TOINEN KIRJA:

YSTÄVÄT.

Päämaali on niin korkea ja ponnistus niin suuri!

Kuningas Milindan kysymykset.

Te olette minun ystäväni, jos te teette, mitä minä teille käsken.

Joh. ev. XV, 14.

Mutta he rakastivat enemmän ihmisten oppia.

Joh. ev. XII, 43.

I.

Pari päivää senjälkeen, kun Tuomon äiti oli hautaan viety, oli Eero käskenyt ystäviään, Aarnoa ja Tuomoa, kävelylle. He olivat poistuneet kaupungista ja kulkivat maantiellä, nähtävästi ilman päämäärää, keskustellen ja vältellen, niinkuin heidän tapansa oli.

Oli talvinen, kylmähkö iltapäivä. Aurinko oli laskenut ja kuu oli nousemassa, mutta vielä vallitsi tuo salaperäinen hämäryys, joka on päivän ja yön äpärälapsi. Sinivalkoisina vaippoina lepäsivät aukeat lumikentät molemmin puolin tietä, ja metsä ensimäisessä hopeaharsossaan huokui lumoavaa puhtautta.

Aarno, joka oli luonnonihailija, ei malttanut olla huomauttamatta tovereilleen:

— Katsokaa nyt noita aukkoja ja tuota metsänkulmaa tuossa!… Tavallisesti sanotaan, että luonto pukeutuu talvella kuolinvaippaansa, mutta se ei ole totta. Minä olen pienestä saakka huomannut, että se ei ole totta. Luonto ei ole kuollut, vaan se nukkuu… Esimerkiksi nyt: ettekö kuule, että se nukkuu?

Hän seisahtui innossaan ja otti tarkkaavaisen asennon.

— Että kuulemmeko? kysyi Tuomo leikillisesti. — Kai tarkotat: näemmekö.

— En, en suinkaan, väitti Aarno, — ettekö kuule?… Selitä sinä,
Eero, Tuomolle.

— Luulen ymmärtäväni, mitä Aarno tarkottaa, sanoi Eero, — kuuluuhan aina nukkuvan hengitys…

— No niin, sitä juuri…

— Mutta liekköhän tuo uusi huomio, jatkoi Eero arvelevasti. — Olen minä ainakin kuullut puhuttavan luonnon talviunesta.

— Voipi olla, sanoi tähän Tuomo, — olen minäkin talviunesta kuullut puhuttavan; mutta, lisäsi hän vähän halveksivasti, — kyllä tuo luonnon unen "kuuleminen" on Aarnon omia keksintöjä.

Yhtäkkiä sanoi Eero:

— Pojat, ette nyt arvaa, mitä meillä on tekeillä?

— Kävelemässä kai ollaan? arveli Aarno empimättä. Tuomo katsoi tutkivasta Eeroon. Tämä jatkoi verkalleen ja vakavasti:

— Me lähdemme nyt katsomaan itsellemme kotia… Te hämmästytte? Mitä kotia näin maantien varrelta löytäisimme!… Olkaa huoleti. Onhan niitä taloja, joissa näin talvisaikaan on huoneita tyhjinä. Ja tänneppäin se meidän on oleva. Olen jo aikaa tuntenut — jo monta päivää — että täältäpäin löydämme itsellemme sopivan asuinpaikan… Niin, tietysti se ei tule olemaan pieni mökki järven rannalla, sillä semmoista ei meillä vielä ole varoja ostaa. Se jääpi vastaiseksi huoleksemme; sen suhteen odottakaamme kesää… Mutta se tulee olemaan pieni koti, jossa asumme yhdessä kaikki kolme vapaina ihmisinä…

Niin, sehän oli päätetty asia. Ei Tuomolla eikä Aarnolla ollut mitään vastaansanottavaa. Aarno oli aina taipuvainen Eeron tuumiin, ja Tuomoa painoi suru äitinsä kuolemasta; hän tunsi taipumusta antaa toisten ajatella puolestaan. Kaikki kolme tulivat hyvin juhlalliselle tuulelle.

He rupesivat keskustelemaan tästä uudesta kodistaan ja tarkastelivat kaikkia taloja, joiden ohitse sattuivat kulkemaan. Jokaisessa oli vika: mikä sijaitsi liian lähellä maantietä, mikä liian kaukana siitä; mikä näytti liian muhkealta, mikä rappeutuneelta ja likaiselta. Ei sitä kodikasta ja houkuttelevaa missään näkynyt. Mutta Eero pysyi tyynenä, ei hätäillyt. Lyhyen tarkastuksen perästä päätti: "ei vielä", ja sitten taas kuljettiin eteenpäin.

Hämärä oli jo häipynyt yöhön. Mustalta, tuhattähtiseltä taivaalta heitti kuu kirkasta valoaan talvisen maiseman yli, sinivihreinä kaarentelivat hohtavat kentät, ja kuurainen metsä, entistä lumoavampana, oli kuin Tapion kimalteleva kristallilinna, jonne impyet öisin houkuttelevat yksinäistä vaeltajaa.

Pakkanen yhä yltyi, ja lumi narisi jalkojen alla.

Mutta pojat marssivat tahdissa tietä pitkin. He eivät kylmää tunteneet eivätkä väsymystä, sillä tämä oli kaikki heistä runollista. Ja vaikka matka vieri ja aika kului eikä vielä tavattu sitä luvattua taloa, eivät he toivoaan heittäneet. Eero uskoi aavistukseensa, Tuomo ja Aarno uskoivat Eeroon.

Äkkiä Eero seisahtui ja huudahti, viitaten kädellään:

— Tuossa!

He olivat nousseet matalalle mäenharjulle, ja heidän eteensä aukeni leveä, joen halkaisema laakso. Joki oli äskettäin hyytynyt, sen pinta oli tumma kuin taivas. Joen vastaisella rannalla oli kylä. Sen talojen lukuisista akkunoista loisti ystävällinen, punainen valkea. Erillään muista seisoi törmällä yksinäinen talo, jonka joenpuoleinen pääty oli pimeä.

— Tuossa kylässä löydämme, mitä etsimme, sanoi Eero luottavasti.

— Mikähän talo se olisi? arveli Aarno. — Tokkohan tuo, jonka pääty on pimeä?

— En tiedä, tuumi Eero, — kun päästään sillan yli, nähdään likemmältä… Mutta eikö tämä paikka ole kaunis — kauniimpi kuin muut näkemämme?

— Ehdottomasti, vastasi Aarno.

— Taitaa sen Eeron aavistus käydä toteen, sanoi Tuomo, joka pikkusen, pikkusen oli ruvennut epäilemään.

Pojat laskeutuivat mäkeä alas ja olivat hetken perästä sillan luona.
Toiselta puolen tuli reippaasti astuen nuori mies heitä vastaan.

— Minäpä kysyn tuolta pojalta, kuiskasi Eero tovereilleen.

— Mitä kysyt? ihmetteli Tuomo.

— Saat nähdä, vastasi Eero lyhyesti, sillä vastaantulija oli enää vain parin askelen päässä. Lakkia nostaen Eero kääntyi tämän puoleen ja virkkoi:

— Anteeksi, mutta te olette varmaan tämän kylän asukkaita ja voisitte ehkä auttaa meitä neuvoillanne?

Toinen katsahti ylös, nähtävästi havahtaen unelmistaan. Hän oli nuori, reippaan ja pulskan näköinen maalaispoika, ylähuulessa pieni viiksen alku. Vähän hämillään hän tarkasteli vieraita kahdella loistavalla, veitikkamaisella silmällä.

— En ole tämän kylän asukkaita, mutta kyllä paikkakunnan, hän vastasi, ja nyt hänen katseensa kiintyi Eeroon.

"Ihmeellistä", ajatteli Eero itsekseen, "missä olen tuon ihmisen ennen nähnyt?" Mutta koska ei ollut aikaa pitkiin miettimisiin, hän jatkoi kysymystään: — Te kai kumminkin tunnette täkäläisiä oloja?

— Tunnenhan, vastasi toinen, yhä Eeroa katsellen.

— Ehkä voisitte sanoa meille, onko tässä kylässä taloa, johon pääsisi asumaan… joka ottaisi vastaan täysihoitolaisia?

Toinen ei heti käsittänyt.

— Nyt yöksikö? hän kysyi.

— Ei, ei, selitti Eero, — oikein vakinaisia asujaimia… koko talveksi.

— Koko talveksi?… No en tiedä, jollei Mannilaan otettaisi.

— Mannila — missä se on?

Nuorukainen kääntyi kylään päin ja osotti kädellään:

— Tuo talo tuossa törmällä, jonka pääty-ikkunat ovat pimeinä… Se päähän se siinä tyhjänä seisoo.

— Kas, enkö arvannut! huudahti Aarno.

— Vai niin, vai se talo, sanoi Eero, — kiitoksia paljon neuvostanne…

Ja hän heitti vielä kerran nuorukaiseen tutkivan katseen. Silloin tämä, ikäänkuin rohkaisten itseään, kääntyi Eeron puoleen ja kysyi:

— Tuota… eikö se ole Eero — —?

Kaikki hämmästyivät.

— Kyllä se olen minä, vastasi asianomainen, — kuinka te minua tunnette?

— Enpä erehtynyt! huudahti tuntematon tuttava, kättään tarjoten, — nyt kai uskallan sinutella. Etkö muista vanhaa koulutoveriasi?

