V LUKU.
Kello kahdeksan sinä iltana kirkas liekki valaisi iltataivasta ja monien äänten kaiku kajahteli vuorissa. Punainen liekki hohti myllyltä, mylly oli tulessa. Rätisten lensivät hiilet, ja kipinäsuihku kohosi korkealle taivaalle ja kauaksi ympärille. Miehet ja naiset juoksentelivat kiireesti edestakaisin, ja naisten kimeä kirkuna sekausi miesten korkeaan karjuntaan. Välistä liekki vaimeni ja silloin kohosi sakea savu tupruten vauhdilla ylös, josta tuuli sen sieppasi lennättääksensä pitkin maita. Dick-mylläri oli myöskin siellä, ja paahtava kuumuus korvensi hänen raivostuneita kasvojansa. John Proudfoot oli nostanut tikapuut myllyn seinää vasten ja kiipesi kirves kädessä katolle hakataksensa poikki vuoliaiset, mutta kuumuus ajoi hänet takaisin. Leimahtelevat liekit ilmaisivat, että kaikki puuosat olivat tulessa.
"Ei hyödytä — se on jo palanut", sanoi seppä laahaten tikapuita jäljessänsä.
"Minä jo sanoin heille, minkä se kirottu sulatto tekisi minulle", kiukutteli mylläri kierrellen ympäri palaneissa risoissansa.
Kirkkoherra Christian seisoi myllyn portilla tuulen yläpuolella loordi
Fisherin rinnalla ääneti katsellen liekkien leikkiä.
"Tuuli on etelässä", hän sanoi, "ja hehkuvat kypenet lensivät sulatosta sytyttäen myllyn."
Mylly oli kuivista puista ja liekit nielaisivat sen kuin louhikäärme kitaansa. Ihmiset kulkivat edestakaisin, milloin mennen valopiirin sisälle, milloin taas vetäytyen pimeään. Niiden joukossa oli muuan pitkä olento, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut yleisen metelin aikana huomannut.
"Onko teillä presenninkiä?" kysyi tämä mies ympärillään-olijoilta.
"Caledalen heinäpieleksien peittona on oikein iso", vastasi joku.
"Hakekaa se."
"Ei se mitään hyödytä."
"Saakeli soi, hakekaa se!"
Tätä ylemmyyttä ilmaisevaa ääntä ei voitu vastustaa. Kolmen minuutin kuluttua noin tusinan verran miehiä veti perässään valtavaa presenninkiä.
"Pitäkää kiinni nuorista ja upotetaan se virtaan", kaikui sama kirkas ääni yli muun melun. Niin tehtiinkin. Likomärkänä presenninki vedettiin myllyn pihalle.
"Missä ovat tikapuut? Pian!"
Tikapuut nostettiin hiiltyvää, puista seinää vasten.
"Olkaa valmiina heittämään nuorat minulle", karjaisi syvä ääni.
Varma jalka astui matalimmalle puolapuulle. Kuului lasin sälähdys, ja sankka savu syöksähti ulos särkyneestä akkunasta. Hetkisen perästä seurasi sitä kirkas liekki, joka loistavina kielinä hulmahteli taivaalle. "Yliset ovat tulessa", karjaisi mylläri. Kilvan ja leikiten liekit ja säkenet leijailivat tuulessa.
"Kuka mies tuolla portailla on, tierätkö?" kysyi John Proudfoot.
"En tierä", vastasi mylläri.
Sinä hetkenä ilmestyi Hugh Ritson joukkoon. Savu oli hälvennyt ja selvästi saattoi huomata tumman olennon korkealla myllyn räystäällä. Hän tarttui molemmin käsin vuoliaiseen ja heittäytyi myllyn katolle.
"Heittäkää nuorat", hän huudahti.
Liekit leimahtivat taas valaisten koko taivasta. Vuorten tummat ääriviivat saattoi huomata päänsä päällä ja joen vesi laakson pohjassa loisti ja välähteli kuin ambra. Pitkä olento erottui selvästi punaisia liekkejä vasten ja samalla saattoi nähdä rattaat, joita tuli tavattomalla halulla hyväili.
Nyt kun kirkas liekki valaisi hänen kasvojansa ja keltaisenruskeata tukkaansa, ei kukaan enää kysellyt, mistä hän oli kotoisin.
"Sehän on Paul Ritson", huudahtivat useat äänet. "Saakeli, nuora — joutuin."
Nuorat heitettiin ja otettiin kiinni ja heitettiin taas toiselle puolelle. Sitten vettäjuokseva presenninki levitettiin niin, että se peitti koko myllyn katon ja puolet sivuista.
Rattaat olivat palaneet ja akselit ja rautaosat törröttivät hävitettyinä.
Tulen valta oli voitettu, taivas kävi jälleen sysimustaksi ja äskeinen ääni tuulesta oli kadonnut. Vasta silloin sai joukko aikaa jutella.
"Missä on Paul?" kysyi kirkkoherra Christian.
"Hän oli kerrassaan mainio, totisesti — missä hän on?" sanoi seppä.
Kukaan ei tiennyt. Kun liekit alkoivat asettua, hän oli kadonnut. Hän oli mennyt, kukaan ei tiennyt, minne.
"Kello on yhdeksän", sanoi kirkkoherra Christian kääntyen kotiinsa.
"Työ oli ankaraa silloin, kun se oli parhaillaan, pojat."
Silloin kuului rattaitten rätinää, ja Natt pysähdytti vaununsa myllyn portille.
"Tulet liian myöhään, Natt", sanoi John Proudfoot; "niissä sinä olet ollut?"
"Kyyritsemässä herraa asemalle."
Hugh Ritson seisoi siinä vieressä. Kaikki katsoivat vuoroin häntä, vuoroin Nattia.
"Junalle — herraa? Mitä sinä tarkoitat? Ketä?"
"Ketäkö? No, nyt on ihme, Paul-herraa", sanoi Natt huuliansa nyrpistäen. "Luulenpa melkein, ettei se voinut Hugh-herra olla."
"Koska? Mille junalle?" kysyi kirkkoherra Christian.
"Kahreksan Lontoon-junalle."
"Kahdeksan? Lontoon?"
"Enkö minä puhu selvästi?"
"Ja onko hän mennyt?"
"Saatte olla varmat, että hän on mennyt."
Hämmästys kuvastui jokaisen kasvoilta.
VI LUKU.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja aamujumalanpalveluksen jälkeen kokoontui joukko miehiä kirkon portin edustalle keskustelemaan edellisen päivän tapauksista. Illalla oli Lentävä Hevonen täynnä laakson asukkaita ja siellä vahvistettiin ja hylättiin monta viisasta teoriaa Paulin salaperäisestä ilmestymisestä palopaikalle ja hänen samanaikaisesta matkastaan Lontoon-junalla.
Hugh Ritsonia ei kenkään ollut nähnyt sinä päivänä. Mutta varhain maanantaiaamuna hän riensi talliin, käski Nattin satuloida hevosen, hyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa kaupunkiin.
Aamu oli purevan kylmä, ja ratsastaja oli napittanut nuttunsa leukaan asti. Ilma oli sakea, ja sumu ja höyry täyttivät laakson, niin että vuorien huiput vain silloin tällöin epäselvinä pistäytyivät esille. Hämärä talvinen päivä, jolloin aurinko ei pilkistänytkään pilven raosta, ei kyennyt hajoittamaan näitä sumuja. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja puhalsi jäisenä ja kosteana. Lumimyrsky oli tulossa.
Hugh Ritsonin kasvot olivat veltot ja kuluneet. Hän kumartui syvään eteenpäin satulassansa. Pureva tuuli löi suoraan vasten. Hänen katseensa oli terävä, mutta hän ei näyttänyt huomaavan ihmisiä, jotka sivuutti tiellä.
Dick-mylläri kyhnysteli puoliksi palaneen myllynsä lähettyvillä. Kun Hugh ajoi hänen ohitsensa, nosti mylläri katseensa ja mutisi hampaittensa välitse kirouksen. Vanha loordi Fisher lykkäsi työntökärryjä sulaton raunioilla. Suurin hiilihauta parhaillaan savusi. Hughin kulkiessa pajan ohi John Proudfoot seisoi vasara kädessä oven edessä selkäraudattoman vaunun pyörän vieressä. John kuului sanovan: "Vaikea on sanoa, missä Paul-herra vietti yönsä pyhää vasten. Koko juttu peittyy hämärään." Ja ääni pajasta vastasi: "Onneton enne, John, onneton enne." Kerjäläisen poni oli sidottu portin hakaan.
