Punaposkinen kyntömies teki työtä käskettyä, ja samassa levisi ilon ja häpeän sekainen hymy hänen kasvoilleen. Kaikui ilkamoiva nauru, jonka seasta erotti kerjäläisen äänen:

"Mee teemme sinust' kukkojen kuninkaan, korea poikaseni."

Korea poika lähti juuri luikkimaan tiehensä ivallisten katseitten saattamana, kun teltassa syntyi kuolemanhiljaisuus. Edessä-olevat peräytyivät ja takimmaiset kurottivat kaulojansa nähdäksensä etumaisten yli.

Teltan aukossa seisoi vanha loordi Fisher kalpeana kuin aave, silmät suurina ja levottomina sadepisarain tippuessa tukasta ja parrasta.

"Ne ovat sanoneet minulle", hän alkoi oudolla äänellä, "että minun Mercyni on mennyt Lontoon-junaan. Minä tierän, että he ovat erehtynneet, mutta tulin kuitenkin itte kattomaan. Onko hän täällä?"

Ei kukaan vastannut. Vain suuret sadepisarat, jotka ropisivat katolle, häiritsivät hiljaisuutta. Paul Ritson työntyi joukon läpi lähemmä.

"Mercy? — Lontooseen? Odottakaa, Matthew; minä katselen, ehkä hän on täällä."

Loordi Fisherin katse kiersi häntä ympäröivien ihmisten kasvoista kasvoihin.

"Eikö kukaan tierä hänest' mitään?" hän kysyi hiljaa. "Miksi te ette puhu, miksi kukaan ei virka mitään? Te puistatte päätänne. Mitä se tarkoittaa?"

Vanha mies koetti hillitä mielenliikutustaan, joka kuristi hänen kurkkuansa.

"Ei, Matthew, ei hän ole täällä", sanoi Paul Ritson.

"Sitten kai se lienee totta", sanoi Matthew oudon tyynesti.

Seurasi äänettömyys. Paul oli ensimmäinen, joka voitti hämmästyksensä.

"Hän voi olla Pikku Kaupungissa — Keswickissä — tai on hän pistäytynyt johonkin muualle."

"Hän voisi olla, herra Paul, mutta hän ei tavallisesti juoksentele sillä tavalla. Hän on matkalla Lontooseen, siitä ei epäilemistä."

Puhuja oli Natt, Ghyllin tallimies.

Vanhan miehen epäilys näytti häviävän.

"Mennyt? Mercy mennyt? Mennyt virkkamatta sanaakaan? Miksi? Minne?"

"Hänellä oli punainen nyytti kädessään ja hän itki nurkan takana kauheasti. Sen minä näin omin silmin."

Levottomuus nosti Paulin kasvoille raivostuneen ilmeen.

"Tässä on harjoitettu konnankoukkuja — olkaa siitä varmat", hän sanoi kiivaasti.

Loordi huojutti päätänsä edestakaisin, ja hänen silmänsä uivat kyynelissä. Mutta hän seisoi paikallaan hiljaa kuin itkevä lapsi.

"Minun suloinen Mercyni", hän lausui surkeasti, "mennyt pois vanhan isänsä luota."

Paul astui vanhan miehen rinnalle laskien voimakkaan kätensä hänen olalleen niin hellästi kuin nainen lastansa tyynnytellessään. Sitten hän kääntyi ja luoden säkenöivän katseensa ympärillä-oleviin virkkoi:

"Joku roisto on tehnyt tässä konnantyön. Kuka se on? Sanokaa. Tietääkö kukaan?"

Kukaan ei puhunut. Ainoastaan loordi valitti heikosti horjuen kuin juopunut. Kun sitten ensimmäinen puuska oli ohi, vanha mies alkoi nauraa. Mitä naurua se olikaan!

"Ei väliä!" hän sanoi, — "ei väliä! Minulta ei nyt jää mitään enkä karota mitään. Siinä on lohtua kaikissa tapauksissa! Ha, ha, ha! Mutta minun syrämeni pakahtuu. Olette oikeassa, herra Ritson; tämä on roistojen työtä."

Vanhan miehen silmät vilkkuivat levottomasti.

"Oman vanhan isänsä", hän mutisi, "onnettoman vanhan isänsä, joka häntä rakasti ja jonka sydän on murtunut — hän jätti. Ei väliä; ei minulta nyt ketään jälkeen jää — ha, ha, ha!"

Hän koetti reippaasti lähteä kävelemään tiehensä, aavemainen hymy kyyneleisillä kasvoillaan, mutta hän horjahti ja kaatui tiedotonna Paulin avoimeen syliin. He avasivat hänen kauluksensa ja valelivat vedellä hänen otsaansa.

Juuri sinä hetkenä astui Hugh Ritson telttaan ja saavuttuaan joukkoon katseli painuneitten päitten yli murtunutta isää, joka lepäsi hänen veljensä käsivarsilla.

Paulin huulet vapisivat ja hänen voimakas otsansa vetäytyi ryppyihin.

"Kukapa tietää, ehkäpä se roisto on täällä nyt", hän sanoi, ja hänen katseensa kiersi miehestä mieheen. "Jos hän on täällä, katsokoon nyt säälimätöntä tekoansa ja seuratkoon tämä näky häntä hänen kuolinpäiväänsä asti!"

Tänä hetkenä Hugh Ritsonin kasvoilla tapahtui kauhea muutos. Nyt avasi vanhuskin silmänsä tullen tuntoihinsa, ja Hugh polvistui hänen eteensä ja kohotti vesilasin hänen huulilleen.

VIII LUKU.

Iloinen valkea oli juuri kuumentanut muutaman Ritsonien ikivanhan huoneen takan hohtavan kuumaksi ja rouva Ritson seisoi sen edessä paistaen kaurakakkuja "muotissa". Pöytään oli illalliseksi tuotu lihaa, olutta, maitoa ja ohraleipää. Etäisimmässä akkunan syvennyksessä istuivat Paul Ritson ja Greta Lowther.

Pienien väliaikojen perästä, jotka tulivat yhä lyhyemmiksi, ja vakavin ilmein, jotka lopulta tulivat tuskaisiksi, rouva Ritson kurkisti ovesta yhä sakenevaan ilmaan. Nuoret olivat syventyneet liiaksi omaan elämäänsä huomatakseen hänen levottomuuttansa, ennenkuin hän avasi vaatekaapin ja otettuaan sieltä kuivia flanelleja asetti ne lämpenemään.

"Älä ole levoton, äiti", sanoi Paul. "Hän on pian täällä. Hänen täytyy kiertää Kaaliharjun kautta ja matka on pitkä, tiedäthän."

"Illallisen aika on ollut jo tunti sitten", sanoi rouva Ritson luoden katseensa vanhaan seinäkelloon, joka harvakseen naksutti suuren nojatuolin takana. "Alkaa uudestaan sataa, kuunnelkaa!" Kuului sadepisarani rapina akkunoihin. "Jos hän on nyt matkalla, hän kastuu ihan likomäräksi."

"Minä toivon, että olisin mennyt hänen sijastansa", sanoi Paul Gretaan kääntyen. "Kastuminen on hänelle näihin aikoihin vaarallista. Toisin oli ennen, jolloin hän saattoi päiväkausia kahlata vedessä ja vesi- ja lumisateessa."

Ukkosen isku pani koko huoneen vapisemaan. Akkunat helisivät, ja tuli juuri sytytetyssä pöytälampussa lepatti ja näytti punaiselta.

"Herra varjelkoon, millainen yö! Oliko se ukkosen isku?" sanoi rouva
Ritson rientäen ovelle ja avaten sen taas.

"Älä ole levoton, äiti", kertasi Paul. "Tule sisään. Isä on täällä pian, ja jos hän kastuu, ei sitä nyt voi auttaa."

Paul oli keskeyttänyt viehättävän keskustelun Gretan kanssa lohdutellakseen äitiänsä. Alkaen kertoa kilpailustaan hän karkoittikin toisen levottomuuden yhtä paljon rauhallisella käytöksellään kuin sanoillaankin.

"John Proudfoot otti minua noin ja koetti saada minut kenttään, mutta minä sain lujan otteen — ja hei — hän oli hartiat maassa!"

Ulko-ovelta kuului hätäinen naputus. Samassa se avautui ja aukkoon ilmestyi kalmankalpeat kasvot.

"Mitä nyt, Reuben?" kysyi Paul hypähtäen seisoalleen.

