Raskaalla mielellä Eero asteli kadun käytävää pitkin. Hän tiesi kyllä, että hänellä oli oikein, että totuus oli hänen puolellaan, mutta mitä se auttoi? Ei se auttanut maailmaa ja sen kärsiviä ihmisiä rahtuakaan. Uskonnonpalvelijat, kirkkokin asettui korkeinta totuutta vastaan. Ne ihmiset, jotka ymmärsivät ja myönsivät, olivat ilman tahtoa, ilman tarmoa… Ei ole ketään, joka mitään uskaltaisi.
Ja silloin muistui mieleen oma elämä. "Olenhan minä kumminkin koettanut, mutta maailma ei minusta huoli… Olen lausunut ajatukseni ja kirjottanut ne paperille muille iloksi ja hyödyksi, mutta kukaan ei niistä välitä…
"Oi minun Jumalani, mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Illalla tunsin itseni voimakkaaksi, nyt hapuilen taas kuin saamaton lapsi…"
Äkkiä hänen sydämensä täyttyi ystäviensä kaipuulla ja tuhannennen kerran kyseli: miksi te minut hylkäsitte, Aarno ja Tuomo?
Mutta siinä tuokiossa tuli vastaus aivan kuin iskemällä: "sinä et rakastanut heitä kylliksi… sinä et näyttänyt heille esimerkkiä… Miksi et asettunut heidän kannalleen, miksi et alottanut siitä, josta heidän olisi pitänyt alottaa?"
Ja vaikka tämä ajatus ensi silmänräpäyksessä oli jähmetyttävä, helpotti heti seuraava ajatus: "mutta niin ollen, minä sen vielä voin tehdä ja voittaa ystäväni takaisin!" Ja hänen silmiinsä kuvastui elämä, joka oli niin yksinkertainen, niin helppo, niin puhdas, että kaikkien pitäisi ymmärtää, että siinä on totuus, ja että ystävätkin sen houkuttelemina kääntyisivät takaisin maailman teiltä.
Kulkiessaan erään kaksikerroksisen kivimuurin ohi Eeron silmä sattui oven syrjässä olevaan messinkiseen nimilevyyn, johon oli kaiverrettu sanat: "F. G., kustantaja". Hän seisahtui sitä katselemaan, sillä tämä oli juuri se kustantaja, jolle hän oli käsikirjotuksensa lähettänyt, sittenkun edellinen kustannusliike oli sen hylännyt, ja kummallinen ajatus juolahti päähän. "Mitähän, jos käyn tuolla tiedustelemassa kirjani nykyistä kohtaloa — voinhan tuoda sen sieltä samalla pois, jos…"
Tuumasta toimeen. Eero pujahti ovesta sisään. Kustantaja asui itse samassa huoneustossa, jossa hänen toimistonsa sijaitsi, ja Eeroa käskettiin astumaan salintapaiseen sisähuoneeseen, jossa kustantaja — keski-ikäinen mies, jonka soikeissa, parrakkaissa kasvoissa oli tuota epämääräistä oppineen ja liikemiehen sivistynyttä kaksoisilmettä — vastaanotti hänet istuen pöydän vieressä nähtävästi sairastuolissa. Tuttu paperitukko oli Eeron hämmästykseksi pöydällä.
— Suokaa anteeksi, etten voi nousta, pyysi sairas kohteliaasti heidän kätellessään — ilkeä leinin kohtaus sitoo minut nykyisin tuoliin… Painakaa puuta, olkaa hyvä.
Ja Eeron istuttua vastapäätä seisovaan nojatuoliin, kustantaja lisäsi:
— Te olette siis jo saanut kirjeeni?
Tämä odottamaton kysymys sai Eeron kalpenemaan pelosta.
— En minä ole mitään kirjettä saanut… tulin tänne aivan sattumalta…
Kustantaja hymyili.
— Sepä oivallinen sattuma, kirjotin juuri tänä aamuna — ja tuskinpa kirje olisi luoksenne ehtinytkään — kirjotin ja pyysin, että kävisitte luonani yhteisissä asioissamme.
Eero näytti yhä kuin puusta pudonneelta, jonka tähden toinen jatkoi uudella hymyilyllä, puoleksi kysyvästi:
— Te siis ette vielä tiedäkkään, että minä olen päättänyt kustannuksellani julkaista esikoisenne "Nuorukaisen mietelmiä?"
Eeron oli vaikea toipua hämmästyksestään. Tämä kummallinen, onnellinen uutinen tuli niin äkkiä kaikkien synkkien ja murheellisten kokemusten ja ajatusten päälle, ettei hän tiennyt sinne eikä tänne eikä heti voinut uskoa uuteen onneensa.
— Oikeinko todella? hän kysyi miltei kuiskaten — aiotteko todella ottaa teokseni?
— Kyllä kaiketi. Te näytätte kovin hämmästyneeltä?
— Suokaa anteeksi, minä… minä tulin niin iloiseksi.
Kustantaja teki ystävällisen kädenliikkeen.
— Kirjanne lukeminen on tuottanut minulle nautintoa, hän sanoi, — olen vakuutettu, että yleisö tulee siitä pitämään… se tahtoo sanoa: lukemaan sitä, sillä kyllä se arvatenkin herättää myös vastarintaa. Tämä on ensimäisiä laatuaan meillä — ja tietäähän, mikä kohtalo semmoisten osaksi tulee…
Tämän sanottuaan hän katsahti syrjään ja tuli miettivän näköiseksi. Itse asiassa hän viisaana miehenä oli ottanut selkoa Eeron sanomalehtiin kirjottelusta ja tiesi, että sitä oli suurella kiintymyksellä seurattu, jota seikkaa hän kirjaa uloslaskettaessa päätti käyttää hyväkseen tavalla tai toisella.
Mutta Eeron sydämeen virtasi tulvimalla riemun ja kiitollisuuden tunne. Maailma muuttui äkkiä kuin uudeksi. Nyt oli hänenkin työnsä tunnustettu ja annettu arvo hänen ponnistuksilleen. Tämä oli aivan kuin viittaus kohtalolta, että hänen työnsä oli hyödyllinen ja tarpeen, että hän yhä jatkaisi samalla tiellä. "Ja kunpa täten edes hiukkasen taidan lieventää ihmisten huolia ja murheita!"
Kustantaja taas puhui:
— Nytpä tahtoisin tietää teiltä, herra ——, paljonko vaaditte tekijäpalkkiota?
Eero ei ollut tätä yhtään ajatellut, ja hänen miettiessään toinen jatkoi:
— Kirjanne tulee noin kahdeksan, yhdeksän painoarkin kokoinen.
— Olisikohan kolme sataa markkaa liikaa? Kustantajan katsanto ilmaisi, että hänelle on yhdentekevä, onko se liikaakin, ja hän vastasi vakavasti:
— Maksan siis kolmesataa markkaa ensimäisestä painoksesta.
Eero oli vähällä huudahtaa: 'te olette ihmeellisen hyvä!' mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi, vaikka hiukan epävarmalla äänellä:
— Olen varsin tyytyväinen.
Kun hän tämän perästä teki lähtöä, kysyi tuo uusi ystävä:
— Teidän osotteenne on vastedeskin sama, että tiedän lähettää korehtureja?
Ja hän lisäsi hyvästiä jätettäessä:
— Palkkionne suoritetaan sitten, kun teos on valmiiksi painettuna.
Eero poistui.
"Olisi ehkä antanut viisikin sataa, jos olisin pyytänyt", oli hänen ensimäinen ajatuksensa kadulle tullessaan. "Mutta hyvä, etten sitä tehnyt. Työni on kyllä maksettu kolmella sadalla."
Olo tuntui niin iloiselle ja kevyelle, että mieli teki jakaa sitä onnea toisillekin. Silloin juolahti päähän, ettei hän moneen päivään ollut käynyt enonsa luona, ja aivan kuin itsestään askelet suuntausivat vanhaa kotia kohti.
Oli vielä niin varhainen aamu, ettei hovineuvos ollut lähtenyt virastoonsa. Molemmat vanhukset olivat kotosalla ja istuivat aamiaispöydässä. Riemulla ja rakkaudella he tervehtivät poikaansa ja käskivät mukanaan syömään. Eero totteli mielihyvällä, koska nälkä tuntui suolia kopistavan.
— Täällä meillä on sinusta jo puhuttu tänä aamuna, ilmotti hovineuvos, ennenkuin Eero ehti kertoa omista asioistaan. — Olemmepa saaneet sinulta terveisetkin, joista kiitämme.