Kertaakaan kohottamatta silmiään ja painunutta päätänsä Hugh Ritson ratsasti huulet lujasti yhteen puristettuina vasten nousevaa myrskyä. Hänen sielussaan oli pohjamutia myöten myllertävä myrsky, joka oli ulkonaista paljon voimakkaampi. Kun hän tuli pappilaan, hän pysähtyi ja kolkutti kiivaasti porttia. Veli Peter tulla kuhnusti ulos kuuden askelen nopeudella minuutissa.
"Onko herra Christian kotona?" kysyi Hugh.
"En tierä, liekö", sanoi Peter.
"Missä hän on?"
"En tierä, olisinko sattunut kuulemaan."
"Sano hänelle, että minä poikkean hänen luokseen palatessani parin tunnin kuluttua."
"En tierä, tapaanko minä häntä."
"Mene sitten hakemaan", karjaisi Hugh kärsimättömästi iskien piiskallansa hevosta lautaselle.
Veli Peter Ward kääntyi äreänä ympäri.
"Enpä tierä, menenkö", hän murisi ja löntysti takaisin sisään.
Sitten Hugh Ritson ratsasti tiehensä. Alkoi sataa räntää ja se löi suoraan vasten kasvoja. Tie oli kohvettunut ja hevonen joskus kompasteli. Mutta ratsastaja ajoi edelleen.
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa hän oli ratsastanut kaupunkiin. Ihmiset, jotka olivat kokoontuneet torille ryhmiin, hajaantuivat antaen hänelle tietä. He tervehtivät häntä kunnioittavasti. Hän vastasi lyhyesti tai ei ollenkaan. Huolimatta pitkästä ratsastuksesta hänen kasvonsa olivat kalpeat ja huulensa verettömät. Hän pysähtyi Laiskan Hevosen portille, vanha Willie Calvert, kapakoitsija, seisoi vastassa ja hipaisi hattuansa, kun Hugh lähestyi.
"Minun veljeni, Paul, oli täällä yötä muutamia päiviä sitten, olen kuullut", sanoi Hugh.
"Niin oli", vastasi kapakoitsija.
"Mikä yö se oli?"
"Mikä yö? Odottakaahan. Keskiviikkona tulee siitä viikko."
"Näittekö te itse hänet?"
"En, minä makasin pitkään."
"Kuka hänet näki — rouva Calvert?"
"Niin, hän varmasti näki — Jannet" — huutaen sisään. — "Hän kertoo teille prikusta prikkuun."
Hauskannäköinen vanhanpuoleinen eukko, jolla oli valkoinen päähine ja poimuinen esiliina, ilmestyi ovelle.
"Näittekö te minun veljeni Paulin — tiedättehän kun hän oli täällä yötä viime keskiviikkona?"
"Näin, varmasti", sanoi Jannet.
"Mitä hän sanoi?"
"Ei mitään. Oli aika myöhä — ehkä kello kaksitoista — minä olin juuri menossa vuoteeseen, kun kolkutetaan ja kuka siellä oli ellei herra Paul. Hän sanoi tahtovansa vuoteen, mutta hän näytti tahtovan karttaa huomiota tai muuten pysyä rauhassa enkä minä senvuoksi häirinnyt häntä kysymyksillä, vaan vein hänet pieneen, vihreään kamariin ja sanoin hyvää yötä."
"Ja seuraavana aamuna — näittekö te häntä?" kysyi Hugh.
"En muuta kuin silloin, kun hän maksoi vuoteensa, sillä hän ei ollut nauttinut koko talossa yhtään mitään."
"Näyttikö hän muuttuneelta? Oliko hänessä mitään erikoista?"
"Ei, ellei ota huomioon, että hän esiintyi hieman karkeammin ja oli puettu hieman toisin kuin tavallisesti."
"Miten toisin? Mitä hänellä silloin oli yllä?"
Hugh Ritsonin ennestäänkin kalpeat kasvot olivat nyt kuin ruumiin kasvot kuutamossa.
"Taisi olla vaalean harmaa puolivillainen takki, mutta en voi ihan varmaan sanoa tällä hetkellä."
Hughin suuret silmät tuijottivat kuin päästä tipahtamaisillaan. Kieli tuntui tarttuvan kitalakeen ja hetkisen kieltäytyi tottelemasta, kun hän tahtoi puhua.
"Kiitos, rouva Calvert. — Tässä Willie, ukkoseni, juokaa rouvan kanssa lasi terveydekseni."
Näin sanoen hän pisti hopearahan kapakanpitäjän käteen, meni ulos ja ratsasti tiehensä.
"Mää en ymmärr' nii yhtikäs mittää", sanoi vanha mies.
"Mistä? Rahasta?" ihmetteli Jannet.
"Ei, vaan koko tuost' vanhast' poijast'."
"Anna siis kunkin pitää huolta asioistaan ja pirä sinä lukua vain omistasi. Sinä olet aina niin hanakka toisten asioihin."
Kapakoitsija oli jo pistäytynyt sisään ja täyttänyt itselleen olutkannun.
"Hanakka! Mää tahron nährä, mitä mikin tahtoo", hän huomautti veitikan pilke silmässä ja olutkannu huulilla.
"Jospa sinä oppisit huomaamaan, mitä sinä itse tahrot."
"Mää tahron olla huolellinen, vanha tyttö."
Hugh Ritsonin hevonen juosta loksutti kadun kivitystä, kunnes tuli herra Bonnithornen talolle. Siinä Hugh äkkiä pysäytti, hyppäsi alas satulasta, sitoi ohjasperät portin pieleen ja soitti kelloa. Seuraavana hetkenä hän oli ruokailuhuoneessa, jossa iloinen valkea räiskyi takassa. Herra Bonnithorne pitkässä aamunutussaan ja tohveleissaan nousi lepotuolistansa hämmästyksen ilme kasvoillansa.
"Oletko sinä kuullut lauantai-iltana tapahtuneesta myllyn tulipalosta?" kysyi Hugh änkyttäen.
Herra Bonnithorne nyökkäsi.
"Kovin ikävää, kovin", sanoi asianajaja. "Mies voi vaatia korvausta, ja laki on hänen puolellansa."
"Lörpötystä — se nyt on pieni asia!" sanoi Hugh kärsimättömin ilmein.
"Tietysti, jos sinä sanot, niin —"
"Etkö sinä ole kuullut mitään Paulista?"
Herra Bonnithorne vastasi pudistaen keltaista päätänsä ja kysyvin ilmein.
Sitten Hugh kertoi hänelle tulipalossa nähdystä miehestä ja Nattin jutun, kun hän pysähtyi portille. Hän puhui ilmeisesti hämillään ja äänellä, joka tuskin kuului toiselle. Mutta se kamala pelko, joka hänet oli vallannut ei vielä ollut tarttunut asianajajaan. Herra Bonnithorne kuunteli hymyillen ja epäilevin ilmein. Hugh lopetti ja väristys kävi hänen lävitseen.
"Mitä sinä ajattelet?" hän kysyi hermostuneesti.
"Että Natt valehtelee."
"Sano yhtä hyvin, että tulipalossa olleet ihmiset valehtelevat."
"Ei, sinä itsehän näit Paulin siellä."
"Bonnithorne, kuten kaikki teräväsilmäiset miehet, sinä olet lyhytnäköinen. Minä voin sanoa enemmänkin sinulle. Laiskan Hevosen pitäjät sanovat, että Paul oli heidän luonaan viime keskiviikkoa vasten yötä. Mutta minä tiedän, että hän makasi silloin kotona."
Herra Bonnithorne hymyili taas.
"Erehdys, kuten silloin illallakin", hän sanoi. "Mikä voi olla sen selvempää."
"Älä kiemurtele, katso tosiasioita silmiin."
"Tosiasioita? Otaksumia, näennäisyyksiä — tavallisia erehdyksiä."
"Jumala suokoon, että niin olisi!" Hugh kiersi ympäri huonetta silmät maahan luotuina, ja hänen sielussaan taistelivat peloittavat voimat. "Bonnithorne, mikä oli se paikka, jossa Mercy-tyttö asuu?"
"Vieraskoti Hendonissa."
"Eivätkö ne sano sitä Haukka-Haikaraksi?"
"Sanovat. Vanha vaimo, nimeltä Drayton, pitää sitä."
Hugh Ritsonin askel horjui. Hän kuunteli tyhmin ja hämmästynein ilmein.
"Enkö minä ole koskaan sanonut sinulle, että Oglethorpe-kerjäläinen sanoi nähneensä Paulin Haukka-Haikaran edustalla Hendonissa?"