— Janne Herrmann! Niin, sinähän se olet, vastasi Eero ja puristi lämpimästi tarjottua kättä. — Minä tässä myös vaivasin päätäni, kun huomasin ihan varmaan ennen nähneeni sinua, mutten muistanut nimeä.

— Eipä ihme. Emmehän luokkatovereita olleetkaan, ja varhainhan minä erosin koulusta, kun rupesin maanviljelijäksi… Hauska tavata sinua.

— Samoin, samoin. Kummallinen sattuma… Anna, minä esitän sinut tovereilleni.

Kummallinen sattuma tämä oli Aarnon ja Tuomonkin mielestä. He keskustelivat hetken kaikki neljä, ja kun ystävät erosivat Jannesta, huusi Eero hänelle, kun hän jo oli sillan toisessa päässä: "älä unhota; käy katsomassa!" ja toisen vastaus kaikui iloisesti! "kyllä, kyllä".

He lähtivät reippaasti astumaan kylään, ja Tuomo sanoi:

— Kovin varma sinä olet asiastasi, Eero, koska jo pyysit vieraitakin tulemaan.

— Kuinka muuten? Eikö kaikki tähän saakka ole käynyt mainiosti? Eikö tämä vanhan tuttavan tapaaminen ollut oivallinen enne?

— Hm…

Tuomoa näkyi kiusaavan epäilyksen henki. Hän kysyi taas hetken perästä:

— Mutta kuule, Eero, mitä oikeastaan ajattelet, että täällä toimittaisimme?

Eero, joka oli tullut erittäin hyvälle tuulelle Jannen tapaamisen johdosta, naurahti leikillisesti ja huudahti:

— Voi sinua, Thomas, mikä epäilijä sinä olet!

Mutta samassa hän kävi totiseksi ja lisäsi vakavalla äänenpainolla:

— Sinä unohdat aatteemme, Tuomo, ja sitä emme saa tehdä… Sitäkö varten elämme, ettei meillä koskaan mitään vaikeuksia, vastuksia olisi, ettemme koskaan olisi epätietoisia, ettei meillä koskaan olisi vapaus valita? Sitäkö varten?… Pois se! Mitä se tekee, jos tulevaisuutemme tällä hetkellä näyttää hieman synkältä tai kuinka sanoisin: salatulta, peitetyltä? Onko se mikään rikos?… Pitäkäämme prinsiippi mielessä: emme tahdo kulkea ihmisten tavallisia teitä, emme kuulua tähän valtiolliseen yhteiskuntaan, mutta emme liioin tahdo olla laiskureita, elää toisten armolla! Sehän se nyt on elämämme ensimäkien perusohje: tahdomme tulla omillamme toimeen, omalla työllämme!… Eikö niin?

— Niin, niin, vastasi Tuomo, tuntien ystävänsä uskon ja luottamuksen olevan vähällä tarttua itseensäkin, — mutta sittenkin vielä jää avonaiseksi kysymys, mitä meidän tulee tehdä.

— Lähin tehtävämme on nyt käydä Mannilassa, huomispäivällä on oma surunsa.

Tuomo kysyi:

— Mitä sinä ajattelet, Aarno?

— Ajattelenpahan vain, että Eeron usko on suuri. Mutta se on oikea.

— Ja kuulkaa, pojat, sanoi Eero lämpimästi, — eikö totta? Ken meistä vain on ensimäinen "ansaitsemaan", hän kyllä auttaa toisia?

— Niin, niin, tietysti.

Ja rakkauden tunne karkotti epäilykset toistaiseksi Tuomonkin mielestä.

He olivat joutuneet Mannilan talon kohdalle ja poikkesivat maantieltä vasemmalle tallin ja aittojen sivutse pihaan. Siinä seisoivat asuinrakennuksen edessä, katselivat ja tarkastelivat. Valkeaa loisti kolmesta ikkunasta verannan oikealla puolella; vasen puoli oli pimeä.

— Tuo on nähtävästi tupa, osotti Aarno valaistua puolta, — ja verannan puoleinen ikkuna on kamarin… Ja tuossa tuvan päässä on porstua ja sisäänkäytävä.

— Siitä kompuroidaan sisälle, päätti Eero. Heidän ei tarvinnut kolkuttaa. Aliovi ei vielä ollut lukossa ja tuvan ovessa oli avain.

He seisoivat kaikki kolme väljässä, valoisassa tuvassa.

Katossa paloi lamppu. Takassa, vastapäätä ulko-ovea, loimui iloinen valkea. Uunin luona hääräili keski-ikäinen vaimoihminen, arvatenkin emäntä. Siellä oli myös piikatyttö astioita pesemässä. Vasemmalla istui rahilla renki, kirveenvartta vuollen.

Tuvassa oli hiljaista. Astioitten kolina ja seinäkellon naksutus yksin puhuivat. Mutta tuvan perässä olevasta kamarista kuului suljetun oven läpi äänekästä miesten keskustelua.

Nuorten tulijain mielet täyttyivät suloisella, kodikkaalla tunteella. Eeron päähän pisti ajatus eli tunnelma, jolle hänen täytyi itsekseen hymyillä. "Mitähän, jos nyt oltaisiin aivan supisuomalaisia. Käytäisiin tuonne penkille istumaan"; siellä sanattomina, totisina odotettaisiin, kunnes emäntä kysyy: "mistä kaukaa nämä vieraat ovat?" ja sitten vastattaisiin, että "tuoltahan ollaan" ja vasta yösydännä oltaisiin päästy asian alkuun… Ei, sehän olisi savolaista, ja nyt…!

Kun pojat olivat tervehtineet ja huoneessa-olijat vastattuaan jäivät kummeksien heitä katsomaan, astui Eero pari askelta edemmäs, keskelle tupaa, ja lakki kourassa kääntyi emännän puoleen ja lausui teeskentelemättömästi:

— Älkää säikähtykö näin myöhäisiä vieraita. Olemme tulleet kävellen kaupungista ja aiomme palata junassa. Emme siis millään muotoa aio teitä häiritä. Mutta tahtoisimme tehdä teille kysymyksen. Meillä on aikomus muuttaa maalle asumaan, päästä johonkin taloon täysihoitoon (hän mainitsi omansa ja ystäväinsä nimet), ja tuolla sillalla tullessamme tapasimme Herrmannin Jannen, joka on minulle vanha tuttu; hän arveli, että tässä Mannilassa ehkä olisi tyhjiä suojia… Päätimme siis käydä täällä kysymässä.

Emäntä oli suora vartaloinen, puhdaspiirteinen nainen, jonka olento uhkui rehellisyyttä ja lujuutta. Hän katsoi tarkasti Eeroon suurilla, harmailla silmillään, kun tämä esitti asiansa, mutta kasvojen ilmeestä ei voinut päättää, minkä vaikutuksen Eeron puhe häneen teki. Hän pysyi yhä totisena ja vastasi kuivasti, kallistuen takkavalkeata korjaamaan:

— Kyllähän niitä suojia on.

— No niin, iski tähän Eero, — sopiihan teidän sitten ottaa vastaan asujaimia… Kyllä kai teillä näin likellä kaupunkia on kesällä hyyryläisiä?

— On niitä ollut.

Emäntä katsoi taas ylös ja jatkoi vähän vilkkaammin:

— Vai Herrmannin Janneko se tänne neuvoi? Ollaanko vanhojakin tuttuja?

— Kouluajoilta. Janne erosi jo viidenneltä luokalta, minä olin silloin seitsemännellä. En ollut häntä neljään vuoteen nähnyt, mutta hän tunsi minut kuitenkin nyt, kun tavattiin.

— Ylioppilaitako herrat ovat? Eero hymyili:

— Ylioppilaita ollaan.

Tämän tiedon annettua näytti siltä, että emäntä käsitti.

— Olisiko aikomus jäädä kauvaksikin aikaa asumaan? hän kysyi.

— Luultavasti kevääseen saakka… tarkotan: kesään saakka.

Emäntä näkyi miettivän.

— Meillä kun ei ennen ole ollut talvivieraita, hän tuumi, — jahka käyn isännältä kysymässä… Herrat on hyvät ja istuu niin kauvan.

Tämän sanottuaan hän poistui kamarin ovesta sisälle. Vilaukselta näkyi tupakin sauhun täyttämä huone ja savupilvien lomitse kaksi herttaisesti nauravaa vanhanpuoleista miestä, toinen istuen sänkysohvalla, toinen kiikkuen keinutuolissa.

Eero kääntyi iloisena ystäväinsä puoleen, tehden heille pienen merkin. Aarno ja Tuomo lähestyivät, ja kaikki kolme menivät istumaan rahille kamarin puolelle tupaa. Aarno lyöttäytyi keskusteluun rengin kanssa, Eero ja Tuomo kuuntelivat. Kauvan heidän ei tarvinnut odottaa, ennenkuin kamarin ovi taas aukeni ja emäntä astui tupaan. Hän ei sulkenutkaan ovea jälkeensä, vaan jätti sen selälleen. Kohta perästä ilmestyi tupaan pieni, laiha, hyväntuulen näköinen ukkovaari, pitkä piipunvarsi kädessä: nähtävästi isäntä.

Pojat nousivat seisaalle tervehtimään, ja ukko löi kättä jokaiselle, samalla kun tämä esitti itsensä.

