ja älykkäitä maailmankatsomuksiaan — ja vieressä tapahtuu tämmöistä. Eikä ole ketään, joka totuutta tunnustaisi ja huutaisi ääneen: emmekö näe, me rikkaat ja oppineet ja mahtavat, ettei kansa enää jaksa meitä hartioillaan kantaa? Emmekö näe, ettei meidän kulttuuristamme tulisi mitään, ellei kansa meitä ylläpitäisi, elättäisi meitä, ruokkisi, vaatettaisi ja rakentaisi meille lämpimiä asuinsijoja? Emmekö näe, että olemme kansalle kiitollisuuden velassa niinkuin lapset vanhemmilleen? Emmekö näe sitä ääretöntä valhetta ja vääryyttä, joka katsantokannastamme silmiin pistää, kun kutsumme hikeensä uupuvia työmiehiä niskottelijoiksi ja ajamme pellolle heidän vaimonsa ja lapsensa — ja samalla pistämme suuhumme ne leivänpalat, jotka he ovat työllään hankkineet?

"Ja minäkin kuulun näiden vallanpitäjien joukkoon, minussakin riehuu yläluokkalaisten intohimot… olen itsekäs, kunnianhimoinen, pelkuri… olen surrut kirjani kohtaloa, olen surrut ystävieni kadottamista, olen epäillyt totuutta — epäillyt, epäillyt…"

Hänen sydämensä nyyhkytti. Se nyyhkytti omaa pienuuttaan…

Mutta kotiin tultuaan hän tyyntyi. Hän istui salin ikkunan ääreen ja katseli auringon rientoa maille. Ja aivan kuin eräänä ehtoona viikkoja sitten, tapahtui hänen sisässään eriskummainen heräymys, vaikka se nyt tuli selvempänä ja mahtavampana kuin silloin. Koko voimallaan hänen sielunsa nousi, pudisti päältään sokeuden ja itsekkyyden kahleet, ja lumena suli sydämestä alakuloisuus ja epäilykset.

"Voi minua sokeata, joka unohdin uskoni sinuun, ihanteeseeni, Jumalaani! Joka rupesin epäilemään itseni pettämiseksi koko tähänastista elämääni, vääriksi niitä tekojani, jotka juuri olivat lähteneet uskosta…

"Voi minua, joka heikkoudessani kävin ihmisten luokse oppimaan ja kysymään neuvoa, ihmisten, jotka ovat kompastuneet elämän tielle, kävin heidän, heikkojen luokse oppimaan, vaikka sinä, minun ihanteeni, minun vahvuuteni kallio olet minulle kasvosi näyttänyt ja minua kerran opettanut… Sinä suuri rakkaus, ettäs vielä minua omaksesi tunnustit ja lähetit minut sinne, missä silmäni aukenivat!…"

Aivan kuin hänen sielullaan olisi ollut monta silmää, hän yhdellä kertaa näki viime aikain tapahtumat, mutta näki ne uudelta kannalta ja osasi niitä arvostella.

"Rakkautta me ihmiset kaipaamme, rakkautta on liian vähän meidän sieluissamme… Ja kuitenkin rakkaus on koko elämän salaisuus ja ihmissielun pyhin esikoisoikeus."

Hän näki, kuinka kaukana hänkin oli rakkauden ihanteesta, siitä elämästä, joka on täydellisesti vihitty ihmiskunnan palvelukselle, siitä elämästä, jossa surua ei ole, vaan jonka riemu on rakkaus. Voimallisemmin kuin koskaan hänen sielunsa rukoili: "anna minun kulkea sitä tietä, joka luoksesi vie, sinä maailman rakkaus". Ja silloin oli aivan kuin hänen rukoustaan olisi kuultu.

