Hagarin poika

X LUKU.

Seuraavana aamuna, tiistaina, Hugh Ritson löysi pöydältänsä tällaisen kirjeen:

"Rakkahin. En tiedä, mitä minulle tapahtuu, mutta; minun silmäni tulevat pahemmiksi ja pahemmiksi. En ole tänään enkä eilen ollenkaan avannut niitä. Oi, rakas, minä pelkään, että menetän näköni! Ja minua on niin kauheasti peloittanut. Päivä sen jälkeen, kun minä olin kirjoittanut sinulle, rouva Draytonin poika tuli kotiin ja minä näin hänet. Voi, minä luulin, että se olisi sinun veljesi Paul, ja hänen nimensä myöskin on Paul; mutta minä luulen nyt, että siihen vaikuttivat minun silmäni — ne olivat hyvin pahat ja ehkä minä en nähnyt selvään. Hän kyseli minulta jotakin ja meni; pois seuraavana aamuna. Elä ole kauan kirjoittamatta?; minulla on niin hirveän ikävä. Koska sinä tulet minun; luokseni? Sinun rakastava Mercysi. Kirjoita pian."

Hugh Ritson oli noussut tyynemmällä mielellä. Hän oli valmistunut selvittelemään kaikki epäselvät asiat. Viime yönä hän oli saanut tietää, että Paul Ritson ei ollut Robert Lowtherin poika. Nyt päivänvalossa vakavat kysymykset täyttivät hänen mielensä. Hän ei tuntunut saavan rauhaa, ennenkuin saisi tietää, kuka oli se mies, jota erehdyksestä oli Paulina pidetty.

Mercyn kirjeen jälkeen salaisuus oli suuressa määrin selvinnyt. Tuskin oli enää epäilyksen varjoakaan siitä, että se mies, joka oli maannut Laiskassa Hevosessa — mies, jonka monet olivat tulipalossa nähneet — mies, jonka Greta oli käytävällä kohdannut, oli juuri sama mies, jonka Mercy tunsi Paul Draytonin nimellä, hendonilainen kapakoitsija.

Mutta kun yhtä paikkaa valaisi niin kirkas valo, tuli sen ympäristö sitä pimeämmäksi. Paljon tärkeämpi kuin kysymys, kuka tuo mies oli, oli kysymys, mitä varten hän oli täällä. Miksi hän oli tullut näille main? Miksi hän ei ollut tullut avoimesti? Mitä syytä hänellä oli kulkea kuin varjo siellä, missä tiesi voivansa pysyä tuntemattomana?

Hughin ajatukset palasivat taas hänen äitinsä omituiseen sairastumiseen. Viime yönä hän oli tehnyt sitäkin koskevia päätelmiä. Ja ne olivat sangen yksinkertaisia. Toinen mies, kuka hän sitten lieneekin, oli jostakin syystä tullut taloon ja päästyään eteiseen ketään tapaamatta kiivennyt portaita ylös ja mennyt siihen huoneeseen, josta ehkä kuuli jotakin liikettä. Tämä sattui olemaan hänen äitinsä huone, ja kun muukalainen, joka niin merkillisellä tavalla oli rouva Ritsonin poissa-olevan pojan näköinen, esitti itsensä näin omituisella tavalla, näin omituisella ajalla ja näin omituisessa paikassa, valtasi äidin pelko, että tässä oli aave, joka tuli ilmoittamaan hänen poikansa kuolemasta ja niin hän oli pyörtynyt ja kaatunut lattialle.

Tällä otaksumalla oli kyllä omat, huomattavat heikkoutensa, mutta niitä ei Hugh Ritson ollenkaan ottanut lukuun. Muut vieläkin sekavammat seikat kiduttivat häntä.

Mutta tänä aamuna Mercyn kirjeen valossa asiat näyttivät selviävän itsestään. Jos Paulin näköinen mies oli salaisesti saapunut Newlandiin, hänellä täytyi olla salaiset syynsä pysyä tuntemattomana. Jos hän oli mennyt rouva Ritsonin huoneeseen silloin, kun siellä ei ollut ketään, tapahtui se siksi, että hänellä oli siellä jokin tehtävä. Eikä hänen äitinsä pyörtymyskohtaus saattanut olla seuraus turhasta pelästymisestä eikä järkkymätön äänettömyys hermokiihoituksesta.