Eero ei hoksannut, mitä tarkotettiin, vaan katsoi kysyvästi enoonsa.
Täti tuli hänelle avuksi:
— Valeni on käynyt täällä — sinun kehotuksestasi, niinkuin hän sanoi — ja kertonut meille eilisistä hommistanne.
Eeron ajatukset kääntyivät äkkiä viitottuun suuntaan.
— Vai niin, hän sanoi, — aivan oikein, käskin minä Valenia tulemaan tänne… No, ja sinä täti, sinä annoit hänelle, mitä hän pyysi?
— Kuinkas muuten?… Vaikka olemmehan jo Kaarlon kanssa kirjottaneet nimemme toiseen listaan samaa tarkotusta varten.
— Niinkö!?
— Ymmärräthän sinä, sanoi hovineuvos tyynesti, — ettemme missään tapauksessa olisi kieltäneet apuamme, kun kerran sinä olit rekomendeerannut, sillä muunlainen käytös olisi osottanut, ettemme sinuun luota. Mutta tässä erityisessä tapauksessa annoimme mielellämme, kuten jo tädiltäsi kuulit.
— Onhan sääli noita raukkoja, jotka kärsivät puutetta, lisäsi täti puolestaan.
Eero ajatteli itsekseen, että sittenkin on rakkautta enemmän maailmassa kuin hän oli luullut, ja kysyi innolla:
— Te siis hyväksytte lakkolaisia ja olette heidän puolellaan?
Sinäkin, eno?
— Et näy suuria ajattelevan meidän ihmisrakkaudestamme, vastasi hänen enonsa omituisesti hymyillen. — Muuten sinun kysymyksesi on umpimähkään tehty. Emme suinkaan ole lakkolaisten puolella, sillä minä tunnen erään yhtiön jäsenistä ja tiedän, että heidän afärinsä tätä nykyä ovat sillä kannalla, etteivät saata korottaa työmiesten palkkoja… Semmoisessa asiassa on kysymys kymmenistä tuhansista markoista vuodessa… Toiselta puolen kaikilla ihmisillä on oikeus — työmiehillä kuin muillakin — koettaa parantaa aineellista asemaansa… hätätilassa pakkokeinoillakin.
Eero oli huomaavinaan enonsa sanoissa enemmän myötätuntoa kärsiviä kohtaan kuin tämä itse tahtoi tunnustaa, ja hän päätti sentähden olla väittämättä vastaan. Muistipa omat sanansa pastorille, että oikeuden käsitettä saattaa väännellä sinne tänne tuulen mukaan.
Hän nyökäytti päätään ja lausui vakavasti:
Tietysti asialla on kaksi puolta, ja voihan työnantajiakin ymmärtää. Se oli minusta kumminkin väärin, että rupesivat sotamiesten avulla häätämään perheitä maantielle…
Eero katsoi tätiinsä tätä sanoessaan.
— Niin, niin, myönsi täti, — se oli rumasti tehty, julmasti menetelty.
— Voipi olla, virkkoi hovineuvos lyhyesti ja pyysi vaimoltaan teetä lisää.
Eero ymmärsi, että oli kylliksi puhuttu yhdestä aineesta, eikä itsekään tuntenut halua jatkaa. Hän päätti sen sijaan käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tokaisi:
— Täti ja eno, ette nyt yhtään arvaa, miksikä tänne tulin oikeastaan!
— Onko mitään erityistä? innostui täti. — Luulin vain, että tulit meitä katsomaan, kun et moneen päivään…
— Niin, niin, mutta on minulla uutinenkin.
— Se on varmaan iloinen, koska näytät niin onnelliselta?
— Tulin teille suoraan kustantajani luota.
Hovineuvos heristi korviaan.
— Kustantajasi? hän kysäisi erityisellä äänenpainolla. — Onko kirjotuksesi löytänyt armon herra F. G:n silmien edessä?
— Onpa kuin onkin! huudahti Eero, katsoen voiton riemulla kasvattivanhempiinsa.
— Onnittelen, onnittelen, sanoi hänen enonsa, nähtävästi liikutettuna ja heitti merkitsevän katseen puolisoonsa. Eero ei tätä katsetta ymmärtänyt, mutta tädille se puhui: "muistatko, Linda, mitä silloin sanoin, että kyllä Eerosta vielä mies tulee?"
Täti hymyili äidillisen hymyn ja lausui puoleksi leikillä, puoleksi totuudessa:
— Sinä siis taidat olla kirjailija nyt, Eero, ja me muut ihmiset häivymme vallan mitättömiksi sinun rinnallasi?
— Älähän nyt toki! huomautti Eero ensin leikillisesti, mutta muuttui heti totiseksi ja lisäsi: — en ole siksi pyrkinyt, ja vaikka olisinkin, niin enhän nyt vielä ole puolivälissäkään tunnustettu kirjailija.
— Et, et, myönsi hovineuvos vakavasti, — mutta alku on kumminkin tehty, ja alku aina hankala… Vaan kuules, poika, ethän vielä ole maininnut, paljonko saat kirjailijapalkkiota?
— Arvaappas, eno, hän antoi minun itse määrätä, mitä tahdon, ja kun summan mainitsin, hän suostui muitta mutkitta.
— Entä summa?
— Kolme sataa markkaa ensimäisestä painoksesta.
— Yhy.
Täti, joka oli tarkasti seurannut keskustelua, kysyi vähän huolestuneesti:
— Olikohan se vain kylliksi maksettu, Eero, niin paljosta työstäsi?
— Kylliksi? Mutta ajattele, täti, enhän minä kuluta kuin muutamia kymmeniä markkoja kuukaudessa, eikä tuon kirjani kirjottamiseen ole kulunut kuin viisi, kuusi kuukautta. Olenhan sitä paitsi ehtinyt tehdä muutakin työtä — olen koko ajan elänyt työlläni.
— Niin, niin, sen tiedämme, myönsi täti, ja hänen katseensa kirkastui, — et sinä paljon vaadi, Eero.
— On kolmessakin sadassa markassa työstä palkkaa, lausui hovineuvos päättävästi,— eikä alottelijalle makseta paljon millään uralla.
Tähän päättyi keskustelu, sillä syönti oli lopetettu ja noustiin pöydästä. Eero vietti vielä puolen tuntia tätinsä seurassa ja jätti hyvästi samalla kertaa, kun hänen enonsa lähti virastoonsa. Eeron saattaessa enoaan, tämä neuvoi nuorukaista seuraavaan tapaan:
— Kirjottelethan paraikaa uutta teosta?
— Kirjottelen.
— Jos se valmistuisikin, älä kanna sitä kenenkään kustantajan luo, ennenkuin on täydelleen ratkaistu esikoisesi kohtalo. Vasta sitten on aika arvioida, mitä siitä uudesta sopii pyytää.
— Tietysti en, eikä se niin pian valmistukkaan.
— Niin, niin, tahdoin vain huomauttaa, sanoi hovineuvos ja pyörähti virastonsa ovesta sisälle.
Eero tunsi outoa kiitollisuutta. Enonsa sanat liikuttivat häntä; niistä puhui aavistamaton rakkaus, huolenpito ja luottamus. Oli aivan kuin tuo ennen niin ankara ja kova mies olisi sanonut: "olet sinä minun kelpo poikani sentään".
"Ihmiset ovat pohjaltaan hyviä", oli Eeron ajatus, kun hän lähti kulkemaan asemalle.
IV.
Kului muutama päivä tavallisessa työssä. Tuli sitten sunnuntai, jolloin Eeronkin kynä lepäsi kotelossaan. Poutaa oli kestänyt jo toista viikkoa ja yhä taivas helotteli kirkkaan sinisenä ja aurinko paahtoi täydeltä terältä. Näin aamusella oli sentään vilpoinen, ja Eero päätti tehdä pitkän kävelyn. Kuistin rappusilla hyppäsi Roland vastaan iloisesti tervehtien, ja sitten lähdettiin yhdessä.
Maantiellä kulkiessaan Eero mietti, kuinka paljon selvyyttä ja varmaa sisältöä hänen elämäänsä oli ilmaantunut viime kuluneina päivinä. Ainakin toistaiseksi hänen kohtalonsa oli ratkaistu; hän saisi tehdä sitä työtä, jota hän rakasti. "Minä luulen, että jokainen ihminen voisi päästä semmoiseen selvyyteen! Pitäisi vain kysyä itseltään: mikä on elämä? eli oikeammin: mitä minun on tässä elämässä tekeminen? niin kyllä tulisi vastaus. Tietysti ei saa kysyä niinkuin tiedemiehet, jotka antavat koko elämän käsitteelle aivan oudon ja mielivaltaisesti keksityn merkityksen, josta sitten johtuvat semmoisiin hullunkurisiin päätöksiin, kuin että elämä on kemiallinen prosessi — ikäänkuin tämä ajatteleva, tunteva, itkevä ja iloitseva minuuteni olisi mikään mekanisten ja molekylääristen voimain aikaansaama ja yhtäkaikki kuolemaa, s.o. niitten hajoamista vastustava yksikolmattavuotias hallusinatsioni!