Herra Bonnithorne istahti takaisin tuolilleen virkkamatta sanaakaan.
Epävarmuuden ilme kohosi hänen kasvoilleen.
"Mitä ihmiset siitä sanovat?" hän vihdoin kysyi.
"Sanovat? Että se oli aave, enne ja mitä muuta tahansa — idiootit!"
"Mitäs sinä sanot, herra Ritson?"
"Että se oli toinen mies."
Asianajaja istui yhä; hänen silmänsä kävivät läpitunkeviksi ja vaaniviksi.
"Mitä sitten? Mitä siitä, vaikka se olikin toinen mies? Yhtäläisyydet ovat tavallisia. Me olemme kaikki veljiä. On esimerkiksi paljon ihmisiä, jotka ovat ihan samanlaisia kuin minä itse. Omituista, eikö totta?"
"Kovin", sanoi Hugh raa'asti naurahtaen.
"Ja mitä siitä, vaikka olisikin olemassa mies, joka on niin sinun velipuolesi Paulin näköinen, että kolmessa eri tilaisuudessa on heidät vaihdettu? Mistä se johtuu?"
Hugh vaikeni.
"Johtuu? Jumala tietää. Minä tahdon saada sen selville. Kuka on tämä mies? Mistä hän tulee? Mitä tekemistä hänellä on täällä? Miksi hän koko avarassa maailmassa aaveena kiertää juuri minun kotiani?"
Hugh Ritson oli vieläkin huomattavan levoton.
"Tässä jutussa piilee ehkä enemmän kuin sinä ja minä voimme aavistaakaan", hän virkkoi.
Herra Bonnithorne katsoi häneen hetkisen ääneti.
"Minä luulen, että sinä teet tästä omituisen johtopäätöksen. Mikä se on?" hän kysyi.
"Mikä?" kertasi Hugh ja lisäsi hajamielisesti: "Kuka sen voi sanoa?"
Hän asteli levottomana edestakaisin katse maahan luotuna ja kasvoillaan veltto, masentunut ilme. Vihdoin hän pysähtyi ja otti hattunsa sohvalta, johon oli sen heittänyt.
"Bonnithorne", hän sanoi, "sinä ja minä ajattelimme, että olimme nähneet tämän salaisuuden sydämeen. Taivas varjelkoon meitä sokeista päätelmistä. Minä pelkään, ettemme vielä ole mitään nähneet."
"Mitä — miksi, miten siis — kun —" herra Bonnithorne änkytti eikä päässyt sen pitemmälle.
Hugh oli astunut ulos huoneesta ja ulos koko talosta. Hän hyppäsi satulaan ja ratsasti pois.
Tuuli oli kiihtynyt. Jäisenä ja purevana se puhalsi takaa päin, kun hän suuntasi matkansa kotiin. Sumuisen ilman läpi oli punertava valo kuvastuvinaan vuorten huipuilta. Ankerias-kallion yläpuolelle oli höyry asettunut pilveksi, joka oli kuin omituinen, suunnaton lintu siivet levällään.
Hugh piti ohjaksia puoliksi kylmettyneellä kädellä. Hän tuskin tunsi purevaa tuulta. Hänen sielussaan myllersi kaikki sekaisin ja ainoa selvä tunne oli ääretön pelko, joka tuntui mahdottomalta kestää. Kuukausia oli paksu verho peittänyt hänen sieluansa ja nyt yht'äkkiä sattuma repi sen rikki. Oliko hän viihdyttänyt sielunsa uneen? Nyt ei nukuttava viisastelu voinut estää hänen sieluansa heräämästä. Se alkoi jo olla valveilla. Hän alkoi käsittää, että hän aikoi esiintyä kuin konna.
Pappilassa hän pysähtyi, astui alas satulasta ja kävi sisään. Pysähtyessään eteiseen hän kuuli ääniä keittiöstä. Siellä keskustelivat veli Peter ja pieni Jacob Berry, räätäli, joka oli päiväpalkalla ompelemassa ja istui pöydällä.
"Minä olen kuullut sellaisista ilmestyksistä ennen", virkkoi pieni räätäli. "Kun vanhan äiti Langdalen poika murhattiin Borrowdalen kahakassa ja äiti Langdale makasi vuoteessa reumatismissa, hän näki poikansa tulevan vuoteensa luo vaatteet verta valuvina ja niin kalpeana kuin kalpeana olla voi eikä kulunut tuntiakaan, kun ne paarilla kantoivat hänet kotiin vanhan äidin luo — ja se on aivan tosi."
"Selvä juttu. En ollenkaan epäile, eikö monet ihmiset ole aivan yhtä pähkähulluja kuin äiti Langdale", mutisi Peter vastaukseksi.
Hugh Ritson löi kovasti ovea ratsupiiskallansa.
"Onko kirkkoherra Christian kotona?" hän kysyi kun Peter avasi oven.
"Ollut ja mennyt", sanoi Peter.
"Etkö sinä sanonut hänelle, että minä aioin poiketa palatessani?"
"Enpä tierä, sanoinko."
Hugh iski kärsimättömästi piiskallansa säärivarteensa.
"Tiedätkö sinä yhtään mitään?" hän kysyi. "Tiedätkö sinä, että nyt puhuttelet herrasmiestä?"
"Enpä tierä, puhuttelenko" mutisi Peter vetäytyessään sisään.
"Jos neiti Greta on kotona, sano hänelle, että olisin iloinen saadessani puhella hänen kanssaan. Kuuletko?" Peter katosi.
Hugh jäi yksin eteiseen. Hän odotti hetkisen ajatellen, että Peter piti häntä pilkkanansa. Hän kuuli, että keittiössä ilman muuta käytiin jatkamaan keskustelua äiti Langdalen aavistuksista. Hän päätti antaa Peterille uuden opetuksen ja aikoi juuri koputtaa keittiön oveen, kun salin ovi avautui, ja Greta seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kädet ojennettuina.
"Minä ajattelin, että se oli sinun äänesi" hän sanoi johtaen toista sisään.
"Sinun sydämellinen tervehdyksesi, Greta, kokoaa tulisia hiiliä pääni päälle. Minä en voi unohtaa, millä tavalla me viimein erotessamme keskustelimme."
"Älkäämme ajatelko sitä enää", sanoi Greta vetäen vieraalleen tuolin lähemmä tulta.
Hugh jäi kuitenkin seisomaan aivan kuin voimakkaat tunteet olisivat hänet jähmetyttäneet.
"Minä olen tullut puhumaan siitä — pyytämään anteeksi. Minä olin väärässä", hän sanoi änkyttäen.
Greta ei vastannut, vaan istui ääneti silmät alas luotuina. Hugh vaikeni myöskin, ja seurasi kiusallinen äänettömyys.
"Sinä et voi aavistaa, miten minä olen kärsinyt ja kärsin yhä. Sinä olet hyvin onnellinen. Minä olen onneton mies. Greta, tiedätkö sinä, mitä on rakastaa saamatta vastarakkautta? Kuinka sinä sen tietäisit? Se on piinaa, jota ei voi sanoin kuvata — tuskaa, jota eivät edes kyyneleet lievitä. Se ei ole mustasukkaisuutta: sehän on vain kateutta ja itsekkyyttä. Tämä on määrätöntä, kauheinta kidutusta."
Hän vaikeni taas. Greta ei virkkanut mitään. Hughin ääni alkoi väristä.
"Minä en kuulu niihin hulluihin, jotka luulevat, että toisilleen määrätyt sisarsielut etsivät toisiansa ja vastustamattomalla voimalla maailman eri ääriltä vetäytyvät yhteen — että vaikka he koettavatkin toteuttaa toiveitansa muualla, kohtalo on voimakkaampi kuin he lopuksi johtaen heidät aavistamattomaan onneen. Minä tunnen maailman liian hyvin antaakseni vallan tuollaisille hulluille kuvitelmille. Minä tiedän, että joka päivä, joka hetki miehet ja naiset heittäytyvät väärän miehen ja väärän naisen syliin — ja se on laki, jota ei milloinkaan, ei milloinkaan voi jättää täyttämättä."
Hän astui Gretan tuolin luo muuttaen äänensä kuiskaukseksi.
"Greta — salli minun sanoa se — minä rakastan sinua — olen rakastanut kauan. Kunpa taivas olisi estänyt minua siitä! Minun rakkauteni oli syvä ja kuluttava. Aina oli vain sinä ja minä, minä ja sinä. Se oli ainoa oikea avioliitto, johon toinen meistä saattoi astua, vaikka etsittäisiin maailman äärestä toiseen. Mutta Paul tuli väliin; ja kun minä näin, että sinä olit suostumassa väärään —"
Greta oli noussut seisoalleen.
