II LUKU.
Kun pastori Christian sinä päivänä lopetti työnsä, oli päivä pitkälle kulunut. Hän antoi pojalle shillingin palkaksi hevosten taluttamisesta, vei juhdat takaisin niiden omistajalle, Robert Atkinsonille, ja maksettuaan viisi shillingiä niiden vuokraa lähti kotiinsa. Paluumatkalla hän poikkesi Henry Walmsleyn sekatavarakauppaan ostaen sieltä paketin teetä, laatikon paahdettua kahvia ja topan sokeria. Sitten hän meni suutari Randal Alstonen luo ja maksettuaan saappaittensa korjuupalkan pisti ne käsivarrellensa. Lopuksi hän poikkesi Lentävään Hevoseen, tilasi tuopin olutta ja sen juotuaan tupakoi vielä hetkisen vältellen Tommy Lowtherwaiten, puplikaanin, kanssa.
Päivän kuluessa usva oli hälvennyt ja illan hämärtyessä se oli vähentynyt laaksosta niin paljon, että etemmäksikin saattoi erottaa pappilan keltaisen rakennuksen paljaaksi varisseitten puitten lomitse. Muuan ovi oli auki ja takan punertava valo hohti aina portaille asti. Yhtä kirkkaat olivat ne kasvot, jotka odottivat kirkkoherraa kotiin.
"Nyt jo palannut, Greta, nyt jo palannut!" huudahti kirkkoherra työntyen kodikkaaseen huoneeseen kantamus tavaraa kummassakin kädessä. "Kas — odota — selvä peli, tyttö — oh, sinä veitikka! — Tuohan on salakavala päällehyökkäys."
Kuului huulten maiskahdus, hopeisen äänen iloinen naurahdus ja sitten syvän äänen hyväilevä mutina, joka päättyi leveään hymyyn.
Kädenmatkan päästä Greta katseli kirkkoherran kuormaa ja otti ankaran ilmeen.
"Enkö minä ole kieltänyt sinua enää koskaan sellaista tekemästä?" hän sanoi kohottaen sormeansa ja viipattaen sillä nuhtelevasti.
"Mistäs sinä tiesit?" sanoi kirkkoherra herttaisen viattomasti ja lisäsi hymyillen: "Mistä sinä tiesit, että minulla on niin huono muisti?"
"Jätä tällaiset kotoiset velvollisuudet taloutesi ylijohtajalle, herraseni", sanoi tyttö koettaen saada kasvoillensa ankaran ilmeen. "Kuuletkos minua, sinä vanha, rakas lemmikki?"
"Kuulen, kuulen", virkkoi vanha mies asetellen tavaransa yksitellen lattialle. "Kas, varjelkoon, miten huomaamaton minä olen! Tuollahan on herra Bonnithorne", hän lisäsi kääntäen katseensa uunin nurkkaan, jossa asianajaja kuivaili varpaitansa. "Tervetuloa, tervetuloa."
"Peter, Peter", huudahti Greta avaten oven sisähuoneihin.
Laihahko, vanha ukonrahjus, jolla oli vain toinen käsi, tallusti sisään.
"Peter, vie nuo tavarat keittiöön", sanoi Greta.
Vanha mies katsahti kirkkoherran tuomiin tavaroihin, ja kasvoille kohosi tyytymätön ilme.
"Taas hän on ollut ostoksilla, emäntä", hän murahti.
Kirkkoherra oli riisunut takkinsa ja veti juuri jalkapuussa pois saappaitansa.
"Kuinkas herra Bonnithorne voi tällä rumalla ilmalla? — Odota, Peter, anna minulle tohvelit, ota ne siitä suuresta paketista. Minä annoin Randel Alstonen leikata vanhoista saappaistani varret ja tehdä niistä lipokkaat mittojeni mukaan. Vain kuusi penceä ja katsokaa, miten kaunis pari. Kiitos, Peter. — Te voitte siis hyvin, herra Bonnithorne. Ihme kyllä, eikö totta? On monia ihmisiä, jotka ovat aivan poissa suunniltaan näin rumilla ilmoilla."
Peter otti saappaat ja käänteli niitä käyttäen toisen käden leikattua tynkää apuna. Tee ja kahvitötterö katosivat hänen housunsa taskuun ja sokeritopan hän kantoi kädessään.
"Hänen kanssaan on vaikea tulla toimeen", hän mutisi Gretan korvaan astuessaan kantamuksineen ulos. "Harmittaa, etten minä voi hänen edestään mennä kyntämään — se on työtä, johon tarvitaan kaksi kättä — mutta ei se suinkaan ole herrojen työtä."
"Mitä ihmeitä!" huudahti kirkkoherra tarkastellen lepotuolia, johon aikoi istahtaa. "Uusi tyyny — ja pussi seinällä pikku tavaroitani varten — ja hylly tupakkavehkeilleni ja — ja — mikä tämä on?"
"Kirjoitusmatto, herra Christian", sanoi asianajaja.
"Minä epäilin, voisiko hän koskaan huomata tuollaisia pikku esineitä", sanoi Greta loistavin silmin.
"Ai, ihme! Punaiset verhot akkunoissa ja uudet, koreat peitteet sohvilla —"
"Sitsikangasta, sitsikangasta", keskeytti Greta ilkamoivin ilmein.
"Ja vanha ruusupuukello nurkassa niin kiiltävänä kuin peili ja suuri tamminen kirjoituspöytä öljytty hohtavaksi —"
"Vernissattu, herra, vernissattu."
"Ja kaikki leikkaukset siinä kuin uudet — siinä on pyhä Pietari suurine avaimineen ja rikas mies rahapusseineen koettaen kieltäytyä joutumasta vaivanpaikkaan."
"Enkös minä sanonut, että tuskin tunnet omaa kotiasi tullessasi takaisin?" sanoi Greta.
Hän levitti juuri hohtavanvalkoista liinaa pyöreälle pöydälle johon hän laittoi kirkkoherran illallisen.
Kirkkoherra asteli uusissa lipokkaissaan ympäri huonetta katsellen kaikkea, mikä oli uutta ja mikä vanhaa, joka oli saanut uuden muodon, ja hänen kasvoilleen kohosi lapsellinen onnentunne ja silmissä sädehti tyytyväisyys ja rauha.
"Minä olen onnenpoika; onko teillä, herra Bonnithorne, nuori nainen kotona?"
"Tiedättehän, että minä olen vanhapoika, herra Christian", sanoi asianajaja kainosti.
"Niin minäkin, niin minäkin. Se minustakin oli parasta — kunnes meidän vanha ystävämme, rouva Lowther, kuollessaan uskoi tyttärensä minun hoitooni."
"Äidin olisi pitänyt kysyä minulta, ennenkuin jätti minut herra Christianin niskoille, eikös olisikin, herra Bonnithorne?" sanoi Greta vallattomin ilmein.
"Se oli kuitenkin parasta näin", sanoi kirkkoherraa nauraen. "Peter alkaa tulla jo vanhaksi ja hänen saranansa ovat hieman kankeat, kuten tiedätte, ja niin me olimme kuin kaksi vanhenevaa varista, jotka tuskin olisimme ajan oloon voineet pitää kunnollista huoltaa kristillisestä seurakunnasta. Mutta sitten tuli Greta tähän vanhaan, hämärään taloon, joka oli täynnä lukinverkkoja, joita kaksi vanhaa hämähäkkiä lakkaamatta punoi — tuli kuin päivänsäde valaisemaan synkkää syyspäivää. Kas niin — siirtäkääpä tuolinne, herra Bonnithorne, ja käyttäkää hyväksenne. Se on minun mieliruokaani — hän kyllä tietää — ruskistetuista vihanneksista lientä ja lampaan pää perunain ja muhennettujen porkkanain kanssa. Tuokaa tuolinne lähemmä. Mutta missäs olutkannu on, Greta?"
"Peter, Peter!"
Vanha hämähäkki ilmautui samalla tuoden olutkannun, jonka reunojen yli oli vaahto kohonnut ja kuohui laitoja pitkin maahankin.
"Oletkos tänään ollut perunoita kaivamassa, Peter?" kysyi kirkkoherra.
Vastaukseksi Peter nyökäytti kankeasti suurta päätänsä.
"Montako bushelia?"