"Tulkaa minun kanssani — jättäkää naiset — herra on ulkona — salama on iskenyt häneen — minä luulen, että hän on kuollut."

"Minun isäni!" sanoi Paul ja seisoi hetkisen kauhistunein ilmein. "Lähde, Reuben, minä tulen mukaan." Paul pisti hatun päähänsä ja riensi kiireesti ulos.

Rouva Ritson oli juuri kääntämässä kakkujansa, kun Reuben ilmestyi. Hän kuuli, mitä sanottiin ja hänen kasvonsa valahtivat kuolemankalpeiksi. Mutta hän ei sanonut mitään, horjui vain muutaman askelen ja vaipui tuolille. Greta astui hänen luoksensa ja suuteli häntä.

"Äiti — rakas äiti!" hän sanoi ja rouva Ritson painoi päänsä hänen rinnoilleen.

Hugh oli istunut sanomalehtiä lukien omassa huoneessaan alakerrassa.
Hän oli kuullut, mitä sanottiin ja tuli eteiseen.

"Salama on iskenyt sinun isääsi", sanoi Greta. "Ne kai tuovat hänet kotiin", sanoi Hugh. Samana hetkenä kuului raskaitten askelten ääni ulkoa. Siellä kannettiin loukkaantunutta miestä. He kantoivat hänet talon läpi hänen omaan huoneeseensa. "Se on tapahtunut minun tähteni", sanoi rouva Ritson kohottaen kyyneleiset kasvonsa.

Paul astui huoneeseen. Hänen punaiset kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi. Hänen silmistään, jotka juuri äsken olivat loistaneet ilosta, kuvastui nyt mitä suurin tuska ja pelko.

"Elääkö hän?"

"Elää."

"Jumalan kiitos, Jumalan olkoon kiitos iankaikkisesta iankaikkiseen!
Minä menen hänen luokseen."

"Hän on tunnotonna — hengittää — muuta ei."

Rouva Ritson Paulin ja Gretan saattamana astui huoneeseen, johon loukkaantunut mies oli viety. Hän lepäsi vuoteessaan vaatteet yllä juuri sellaisena kuin hän oli ollut vahingon tapahtuessa. Hänen otsaansa valeltiin vedellä ja pantiin iilimatoja hänen ohimoillensa. Hän hengitti raskaasti, mutta ei näyttänyt mitään merkkejä tuntoihinsa tulemisesta.

Paul istui isänsä vuoteen reunalla kasvot käsiin painuneena. Hänen mieleensä muistui eräs poikavuosien päivä, jolloin isä tahtoi nostaa hänet ponyn paljaaseen selkään annettuaan tämän ponyn hänelle syntymäpäivälahjaksi. Olisiko mahdollista, että nyt olisi tullut loppu?

Hän nousi ylös ja vei Gretan ulos huoneesta.

"Tämä murheitten talo ei ole sovelias sinulle", hän sanoi. "Myrsky on asettunut; sinun täytyy jättää meidät. Natt voi panna hevosen valjaihin ja saattaa sinut kotiin."

"Minä en tahdo mennä", sanoi Greta, "tämä talo on oleva tämän yötä minun kotini. Älä lähetä minua pois luotasi, Paul. Sinua on onnettomuus kohdannut, ja minä tahdon jäädä sinun luoksesi."

"Sinä et voi tehdä mitään hyvää, mutta voit kuitenkin tuottaa jotakin harmia."

Rouva Ritson tuli huoneesta.

"Missä on herra Bonnithorne?" hän kysyi. "Hänen piti olla täällä kello kahdeksan. Isäsi voi tulla tuntoihinsa."

"Asianajaja ei voi ollenkaan häntä auttaa."

"Jos hänen täytyy jättää meidät, ehkäpä Jumala sallii hänen tulla edes hetkeksi tuntoihinsa."

"Ehkäpä, että hän tuntisi meidät — sanoisi meille jäähyväisiksi jonkun sanan."

"Toivon sitä muusta syystä — muusta kauheasta syystä."

"Sinä ajattelet testamenttia. Jätä se. Tule, äiti — ja Greta, tule sinäkin — menkäämme takaisin."

Puoli tuntia myöhemmin talo oli äänetön kuin ruumishuone. Hillityin äänin ja varpaillaan sipsuttaen naispalvelijat liikkuivat siinä huoneessa, jossa lepäsi kuoleva mies. Työmiehet istuivat keittiössä ja keskustelivat kuiskaavin äänin.

Myrsky oli asettunut. Tähti toisensa perästä tuikahti kiitävien pilvien läpi, ja kuu loi hopeaista valoaan pilviin, jotka omituisina möhkäleinä kiisivät määrättömiä ratojaan.

Hugh Ritson istui yksin vanhassa salissa, jossa nyt kenenkään läsnäolo ei häntä häirinnyt. Hänen kasvonsa lepäsivät käsissä ja kyynärpäänsä nojasivat polviin. Hänen silmissään välähteli outo loiste. Siinä ei ilmennyt surua eikä tuskaa, vaan huolta, levottomuutta ja epävarmuutta. Uudestaan ja uudestaan hän näytti heräävän syvistä mietteistä, ja hillitty huudahdus pääsi silloin tällöin hänen huuliltansa. Hän kävi muutamia kertoja edestakaisin yli lattian ja istahti taas.

Eräs palvelija kulki huoneen läpi varpaillansa. Hugh kohotti päänsä.

"Kuinka teidän sairaanne nyt voi?" hän kysyi hiljaa.

"Ainoastaan hengittää, ei muuta, herra, ei ole tullut tuntoihinsa."

Hugh nousi hitaasti ylös. Suuri peili oli hänen vastassaan olevalla seinällä. Hän katsoi siihen mitään tajuamatta. Hänen ajatuksensa askartelivat muualla, mutta vihdoin selvä tajunta välähti hänen sielussaan ja ensimmäinen, mikä hänelle selvisi, oli hänen oma kuvansa. Mutta kasvojen ilme oli valoisa, tyytyväinen, niinkuin niillä olisi leikkinyt aavemainen hymy. Hän kääntyi kärsimättömästi pois koko peilistä.

Uudestaan istuutuen hän koetti hillitä itseänsä. Hän tutki kohta kohdalta tilannetta. Hän ajatteli, mitä asianajaja oli sanonut Lowtherin hylätystä vaimosta ja hänen pojastaan. Sitten hän otti povitaskustaan esille herra Bonnithornen antaman medaljongin ja tutki sitä pitkään ja vakavasti.

Tulos näytti tuottavan hänelle hirveää tyydytystä. Nyt ei voinut olla epäilystä, mitä merkitsi aavemainen hymy, joka leikki hänen kasvoillansa.

Salin nurkassa oli korkea, vanhanaikainen kello. Se löi kahdeksan. Hitaat, kirkkaat lyönnit kaikuivat repivinä äänettömässä huoneessa ja tuntui kuin ne olisivat häirinneet koko talon hiljaisuutta. Tunti palautti mietiskelevän miehen todellisuuteen. Kello kahdeksan herra Bonnithorne oli luvannut tulla laatimaan testamenttia.

Hugh Ritson soitti kevyesti kelloa, joka oli pöydällä. Eräs palvelija astui huoneeseen.

"Kutsu Natt minun luokseni", sanoi Hugh.

Hetkistä myöhemmin tallimies tallusti saliin. Hän oli paksurakenteinen, lyhytkaulainen nuorukainen, jonka kasvot olivat pyöreät ja silmäluomet peittivät viekkaan silmäparin, niin että vain kapea rako jäi näkyviin. Ensi silmäyksellä olisi voinut sanoa, että vekkuli oli vain puoliksi valveilla, mutta toinen silmäys olisi selittänyt, ettei hän koskaan nukkunut.

Vastaanottaessaan Hugh näytti osoittavan hänelle erikoista ystävyyttä.

"Ah, Natt, tule tänne — lähemmäksi."

Mies astui lattian yli. Hugh alensi äänensä.

"Mene Pikku Kaupunkiin ja etsi puheillesi herra Bonnithorne. Sinä voit tavata hänet tielläkin. Ellet, niin tapaat hänet ainakin Juoksevan Hevosen ravintolasta. Sano hänelle, että minä olen lähettänyt sinut sanomaan hänelle, että Adam Fallow on kuolemaisillaan Bigriggissä ja haluaa heti häntä nähdä. Ymmärrätkö?"