Yksi tehtävä oli nyt muita tärkeämpi, ja se oli päästä tämän salaisuuden perille. Kuka hän olikin, tämä tuntematon mies näytti voivan järkyttää heidän kaikkien elämäänsä.

Se asia kuitenkin oli selvä, ettei Paul Ritson ollut Gretan velipuoli.

Hugh Ritson päätti hänkin matkustaa etelään. Jos se muukalainen vielä kierteli Newlannissa, sen parempi. Hugh tahtoi tavata sen vanhan naisen, äitinsä ja keskustella häiritsemättä hänen kanssaan käyttäen maailmanmiehen koko oveluutta apunaan.

Hugh vietti suurimman osan päivästä toimistossaan: kaivoksilla järjestellen sellaisia asioita, jotka eivät voineet odottaa hänen paluutansa. Keskiviikkoaamuna hän lähetti Nattin jalkaisin viemään herra Bonnithornelle kirjettä, jossa hän selitti lyhyesti ja varovasti, miten asiat edelleen kehittyivät. Sitten hän pistäytyi hetkeksi äitinsä huoneeseen.

Rouva Ritson oli noussut ja istui nyt takan ääressä, kirjoittamassa. Hugh huomasi äitinsä noustessa, että hän oli itkenyt ja että paperille oli kirjoittaessa tipahdellut suuria pisaroita. Eräs nainen oli lattialla polvillansa; ja järjesteli liinavaatteita matka-arkkuun. Tämä kielevä eukko Dinah Wilson laverteli juuri, kun Hugh astui sisään.

"Kaikki sanovat", hän puheli, "ettei sellaista ole kuultu eikä nähty. Ja Reuben vakuutti minulle samaa. Hän oli puutarhassa, kun minä hain liskoja, ja hän herkutteli siellä kuin parhainkin vieras. 'Tulipalossa oli herra Paul, se on ihan varma', hän vakuutti uudestaan ja uudestaan. Mitä mies, sanon minä, tiedäthän, ettei hän ollut kotona. Herra Paul oli matkustanut Lontooseen. 'Se oli Paul tai hänen lihallinen veljensä', väitti hän hellittämättä."

"Hyst, Dinah", äännähti rouva Ritson.

Hugh sanoi äidilleen hiljaisella äänellä, mitkä asiat vaatisivat häntä matkustamaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja sanoi "hyvää yötä" osoittamatta mitään mielenliikutusta.

Äiti ojensi hänelle kätensä ja katseli häntä hellästi silmiin.

"Näinkö me eroamme?" hän sanoi ja ojentuen eteenpäin kosketti huulillaan hänen poskeansa.

Hugh näytti hämmästyneeltä ja valahti kalpeaksi, mutta hän meni ulos kylmänä ja virkkamatta sanaakaan. Puolta tuntia myöhemmin hän asteli lumista tietä myöten kiireesti asemalle.

XI LUKU.

Erotessaan Nattista lauantai-iltana asemalla Paul oli käskenyt tallimiehen tuoda vaunut samaan paikkaan ja samalla ajalla keskiviikkona. Saatuaan nämä määräykset Natt oli kuitenkin, kuten olemme nähneet, tullut omiin päätelmiinsä, miten asiat oikeastaan olisivat. Yhä suuremmalla voimalla hallitsi hänen mieltään ajatus, että olisi ihan turhaa tehdä, niinkuin häntä oli käsketty. Mitä hyödyttäisi mennä asemalle noutamaan miestä, joka ei kuitenkaan saapuisi junassa? Mitä järkeä olisi olla hakevinaan kotiin mies, joka ei hetkeäkään ole ollut poissa näiltä main? Nämä ja monet kysymykset risteilivät Nattin mielessä, kun hän asiaa ajatteli.