"Kaksitoista luullakseni", mutisi Peter kuhnustaen ulos.
Sitten kirkkoherra vieraineen istahti pöytään. "Te olette onnellinen mies, herra Christian", virkkoi herra Bonnithorne, kun Greta pistäytyi ulos toimittamaan joitakin kotoisia askareita.
Kirkkoherra Christian pudisti päätänsä. "On liian suurta", hän sanoi, "että yhden osaksi tulee niin äärettömän paljon hyvyyttä; pahinta kaikesta on elää liian suuressa onnessa. Ei mitään koetuksia, ei vastuksia — ei muuta kuin: 'Sydän, ota kaikki, mitä haluat' — ja se on paha, jos oikein ajattelette … Enemmän lampaan päätä, herra Bonnithorne; ette ole ollenkaan saanut kieltä — tässä olisi kaunis, herkullinen pala."
"Kiitos, herra Christian. Minä tulin maksamaan teille ne kymmenen shillingiä, jotka teille ovat tulevat Joseph Parkinsonin hautajaistoimituksesta viime sunnuntai-iltana ja samalla suoritan sen punnan, jonka James Bolton on puolivuosittain määrännyt maksettavaksi köyhien konttoristien apurahastoon."
"Hyvä, hyvä, ei tarvitse valittaa, että tulee vain sataen, vaan ihan kaatamalla", sanoi kirkkoherra. "Poikkesin tullessani Henry Walmsleyn ja Robert Atkinsonin luo ja he molemmat maksoivat palkanneljänneksensä — Henry viisi shillingiä ja Robert seitsemän; ja kun minä menin Randal Alstonelle maksamaan kenkieni pohjuusta ja laittamisesta, hän sanoi, että ne maksavat yhden shillingin kuusi penceä, mutta hän oli minulle velkaa shillingin seitsemän penceä vasikasta, jota Peter oli hänelle myynyt. Niin hän maksoi minulle yhden pencen ja me olemme kuitit maailman alusta tähän päivään asti."
"Sitäpaitsi minä ajattelin puhua meidän nuoresta ystävästämme, Gretasta", sanoi herra Bonnithorne pehmeällä äänellänsä. "Otaksun, että te olette valmistunut luopumaan hänestä?"
"Luopumaan hänestä — Gretasta?" sanoi kirkkoherra asettaen pois veitsensä. Sitten hän hymyili: "Ai, te tarkoitatte sitten, kun Paul ottaa hänet. Tietysti, tietysti. Mutta avioliitosta ei vielä vähään aikaan tule mitään, hän itse sanoi sen minulle."
"Avioliitto Paulin kanssa — ei", sanoi herra Bonnithorne huuhdellen kurkkuansa ja näyttäen huolestuneelta.
Kirkkoherra Christian katsahti levottomasti asianajajan kasvoihin ja vaipui äänettömyyteen.
"Herra Christian, teidät jätti Greta Lowtherin holhoojaksi meidän rakas, vanha ystävämme, hänen äitinsä. Teidän velvollisuutenne on tarkasti valvoa, että hänen tulevainen onnensa ja hyvinvointinsa on mahdollisimman hyvin turvattu."
"Tietysti, aivan luonnollisesti!" sanoi kirkkoherra.
"Te olette vanha mies, herra Christian, ja hän on nuori tyttö. Kun te ja minä olemme poistuneet, on Greta Lowtherilla vielä elämäntaistelu edessään."
"Jumala sen suokoon, Jumala sen suokoon!" huokasi kirkkoherra nöyrästi.
"Eikö teidän olisi viisainta katsoa, että hän saisi miehen, joka taistelee hänen puolestansa ja tekee keveäksi hänen elämänsä?"
"Niin hän saakin, niin hän saakin. Paul on miehekäs nuorukainen ja rakastaa häntä enemmän kuin omaa sieluansa — ei, minä sanon hänelle, että on synti Jumalan edessä tehdä rakkautensa esineestä epäjumala."
"Te erehdytte, herra Christian. Paul Ritson ei ole sopiva puoliso Gretalle. Hän on rappiollejoutunut mies. Isänsä kuoleman jälkeen hän on antanut rappeutua, hän on kokonaan hävittänyt kotitalonsa Ghyllin — se on pantattu jokaista ruohonkortta myöten. Minä tiedän sen."
Kirkkoherra Christian siirsi tuolinsa pöydän luota ja tuijotteli tuleen hämmästynein silmin.
"Minä tiesin, että hänellä oli huolia", hän sanoi, "mutta minä en tiennyt, että asiat olivat niin vakavaa laatua."
"Ettekö ole huomannut, että hänen järkensä on yhtä sekaisin kuin hänen asiansakin?" kysyi asianajaja.
"Ei, ei: en voi sanoa, että sellaista olisin huomannut. Hän on joskus hajamielinen, mutta siinä kaikki. Kun minä puhun Matthewista tai kerron juttuja Adam Clarkesta, hän on hieman, hieman muistamaton, siinä kaikki — niin, siinä kaikki."
"Verrattuna hänen veljeensä — mikä erotus!" sanoi herra Bonnithorne.
"Totta, siinä on erotus", myönsi kirkkoherra.
"Sellainen tarmo, sellainen terävyys; hänestä tulee Cumberlannin rikkain mies ennen pitkää. Hän on ostanut oikeudet kaikkiin näihin malmikaivoksiin ja nyt hän panee kaikki kuntoon, tilaa koneet, laittaa sulatot ja rakentaa rautatien, jota myöten voi kaiken helposti maailmanmarkkinoille lähettää."
"Ja mistäs raha tulee?" kysyi kirkkoherra, "raha, jolla tuo kaikki aluksi pannaan täytäntöön?"
Herra Bonnithornen katse kävi läpitunkevaksi. "Siihen hän on saanut osansa isänsä perinnöstä."
"Suuri puu pienestä siemenestä", sanoi kirkkoherra miettivästi, "ja äkkiä kasvanut."
"Ei voi sanoa, mitä kaikkea äly ja tarmo tässä maailmassa saa aikaan, herra Christian", sanoi asianajaja, joka näytti joutuvan hieman ymmälle, mitä nyt sanoisi. "Hugh Ritson on viisas ja tarmokas. Kas, siinä mies Gretalle — jos voitte saada hänet, jota minä en varmaan voi sanoa — mutta jos suinkin mahdollista —" Kirkkoherra kohotti katseensa.
"Herra Bonnithorne", hän sanoi vakavasti, "tyttö ei ole kaupan, eikä Cumberlannin rikkain mies voi häntä ostaa. Vaikka ne kolmekymmentä hopearahaa, jotta Judas myi mestarinsa, olisivat sulatetut uudestaan, ei yksikään niistä saisi tahrata minun sormiani."
"Te erehdytte, herra Christian, uskokaa minua, te kerrassaan erehdytte", väitti asianajaja kiihkeästi. "Minä puhuin juuri ajatellen nuoren ystävänne etua. Kaikissa tapauksissa, minä pyydän teitä Robert Lowtherin tyttären ystävänä ja suosijana estämään häntä milloinkaan menemästä naimisiin Paul Ritsonin kanssa."
"Se asia saa toteutua, jos Jumala sen suo", vastasi kirkkoherra rauhallisesti.
Asianajaja oli noussut ja pukenut päällystakin ylleen.
"Hän jää toistaiseksi tänne minun luokseni", lisäsi kirkkoherra.
"Ei, hänen pitäisi mennä naimisiin", väitti herra Bonnithorne astellen ovelle. "Hän on pian täysi-ikäinen. Ei ole sopivaa pitää häntä täällä."
"Kuinka, mitä te tarkoitatte?" kysyi kirkkoherra hämmästynein ilmein.
"Hän on rikas ja nuori. Hänen rikkautensa voi ostaa mukavuuksia ja nuoruutensa voittaa onnea."
Vanhan, hyvän Christianin suuret, harmaat silmät revähtivät hämmästyksestä selälleen. Kuin apua etsien hän katseli ympärillensä, nousi seisoalleen ja istahti taas.
"Sitä minä en ole koskaan tullut ajatelleeksi", hän sanoi alakuloisesti ja tuijotti kauan tuleen.