— Terve, terve, hän puheli, — eukko tässä mainitsi, että olisi vähän niinkuin tarkotus ruveta tähän meidän taloon asumaan… Juu, juu, kyllä minä ymmärrän, on niitä ennenkin asunut meillä lukumiehiä, vaikkei tämän nykyisen eukon aikana… hän on toinen vaimoni… Kyllä tänne sopii tulla asumaan. Ja tämä on rauhallinen paikka, ei tässä häiritä, tässä lukee vaikka silmät ja aivot päästä… juu, juu… Pane sinä nyt, eukko, tee kiehumaan…

— Ei millään muotoa, keskeytti Eero kieltävästi, — me palaamme kaupunkiin yhdeksän junassa…

— Passaisi meiltä hevonenkin, niin ei olisi herroilla hätä, sanoi hyväntahtoinen ukko.

— Ei, ei se tule kysymykseen, kielsi Eero. — Ei hevosta eikä teetä… Te olette liian ystävällisiä.

— Oikeinko todella? kysyi emäntä.

— Oikein todella, vastasi Eero, — me olemme kylliksi kiitolliset muutenkin.

— No kuinka vain, arveli isäntä, — oltaisiin mielellään kestittykin… Mutta huoneita kai tekee mieli katsella?

Tähän ehdotukseen suostuttiin heti. Emäntä sytytti kynttilän, ja pojat alkoivat riisua päällysvaatteitaan, mutta emännän kehotuksesta luopuivat aikeestaan, huoneet kun olivat kylminä.

Emäntä oppaana lähdettiin tarkastusmatkalle. Isäntä jäi vieraansa luo. Kamarin läpi kuljettaessa kumarrettiin vanhukselle, joka istui sohvalla ja uteliaana katseli nuoria tulokkaita. Jouduttiin porstuaan ja pienen etukamarin kautta isoon kulmasaliin ja sen viereiseen kulmakamariin.

— Tässä ne nyt olisi, kertoi emäntä ja nosti molemmissa huoneissa kynttilän korkealle, että ympäristö astuisi näkyviin.

Sisustus oli maalaistapaan. Osaksi huutokaupalla ostetut, osaksi omatekoiset huonekalut venyivät pitkin seiniä, mutta lattioissa oli kotikutoiset matot ja salissa keskellä permantoa keinutuoli, niin että Eero ymmärsi tästä voitavan laittaa hyvinkin kodikkaan kodin, vaikka vaikutus nyt hämärässä kynttilän valossa oli vähän kolkkoa.

— Nuo ikkunat ovat joelle päin? hän kysyi.

— Niin ovat.

— Eikö tämä ole sangen siistiä? Eero kysyi tovereiltaan. — Tämä isompi työhuoneena, pienempi sänkykamarina?

Aarno ja Tuomo myönsivät.

— No kuulkaa, emäntä, kuinka suuri on taksanne asunnosta, ruuasta ja… sanalla sanoen: kaikesta yhteensä?

— Kyllä pitäisi olla kolmekymmentäviisi markkaa kuukaudessa hengeltä… siihen on sitten luettuna pesukin.

Tämä ei ollut nuorten mielestä paljon, päinvastoin. Hyvällä tuulella palattiin tarkastukselta isännän kamariin. Isäntä tiedusteli heti iloisesti, kuinka asia oli päättynyt.

— Päätetty siten, että muutamme teille asumaan, vastasi Eero samaan tapaan.

Emäntä sanoi:

— Koskahan tulisitte?… Tuota…

— Aivan paikalla… Niin pian kuin teille sopii.

— Minä aattelen vain, että jos pitäisi huoneita hiukan lämmittää, ennenkuin ne kelpaavat asuttaviksi… parina päivänä kuka tiesi…

— Nyt on perjantai. Sanotaanko maanantaina?

— No maanantaina kyllä sopii.

— Päätetty siis, että maanantaina muutetaan.

Tämän jälkeen pojat tekivät lähtöä. Emäntä toivotti tervetuloa takaisin. Isäntä seurasi heitä porstuan oven kynnykselle ja neuvoi tietä asemalle. Kiirein askelin ystävät poistuivat Mattilan talosta.

— Merkillinen iltapäivä tämä on ollut, päätti Aarno, ja samaa mieltä olivat toisetkin.

— Kuulkaa, pojat, sanoi Eero, — puhuttiin äsken siitä, mitä meidän pitäisi tekemän; minulla on jo ohjelma valmiina, mihinkä minä aion ryhtyä.

— No? innostuivat Aarno ja Tuomo.

— Annanhan yhä edelleen opetusta viulunsoitossa, käyn vaikka kaupungissa kolme, neljä kertaa viikossa… Sillä ansaitsen pari, kolme markkaa tunnissa eli noin neljä, viisikymmentä markkaa kuukaudessa — ehkä enemmänkin… Sitten rupean kirjottamaan sanomalehtiin… jos eivät maksa heti, maksavat ajan pitkään… Sitten kirjotan kirjan päätyönä ja lueskelen… Tottakai nyt aina sata markkaa kuussa voipi ansaita, ja enemmänhän emme tarvitse!

Aarno kuunteli ihailulla, mutta Tuomon kasvoihin ilmestyi selvä tyytymättömyys.

— Kuule, Eero, sanoi hän vähän surullisella äänenpainolla, — olen miettinyt tuota asiaa koko illan.

— Mitä asiaa?

— Tuota, että, jos joku meistä ansaitsee rahaa, niin hän niin sanoakseni elättää toisia. Minusta se ei sittenkään ole oikein. Ei oikein eikä kaunista.

— Miksi ei?

— Siksi, että sinä, Eero, olet se, jolla toistaiseksi on suurin mahdollisuus ansaita…

— No mitä pahaa se olisi?

— Mitä pahaa se olisi!… Ei tietysti mitään pahaa sinulle, mutta
Aarnolle ja minulle. Ainakin minulle. Se kävisi kunnialleni.

— Totta on, myönsi nyt Aarnokin, — kyllä kävisi kunniallemme syödä sinun leipääsi.

— Voi teitä, vai kunniallenne! nauroi Eero, mutta nauru ei tuntunut aivan vapaalta. — Ja minä, joka juuri olin kuvitellut, että tekin kirjottelisitte. Harjottelisitte — te kun ette ole sitä tehneet yhtä paljon kuin minä — ja kukaties saisitte kyhäyksen silloin tällöin lehtiinkin… Minulla nähkääs on semmoinen ihanne — tuo vanha ihanteemme — että meille kerran tulee iso lehti, joka leviää ympäri koko Suomen… Sitä odotellen nyt työtä tekisimme…

— Vai niinkö olet ajatellut? sanoi Aarno, nähtävästi hyvillään. —
Kyllä sen ihanteen eteen voisi työtä tehdä.

— Ne ovat kuitenkin tuulentupia, väitti Tuomo, — ja nyt on tosi käsissä… Ei, kyllä sittenkin luulen, että saamme turvautua muuhun aineellisen toimeentulomme suhteen. Sinä, Aarno, ota sinä vain vastaan avustusta kodistasi niinkuin tähänkin saakka, ja minä saan vähän perintöä äitini jälkeen. Se se on kumminkin selvintä.

Eero ei puhunut mitään. Hän myönsi sydämessään, että Tuomolla oli tavallaan oikein, mutta hän tunsi itsensä surulliseksi, alakuloiseksi, ikäänkuin syrjäytetyksi, eikä kuitenkaan voinut siihen mitään. Junassa hän koetti iloisen keskustelun avulla päästä raskasmielisyydestään, mutta se onnistui vain puoleksi.

Kun ystävät tänä uuden elämän ensi iltana erosivat, oli onnistuneen yrityksen herättämän voiman ja ilon tunteen ohessa ilmaantunut Eeron mieleen pieni aukko, joka tyhjyyttään kyseli: etkö huomaa, ettei kaikki menesty? Ja Eero ei voinut olla pitämättä sitä "pahana enteenä".

Mutta nukkuessa ikävä haihtui. Seuraavana maanantaina tapahtui muutto. Eero vei mukaansa kirjotuspöytänsä, kirjansa ja viulunsa. Rolandista hän ei liioin saattanut luopua — eikä koira hänestä. Koppi siirrettiin maalle, ja tädin neuvosta järjestettiin asia niin, että hovineuvos maksoi Rolandin ruokarahan. Eero vastusteli pikkusen, mutta eno selitti, että koira oikeastaan on hänen, ja siihen ei ollut mitään vastattavaa.

Eero enosta ja tädistä oli mitä herttaisin. Luonnollisesti tapahtui muodollinen hyvästijättö, vaikka olikin tiedossa, että pian tavattaisiin. Olihan tämä kuitenkin ero vanhasta kodista.

— Voi, Eero, sanoi täti itkien, — olisithan sinä saanut kirjottaa ja lukea ja tehdä mitä vain täällä kotonakin. Olisimme antaneet sinun olla aivan rauhassa.

— Sen kyllä uskon, vastasi Eero, — minäkin nyt ymmärrän paremmin kuin ennen, kuinka paljon te rakastatte minua, eikä se ole sydämen kovuudesta kuin muutan. Mutta en osaisi työskennellä täällä kotona. Silmissäni kangastaa elämä, jossa kuljen suurta, vielä vähän hämärää päämaalia kohti, ja tämä elämä vaatii minulta, että luovutan sille sydämeni. Sinä ehket voi minua ymmärtää, mutta se on aivan totta, että jos en tällä kertaa kuuntelisi tuota sisäistä ääntäni, niin se olisi aivan kuin jos pettäisin Jumalan.

— On kaikki hyvä, sanoi eno vakavasti, — hyödyksi se on sinulle,
Eero.

II.