Oli hän satoja kertoja tuntenut innostusta ja inspiratsionia, olipa hänellä erityinen taitokin puhaltaa liekkiin sitä hurmeen hehkua, joka aina kyti hänen sielussaan, mutta näin nousevan päivänvalon, näin aukenevan äärettömyyden tapaisena ja samalla niin hiljaisena, niin rauhaisana, niin suurena kuin se nyt tuli, ei innostus ennen ollut tullut. Taivaisesta kodistaan astui ihanne alas, ja ottaen asuntonsa hänen sieluunsa, se ojensi hänelle elämän avaimet ja maailman valtikan. Hän tunsi sydämensä sykkivän koko ihmiskunnassa. Hän tunsi, että hengessä ihmiset ovat yhtä, ettei mikään häntä erottanut ystävistään eikä omaisistaan eikä kenestä, jota hän halusi nähdä. Kaikki olivat hänen luonaan, hymyilivät hänelle, ymmärsivät häntä, ja hän puhui heille sielusta sieluun…

Ja vaikka hän tiesi, että tämä oli hetkellistä, että huomenna hän taas olisi Eero, heikko ihminen, joka pyrki ja ponnisti, joka ihmisten tavalla iloitsi ja suri, ei hän tällä hetkellä osannut muuta kuin riemuita ihmishengen salaisesta kuninkuudesta.

III.

Aamulla herätessään Eerolle selveni, että hän tänä päivänä lähtee pastorin luo. "En lähde kysymään, mitä elämä on, vaan mitä papisto sanoo semmoisesta tapauksesta kuin tämä lakkojuttu on… Vedän pastorin tilille ja panen kovalle."

Heti noustuaan hän matkusti kaupunkiin.

Pastori F. asui vähän matkan päässä asemalta ison kivimuurin toisessa kerroksessa, joka muistutti Eeron mieleen ensimäisen professorin asuntoa. Hän sai soittaa parikin kertaa, ennenkuin unelias palvelustyttö tuli aukaisemaan.

— Onko pastori F. kotona?

— Jahka minä katson, vastasi tyttö, peräytyi pari askelta ja katsahti avonaisesta ovesta viereiseen huoneeseen. — Juu, kyllä se näkyy olevan, mutta sillä on vieras luonaan…

— Vai niin, ehkä sitten poistun. Tuo vieras viipynee kauvankin?

— Ei, herra on hyvä ja käy saliin vain odottamaan. Kyllä se eukko sieltä pian lähtee… Ei se ole kuin semmoinen eukko vain, joka käy itseään ripittämässä eli mitä tehnee…

Tämän selitti tyttö äänellä ja tavalla, jonka piti ilmaista, että hän oli toisella kannalla ja ymmärsi herroja, semmoisia kuin esimerkiksi Eero.

Eero ei sanonut mitään, noudatti vain neuvoa ja astui saliin. Siinä ei ollut ketään ja hän istui pinkovieteriselle tuolille oven luo.

Sali oli sisustettu tavalliseen mauttomaan herrastyyliin. Punaisella plyyshillä päällystetyt mustat pietarilaiset huonekalut — nähtävästi uudet — seista röhöttivät pitkin seiniä ja keskellä lattiata. Oven luona oli piano ja vastapäätä sitä toisella puolen huonetta mustankiiltävä harmonio. Pöytiä oli isompia ja pienempiä ympyriäisiä ja yksi neliskulmainen hyllypöytä, ja niillä albumeja ja lamppuja.

"Näinhän tämä uskonnon palvelija asuu kuin mikäkin ruhtinas", ajatteli Eero odottaessaan ja ympäristöä tarkastaessaan. "Ja kuitenkin hän sanoo uskovansa, että tämä maailma on surunlaakso ja tämä elämä koetuksen aika, että ken täällä murehtii, hän siellä ylhäällä iloitsee… Kumma, etteivät papit itse välitä siitä haudantakaisesta ilosta."

Jo kuului äänekkäämpää keskustelua toisesta huoneesta ja kohta perästä kahden hengen askelet eteisestä; sitten hyvästijätöt ja pastorin vakuuttavat: "kyllä minä toimitan, juu, kyllä minä toimitan", jonka jälkeen ulko-ovi avattiin ja suljettiin. Ja vihdoin, kiertäen työhuoneensa kautta, pastori ilmestyi sisäovesta saliin.

— Hyvää huomenta, hyvää huomenta! hän tervehti tuttavallisen kohteliaasti, kun näki vanhan rippilapsensa astuvan vastaansa. — Hauska nähdä herra ——ia, mitenkä kuuluu?