Ulkoa käytävältä kuului raskaita askeleita. Lukko avattiin, ja Paul Ritson astui huoneeseen. Kuullessaan hänen askelensa Greta oli puikahtanut sisähuoneesta ja kiisi yli lattian täynnä iloa ja odotusta lausuakseen hänet tervetulleeksi. Kirkkoherra nousi ylös ja ojensi molemmat kätensä; pilvet olivat hänen säteileviltä kasvoiltansa kadonneet.
"Jaa, hyvää yötä sitten", sanoi asianajaja avaten oven. "Minulla on edessäni neljä pitkää penikulmaa. Ai, kuinka pimeä, kuinka kamalan pimeä!"
Paul Ritson oli todellakin muuttunut mies. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kankeat ja hänen silmänsä raukeat ja sumeat. Haluttomana hän heittäytyi tuoliin, jonka Greta siirsi hänelle takan ääreen. Kun hän hymyili, hänen huulensa vetäytyivät vain tuskaiseeni irvistykseen ja nauraessa taas ilo tuntui ontolta ja lyhyeltä.
"Tulit juuri oikeaan aikaan, poika, pelataksesi kanssani yhden shakin", sanoi kirkkoherra. — "Greta, nostapa shakkipöytä ja laatikko tänne."
Pöytä nostettiin ja nappulat asetettiin paikoilleen. Kirkkoherra asettui mukavasti uudet lipokkaansa pankon reunalla ja nenäliina levitettynä polvelle.
"Tiedätkös, Paul, minä kuulin sinusta käytävän sanasotaa tänään?"
"Minusta! Missä?" kysyi Paul, ja äänessä ilmeni sangen vähän uteliaisuutta.
"Herra Proudfootin pajassa, kun minä olin kyntämässä kesantoa siinä toisella puolen tietä. Pieni herra Oglethorpe sanoi, että sinä toista yötä nukuit Laiskassa Hevosessa Keswickissä, mutta herra Job kivenhakkaaja ja kirjeenkantaja sanoivat, ettet sinä ollut siellä. He käyttivät oikein kiihtynyttä kieltä, jolloin Job nimitti herra Oglethorpea kaikilla muilla kuin sopivilla nimillä ja vihdoin hyökkäsi vihan väessä tiehensä."
Paul muutti lähettinsä ja virkkoi: "En ole koko elämässäni nukkunut ainoatakaan yötä Laiskassa Hevosessa, herra Christian."
Greta istui ja neuloi takan toisella puolella. Kissanpoika, jonka kaulaan silkkinauhaan oli sidottu pieni tiuku, leikitteli hänen hienojen tohveliensa tupsuilla. Vain neulintikkujen sälinä, kellon kilinä ja suuren seinäkellon harvat naksutukset häiritsivät hiljaisuutta.
Vihdoin kirkkoherra Christian nousi tuoliltansa.
"No, Paul, mies, Paul — voi kuitenkin, kuinka tuhoisa siirto! Sinun taitosi huononee, huononee, huononee. Kerran sinä voitit minut neljästi viidestä pelistä ja nyt minä olen tasaväkinen."
Peli loppui pian, jolloin kirkkoherra ilosta hykersi käsiänsä, Greta laski leikkiä ja Paul purskahti äänekkääseen nauruun.
Kirkkoherra Christian nosti hyllyltä paksun, suuren kirjan, jonka selkämys oli nahkaa ja kannet vihreää kangasta.
"Minun täytyy tehdä tili päivän kulusta", hän sanoi, "ja mennä levolle.
Tänä aamuna minä olin ennen päivän koittoa jalkeilla."
Greta astui vanhan miehen luo ja katseli yli olan, kun tämä kirjoitti:
"21 p. marrask. Mentyäni huoneeseeni eilen illalla ja tehtyäni tilin Jumalani kanssa panin maata ja nukahdin heti. Mutta Peter odotti Herttasen kantamista ja niin hän tuli ja herätti minut. Menimme siis navettaan, autoimme ja syötimme sitä ja lopuksi lypsimme. Ollut koko päivän kyntämässä nurmea ja Peter kaivanut perunoita. Poikkesin palatessa Lentävässä Hevosessa, istuin siellä hetkisen ja join tuopin olutta, eikä enempää, ja maksoin sen. Saanut kymmenen shillingiä asianajaja Bonnithornelta hautausjuhlallisuuksista ja punnan kaksi shillingiä Boltonin hyväntekeväisyysrahastoon; samoin viisi shillingiä neljännesmaksuksi Henry Walmsleyltä ja seitsemän Robert Atkinsonilta ja yhden pennyn velan ylijäämää Randal Alstonelta ja niin vetäydyn levolle sovinnossa ja rauhassa koko maailman kanssa, Ylistetty olkoon Herra."
Kirkkoherra pani takaisin hyllylle upean kirjansa, jota hän nimitti: "katsaus elämääni ja toimintaani", ja kutsui sisähuoneista kynttilää sänkykamariinsa. Äreä ääni murahti vastaan: "Tulee", ja tulikin heti.
"Kiitos, Peter. Mitenkäs yhdistys voi ja kuka saarnaa ensi sunnuntaina,
Peter?" Peter mörisi:
"Enpä tiedä, ellei se vain ole te itse. Minä lupasin heille, että te lahjoittaisitte sunnuntai-iltanne meille."
"Mutta eihän minua ole kukaan pyytänytkään. Sinä olisit voinut puhua asiasta minulle, ennenkuin lupasit, Peter. Mutta samapa se. Minä teen sen kyllä, vaikka köyhän saarnan he nyt minulta saavat."
Kääntyen Pauliin, joka istui takan ääressä, kirkkoherra virkkoi:
"Peter on jättänyt meidät ja tullut methodistiksi. Hän on nyt veli Peter Ward ja pyytää minua puhumaan heidän kokouksessaan. No, minä en tahdo kieltää. Monet hyvät kirkonmiehet ovat olleet myöskin lahkolaisia. Hyvää yötä … Peter, tarkastapa minun onkeni ja laita toisiin uusi siima, samoin uudet nuorat etupurjeeseen. — Sido myöskin piiskani kädensijaan leveämmälti nuoraa, se on eteisen nurkassa. Ja Peter, huomenna minä vien kauroja myllyyn, Robin Atkinson on luvannut ruunansa ja tammansa lainaan. Robin panee aina hevosille eväiksi pussillisen kaurankahuja, mutta ne eivät riitä. Pane sinä sitä varten toinen pussi parempia, jotka voidaan sekoittaa niihin huonompiin, että hevoset jaksavat. Hyvää yötä teille kaikille, hyvää yötä."
Peter murisi jotakin hampaittensa välitse ja kyhnysti ulos.
"Jumala häntä siunatkoon!" sanoi Greta, kun he jäivät kahden, ja nostamatta silmiänsä tulesta Paul virkkoi hiljaa:
"Lapset, rakkaus ei kukkaiskieltä vaan
töin ja toimin täytyy näyttää rakkauttaan."
Sitten vallitsi pienessä pappilassa täydellinen hiljaisuus. Paul istui ääneti ja hievahtamatta, kunnes Greta tahtoi saada hänen mielensä jälleen iloiseksi. Hänen kirkkaat silmänsä säteilivät takan rusohohteisessa valossa. Hänen vilkas mielikuvituksensa keksi lakkaamatta uutta ja uutta, jolla hän koetti karkoittaa toisen sielusta masennuksen tunteen. Mutta hänen hellyytensä, hänen suloinen naurunsa, hänen sukkeluutensa ja vallattomat kujeensa eivät tehneet toivottua vaikutusta. Paulin kasvoja synkistävät raskaat pilvet eivät ottaneet haihtuakseen. Paul hymähteli katsellessaan säteileviin silmiin ja silitteli hellästi pehmeitä hiuksia, jotka nyt olivat saaneet tulen valossa kultaisen loiston, mutta katseeseen palasi sama raskas surumielisyys uudestaan ja uudestaan.
Vihdoin Greta huomasi, että hänen yrityksensä olivat turhat. Hän nousi matolta seisoalleen.
"Lemmittyni", hän sanoi, "nyt minä menen nukkumaan. Sinä et voi tänään hyvin tai olet suuttunut ja pahalla tuulella."
Hän odotti hetkisen, mutta Paul ei virkkanut mitään. Sitten hän hitaasti lähti liikkeelle jättääkseen huoneen.