Kului päiviä, kului viikkoja. Seuraukset ystävysten ottamasta askelesta tulivat yhä selvemmin näkyviin. Eero kysyi itseltään: tämäkö se nyt on niin kutsuttu "taistelu olemassa-olosta?" ja hän lisäsi: elämä on kova.

Ei se hänelle ollut ulkonaisesti kova. Päinvastoin, hän menestyi hankkeissaan. Hän teki työtä, ja työllään hän ansaitsi elatuksensa, joskaan ei sataa markkaa kuussa ansainnut. Kaksi kertaa viikossa hän kävi kaupungissa antamassa opetusta viulunsoitossa niinkuin ennenkin oli tehnyt, ja pian hänen onnistui saada muutama kirjallinen kyhäys julaistuksi eräässä kaupungin lehdessä. Kun tästä tuli kohtuullinen palkkio ja tämä työ vielä tuntui mieluiselta, koska siinä sai kertoa ajatuksiaan ja tunteitaan, havainnointaan ja kokemuksiaan muille ihmisille, suurelle yleisölle, oli seurauksena se, että hänen nimimerkkinsä "Z." ilmestyi milloin minkin pienen kertomuksen, viivanalustan tai artikkelin alapäähän — näkyivätpä lehdetkin mielihyvällä julkaisevan hänen rohkeita kirjotuksiaan.

Eerolle muodostui elämä aivan hänen ohjelmansa mukaiseksi. Hän kirjotti, soitti, luki. Päätyönään hänellä oli kirjan kirjottaminen — kirjan, jonka sisällyksen hän säilytti omana salaisuutenaan.

Ei hän omasta puolestaan surrut. Olihan hänellä sisällisiä vaikeuksia työnsä ohessa, mutta niitä hän piti asiaan kuuluvina. Minkätähden hän sitten joutui tuohon synkkään johtopäätökseen elämän kovuudesta? Se oli ystäväänsä takia, niitten elämää katsellessa. Hän näki, etteivät ne olleet täysin onnelliset, ja samalla tuntui, ikäänkuin ne hänestä etääntyisivät. Aarnokin, joka oli ollut melkein kuin Eeron toinen minä, kiintyi yhä enemmän Tuomoon ja rupesi hänen mielipiteitään ymmärtämään ja ihailemaan.

Aineellisesta toimeentulostaan he pitivät huolta sillä lailla kuin Tuomo neuvoen oli ennustanut. Aarnolle jatkui yhä edelleen se niukka avustus, minkä hän oppiaikanaan oli kotoaan — maalaisvanhemmiltaan — saanut. Tuomolle oli äitinsä kuoleman kautta — isä oli jo ennen muuttanut manalan majoille — joutunut pienehkö perintö, josta hänelle kerran kuukaudessa vuoti vähäinen summa holhoojansa käden kautta. Mutta juuri tämä seikka oli ensimäisenä Eeron huolestumisen aiheena. Aarnolta ja Tuomolta poistui työn välttämättömyys, kun heidän ei tarvinnut huolehtia toimeentulostaan. "Olisi sittenkin parempi", ajatteli Eero, "jos he söisivät minun leipääni; ehkä juuri silloin heidän kunniansa vaatisi, että he tekisivät kaiken voitavansa valmistuakseen tulevaan tehtäväämme. Niinkuin nyt on, he saattavat unohtaa päämäärämme, kun nykyhetki heille kuiskaa: ei ole hätää". Ei hän tahtonut moittia heitä ahkeruuden puutteesta: hän näki, että he ponnistivat kirjotuspöytiensä ääressä, ja oli siitä välistä se iloinen tulos, että heiltäkin ilmestyi kyhäys johonkuhun lehteen. Mutta hän kumminkin huomasi, ettei heidän ilonsa työn ääressä ja työstä ollut niin suuri kuin se hänen mielestään olisi pitänyt olla. Huomasipa päinvastoin, että heidän katsantonsa aina erityisesti kirkastui, kun tapahtui jokin, joka poikkesi päivän järjestyksestä ja vapautti heidät työstä — kun esim. Harry kaupungista tai Janne kävi vierailemassa tai kun emäntä odottamatta pyysi kahville isännän kanssa. Viaton ja luonnollinen tuo ilo oli — tunsihan sitä Eerokin, mutta Eero tunsi vielä suurempaa nautintoa työstään.

Tuommoisina hetkinä hän kuitenkin usein ajatteli, että hänen hämärä huolestumisensa oli aiheeton ja typerä. Mutta yhtäkkiä se sai vauhtia siipiinsä erään vähäpätöisen tapahtuman kautta.

He työskentelivät kaikki kolme salissa. Siinä oli kolme ikkunaa ja joka ikkunan edessä pöytä. Tavallisesti he istuivat kaikki hiljaisina töittensä ääressä koko aamupäivän, Eeron esimerkki kun pakotti toisiakin. Mutta tänään Aarno keskellä työaikaa pillahti kysymään:

— Mitä sinä luulet, Eero, eikö ihmisen elämän tarkotus ole, että hän olisi onnellinen?

Eero katsoi ylös. Sekä Aarno että Tuomo olivat kääntyneet tuoleillaan kuullakseen hänen vastauksensa.

— Tietysti, hän ensin sanoi, mutta kun ystäväinsä ilmeestä hoksasi, etteivät he ymmärtäneet hänen ajatustaan, hän välittömästi lisäsi: — niin, en minä usko siihen onneen, jota ihmiset tavallisesti kutsuvat onneksi. Sehän onkin saavuttamaton! Vaan uskon siihen onneen, siihen mielen rauhaan ja iloon, joka seuraa totuuden uskollisesta palvelemisesta. Jos sinä asetat oman onnesi elämäsi päämääräksi, et sitä koskaan saavuta, vaan jokainen suru ja murhe ajaa sinua lähemmäksi totuutta. Mutta jos asetat totuuden elämäsi päämääräksi, et tietysti sitäkään koskaan saavuta, mutta jokainen askel elämän tiellä enentää onneasi ja iloasi. Siinä se on koko salaisuus.

Aarnon huulilla oli uusi kysymys, mutta hän ei sitä ilmi lausunut. Kaikki ryhtyivät taas vaieten työhönsä, mutta vaikka Eero oli mielestään ratkaissut asian selvästi, luuli hän huomaavansa, etteivät toiset olleet tyytyväisiä. Sitäpaitsi hän ihmetteli itse kysymystä.

Vähän ajan perästä kuului uudestaan Aarnon ääni:

— Eero!

Eero nosti päätään. Häneen katsoen ja omituisesti hymyillen Aarno virkkoi:

— Minulla olisi vähän kummallinen pyyntö sinulle.

— No mikä? kysyi Eero, laskien kynän kädestään.

— Älä nyt loukkaannu, Eero!

— Mitä joutavia! Koska sinuun olen loukkaantunut?

— Kuule, Eero, etkö sinä voisi muuttaa tuohon kamariin, saisit siinä asua aivan yksinäsi ja häiritsemättä työskennellä…?

— Eihän kukaan minua täälläkään häiritse, sanoi toinen ihmeissään.

— Olkoon, mutta etkö yhtäkaikki voisi muuttaa? Eero tunsi sittenkin loukkaantuvansa.

— Sano, miksikä? Minä en ymmärrä, hän kysyi. Aarno rupesi nauramaan.

— No, ei mitään, hän sanoi, — mutta katso, sinun ahkeruutesi vaivaa meitä, Tuomoa ja minua. Emme mekään laiskoja tahdo olla, mutta sinä kestät ja kärsit ja jaksat aivan äärettömiin. Ethän sinä koskaan väsy, et koskaan tahdo puhella, et levätä, et hengähtää. Se tulee siitä, että sinä olet nero… Niin, sinä olet nero, ja sentähden työ on sinusta helppoa, mieluista. Sinä saat jotakin aikaan, sinulla on mistä kirjottaa… Mutta ajattele meitä. Meillä ei ole yhtä suuri kyky. Me tahtoisimme välistä huoahtaa, jutella kaskuja, nauraa. Sitä voimme tehdä, jos olemme kahden kesken, mutta sinä olet liiaksi totinen…

Aarnon silmät kiilsivät kosteina, eikä Eerokaan enää ollut loukkaantunut, päinvastoin —.

Hän nousi pöytänsä äärestä ja käveli Aarnon luo.

— Niinkö on asiat? hän sanoi hellästi, — tietysti sitten muutetaan.
Mikäs siinä!

Samassa Aarno kavahti hänen kaulaansa, itki ja puristi rintaansa vasten.

— Voi rakkaani, kuiskasi Eero, — ettet ennen puhunut! Kuinka olet mahtanut kärsiä… ja ehkä sinäkin, Tuomo?

Hän käänsi päätään Tuomoon päin. Tämä istui totisena ja mykkänä, mutta liikutettuna.

— Tyynny nyt, Aarno, pianhan tuo asia järjestetään. He ryhtyivät heti toimeen. Kantoivat Aarnon ja Tuomon vuoteet saliin, siirsivät Eeron pöydän, kirjahyllyt ja viulun kamariin. Olo tuntui kevyelle, suloiselle, he nauroivat ja laskivat leikkiä.

— Kuule sinä, Aarno, nuhteli Eero, — kylläpä olet mielikuvituksessasi tehnyt minusta oikein työjuhdan, oikein koneen…!

— Älä sano, nauroi Aarno, — neronhan sinusta olen tehnyt…

— Jaa, jaa, Aarno, mitä sitten vastaat viimeisenä tuomiopäivänä taivaan taatolle, kun hän sinulta kysyy: "miksi kutsuit Eeropoikaa neroksi?" Mitä vastaat, sano?