Hän harkitsi sitä koko matkan palatessaan herra Bonnithornen luota ja päätti, että meno asemalle tänä iltana kahdeksan junalle olisi ollut samaa kuin heittäytyä ihmisten pilkattavaksi. Mutta kun hän tuli talliin, istahti tupakoimaan ja näki ajan lähestyvän, hänen vaistonsa alkoi automaattisesti toimia ja hän punnitsi asiaa kylmän järjen avulla. Lyhyesti, hän pani takin ylleen ja alkoi asetella valjaita tamman selkään.

Sitä tehdessään hänen mieleensä johtui kaksi merkillistä seikkaa. Ensimmäinen oli se, että hevonen näytti olleen ajossa hänen poissa-ollessaan; toiseksi hevosen valjaat eivät olleet juuri siinä naulassa, johon hän oli ne viimeksi pannut. Ja kun hän veti vaunut vajasta, hän huomasi, että rattaissa oli vielä sulamatonta lunta.

Nämä huomiot muuttivat aluksi hänen päätelmänsä. Mutta nyt ei ollut aikaa näihin syventyä, vaan hän hyppäsi ajajan penkille ja ajoi tiehensä. Matkalla vanhat epäluulot Paulia kohtaan virisivät uudestaan.

Natt oli ajanut tuskin puolitiehen asemalle, kun hän hypähti melkein pois rattailta, niin voimakkaasti omituinen, järkevä ajatus iski hänen mieleensä: Vaunut olivat olleet ulkona jo ennemmin! Hän oli tuskin ehtinyt hymyillä, ennenkuin ajatus synnytti toisen: Ja se on tapahtunut tätä samaa tietä! Tämän jälkeen ajatuksen lento oli nopea. Tuskin puolta penikulmaa tarvittiin, ennenkuin Natt oli selvittänyt itselleen, että Paul Ritson itse oli ajanut tammalla asemalle ollakseen siellä kello kahdeksan aikaan, että voisi pettää tylsämielisiä ihmisiä. Hän oli täysin tyytyväinen tähän tulokseen ja kokonaan unohti sen pikku seikan, mikä olisi vienyt vaunut jälleen kotiin.

Hänen ajaessaan asemalle tervehti häntä eräs odottava vuokra-ajuri:

"Pahapa on tammarääsyn, ukkoseni — kulkea kaksi kertaa puolenpäivän kuluessa semmoinen matka. Luulen nähneeni sen jo täällä ennenkin."

Nattin kasvoille levisi ylhäinen hymy, joka näytti johtavan häntä kiusaukseen sanoa, ettei toinen vaivaisi itseään asioilla, jotka eivät hänelle kuulu. Tämän asemesta hän kuitenkin urahti:

"Tierätkö, kuka tällä viimeksi tuli?"

Odottamatta vastausta Natt heilautti kättään ja ajoi ohi.

Juuri kun kello löi kahdeksan, Lontoon-juna porhalsi asemalle ja minuuttia myöhemmin Paul Ritson ilmestyi näkyville. "Siinä hän tietysti on", ajatteli Natt.

Paul oli verrattomalla tuulella. Hänen kasvoillaan oli kirkkain hymy ja hänen äänessään mitä hyväilevin sointu. Hänen pukunsa lampun valossa näytti rypistyneeltä ja likaiselta.

Hän hyppäsi vaunuun, istahti ajajan puolelle, otti ohjakset ja lähti matkalle iloisesti jutellen.

Siitä oli kuukausia, kun Natt Paulilta oli osakseen sellaista ystävyyttä saanut.

"Liian hyvää ollakseen totta", ajatteli Natt tehden omalla hiljaisella tavallaan huomioita saadakseen koko jutun selväksi.

"Mitäs uutta minun poissa-ollessani?" kysyi Paul.

"Höm!" sanoi Natt.

"Eikö mitään uutta? Eikö kenenkään lehmä ole poikinut? Tamma ei ole pudottanut takajalan kenkäänsä — eikä mitään muutakaan?" kyseli Paul nauraen.

"Minä en tiedä enempää kuin tekään", sanoi Natt vastahakoisella äänellä.