Mies kohotti unisia luomiansa. Epäluuloinen pilke välähti niiden välistä. Hän katsahti ympärilleen ja sitten alas suuriin, jäykkiin kenkiinsä ja kohottaen kätensä käsnään, joka oli hänen ohimossansa, hän mutisi: "Ymmärrän."

Hughin kasvot synkistyivät.

"Hiljaa", hän sanoi ankarasti ja vastasi sitten hymyllä Nattin kohotettuun katseeseen. "Kun palaat, pidä suusi kiinni, kuuletko?"

Raskaat luomet kohosivat vielä kerran. "Kuulen."

"Lähde sitten."

Mies alkoi nahjustella ulos.

"Natt", sanoi Hugh astuen askelen hänen jälkeensä, "sinun on tehnyt mieli minun piiskaani. Ota se, löydät sen eteisestä."

Korviin asti ulottuva hymy kirkasti Nattin kasvoja. Hän kuhnusti tiehensä.

Hugh palasi sohvalleen. Kiusallinen peili sieppasi taas hänen kuvansa ja ilmaisi hänelle, että hän taas hymyili. Sinä hetkenä kuului sisemmästä huoneesta ankaran nyyhkytyksen häipyvä ääni. Se karkoitti hymyn ja sai hänet pysähtymään. Hän katsoi kasvojensa ilmeitä. Olisivatko nuo roiston kasvot? Suunnitteliko hän jotakin konnantyötä? Ei; hän vain tahtoi puolustaa oikeuttansa, omaa selvää, laillista oikeuttansa — ei mitään muuta.

Hän avasi erään seinälaatikon ottaen sieltä esille avainkimpun. Valiten niistä yhden avaimen hän avasi oven ja astui työhuoneeseen, jonka muutamassa laatikossa oli kasa irtonaisia papereita. Nyt täytyy saada selville, eikö siellä jo olisi testamenttia. Hän silmäsi paperit yksitellen ja asetti tarkastetut sivuun. Lopetettuaan tarkastelunsa hän palasi äskeiseen huoneeseen. Ei piirtoakaan; olihan hän ollut siitä varma!

Taas kuului katkera nyyhkytys sisähuoneista. Hugh Ritson astui äänettömin askelin ovelle, avasi sen hiljaa ja pistäen päänsä sisään kuunteli. Hän kääntyi takaisin tuskaisin ilmein, otti hattunsa ja meni ulos.

Yö oli hyvin pimeä. Hän kulki vähän matkaa käytävää kylään päin ja taas takaisin portaitten luo. Paljastaen päänsä hän antoi yötuulen viillyttää kuumaa ohimoansa. Hänen hengityksensä kävi kovaksi ja kuuluvaksi. Hän oli palaamassa sisään, kun hänen silmänsä keksi liikkuvan valon puistokäytävällä. Valo yhä läheni. Hän astui sitä vastaan ja kohtasi Josiah Bonnithornen. Asianajaja oli matkalla taloon lyhty kädessä.

"Etkö sinä tavannut tallimiestä?" kysyi Hugh kiihkeästi kuiskaten.

"En."

"Se toljake on varmaan kulkenut suurta vuorensivun ajotietä. Pitäisihän jo ennestään tietää, ettei se tyhmyri mihinkään kelpaa. Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?"

"Olen."

"Testamenttia ei vielä ole."

"Ja sinun isäsi on tunnotonna?"

"Niin on."

"Silloin sitä ei voida tehdäkään."

Seurasi äänettömyys, ja pimeys näytti käyneen yhä sakeammaksi. Lyhty valaisi hämärällä valollaan vain vähän matkaa edessä-olevaa tietä.

"Jos sinun äitisi on se Grace Ormerod, joka meni naimisiin Robert Lowtherin kanssa ja heille syntyi poika, silloin Paul on tuo poika — ja Lowtherin omantunnonrahojen perillinen."

"Bonnithorne", sanoi Hugh Ritson, ja hänen äänensä vapisi ja petti — "jos asia on niin, on se niin, eikä meidän tarvitse tehdä mitään. Muista, hän on minun isäni. Ei ole uskottavaa, että hän tahtoisi tehdä oman poikansa perinnöttömäksi jonkun toisen pojan vuoksi."

Herra Bonnithorne naurahti hillitysti ja astuen ihan likelle ruusupensasta laski lyhtynsä maahan.

"Sinun isäsi — niin. Mutta tänään olet nähnyt, miten hän voi sinua kohdella. Sinä olet aina ollut lapsipuolen asemassa. Paul on ollut vanhuksen suosikki."

"Siitä ei epäilystä." Hugh astui likelle asianajajaa. Hän oli sotkeutumassa surullisen kiusauksen pyörteihin.

"Jos hän tulee tuntoihinsa, hän voi joutua kiusaukseen tunnustaa vaimonsa laittoman pojan omakseen. Se" — ääni painui matalaksi ja siinä helähti ivallinen sointu — "suojelee vaimoa häpeältä ja riistää sinulta perinnön."

"Kaikissa tapauksissa hän on minun veljeni, minun äitini poika. Jos minun isäni tahtoo määrätä hänet omaisuutensa perijäksi, niin Jumala varjelkoon meitä millään tavalla estämästä sitä."

Vielä kerran kuului pimeässä puoliksi pidätetty nauru.

"Nyt sinä olet unohtanut, mitä oikeastaan tahdot, veliseni. Turhaa tässä on ruveta evankeliumin levittäjäksi. Ehkäpä tahtoisit rukoilla tämän kelpo veljen puolesta; ehkä pidät hyödyllisenä langeta polvillesi veljesi eteen ja sanoa: 'Rakas velipuoleni, joka olet rakastanut aina minua ja jota minä lakkaamatta olen rakastanut, ota käsiisi minun onneni ja anna minulle arvoton maakappale niistä maista, jotka syntymäoikeuden mukaan ovat minun'."

Hugh Ritsonin hengitys muuttui puuskuttavaksi, ja hänen huulensa vapisivat pimeässä.

"Bonnithorne, asia ei voi olla niin. Sinua pettää pelkkä sattuma, viettelevä, kirottu todennäköisyys. Minun äitini tietää kaikki. Jos olisi totta, että Paul on Lowtherin poika, hän tietäisi myöskin, että Paul ja Greta ovat veli- ja sisarpuolet. Hän varmasti tahtoisi estää heidän luonnottoman liittonsa."

"Ja luuletko sinä, että minä olisin odottanut aina tähän asti ja samalla kulkenut ympäri kyliä juoruamassa, kuinka asiat oikeastaan ovat? Äitisi on koko sukulaisuudesta yhtä tietämätön kuin Gretakin. Lowther oli kuollut, ennenkuin teidän perheenne asettui Newlandiin. Lesken eläessä eivät perheet koskaan tavanneet toisiansa. Nyt taas ei ole enää ainoatakaan, joka voisi puhua tästä jutusta."

"Kirkkoherra Christian?" sanoi Hugh.

"Hän on iso lapsi, joka potkii vielä kapaloissansa."

"Salaisuudesta ei siis tiedä kukaan muu kuin sinä ja minä, Bonnithorne?"

"Pitäisikö siitä vielä jonkun muunkin tietää? Tuo avioliitto ei saa toteutua. Greta on Paulin sisarpuoli, mutta hän ei ole sinun sukulaisesi —"

"Olet oikeassa, Bonnithorne", keskeytti Hugh Ritson, "se avioliitto on vastoin luontoa."

"Ja ensimmäinen askel sen estämiseksi on testamentin teko."

"Mitä varten sinä sitten olet täällä?"

"Päästäkseni varmuuteen, ettei testamenttia ole jo ennemmin tehty. Sinä olet tyydyttänyt minua ja nyt minä menen."

Seurasi äänettömyys.

"Kuka voi sanoa, että minä suunnittelen jotakin alhaista tekoa?" sanoi
Hugh kiihkeällä äänellä.

"Kuka sitä voisi?"

"Itse luonto on minun puolellani."

Mies oli voitettu. Hän oli kokonaan lankeamaisillaan kiusaukseensa.

"Kun minä olen mennyt, Hugh, mene sinä sisään. Ei ole hyvä sinun olla nyt pois näkyviltä ja kuuluvilta."

Herra Bonnithorne lähti pitäen lyhtyä edessään näyttääkseen tietä pimeässä. Sen valo lankesi hetkeksi Hugh Ritsonin ilkeäksi vääntyneille kasvoille.

"Odota, sammuta lyhty."

"Se on tehty."

Kaikki oli nyt pimeää.

"Hyvää yötä."

"Hyvää yötä."