— Kiitoksia, vastasi Eero lyhyesti heidän kätellessään. —
Häiritsenkö?

— Ette suinkaan. Käykää istumaan, vaan ei tuonne oven suuhun, tulkaa tänne ylemmäs, olkaa hyvä.

He istuivat molemmat pastorin viittauksesta epämukaviin nojatuoleihin. Pastori F. oli vilkas, ystävällinen, terveen ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, oikea kaupunkilaispappi, joka on perehtynyt olemaan mitä erilaisimpien henkilöiden parissa. Hän oli muuten kelpo mies, yleisesti arvossa pidetty, etsitty ja kiitetty. Kun Eero jäi miettimään, mistä hän alkaisi, rupesi pastori, aivan kuin hän kauvan olisi odottanut tätä kohtausta, puhumaan ja sanoi:

— Olen kerrassaan iloinen, että tulitte minua katsomaan. Neljä, viisi vuotta onkin jo kulunut siitä, kun kävitte edessäni rippikoulua. Sillä ajalla olette ehtineet paljon miettiä — nuoret kehittyvät paljon suuremmalla vauhdilla kuin me vanhat — ja olette tietysti monessakin asiassa aivan toista mieltä kuin silloin… Onpa huhuiltu, että te juuri seisoisitte tuon nimimerkin Z:n takana, joka on täkäläisiin lehtiin kirjotellut noita ankaria hyökkäyksiä kirkkoa ja yhteiskuntaa vastaan. Minä olen noita kirjotuksia suurella huvilla lukenut ja löytänyt niistä hengen, joka rehellisesti pyrkii totuuteen, vaikkei se sitä vielä ole nähnyt kaikessa loistossaan Kristuksen personassa. Ja olenkin ajatellut, että jos te se olette, niin tahtoisinpa mielelläni kanssanne jutella, koska tunnen teitä kohtaan jonkinmoista rippi-isän velvollisuutta. Vaan ehkä olenkin erehtynyt?

— Ette suinkaan, herra pastori, vastasi Eero, joka ei voinut olla mieltymättä pastorin rohkeaan avomielisyyteen. — Ja minä puolestani olen iloisesti hämmästynyt, että heti heittäydyitte in medias res, sillä sitä varten minäkin juuri tänne tulin.

— No sepä oivallista! Mikä aavistus minulla lie ollut, että oikein olen teitä odotellut.

— Vai niin?… Muuten en tullut juuri kirjotusteni johdosta, vaan tehdäkseni teille eräitä kysymyksiä, jotka erityisesti kiinnittävät huomiotani tällä hetkellä, ja toivoakseni ette pahastu suoraa kieltäni?

— En suinkaan, en suinkaan, siitä olkaa vakuutettu. Olen hyvin utelias.

Eero oli hetken ääneti ja kysyi sitten yhtäkkiä:

— Mikä on papin velvollisuus?

Näkyi, ettei pastori tämmöistä kysymystä aavistanut. Hän hytkähti, ja leikkisä ilme katosi hänen kasvoiltaan. Kuitenkin hän vastasi melkein empimättä entisellä kohteliaan tyynellä äänellään:

— Luterilainen pappi, josta arvaan teidän nyt puhuvan, on seurakuntansa opettaja, sen kristillisen elämän, tapojen ja siveyden valvoja. Hänen pitää aina olla valmis lohduttamaan, auttamaan ja neuvomaan Jumalan sanalla, kun missä häntä vain tarvitaan. Näin teoriassa. Tietysti hänen käytännössä on vaikea — suuren seurakunnan holhoojana — pitää kaikkia jäseniä silmällä.

— Onko hän siis rikasten vaiko köyhäin pappi?

— Ei rikasten eikä köyhäin, vaan molempain. Hän on ihmisten opettaja, vastasi pastori vähän kummeksuen.

— Hän siis ei ole rikasten imartelija ja köyhäin sortaja? kysyi Eero purevasti.