Paul katsahti häneen ja nauroi taas. Sellaisena iltana kuin tämä ei jonkun palvelijan huono tuuli saanut häiritä hänen vapauttavaa iloisuuttansa.

He ajoivat nyt jonkun matkaa puhumatta mitään, äänettömyyttä vain häiritsivät Paulin kehoitukset, kun hän hoputti vanhaa tammaa viemään häntä kiireemmin jonkun luo, joka odotti häntä pappilassa.

Natt alkoi vähitellen päästä synnynnäisestä epäluulostansa, että ihmiset aina narrailevat häntä, ja nähdä asian huvittavan puolen. Kaikissa tapauksissa oli sukkela temppu tämä — tämä Paul-herran kepponen. Ja parasta kaikista oli, ettei siitä tiennyt kukaan muu kuin Natt ja hän itse. Natt alkoi olkansa yli luoda merkitseviä katseita Paulin kasvoihin. Paul katsahti vastaan kummastelevin ilmein, mutta sehän oli vain osa leikistä.

"Pidä vain salassa", Natt ajatteli, "miten me vedämme heitä nenästä."

Eteläpuolella tietä avautui laakso, jota etäämpänä pilviätavoittavat vuoret reunustivat. Mylly oli kummulla parin penikulman päässä, ja öilläkin — paitsi kaikkein pimeimpinä — sen ääriviivat näkyivät taivasta vasten kahden vuoren välistä. Kuuta ei näkynyt, vaikka olikin kuutamon aika, sillä leijailevat pilvet peittivät taivaan.

"Mitäs myllylle on tapahtunut?" kysyi Paul huomattuaan kaukaa sen hävitetyn muodon.

"Ei mitään sitten lauantai-illan, sen mukaan kuin olen kuullut", sanoi
Natt.

"No, mitäs sille silloin tapahtui?"

"Oh, ei mitään, ei mitään — vaikk'en voi sitä vakuuttaa", sanoi Natt tunkeilevasti irvistäen.

"Mitä, poika, siivethän ovat poissa — katso!"

"Enhän sano muuta kuin, että ne ovat. Me tiedämme koko asian, me tiedämme."

Paul katsahti häneen hämmästyneenä. Natt oli juonut, mikään ei ollut sen varmempaa. Likööri menee muutamien ihmisten päähän, mutta Nattin päähän se ei ollut noussut, vaan kasvoihin. Miten idioottimaisesti irvistäen saattoikaan joku katsoa toista suoraan silmiin!

Mutta Paulin sydän oli täynnä onnea. Hänen sydämensä haltija oli horjumatta valta-istuimellaan. Nattin kasvot olivat ärsyttävän naurettavat eikä Paul voinut olla hymyilemättä silmätessään niihin. Sitten Nattkin nauroi, ja he molemmat nauroivat — kumpikin toisilleen — ei kumpikaan toisen kanssa. "Minä en tiedä mitään, minä en tiedä. Oh, en!" mutisi Natt partaansa. Kerran hän virkkoi tämän huomautuksensa ääneenkin.

Kun he tulivat pappilaan, Paul nousi seisoalleen, antoi ohjakset
Nattille ja hyppäsi alas.

"Älä odota minua", hän sanoi, "aja kotiin."

Natt ajoi Lentävään Hevoseen asti ja siellä hän pistäytyi sisään saadakseen tuikun murheeseen jättäen hevosen tielle. Ennenkuin hän lähti kapakasta, hän teki huomion, joka julmasti kiihoitti, vaikka sangen vähän ihastutti, hänen epäluuloista, typerää mieltänsä.

XII LUKU.

Eräs kiertävä, köyhä saarnaaja oli kulkenut sinä päivänä laakson läpi ja kun ilta tuli, hän oli kolkuttanut pappilan ovelle.

"Nähdessäni auringon laskevan", hän sanoi, "ja tietäen, että Keswickiin on pitkä tie, ja kun minä en voi sietää raakaa yöilmaa, vaan varmasti kylmetyn, minä, suoraan tulin teidän taloonne."

Kuten arvokkaammatkin vieraat, kengätön tulija kutsuttiin sisään ja tarjottiin hänelle, mitä talossa parasta oli.