Hiljaa kuiskaten nämä kaksi miestä erosivat.

Josiah Bonnithornen juoksevain askelten ääni käytävällä häipyi pian kuulumasta.

Hugh Ritson seisoi vielä hetken siinä, mihin asianajaja oli hänet jättänyt ja sitten hän astui sisään. Hän huomasi, että työhuone oli auki. Kiihkossaan hän oli unohtanut sulkea sen. Hän astui sisään ja työnsi paperit paikoillensa. Sinä hetkenä ovi avautui ja hän kuuli raskaita askelia lattialta. Hugh kohotti nolona katseensa. Tulija oli Paul. Hänen kasvoilleen oli tuska piirtänyt syvät vaot. Mutta surun pilvet eivät olleet niin mustat kuin ne huolen pilvet, jotka hänen ilmeensä peittivät, kun hän huomasi, mitä hänen veljensä oli tekemässä ja arvasi toisen tarkoituksen.

"Mitä sinulla on tekeillä?" kysyi Paul hilliten vihaansa.

Ei kuulunut mitään vastausta.

"Jätä tämä työhuone."

Hugh käänsi punastuneet kasvonsa.

"Minä teen, mitä haluan."

Paul harppasi kaksi askelta häntä kohti.

"Ulos täältä."

Työhuone jäi tyhjäksi ja lukittiin. Samana hetkenä astui rouva Ritson saliin sisimmistä huoneista. Paul kääntyi ympäri.

"Hän ajattelee testamenttia", sanoi vanhempi veli. "Ehkä on luonnollista, että hän epäilee minua, mutta kun aika tulee, hän saa puolen kaikesta eikä tuhatkaan testamenttia voi antaa hänelle enempää."

Rouva Ritson oli äärimmilleen kiihtynyt. Hänen itkusta punaiset silmänsä leimusivat mielenliikutuksesta.

"Paul, hän on tunnoissaan", hän huudahti äänellä, jossa kaikui huoli ja levottomuus. "Hän koettaa puhua. Missä on asianajaja?"

Hugh oli siirtynyt ulommalle ovelle.

"Tunnoissaan!" hän kertasi astellen uunin luo.

"Lähetä heti kutsumaan herra Bonnithornea", sanoi rouva Ritson Hughille.

Hänen liikkeensä olivat kuumeiset. Hugh soitti kelloa. Kun eräs palvelija ilmestyi, sanoi hän:

"Sano Nattille, että hän menee kylään hakemaan herra Bonnithornea."

Paul oli astellut sisemmän huoneen ovelle. Hänen kätensä oli kädensijalla, kun Greta astui huoneesta ulos. Hän astui rouva Ritsonin luo ja koetti hillitä mielenliikutustaan.

Palvelija palasi.

"En löytänyt Nattia", hän sanoi. "Häntä ei ole koko talossa."

"Löydät hänet tallista", sanoi Hugh tyynesti.

Palvelija riensi kiireesti ulos.

Paul palasi keskelle huonetta.

"Minä menen itse", sanoi hän ja otti hattunsa, mutta rouva Ritson kiiruhti estämään hantti.

"Ei, ei, Paul", hän sanoi vapisevalla äänellä, "sinä et saa hetkeksikään jättää hänen vuodettaan."

Paul katseli hämmästyneenä veljeänsä.

Tämän kylmä tyyneys kiusasi häntä.

Palvelija palasi uudestaan.

"Natt ei ole tallissa, herra."

Paulin kasvot kävivät hohtavanpunaisiksi. Rouva Ritson kääntyi Hughiin.

"Hugh, rakas poikani, mene sinä hakemaan asianajajaa."

Hymy, joka ilmestyi Hughin suupieliin, ilmaisi, että pyyntö loukkasi häntä.

"Äiti, minun paikkani on myöskin täällä. Kuinka sinä voit pyytää minua poistumaan isäni luota tällaisena hetkenä?"

Greta oli lakkaamatta katsellut Hughia.

"Minä menen", hän sanoi päättävästi.

"Mahdotonta", sanoi Paul. "Yö on pimeä ja tie märkä ja ikävä."

"Minä menen siitä huolimatta", sanoi Greta varmasti.

"Jumala sinua siunatkoon, rakkaani, ja suojelkoon sinua aina", sanoi Paul ja auttaen vaippaa hänen olalleen hän kuiskasi: "Sellaisesta aineesta on oikea englantilainen nainen tehty."

Hän avasi oven ja astui Gretan rinnalla yli pihan. Yöilma oli selvä ja viileä, tähdet loistivat, puut huokailivat, kaukaiset kosket saatuaan lisävettä kohisivat, ja linnut oksilla visersivät iltalaulujansa. Myrsky oli asettunut, mutta sen tuhoama elämä oli sammumaisillaan hiljaisessa sisähuoneessa.

"Turvallista matkaa sinulle, rakas tyttöni, ja palaa pian", kuiskasi
Paul, ja seuraavana hetkenä Greta oli kadonnut pimeään.

Tullessaan sisään Paul huomasi, että hänen veljensä oli menossa sairaan huoneeseen. Paul aikoi seurata häntä, kun hänen äitinsä, joka oli kävellyt edestakaisin huoneessa vielä kiihtyneempänä kuin ennen, pysäytti hänet. Hän kääntyi ympäri tullen äitinsä luo ja huomaten samalla, että Hugh oli pysähtynyt kynnykselle ja katseli heitä terävästi.

Rouva Ritson tarttui hermostuneesti Paulin käteen. Hänen silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä ja kasvoilla oli villi, kiihoittunut ilme.

"Jumala olkoon kiitetty, että hän vihdoinkin on tunnoissaan!" hän sanoi.

Paul pudisti päätään, aivan kuin tuomiten äitinsä tunteita.

"Anna hänen kuolla rauhassa", hän sanoi, "anna hänen sielunsa tyynesti uinahtaa ikilepoon. Älä häiritse sitä nyt kaikella sillä, mitä hän jälkeensä jättää."

Rouva Ritson päästi hänen kätensä ja lyyhähti tuolille. Väristys kävi hänen lävitsensä. Paul katseli häntä hämmästyksen ja osanoton tuntein. Alkoi kuulua hiljaista nyyhkytystä. Paul kumartui äitinsä puoleen ja silitti hellästi hänen hiuksiansa.

"Tule, mennään sisään", kuiskasi Paul murtuneella äänellä.

Rouva Ritson nousi ja lankesi polvilleen. Itku oli asettunut, mutta silmät olivat vielä kyyneleiset ja ne hän kohotti taivasta kohden.

"Kaikkivoipa isä, anna minulle voimaa", hän sanoi melkein kuin tuska olisi hänet tukehduttanut ja sitten hän tyyntyneempänä nousi ylös.

Paul katseli häntä tullen yhä levottomammaksi. Tuossa oli jotakin vielä vakavampaa kuin se, mitä äsken oli tapahtunut. Hän tunsi rohkeutensa kokonaan lannistuvan, vaikk'ei hän oikeastaan tiennyt syytä siihen.

"Mitä sinä aiot, äiti?" hän kysyi tuskin tajuten omia sanojansa.

Rouva Ritson heittäytyi hänen kaulaansa.

"Enkö minä sanonut, että oli kauhea syy, jonka tähden isäsi aikoi tehdä testamentin?"

Paulin ääni tuntui pysähtyvän kurkkuun.

"Mikä se on, äiti?" hän kysyi hiljaa tuskin tajuten, mikä häntä oikeastaan peloitti.

"Jumala tietää, etten koskaan uneksinutkaan, että sinun täytyisi kuulla se minun huuliltani", sanoi rouva Ritson. "Paul, minun poikani, minun rakas lemmitty poikani, sinä pidät minua hyvänä äitinä ja puhtaana naisena. Minä en ole kumpaakaan. Minun täytyy tunnustaa kaikki — nyt — ja sinulle. Oi, kuinka sinun rakkautesi tahtookaan kääntyä pois minusta!"

Paulin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän tuijotti äitinsä silmiin melkein tajuttomana. Ei kuulunut muuta kuin kellon nakutus. Kaikki muu oli vaiennut. Vihdoin Paul virkkoi:

"Puhu, äiti! Koskeeko se jotenkin isääni?"

Rouva Ritson painoi kasvonsa poikansa rintaan. Ankara väristys kävi hänen lävitsensä ja hän nyyhkytti ääneen.