"Ei saa myöskään kysyä liian syvämietteisten filosofien tapaan, jotka niin unohtuvat ajattelemaan elämän metafysillistä alkuperää, että kerrassaan sivuuttavat itse pääkysymyksen, mikä elämä on. Eivät he kumminkaan joudu sen kummempiin johtopäätöksiin kuin että elämän alku ja juuri on joko tuo suuri 'tietämätön' taikka tuo suuri 'tiedoton'.
"Vaan pitää kysyä sillä lailla kuin jokainen järjellinen ihminen itsestään kysyy, aivan yksinkertaisesti ja käytännöllisesti: mitä varten olen minä olemassa, mitä minun on tekeminen tämän maan päällä?
"Silloin tulee vastauskin itsestään, ja jos ei se olisikaan aivan sama joka ihmiselle, on se kumminkin juuri se vastaus, jota itsekukin kysyjä tarvitsee.
"Mutta jos ei nyt minun kirjailijahommastani sittenkään tulisi mitään?" ajatteli hän samassa. "Jos osottautuisikin, etten siihen kykene, etten siihen työhön ole kutsuttu, ettei se ole minua varten — mitä sitten? Kadottaisiko elämäni sisällyksensä?"
Hän seisahtui ja oli hetken hengittämättä. Sitten levisi hymy hänen huulilleen ja hän sanoi:
"Ei koskaan enää. Kirjottaminen voi olla elämäni ulkonainen toimi — sen toimena voi olla jotakin muutakin. Elämäni sisällys olet Sinä, ihanteeni ja Jumalani, Sinä, joka olet rakkaus kaikkiin ihmisiin. Sinua palvella voin muullakin lailla. Sinä käsket ja minä täytän."
Yhtäkkiä hän tunsi, että tuommoinen ajatus kuin "minä olen kirjailija", jota hän aina olikin välttänyt, voi olla sokaiseva kiusaus, paula, johon voi kietoutua, ellei ole varoillaan. "Eihän kukaan sisäisesti saata olla muuta kuin ihminen! Voihan olla niitä, jotka luulevat, mikä, että hän on kreivi tai virkamies, mikä, että hän on tilanomistaja tai suutari tai kuningas, mikä, että hän on soittoniekka tai kerjäläinen, mutta ilmeisesti ne pettävät itsensä, sillä kaikki ovat ihmisiä.
"Tahtoisinpa sentähden lisätä äskeiseen ajatukseeni, että kaikki ihmiset, kun kysyvät kohtalolta, mitä he ovat ja mitä varten he ovat syntyneet, saavatkin saman vastauksen sisäisesti…
"He oppivat Sinua tuntemaan, Jumala, joka olet rakkaus ja äärettömyys."
Linnut visertelivät tuoksuavassa metsässä, ja Eero kuunteli nautinnolla niiden maksutonta musiikkia. Ja vaikka se oli vanha ja jokaisen runoilijan tekemä havainto, niin se oli yhtä uusi kuin tuorein totuus, että nämä linnut laulelivat ylistystä elämän antajalle — "eli elämälle, niinkuin minä tahtoisin sanoa", lisäsi Eero itsekseen. "Semmoinen pitäisi ja voisi olla ihmistenkin elämä."
Hän oli nyt tullut tienhaaralle, ja yhtäkkiä karkasi koira, iloisesti haukkuen, oikeaan pyörähtävälle syrjätielle. Kun Eero kääntyi katsomaan, mistä Roland riemastui, näki hän Jannen lähestyvän reippaalla astunnalla.
— Päivää, päivää! huusi Janne jo kaukaa, ja Eero vastasi samaten ja kiiruhti ystävää kohti.
— No eipä sinua ole pitkiin aikoihin nähty! hän sanoi, kun he iloisesti kattelivat. — Kuinka nyt voit?
— Hyvin vain, kuinka muuten! Onhan kaikki nyt niinkuin olla pitää, siitä saakka kun sain äitini suostumuksen Leenan ja minun kihloihin.
— Niin, niin, tietäähän sen.
— Mutta kuinka itse jaksat?
— Hyvin, hyvin, kuten näet.
— Eipä sinuakaan ole nähty missään!
— Missä minä liikkuisinkaan. Kävelemässä olen ja kotosalla — enimmin kotosalla… Niin, olenhan kaupungissakin käynyt.
— Oikein minun on ollut sinua ikävä, Eero. — Mikset ole tullut katsomaan?
— En ole joutanut… Minne sinä nyt olet menossa?
— En juuri minnekkään. Olenpahan vain aamukävelyllä.
— No, sitten minä otan sinut siipieni suojaan ja vien sinut mukaani morsiameni luo.
— Morsiamesi luo?
— Niin, hänen kotiinsa — hänen vanhempainsa kotiin nimittäin, missä silloin kerran yhdessä käytiin. Et suinkaan sen koommin siellä ole ollut?
— En.
— No sen parempi, olet odotettu vieras… Ethän, veli kulta, Leenaakaan vielä ole nähnyt, eikä hän sinua, vaikka jo tunnette toisianne kuulemalta… Näin sunnuntaisin käymme toisiamme tapaamassa hänen kodissaan, sillä eihän sitä viikolla ehdi… Onhan siis päätetty, että tulet?
— Olkoon, miksen voisi tulla, päätti Eero, ja sitten pojat jatkoivat matkaa yhdessä, koira kolmantena.
Eero tarkasti mielihyvällä vierustoverinsa kaunista ja raikasta ulkomuotoa ja sanoi leikillä:
— Kylläpä näkyy tytön rakkaus ajavan punan nuoren pojan poskille.
Janne katsoi ystäväänsä hymyillen silmiin, mutta ei vastannut mitään toisen huomautukseen. Sen sijaan hän iloisesti virkkoi:
— Tiedätkö, kun minä en jääkkään kotitalooni.
— Kuinka niin?
— No kun kaikki kääntyy ihan parhaaseen päin! Taidan tästä ruveta muhamettilaiseksi ja uskoa sokeasti kohtaloon!
— Kerrohan, veikkonen, tarkemmin.
— Niinkuin tiedät, olen perheessämme ainoa, joka olen antautunut maanviljelyksen alalle, ja oli ikäänkuin päätetty, että minä perin talon, kun tulen täyteen ikään… Mutta nyt onkin kaikki tuumat tuumittu uudestaan ja asiat muutettu perin pohjin…
— Anna kuulua.
— Vanhin veljistäni on ollut kauppamiehenä ja sillä alalla ansainnut vähän rahaa… Ajattele, kun hän yhtenä päivänä ajaa hurahuttaa kartanon pihalle ja juhlallisen näköisenä astuu ruokasaliin — me silloin juuri, äiti, siskot ja minä suurustimme. No minä heti aavistin, että mitä tästä tullee, ja äiti kovin riemastui ja muuten kaikki, sillä emme olleet moneen aikaan Kallea nähneet. Kalle onkin suora ja harvapuheinen, ja jo siellä pöydässä hän kysyy minulta: "no Janne, vieläkö sinun tekee kovin mieli päästä tämän talon isännäksi?" Tuohon minä: "enpä ole tainnut ennenkään olla niin kovin perso sen kunnian perään". — "Etkö?" hän vain ihmetteli, ja minä sitten selitin, että "tämä kun oikeastaan on herraskartano enkä minä ole mikään herra, niin olen tässä tuumaillut, että olisihan tuota mieluummin jonkun pienen verotalon tai torpan omistaja". Siihen veljeni, että "vai niin" eikä puhunut pitkään aikaan sanaakaan. Yhtäkkiä sitten tuumii tupsahuttaa: "ehkä sinä, Janne, sitten luovuttaisit tämän talon minulle?" Tuosta minä ilosta vavahtelin, mutta arvelin vain, että "eihän tämä minun olekkaan, tämä talo, onhan sinulla, vanhimmalla veljellä etuoikeus — niin että, kyllä kernaasti minun puolestani". — "Se on siis päätetty asia", sanoi veljeni vakavasti, "onkos äidillä mitään vastaansanomista?" Vaan eipä ollut äidilläkään mitään vastaan, tuumi vain, että "sitähän se Jannekin aina on toivonut". Veljeni selitti sitten: "äiti tietysti on tämän talon oikea omistaja, tässä onkin vain kysymys isännän johtavasta kädestä. Minä olen väsynyt kauppamiehen elämään ja aion muuttaa maalle rauhaan. Tulin silloin ajatelleeksi vanhaa kotiani ja päätin käydä katsomassa…" Niin, semmoinen se oli, se juttu, lopetti Janne ja katsoi Eeroa silmiin. — Eikö se ollut merkillistä?