"Tule sisään, veli ja ole tervetullut", sanoi kirkkoherra Christian, ja sen yön tämä kiertolainen vietti pappilassa. Hän oli onneton, kovaosainen raukka, jonka aivot olivat yhtä tyhjät kuin kukkarokin, mutta nyt hänellä oli lämmintä ja kodikasta takan ääressä.

Greta kuuli Paulin askelet käytävällä ja juoksi häntä vastaan.

"Paul, Paul, Jumalan kiitos, että sinä olet vihdoinkin täällä!"

Hänen ilonsa oli vilpitön, vaikka sydäntä painoi raskas huoli, mutta Paul ei ollut sillä tuulella, että olisi voinut, tehdä tarkkoja huomioita.

Kirkkoherra Christian nousi paikaltaan takan luota ja pudisti Paulin kättä sydämellisesti ja teeskentelemättömästi.

"Olen oikein iloinen tavatessani sinua, poika", hän puheli. "Tämä on veli Jolly", hän lisäsi, "pyhän ristin soturi, joka hyvän sydämensä vuoksi on joutunut takauksiin ja menettänyt kaiken, mutta nyt koettaa saaden sijaan sellaista omaisuutta, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa."

Paul pudisti ristinsoturin kurttuista kättä ja vetäysi sitten Gretan kanssa akkunansyvennykseen erillensä.

"Kaikki on järjestyksessä", hän sanoi kiihkeästi.

"Tapasin isäni vanhan ystävän ja sovimme, että minä menen hänen lammaslaiduntensa isännöitsijäksi kahdeksi vuodeksi. Minulla on ollut kiire, sen voin sanoa. Kuuntelehan. Maanantaina minä tapasin sen vanhan herran — hän on nyt Lontoossa eikä enää halua palata Victoriaan, kuten sanoi minulle — vaan tahtoo tulla haudatuksi isänmaan poveen — hauska vanha vekkuli muuten — sanoo muistavansa isän niiltä ajoilta, jolloin hän oli konttoristina Tommy Wilkinsonilla. No niin, maanantaina minä näin sen vanhan pojan ja teimme sopimuksen — reilu vanha ukkeli samalla, vaikka hänellä onkin haukan nokka, sen puolesta hän on oikea Shylock. No niin — mihinkäs minä jäinkään? Jaa, sitten tiistaina minä hankin paikat — sinulle, äidille ja itselleni — laivan nimi on Ballarat — omituinen nimi — hieno valtamerihöyry — niin ja lähtee Lontoosta ensi keskiviikkona —"

"Ensi keskiviikkona?" sanoi Greta hajamielisesti, äänessä sangen vähän mielenkiintoa.

"Niin, viikko tästä päivästä se lähtee täsmälleen kello kolme — luotsi tulee viittätoista vaille — kaikki menevät laivaan kello kaksitoista. Mutta eihän nyt kestänyt koko päivää ottaa paikkoja ja iltapäivän minä olin asianajotoimistossa. Sitä joukkoa ei täytä millään, ne sitten ovat ovelia! Ehkä se on siksi, että niillä aina täytyy olla täysi haarikka nenän alla, eivätkä ne voi panna tikkua ristiin, ellei koko maailma sitä tiedä. Ha, ha!"

Paul jutteli iloisesti ja silmät leimusivat.

Takan punertavassa valossa kirkkoherra ja kiertävä saarnaaja istuivat ja juttelivat, mitä tapahtui suuressa maailmassa näiden unisten vuoristojen ulkopuolella.

Greta vetäytyi akkunansyvennyksestä sinne, mihin takka loi hämärää valoansa, sillä Paulin verraton tuuli tuntui tällä hetkellä viiltävän hänen masentunutta mieltään.