"Sinä sanoit tulleesi pyytämään anteeksi sitä, mitä sinä silloin sanoit, mutta sinä oletkin tullut toistamaan sitä." Näin sanoen hän oli aikeissa jättää huoneen. —
Hugh seisoi hetkisen ääneti. Sitten hän kohotti värisevän äänensä.
"Minä olen tullut", hän sanoi, "varoittamaan sinua, ennenkuin se on liian myöhäistä. Minä olen tullut sanomaan, kun vielä on aikaa: 'Älä mene minun veljeni kanssa naimisiin, sillä niin totta kuin Jumala on yläpuolellamme, sinä tulet sitä pohjattoman katkerasti katumaan'."
Gretan silmät leimusivat vihasta ja ylenkatseesta.
"Ei", hän sanoi, "sinä olet tullut antamaan varmoja todistuksia siitä, että sinut itsesi on vallannut jokin salainen pelko."
Se oli arka kohta, eikä Hugh voinut olla näyttämättä, että isku oli sattunut.
"Greta, minä toistan sen: sinä aiot mennä väärän miehen vaimoksi!"
"Millä oikeudella sinä sanot sen?"
"Sen miehen oikeudella, joka voisi erottaa teidät ainiaaksi yhdellä sanalla."
Greta joutui helposti ymmälle. Kuten oikea nainen ainakin, hän tällä hetkellä olisi antanut puolet omaisuudestansa, jos olisi saanut tietää, mikä tämä salaisuus oli. Mutta hänen ylpeytensä oli suurempi kuin hänen uteliaisuutensa.
"Se on valhe", hän sanoi.
"Se on tosi", vastasi Hugh. "Minä voisin sanoa sanan, joka erottaisi teidät kauemmaksi kuin ovat maannavat toisistansa."
"Silloin minä vaadin sinua sanomaan sen", huudahti Greta.
He katselivat toisiansa silmästä silmään vapisevin huulin.
"Se ei ole minun tarkoitukseni. Minä olen varoittanut sinua", sanoi
Hugh.
"Sinä et itsekään usko varoitustasi", vastasi Greta.
Hugh hätkähti, mutta ei virkkanut sanaakaan.
"Sinä olet tullut kertomaan minulle turhia juttuja, ja sinun kasvoillesi on piirretty pelko."
Hugh hengähti kuuluvasti, mutta ei vastannut.
"Mitä se lieneekin, sinä et kuitenkaan usko siihen."
Hugh oli menossa ovelle. Hän palasi takaisin.
"Sanonko minä sen?" hän kysyi, "Voitko sinä sen kestää?"
"Jätä minut", sanoi Greta, "ja vie valheesi mukanasi." Hugh oli mennyt. Gretan kiihko jäähtyi heti ja hänen naisellinen uteliaisuutensa palasi satakertaisella voimalla.
"Armias taivas, mitä hän tarkoitti?" hän ajatteli, ja kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän oli puoliksi taipuvainen kutsumaan hänet takaisin. "Olisiko se totta?" Kyyneleet juoksivat nyt vallattomina poskia pitkin. "Hänellä on salainen voima Paulin yli. Mitä se on?" Hän juoksi ovelle. "Hugh, Hugh!" Hugh oli mennyt. Hänen hevosensa kavion kopse kuului jo etäältä. Greta palasi sisään, istui takan ääreen ja itki katkeria kyyneleitä, joihin sisältyi loukattua ylpeyttä ja harmia.
VII LUKU.
Päivällisen aikaan kirkkoherra Christian tuli pellolta kotiin.
"Minä olen ollut turpeita nostamassa", hän sanoi, "kytösuolta Robert Atkinsonille maksuksi siitä, että hän viime lauantaina lainasi minulle harmaan tammansa myllyyn. Nyt se olisikin myöhäistä, sillä kaikki koko myllyn tärkeimmät osat ovat porona, vaikkei se ole Robinsonin syy. Niinpä emme kumpikaan ole toisillemme velassa, vaan olemme ihan kuitit maailman alusta tähän päivään asti."
Greta touhusi ruokaa pöytään Peterin koettaessa auttaa, mutta itse asiassa estäessä hänen sukkelia liikkeitänsä. Hän hymyili ja joskus heitti vallattomasti päätänsä ja nauroi niin iloisesti ja huolettomasti, että se pakosta tarttui toisiinkin. Mutta hänen kirkkaitten silmiensä ympärillä oli punaiset juovat ja hänen äänessään kaiken vallattoman ilon alla oli itkunsekainen sointu.
Kirkkoherra huomasi sen, mutta ei puhunut mitään.
"Tullessani harjun poikki tapasin John Louthwaiten", hän sanoi, "ja John pyysi minua poikkeamaan heille ja siunaamaan hänen vaimonsa, joka juuri on noussut lapsivuoteesta. Niin minä menin sisälle ja lämmittelin ja join heidän kanssaan tuopin olutta, ja sitten vaimo ja koko perhe kiittivät Jumalaa."
Päivällinen oli valmis, pikku Jacob Berry tuli sisään, keittiöstä ja kaikki istuivat samaan pöytään — kirkkoherra Christian ja Greta, veli Peter ja räätäli, joka päiväpalkalla ompeli.
"Toden totta, minä olen kaikkeen käypä kuin kanvertti, Greta, tyttöseni", sanoi kirkkoherra leikkisästi. "Vanha Jonathan Truesdale juoksi minun luokseni sillankorvalle ja sanoi, että rouva Truesdale haluaa minua luokseen katsomaan, olisiko siinä rohdossa, jonka lääkäri Keswickistä on hänelle lähettänyt, opiumia, koska se rupeaa häntä nukuttamaan. Minä lähetin sanan, etten päässyt, mutta lupasin koettaa saada neiti Gretan hänen luokseen. Jonathan sanoi, että hänen rouvansa olisi kovin kiitollinen, sillä hän on hyvin huolissansa."
"Minä menen ja palaan pian", sanoi Greta. Renkaat silmien ympärillä näyttivät käyvän syvemmiksi. Kirkkoherra koetti keksiä jotakin estääkseen puhkeamasta kyyneltulvan, jonka näki juuri olevan tulossa.
"No, Peter, mitäs veljet rukoushuoneella pitivät eilisiltaisesta keskustelusta?"
"En tierä, eivätkö he ajatelleet, että te menitte pois tekstistä", mutisi Peter soppalautasensa sisästä.
"Te olette aika ystävällistä väkeä siellä, enkä minä pidä sitä minään rikoksena, että te olitte kovin kiistelevällä päällä. Mitä hyödyttää väitellä opinkappaleista? Ajateltakoonpa niin tai näin, sadan vuoden perästä on se aivan yhdentekevää. Me olemme matkalla taivaaseen ja Jumalan kiitos, siellä ei ole mitään opinkappaleita."
Greta ei voinut syödä. Hänen ruumiinsa ei vaatinut ravintoa. Toisenlainen ruokahalu — uteliaisuus — jäyti hänen sydäntään. Hän pani veitsen pois. Kirkkoherra ei voinut enää huoltansa salata.
"Toden totta, tyttöseni, sinä ja sinun kelpo poikasi olette kuin David ja Jonathan, enkä" — pudistaen valkeata päätänsä — "enkä ole niin varma, enkö minä puolestani voi muuttua Sauliksi ja ala, kuten hänkin, kadehtia."
Kirkkoherra ei suinkaan näyttänyt tällä hetkellä kostonhaluiselta, sillä sumuverho alkoi laskeutua hänen katseeseensa.
"Saulista puhuttaessa", sanoi pikku Jacob, "on olemassa kertomus, että Saul näki Samuelin kuoleman jälkeen. Minä luulen, että se oli jokseenkin samanlaista kuin se, mitä täällä tapahtui viime lauantai-iltana."
Kirkkoherra Christian katsahti salaa Gretan painuvaan päähän ja sitten kohdatessaan räätälin katseen pani sormensa huulilleen.
Kun päivällinen oli loppunut, nosti kirkkoherra hyllyltä paksun kirjansa, jossa oli "Elämäni ja toimintani". Hän veti tuolin takan ääreen ja alkoi selailla aikaisimpia lehtiä. Greta oli pukenut päällystakin ylleen ja sitoi hattua päähänsä.