"Sinä et ole isäsi perijä", hän sanoi. "Sinä olit syntynyt ennen vihkimistä … mutta koetathan sinä olla vihaamatta minua … omaa äitiäsi? … Tahdothan koettaa … etkös tahdokin, Paul?"

Paulin ruumis tuntui kutistuvan kokoon. Hän koetti puhua, mutta kieli ei tahtonut totella.

"Tahdotko sinä sanoa, että minä olen — äpärä?" hän kysyi käheästi kuiskaten. Sanat tuntuivat lävistävän hänen äitinsä, niinkuin teroitettu nuoli. Hän painui lujemmin poikansa rintaan.

"Sääli minua ja rakasta minua vielä, vaikka minä olen rikkonut sinua vastaan Jumalan ja ihmisten edessä. Minä, jota maailma piti niin puhtaana, olen vain valkeaksi sivuttu hauta — häväisty nainen, joka häpäisee oman rakkaimman poikansa."

Ovi avautui hiljaa, ja Hugh Ritson seisoi aukossa. Ei hänen äitinsä eikä veljensä kumpikaan huomannut hänen läsnäoloaan. Hän pysähtyi hetkisen, mutta vetäytyi sitten takaisin jättäen oven raolleen.

Niiltä kahdelta, jotka hän jätti toiseen huoneeseen, puuttui sanoja.

Paul seisoi suurin, nurin revähtänein silmin, joihin ei kyynel suonut lievitystä, ja tuijotti lakkaamatta kyyneleisiin silmiin edessänsä. Hänen huulensa vapisivat, mutta hän ei puhunut.

"Paul, puhu minulle — puhu minulle — sano jotakin — anna minun kuulla sinun äänesi! Katso, minä lankean sinun jalkoihisi — sinun äitisi polvistuu sinun eteesi. Anna hänelle anteeksi, niinkuin Jumala on antanut."

Ja päästäen kätensä hänen kaulastaan äiti heittäytyi poikansa eteen polvilleen ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Paul ei aluksi näyttänyt tajuavan, niitä oli tapahtunut. Sitten hän kumartui ja nosti äidin ylös.

"Äiti, nouse ylös," hän sanoi oudolla, ontolla äänellä. "Mikä minä olen, jonka pitäisi antaa jotakin anteeksi sinulle? Minä olen sinun poikasi, sinä olet minun äitini."

Hänen tylsään katseeseensa kohosi pelästynyt ilme; Hän vilkaisi ympäri huonetta ja kysyi syvästi kuiskaten:

"Kuinka moni tietää tästä?"

"Ei kukaan muu kuin me itse."

Pelästynyt ilme katosi. Mutta nyt näytti koko olento kamppailevan kuin kuoleman tuskassa.

"Mutta minä tiedän sen. Oi, Jumala!" hän huudahti ja lysähti kuin haavoitettu mies tuolille, jolta hänen äitinsä oli noussut.

Rouva Ritson kuivasi silmänsä. Omituinen tyyneys valtasi hänen olentonsa. Hänen äänensä muuttui voimakkaaksi. Hän laski kätensä poikansa käsiin, joihin tämän kasvot olivat hautautuneet.

"Paul", hän sanoi, "tämä ei ole ainoa hetki, jolloin tämä hairahdus on minulle tuskaa tuottanut. Kun sinä olit pienoinen lapsi etkä voinut tajuta äitisi erehdyksiä, minä lakkaamatta surin sitä häpeää, jonka tiesin kerran tuottavan sinulle tuskaa. Kun sinä sitten kasvoit suloiseksi leperteleväksi lapseksi, minä rukoilin ja toivoin, että Jumala katsoisi sinun viattomiin silmiisi ja antaisi meille molemmille armon."

Paul kohotti päänsä. Sinä hetkenä laupias Jumala lahjoitti hänelle kyynelten lievittävän lahjan. Hän katsoi kostein silmin hellästi äitiinsä.

"Paul", lisäsi äiti hiljaa ja tyynesti, "lupaa minulle yksi asia."

"Mikä se on?" kysyi Paul lämpimästi.

"Että jos sinun isäsi kuolee tekemättä testamenttia, jossa hän tunnustaa sinut pojakseen, sinä et koskaan ilmaise kenellekään tätä salaisuutta."

Paul nousi seisoalleen. "Mahdotonta. Sitä minä en voi luvata", hän sanoi.

"Miksi et?"

"Kunnia ja oikeus vaativat, että minun veljeni Hugh on isäni perijä enkä minä. Hänen ainakin täytyy saada tämä tietää."

"Mikä kunnia ja mikä oikeus?"

"Oikean miehen kunnia ja Englannin laki."

Rouva Ritsonin pää painui. "Sinun kunniasi vaatii sitä. Mutta entäs minun?"

"Äiti, mitä sinä tarkoitat?"

"Jos sinä luovutat nuoremmalle veljellesi perintöosuutensa, niin tahdotko julistaa koko maailmalle kaiken — sinun isäsi synnin ja äitisi häpeän."

Rouva Ritson peitti kasvonsa käsillään ja siirtyi pois. Paul asteli hänen luokseen ja suuteli häntä kunnioittavasti otsalle.

"Sinä olet oikeassa", hän sanoi. "Anna anteeksi, että minä ajattelin vain itseäni. Maailma, joka mielellään tahtoo tahrata puhdasta nimeä, ei saa peittää häpeällisellä varjollansa sinun pyhää suruasi. Se ei saa milloinkaan tapahtua! Ihmisten laki tulee ehkä rikotuksi, mutta Jumalan laki tulee täytetyksi. Taivas pitää minua teidän poikananne yhtä hyvin kuin Jaakob oli Isakin ja David Jessen poika, olkoonpa syntymäni millainen tahansa. Tule, mennään hänen luokseen, ehkäpä hän on virkistynyt sen verran, että voi tuntea minut."

Hetki oli ollut kauhea, mutta nyt se oli ohi. Kasvettuaan mieheksi vähintäkään aavistamatta, että syntymässä häpeän varjo oli hänet iäksi peittänyt, hän nyt sai kuolon majesteetin lähestyessä tietää totuuden — ja tämä surullinen hetki oli ollut viedä häneltä rohkeuden. Suuri rakkaus, jota hän oli tuntenut isäänsä kohtaan, ihailu ja kunnioitus, joka oli vallannut koko hänen olentonsa ja jolla hän äitiä oli ajatellut aina siitä asti, kun istui hänen polvellaan — kaikki perustui valheelle! Oliko koko eletty elämä ollut vain väärä kuvitelma, onnellisen elämän valhekuva? Peittäisikö tämä synkällä varjollansa koko tulevaisuuden? Tyhjää! Hän tunsi olevansa tahdoton taikauskon orja, haaveilija, hiuksenhalkaisija.

Hänen sydämensä valtasi silloin voimakas tunne — luonnon ääni kajahti hänen sielussaan. Jumalan edessä hän tunsi itsensä isänsä pojaksi. Jos maailma ja sen laki sanoivat toisin, olivat ne pahasta ja ansaitsivat tuomion. Mitä ulkonaisilla menoilla, pappien lörpötyksillä ja naimakirjoilla oli tekemistä silloin, kun hän tahtoi esiintyä isänsä poikana?

Osoittaen lämpimintä rakkautta hän otti äitinsä käden. "Menkäämme sisään hänen luokseen", hän kertasi, ja yhdessä he astuivat lattian yli.

Ulosjohtava ovi lensi silloin auki, ja Greta astui huoneeseen punakkana ja silmät hehkuen. Samana hetkenä avautui äänettömästi sisäänjohtava ovi, ja Hugh Ritson seisoi kynnyksellä. Greta aikoi puhua, mutta Hugh kehoitti häntä käden liikkeellä vaikenemaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen kätensä vapisi. "Liian myöhään", hän sanoi vaivalloisesti, "hän on kuollut." Greta lysähti pallille akkunansyvennyksessä. Hugh asteli takan luo ja näki peilissä kasvojensa tylyn ilmeen. Paul seisoi hetkisen käsi kädessä äitinsä kanssa, ääneti, liikkumattomana, sydän kylmänä kuin jää. Sitten hän riensi sisempään huoneeseen. Rouva Ritson seurasi häntä sulkien oven jälkeensä.