"Niin, minä olin asianajotoimistossa", lisäsi Paul ja veti taskustaan Hughin nimeen tehdyn valtuuskirjan, "ja nyt hän voi tehdä Ghyllille, mitä haluaa aivan kuin se olisi hänen omansa. Paljon onnea toivotan hänelle, ja suokoon Jumala hänelle yltäkyllin hyvyyttä! Mutta siinäkö ei kaikki — ei puoliksikaan. Tänä aamuna — ah, sinä viisas pieni nainen, joka luulet tietäväsi kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset, sanopa minulle, mitä minä tein Lontoossa ennen lähtöäni tänä aamuna." Greta oli tuskin kuullut, mitä toinen puhui. Hänen katseensa oli painunut rinnalle, kädet olivat kiertyneet niskan taa ja kyyneleet vuosivat virtoina, mutta Paul ei sitä huomannut.

"Mitäs luulet? No, minä menin Siviilivirastoon ja ostin lupakirjat eivätkä ne ihmeitä maksaneet — ja nyt se voi tapahtua minä päivänä hyvänsä — koska tahansa — ajattelepas sitä. Hei, hei, kas vain, näytäpäs kasvosi! No? — ylös nyt, no, kiltisti vain! Tiedätkö, ne kysyivät minulta sinun tuntomerkkejäsi, silmiesi väriä tai jotakin — mutta minä en kuolemakseni osannut sitä sanoa — no, nyt minä katson — juuri nyt. Mitä, mitä tämä on. — Mitä riivattua — mitä kummaa tämä on — Mitä, Greta — sinä itket — totisesti, sinä itket."

Paul oli kohottanut hellällä väkivallalla Gretan kasvot ja nyt hän piti häntä käden päässä ja katseli hämmästyneenä.

Kirkkoherra Christian liikahti tuolillansa. Hän ei ollut niin syventynyt juttuihin ja juoruihin, ettei olisi huomannut, mitä ympärillänsä tapahtui. "Greta on vain pahalla mielellä", hän sanoi koettaen nauraa. "Hän on järjestellyt kapineita uudestaan ja uudestaan eikä mikään ole viihdyttänyt. Hänellä on ollut ikävä, totisesti." Syvä ääni värähti tällä kertaa, ja veitikkamaiset, vanhat silmät sumenivat.

"Ah, tietysti, tietysti!" puheli Paul äänekkäästi ja nauroi yhtä sydämellisesti kuin kirkkoherrakin.

Gretan kyyneleet olivat kuivaneet sinä hetkenä.

"Sinun täytyy heti mennä kotiin, Paul", hän sanoi. "Sinun äitisi ei jaksa hetkeäkään enempää odottaa."

Paul nauroi, hullutteli ja jutteli poislähdöstään. Greta keskeytti hänet vakavin ilmein ja juhlallisin sanoin. Lopulta Paulin vallaton mieli asettui, hän alkoi huomata, että jotakin oli hullusti. Silloin Greta kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Ghyllissä maanantai-iltana. Paul valahti valkeaksi, ja kieli tuntui aluksi tarttuvan kiinni. Ensin hän yritti nauraa sille, mutta nauru loppui lyhyeen.

"Sen on täytynyt olla minun veljeni", hän sanoi.

"On kyllä totta, ettemme me paljoa samanlaisilta näytä, mutta silloinhan oli yö, pimeä yö, eikä sinulla ollut muuta kuin hämärä lyhty — ja onhan meissä jotakin koko suvulle yhteistä."

"Sinun veljesi Hugh istui huoneessaan."

Paulin sydäntä vihlaisi sanoinkuvaamaton tuska.

"Sinun tullessasi äitini kamarin ovi oli auki?"

"Ihan auki."

"Ja Hugh oli huoneessaan?" kysyi Paul, ja hänen silmänsä leimusivat ja hampaat pureutuivat vastakkain.

"Minä näin hänet siellä hetkistä myöhemmin."

"Minun piirteeni, kokoni, näköni, sinä sanot?"

"Joka suhteessa sama."

Paul kohotti kasvonsa ja takan punertavassa valossa niillä kuvastui sanaton kauhu. "Todella siis — peilikuva minusta?"

Greta värisi ja vastasi: "Juuri niin, Paul, ei enempää eikä vähempää."

"Sangen kummallista", mutisi Paul. Tämä oli järkyttänyt häntä sydänjuuria myöten. Greta painautui lähemmä häntä.