Nyt Paul virkahti:
"Greta, minulla on jotakin sanottavaa sinulle."
Sinä hetkenä Greta oli paikoillaan kaislamatollansa.
Naurava ilme oli silmistä paennut ja sijalle oli kohonnut levoton odotus.
"Sinä olet onneton. Olet ollut onneton kauan, kauan, etkä ole koskaan sanonut minulle syytä. Sano minulle nyt."
Kasvojen jäykkä ilme pehmeni.
"Miksi panna kaikennäköistä sinun päähäsi, pienokaiseni?" kysyi Paul leikkivä sävy äänenpainossa ja hyväillen kultaisia hiuksia.
"Sano minulle nyt", pyysi Greta kiihkeästi. "Pidä minua naisena, joka kykenee jakamaan sinun surusi, äläkä lapsena, jonka kanssa voi leikkiä ja jota voi lelliteliä, mutta joka ei voi olla apuna kantamassa miehen raskasta kuormaa. Ellen minä ole kelvollinen kuulemaan sinun surujasi, minä en ole sovelias sinun vaimoksesi. Sano minulle, Paul, mikä on riistänyt päivänpaisteen sinun elämästäsi."
"Päivänpaistetta ei ole mikään vielä ryöstänyt minulta, sinä tyttöhupakko; tässä se on", sanoi Paul keventyneesti ja leikiten sormillansa hänen kultaisilla kiharoillansa.
Tytön loistava katse painui alas.
"Sinä leikittelet vain minun kanssani", hän sanoi masentuneena, "sinä vain leikit minun kanssani. Olenko minä niin lapsellinen? Oletko sinä suuttunut minuun?"
"Suuttunut sinuun, sinä pikkuhupakko? Sitä en koskaan pidä mahdollisena", sanoi Paul, ja hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi.
"Sano minulle sitten, lemmikkini. Sinulla on jotakin sanottavaa. Mitä se on?"
"Minä tulin kysyäkseni —"
"No?"
Paul epäröi. Hänen sydämensä oli liian täynnä, että hän olisi voinut puhua. Hän alkoi uudelleen.
"Luuletko sinä, että olisi liian suuri uhraus purkaa —"
"Mitä?" läähätti Greta.
"Muistatko sinä, mitä sinä sanoit minulle veljestäni Hughista — että hän sanoi rakastavansa sinua?"
"Entäs sitten?" kysyi Greta sekavin ilmein.
"Minä luulen, että hän puhui totta", sai Paul sanotuksi, vaikka ääni vapisi.
Greta vetäytyi taaksepäin, ja ääretön jännitys kuvastui hänen jokaisesta piirteestään.
"Olisiko se… luulisitko sinä… otaksuen, että minä menisin kauas, hyvin kauas, emmekä me kohtaisi toisiamme johonkin aikaan, pitkään aikaan — emme koskaan enää tapaisi — luulisitko voivasi oppia rakastamaan häntä ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"
Greta hypähti kiihkoissaan seisoalleen.
"Häntä — rakastaa häntä! Sinä kysyt minulta sitä — sinä!"
Tytön ääni hukkui nyyhkytykseen, joka näytti raatelevan häntä sydänjuuriin asti.
"Greta, armahin, anna minulle anteeksi; minä olin sokea — minä häpeän."
"Oi, minä voisin itkeä silmät päästäni!" sanoi Greta kuivaten kyyneleensä. "Sano, että sinä vain laskit leikkiä — sano, että se oli vain leikkiä, oi, sano, sano!"
"Minä sanon mitä vain — mutta en ikinä toista niitä sanoja — ja ne olivat vähällä tappaa minut."
"Ja sitäkö sinä tulit minulle sanomaan?" kysyi Greta.
"Ei, ei", vastasi Paul nousten kiihkoissaan tuoliltansa, "se oli aivan muuta, joka on nyt helpompaa — kymmenesti helpompaa sanoa se nyt. Greta, sano minulle, jos minä jättäisin Cumberlannin ja asettuisin asumaan johonkin muualle — Australiaan tai Canadaan taikka johonkin muualle kylliksi kauas täältä — voisitko sinä jättää kotisi, ystäväsi, vanhan seuraelämäsi ja tottumuksesi ja koko rakkaan entisyyden ja viettää uutta elämää minun kanssani uudessa maailmassa? Voisitko sinä sen tehdä?"
Gretan silmät säteilivät. Paul avasi sylinsä, ja tyttö riemuiten heittäytyi hänen povellensa.
"Tämäkö on sinun vastauksesi?" kysyi Paul väristen ilosta. Pari kyyneltyviä silmiä katsoi hetkisen syvälle hänen silmiinsä.
"Sitten me emme puhu tästä enää. Minä matkustan huomeniltana Lontooseen ja viivyn siellä neljä päivää. Kun minä sieltä palaan, keskustelemme uudestaan ja puhumme sen jalon vanhuksen kanssa, joka tuolla sisällä lepää. Nukkukoon se vanha ystävä rauhassa sulounia!"
Paul otti hattunsa ja avasi oven. Hänen huolensa olivat haihtuneet, hänen katseensa oli rohkea ja varma. Äsken harmaat kasvot punoittivat nyt. Hän seisoi suorana ja astui voimakkaana miehenä yli kynnyksen.
Greta seurasi häntä eteiseen. Punertava valo pilkisti jälkeen. Se leikitteli hänen kultaisilla kiharoillansa ja hukutti hänen olentonsa hohtavaan purppuraan.
"Oi, kuinka vapaana saakaan siellä hengittää", virkahti Paul, "kun kaikki tämä orjuus ja kurjuus on jäänyt! Sinä et voi tätä ymmärtää, lemmittyni, mutta kerran sinä sen käsität. Mitäs siitä, vaikka se olisikin sateen, lumen ja myrskyjen maa? Se on kuitenkin vapauden maa — vapauden, elämän ja rakkauden. Ja nyt, Hugh-herra, me olemme pian — sangen pian kuitit!"
Hänen ilonsa oli rajaton, ja Greta oli liian onnellinen häiritäksensä sitä kysymyksillä.
He olivat pysähtyneet ovelle. Yö oli tyyni ja pimeä. Puut seisoivat äänettöminä — niiden lörpöttelevät lehdet olivat pudonneet. Äänetön ja tyhjä, kuten autio katu oli näkymätön tie.
Paul ojensi ulos kätensä koetellaksensa, sataisiko. Lakastunut lehti tipahti hänen kämmenellensä räystään kiemurtelevista kasveista.
Silloin kuului käytävältä askeleita. Ne lähenivät hiljakseen taloa.
Äkkiä ilmestyi postinkantaja portaan eteen.
"Hyvää iltaa, Tuomas Kyttyräselkä", huudahti Paul iloisesti.
"Kuka se sitten oli, jonka kohtasin tiellä?" kysyi tulija.
"Koska?"
"Nyt juuri."
"No, kuka se sitten oli?"
"Minä luulin, että se olitte juuri te."
Pieni mies hävisi pimeään.
"Epäilemättä minun veljeni", sanoi Paul ja sulki oven jälkeensä.
III LUKU.
Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti koettaen lämmittää jäätynyttä maisemaa. Taivas oli sininen ja ilma raikuvan kuulakka.
Hugh Ritson istui huoneessaan Ghyllin yläkerrassa, josta oli näköala harjulle ja joelle, joka virtasi lehdettömien puiden lomitse. Hänen huoneensa ei ollut aivan tavallinen cumbrilainen asumus. Sen kalustus oli kaikkea muuta kuin komea. Sisustuksen huomattavin piirre oli vanhanaikaisuus. Monilla hyllyillä oli kirjoja, jotka olivat sidotut mitä erilaisimpiin kansiin. Seinillä oli öljy- ja vesivärimaalauksia ja kaikenkokoisia peilejä. Oven sisäpuoleen oli kiinnitetty ommeltu taulu. Mustan tammisen kirjoituspöydän huomattavin koriste oli Danten veistokuva. Kalustona oli pesupöytä ja puisia tuoleja; keskiaikainen kuvuton lamppu ja avoin takka antoivat valoa. Uunin korvalla oli norsunluusta veistetty ristiinnaulitun kuva.
Hugh itse istui harmoonion ääressä, ja hänen sormensa määrättömästi juoksentelivat koskettimilla samalla kun soittajan katse harhaili akkunasta ulos. Kuului naputus ovelta.