"Minä menen katsomaan rouva Truesdale-parkaa", hän sanoi. Sitten tullen vanhan miehen luo ja katsoen hänen olkansa yli polvilla olevaan kirjaan hän kysyi hymyillen: "Mitä sinä etsit? Selitystä siihen, mikä on, kateutta, vai?"
Kirkkoherra pudisti vakavasti vanhaa päätään. "Katsos, minä tapasin nuoren herra Ritsonin tänä aamuna."
"Hughin?"
"Niin. Hän ratsasti kotiin rautakaivokseltaan, mutta pysähtyi ja kysyi, voisinko minä sanoa hänelle, milloin hänen isänsä, joka on kuollut ja poistunut, miesparka, ensi kerran tuli näille main ja kuinka vanha hänen veljensä Paul mahtoi olla niihin aikoihin."
"Miksi hän sitä kysyi?" virkkoi Greta kiihkeästi.
"No, sitä en oikein tiedä. Sanoin hänelle, etten voi ilmoittaa hänelle katsomatta kirjoihini. Annas, kun katson. Siitä täytyy olla aikaa kaskikymmentäseitsemän vuotta. Kuinka vanha sinun sulhasesi nyt on, Greta?"
"Paul on kahdenkymmenen kahdeksan vanha."
"Ja tämä on vuosi seitsemänkymmentäviisi. Kaksikymmentäkahdeksan pois seitsemästäkymmenestä viidestä — on neljäkymmentäseitsemän, Paul oli silloin pieni palleroinen, sen hyvin muistan. Minä katson neljästäkymmenestäseitsemästä. Kahdeksantoista-neljäkymmentäneljä, neljäkymmentäviisi, neljäkymmentäkuusi. Tässä se on, neljäkymmentäseitsemän. Ja totisesti, juuri se sivu! Katsopas tähän."
Sitten kirkkoherra luki muistiinpanonsa päiväkirjastansa:
"Marrask. 18 — Luvattuani saarnata John Skertonin kirkossa Ravenglassissa minä valmistuin matkalle sinne. Otin tammani, valjastin sen ja lähdin suoraan Tuomas Storsacren luo, joka oli luvannut minulle asunnon. Satoi koko päivän kuin kaatamalla ja minä olin likomärkä ja otin takin päältäni ja annoin sen kuivaa muutaman tunnin. Sitten me söimme illallista ja keskustelimme takan ääressä kello kymmeneen kaikenlaisista asioista, muiden muassa muutamasta Allan Ritsonista, joka äskettäin oli asettunut Ravenglassiin. Tuomas sanoi, että Allan on juuri tullut Skotlannista ja on skotlantilaista sukua ja että hänen vaimonsa on irlantilainen ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta muutamia kuukausia vanha eikä vielä kävele."
"Niin se juuri oli! Odotahan, tässä on vieläkin enemmän:
"Marrask. 19 — (Rukouspäivä) Menin kirkkoon ja Paljon ihmisiä tuli jumalanpalvelukseen. Kirkkoherra Skerton luki rukoukset ja Tuomas Storsacre tekstit.
"Minä rukoilin ja saarnasin Matt. 23, 24 johdolla ja sitten palvelin Herran pöydässä. Jumalanpalveluksen jälkeen Tuomas esitti uuden naapurinsa Allan Ritsonin, joka pyysi minua luokseen vieraaksi ja päivälliselle. Niin minä menin hänen kanssansa ja näin hänen vaimonsa ja lapsensa — sylivauvan. Rouva Ritson on jonkunlaista kasvatusta saanut nainen ja käyttäytyy erittäin tahdikkaasti. Hänen miehensä on karkea, suora vuoristolainen, vanhaa, hyvää lajia."
"Juuri niin", kertasi kirkkoherra pistäen paperipalan sivun väliin merkiksi.
"Minä ihmettelen, mihin hän sitä tarvitsee", sanoi Greta.
Hän jätti kirkkoherra Christianin katselemaan kirjaansa ja meni ulos asioillensa.
Hän viipyi enemmän kuin tunnin poissa ja kun hän palasi, oli päivä jo loppuun kulunut. Vain kalpea rusko kajasti päivän viime hyvästit maailmalle.
"Greta, sinua on haettu Ghylliin", sanoi kirkkoherra hänen astuessaan huoneeseen. "Rouva Ritson tahtoo tavata sinua vielä tänä iltana. Natt, tallimies, tuli pienillä vaunuilla, mutta hän on mennyt takaisin."
"Minä lähden sinne heti paikalla", sanoi Greta.
"Ei, tyttöseni, päivä on liian pitkälle kulunut", sanoi kirkkoherra.
"Minua ei milloinkaan peloita pimeässä", sanoi Greta.
Hän otti lyhdyn ja sytytettyään sen veti harson tiukemmalle ja valmistui lähtemään.
"Vie sitten tämä paperi nuorelle herra Ritsonille. Se on jäljennös siitä, mitä minä olen kirjaani merkinnyt."
Greta epäröi. Mutta hän ei voinut kertoa kirkkoherra Christianille, mitä Hughin ja hänen välillänsä oli tapahtunut. Hän otti paperin ja kiiruhti tiehensä.
Kirkkoherra istui vielä kauan tulen ääressä. Sitten hän nousi, asteli ovelle ja avasi sen. "Taivas sitä tyttöä siunatkoon, siellähän on tuisku. Mikä ilma lapsen olla nyt matkalla!" Hän palasi levottomin mielin takkansa luo.
VIII LUKU.
Kun Greta astui ulos, oli ilma kellertävä ja huuruinen. Pilvet synkistyivät synkistymistään. Kun hän joutui kylään, alkoi suuria lumihiutaleita keveinä ja leikitellen lennellä hänen ympärillään. Hän tunsi, että tuuli heitteli niitä vasten hänen kasvojaan ja kun hän tuli kapakan kohdalle, hän näki niiden tanssin kapakan kalpeankeltaisessa valossa.
Työväki palasi pelloiltansa ja aamiaiskorinsa käsivarrellaan tai taikon varressa he kaksin tai kolmin astelivat Lentävään Hevoseen. Sisällä näytti lämpimältä ja kodikkaalta.
Hän kulki ohi vanhojen talojen rivin ja tuskin illan pimetessä huomasi niitä. Sivuuttaessaan myllyn hän saattoi juuri erottaa sen hävitetyn muodon, joka seisoi kuin synkkä pyramiidi harmaata taivasta vasten. Yhä sakeampina leijailivat lumihiutaleet. Ne kokoontuivat hänen harsolleen ja tuulen puolelle koettivat lyhdyllekin muodostaa kinoksen.
Tie kävi yhä vaikeammaksi kulkea ja hänellä oli vielä koko neljännespenikulma jäljellä. Hän kiiruhti askeleitansa. Kulkiessaan ohi pienen kirkon — pastori Christianin kirkon — hän tapasi Job Sheepshanksin, kivenhakkaajan, joka tuli ulos kirkkotarhasta. "Huono ilma nuoren naisen olla poissa kotoa luvallanne sanoen, neiti", sanoi Job ja asteli kylälle päin meisselikimpun helistessä hänen Olallansa.
Tuuli suhisi lehdettömissä puissa, joita kasvoi katottoman vajan ympärillä pelloille eroavien teitten risteyksessä. Puoliksi jäätyneen veden kohina kuului kaukaisesta koskesta. Paitsi näitä ääniä, joihin liittyi Gretan; askelen narske lumisella tiellä, oli kaikki hiljaa.
Kuinka sakeaa olikaan lumen tulo! Mutta Greta ei sitä ollenkaan huomannut. Hänen aatoksensa askarteli tuhansissa muissa asioissa. Hän ajatteli Paulia sellaisena kuin kirkkoherra Christianin suuri kirja oli hänet kuvannut — pienenä lapsena, sylivauvana, joka ei vielä osannut kävellä. Saattoiko olla mahdollista, että Paul, hänen Paulinsa oli kerran ollut sellainen? Tietysti, hullua oli epäillä sitä. Jokainenhan on kerran ollut pienoinen lapsi. Se vain tuntui niin omituiselta. Siinä oli jotakin käsittämätöntä.
Sitten hän ajatteli Paulia miehenä — Paul sellaisena kuin hän oli, uljaana ja komeana — Paul karaistuna monissa koetuksissa. Hän ajatteli rakkauttaan häneen — kuinka pian he yhdistäisivätkään kätensä ja sydämensä lähteäkseen vaeltamaan kohden tuntemattomia kohtaloita tuntemattomassa maassa. Hän oli luvannut. Niin, ja hän tahtoi mennä.