— Tosiaankin sallimus näkyy sinua suosivan, olet oikea onnettaren lemmikki, Janne, tuumi Eero, ja toinen myhäili mielihyvästä. — Mitä sinä siis nyt aiot tehdä?
— Se on myös jo selvänä. Kalle auttaa minua vähän rahoilla ja minä ostan itselleni pienen verotalon tai lohkon jostakin isommasta.
— Ja sitten menet naimisiin?
— Totta kai. Ei talo emännittä tule toimeen. Ja sitten pyydän Leenan vanhempia muuttamaan meidän luoksemme. He sen kyllä tekevät.
— Entä torppa?
— Se myydään toiselle. — Appi ja anoppi jäävät ainiaaksi meille…
He vasta hyviä ihmisiä ovat, ja tuleva appini on viisas ukko.
Eero mietti vähäisen, sitten kysäisi:
— Pyritkö tänne likiseuduille Janne?
— En sitä niin tiedä. Ei täällä taida olla oikein sopivaa paikkaa. Ei se Hölisevän torppakaan ole sopiva, että sinne kotivävyksi muuttaisin. Kalle sen kyllä soisi, mutta en minä… Onhan se koko iso torppa, mutta ei se sentään liikoja elätä…
— Kuulehan, Janne, kysyi taas Eero, joka näkyi hautovan omia tuumiaan, — etkö sinä jonnekkin järven rannalle…?
— Järven rannalle? No miksei. Onhan järvellä hauska soutaa ja saahan järvestä kaloja. Mutta miksikä semmoista kyselet?
— Minun pälkähti päähäni mukava ajatus: jos minä sinun maallasi jossain syrjäisellä niemekkeellä saisin rakentaa itselleni pienoisen mökin, vastasi Eero vähän häveten.
— Voi ystäväni, sepä vasta hauskaa olisikin! huudahti Janne ja löi molemmat kämmenensä yhteen. — Oikeinko totuudessasi puhut?
— Enköhän.
— No, sitten ei auta muu kuin: järven rannalle minun pitää!
— Sinä olet liiaksikin hyvä, Janne, sanoi Eero mielissään.
— Kaikkea vielä! Siitä on minulle hupia ihan ikipäiviksi, vakuutti toinen ja löi ystäväänsä olalle. — Ja siinä sinä sitten kirjottelisit?
— Niin ja laittaisin pienen puutarhan.
— Se on päätetty, sanon minä niinkuin veljenikin.
"Kuinka kummallista", ajatteli Eero, "voisiko vielä todella niin käydä? Olisikohan se kohtalo?" Ja kaiholla hän muisteli ystäviään Tuomoa ja Aarnoa — ja Harryäkin.
Eeron ja Jannen keskustelu päättyikin nyt, sillä he olivat matkansa perillä. Puitten välistä oli jo jonkun aikaa näkynyt kiemuroiva joki ja sen toisella rannalla Hölisevän torppa.
Joki teki tässä kohden mutkan ja siten syntyneellä niementapaisella sijaitsi yksinäinen torppa. Maa kasvoi koivuja, leppiä, haapoja, ja pieni talo oli puoleksi peittynyt upeaan, tuuheaan lehtimajaan. Se näytti niin somalta aamuauringon paisteessa, että pojat seisahtuivat lumottuina ja Eero huomaamattaan huudahti: — Tuohan on runoilijan koti! Monta askelta heidän ei tarvinnut ottaa, ennenkuin joutuivat joen poikki vievän sillan luokse, jossa heitä uusi ilon aihe oli odottamassa. Katsellen sinivirran vuolasta juoksua seisoi sillalla suorana ja solakkana nuori tyttö, puettuna vaaleaan kesäpukuun. Huivi oli valunut päälaelta alas niskaan, ja tuuheat silkkiset suortuvat hohtivat kultaisina auringon väikkeessä.
— Leena! huudahti Janne riemuiten, ja säpsähtäen tyttö nosti katseensa ylös. Havaittuaan tulijat hän punastui ja ryhtyi heti oikomaan uppiniskaista huiviansa.
Mutta hänen sulhonsa oli jo muutamalla reippaalla hyppäyksellä kiiruhtanut tyttönsä luo, ja ennenkuin tämä osasi pahaa aavistaakkaan, oli Janne siepannut hänet syliinsä, painanut suutelon hänen otsalleen, ja nostaen hänet korkealle ilmaan vahvoilla käsivarsillaan huusi hän lähestyvälle Eerolle:
— Kas tässä se nyt on, minun aarteeni ja kalleuteni, Eero!
— Voi sinua, voi sinua! närkästyi tyttö häpeissään. — Päästä minut, ilkeä poika, taikka saatat minut kuolemaan häpeästä!
— Kuolemaanko? huudahti Janne yhtä iloisena. — Nythän vasta elämä alkaakin!
Samassa hän laski morsiamensa maahan, ryöstäen vielä suukon hänen kaulaltaan.
Leenalla oli kyynelet silmäin ripsissä ja hänen vartalonsa vapisi — ihmeen sievältä hän näyttikin — mutta Eero tarjosi hänelle kätensä ja pyysi avomielisesti:
— Janne on niin kovasti iloinen tänään, antakaa hänelle anteeksi hänen uhkarohkeutensa.
Tyttö oli hetkisen ikäänkuin kahden vaiheilla, juostako tiehensä vai jäädäkö paikoilleen, mutta sitten laski kätensä Eeron käteen, katse kainosti maahan luotuna.
— Älä nyt ole pahoillasi, Leena kulta, pyysi nöyrällä äänellä Janne, — olin vähän ylimielinen… Mutta kun se Eerokin on niin hyvä… meillä oli niin hauskaa tänne tullessa… ja onko se sitten väärin, että olen niin äärettömän onnellinen?
He olivat nyt kaikin kolmen kääntyneet kulkemaan sillan poikki, ja Jannen puhuttua Leena virkkoi hymyillen, ikäänkuin hän väkisinkin olisi tahtonut irtautua äskeisestä hämmingistään:
— No, jos lupaat, ettei semmoista koskaan enää tapahdu, ja jos herra pyyhkäisee tämän pois muististaan, niin lupaan minäkin unhottaa.
— Tietysti, tietysti, vakuuttivat molemmat nuorukaiset, ja rauha oli kaikkien välille rakennettu.
— Mutta missä Roland on? hoksahti Eero samassa ja kutsui koiraansa kimakalla vihellyksellä. Roland tuli täyttä laukkaa metsästä, jossa hän huvikseen oli juoksennellut, ja nyt seurasi esittelemiset ja hyväilemiset. Leena vakuutti jo ennenkin nähneensä Roland sankaria, joka ei halveksinut välistä käydä kyläilemässä.
— Vaan eivätköhän vieraat käy tupaan? Isä ja äiti ovat jo varmaan nähneet meitä, sanoi tyttö, sittenkun koiraa oli kylliksi tervehditty.
Neuvoa noudatettiin heti, kaarrettiin tietä myöden torpan rakennukset ja tultiin pihamaalle, joka oli joen poispäisellä puolella taloa. Kuistilla oli jo heitä vastassa Leenan isä-ukko, joka vilpittömällä sydämellisyydellä toivotti molemmat nuorukaiset tervetulleiksi.
— Nythän meille tulee oikein isoiset vieraat, hän puheli ja huusi tupaan päin: — kuules eukko, pistä pannu joutuun tulelle nyt ja kömmi tänne tervehtimään vieraitamme.
— Johan se on aikoja ollut tulella, kuului muorin ääni sisästä, ja portaille ilmestyi pieni, lihavanlainen vaimo-ihminen elävine, herttaisine silmineen ja vilkkaine liikkeineen. Hän tervehti Eeroa kuin vanhaa tuttua ainakin, käski vieraita astumaan sisään ja saattoi heitä kamariin saakka, josta taas lähti pyörimään kahvihommilleen, Leena auttajana.