Toinen punastui loukkauksesta ja sanoi papillisella maltilla:

— Minä en ymmärrä kysymystänne. Eihän seurakunnan papilla ole mitään tekemistä maallisten asiain kanssa.

— Eikö?… No mitä se merkitsee, että hän on ihmisten, sekä rikasten että köyhäin, opettaja?

— Johan sen sanoin. Hän on sanan saarnaaja ja selittäjä sekä kristillisen elämän ja siveyden ja kristillisten tapojen valvoja, eikä siinä tehdä eroa ihmisten kesken.

— Hyvä. Tahdon siis kysyä: mikä on kristillinen elämä?… Pyydän, älkää luetelko minulle dogmaattisen siveysopin eri pykäliä, vaan sanokaa lyhyesti ja ytimekkäästi, mikä teidän mielestänne kristillinen elämä on?

— Minulla ei ole siitä mitään muuta mielipidettä kuin meidän luterilaisella kirkollammekaan.

— Entäs sen?

— Pitäisihän teidän kristittynä se tietämän.

— Mooseksen kymmenen käskyä?

— Nekin…

— Niin, niin, mutta yhdellä sanalla, intti Eero. — Mitä kuolleista käskyistä!

— Kyllähän meidän herramme Jeesus on ne yhdistänyt yhdeksikin käskyksi, kun hän sanoi opetuslapsilleen: "rakasta Herraa sinun Jumalaasi kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja lähimäistäsi niinkuin itseäsi". Kristillisen elämän perussävel on rakkaus Jumalaan ja siitä seuraava lähimäisrakkaus.

Eero ei puhunut tovin aikaan sanaakaan. Ensin hän tuijotti pastoriin ällistyneenä, sitten laski katseensa maahan. Hän hämmästyi pastorin uhkarohkeata tunnustusta, joka äkkiä asetti kristillisen kirkon omituiseen valoon, ja hän häpesi — vaikkei itseään. Mutta samalla hän tunsi rohkeuden syttyvän sielussaan, nousi, tunteensa valtaamana, ja lausui, katsoen pastoria surullisesti silmiin:

— Te tunnustatte siis, että kristinopin ydin on lähimäisrakkaus! Ettekö silloin huomaa, missä valheessa me vaellamme? Jo se, että on köyhiä ja rikkaita vieretysten maailmassa, jo se, että te asutte täällä seurakunnan opettajana neljässä, viidessä muhkeasti sisustetussa huoneessa, kun vähän matkaa teidän ovestanne on ihmisiä kymmenittäin sullottuna yhteen ahtaaseen, likaiseen, epämiellyttävään suojaan, jo se, että elävä ihminen saattaa nääntyä nälkään, suruun, vankeuteen näissä teidän kristillisissä yhteiskunnissanne — jo se antaa pakanalle, jommoiseksi minä olen itseäni lukenut, oudon käsityksen teidän kristillisestä intelligenssistänne — puhumattakaan rakkaudesta. Oi pastori, ettehän te saata minun sanojani vääriksi todistaa! Ja ajatelkaa: on tehtaan työmiehiä, jotka pitkän päivän perästä väsyneinä ja voimattomina palaavat matalaan, vähäiseen kotiinsa syömään niukkaa illallistaan lukuisan, nälkäisen perheensä seurassa —; kun he pyytävät kymmenen pennin korotusta päiväpalkkaansa, jotta he pienokaisilleen voisivat antaa ravitsevampaa ruokaa, ja kun he epätoivossaan tekevät työlakon, silloin heille kylmästi nauretaan ja mietitään, millä keinoin voitaisiin rangaista heidän hävytöntä uppiniskaisuuttaan, ja sitten toimitetaan poliisit ja sotamiehet häätämään vaimoja ja parkuvia lapsia ulos maantielle, ja huonekalut ja tavarat kannetaan pihalle… Minä kysyn, herra pastori, onko tämä kristillistä? Minä en välitä siitä, kellä on oikein tai väärin — niitä käsitteitä saattaa väännellä sinne tänne tuulen mukaan —, vaan minä kysyn: onko tämä lähimäisrakkautta? Ja te, herra pastori, ja teidän kanssanne kaikki muut kirkonmiehet, te ette nosta kättäkään, te istutte lämpimissä suojissanne, te mietitte ensi sunnuntaista saarnaa helvetin tuskista ja taivaan iloista ettekä välitä siitä, että täällä maan päällä teidän ympärillänne on helvetti täydessä liekissä — vaikka tämä maailma voisi olla korkea ja kaunis kuin sininen taivas! Te valvotte kristillistä elämää, sanotte, mutta minä sanon teille: te ette valvo rikkaiden elämää, ja miksikä? Siksi että itse kuulutte ylhäisöön.