— Jos se taivaan taatto niin tyhmä on, en vastaa hänelle mitään, vakuutti Aarno nauraen.

Tämä suloinen sopusoinnun tunne vallitsi monta päivää heidän välillään. Heidän yhdyselämänsä ei ollut koskaan ollut niin viehättävä.

Mutta samaan aikaan kasvoi Eeron sisällinen levottomuus. Sulontunteen alta se nosti ilkkuvaa päätään ja irvisteli. Ja Eeron silmät aukenivat ikäänkuin uudelle totuudelle.

"Ihmiset eivät taidakkaan olla samankykyisiä — eivät edes ne, jotka täysin ymmärtävät toinen toisensa, jotka ystävyyden siteillä ovat toisiinsa kiinnitetyt… Mutta mitä silloin? Silloin he eivät saatakkaan tehdä samaa elämässä, vaan silloin heidän elämäntehtävänsä ovat erilaisia.

"Olisikohan siis Aarnon ja Tuomon tehtävä toinen kuin minun?"

Mutta kun Eero asetti kysymyksen sillä lailla, vastasi hänen sydämensä heti: "ei! Aarnon ja Tuomon tehtävä on palvella totuutta niinkuin minunkin — niinkuin oikeastaan kaikkien ihmisten".

Siitä huolimatta hänen järkensä sanoi: "selitä, millä lailla heidän tulee palvella". Ja kun hän vastasi: "puhtaalla, siveellisellä elämällä totuuden kunniaksi", niin järki yhä intti: "mutta mitä tehden?" Ja sitä kysymystä kesti pohtia.

Mutta yhtäkkiä tuli jonkinlainen ratkaisu.

— Jospa meillä olisi tuo pieni mökkimme! huudahti Aarno eräänä iltana. — Olisi niin hauska tehdä työtä pellolla ja niityllä, metsässä ja puutarhassa…

"Kas siinäpä se on", ajatteli Eero. "Olinhan tuon ihan unohtaa. Ruumiillinen työ, välittömästi hyödyllinen työ, pellon ja puutarhan viljelys, puiden hakkuu metsässä, kalassa käynti kesällä — siinäpä se on. Siihen kaikki kykenevät, siihen kaikki ihmiset voivat ottaa osaa."

Ja kun hän tuota tuumaansa pari päivää oli hautonut, rupesi hän siitä puhumaan ystävilleen.

— Kyllä sinä sanoit oikein, Aarno, että se mökki meillä pitäisi oleman — tai oikeammin se maatilkku. Olen sitä asiaa ajatellut juuri teidänkin työnne yhteydessä, ja olen huomannut, kuinka välttämätöntä meille on, että saamme sen maatilkun. Meidän tulee ihan elää sen toivossa…

Oli iltapäivä, he joivat juuri kahvia salissa, ja Aarno ja Tuomo innostuivat heti kuuntelemaan.

— Kerran, muistatte, meillä oli puhe siitä, ettette te kykene kirjottamaan samalla varmuudella kuin minä. Otaksutaan nyt, että niin on. Otaksutaan vaikka, ettette yhtään kykeneisi kirjottamaan. Silloin täytyy kysyä: millä lailla teidän tulee palvella totuutta? Ja siihen olen miettinyt tämän vastauksen: ruumiillisella työllä. Ruumiillinen työ on rehellinen, se antaa leipää. Se työ on epäilemättä hyödyllinen, välttämätön, se on totuudesta. Tehdä ruumiillista työtä on jo itsessään totuuden palvelemista… Eikö tämä ole oikein? Ettekö huomaa, kuinka välttämätöntä on, että saamme maatilan, jos kuinka pienen?… Minäkin, vaikka kirjotustyö on minulle luonnollinen, huomaan, kuinka hauskaa, mieltä ylentävää, reipasta ja puhdasta olisi joskus vaihtaa istuminen ulkoilmassa puuhaamiseen!… Eikö niin, pojat?

— Totta kai, myönsi Aarno. Ja Tuomo lisäsi:

— Niin, jospa meillä vain olisi rahaa ostaa.

Ja sitten he kaikki yksimielisesti ihmettelivät, kuinka oudosti asiat tämän maan päällä olivat järjestetyt. Iso se oli ja hedelmällinen, mutta kumminkaan eivät ihmiset tahtoneet siihen mahtua. Muutamat harvat anastivat Jumalan luoman maan itselleen, suojelivat sitä "lain", s.o. sotavoiman avulla — ja elivät toisten työstä… Kummallista…

— Mutta hankitaan me rahaa, sanoi Eero. — Jahka minä saan kirjani kirjotetuksi…

— Niin, niin, odotetaan kesäksi, sanoivat toiset. — Siksi ehtii
Harrykin ylioppilaaksi, ja silloin hän kyllä liittyy meihin…

Siitä asiasta ei sitten puhuttu mitään tähdellisempää pitkiin aikoihin.

Mutta kerran oli pojilla vieraita, oli Harry ja pari muuta vanhaa tuttavaa kaupungista, nuori, hienosti puettu afärimies ja nuori oppinut, rillit nenässä. Harry kuului näiden kanssa paljon seurustelevan, etenkin oppineen kanssa.

Keskusteltiin jos jostakin, kun Harry äkkiä sattui kysymään leikillisesti:

— Vieläkö te, pojat, säilytätte mielessä tuota vanhaa ihannettamme: pieni mökki järven rannalla?

— Vielä, vastasi Aarno oitis, — miksi sitä kyselet? Hän oli vähän kummissaan niinkuin toisetkin, sillä Harryn äänessä oli outo kaiku.

— Muuten vain, sanoi Harry, — minä ajattelin, että olette ehkä siihen tuumaan väsyneet.

— Kuinka niin? kysyi Tuomo. — Olemme täällä päinvastoin tuumineet, että kun sinä ylioppilaaksi tulet, niin liityt sinäkin meihin.

— Minäkö?… Tjaa… vai niin?

Harry otti huolettoman asennon ja naksutti sormillaan polveen.

— Niin juuri, innostui Aarno puhumaan, — olemme tässä Eeron kanssa tuumineet, että ruumiillinen työ se on ihmiselle luonnollisin. Kaikki tarvitsemme leipää — leipä saadaan maasta. Vaikka kuinka lukisit tai kirjottaisit, kuolisit nälkään, ellei olisi niitä, jotka maata kuokkisivat, leipää tekisivät…

— Tuo on selvä juttu, keskeytti Harry hermostuneesti. — Mutta se ei todista mitään.

Eero tunsi itsensä vaivatuksi. Hän ei olisi suonut tästä asiasta keskusteltavan vieraiden, asiaankuulumattomien läsnä-ollen, ja hän päätti mikäli mahdollista pysyä mykkänä.

Nyt puuttuikin oppinut puheeseen, ennenkuin Aarno ehti pitemmältä selittää.

— Ellen käsitä väärin, hän sanoi, — on siis teidän mielestänne ihmisen ensimäinen ja korkein velvollisuus maanviljelys. Hyvä. Ruvetaanpa kaikki viljelemään maata. Kesällä kaikki käy mainiosti, syksyllä ruis leikataan, puidaan, laitetaan leiväksi. Mutta talvi tulee, ja talven kanssa kylmä. Olemme ilman vaatteita, ilman saappaita, kukaties ilman lämpimiä asuntoja — sillä kuka niitä olisi valmistellut, kun kaikki olemme pellolla hääräilleet?… Eikö niin?

Hän hymyili kohteliaasti — niinkuin lapsille — ja hienopukuinen afärimies hymyili… ja Harrykin.

— No no, sanoi Tuomo nuhtelevasti, — älkäämme menkö äärimäisyyksiin. Emme ole puhuneet yksinomaan maanviljelyksestä, vaan ruumiillisesta työstä yleensä. Eivät kaikki ihmiset ole pellolla. Ruumiillinen työ on monta lajia. Tietysti toiset rakentavat taloja, valmistavat vaatteita…

— Hyvä, ryhtyi taas oppinut puhumaan, — tehdään siis ruumiillista työtä yleensä…

Hän korjasi rilliensä asennon — olivat vähällä pudota nenästä — ja jatkoi:

— Tehdään siis ruumiillista työtä. A kuokkii peltoa, B korjaa saappaita, C neuloo vaatteita, D rakentaa taloja j.n.e., mutta kesken kaikkea A tulee kipeäksi, hän kylmettyy pellolla. Mitä tehdä? Tärkeä henkilö makaa sairasvuoteella. Rohtoja! Mistä? Rohtoja ei ole. Lääkäreitä ei ole. Sivistystä ei ole. Ei ole kirjoja, ei yliopistoa, ei kulttuuria. Sairas kuolee… Hä? Mitä sanotte?

Ja taas hymyilivät oppinut, afärimies ja Harry.

Eero ei jaksanut kauvemmin olla huoneessa. Harryn käytös koski hänen sydämeensä kuin puukon iskut. Hän nousi ja lähestyi ovea.

— Minne Eero menee? kysyi Aarno hätäisesti. Hän oli juuri toivonut saavansa kuulla tämän vastaväitteitä.

— Pyydän anteeksi, kuului vastaus, — älkää antako itseänne häiritä. Voin vähän pahoin ja lähden hetkeksi ulos raittiiseen ilmaan… Ei se ole mitään vaarallista…

— Jaksatko mennä yksin? kysyi Aarno osanottavasti. — Tulenko mukaasi?