Vieraat pyydettiin kohteliaasti istumaan akkunan puolelle kamaria ja vanhus, isäntänä talossa, asettui muutamalle arkulle oven viereen. Rupesi siinä hakemaan piippuaan liivintaskustaan ja kun ei löytynyt, käväisi tuvassa ottamassa ja palasi, tupruava nysä suupielessä. Ihaillen katseli Eero seitsenkymmenvuotiasta ukkoa, jonka koko ryhti oli nuorukaisen; ainoastaan kasvojen kurtut puhuivat elämän kokemuksista ja vanhuuden vaivoista. Sekä ukolla että hänen vaimollaan oli silmäkulmissa omituiset rypyt, jotka ikäänkuin loivat valoa heidän kasvoilleen ja antoivat niille erityisesti ystävällisen ilmeen.
Niinkuin on tavallista, ei keskustelu alussa tahtonut oikein sujua, kun ei kukaan häirinnyt muita omilla asioillaan. Puheltiin sinne tänne ja odotettiin kahvia. Vihdoin se tulikin, emäntä tarjoten höyryävää juomaa ja Leena vehnäleipää. Kun olivat miehet saaneet, poistuivat naiset, mutta palasivat heti, oma kuppi kädessä. Siinä sitten kaikki istuivat juomassa ja emäntä tuumasi:
— Taitaa olla jo kolme viikkoa kulunut siitä, kun maisteri ensi kerran kävi meillä? — Niin, eiköhän lie, arveli Eero ja koetti laskea.
— Kolme on, sanoi ukko vakuuttavasti, — eilen illalla umpeensa kolme.
— Sitähän minäkin, sanoi emäntä, — kyllä se mielessä pysyykin, kumma tapaus.
— Siitä onneni oikein alkoikin, sanoi Janne ja jatkoi morsiamelleen: — ja ehkä sinunkin, Leena?
— Niin, eihän sitä osannut edeltäkäsin aavistaa, kuinka kaikki oli sallittu käymään, puheli emäntä. — Me tässä ukon kanssa oltiin niin kovassa ahdistuksessa, kun Vipusen Sandra kävi meillä juoruilemassa… Niin, arvaahan sen, Leena tuo kun on nuorin tyttäremme…
— Antaahan noiden asiain nyt olla ja jäädä, tuumi torppari tyynesti ja nousi kuppia pöydälle laskemaan.
— Niinhän se on, kaikki on nyt hyväksi kääntynyt, myönsi hänen eukkonsa ja vaikeni.
— Kuulkaaste, hyvät ystävät, puuttui Janne puheeseen, — mitä olemme tämän Eeron kanssa päättäneet.
Ja vaikka Eero iski hänelle silmää, hän jatkoi:
— Kun Leena ja minä saamme maatilkun itsellemme, niin Eero rakentaa mökin järven rannalle jonnekkin syrjäiselle niemekkeelle meidän maallemme itsensä asuttavaksi…
Toiset ihmettelivät, ja siitä sitten kesti kauvan jutella. Kun puhelu taas alkoi harveta, kysyi Eero:
— Ehkä minä tässä häiritsenkin? Ehkä teidän oli aikomus mennä kirkkoon?
Vanha emäntä heitti epäilevän silmäyksen Eeroon ja virkkoi, ikäänkuin vähän huolestuneena:
— Eihän sitä täältä meidän puolelta niin usein tule käytyä kirkossa.
— Vai ei?
— Käyttekö te sitten? kysyi sievän näköinen nuori Leena, kainosti ihmetellen.
Eero ei ehtinyt vastata, ennenkuin Janne tokaisi morsiamelleen:
— Eipä sen koivet taida miestä sinne kantaa useammin kuin meidänkään meitä.
Ja nyt ukkokin sanoi vakavasti:
— Emme oikein niitä temppuja ymmärrä.
— Ettekö? ihmetteli Eero vuorostaan. — Minä olen aina luullut, että Suomen kansa on hyvin harrasta ja uskovaista, enkä ole tiennyt, että on siihenkin levinnyt uskottomuus ja vapaammat mielipiteet.
Samassa hän oivalsi sanoneensa jotakin tyhmää ja homehtunutta, mutta se oli liian myöhäistä.
Ukkovaari alkoi taas sytytellä piippuaan, toimittaen kaikki temput suurimmalla tarkkuudella, ja sillä välin syntyi hänen ja Eeron kesken seuraava sananvaihto.
— Mitäs uskottomuutta maisteri tarkottaa?
— Sitä tietysti, ettei usko Jumalaan eikä kirkonoppiin eikä ylipäänsä ole uskonnollinen.
— Onkos maisterin omasta mielestä usko Jumalaan sama kuin kirkonkäynti ja niin kutsuttuun jumalanpalvelukseen osaaottaminen?
— Ei suinkaan, myönsi Eero yhä enemmän ihmeissään ja uteliaana.
— Sitä minäkin. Onhan maisteri lukenut mies ja tietää, kuinka niiden asiain laita on. Kyllä ihminen voi olla jumalinen, vaikkei kirkossa käy eikä sitä ulkonaisilla tempuilla näytä.
— Hm, sanoi Eero, vielä varovaisena, — monen mielestä se silloin vasta onkin oikeaa uskonnollisuutta.
— Kuinka lienee. Useimmat suomalaiset käyvät kuitenkin kirkossa.
— Niin, kuinka se on selitettävissä?
— Ehkä he maisterin mielestä eivät uskokkaan Jumalaan?
— Sitä en uskalla väittää, mutta kuinka sen selitätte?
— Olen elänyt kohta seitsemänkymmentä ajastaikaa, mutta en vielä ole tavannut ketään suomalaista — ellen lukuunota pari heikkomielistä lahkolaista Pohjanmaalla, josta olen syntyisin — en ole tavannut ketään uskovaista, joka toden teolla olisi uskonut esimerkiksi kirkon opettamaan helvettiin ja noihin tuommoisiin. Kyllähän kansa niitä oppeja ja asioita tosina pitää, se kun ei parempaa tiedä, mutta ei se niihin usko. Kyllä kansa kirkossa käy, mutta se on vanhaa tapaa ja tottumusta vain.
— Sanotteko siis, että Suomen kansa on vapautunut kirkosta ja sen opista?
— En sitäkään. Vapautunut se ei ole, koska sille ei totuutta ilmoteta… Herrat sitä itseään varten säilyttävät… Mutta kansa ei liioin usko niihin oppeihin.
— Tulemmeko siis sittenkin siihen johtopäätökseen, että kansa oikeastaan on ilman uskoa?
Tähän Eeron kysymykseen ukko tyynesti vastasi:
— Melkein kaikki ihmiset, jotka eläissäni olen tavannut, ainakin kaikki vanhemmat ja täysikäiset, ovat hartaasti ja syvästi uskoneet ja luottaneet Jumalaan.
Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten kysyvästi:
— Maisteri ymmärtää, mitä tarkotan, vaikken mikään puhuja ole?
— Ymmärrän, lausui Eero hiljaa ja hänen mielensä oli täynnä kunnioitusta.
Syntyi syvä hiljaisuus, semmoinen, josta sanotaan, että "enkeli käy läpi huoneen".
V.
Isäntä katkaisi vihdoin äänettömyyden ja lausui:
— Ehkä nuoret tahtoisivat lähteä ulos kauniiseen ilmaan?
Ja hymyillen hän lisäsi:
— Tarkotan Jannea ja Leenaa. Maisterin kanssa minä mielellään vaihtaisin pari sanaa, jos sopii.
Tämä oli kuin viittaus. Nuori pariskunta lähtikin iloisena ulos, emäntä pistäysi tupaan askaroimaan ja Eero jäi kahden kesken Leenan isän, tuon omituisen ukon, kanssa kamariin. Hän muisti, mitä viimeisen käyntinsä jälkeen oli tuntenut ja paperille pannut, ja sama syvän kunnioituksen tunne rupesi nytkin nousemaan hänen sielussaan.
Ukko tuli istumaan pöydän toiseen päähän, Jannen jättämälle paikalle, ja vedettyään pari savua piipustaan, sanoi nuorelle kumppanilleen:
— Ei maisterin pidä luulla, että olen tungetteleva, vaikka sanoin suoraan, että mielelläni puhelisin kanssanne.
— Älkää kutsuko minua maisteriksi, pyysi Eero keskeyttäen. — En ole mikään maisteri enkä liioin arvonimiä rakasta.