"Sisään", sanoi soittaja. Herra Bonnithorne astui huoneeseen ja suuntasi kulkunsa keskellä lattiata olevan pöydän luo. Hugh Ritson lopetti soittonsa ja noustuaan ylös vei nojatuolin takan ääreen.
"Onko luovutuskirja valmis?" hän kysyi, kun herra Bonnithorne yhä jäi seisomaan.
"On, rakas ystäväni, ja jotakin vieläkin tärkeämpää."
Hugh kohotti katseensa: huolimatta ainaisesta hymystänsä herra
Bonnithorne oli kovin kiihtynyt. Alentaen äänensä virkkoi asianajaja:
"Jäljennökset kastetodistuksista."
Hugh hymyili osoittamatta erikoista mielenkiintoa: "Hyvä, me puhumme kastetodistuksista ensin", hän sanoi vetäen yönuttunsa tiukemmin ympärilleen.
Herra Bonnithorne kaivoi esille muutamia asiakirjoja. Hän vaikeni, hänen katseensa oli terävä ja kirkas; hän näytti katselevan hämmästyen rakasta ystäväänsä ja jokin selittämätön epäluulo näytti luovan varjon hänen kasvoillensa, mutta hänen sanansa olivat sydämelliset ja luottavat ja äänensä — kuten tavallisesti — matala ja hyväilevä. "Mikä ihmeellinen mies sinä olet! Ja kuinka muuttunut! On vain jokunen kuukausi siitä, kun minun piti ruoskalla herättää sinun uinuvaa rohkeuttasi ratkaisemaan suuria asioita. Ja nyt sinä voitat minut kokonaan. Ei vähintäkään epäilystä! Kuinka toisenlainen minä olenkaan toden totta! Juuri tänä aamuna asiamieheni lähetti minulle jäljennökset, ja nyt minä olen täällä viiden penikulman päässä kotoani. Ja kun posti saapui — minun täytyy kertoa sinulle — sellainen oli minun kiihkoni saada tietää, olivatko epäilyksemme oikeita vai —"
Hugh keskeytti vilkkaasti ja kylmästi: "Että sinä olit liian hermostunut avataksesi kirjettä, vaan pyörittelit sitä tuntikausia sormissasi — juuri niin!"
Sanottuaan tämän Hugh kohotti katseensa kyllin äkkiä huomataksensa ilmeen, joka välähti herra Bonnithornen kasvoilla, ja kun hän. käänsi päänsä toisaalle, leikki hänen huulillansa merkillinen hymy.
"Anna minulle asiakirjat", virkkoi Hugh ojentaen kätensä, mutta hievahtamatta paikaltaan.
"Jaah, todellakin, sinä olet — todellakin —"
Hugh nosti silmänsä. Herra Bonnithorne vaikeni, ojensi paperit ja istahti väkinäisennäköisesti tuolille.
Yksitellen Hugh tutki nämä kolme lyhyttä asiakirjaa. "Tämä on hyvä", hän sanoi tyynesti.
"Hyvä? Niin minäkin sanoisin. Mikä voisi olla parempi? Minun täytyy tunnustaa sinulle, että aina tähän päivään asti minulla oli epäilyksiä. Nyt ei niitä enää ole."
"Epäilyksiä? Sinulla siis oli epäilyksiä", sanoi Hugh kuivasti. "Ne turmelivat kai sinun yöunesi?"
Vaaniva epäilyksen ilme herra Bonnithornen silmissä sai selvän muodon ja hän koetti urkkia Hugh Ritsonin kasvoista, mitä toinen oikeastaan ajatteli, tavalla, joka oli sangen vähän sopusoinnussa hänen hymynsä kanssa. "Saako sinun mielestäsi toinen ottaa toisen perinnön ilman epäilyksiä tai vastalauseita?"
Hugh oli olevinaan, niinkuin ei olisi kuullut ja alkoi lukea ääneen kädessään olevia asiakirjoja. "Annapas olla, tämä on ensiksi — Syntymätodistus."
Herra Bonnithorne keskeytti, "Onneksi, erinomaiseksi onneksi syntymätodistus on ensiksi."
Hugh luki:
"Nimi, Paul. Syntymäpäivä, 14 elokuuta 1845. Syntymäpaikka, Russel Square, Lontoo. Isän nimi, Robert Lowther. Äidin nimi, Grace Lowther, tyttönimi Ormerod."
"Tämä on sitten toiseksi — Vihkimätodistus."
Herra Bonnithorne nousi innoissaan ja hykerteli käsiänsä tulen edessä.
"Niin, toiseksi", hän sanoi ilmeisesti mielissään.
Hugh luki kylmästi:
"Allan Ritson — Grace Ormerod vihityt kirkkoherran virastossa
Lontoossa Bow-kadun varrella 12 p. kesäkuuta 1847."
"Mitäs siitä sanot?" kysyi herra Bonnithorne kiihkeästi kuiskaten.
Vastaamatta mitään Hugh jatkoi.
"Ja viimeksi tulee tämä — Syntymätodistus."
"Nimi Hugh — synt. 25 p. maalisk. 1848 — Cumberlannin Halme
Gravenglassissa — vanhemmat Allan Ritson — Grace Ritson (Ormerod)."
"Siinä nyt on koko arvoituksen selitys", sanoi herra Bonnithorne ja — ääntänsä alentaen: "Paul on sinun velipuolesi ja hän on Lowtherin poika. Sinä olet Allan Ritsonin perijä, syntynyt ennen, kuin vuosi oli loppunut isäsi vihkimisestä. Voiko mikään olla sen selvempää?" Hugh silmäili ääneti asiakirjojansa. "Onko nämä jäljennökset otettu virallisista asiakirjoista?" hän kysyi.
Herra Bonnithorne nyökkäsi.
"Ja sinun kirjeenvaihtajasi on luotettava?"
"Täydellisesti. Hän on asianajaja, joka kokemuksensa perusteella tällaisissa asioissa on erehtymätön."
"Saiko hän tietää, kenen vuoksi hänen oli kopiot otettava?"
"Hän sai määräyksen etsiä Grace Ormerodin avioliitot ja saada selville hänen jälkeläisensä."
"Ja sen enempää ei hänelle selvitetty?"
Herra Bonnithorne nyökkäsi taas.
Hugh taivutteli sormillansa asiakirjoja ja pani sitten kaksi niistä päällekkäin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä. "Minä ihmettelen", hän sanoi.
"Mikä sinua ihmetyttää?" kysyi herra Bonnithorne.
"Voiko mikään olla sen selvempää?"
"Voi. Näiden todistusten mukaan minä olen kaksi ja puoli vuotta nuorempi Paulia. Minulle on aina sanottu, että välillämme oli vain yksi vuosi."
Herra Bonnithorne hymyili ja sanoi sitten ylemmyyttä ilmaisevalla äänellä:
"Häpeällinen petos."
"Sinä ajattelet, että lasta on helppo pettää — tosi!" Herra
Bonnithornen kasvoilla pysyi hymy lakkaamatta.
"Nyt minun on suoritettava jälkisäädöksen summaa ja sinä epäilemättä tahdot valvoa perintöoikeuksiasi."
"En", sanoi Hugh Ritson painokkaasti ja nousten seisoalleen.
"Sinä tiedät, että jos äpärä saa määrätyn ajan hallita tilaa, laki tunnustaa hänet oikeuden omistajaksi. Hän on silloin äpäräesikoinen. Sinun täytyy karkoittaa koko mies."
"Ei", sanoi Hugh Ritson vielä kerran. Asianajaja katsoi häneen kysyvästi, ja Hugh lisäsi: "Se tulee myöhemmin. Ensin täytyy avioliitosta tulla tosi."
"Sinun ja Gretan avioliitosta?"
"Paulin."
"Paulin?" sanoi herra Bonnithorne äänellä, joka ilmaisi mitä suurinta epäilystä ja hämmästystä.
"Paulin, niin", toisti Hugh kauhean mielihyvän ilmein. "Hänen täytyy naida hänet."
Asianajaja oli noussut vielä kerran ja katseli Hugh Ritsonia terävästi suoraan silmiin koettaen päästä selville toisen tarkoituksesta.
"Sitä sinä et voi tarkoittaa", sanoi hän vihdoin.