Jos Eeron puhe olisi ollut kiivasta, olisi pastori voinut suuttua ja kukatiesi hyvinkin äkkiä lopettaa koko keskustelun. Mutta paitsi sitä, että pastorin arvo vaati häneltä viisautta ja malttia, ilmeni nuorukaisen sanoissa ja äänenpainossa niin syvä suru, että kokenut ihmistuntija katsoi parhaaksi jättää aivan kuin huomaamatta Eeron personallisia viittauksia ja pysytellä asiallisessa keskustelussa.

Eero istuutui tuoliinsa, ja kyynärpää sivutuen varassa hän nojasi päätään käteen.

Pastori katkasi äänettömyyden ja virkkoi:

— Rakas herra ——, te olette jalo nuorukainen ja sanoissanne on paljon perää, surulla me papitkin katsomme sitä vääryyttä, joka monessa kohdin vielä vallitsee maailmassa, mutta kyllä te liiottelettekin ja katsotte asioita liian synkältä kannalta…

— Ah, herra pastori, ettekö koskaan ole tuntenut kärsimystä, kalvavaa tuskaa, kun noin saatatte puhua, että muka liiottelen?

— Kyllä, kyllä, olen tietenkin. Mutta mitä sitten tahdotte, että me kirkon ja uskon palvelijat tekisimme? Maailma on kova, sen sydäntä ei ole helppo heltyyttää… Ja sitäpaitsi — te olette vielä nuori ja kokematon — eihän rakkaus, veljesrakkaus syty ihmisen sydämeen ilman muuta! Ei se sinne tule ilman Jumalan armoa; rakkaus Jumalaan on ensimäinen ehto. Ja kun ei Jumalan armoa uskossa vastaanoteta, kun langetaan pois oikeasta uskosta, kun käännytään maailmalliseen pakanuuteen — mistä sitten se rakkaus voisi syntyä? Niin, tässä kohden voisin moittia teitäkin: tekin olette niitä, jotka horjutatte kirkon perustuksia ja vähennätte uskon arvoa kansan silmissä.

— Mikä se usko on?

Eero sai osakseen moittivan silmäyksen.

— Se on usko Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa, lapsellinen usko, joka ei kysy, ei epäile, ei nurku.

— Tässä olemme eri mieltä, sanoi Eero vakavasti. — Minä en ymmärrä semmoista uskoa. Luulen saaneeni Jumalalta järkenikin enkä tiedä muuta apuneuvoa totuuteen pyrkiessäni. Järkeni on minulle pyhä ja siihen luotan ehdottomasti… Mutta jättäkäämme tämä. Meidän ei tarvitse syventyä teologisiin väittelyihin. Nyt olikin puhe kristillisestä elämästä. Te sanotte, että sen tunnussanana on rakkaus, mutta lisäätte, että rakkaus tulee uskon kautta. Minä luulen, että rakkaus asuu ihmisen sydämessä ja on siinä herätettävä. No olkoon miten hyvänsä, pääasia on, että teidän keinonne herättää tuo rakkaus on jokin, jota te kutsutte uskoksi. Minä sanon, että löytyy toinen keino.

— Mikä? kysyi pastori epäillen, mutta samalla hiukan pelästyen.

— Elävä esimerkki. Jos yhdessä ihmisessä se rakkaus on elävä, niin hän sen sytyttää muissakin.