— Kiitos, ei sinun tarvitse vaivata itseäsi. Nuori oppinut heitti pikaisen silmäyksen Eeron kalpeihin kasvoihin.

— Hyvä, hän sanoi, — raitis ilma poistaa tuon pahoinvoinnin.

Mutta Harry katsoi Eeroon tutkivasti ja pitkään. Häh ymmärsi ja punastui, vaan ei puhunut mitään.

Tuomo ei tehnyt huomioita, sillä hän ajatteli vastausta oppineen puheelle.

Huoneessa olijat keskustelivat pitkän aikaa samasta aineesta, tulematta varsinaiseen loppupäätökseen. Näytti kuitenkin siltä, kuin voitto olisi jäänyt oppineen puolelle. Hän oli niin loogillinen ja terävä, ja muun muassa ystävällisesti varotti Tuomoa ja Aarnoa kadottamasta itsenäisyyttään.

— En suinkaan tahdo väittää, että olisitte kokonaan Eeron vaikutuksen alaisina, mutta olkaa kumminkin varuillanne. Ihminen joutuu niin helposti toisen johdon alle, ellei hän järkähtämättä pidä logiikasta kiinni.

Eero ei tätä kuullut, eikä tietysti kukaan hänelle siitä kertonut, mutta tämän kerran perästä puhuttiin vielä harvemmin ja vielä enemmän ohimennen mökkituumasta.

Jopa Aarno kerran kevättalvella arveli:

— Ei siitä taida tulla mitään, siitä meidän mökistämme.

— Kuinka niin? Eero kysyi.

— No muuten vain, kuului vastaus.

Eero ei huomannut Aarnon sanoissa piilevän muuta kuin ohimenevää epäilystä, ja sentähden hän virkkoi luottavaisesti:

— Miksei siitä tulisi, jos me vain tahdomme. Kun uskomme elämään, kyllä elämä lähestyy.

Hän ei silloin arvannut, etteivät toiset enää niin suuresti toivoneetkaan sitä elämää.

Mutta hänen silmänsä vielä aukenivat.

III.

Kevät oli tulossa, aurinko paistoi, hanki suli, vesi juoksi virtana mäkeä alas ja laski tietä pitkin vielä jäässä olevaan jokeen. Ilma oli uuden elämän tuoksua täynnä, linnut visertelivät puiden latvoissa ja hyppelivät oksalta oksalle, lehmät ammuivat navetassa kesää toivoen ja Roland juoksenteli halukkaasti ulkona, pihalla ja kylässä.

Eerolta oli valmistumaisillaan kirja, surujensa ja rakkautensa ensimäinen lapsi, kyynelten ja riemun synnyttämä, se kirja, jota hän talven pitkään oli tekeillyt.

Kun hän viimeistä lukua kirjottaessaan katseli manuskriptipakkaa edessään pöydällä, ei hän voinut olla ihmettelemättä. Hän ihmetteli paperiarkkien paljoutta, hän ihmetteli, että kaikki vaikeudet olivat onnellisesti voitetut, ja hän kysyi itseltään: minäkö tuon olen aikaansaanut? Kiitolliseksi hän itsensä tunsi, aivan kuin joku toinen olisi työn tehnyt.

Sillä vaikeata se useinkin oli ollut, varsinkin alussa. Kun piti panna ajatus paperille, sai uudestaan ja uudestaan kirjottaa samasta asiasta, sommitella sanoja, muutella lauseitten järjestystä, jopa kirjottaa kaikki uudelleen, ennenkuin omatunto oli tyydytetty. Ja sitten tulivat vielä epäilykset. Välistä tapahtui, kun väsymys oli suuri, että hän kysyi itseltään, eli oikeammin, että joku hänen sisässään aivan kuin ilkkuen kysyi: "tämäkö se nyt on sinun ihmeellinen työsi, tämä kirjotus, jolla varmaan tulet monia loukkaamaan? tämäkö se nyt on epä-itsekästä totuuden palvelusta? tämäkö vapautta ja ihaninta onnea?" Ja sama ääni lisäsi: "etkö huomaa, ettei tämä ole sitä kaikista korkeinta, ettei se ole sitä ikuista, jota sinä tavottelet?" Mutta kun hän sitten uhalla kysäsi: heitänkö? luovunko tästä? niin tuli vastaus — mistä lie tullutkaan — voimakkaana, vakavana, vastustamattomana: tämä sinun pitää tekemän… Hän ymmärsi, että tämä oli se ainoa, oikea ratkaisu, hän ymmärsi, että muu oli personallista heikkoutta, ja hän sai intoa jatkamaan työtään. Mutta kummallista! nuo epäilykset uudistuivat, ja vasta aikaa myöten niiden ääni heikkeni. Mutta tuotti se hänen työnsä hänelle riemuakin. Se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi, ja samassa määrin kasvoi hänen itseluottamuksensa, varmuutensa ja kykynsä. Samalla hän myös rupesi toivomaan, että kirjastansa tulisi hyvä. "Minun pitää saada sille kustantaja", hän ajatteli, "ja sillä pitää olla vaikutuksensa ihmisten ajatuselämään". Ja vaikka hän tunnusti itselleen, että tämä asia ei ollut täysin hänen määrättävissään, että se riippui jonkinlaisesta kohtalosta, uskoi hän kumminkin, että jos kirja tulee hyvä, tulee se menestymäänkin. "Koetan parastani. Omatuntoni pakottaa minua tähän työhön, sen täytyy menestyä… Mitä varten muuten olisin olemassa?" Eero, jota aina oli kutsuttu haaveilijaksi, osotti täten, että hänessä oli miehenkin tarmoa, miehen itsetietoisuutta ja itsenäisyyttä.

Poika on ankarasti kunnianhimoinen, sanoi kerran hovineuvos hymyillen vaimolleen, kun Eero oli poistunut heidän luotaan, tehtyään heille vähän selkoa hommistaan. — No ei se muuten pahaa tee. Auttaa kunnianhimo eteenpäin maailmassa.

Teoksensa sisällyksestä Eero ei ollut kelleen puhunut. "Se on salaisuuteni, qui vivra, verra", hän oli vastannut uteliaille urkkijoille. Itse asiassa se oli jatkoa siihen alustukseen, jonka hän kotonaan oli sepittänyt, ja sen piti esittää hänen uskonsa elämästä. Heti muuttaessa hänellä oli pääpiirteet mielessään valmiina, tuo oma askelensa oli äkkiä tehnyt monet asiat selviksi.

Hänen uskonsa oli se, että ihminen on vapaa olento, järkensä kautta vapaa, vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään ainoastaan sitä, minkä hän järjessään tietää ja omassatunnossaan tuntee oikeaksi, joka samalla on ihmisen tosi onni.

Mutta kun Eero katsoi ihmisiä ympärillään, niin hän huomasi, että useimmat heistä eivät olleetkaan vapaat. He ajattelivat, puhuivat ja tekivät — mitä muutkin ajattelivat, puhuivat ja tekivät. Koko elämänkulku yksityiskohtia myöten tapahtui valmiiksi laaditun ohjelman mukaan. Kaikki oli jo ajateltu, sanottu ja tehty. Uutta ei ollut. Ei tarvinnut kuin pysytellä vanhassa urassa, niin kaikki kävi hyvin.

Eero kuitenkin luuli ymmärtävänsä, että jokainen ihminen ainakin kerran eläessään oli maistanut vapaan hetken makeutta. Ja hän kysyi itseltään, eikö ihminen silloin hämmästynyt saamattomuuttaan ja elämänsä koneellista kulkua. Mitä hänellä lapsena oli raikasta luontoa ja itsenäisyyttä, se puserrettiin hänestä kasvatuksen kautta sekä koulussa että kodissa. Minkä verran hän nuorena tunsi intoa, voimaa ja toiminnanhalua, sen kuolettivat jokapäiväisyyden ennakkoluulot ja tasaantunut kokemus. Jokainen askel, minkä hän elämässään otti, oli ympäröivien olojen aiheuttama; oman henkensä välittömästä käskystä hän ei toiminut milloinkaan. Olosuhteet pakottivat häntä vaikenemaan, olosuhteet pakottivat häntä puhumaan — ja molemmissa tapauksissa hän toimi vastoin sisällistä vakaumustaan. Vastoinko? Saattoipa asettaa tähän kohtaan ison kysymysmerkin. Ihmisen ulkonainen minä oli siihen määrin erittynyt hänen tosi minästään, ja hän oli vähitellen niin tottunut ulkonaiseen personallisuuteensa, että piti tätä todellisena itsenään.

Ja miettiessään kaiken tämän syytä Eeron täytyi kysyä itseltään: onko siis kohtalo niin voimakas? onko kohtaloa olemassa? mikä se on? ovatko ihmiset erilaisia? ja miksi? sillä onhan niitä, jotka tuntevat ja tietävät olevansa vapaat, ja kyllä kai ihmisen tahtokin on mahti maailmassa!

"Kaikki tulee siitä, että olemme epävapaat ja ennakkoluuloiset. Me uskomme, ja meitä vahvistetaan uskossamme, että ruumiillinen elämä on tärkeä, että väärä kunnia on tärkeä, että meidän pikku personallisuutemme on tärkeä, että se täytyy olla olemassa, että sitä täytyy pelastaa ja hoitaa — kun sitä vastoin totuus on päinvastainen. Tosi elämämme on totuudessa, tosi kunniamme on totuuden, tosi pelastuksemme on totuus. Jos ihmiset tämän käsittäisivät, poistuisi paha maailmasta. Yhteiskunnalliset epäkohdat tasottuisivat itsestään, ei harjotettaisi vääryyttä, ei palveltaisi itsekkyyttä. Mitä siitä, jos kuolemme, kunhan totuus elää! Mies se, joka ei nykyisissäkään oloissa valhetta hyväkseen käytä, vaan mieluummin kärsii totuuden puolesta".