"Ja miksi en?" kysyi Hugh viattomasti.
"Koska Paul on hänen veljensä — kaikissa tapauksissa velipuolensa."
"Sitä he eivät tiedä."
Herra Bonnithornen hengitys näytti pysähtyvän.
"Mutta me tiedämme emmekä toimettomina voi olla heidän avioliittonsa todistajina", sanoi hän vihdoin.
Hugh Ritson nojasi selkäänsä uuniin. "Me voimme ja se meidän tulee tehdä", hän päätti, eikä ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikahtanut.
Herra Bonnithorne katseli ystäväänsä kiireestä kantapäähän ja hänen kasvojensa jännitys laukesi.
"Sinä lasket leikkiä, mutta heille se ei ole leikkiä, kun saavat huomata, että heidän lirputtelunsa ja kuhertelunsa täytyy loppua Ja millaisesta syystä sitten! Se on oleva kauhea isku. Toinen kysymys on, eikö olisi inhimillisempää koettaa toteuttaa ennemmin eräs toinen avioliitto. Eilen illalla käydessäni kirkkoherra Christianin luona, minä tein puolestasi, mitä suinkin voin."
Hugh hymyili vastaukseksi toisen hymyyn, mutta tarkempi huomioitten tekijä olisi havainnut, että asianajajan hymy oli vain kylmää ivaa.
"Niin, sinä olet inhimillinen, Bonnithorne, ja nyt sinun hellätunteisuutesi on saanut iskun. Mutta kun minä puhuin naimisesta, minä tarkoitin juhlamenoja — en mitään muuta."
Herra Bonnithornen silmät välähtivät. "Luulen ymmärtäväni sinua. Sinä aiot erottaa heidät kirkon ovella — — ehkäpä itse alttarilla. Se on kauhistava kosto; minun selkäpiitäni karmii."
Hugh naurahti kevyesti ja asteli akkunan luo. Auringonsäde lankesi hänen ylössuunnatuille kasvoilleen. Kun hän kääntyi ympäri ja keskeytti hiljaisuuden, hänen äänensä kaikui syvänä ja karkeana.
"Minäkin olin inhimillinen. Kun hän puhui avioliitostaan Paulin kanssa, minä viittasin esteihin. Hän nauroi sille ajatukselle — pilkkasi sitä." Toinen kevyt naurahdus, sitten juhlallinen totisuus. "Hän hylkäsi minut — säälimättä, selvästi ja raa'asti. Mitä hän sanoi? Enkö minä ole sanonut sitä sinulle? No, hän sanoi, ha, ha! voitko sinä uskoa sitä? — hän sanoi, että hän mieluummin ottaa jonkun rengin, kuin minunlaiseni herrasmiehen. Ne olivat juuri hänen omat sanansa."
Hugh Ritsonin kasvot olivat nyt synkät raivosta, vaikka hymy leikitteli hänen huulillansa.
"Hän saa ottaa renkinsä ikuiseksi tuskakseen ja häpeäkseen. Niin paljon minä hänelle lupasin ja minä pidän sanani."
"Kauhea kosto", mutisi asianajaja kynsiänsä puhdistellen.
"Turhaa! Sinä et tiedä, kuinka kauaksi rakkaus voi mennä. Yksinpä sellaisetkin miehet, joilla on lapsen sydän, voivat hylätyn rakkauden tuskassansa mennä pitkälle kostossansa." Hän vaikeni ja jatkoi matalalla äänellä: "Hän on törkeästi loukannut minun rakkauttani."
"Varmaankaan ei niin, ettei sitä voisi anteeksi antaa", keskeytti herra Bonnithorne hermostuneesti. "Se olisi vääryys, jonka häpeä kestäisi koko elämän ajan. Ja hän on kuitenkin nainen."
Hugh silmäsi ympärilleen.
"Mutta toinen on mies, ja minun on tehtävä tilini myöskin hänen kanssansa." Hugh Ritson harppaili edestakaisin huoneessa ja pysähtyi sitten äkkiä. "Huomaa, Bonnithorne, sanoit, että sinulla on isäni kuolemasta asti ollut epäilyksiä aina tähän päivään. Mutta minä en ole hetkeäkään epäillyt. Miksi? Siksi, että olen kuullut vakuutuksen oman äitini huulilta. Minulleko hän sen sanoi? Ei, vaan — sen pahempi — hänelle. Hän hyvin tietää, ettei hän ole minun isäni perijä. Hän on tiennyt sen siitä hetkestä, kun minun isäni kuoli. Hän tietää, että minäkin sen tiedän. Mutta siitä huolimatta hän on isännöinyt maita kuin omiansa." Toinen harppailu ympäri huonetta. "Ajatteletko sinä sitä, kun puhumme kostosta? Miehuus? Hänellä ei sitä ole. Hän on säälittävä roisto, mateleva moukka, joka on valmis voittamaan etuja mihin hintaan hyvänsä. Hän on ryöstänyt minun perintöni. Hän on vallannut minun paikkani. Hän on elävä valhe. Kosto? Se on vain oikeudenmukainen rangaistus."
Hugh Ritsonin itsehillintä oli hävinnyt. Herra Bonnithorne, joka ei vähästä joutunut hämilleen, painoi katseensa maahan hänen edessään. "Kauheata, kauheata!" mutisi hän taas ja sitten hän lisäsi vakuuttavasti: "Mutta sinä tiedät, että minä olen aina kehoittanut sinua pitämään kiinni perintöoikeudestasi."
Hugh Ritson harhaili ympäri huonetta; raskaana ja laahustavana kohtasi jalka permantoa.
"Bonnithorne", hän sanoi pysähtyen, "kun nainen häväisten hylkää miesparan, jonka sydän on kiintynyt häneen, niin ettei luule voivansa elää ilman, silloin tuo mies joskus heittää rikkihappoa naisen silmille sanoen: 'Jos minä en voi häntä saada, niin eihän muillekaan kelpaa', tai 'koska hän on tehnyt syntiä, niin kärsiköön.' Se on kosto. Sellainen mies ajattelee yksinkertaisessa sielussansa, että kun kauneus on kadonnut, jäljelle jää vain inho."
Kuului kevyt naurahdus.
"Oikeutettua rangaistusta ei voi verrata rikkihapon käyttämiseen."
Herra Bonnithorne selaili hermostuneesti papereitansa ja mutisi uudestaan: "Kauheata, kauheata!"
"Nainen on tehnyt minulle vääryyttä ja mies on tehnyt minulle vielä enemmän vääryyttä, Bonnithorne. Heidän tulee mennä vihille ja erota; ja sen jälkeen he saavat käydä yhteen ja erota taas, kuilu erottaa heidät toisistansa ja vielä suurempi kuilu muusta maailmasta, ja niin edelleen loppuun asti, ja vasta silloin me kolme olemme kuitit."
"Kauheata, kauheata!" kertasi herra Bonnithorne taas. "Koko luonto nousee sitä vastaan."?
"Nouseeko? Nouskoon vain", sanoi Hugh hehkuvin poskin, ja kylmä hymy palasi hänen huulillensa. "Sinun oikeudentuntosi olisi kai tullut tyydytetyksi, jos minä olisin ajanut tuon äpärän pennittömänä kerjäläisenä tiehensä, tehnyt tyhjäksi avioliiton ja ottanut naisen vaimokseni suojatukseni häntä, kun en voinut rakkaudella voittaa." Hymy häipyi pois. "Se olisi ehkä ollut hieman parempi kuin rikkihappo, vaikk'ei siinä suurta eroa ole. Maailmanmiehenä ymmärrät sen."
"Se on kauhea kosto", mutisi asianajaja ja tällä kertaa toisenlaisella äänenpainolla.
"Sanon vielä: heidän täytyy mennä vihille, ei enempää", sanoi Hugh. "Minä en tahdo häväistä luontoa enempää kuin hämmästyttää ihmisiä pois suunniltaan." Aurinko oli kiertänyt ja valaisi sitä nurkkaa, jossa harmooni seisoi. Hughin kiihko oli vähitellen asettunut. Hän istahti tuolille alkaen soittaa. Ovelta kuului naputus, ja loordi Fisher astui sisään.
"Se cleweläinen herra on hiilihaudoilla ja tahtoo puhua kanssanne sulatosta", sanoi vanha mies.