Pieni, tamminen sali oli hämärä. Lamppu paloi himmeänä, mutta oli sittenkin varjostettu. Vuoteella lepäsi Allan Ritson — kuten hänellä oli tapana — aivan kuin olisi elänyt. Mutta hänen huulensa olivat valkeat ja kylmät. Paul seisoi katse alas luotuna. Tuossa lepäsi hänen isänsä — hänen isänsä sittenkin, luonnon, rakkauden ja kunnian oikeudella, sanokoon maailma mitä tahansa. Vihdoinkin hän tiesi totuuden: tiesi liian myöhään voidakseen katsoa noihin jäykistyneisiin silmiin ja lukea niistä heidän pitkän, kiihkeän, monivuotisen rakkautensa salaisuuden.

"Isä", kuiskasi Paul — nyt kuuroille korville, — ja lankesi polvilleen.

Rouva Ritson tavattoman tyynenä ja hiljaisena astui toiselle puolen huonetta ja pani toisen kätensä kuolleen miehen rinnalle.

"Paul", hän sanoi, "tule tänne."

Paul nousi ja astui hänen rinnalleen.

"Aseta kätesi tähän minun käteni luo ja vanno pyhästi, ettet koskaan kenellekään virka sanaakaan siitä, mitä olet tänä iltana kuullut, ennenkuin sinä suurena päivänä, jolloin me kolme seisomme yhdessä iankaikkisen tuomarin edessä."

Paul asetti kätensä hänen kätensä viereen ja kohotti katseensa taivaaseen.

"Isäni ruumiin ja äitini kunnian kautta vannon, etten ainoallekaan olennolle sanoin enkä vihjauksin ilmaise isäni erehdystä enkä äitini häpeää — aina esiinnyn ihmisten edessä heidän laillisena poikanansa, samoin kuin minä olen Jumalan edessä heidän poikansa — minä vannon sen! Minä vannon sen!"

Hänen äänensä oli kylmä ja selvä, mutta tuskin olivat sanat päässeet hänen huuliltansa, kun hän taas lankesi polvillensa, ja hänen äärimmilleen kiihtyneet tunteensa purkautuivat koko ruumista puistavaan itkuun.

Rouva Ritson horjahti takaisin, tarttui vuoteen verhoihin ja peitti kasvonsa. Kaikki oli hiljaa.

Sitten kuului lattialla hiljaisia askeleita. Hugh Ritson oli hämärässä huoneessa. Hän otti varjostetun lampun pöydältä, lähestyi vuodetta ja piti lamppua toisella kädellänsä päänsä yläpuolella. Valo lankesi hänen isänsä suoraksi kangistuneelle ruumiille ja hänen veljensä kumartuneeseen päähän.

II KIRJA

KIUSAUKSEN PYÖRTEISSÄ

I LUKU.

Oli pimeä, sumuinen päivä marraskuun lopulla. Valkoinen kuura peitti maan. Sumu teki ilman synkäksi ja läpinäkymättömäksi. Kevyet sumupilvet leijailivat yli laakson ja verhosivat asumukset hämärään vaippaansa. Vuoren huiput olivat kadonneet näkyvistä, mutta silloin tällöin kuitenkin saattoi huomata niiden epäselvät ääriviivat.

Sillan korvalla olevalla pellolla kynti mies kesantoa. Hän oli vanha, jäykän ja sitkeän näköinen raataja, puettuna siniseen kotikutoiseen pukuun. Hänen ulkomuodossaan ja esiintymisessään ei huomannut mitään papillista ja kuitenkin hän oli kirkkoherra ja seurakunnan opettaja. Hänen kapealaitainen hattunsa oli painettu syvälle ja melkein peitti hänen uneksivat, harmaat silmänsä. Herkkätunteinen suu ilmaisi lempeyttä ja tyyntä hyväntahtoisuutta. Hänen vanhat kasvonsa olivat hienot, sillä yksinkertaisuus loi niille kauneutta ja tyytyväisyys suloa.

Poika talutti vihellellen hevosia. Pappi itsekin hyräili jotakin säveltä astellessaan vakoa pitkin. Joskus hän lauloi jonottavalla äänellä:

"Tyttö nuori, armahainen, ollos omanain; työt' ei tarvis tehdä, kun vain istut polvellain."

Vaon päässä hän pysähtyi ja lepäsi aurankurkeen nojaten. Lepopaikakseen hän valitsi saran tienpuoleisen pään. Välittämättä usvasta hän oli jatkanut samaa työtä varhaisesta aamusta.

Toisella puolen tietä oli paja, joka oli hakattu vuoreen niin, että kallio muodosti kolme seinää, ja se oli katettu oljilla. Silloin tällöin leimahtivat ahjosta korkeat liekit, joiden valo hohti avoimesta ovesta ja lähetti voittoisat säteensä läpi usvan valaisemaan synkkää laaksoa. Alasimen kalke oli ainoa ääni koko seudulla, mutta sepän pienempi vasara ja apulaisen raskas moukari synnyttivätkin voimakkaan kalkkeen, joka kaikuna kallionseinistä ponnahti takaisin ja täytti tienoon yksitoikkoisella sävelellänsä.

Tällä Newlannin pajalla varsinaisen tehtävänsä rinnalla oli toinenkin, johon suuremmissa oloissa käytettiin klubeja. Se oli myöskin miesväen kokouspaikka. Nahkainen esiliina edessään, hihat käärittyinä kyynärpäiden taa niin, että jäntevät lihakset näkyivät, seppä, John Proudfoot, seisoi ahjonsa ääressä odotellen. Hänen apulaisensa, Geordie Moore, oli istahtanut palkeen reunalle. Arkulla, jossa sepänkaluja säilytettiin, istui Gubblum Oglethorpe laiskasti savuja vedellen sidottuaan poninsa portinaspiin. Mylläri, Dick, istui rautakasalla. Tuomas Kyttyräselkä, viulunsoittaja ja postinkantaja tahkosi linkkuveistänsä, jonka terä oli kulunut ja hamara vain muodosti piikin, joka sai toimittaa terän virkaa.

"Ei, minä en ollenkaan ymmärrä häntä. Hän on kerrassaan muuttunut", sanoi seppä.

"Perintöriirat, sen sanon sinulle", mutisi Gubblum viisaannäköisenä muuttaen piippunsa toiseen suupieleen.

"Hän murjottelee ja kiertelee ympäri yötä päivää yksinänsä", lisäsi seppä.

"Se johtuu perintöriiroist'", kertasi kerjäläinen.

"Ja kulkee kuin seipään niellyt", sanoi Tuomas Kyttyräselkä käheällä äänellä kohottaen veitsensä tahosta.

"Niin, ja on heikko kuin räsy", lisäsi seppä.

"Hän, joka oli vahva kuin jättiläinen", sanoi viuluniekka puolestansa.

"Perintöriirat, John — ei mitään muuta", virkkoi Gubblum taas.

Mylläri tarttui nyt puheeseen.

"Mitkä perintöriidat?"

"Jotka vaivaavat Paul Ritsonia", vastasi Gubblum.

"Lörpötystä", sanoi Dick-mylläri, — "perintöriirat ja perintöriirat. Sinusta perintöriidat kelpaavat kaiken selitykseksi. Tuomaan mustelmainen kurkku, Johnin kuhmut ja Geordien särkynyt nenä, jonka Giles Raisley antoi hänelle lauantaina — oli kai sekin perintöriitojen syy."

Mylläri oli aika vekkuli, joka saattoi kirota kuin villitty ja nauraa hirnumalla kuin villi varsa melkein yht'aikaa.

Gubblum killisteli rauhallisesti silmiänsä.

"Perintöriirat juuri, sen mää tierän omast' kokemuksest'", hän jatkoi hellittämättä.

Sepän silmät välähtivät vallattomasti.

"Tietysti sinä tiedät, Gubblum. Sinä sait kokea sitä tullessasi pikku purrella Whitehebbenista. Siinä oli perintöriitaa — oikein parasta lajia."

"Olen kuullut, että silloin tapahtui pieni onnettomuus", sanoi Tuomas katsoen merkitsevästi sepän kasvoihin.

"Oletko todellakin? Täytyisi ollakin surkuteltavan kuuro, ellei siitä olisi kuullut. Pieni onnettomuus? On sanottu, että pursi teki haaksirikon ja kaksi lankkua vain säästyi. Gubblum pelastui rannalle jalat lujasti toisen laudan ympäri ja selkä toisella laudalla."

Palkeen pitkä ja ahkera hengitys loppui, ja rauta hehkuvan kuumana vedettiin ahjosta alasimelle, eikä vähään aikaan kuulunut mitään muuta kuin käsivasaran kalke ja moukarin iskut. Sitten rauta jäähtyi ja pistettiin taas säteilevään ahjoon. Seppä asteli ovelle, kuivasi hikipisarat otsaltansa toisella kädellä ja heilutti toista pastorille, joka kynti peltoa tien toisella puolella.