Tämä oli kirjan ponsi, viimeisen osan pääjuoni. Edellisessä osassa hän arvosteli yhteiskuntaa ja sen eri laitoksia, kirkkoa, koulua j.n.e. Hänen arvostelunsa olivat ankarat ja hänen aatteensa häikäisevän korkeat — niinkuin nuorukaisen ovat —, mutta nuorukaisen intoa ja uskoa uhkui hänen kirjansa ja lennolla se oli kirjotettu. Sen tunsi Eero itse…

Eräänä aamuna Aarno havahti unestaan ja totuttuun tapaansa hapuili kädellään kelloa vuoteensa viereiseltä tuolilta. "Vastahan tuo on viittä käymässä", hän itsekseen ihmetteli ja laski kellon takaisin paikoilleen, "sitten vielä tunnin verran saapi vetää unta". Mutta samassa huomattuaan, että Eero olikin ylhäällä toisessa huoneessa, hän yhä ihmeissään jäi katseellaan seuraamaan Eeron liikkeitä; ja kun tämä kävi työpöytänsä ääreen ja nähtävästi suurella innolla ryhtyi työhönsä, unohtui uni Aarnonkin mielestä ja kaikenmoisia ajatuksia tulvaili aivoihin. Ei hän voinut olla ihailematta Eeron ahkeruutta ja työintoa eikä liioin siitä iloitsematta, sillä olihan hän Eeron vilpitön ystävä ja soi sille kaikkea menestystä, mutta tuli hän samalla alakuloiseksikin, kun muisti omaa saamattomuuttaan ja muisti, että halunsakin oli laimennut, kun ei viikkojen vieriessä mitään erikoisempaa ollut syntynyt.

"Ei minulta sentään kykyä puutu", hän itsekseen mietiskeli, "kyllä kynäillä osaisin, kun vain olisi innostava aine, mistä kirjottaa. Eerolla on aatteensa, joiden edestä tahtoo työskennellä, mutta mitä minulla on? Päivä päivältä ihanne, johon ennen uskoin, hälvenee mielestäni ja vanha maailman katsomukseni lyödään pirstaleiksi… Olin ajatellut meidän yhteiselämäämme aivan toisenlaiseksi — ja Eerolla oli aina niin vahva luottamus, että käy niinkuin olemme kuvitelleet… Mökissä asuisimme järven rannalla, ja venonen olisi kaislistoon kytketty. Semmoinen valkoinen se olisi, hohtavanvalkoinen, ja sillä kävisin milloin kalassa, milloin purjehtimassa. Kalaretkiltäni kun palaisin, iso saalis veneenpohjalla, olisivat pojat rannalla vastassa vähän levottomina pitkästä viipymisestäni. Mutta kun sitten näkisivät uutteran työni tulokset, remahtaisi riemu korkealle ja yhdessä miehin kannettaisiin kalat lähitaloon, jossa tavasta syömässä käytäisiin. Sepä vasta elämää olisi! Maata muokkaisimme, peltoa penkoisimme ja Eero aina puutarhassaan puuhaisi. Kyllä vainioilta viljaa lähtisi ja pelloilta perunoita ja kaikenmoisia kasviksia puutarhasta — ei pojilla hätää olisi! Koulua pidettäisiin — ja saisihan Eero kirjottaa rapsutella niin paljon kuin ikinä haluttaa… Semmoista se elämä piti oleman, vaan eipä semmoiseksi muodostunut… Täällä me ollaan kuin linnut häkissä, ainakin Tuomo ja minä; Eero se vain häärää papereinsa ja kirjainsa kanssa ja on itseensä sulkeutunut niin, ettei edes ilmota, mikä on tekeillä hänellä. Eikä meillä ole mökkiä, eikä puuhaa ulko-ilmassa eikä —…" Tämän kaiken hän oli ajatellut aivan huomaamattansa. Nyt yhtäkkiä ajatusten tulva seisahtui, ja ikäänkuin tempaisten itsensä irti houkutuksen vallasta hän huudahti itsekseen:

"Vaan mitä joutavia minä tässä taas, toivonko siis muka, että noin olisi käynyt! Tuommoisissa oloissako olisin viihtynyt? Onhan toki parempi, ettei olla otettu sitä ratkaisevaa askelta, niin on vielä aika valita ja kerrassaan peräytyä, jos siksi tulee. Miksikä tänne oikeastaan muutinkaan Eeron kanssa, olisin yliopistolukujani jatkanut, niin olisi päämäärä ollut edessä varmana ja tulevaisuus tiettynä ja turvattuna sen sijaan, että nyt on alituista ahdistusta ja epäilystä. Harrykin on aina niin onnellinen ja tyytyväinen, kun hän täällä käy ja kertoo tenteistään, vaikkei muka palvelekkaan totuutta."

Näistä mietteistään Aarno heräsi siihen, että Tuomo hyppäsi vuoteeltaan permannolle ja lähti paitasillaan ovensuuhun katsomaan, vieläkö Eero nukkui, kun oli niin hiljaista. "Tuossahan mies jo mahtailee!" hän äännähti iloisesti hämmästyen, kun havaitsi Eeron täydessä touhussa kirjotuspöydän ääressä.

— Johan aurinko kohta keskitaivaalta kokottaa, te laiskurit, kuului Eeron iloinen vastaus, ja samassa hän pyörähti istuimeltaan ja harppasi kynnyksen yli toverein huoneeseen, jossa heti kävi Tuomoon käsiksi ja kirkasi: — minä olen niin iloinen nyt, Tuomo, että painippa vähän kanssani!

— Kyllä minä tästä! ehätti Tuomo ja sieppasi Eeroa lanteista kiinni, — varo sinä vain jalkojani, mies, niin kyllä sinut vielä allenikin pistän!

— Ei se niin vain puhaltamalla, intti Eero ja ponnisti vastaan, vaikka pienempi olikin.

Iloisesti huutaen ja nauraen jatkoivat pojat leikkiään, ja Aarnoltakin pääsi nauru, kun hän outoa näkyä seurasi silmillään, sillä ei Eero usein päästänyt riemuansa ilmoille noin reippaasti. Siinä he ähkivät ja puhkivat, väänsivät ja työnsivät, hellittivät ja iskivät taas yhteen. Kun kotvasen aikaa olivat temmelleet kummankaan voittamatta, huudahti Eero:

— Jo riittää, Tuomo, jo riittää! On sinulla vahvat varret, minulta on ihan henki menossa…

Paini taukosi ja Tuomo virkkaa läähätti:

— Eipä olisi uskonut Eero pojassa olevan niin paljon voimia!

Hikeä otsaltaan pyyhkien Eero sitten sanoi:

— Pukekaa joutuun nyt, pojat, odottaa teitä vielä jotakin hauskaa.

— Mitä se on? kysyi Aarno puoleksi epäilevästi.

— Saatpa nähdä… No voinhan sen sanoakin. Ja Eero lisäsi riemusta värähtelevällä ja vähän salaperäisellä äänellä:

— Kirjani on nyt valmistunut.

— Ahaa! oo! ihmettelivät ystävät ja Aarno tokaisi: — siksipä oletkin niin haltioissasi!

— Niin, joutukaa nyt, niin saatte lukea jonkun kappaleen kahden kesken ja sitten minun kuullen arvostella, sanoi Eero ja viimeisen kerran otsaansa pyyhkäisten palasi takaisin työnsä ääreen.

Uutinen oli jännittävä ja intoa se loi Aarnon ja Tuomon liikkeisiin. Pian he olivat pukeutuneet, ja samassa Eero toi heille paperitukon, mutta palasi itse takaisin kamariinsa, sulkien oven jälkeensä.

"Nuorukaisen mietelmiä" lukivat Aarno ja Tuomo kansilehdellä ja selailessaan huomasivat kirjassa olevan kolme osaa nimeltään "Epäilyksiä", "Kahlehdittu järki" ja "Vapaa järki". He päättivät alottaa alusta, ja Tuomo ryhtyi lukemaan ääneen samoja "Epäilyksiä", joissa Eero kertoili omista kokemuksistaan yliopistossa.

Hän punastui lukiessaan, Aarno samaten, ja selvästi näkyi, että pojat olivat ristiriitaisten tunteitten vallassa. Kun "Epäilykset" oli läpi luettu, Tuomo teki pysähdyksen, ja molemmat istuivat ääneti.

— Kuule, emmeköhän nyt puhu suoraan Eerolle, millä kannalla asiat ovat? kysyi Tuomo vihdoin.

— Minustakin olisi aika niin tehdä, arveli Aarno. — Voithan sinä puhua.

— En minä. Sinä olet vanhempi ystävä. Tee sinä.

— No olkoon menneeksi.

He kutsuivat Eeron sisään, ja hän tuli, uteliaana, mutta samalla vähän epävarmana.

— Kuulehan, Eero, sanoi Aarno, — olemme lukeneet kirjasi ensimäisen osan, ja tekisi mieli kertoa sinulle, mitä lukiessamme mieleemme johtui.

Eero kuunteli tarkkaavasta.