"Sanokaa hänelle, että puolen tunnin kuluttua olen siellä hänen luonaan", sanoi Hugh, ja loordi Fisher jätti huoneen. Hugh Ritson pisti paperit taskuunsa.
"Me olemme menettäneet liian paljon aikaa noiden todistusten vuoksi — ne voivat odottaa. Missä on sopimuskirja? Minun täytyy saada raha maksaakseni uudet koneet."
"Tässä se on", sanoi asianajaja levittäen asiakirjan pöydälle.
Hugh silmäsi kiireesti sen läpi ja soitti sitten kelloa. Kun palvelijatar ilmestyi, Hugh käski hänen mennä herra Paulin luo, joka oljilla peitteli mansikkamaata, ja sanoa, että hän tahtoo nähdä häntä heti. Sitten hän palasi harmoonin luo ja soitteli käyttäen viehkeitä äänikertoja. Kosketus oli kevyt ja juoksutukset tasaiset.
"Mitäs uutta hänen tyttärestään?" kysyi herra Bonnithorne alentaen äänensä kuiskaukseksi.
"Kenenkä tyttärestä?" sanoi Hugh pysähtyen ja katsoen olkansa yli.
"Tuon vanhuksen — loordi Fisherin."
Hugh Ritson lopetti soiton ja pisti kätensä povitaskuunsa. Mutta herra Bonnithorne kiiruhti näyttämään, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut udella toisen miehen salaisuuksia.
"Älä vaivaudu. Ehkäpä mieluummin haluat kertoa minulle, miten asiat nyt ovat."
Hugh naurahti hieman, veti sitten kirjekuoresta taitetun paperiarkin, jossa oli kankeita koukeroita ja alkoi lukea:
"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni —"
"Tuossa" — työntäen kirjeen asianajajalle, "lue itse", sitten hän jatkoi soittoansa.
Herra Bonnithorne asetti lasit nenälleen ja luki:
"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni sinua siitä, että ystävällisesti muistit minua, oli aivan kuin olisin ollut sinun seurassasi, minä elän lakkaamatta toivossa saada nähdä pian sinua, koska tulet luokseni? Joskus minä ajattelen, ettet sinä koskaan, koskaan tule enkä minä voi olla itkemättä, vaikka minä koetan enkä minä paljoa itke. Minä en mene ulos kovin usein. Lontoo on kaukana, kuuten penikulman päässä, täällä on kauniita ihmisiä ja kauniita lapsia. Aattelen vain aikaa, jolloin se tapahtuu ja sinä tulet hakemaan minut kotiin. Miten isärukka voi, onko hän kovin vanhennut ja sureeko hän minua? Epäilen, tuskin hän enää minua tuntee. Minä voin oikein hyvin silmissäni on vain jotakin vikaa. Joskus kun minä herään en voi nähdä selvästi. Älä ole kauaa kirjoittamatta. Minun silmäni ovat hyvin kipeät ja punaiset tänään, ja on niin hirveän ikävä tässä oudossa paikassa. Rouva Drayton on minulle hyvä. Hyvästi. Hänellä on poika, mutta se on aina kokouksissa, joka on kamalaa, enkä minä ole kertaakaan nähnyt häntä. Kirjoita pian rakastavalle Mercyllesi. Aika on lähellä."
Hugh soitteli sill'aikaa kun herra Bonnithorne luki. Kun asianajaja pääsi kirjeen loppuun, hän antoi sen takaisin huomauttaen:
"Tullut tänä aamuna, niinkö? Se on kirjoitettu torstaina melkein viikko sitten."
Hugh nyökäytti olkansa yli ja jatkoi soittamistaan. Vienot sävelet seurasivat toisiansa hänen sormiensa kevyesti liidellessä koskettimilla, kunnes ovi repäistiin auki ja Paul astui varmoin askelin huoneeseen. Silloin hän nousi, otti kynän telineeltä ja kastoi sen musteeseen.
Paulilla oli kevyt puku karkeata kangasta, säärystimet ja karvalakki, jota hän ei liikuttanut. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Varman päätöksen saattoi lukea jokaisesta juonteesta.
"Anteeksi, herra Bonnithorne, etten purista kättänne", hän sanoi syvällä äänellänsä, "minä olin työssä enkä taida olla kyllin puhdas."
"Tämä", sanoi Hugh pyöritellen kynää sormissansa — "tämä on sopimuskirja, josta sulle eilen puhuin. Kirjoita tuohon", osoittaen etusivulla olevaa tyhjää nimiviivaa.
Sitten hän asetti toisen kätensä paperin yläosalle aivan kuin tukeaksensa sitä ja tarjosi kynää.
Paul ei tehnyt pienintäkään merkkiä hyväksyäkseen sitä. Hän kumartui, tarttui asiakirjaan ja heitettyään Hughin käden pois nosti sen lukeaksensa.
Hugh katseli häntä terävästi.
"Tavallinen muodollisuus", hän sanoi kevyesti, "ei mitään muuta."
Paul silmäsi kiireesti läpi asiakirjan ja sitten hän kääntyi asianajajaan.
"Onko tämä neljäs vai viides panttaus?" hän kysyi pitäen yhä asiakirjaa kädessään.
"Todellakaan en voi sitä sanoa. Luulen, että se on — ei, todellakaan en voi sitä sanoa —"
Herra Bonnithornen suloinen ääni vaikeni ja makean hymyn rinnalle ilmestyi levottomuus.
Paul katsoi terävästi häntä silmiin.
"Mutta minä muistan", hän sanoi tyynesti, mikä vaikutti enemmän kuin raivo. "Se on viides. Holmen tila on ensin, ja sitten tuli Goldscape. Hindscarth pantattiin viimeistä ruohonkortta myöten ja sen jälkeen meni Coledale. Nyt on itse Ghyll, kuten näen, kaikkine maineen ja rakennuksineen."
Hugh Ritsonin ilme muuttui, mutta ääni oli järkähtämättä sama, kun hän sanoi:
"Jos suvaitset, niin käymme asiaan." Sitten pahaenteisesti hymyillen: "Sinä esiinnyt kuin ranskalainen viisastelija — alat jokaisen puheesi maailman alusta. Alkakaamme edes vedenpaisumuksesta!"
"Vedenpaisumuksesta!" sanoi Paul kääntäen katseensa sinne, missä Hugh seisoi pitäen kynää kädessään ja naputellen vapaan kätensä sormilla pöytään. "Se on tarpeetonta! Me olemme jo veden alla."
Kiihko Hughin kasvoissa muuttui turmiotatuottavaksi vihaksi. Mutta hän hillitsi äänensä ja sanoi hiljaa:
"Clewestä tullut insinööri odottaa minua hiilihaudoilla. Minä olen tuhlannut koko aamun odottaessani näiden muodollisuuksien täyttämistä. Tule, tule, laitetaan se nyt valmiiksi. Herra Bonnithorne todistaa nimikirjoituksen."
Paul ei ollut kääntänyt terävää katsettansa veljensä kasvoista. Hugh karttoi hänen katsettaan aluksi, mutta sitten vastasi siihen hävyttömin ilmein.
Pitäen asiakirjaa yhä edessään Paul sanoi tyynesti:
"Tänä iltana minä lähden Lontooseen ja viivyn siellä neljä päivää. Eikö tämä asia voi odottaa niin kauan?"
"Ei, se ei voi odottaa", sanoi Hugh päättävästi.
Paul alensi äänensä.
"Älä käytä minulle tuota puhetapaa, minä varoitan sinua. Eikö tämä asia voi odottaa?"
"Minä tarkoitan, mitä minä sanon — se ei voi odottaa."
"Palatessani minulla voi olla sinulle jotakin sanottavaa, joka voi vaikuttaa tähän ja toisiin kiinnityksiin. Vielä kerran, voiko se odottaa?"
"Tahdotko kirjoittaa — jaa tai ei?" sanoi Hugh.
Paul katsoi tiukasti ja suoraan veljensä silmiin.
"Sinä hävität kokonaan minun perintöni — sinä —"
Tämä sana karkoitti kaiken Hughin itsehillinnän.