Hän ajatteli Paulin toimia Lontoossa ja kuinka pian hän palaisi
Newlandiin. Nyt oli maanantai ja Paul oli luvannut tulla keskiviikkona.
Kaksi päivää enää! Kuinka pitkiltä ne kuitenkin tuntuivatkaan!
Greta oli saapunut kujalle, joka vei Ghylliin. Hän olisi pian perillä. Kuinka sakeaoksaisina reunustivatkaan puut kujaa! Ne estivät illan viimeisen kajastuksen lankeamasta tielle. Lyhty paloi kellertävänä ja lumihiutaleet muodostivat monivivahteisia ruusuja sen ruuduille.
Sitten Greta ajatteli rouva Ritsonia. Oli omituista, että Paulin äiti oli lähettänyt kutsumaan häntä. He olivat ystäviä, mutta heidän suhteensa ei ollut koskaan ollut erittäin lämmin. Rouva Ritson oli vakava, totinen nainen, oikea pyhimyssielu, ja Gretan iloinen mieli tunsi joutuvansa kahleihin hänen läheisyydessään. Paul rakasti äitiänsä ja Greta tunsi velvollisuudekseen rakastaa häntä Paulin äitinä, kuten omaansa. Ajatus palasi Pauliin ja aina vain Pauliin. Paul oli hänen maailmansa keskus. Hän oli nainen ja rakkaus oli hänen elämänsä, kaikkensa.
Tällä puistokujalla oli pimeä kuin säkissä. Kerran hän kompastui ojanpalteeseen, mutta naurahtaen nousi ja jatkoi matkaansa. Toisen kerran hän oli kuulevinaan jotakin ääntä aivan lähettyviltä. Hän pysähtyi ja kuunteli. Ei, ei se ollut mitään. Sata kyynärää vielä! Rohkeasti vain!
Sitten äkkiä — hän ei tiennyt miksi — hänen ajatuksensa palasivat aamupäivän tapauksiin. Hän muisti Hugh Ritsonin ja hänen salaperäiset vihjauksensa. Mitä hän tarkoitti? Mitä pahaa hän voisi heille tehdä? Ah, kunpa hän olisi ollut kylmäverisempi ja kysynyt! Hänen sydämensä säpsähti. Hänen mieleensä iski, että ehkä se olikin Hugh eikä hänen äitinsä, joka oli häntä kutsunut. Sydän löi yhä rajummin.
Sinä hetkenä kuovi lensi hänen ylitseen päästäen omituisen, kirkuvan äänen. Samalla hän kuuli askelten lähestyvän. Ne tulivat kiivaasti yhä lähemmä. Hän pysähtyi.
"Kuka se on?" hän kysyi.
Ei vastausta. Askelten ääni lakkasi kuulumasta.
"Kuka siellä on?" hän kysyi uudestaan.
Silloin kuului pimeässä raskaitten askelten ääni lumesta; joku lähestyi. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, astui askelen ja pysähtyi taas. Kulkija tuntui menevän hänen ohitsensa. Hän kohotti lyhdyn, niin että se täydelleen valaisi ohikulkijan vartalon.
Se oli mies. Ohikulkiessaan hän käänsi päänsä; ja Greta näki hänen kasvonsa. Ne olivat Paulin kasvot — verettömät — kiihoittuneet — hehkuvin silmin.
Greta tunsi jokaisen veripisaransa hyytyvän.
"Paul!" hän kirkaisi vavisten ja hievahtamatta paikaltaan.
Hetkisen hän oli kuin tajutonna. Maa huojui hänen jalkainsa alla. Tultuaan tuntoihinsa hän oli yksin seisomassa käytävällä lyhty puoliksi lumeen hautaantuneena hänen jaloissaan.
Oliko kaikki ollut vain unta?
Hän oli vain kahdenkymmenen kyynärän päässä talosta. Eteisen ovi oli auki. Pelästyneenä sydänjuuria myöten hän hyökkäsi sisään. Ketään ei ollut eteisessä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hiljainen puheen sorina keittiöstä.
Hän juoksi yli lattian ja vetäisi auki keittiön oven. Työmiehet olivat illallisella jutellen, nauraen, syöden ja tupakoiden.
"Ettekö nähneet jonkun käyvän talossa?" hän huudahti.
Miehet nousivat ylös. Hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus.
"Koska?"
"Nyt."
"Ei. Kuka joku se olisi?"
Greta kiisi tiehensä selittämättä sen enempää. Keittiö oli kaukana erillään. Hugh Ritsonin huone avautui juuri portaan päähän toiseen kerrokseen. Portaat ylös lähtivät melkein heti, kun ulkoa tultiin eteiseen. Harpattuaan ylös hän kiskaisi auki Hughin oven. Hugh oli istumassa pöytänsä ääressä ja tutki joitakin papereita lampun valossa.
"Oletko sinä nähnyt Paulia?" kysyi Greta kiihkeästi kuiskaten ja kauhistunein ilmein.
Hugh heitti paperit pöydälle ja nousi kankeasti ylös.
"Suuri Jumala, missä?"
"Täällä, nyt juuri."
Heidän katseensa yhtyivät. Hugh ei vastannut. Hän oli hyvin kalpea. Greta katsoi lumista lyhtyä kädessään. Oliko hän uneksinut? Kaiken on täytynyt olla unta.
Hän vetäytyi takaisin portaille ja vaikeni. Palvelusväki tuli ulos keittiöstä kuiskutellen keskenänsä, ja he katselivat häntä ihmetellen. Sitten hiljainen valitus saapui hänen korvaansa. Hän juoksi rouva Ritsonin huoneeseen. Ovi sinne oli sepposen selällään, tuli paloi takassa ja kynttilä pöydällä.
Suorana lattialla makasi Paulin äiti, kylmänä, liikahtamatta ja tajutonna.
Kun rouva Ritson tuli tuntoihinsa, tuijotteli hän äkkäämättä määrättömään etäisyyteen, ja katseeseen kohosi vähän väliä kauhun ilme. Greta polvistui hänen vereensä ja auttoi häntä nousemaan vuoteeseen. Rouva Ritson ei puhunut, vaan puristi hermostuneesti tytön käsiä, kun tämä kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Silloin tällöin hän vapisi huomattavasti, ja pelokas katse kääntyi alituiseen oveen. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan.
Tunti kului tunnin jälkeen ja yö kävi yhä synkemmäksi. Kiusallinen hiljaisuus vallitsi koko talossa. Vain, keittiöstä kuului joku kuiskausta äänekkäämmäksi kohotettu ääni. Siellä palvelijat supattivat ja supsuttivat koettaen keksiä mitä pöyristyttävimpiä juttuja selitykseksi äskeisille tapauksille.
Hugh Ritson kulki uudestaan ja uudestaan omansa ja äitinsä huoneen väliä. Hänen täytyi alituiseen saada katsella äitinsä kuluneita, kalpeita, tyyniä kasvoja, mutta hän puhui vähän. Hän ei kysellyt mitään.
Greta istui vuoteen vieressä, mutta ei ollut niin kalpea, ei niin tuskaantunut eivätkä kauhukuvat kiduttaneet häntä, niinkuin hänen hoidokkiansa. Puolen yön seuduissa Hugh tuli sanomaan, että Peter oli pappilasta lähetetty häntä noutamaan. Greta nousi, pani takin päälleen ja hatun päähänsä, suuteli äänettömiä huulia ja seurasi Hughia ulos huoneesta.
Kun he astuivat portaita alas, Greta pysähtyi Hugh Ritsonin ovelle ja viittasi tätä poikkeamaan hänen kanssaan sisään. He astuivat yhdessä huoneeseen, ja Greta sulki oven.
"Sano nyt minulle", hän virkkoi, "mitä tämä merkitsee."
Hughin kasvot olivat hyvin kalpeat. Hänen silmissään oli hajamielinen katse ja kun hän puhui, oli ääni hillitty. Mutta tahtonsa lujuudella hän pian voitti nämä heikkouden merkit.
"Se merkitsee", hän sanoi, "että kavala harhaluulo on sinut pettänyt."
Gretan kalpeat kasvot karahtivat punaisiksi. "Entäs sinun äitisi, onko kavala harhaluulo hänetkin pettänyt?"
Hugh kohautti olkapäitänsä, irvisti hieman hampaitansa, mutta ei vastannut mitään.
"Vastaa minulle — sano minulle totuus — ole edes kerran rehellinen — sano minulle, voitko sinä selittää tämän ihmeen."
"Jos minä voisin sen selittää, eihän se ihme olisikaan."
Gretasta tuntui kuin veri olisi tippunut hänen sormensa päistä.