— No sitten vain teitittelen. Asia on se, että minä heti ensi näkemältä huomasin, että teissä onkin kansan miestä eikä tavallista herraa. Te uskotte Jumalaan samalla lailla kuin kansakin ettekä tee eroa ihmisten välillä, vaikka kokemuksenne eivät vielä olekkaan suuret.
Eero ei osannut tähän mitään vastata siinä mielentilassa, missä hän nyt oli, ja ukko jatkoi:
— Valitettavasti on yleensä olemassa niin suuri ero sivistyneen luokan ja kansan välillä, etteivät ne yhtään ymmärrä toisiansa. Minä en sentään saata lukea tätä niin paljon kansan viaksi kuin sivistyneitten, koska jälkimäisille on annettu ymmärryksen avain: tieto… Sivistyneet ikäänkuin pelkäävät lähestyä kansaa, pitävät sitä tyhmänä ja ilkeänä, luulevat, että jos kansalle annettaisiin tiedon päärlyjä, niin se tallaisi niitä jalkojensa alle kuin siat ja vielä kääntyisi repimään antajiaan kuin koirat. Mutta suuresti he erehtyvät… Kyllähän puhutaan paljon kansan sivistyttämisestä, muttei siinä ole kyllin, että sitä opetetaan lukemaan ja laskemaan. Ei kaikilla ole halua eikä aikaa kylliksi, jotta itse kirjallisuuteen syventyisivät, eikä kansa sitä arvaakkaan tehdä, kun luulee jo kaiken tiedon ja viisauden olevan sanottuna kirkonopissa. Kansa pitää lukua useinkin turhana ajanviettona, jopa turmelevanakin. Mutta tämä johtuu kaikki siitä, ettei sivistynyt luokka esiinny aivan vilpittömästi ja tunnusta, että niin ja niin on… Meillä oli äsken puhe kirkosta. Siinä tarvittaisiin perinpohjainen puhdistus ja muutos, ei ainoastaan itse laitoksessa, mutta ennen kaikkea opissa. Ei nykyinen kirkonoppi ole kristinuskoa enemmän kuin tämä tupakkisavu on elävää henkeäkään. Se ihan selvästi raamatusta näkyy, ja kyllähän sen tekin tiedätte… Suomen kansan henkinen elämä on aivan kuin uuvuksissa, se on pinnalta karkotettu pysyttelemään vain sydämessä ja mielessä, ja kansa ihan odottaa vapauttajaansa… Onhan tosin työväenliike vaikuttanut paljon hyvää, paljon, paljon, mutta siltä puuttuu yksi: henkinen suuruus.
Eero ymmärsi. Hänen sydämensä tykytti kuuluvasti ja hän olisi tahtonut langeta polvilleen tuon ukon eteen.
— Kuinka te olette noin viisas! hän huudahti.
— Mikä viisas minä olen, olenpahan oppinut hiukan ajattelemaan. Olen nähnyt yhtä ja toista ja olen lukenutkin.
— Niin, se kysymys juuri on ollut kielelläni: te olette varmaan paljonkin lukenut?
— Onhan tullut luettua yhtä ja toista. On minulla kirjojakin.
Eero heitti pikaisen silmäyksen ympäri huonetta, mutta ei nähnyt yhtään kirjaa. Ukko sen huomasi ja sanoi:
— Ei ole tullut pidettyä niitä näkösällä. Tuolla ne on minulla arkussa.
Hän osotti pään nyökäyksellä samaa vanhanaikuista, rautakiskoilla koristettua arkkua, jonka päällä äsken oli istunut, ja Eero tunsi jonkinmoista kunnioitusta tuota vanhaa kalua kohtaan.
— Teillä taitaa olla niitä oikein paljonkin? hän kysyi.
— Ehkä haluttaa katsella?
Tietysti Eeron teki mieli, ja ukko otti avaimen pöytälaatikosta, lähti aukaisemaan arkun munalukkoa sekä väänsi kannen auki.
— Tässähän ne olisivat.
Eero oli kumarassa aarre-arkun yli, ja vanhus seisoi vieressä suorana ja tyynenä, piippuaan poltellen.
Oli siinä kirjoja paljonkin, kaikki siistinä ja hyvässä järjestyksessä. Eero ahmimalla ahmi nimen toisensa perästä ja huudahti innostuneena:
— Mutta teillähän on miltei koko suomalainen kirjallisuus!
Ukko hymyili ja vastasi:
— Kyllähän minulla se olisi, jos olisivat varat riittäneet. On sitä näidenkin takia saanut suolivyötään kiristellä.
— Ja kaunokirjallisuutta teillä on näin paljon!
— Siitä välehimmin pidänkin. Päivärinta se on ollut minun herättäjäni… niinkuin monen muun, sanoi ukko vakavasti.
— Vai niin, ihmetteli Eero, — mutta mielestäni teillä on toisenlaiset ajatukset kuin Päivärinnalla… Hän — kuinka sanoisin — hän kunnioittaa sivistynyttä luokkaa semmoisena kuin se on…
— Enkö minä sitten? Kunnioitan maar tietoa missä vain sitä on, mutta ehkä tarkotatte, ettei Päivärinta puhu selvää kieltä esim. kirkonopin suhteen?
— Niin, sitähän minä tässä tavottelinkin — — —
— Lukekaa tuo "Volmari", niin näette. Se kertomus on ikäänkuin yksi ainoa kysymys, kuka Jumala on.
— Kas, sitä en ole lukenutkaan.
— Niin. Mutta kyllähän myönnän, sanoi vanhus, — että on Minna Canth puhunut selvempää kieltä. Hän se on terävä nainen ja puhuu totuuden peittelemättä.
"Torppari-ukko Suomen intelligentimmän ja syvämietteisimmän kirjailijan ihailija!" Eeron päähän ei voinut olla pälkähtämättä tuo vertaus, niin vieras kuin sellainen ajatus muuten hänelle olikin. Hän tarttui kirjaan, nosti arkusta ja luki "Minna Canth. Kovan onnen lapsia." Hän käänsi kansilehden ja luki sisäpuolelle reunaan jotakuinkin tottuneella käsialalla kirjotetun nimen: "Väinö Honkamaa. Vuonna 1888."
— Sekö se on nimenne? Oikea vanha viisas Väinämöinenhän sitten olettekin… Mutta torpan nimi on Hölisevä?
— Torpan nimi, niin. Minä olen syntyisin Pohjanmaalta Honkamäen eli
Honkamaan torpasta Kuusamon pitäjän L—n kylästä.
— Ja näin olette joutunut etelään?
— Joutuuhan sitä.
Eero taas katseli kirjoja. Kalevalan kansilehteen oli sisäpuolella omistajan nimen alla kirjotettuna: "sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto." Mistä hänelle lie mieleen juolahtanut kysyä:
— Ehkä itsekin kirjottelette?
— Onhan tuota joskus tullut tuhrittua yhtä ja toista ennen maailmassa… Ei minkään arvoista.
— Onko painettukin?
— Jokunen pätkä sanomiin.
— Vai sanomiin? En näe täällä yhtään sanomalehteä nyt?
— Eihän sitä enää näin vanhana… Sanomat ovatkin tulleet ikäviksi.
Eero hymyili ja nousi kyykkysiltään. Arkun kansi suljettiin paukulla ja pantiin lukkoon takaisin. Avain pistettiin pöytälaatikkoon.
— Kyllä on mahtanut teillä olla kirjava elämä? Eero kysyi, kun he aivan kuin sanattomasta sopimuksesta olivat jälleen istuneet paikoilleen.
— Ei tuo niin järin kirjava ole ollut, pääpiirteissään hyvinkin yksinkertainen. Mutta ainahan sitä ihminen joutuu tekemisiin toisten kanssa, ja silloinpa tuota oppii, jos kokeekin.
— Kertokaa minulle elämästänne. Kuinka olette asettunut tänne niin kauvaksi syntymäseudultanne?