"Sinun perintösi!" hän sanoi katkerimmalla äänellänsä. "Tänään on myöhä puhua siitä. Sinun perintösi — —"
Mutta hän pysähtyi. Rohkea ilme hänen kasvoillaan muuttui rajattomaksi raivoksi. Paul oli repäissyt asiakirjan kappaleiksi ja heitettyään ne pöydälle lähti arvelematta ulos.
IV LUKU.
Paul palasi puutarhaan ja työskenteli vielä kolme tuntia. Myrsky oli hajoittanut olkikasan ja hän aumasi ne uudelleen erään työmiehen ja nuoren pojan kanssa. Sitten hän palasi sisään, muutti pukua ja pakkasi matkalaukkunsa. Kun se oli tehty, hän meni etsimään tallimiestä. Natt oli tallissa puhdistellen viheltäen valjaita.
"Aja pienet vaunut portaitten eteen kello seitsemän aikaan", hän sanoi, "ja sido matkalaukkuni taakse, löydät sen eteisestä."
Nyt olikin jo ilta ehtinyt ja alkava kuu kohotti kalpean kaarensa
Hindscarthin takaa. Alkoi tuuli puhaltaa.
Paul palasi sisään, söi, joi ja tupakoi. Sitten hän nousi ja kiivettyään yläkertaan koputti äitinsä ovelle.
Rouva Ritson oli yksin. Lamppu paloi pöydällä ja loi kirkasta valoansa hänen kasvoilleen. Ne olivat laihtuneet ja kalvenneet, vaot olivat käyneet syviksi ja selviksi. Hän oli polvillansa, mutta Paulin tullessa nousi ylös. Paul taivutti hänen päätänsä ja suuteli häntä otsalle. Kirja oli auki hänen edessänsä, rukousnauha oli hänen kädessään. Takassa ei ollut tulta. Huone oli kolea ja iloton ja vain vaatimattomasti kalustettu — lampaannahkamatto oli lattialla, seinillä raamatunlauseita, leikkauksin koristettu vaatekaappi nurkassa, kaksi korkeaselustaista tuolia, pieni pöytä ja vuode — siinä koko kalusto.
"Minä lähden matkalle, äiti", sanoi Paul; "juna lähtee tunnin kuluttua."
"Koska sinä palaat?" kysyi rouva Ritson.
"Annas, kun katson. Tänään on lauantai — minä palaan keskiviikkoiltana."
"Jumala olkoon kanssasi", sanoi äiti hartaalla äänellä.
"Äiti, minä puhuin Gretalle eilen illalla ja hän suostui. Me pääsemme pian vapaiksi tästä orjuudesta. Ensimmäinen rengas kahleesta on jo katkennut. Hugh kutsui minut huoneeseensa tänä aamuna allekirjoittamaan Ghyllin panttaussopimusta, mutta minä en suostunut."
"Ja nyt sinä aiot lähteä pois ja jättää kaikki hänen käsiinsä!"
Rouva Ritson istahti, ja Paul laski hellästi kätensä hänen päähänsä.
"Parempi niinkin, kuin antaa hänen kiskoa minulta kaiken tuuma tuumalta — — omistaa vain perijän varjo, kun toinen käyttää kokonaan haltijan oikeutta. Hän tietää kaiken, hänen karkeat viittauksensa ovat sanoneet sen minulle kyllin selvästi."
"Mutta vielä hän on vaiti", sanoi rouva Ritson ja hänen silmänsä kääntyivät kirjaan. "Varmaankin hän on minun tähteni vaiti — jos hän tietää kaiken. Eikö hän ole minun poikani? Ja eikö minun kunniani ole hänen kunniansa?"
Paul pudisti päätänsä.
"Jos kahdenkymmenen sinunlaisesi rakkaan ja hellän äidin kunnia olisi porraskivenä hänen aikeillensa, ei hän hetkeäkään arvelisi astua sille. Ei, ei; ei se ole sinun kunniasi eikä hänen omansa, joka pitää häntä vaiti."
Rouva Ritson kohotti katseensa.
"Etkö sinä ole liian kova hänelle? Hän on syytön maailman edessä ja se ainakin puhuu hänen puolestaan. Anna hänelle anteeksi. Älä jätä veljeäsi onnettomuuteen!"
"Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa", sanoi Paul, "vaikka hän ei tietäisikään mitään, minä sittenkin lähtisin ja jättäisin hänelle kaiken. Minä en jaksaisi elää kauempaa, kun elämääni synkistää salaisuus, jonka olen vannonut säilyttäväni. Minä menisin, kuten menen nytkin, suljetuin huulin, mutta vapain sydämin. Hän saisi omansa ihmisten edessä, kuten minulla on omani Jumalan edessä."
Rouva Ritson istui ääneti, hänen huulensa vapisivat huomattavasti ja hänen kulmansa värisivät.
"Minä jätän sinut pian, rakas poikani", hän sanoi värähtelevällä äänellä.
"Ei, ei, sinä et jätä meitä", vastasi Paul puoliksi ahtelevalla, puoliksi hellällä äänellä. "Sinä tulet meidän kanssamme — Gretan ja minun — ja siellä taas kukkivat ruusut valkeilla kasvoillasi." Rouva Ritson pudisti päätänsä. "Minä jätän pian sinut, rakkaimpani", hän toisti peittäen kyyneleiset silmänsä.
Paul koetti karkoittaa hänen surunsa, hän nauratteli ja toinen hymyili heikosti. Vaikka Paul hyväili hänen päätänsä ja laski leikkiä, hän aina palasi takaisin samaan: — "minä pian jätän sinut."
Kuu oli korkealle kohonnut, kun Paul otti hattunsa mennäksensä. Kevyet
pilvet leijailivat taivaalla hetkittäin varjostaen sen kalpeata valoa.
Tuuli oli yltynyt ja puiden lehdettömät oksat löivät vasten akkunoita.
Ilma oli purevan kylmä.
"Minä tapaan isäni vanhan ystävän Lontoossa maanantaina ja keskiviikkona minä tulen takaisin. Hyvästi. Ole hyvällä mielellä. Hyvästi, hyvästi."
Äiti itki hänen rinnoillaan ja takertui häneen lujasti kiinni.
"Hyvästi, hyvästi", kertasi Paul ja koetti vapautua hänen syleilystään.
Mutta hän puristautui yhä lujempaan. Näytti kuin he olisivat yhdessä viimeisen kerran.
"Hyvästi", kuiskasi äiti nyyhkyttäen, ja kyyneleet omissa silmissään
Paul nauroi hänen turhalle pelollensa.
"Ha, ha, ha! Ihan voisi luulla, että minä lähden viimeiselle matkalle — ha, ha —"
Kylmän ilman läpi kuului omituinen kirkuna. Paulin nauru jähmettyi hänen huulillensa.
"Mitä se oli?" hän kysyi hengitystään pidättäen.
Äiti nosti kasvonsa, jotka olivat valkeammat kuin koskaan ennen, ja kyyneleettömin silmin hän sanoi kuiskaten: "Se oli linnun kirkuna, joka ennustaa kuolemaa."
Paul naurahti lyhyesti — hurjasti.
"Ei, ei; sinun täytyy vielä voida hyvin ja olla onnellinen." Sitten hän riistäytyi irti ja lähti.
Natt istui kuskipenkillänsä ajettuaan vaunut pääoven eteen. Hän tuijotteli pimeyden läpi jotakin kaukaista ilmiötä, ja kun Paul läheni, hän oli niin kokonaan vajonnut huomioitten tekoon, ettei ollenkaan pitänyt varalta herransa tuloa.
"Mitäs sinä, Natt, niin tarkasti katselet?" kysyi Paul napittaen käsineitänsä.
"Minä vain ihmettelen, että se pitkä Dick-mylläri on sytyttänyt tuonne aika rovion, ellei tuo muhkea savu nouse uudesta sulatosta."
Paul kurkisti hevosen pään yli. Mahtava liekki valaisi vuorta. Kaikki ympärillä oli ammottavan pimeää.
"Sulatto, sen uskallan väittää", sanoi Paul ja hyppäsi vaunuihin.
Vaunun ainoan lampun valossa hän katsoi kelloansa.
"Viisitoista yli seitsemän. Saamme ajaa aika vauhtia, mutta tullessa voit antaa tamman vaeltaa omia aikojansa."
Hän veti peitteen jaloilleen, ja seuraavana hetkenä he olivat kadonneet.