Pastori ei vastannut mitään, ja Eero jatkoi:

— Jos te, herra pastori, jättäisitte tämän upean kotinne, tulisitte köyhäksi, halveksituksi, hylätyksi, mutta samalla saarnaisitte sitä oikeata, suurta, kaikkiuhraavaa rakkautta, ja jos teidän sielunne ja mielenne ja henkenne palaisi sitä ääretöntä lempeä, mikä ihmissydämen pohjassa kytee, oi silloin te tekisitte suuren työn, silloin olisitte siunattu ihminen, todellinen Jumalan lähettiläs maan päällä.

Pastorin tähänastinen maltillinen ja ystävällinen käytös oli antanut Eerolle rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi. Mutta nyt näkyi, että hän oli jännittänyt jousta liiaksi. Pastori teki liikkeen ikäänkuin keskeyttääkseen Eeron lausetta, mutta kuunteli itseänsä hilliten loppuun saakka. Vaan silloin hän puuttui puhumaan, ja hänen äänensä vapisi ristiriitaisista tunteista, vaikka hän koetti sanoa sanottavansa tyynesti.

— Te menette liian pitkälle, herra, te menette aivan liian pitkälle… Olen jo tovin aikaa huomannut, että te menette liian pitkälle… Muistakaa, minä olen vanha, kokenut mies, olen pappi, joka olen joutunut tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa ja nähnyt elämää kaikilta sen puolilta, ja te olette nuori, innokas, hyvään pyrkivä niinkuin kaikki nuoret, mutta kokematon, äärimäisyyksiin ja liiallisuuksiin menevä niinkuin kaikki nuoret… Muistakaa se. Te olisitte voinut tulla minun luokseni neuvoa kysymään, kysymään vanhalta uskonnonopettajalta neuvoa, mutta että tulette minua personallisesti tuomitsemaan, se ei sovi, hyvä herra, se ei sovi…

Eero hämmästyi kovin tästä äkkinäisestä käänteestä, jota hän ei ollut odottanut. Pelästyneenä hän kavahti seisaalle eikä tiennyt mitä sanoa.

Pastori F. tämän havaitsi ja jatkoi maltillisemmin:

— Teidän mielestänne minun pitäisi jättää tämä kotini ja ruveta köyhäksi… No, älkää luulko, että minä mikään rikas olen… Mutta te tahdotte siis, että minä syöksyisin vaimoni ja lapseni kurjuuteen — juuri siihen kurjuuteen, josta olemme puhuneet ja joka teidän samoinkuin minunkin mielestäni on huutava epäkohta yhteiskunnallisissa oloissamme! Ettekö huomaa, että tämä on hullua, järjetöntä? Mitä sitten on koko meidän sivistyksemme ja kulttuurimme, jos meidän tulisi noin vain tallata se jalkojemme alle ja taas ruveta raakalaisiksi ja metsän asujaimiksi! Mitä!… Ei, hyvä herra, säilyttäkää tuommoiset puheet ymmärtämättömille ja haaveilijoille, mutta älkää tuoko niitä ihmisten ilmoille…

Eerossa heräsi äkkiä sääli pastoria kohtaan. Hän ei tiennyt, mistä se tuli, mutta pastorin äänessä ja ulkomuodossa ilmeni paljon suurempi epävarmuus kuin hänen sanoissaan. Ja juuri tuo pastorin sisällinen epävarmuus lisäsi monikertaisesti Eeron varmuuden. "Täällä minulla ei ole enää mitään tekemistä", hän sanoi itselleen, ja ääneen hän lausui:

— Te olette minua väärin käsittäneet, hyvä pastori. Ei tarkotukseni ollut teitä tuomita eikä teitä loukata… Mutta sen sanoitte oikein, että minä en ajatellut en sivistystämme enkä kulttuuriamme. En niitä ajatellut, sillä paljon korkeampi on minusta rakkaus — se lähimäisrakkaus, jonka te myönsitte olevan kristinuskon ytimen…

Hän katsahti vielä kerran pastorin kasvoihin, joista mitä ristiriitaisimmat tunteet puhuivat epäämätöntä kieltään, virkkoi sitten hiljaisella äänellä "hyvästi" ja kääntyi verkalleen kulkemaan huoneesta ulos, pastorin häntä seuraamatta…