"Uskotko sinä, että minä olen puhunut sinulle totta?" hän kysyi.
"Siitä olen aivan varma."
"Uskotko sinä, että minä näin Paulin käytävällä?"
"Olen varma, että luulit nähneesi hänet."
"Tiedätkö sinä varmaan, että hän on mennyt matkoille?"
Hugh nyökkäsi myöntävästi.
"Oletko varma, ettei hän ole tullut takaisin?"
"Ihan varma."
"Lyhyesti, sinä siis luulet, että se, mitä minä näin, oli vain pelkkää naisten herkkäuskoisuutta?"
Hughin valkeat huulet vetäytyivät hymyyn ja hänen tuijottaviin silmiinsä hetkeksi ilmestyi riemukas mielentyyneys. Hän astui pöydän luo ja selaili muutamia papereita.
Tämä muistutti Gretaa siitä paperista, jonka kirkkoherra oli lähettänyt hänen mukanaan. "Minun olisi pitänyt antaa tämä ennemmin", hän sanoi. "Kirkkoherra Christian lähetti sen."
Hugh otti sen osoittamatta suurempaa mielenkiintoa, pani sen lukematta pöydälle ja meni Gretan kanssa ulos.
Vaunut oli ajettu portaitten eteen, Natt istui ajajan penkillä ja Peter takaistuimella. Lumisade oli lakannut, mutta lunta oli maassa useita tuumia. Maassa ja ilmassa vallitsi mykkä hiljaisuus.
Hugh auttoi Gretan vaunuun ja sitten otti vaunulyhdyn ja valaisi sillä tietä useita kyynäriä hevosen edestä. "Ei näy mitään jälkiä lumessa", hän sanoi koettaen väkinäisesti hymyillä — "ei ainakaan sellaisia, jotka menisivät talosta pois päin."
Greta itsekin oli alkanut epäillä. Hänen teki mielensä kysyä, eikö näkynyt mitään muita jälkiä, paitsi Peterin, mutta jätti sen tekemättä. Jäljet olivatkin olleet ja menneet. Kaikki oli tapahtunut kolmisen tuntia sitten ja nyt oli helppo todistaa olemattomaksi koko asia.
Hugh asetti lyhdyn paikoilleen. "Huusitko sinä", hän kysyi, "kun sinä näit, kun sinä näit — sen?"
Gretaa alkoi hävettää. "Varmaankin minä huusin. Minä en voi kuitenkaan sanoa —"
"Ah, se selittää kaiken. Epäilemättä äiti kuuli sen; ja pelästyi. Nyt minä sen huomaan. Natt, aja pois — kylmä nyt onkin — hyvää yötä."
Greta tunsi kasvojensa hehkuvan pimeässä. Ennenkuin hän ehti tai keksi vastata, he olivat jo matkalla kotia kohti.
Ajoittain hän oli kuulevinaan naurunkikatusta ajajan penkiltä. Natt näytti olevan itseensä täysin tyytyväinen. Tulipalosta lähtien hän oli koettanut seikkoja selitellä ja pannut tapauksia yhteen ja luuli nyt päässeensä tosiasioitten perille. Kun ihmiset sanoivat, että Paul oli ollut palopaikalla, hän nauroi pilkallisesti, sillä tiesihän hän, että tuntia aikaisemmin hän oli jättänyt hänet asemalle. Mutta kun joku ajatus iskee sellaisen miehen aivoihin, kuin Natt, se ei lähdekään sieltä pois niin helposti. Se juurtuu ja muodostuu aivan uudeksi johtaen mitä omituisimpiin päätelmiin. Natt tiesi, että veljesten välillä oli joitakin riitoja. Samoin hän tiesi, että asemalle päästiin kahta tietä, toinen kulki kaupungin, toinen Latriggin kautta. Herra Paulilla saattoi olla omat syynsä olla lähtevinään Lontooseen, mutta jäädäkin kotiin. Natt oli jättänyt hänet nousemaan asemalle kaupunginpuoleisia portaita. Mutta mikä oli estänyt häntä astumasta taas ulos Latriggin-puoleisesta ovesta? Tietysti hän oli niin tehnytkin. Eikä hän ollut hetkeksikään poistunut näiltä main. Hitto vie, miten sokeita ihmiset ovat! Tätä ajatellen Natt heilutteli ja kallisteli viisasta päätään uudestaan ja uudestaan.
Silloin tällöin Natt käänsi viisaan päänsä olkansa yli sinne, missä Peter juhlallisesti vaieten istui ja päästi merkitsevän "hömp". "Totta vie, Peter", hän sanoi kurkaten pelästyneenä ja ollen hätkähtävinään, "oletko se todellakin sinä? Ja minä kun luulin, että se oli kummitus!"
"Eipä tierä, vaikk' olisikin kun ajetaan ihmiset vuoteesta tällaiseen kylmään yöhön", mutisi Peter maiskautellen suutansa tunnustellakseen, vieläkö kieli olisi sulana.
IX LUKU.
Hugh Ritson oli tyytyväinen huomatessaan, että Greta uskoi harhaluulon häntä pettäneen. Hänestä ei ollut ollenkaan vastenmielistä ajatella, että yliluonnolliset otaksumat neitoa kiduttaisivat. Mielellään hän tahtoi johtaa Gretan siihenkin ajatukseen, että Paul luulottelemalla, että hän muka olisi poissa Newlannista, tahtoi morsiantaan pettää. Ainoa asia, joka Hugh Ritsonia huoletti, oli pelko, ettei Greta vain jollakin tavalla saisi selville tavanneensa silloin jonkun toisen miehen.
Mutta itse hän oli asiasta varma. Hän ei epäillyt enää, että todellakin oli toinen mies, joka muistutti Paul Ritsonia niin täydellisesti, että heidät kolmesti ennen ja nyt vielä kerran oli vaihdettu. Tämä toinen mies näytti voivan hallita hänen, hänen veljensä, hänen äitinsä, vieläpä Gretankin elämää. "Kuka hän oli?"
Jäätyään pihalle yksin, kun vaunut vierivät pois Hugh Ritson värisi ja katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hän oli nauranut toivottaessaan Gretalle hyvää yötä kuten mies, jota eivät mitkään huolet paina, mutta epävarmuus kuitenkin jäyti hänen sydäntänsä. Hän palasi kiireesti huoneeseensa, istahti pöydän ääreen, otti kirkkoherra Christianin lähettämän paperin ja luki sen yhä kasvavalla kiihkolla.
Hän luki sen ja luki uudestaan, hän näytti ahmivan sen rivi riviltä, sana sanalta. Kun hän tahtoi asettaen sen pois, hänen sormensa vapisivat niin, että se putosi ja noustessaan hän tunsi jäsenensä kankeiksi.
Mitä hän oli pelännyt, se hänelle esiintyi nyt täydellisenä varmuutena. Hän avasi laatikon ja otti sieltä esille kolme todistusjäljennöstä, jotka herra Bonnithorn oli hänelle tuonut. Valiten niistä aikaisimmat päiväjärjestyksen mukaan hän asetti ne sen kirjelmän rinnalle, jonka hän oli kirkkoherra Christianilta saanut.
Toisen mukaan Paul, Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin poika, oli syntynyt 14 p. elokuuta 1845.
Toisen mukaan taas Paul, Grace Ormerodin ja Allan Ritsonin hyvämaineinen poika, oli vielä sylilapsi marraskuun 19 p. 1847.
Paul Ritson ei voinut olla Paul Lowther.
Paul Ritson ei voinut olla Greta Lowtherin velipuoli.
Hugh Ritson luuhahti tuolille, niinkuin olisi saanut ankaran iskun. Kuukausia hän oli mielessään hautonut turhia toiveita. Kosto, jonka hän oli luvannut hylätystä ja häväistystä rakkaudestaan — kosto, jota hän nimitti: rangaistukseksi — olikin ollut vain ilkeätä narripeliä.
Tunnin hän asteli lattiaa edestakaisin tuohtunein kasvoin ja horjahtelevin askelin. Natt palasi pappilasta, pani hevosensa talliin ja pistäysi keittiöön, saadakseen nyt rauhassa lopun yönsä viettää. Hän kuuli levottomia askeleita, jotka samaa jälkeä tuntuivat käyvän edestakaisin, ja alkoi epäillä, olisiko vieläkin jotain hullusti. Vihdoin hän hiipi portaita ylös, avasi äänettömästi oven ja tapasi herransa hehkuvin poskin ja villein ilmein. Mutta utelias, unisilmäinen poika ei ehtinyt tarjota palvelustaan, ennenkuin hänet kiroten potkaistiin ulos. Sekavin tuntein hän palasi keittiöön päättäen etsiä jostakin kaapista virkistyksekseen jotakin miestä väkevämpää, sillä hän tiesi, että sellaiset aina karkoittivat hänen isäntänsä pahantuulen.