— Hm, sehän se juttu olikin, sanoi ukko ja kopisti porot piipustaan. Hän mietti tuokion, pisti piipun taskuunsa ja jatkoi sitten: — meitä oli kolme lasta, kaksi sisarusta ja minä, vanhin. Isä oli rikkaan talonpojan torpparina, ja elämä sujui joltisenkin niin kauvan kuin hän ja äiti elivät, molemmat vanhemmat kun olivat työteliäitä ja siivoja ihmisiä. Ei juuri voita suuhun vuotanut, muttei puuttunut puhdas leipäkään, jollei kova halla sattunut. Maata muokkailtiin, peltoa pengottiin, ja vähitellen syntyi viljavia vainioita Honkamäen ympäri. Kaikki olisi saattanut hyvinkin luonnistua, ellei isä äkkiä olisi sairastunut. Mikä lie häneen tullut, kylmettyi kevätpuolella — sinä vuonna olikin harvinaisen raaka talvenloppu — ja paneutui vuoteelle. Eikä se ollut ainoa isku, joka onnellista perhettämme kohtasi. Eräänä päivänä tuli talon isäntä ja ilmotti, että hän tarvitseekin torpan maat itseään varten ja aikoo ne ottaa isältä. Siinä ei auttaneet mitkään rukoilemiset, kun ei ollut kirjotettua kontrahtiakaan… Kai oli isäntä iskenyt silmänsä kauneihin peltoihimme… Niin no, isän sairaus tuosta vain yltyi, ja helluntaina hän laskettiin ruumiina maahan. Mutta sitä ei kestänyt äitimme, joka muutenkin oli heikonlaiseksi käynyt valvomisesta ja rasituksesta. Tuskin viikkoa kului, niin jo hänkin makasi kuolleena. Siinä sitten oltiin kolmisin sisareni ja minä, turvattomina suremassa…
Ukko oli vähän aikaa vaiti, sitten uudisti kertomuksensa:
— Niin no, mitä niistä vanhoista muistoista… Minä olin silloin kuusitoistavuotias ja olisin hyvinkin jaksanut torppaa hoitaa ja siskojani elättää. Leena, joka oli viidennellätoista, olisi sisäaskareet toimittanut. Mutta mikä auttoi, kun piti lähteä tiehensä ja jättää oma rakas kotinsa… Seuraava talvi se olikin vaikea. Leena oli päässyt piikatytöksi muutamaan taloon ja minä toiseen renkipojaksi, mutta Mari, joka oli vain yhdeksänvuotias, ei vielä työhön kelvannut, vaan joutui huutolaisena entisen isäntämme luo, jossa häntä huonosti ja raa'asti kohdeltiin. Tuo oli minun, muun surun ohessa, niin vaikea nähdä ja kuulla, kun en auttaakaan voinut, että rupesin vihaamaan paikkakuntaa ja sen asujaimia ja kaihosin pois koko seudulta…
Taas oli ukko hetken ääneti, ennenkuin jatkoi:
— Syksyllä otin papinkirjan, jätin syntymäseutuni ja rupesin kulkemaan merta kohden. En ollut oikein varma aikomuksistani ja niin tulinkin jääneeksi muutamaan pitäjääseen Oulun läheisyyteen, jossa sain pestin eräässä hyvinvoivassa talossa. Sattui sitten niin pahasti, että rakastuin tyttöheitukkaan, joka minut kumminkin petti ja meni mieluummin Oulun herralle jalkavaimoksi. Ei maittanut olo enää silläkään paikkakunnalla. Kuului siihen aikaan olevan valtiontyötä kaakkoisosassa maata, ja niin tulin kuin tulinkin Viipurin tienoille Saimaan kanavan kaivaustöihin. Pari vuotta siellä oltuani syttyi Itämainen sota, ja Englannin laivat tulivat Suomen rannikkoa hätyyttelemään. Tarttuipa yleinen sotainto minuunkin, menin vapaaehtoisena ruotuväkeen ja olin mukana kahakoissa, vähäisissä rantataisteluissa. Minulla oli kumppanina eräs hyvä ystävä, hän sai kerran muutamassa kahakassa kuolinhaavan ja heitti henkensä. Olin hänen vuoteensa vieressä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän puhui paljon kaunista ja antoi minulle sormuksen käteen. "Pidä sinä tämä", hän sanoi, "sen olen tyttöseltäni saanut. Hän on nyt yksin maailmassa, piikana Helsingissä. Ota hänet ja minä siunaan sinua vielä haudan takana." Niin hän sanoi sanasta sanaan ja kuoli. Minä lähdin sodan loputtua Helsinkiin, tapasin tytön ja kerroin hänelle kuolleen sulhonsa viimeiset sanat. Hän vain itki eikä puhunut mitään. Mutta minä olin häneen jo mieltynyt. Päätin odottaa, kunnes surunsa lauhtuisi, ja menin takaisin valtiontöihin Viipuriin. Kun kanava valmistui, palasin Annan luo ja kosin. Hän suostui. Meillä oli molemmilla vähän säästöä, vietimme häämme, sain vielä valtiontyötä — rautatietä kun silloin alettiin rakentaa —, ja niin sitä elää huilailtiin vuosi toisensa perästä. Tuli lapsiakin ja jo rupesi oma koti pyörimään mielessä. Ja rautatiellä ansaituilla rahoilla hankittiin tämä Hölisevän torppa… Siinähän se on mun elämäni.
— Ja sama Anna-tyttö se nyt on tämä teidän emäntänne?
— Sama.
Vanha torppari oli puhunut tyynesti, teeskentelemättömästi, miltei kuivasti. Hän kertoi tapahtumat sinään, ja Eeron mielikuvitus sai lisätä niihin kuuluvat tunteet. Eero oli kiintynyt tuon elämäntarinan yksinkertaiseen kauneuteen, mutta hän kaipasi yhtä seikkaa; että vanhus olisi kertonut vähän sisällisistä taisteluistaan. Ja tämän ajatuksen valtaamana hän alotti:
— On teidän elämässänne ollut paljon merkillisiä tapahtumia…
Ukko käsitti ja vastasi heti toisen ajatukseen:
— Ainahan joku, mutta ei ne tapahtumat kasvata ihmistä, vaan se opetus, jonka hän kokemuksistaan ottaa. Ihminen kasvaa vasta silloin, kun hän itse ajattelee.
— Kertokaa vähän minulle henkisistä kokemuksistanne, pyysi Eero innokkaasti.
Vanhus hymyili ja sanoi:
— Me kansan lapset kehitymme paljon hitaammin kuin sivistyneet ymmärryksemme puolesta: vallan nuorena en vielä mitään ajatellut. Mutta sitten kun rupesin ajattelemaan, ajattelin ehtimiseen. Ja paljon oli miettimistä. Olin nähnyt ihmisiä, hyviä, jos huonoja, mutta Jumalaa en nähnyt. En ymmärtänyt elämää, en olevia oloja. Näin ympärilläni pahan rehottavan, pahan usein voittavan. Näin sotaa, murhaa, petosta. Näin sielun tuskaa, koin sitä itse. Kysyin: minkä tähden? mitä varten? En löytänyt vastausta…
— Mutta lopulta löysitte?
— Tulihan vastaus, kun tuli Jumala.
— Ja se oli?
Ukko katsoi Eeroon tutkivasti, mutta samalla lempeästi.
— Sen te itsekin tiedätte, hän sanoi. — Eikä se olekkaan mikään uusi totuus. Ihmisessä on pahan juuri, mutta ihmisessä on hyvänkin. Jumala on se hyvä, ja hyvässä on elämä.
— Niin juuri, niin juuri, todisti Eero kuiskaten, ja hänen sielunsa värisi riemusta.
Ihmissielu on kuin taivas, joka kätkeytyy pilvien peittoon. Se pilkistää näkyviin, jos intohimojen tuulispäät tai murheitten vihurit repivät pilviä palasiksi, mutta se loistaa kirkkaudessaan ainoastaan silloin, kun rakkauden aurinko on muuttanut pilvet kyyneliksi, ja sen syvyydet siintävät silmiin, kun tiedon tähdet tuikkivat mielenrauhan talviyössä.
Tässä keskustelussa torpparivanhuksen ja nuorukaisen välillä poistuivat vähitellen kaikki sieluja erottavat pilvet, ja he saivat tuntea täydellisen keskinäisen ymmärryksen harvinaista onnea.
Puoleksi itsekseen vanhus jatkoi:
— Ihmisen haltuun on annettu tämä maapallo, hänen tulee sitä kaunistaa ja onnellistuttaa. Kun sen ymmärsin, olisin minäkin tahtonut jotakin tehdä. Olisin tahtonut, ja kaikesta sydämestäni. Mutta se ei ollut sallittu. Ei ollut minulla siihen kykyä…
— Mitä olisitte tahtonut tehdä? kysyi Eero kummeksien.
— Olisin tahtonut sitä, mitä tekin tahdotte: ilmottaa totuus muillekin.
— Mutta…
Ukko teki keskeyttävän liikkeen.