— Ankarasti tuomitset oppineita, jatkoi Aarno, — ja opiskelevaa nuorisoa — no, en sano siitä mitään, onhan sinulla oikeus lausua ajatuksesi —, mutta mitä sinä sijaan asetat? Kun nyt riistät arvon yliopistoluvuilta ja ihmisten tavallisilta pyrkimyksiltä, kuinka sitten tahdot, että ihmiset järjestäisivät elämänsä? Eihän toki kaikki voi maanviljelijöiksi ruveta! En luule ihmisten niin muodoin tulevan onnellisiksikaan? Mutta kuinka sitten pitäisi asettaa?

Aarno vaikeni, ei löytänyt sanoja jatkaakseen, vaikka vielä oli paljon muuta mielessä.

Hämmästyksestään ja pettymyksestään toipumatta Eero kysyi omituisella äänellä:

— Entä sinä, Tuomo?

Tuomo vältti ystävänsä katsetta ja vastasi:

— Niin, ajattelenhan minäkin samaan suuntaan… Mutta sitten lisäsi
Aarnoon kääntyen ja ikään kuin tätä moittien:

— Sana tuomitseminen ei ollut aivan paikallaan, sillä myönsihän Eero muun muassa, että hän miltei kadehti niitä ihmisiä, joilla oli tietty päämäärä elämälleen Emme sitäpaitsi vielä kuulleetkaan, mihinkä johtopäätöksiin Eero lopulta tulee ja minkä tehtävän hän asettaa ihmiselle vanhan sijaan.

Eeron poskia punotti ja hänen äänensä vapisi, kun hän nyt sai sanotuksi:

— Mutta ettehän te sitten enää uskokkaan niinkuin minä!

"Etkö sitä jo ole huomannut?" oli Aarno kysyä, mutta sen sijaan hän alotti:

— Kuka tässä uskosta puhuu? onhan tosi kysymyksessä. Toiseksi — mikä sinun uskosi on, Eero? Onhan sinullakin tehtävä ja päämäärä elämässä, aiot kirjailijaksi — olet jo kirjailija! Mutta ajattele esimerkiksi Tuomoa ja minua… Tuo mökkituuma minua jo melkein inhottaa…

Aarno äkkiä pysähtyi, sillä Eero, joka oli katsonut häneen pitkään, kääntyi samassa ympäri ja kiiruhti omaan kamariinsa, jossa jäi ikkunan luo seisomaan, katsellen ulos ja napsutellen sormellaan lasiin.

Tuomo loi silmäyksen Aarnoon ja nyt siinä todellakin oli jotakin moittivaa.

— Taisit loukata Eeroa, hän virkkoi hiljaisella äänellä, — mitä sinä noin äkkiä… ihan minäkin pelästyin…

Aarno oli nähtävästi vähän hämillään, mutta tiuskasi ylpeästi — hänkin hiljaisella äänellä:

— Vaikkapa olisinkin… oma syynsä se on. Väsyyhän sitä väkisinkin tähän elämään…

— No, no, sanoi Tuomo vain, ja sitten molemmat olivat vaiti, omiin mietteisiinsä vaipuneina.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eero palasi ystäväinsä luo, ja nämät huomasivat hänen katsannossaan jotakin rikkirevittyä.

— Miksette ilmottaneet tätä minulle ennen? hän lausui surun murtamalla äänellä. — Miksette puhuneet suoraan? Olette joskus valittaneet, mutta minä sokeudessani en nähnyt, mihin tähtäsitte; luulin aina, että teidän alakuloisuutenne oli seurauksena siitä, ettemme vielä ole päässeet alottamaan sitä oikeata elämäämme… Ja nyt lienevätkin olleet vain viittauksia siitä, että teidän yhdessä minun kanssani omaksumanne usko oli hajoamassa ja että te olitte langenneet siihen vanhaan, vanhaan luuloon, että tämä ihmiselämä on eläimellistä taistelua olemassa-olosta ja itsekkäästä onnesta eikä mitään muuta!

Hänen äänensä hiljeni melkein kuiskeeksi, kun hän jatkoi:

— Sinä kysyt minulta, Aarno, mitä teidän pitää tekemän!… No jos ei teillä ole mitään tehtävää elämässä, voittehan ainakin tehdä itsemurhan…

Hän oli nojannut kättä pöytää vasten, mutta äkkiä hän oikasihe suoraksi ja äänensä sai taas luonnollisen sointunsa, kun hän jatkoi puhettaan.

— Erehdytte, jos luulette, että minä tuomitsen yliopistolukuja tai muuta inhimillistä toimintaa, joka ei ketään vahingoita — en minä niitä tuomitse. Mutta sitä minä suren — ja suren koko sydämestäni nyt, kun tekin annatte suruuni syytä — että kaikki ihmiset, nuoret ja vanhat, tyytyvät tavottelemaan itsekkäitä, jopa alhaisiakin tarkotuksia elämässä. Sitä minä suren, etten näe niitä nuorukaisia, joiden korkeimpana silmämääränä on ihanne, jonka puolesta uskaltavat elää ja kuolla, vaan jotka muka kokeneitten viisaudella tietävät, että "ensimäinen ehto on kumminkin leipä" ja jotka niin kutsutun "toimeentulon" takia kuluttavat elämänsä ja voimansa koneelliseen lukemiseen… Oh, olisihan teidän pitänyt tämä tietämän… Kuinka te saatoitte minua niin väärinkäsittää? Että minä muka aion kirjailijaksi! Enhän minä miksikään aio, johan olen ihminen. Jos kirjotan, se tulee yksinkertaisesti siitä, että minulla on jokin mielessä, jota välttämättä tahdon saada ilmi lausutuksi — mutta enhän minä sitä sanoisikaan, ellen uskoisi siitä olevan jotakin hyötyä toisille. Se minun pyrkimykseni on, etten olisi tyhjäntoimittaja tässä maailmassa, vaan että minustakin olisi edes jotain hyötyä, apua, iloa, kun kerran täällä olen… Ja miksei se tunne, se halu, se intohimo voisi asua jokaisen nuorukaisen rinnassa? Se asuukin, jos ei aina olekkaan herännyt itsetietoiseksi, ja voi maailmaa, kun se sen sieltä kiskasee… Mutta emmekö me, joissa tuo halu on herännyt, voisi nousta maailmaa vastaan? Miksikä antaisimme sen polkea mitä meissä on pyhintä? Emmekö saata taistella, taistella ja voittaa — taikka taistella ja kuolla?

— Tuomo ja Aarno, mistä se heikkous on teihin tullut? kysäisi hän äkkiä omituisen hellästi.

Molemmat nuorukaiset istua tuijottivat kalpeina maahan. He olivat liikutettuja sydämessään eivätkä saattaneet mitään sanoa. Mutta heille oli selvinnyt, kuinka suuri juopa oli heidän ja Eeron sielunelämän välillä.

Eero ei vastausta odottanut, vaan muitta mutkitta hän poistui, pisti porstuassa palttoon päälleen ja läksi Rolandin seuraamana ulos kävelemään.

Aamu oli tuulinen ja tuntui kylmähköltä, vaikka katon räystäät tippuivat vettä auringon säteiden lämmittäminä.

Yhtä kylmältä ja kolkolta tuntui Eerosta elämäkin, "Kaikki on mennyttä", oli ensimäinen ajatuksensa "Minulla ei ole enää ystäviä, ei tovereita. Minun ihanteeni ovat heidän silmissään mitättömät. Kuka minä olen? Minkä arvoiset ovat nuo ihanteeni?… Heitä rakastin kaikista enemmin, ja he minut hylkäsivät. Heissä rakastin sitä, mikä oli kauneinta, puhtainta, syvintä, ja he tallaavat jalkoihinsa sen kauneimman ja sysäävät ilkkuen minut luotaan…"

"Jospa he edes olisivat tulleet luokseni sanomaan: 'Eero, näin me emme jaksa elää, näin käy olomme liian tukalaksi. Me muutamme pois sinun luotasi, jotta paremmin voisimme palvella totuutta.' Silloin olisin sulkenut heidät syliini ja sanonut heille: 'menkää, ystäväni, tehkää paraimman ymmärryksenne mukaan, palvelkaa omaatuntoanne ja järkeänne, sillä se on korkein mikä ihmisellä on, menkää, menkää, minun rakkaimmat ajatukseni teitä seuraavat!' Niin olisin silloin sanonut…"

Ja kyynelet nousivat Eeron silmiin.

"Mutta nyt he tulivat luokseni ja sanoivat: 'me emme usko sinun haaveiluihisi, me emme usko ihanteihin, emme hyvään, emme totuuteen — sentähden olemme tehneet itsemme sinusta vapaiksi!'

"Niin, tietysti te olette vapaat, vaikka sydämeni särkyisi, ja minä rukoilen teille kaikkea menestystä… Mutta voi, että te ette koettelemusta kestäneet, voi, että teidänkin piti langeta siihen vanhaan, iankaikkiseen…

"Mitä teistä nyt tulee? Sitä samaa kuin kaikista muista… ja ihmisistä on maailmassa puute.

"Kuinka heikko minä olen! En mitään taida. En taida pelastaa yhtään ainoata sielua…

"Mutta kaksinkertaiseksi tulee oma edesvastuuni, kaksinkertaiseksi oma koettelemukseni. Jaksanko minä kestää?

"Niin, nyt on kysymyksessä, jaksanko minä. Yksin, yksin, mistä voimia saan?

"Mutta minun täytyy jaksaa."

Hän puri huuliaan ja koetti päästä ahdistuksestaan, mutta kaikki tuntui kovalta.