"Hyvää huomenta, herra Christian", hän huudahti. "Huono-onninen kaikissa tapauksissa oli tuo pastorin kaunis neiti; hänen sulhasellaan ei näytä olevan kiirettä vihille", hän sanoi palatessaan ahjolle.

"Hän on kuitenkin suloinen tyttö", virkkoi Tuomas Kyttyräselkä.

Vanha mies — kivimiehen työkalut olallaan — astui pajaan.

"Kuinkas hurisee, John?" hän kysyi.

"Kohtalaisen hyvin, Job", vastasi seppä. "Mitäs tehtävää sinulla nyt olisi?"

"Olisi teroitettava pari talttaa."

"Työssä kirkkotarhassa tänäänkin, Job? Eikös siellä ole liian kylmä?"

"Ei, olen valmistellut vanhan Ritsonin kiveä, jonka he ovat asettaneet hänen haudallensa."

Seppä taputti kerjäläistä olalle.

"Gubblum, minä sanon sinulle, mikä vaivaa Paulia."

"Et sinä sitä voi sanoa, John, se johtuu perintöriiroist'."

"Se on surua — sitä se on — hän suree isäänsä."

"Jopa siinä nyt on surun syytä!" huudahti Dick, mylläri. "Allanhan on kuollut jo puoli vuotta sitten."

"John on oikeessa", sanoi Job, kivenhakkaaja, "se on surua."

Dick hypähti pystyyn rautakasalta.

"Se, että tuo nuori herra on antanut sulle tehtäväksi isänsä hautakiven ja käskee sinun hakata kirjaimet puolen tuuman syviksi ja maksaa shillingin tusinalta, sekö sinun mielestäsi ilmaisee surua?"

"Hän ei ole maksusta tinkinyt", ärähti Job kuivasti.

"Se kai merkitsee, että sen on tehnyt toinen — Hugh?" kysyi mylläri.

"Se voi olla paikallaan", sanoi Job.

Dick-mylläri ei kuitenkaan halunnut alistua verukkeitten vuoksi.

"Minkätähden sinä väität, että Paul itkee ja suree isäänsä, vaikka hän antaa toisten hommata hänelle hautakivenkin ja kaivattaa siihen muutamia harakanvarpaita?"

"Siksi kun minä sanon niin", sanoi Job enempää selittämättä.

"Ja ehkäpä sinulla on omat syysi, Job", sanoi seppä mielistelevästi.

"Ehkäpä minulla on", sanoi kivenhakkaaja ja lisäsi sitten: "Saatanhan minä sen sanoakin. Kun minä eilen aamulla tulin työhön, tapasin minä Paul Ritsonin pitkin pituuttansa isänsä haudalla. Hänen vaatteensa olivat kasteesta likomärät ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin helmikuun lumi, ja kankeat ja kuolonväriset, ja hänen hiuksensa olivat jäätyneet ja törröttivät kuin jääpuikot."

"Vielä vain!"

"Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta minä pudistin häntä ja sanoin: 'Mitä nyt, Paul-herra? Mies, mitä tämä merkitsee?'"

"Ja mitä hän sanoi?"

"Sanoi? Ei mitään. Hän nousi ylös — ja hänen jäsenensä näyttivät aivan kankeilta — ja asteli tiehensä virkkamatta sanaakaan."

Gubblum arkullaan oli pyöritellyt piippuansa kivenhakkaajan kertomuksen aikana ja kuunnellut hämmästynein ilmein.

"Hym! Koko mies on kangistaja!" hän sanoi pyllähtäen.

"Mikä kangistaja?" kysyi Job terävästi.

"Se, että sinä kerrot juttuja." Sitten kerjäläinen kääntyi seppään ja osoittaen olkansa yli piipullansa kivenhakkaajaa sanoi: "Minä aamuna hän näki Paul Ritsonin kirkkomaalla kylpemässä?"

"Minäkö? Eilisaamuna!" sanoi seppä.

"Johan arvasin, hän syöttää meille pajuköyttä", sanoi Gubblum.

"Mitä se merkitsee?" karjaisi Job raivoissaan.

"Että sinä olet valehellut meille", vastasi Gubblum.

"Huomaa, Gubblum, ellet sinä peruuta noita sanojasi — niin minä painan sinut vesialtaaseen."

"Ja mitäs minä silloin teen, kun sinä käyt sellaiseen ammattiin?" kysyi kerjäläinen.

Seppä kävi välittämään.

"Hillitkää kiihkoanne!" hän sanoi. "Sinä olet liian kuumaverinen, Job."

"Muutamat ihmiset ovat tulisempia kuin heidän raamatulliset kaimansa", sanoi Gubblum piippuansa imien.

"Mitäs varten hän väittää valeeksi, kun minä sanon nähneeni nuoren Ritsonin kirkkotarhassa eilis aamuna?" pauhasi Job välittämättä kerjäläisen viimeisestä huomautuksesta.

"Siksi, ettei hän ollut siellä", sanoi Gubblum.

Job menetti kokonaan kärsivällisyytensä.

"Hitto vie", hän sanoi, "jos tahdot välttää kylmää kylpyä pakkasaamuna, niin varo sanomasta sitä toista kertaa, kurja rahjus."

"Ei hän kuitenkaan ollut siellä", mutisi "kurja rahjus" itsepintaisesti.

Seppä oli heittänyt kuuman raudan vesialtaaseen, josta kohoava höyry täytti koko pajan.

"Herra varjele", hän sanoi nauraen, "tuolla tavalla muutamat ihmiset aina esiintyvät — kihisten ja puhisten."

"Ei hän ollut siellä", mutisi taaskin kerjäläinen tämän kotoisen toimituksen rohkaisemana.

"Miten sinä voit siitä olla niin varma?" kysyi mylläri Dick. "Ethän siellä ollut sinäkään, uskallan otaksua."

"En, mutta minä olin jossain muualla, kuten Paul Ritsonkin. Minä makasin Laiskan Hevosen ravintolassa Keswickissa toista yötä ja siellä oli myös Paul Ritson."

"Näitkö sinä hänet siellä?" kysyi seppä.

"En, mutta Giles Raisley näki hänet, eikä hän ollut vielä jalkeilla, kun Giles kahreksan tienoissa suoriutui aamuaskareilleen."

Seppä purskahti röhönauruun. "Sano meille, kuinka sinä näit hänet juhannuksena Lontoossa Haukka-Haikaran luona."

"Hän oli myöskin siellä", sanoi Gubblum järkähtämättömästi.

"Joopa, joo", sanoi seppä nostaen alasimelle hehkuvan raudan, josta sinkoili säkeneitä hänen kasvoihinsa asti, ja alkaen sitä vasarallansa löylyttää.

"Hänellä saattaa olla omat syynsä kieltää siellä olleensa", sanoi
Gubblum.

Seppä naurahti taas kilkuttaen rautaa vasarallansa, ja kun moukari joutui avuksi, sinkoili raudasta tummuvia pirstaleita kaikille suunnille.

Kaksi kaivosmiestä astui silloin pajaan. "Hyvää huomenta, John; oletkos tänään hyvällä tuulella?" sanoi toinen niistä.

"Hyvälläpä, hyvällä! Kuinkas Giles itse jaksaa?"

"Giles", sanoi kerjäläinen, "missä Paul Ritson oli toissa yönä?"

"Vuoteessaan, luullakseni", sanoi toinen äsken-tulleista.

"Missä vuoteessa?"

"No, älähän hätäile. Odota, toissa yönäkö? Silloin hän nukkui Janeten ravintolassa, eikö niin?"

Gubblumin silmät välähtivät voitonriemusta.

"Mitäs minä teille sanoin?"

"Mitä syytä hänellä oli yöpyä Keswickiin?" sanoi seppä. "Sieltähän on vain neljä penikulmaa hänen omaan kotiinsa, Ghylliin."

Tuomas, postinkantaja, pysäytti tahkonsa ja sylkäisten veitsenterälle virkahti:

"Ehkäpä hän on riidellyt tuon veljen — tuon Hughin kanssa."

"Kun minä hommailin aamuaskareissani, sanoo äiti Janet; 'Giles', sanoo hän, 'sinun isäntäsi veli kävi myöhään vuoteeseen viime yönä'."