— Sain kyllä elämälläni todistaa totuudesta, mutta sieluni paloi suuremmasta halusta. Ja silloin, te nuori sivistynyt mies, silloin tein havainnon, joka mieltäni katkeroitti. Näin ympärilläni ihmisiä, joilla oli tietoa ja kykyä. Mikseivät he ryhtyneet työhön? Mikseivät etsineet ensin Jumalan valtakuntaa? Miksi toinen vuovasi itselleen rikkautta, miksi toisen piti hoitaa korkeata virkaansa, toisen olla valmiina ihmisiä tappamaan? Miksi oli elämässä niin paljon puuhaa? Miksi rakennettiin rautateitä, kaivettiin kanavia, pystytettiin komeita kirkkoja? Eikö se yksi olisi ollut paljon tärkeämpi?… Sitä en minä silloin yksinkertaisena kansan miehenä ymmärtänyt… Oliko se sivistys? Sivistyskö se ihmisiä sokaisi, sekö se heiltä vei siveellisen tarmon? Ja hetken päästä:
— Syvällä ovat pahan juuret.
Hänen kasvonsa synkistyivät. Hän painoi päänsä alas ja huokasi.
Eero oli kuin huumeessa. Hän ei tiennyt, mitä olisi tahtonut tehdä. Koko hänen sielunsa huusi: sinä olet minun ystäväni ja opettajani, sinä harmaapää vanhus minua ymmärrät, sinä olet se, jota ikäni olen etsinyt. Minä tahtoisin syleillä sinua, kunnioittaa sinua, saada sinua ymmärtämään, että minä tahdon tehdä, mitä et sinä ole voinut…
Ukko katsoi taas ylös ja sanoi:
— Vaan toivon, toivon yhä. Ei Jumala sittenkään petä. On ihmiskunta kerran lunastettava.
Eero ei saattanut istua paikoillaan. Hän nousi kävelemään. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Yhtäkkiä hän kääntyi ukon puoleen ja sanoi:
— Minä tahtoisin kertoa teille jotakin itsestäni! Vanhus ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä. Leikillisen tyynesti hän virkkoi:
— Sitähän minä tässä olen odotellut. Jo viime kerralla teidän täällä käydessänne näin, että teitä painaa jokin suru. Oletteko kahden vaiheella jonkun tulevan askelenne suhteen vai onko jotakin tapahtunut, jonka syytä ette ymmärrä? Kertokaa minulle surunne. Ensi hetkestä olen teitä rakastanut.
Hänen sanansa olivat niin herttaiset, että Eeron sielusta katosi kaikki liiallinen tunteellisuus. Hän rauhottui nopeasti ja istui entiselle sijalleen.
— En minä oikeastaan enää sure, hän sanoi, — ja kumminkin olette arvannut oikein. Sillä minä olen surrut, ja suru jättää jälkiä.
Ja sitten hän rupesi kertomaan. Hän kertoi omasta lapsuudestaan, kertoi pettymyksistään yliopistossa ja sanakiistoistaan enonsa kanssa köyhyydestä ja rikkaudesta. Mutta kun hän joutui ystäviinsä, silloin vasta hänen kielensä kahleet katkesivat. Hän innostui omista muistoistaan, kertoi Resurgetin liitosta ja heidän päätöksestään "ruveta hyviksi", ja kuinka hän olisi tahtonut antaa henkensä, jotteivät Aarno, Tuomo ja Harry koskaan olisi päätöksessään horjuneet. Kun hän sitten tuli tuohon tapahtumaan, joka heitti Aarnon, Tuomon ja hänet uuteen elämään, mutta erotti Harryn heidän piiristään, niin hänen äänensä hiljeni ja kasvonsa saivat murheellisen ilmeen. Ja sitten oli kaikki vain surua ja ikävyyttä. Pojat eivät viihtyneet uudessa elämässä. He hylkäsivät hänet, he hylkäsivät heidän yhteiset pyrintönsä, he pakenivat takaisin maailman turviin… Ja sen lisäksi hänellä vielä oli suru kirjastaan, mutta se oli nyt onnellisesti ohi…
— Mutta ystäviäni en sittenkään oikein ymmärrä. Miksi he luopuivat minusta? Enkö minä osannut näyttää heille totuutta? Enkö rakastanut heitä kylliksi, enkö kaikessa näyttänyt esimerkkiä?… Mutta voi, ettekö luule, että jos meillä olisi ollut pieni yhteinen maatila, jossa olisimme saaneet tehdä ruumiillista työtä, ettekö luule, että he silloin olisivat päässeet totuuden oikeaan tuntemiseen?
Vanhus oli kuunnellut mitä suurimmalla huomaavaisuudella ja osanotolla. Eero tunsi koko ajan, että häntä ymmärrettiin. Kun hän oli lopettanut, istuivat molemmat ääneti. Ukko näkyi miettivän. Vihdoin hän alkoi puhua ja sanoi:
— Tuo kertomuksenne on sangen omituinen… Hm… Aina käy niinkuin on sallittu… En usko teidän mökki- eli maatila-tuumaanne. Eivät ystävänne siitä olisi oppineet totuutta näkemään. Jokaisen ihmisen täytyy käydä omia teitään… Jos olisivat uskaltaneet Jumalaan, olisivat itse vapaaehtoisesti ryhtyneet ruumiilliseen työhön… menneet rengeiksi johonkin taloon…
— Niin, niin, minä en näyttänyt kaikessa esimerkkiä, sanoi Eero, mieli ahdistettuna, — en näyttänyt. Olisi minun sittenkin pitänyt itse ensimäisenä ruveta ruumiillista työtä tekemään.
— Miksi? Ei ihminen ole kenenkään opettajaksi asetettu.
— Ei opettajaksi, mutta tien viittaajaksi, itse edellä astuen.
— Totta, mutta ei esimerkin näyttäminen saa tapahtua toisten tähden, vaan totuuden. Ei ihminen saa ajatella: "minä käyn edellä, että toiset tulevat perässä." Ei ihminen ole kenenkään pelastaja eli vapahtaja. Totuus yksin vapauttaa. Ihmisen pitää ajatella: "minä käyn, sillä totuus kutsuu." Hänen ei tarvitse ajatella toisia, sillä ainoastaan jos totuus häntä kutsuu ja hän sen ääntä kuuntelee, kutsuu totuus muitakin hänen kauttansa… Ymmärrättekö?
— Tarkotatteko siis, että totuus ei kutsunut minua ruumiilliseen työhön?
— Ei kutsunut silloin… Se kutsui teitä toiseen työhön. Ette silloin voinut uskoakaan, että teidän piti ruveta rengiksi. Te uskoitte koko sielullanne, että teidän tehtävänne silloin oli kirjottaa…
Eero hämmästyi. Ukon sanat loivat uutta valoa koko hänen elämäänsä.
— Entä ystäväni? hän kysyi hiljaa. — Miksi he luopuivat hyvään pyrkimisestämme?
— Älkää niin kysykö, vastasi vanhus. — Teidän sielunne nyt kysyykin: miksi he luopuivat minusta?
Eero tunsi punastuvansa. Torppari jatkoi:
— Kun ette heitä enää pyydä itsellenne, silloin he palaavat luoksenne.
— Mitä?… Luuletteko?…
— Ei ennen.
— Uskotteko siis, että he palaavat totuuden luo?
— Sen uskon varmaan.
— Sen uskon minäkin, sillä ovathan he hyvän ymmärtäneet?
— Kertomuksestanne päättäen he ovat sen ymmärtäneet, sillä muuten eivät olisi langenneet.
— Te annatte minulle toivoa!
— Ei ihminen saata hyvää kokonaan unohtaa, jos hän sen kerran on ymmärtänyt. Hän lankee hetkeksi, kompastuu, sokaistuu, mutta se on kaikki vain hyvän voitoksi… Luottakaa te sallimukseen ja palvelkaa Jumalaanne, tehkää mitä totuuden henki omassatunnossanne teille käskee… tehkää tälle kansalle hyvää… Teidän ystävänne valmistuvat omiin tehtäviinsä…
Mutta Eero tunsi oudon riemun syttyvän sydämessään, ja valo täytti hänen sielunsa.
… Ja nyt hän oli matkalla kotiin. Oli heittänyt hyvästit noille ihmisille ja kulki yksin metsässä.
Mutta metsä oli kuin temppeli. Kuin pylväitä pyhäkön olivat korkeat hongat, kuin holvikaaria tuuheat oksat ja lehdiköt. Ja tuulen humina oli pyhää soittoa.
"Jospa voisin temmaista sydämeni rinnastani ja panna alttarille uhriksi kansalle. Jospa voisin itkeä itseni viisaaksi ja hyväksi ja sitten hymyillä kaiken voittanutta lempeä kansani sydämeen!"