Mimmoinen isäntä, sellainen palvelija: Natt lämmitti itsellensä kannun olutta, riisui suuret saappaansa ja istahti nauttimaan takan ääreen, jossa hiilet vielä miellyttävästi hehkuivat.
Hugh Ritsonin makuuhuoneeseen meni ovi hänen seurusteluhuoneestaan. Hän kävi vuoteeseen. Hän koetti nukkua, mutta unenrahtuakaan ei tullut silmään; Tunnin verran hän keturoi vuoteessa, nousi ylös, käveli edestakaisin ja laskeusi uudestaan levolle.
Hän tunsi ensimmäisiä pistoksia omassatunnossansa. Turmeltuneempi mies olisi ottanut helpommin vastaan varmuuden, että pelkkä harhaluulo oli hänen ajatuksiaan niin kauan hallinnut. Mutta häntä tämä erehdys kauheasti kidutti. Parempi mies taas olisi karkoittanut tällaiset ajatukset. Hän ei voinut olla huomaamatta, että se tie, jota hän oli lähtenyt kulkemaan, oli väärä, ja omatunto kehoitti palaamaan siltä pois. Mutta hän päätteli että oli jo mennyt liian pitkälle. Jatkaa sitä oli yhtä helppoa kuin palatakin ja jatkaa hänen täytyi.
Kun hän rehellisesti uskoi, että se mies, jonka maailma tunsi Paul Ritsonin ja hänen veljensä nimellä, oli Gretan velipuoli, hän olisi ilman omantunnon vaivoin voinut olla niiden menojen todistajana, jotka sitoisivat heidät ainiaaksi yhteen ja myöskin erottaisivat iäksi. Silloin hän olisi mielihyviksensä astunut esille ja erotettuaan heidät hän olisi tyynenä katsellut, miten se nainen, joka hänen rakkautensa oli hylännyt, riutuisi lemmenkaipuusta ja ikävästä. Se olisi ollut tuntuva rangaistus ja luonnon ääni hänessä olisi kuiskannut, että hän oli menetellyt oikein.
Mutta kun ei ollut enää mahdollisuutta uskoa, että Greta ja Paul olivat sisar ja veli, tämä toivo petti ja täytyi keksiä keino, miten rangaistuksen muuttaisi kostoksi.
Hänen täytyy mennä pitemmälle, muuten hän ei saisi rauhaa. Sokeat salaiset voimat saattoivat kyllä asettua häntä vastaan, mutta hän voi ja hänen täytyi katsoa totuutta silmiin. Jos hän olisi saanut toteutetuksi sen, mitä oli aikonut, hän olisi ollut roisto, tunnoton roisto.
Hugh Ritson hypähti vuoteestaan. Vesikarpaleet kierivät suurina pisaroina hänen otsaltansa. Kieli suussa tuntui paksulta ja jäykältä. Suuret valtimot kaulassa tuntuivat tulvivan haljetakseen.
Tietämättä, mitä tekisi, hän asteli ulos ja äitinsä huoneeseen. Kynttilä paloi vielä pöydällä. Tuli takassa oli palanut loppuun. Eräs palvelijatar istui vuoteen vieressä pää taipuneena olkapäälle ja nukkui viattomuuden unta. Hugh lähestyi vuodetta. Hänen äitinsä hengitti tyynesti. Hän oli uinahtanut uneen. Kalpeat kasvot olivat hyvin rauhalliset, kauhistunut ilme laihtuneilta kasvoilta oli hävinnyt. Silmät olivat sulkeutuneet, sulkeutuneet raa'alta maailmalta, joka kiusasi hänen hentoa sieluansa.
Näky liikutti Hugh Ritsonia. Tämän jäätyneen sydämen syvyyksissä rakkauden enkeli pani hiljaiset vedet väreilemään.
Taivuttaen päätänsä hän olisi saattanut koskettaa kylmää otsaa kuumeisilla huulillansa. Mutta hän vetäytyi takaisin. Ei, ei, ei! Hellyys ei ollut häntä varten. Hyvä Jumala lahjoitti sitä muutamille kuin taivaan mannaa. Mutta siellä täällä oli ihmisiä, jotka turhaan rukoilivat vesipisaraa jäähdyttämään polttavaa kieltänsä.
Varovin askelin, kuten mies, joka on salaa hiipinyt Pyhättöön, Hugh
Ritson vetäytyi takaisin omaan huoneeseensa.
Hän otti muutamasta kaapista viinaa ja joi sitä lasillisen yhdellä siemauksella. Sitten hän pani pitkäkseen ja koetti taas nukkua. Gretaa koskevat ajatukset palasivat taas. Vieläpä hänen rakkautensakin häneen oli kokonaan hellyyttä vailla. Se oli kuluttavaa intohimoa. Mutta se kuitenkin pani hänet itkemään. Kaihon kyyneleet, kuumat, katkerat, hiuduttavat kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä. Ja täällä tunteitten valtakunnassa hän oli samanlainen kuin muutkin ihmiset, hänen kova sydämensä vuosi verta. Hän olisi voinut ajatella, että tällainen rakkaus voisi taivuttaa koko maailman alamaisekseen ja kun joku nainen saattoi sen hylätä, täytyi kivienkin itkeä. Hassutusta!
Eikö uni ikinä tule! Hän hypähti ylös ja nauroi katkerasti, joi toisen lasin viinaa ja nauroi uudestansa. Hänen ovensa oli auki, ja peikkomaisena, ontto ääni kaikui läpi talon.
Hän veti aamuviitan päälleen, otti lampun käteensä ja meni alakertaan eteiseen. Tuuli oli yltynyt. Se valitti nurkissa ja nuoleskeli kattoa vinkuvalla kielellänsä.
Hugh Ritson astui takan luo, jossa ei ollut tulta. Siinä hän seisoi tietämättä, miksi. Lamppu hänen kädessään loi valoaan seinällä riippuvaan peiliin. Siinä hän näki tuohtuneet kasvot, harhailevat, ontot silmät ja aukirevähtäneen suun.
Tämä näky johti mieleen toisen tapauksen. Hän astui pieneen sisähuoneeseen. Se oli sama huone, jossa hänen isänsä kuoli. Nyt se oli tyhjä: paljas patja, tuoli, pöytä — eikä muuta.
Hugh Ritson kohotti lampun päänsä yli ja katseli alas. Hän tahtoi elää sen yön surulliset tapaukset uudestaan. Hän vetäytyi ovelle, avasi sen hiljaa ja katseli varovasti ympärilleen. Sitten hän jätti sen auki, seisoi taivutetuin päin sen takana ja kuunteli. Kasvoilla oli aavemainen hymy.
Tuuli ulkona huokaili ja valitti.
Hugh Ritson veti oven auki ja astui takaisin eteiseen. Siellä hän seisoi muutamia minuutteja silmät kiinnitettyinä yhteen paikkaan. Sitten hän kiiruhti omaan huoneeseensa. Astuessaan portaita ylös hän nauroi taas.
Päästyään vuoteensa luo hän kaasi kurkkuunsa vielä lasin viinaa ja painautui taaskin maata. Tällä kertaa hän tietysti nukkui ja hänen unensa oli raskas.
Nattin uninen korva oli kuullut äänen eteisestä. Hän oli juonut kuuman oluensa ja samasta syystä kuin isäntänsäkin nukahtanut, mutta se uni ei ollut juuri niin syvä. Omituinen eteisestä kuuluva ääni herätti hänet hänen tuoliltansa ja varpaisillaan hän sipsutti keittiön ovelle. Hän tuli juuri parhaiksi nähdäksensä miehen astuvan portaita alas lamppu kädessä. Nattin silmät olivat kyllä sinä hetkenä unenpöpperössä, mutta siitä huolimatta hän täysin tajusi, mitä hänen edessään tapahtui. Tietysti se oli herra Paul, joka hiiviskeli täällä ympäri silloin, kun muut ihmiset olivat menneet yöpuulleen saadakseen edes hetkisen yön lopulla levätä. Näin Natt arvelematta päätti tehdessään yöllisiä havaintojaan.
Kun kaikki tässä onnettomassa talossa vihdoin oli hiljaa, pilkisti kuun kalpea naama esille pilvien välistä ja kurkisti pimeistä akkunoista sisään.