"Job, mitäs sinä siihen sanoi?" huudahti seppä kovemmin kuin palje, joka puuskutti kaikin voimin, ja hulmahtelevat liekit valaisivat sepän nauravia kasvoja.

"Sanon, että he valehtelevat kuin roistot", sanoi kivenhakkaaja ja koppoen karkaisemattomat talttansa hyökkäsi ulos.

Kun hän oli mennyt, muutti Gubblum piippunsa toiseen suupieleen ja sanoi kylmästi: "Hän on paljon kiivaampi kuin hänen raamatullinen kaimansa — se on tämän Jobin ainoa vika."

Pappi oli taaskin levännyt vaon päässä aurankurjellansa. Hän oli hyräillyt "Tyttö nuori, armahainen", mutta kuultuaan kiivaita sanoja pajasta hän oli lakannut ja kuunnellut. Kun Job, kivenhakkaaja, hyökkäsi pois pajasta, hän käänsi auransa ja asteli vakoansa, ja poika talutti vihellellen hevosia.

"Kas, Mattha, oletko se sinä?" sanoi seppä huomattuaan nyt vasta toisen tulijoista, "ja kuinkas sinä jaksat?"

"Siinähän roikkuu, John, siinähän roikkuu", sanoi Mattha matalalla äänellä istuessaan vesialtaan reunalla.

Se oli loordi Fisher, entistään kumarampana ja vakavilla kasvoillaan surun uurtamat vaot entistään syvempinä ja silmissään haluton ilme. Hän oli tuonut pari rautakankea teroitettavaksi.

"Jokos olette saaneet sulaton toimimaan, Mattha?" kysyi seppä.

"Ei, John, se on vielä kesken, se on työn alla."

Mylläri oli kääntynyt mennäkseen, mutta hän pyörähti takaisin ja vihoissaan tokaisi:

"Hitto vie, te olette koreata väkeä te ja teidän ystävänne! Te tahdotte kokonaan tuhota minut. Mitäs arvelet, John? He, ovat rakentaneet sulattonsa melkein minun myllytielleni — minun myllytielleni; ei kyynärääkään syrjään. Kun te työnnätte kuonan ulos, silloin tie on tukossa; miten luulette päästävän myllyyn? Sanokaa, jos osaatte, miten se käy!"

"Myllykö käy", sanoi Gubblum arkultansa silmää iskien, "ehkä se auttaa sinua käyttämään myllyäsi tulen avulla, kun tuuli tyyntyy."

"Aivan oikein, Gubblum", nauroi seppä.

"Minä tahdon hakea lain turvaa", sanoi mylläri.

"Ja millä oikeudella sinä vahingonkorvausta haet?"

"Te erotatte minut koko maailmasta. Minun täytyy saada harjoittaa elinkeinoani."

Kun naurunhohotus oli asettunut, kuului Matthewin hillitty ääni.

"Minä sanoin siitä eilen herra Hughille. Minä sanoin hänelle kaikki, mitä sinä olet sanonut."

"Mitäs sanoi?"

"Ei tahtonut suunnitelmaa muuttaa."

"Tietysti ei! Miksi et puhunut siitä Paulille?"

"Mitä se hyödyttäisi?" sanoi Matthew hiljaa.

"Ei, nuori Hugh pitää oman päänsä", sanoi seppä.

"Eikö Paulilla ole kaivosasioihin mitään sanottavaa, vai"?

"En ollenkaan epäile, että olet oikeassa, Dick", sanoi Matthew nöyrästi.

"Sellaistahan se on ollut juuri vanhan Allanin kuolemasta asti", sanoi seppä. "Hän ei ollut vielä viikkoa ollut haudassaan, kun Hugh osti Matthan kaivoksen ja alkoi laajentaa sitä. Ei hän sieltä ole paljoa malmia löytänyt, kuten olen kuullut, mutta siitä huolimatta hän hankkii yhä uusia koneita, laittelee nostovipuja ja kaivelee kanavia, aivan kuin työskentelisi oikeassa kaivoksessa."

"Hugh tietysti kaiken määrää eikä Paulilla ole muuta tekemistä kuin katsoa valmista", sanoi Gubblum.

"Ja rahaa täytyy kuitenkin jostakin tulla", sanoi

Tuomas Kyttyräselkä lopetettuaan veitsen tahkoamisen ja koetellessaan sen terää puupalikkaan.

Matthew nousi seisomaan.

"Minä tulen sitten hakemaan rautakankiani, John", hän virkkoi hiljakseen, ja vanha mies tallusti ulos valoisasta, lämpimästä pajasta kylmään, sumuiseen ilmaan.

"Mattha ei ole koskaan ollut oma itsensä sen jälkeen kuin ilkeä Mercy jätti hänet", huokasi seppä.

"Mitä uutta hänestä?" kysyi kerjäläinen.

"Kysy Tuomas Kyttyräselältä. Hän on posti ja hän kyllä tietää, onko joku Newlannin asukkaista kirjevaihdossa karkurin kanssa", sanoi mylläri.

"Tuomas pudistaa päätänsä. Sinä voisit kertoa meille koko asian, etkös voisikin, Tuomas?" sanoi seppä nauraen, niin että valkeat hampaat kiilsivät.

"Älkää pahastuko", virkkoi tämä syrjäseudun sanankuljettaja hieman käheällä äänellä. "Minä en ole teidän urkkijanne." Ja posti nosti päänsä ylpeästi pystyyn ja näytti ihan herrasmieheltä, jonka polvet ovat koukussa ja kasvu kesken pysähtynyt.

"Epäilenpä, voiko Mattha milloinkaan saada kaivoksestaan mitään, jos siinä nyt jotakin saatavaa olisi", naurahti mylläri ovelta napittaessaan nuttuansa leukaan asti.

"Minä olen kuullut, että hän aikoo koettaa onneansa uudestaan", tiesi
Giles lisätä.

"Ei, ei, ei sinne päinkään", väitti seppä. "Kun se ilkeä tyttö jätti miesparan, on Mattha-rukka kokonaan menettänyt rohkeutensa ja elämänhalunsa eikä ole käynyt katsomassakaan sitä paikkaa, jossa ennen niin mielellään raatoi. Niinpä hän on melkein toimettomana mökillänsä elellyt. Mutta Hugh Ritson käytti tilaisuutta hyväkseen ja keinotteli häneltä kaivoksen omakseen — rahatta ja hinnatta, kuten olen kuullut. Nythän on pannut Mattha-paran sinne työhön palkkalaisena, mikä vanhuksen on vienyt perikatoon vuosia sitten."

"Ja nyt vanhus tahtoo nähdä onnen kohoavan sieltä", hymähti Giles.

"Jos nouseekin, ei se ole enää Matthan onni."

"Ei, siitä ei pelkoa", myönsi kaivosmies.

Gubblum kaivoi perät piipustaan ja sanoi miettivästi: "Matthan touhu on yhtä turhaa kuin minun ja käen."

"Mitäs se oli, mies?" kysyi seppä käärien nahkaisen, esiliinansa rullalle ja kiertäen sen vyötäistensä ympäri. Pantiin ahjoon uusia hiiliä, palkeet puhalsivat ja hehkuvat liekit leimahtelivat lämmittäen ja valaisten. Veitikka pilkisti sepän silmistä. "Mitäs se oli?" hän kertasi.

"Hän lopettaa kaiken hommansa liian lyhyeen", sanoi Gubblum. "Minun rouvani sanoi minulle kerran: 'Gubblum', sanoi hän, 'etkö luule, että aina olis kesä, jos käki jäis puutarhaamme?' 'Voispa olla', sanoin minä. 'Etkö luule', sanoi hän, 'että kesä kestäis, jos käki voitais pitää puutarhassamme?' 'Ehkä', sanon minä, 'mutta se on huokeammin sanottu kuin tehty.' 'Sehän ei ole vaikeata', sanoo hän. 'Kun näet käen lentävän puutarhaan, pirä varas ja laita lauroist' aitaus ympär'.' Minä tein työt käskettyy ja laitoin airan kohtuullisen korkean. Mutt' se ei ollu kuitenkaan kylliks' korkea, sill' nähkääs, erään' päivän' käki lensi pois vain tuuman verran ylempää kuin aita. Jos minä olisin tehnyt himpun verran korkeammaks' —"

Äänekäs naurunräjähdys palkitsi Gubblumin kertomuksen. Kerjäläinen sulloi peukalollaan piippuunsa uutta tupakkaa ja hymy väreili tuuheitten kulmien alla.