"Ja kun minun äitini tuli tuntoihinsa, hän ei sanonut mitään?"

"Ei mitään."

"Sinä et kysynyt häneltä mitään?"

"Kuinka minä olisin voinut? Mutta niin kiihkeästi minä halusin kuulla edes yhden sanan."

Paul hyväili hellästi hänen päätänsä.

"Oletko sinä tavannut häntä sen jälkeen?"

"En sittemmin. Minä olen ollut kipeä — tarkoitan kovin pahoinvoipa."

Kirkkoherra Christian liikahti taaskin tuolillansa. "Mitä sinä ajattelet, poikaseni? Viime yönä nousi Greta unissaan vuoteestaan, kulki portaan päähän ja putosi ihan maahan asti."

"Rakas lemmikkini", sanoi Paul, ja hajamieliseen katseeseen kohosi kauhun ilme.

"Mutta, Jumalan kiitos, hänelle ei tapahtunut mitään pahaa", sanoi kirkkoherra ja kääntyi taas vieraaseensa.

"Paul, nyt sinun täytyy kiiruhtaa. Hyvää yötä nyt tällä kertaa, rakkahin. Suutele minua. Hyvää yötä."

Mutta Paul seisoi yhä paikoillaan. "Greta, tuntuuko sinusta, että mitä on tapahtunut nyt, on tapahtunut ennenkin — jossakin — jollakin tavalla — mutta missä ja milloin? — Nämä kysymykset ahdistavat sinua — mutta niihin ei ole vastausta — sinä olet vajoamassa pohjattomaan syvyyteen."

Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hänen silmänsä säkenöivät, vaikka katse tuntui tuijottavan määrättömiin etäisyyksiin. Gretaa rupesi peloittamaan se kauhu, jonka oli hänessä herättänyt.

"Älä ajattele liian vakavasti sitä", hän pyysi. "Saattoihan olla, että erehdyin. Oikeastaan Hugh sanoi —"

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän sai minut häpeämään. Hän sanoi, että minä olin kuvitellut näkeväni sinut, kirkaissut ja peloittanut sinun äitiäsi."

"Maailmassa on ihmisiä, jotka voisivat nähdä Jumalan enkelin taivaasta tulevan alas ja sittenkin väittäisivät, että se oli vain vesipatsas."

"Mutta, kuten itse sanoit, se tapahtui yöllä ja oli kovin pimeä.
Minulla ei ollut muuta kuin viheliäinen lyhty. Älä katso noin, Paul."

Tyttö nosti hermostuneen kätensä hänen silmilleen ja naurahti lyhyesti ja ontosti.

Paul riistäytyi irti mieltänsä masentavasta ilkeästä tunteesta.

"Hyvää yötä, Greta", hän sanoi hellästi ja asteli ovelle. Sitten katseeseen palasi tyhjyys.

"Vastaus on jossakin — jossakin", hän sanoi miettivästi. Hän pudisti taas itseänsä ja virkkoi iloisella äänellänsä: "Hyvää yötä kaikki, hyvää yötä. Hyvää yötä."

Seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.

Päästyään tielle hän alkoi juosta, mutta yksin ruumiinliikunnon tähden ei hänen hengityksensä muuttunut puuskuttavaksi. Ennenkuin hän ehti kylään hänet oli vallannut rajaton pelko ja huoli, miten oli käynyt hänen äidillensä. Mitä oli se omituinen tauti, joka hänet oli yllättänyt hänen poissaollessaan? Äidin enkelinkasvot olivat olleet hänelle majakkana pimeässä. Hän oli kohottanut hänen sielunsa maan tomusta. Maailma lakeineen oli kiduttanut häntä, mutta nyt oli taivaan rauha käsittänyt hänet. Sanokoon maailma mitä tahansa, sen tuomio ei ulottuisi äidin sydämeen.

Hän kiiruhti edelleen. Miten järjetön hullu hän olikaan ollut, kun oli antanut Nattin mennä vaunuineen! Miksi se tolvana ei kertonut, mitä oli tapahtunut. Olisiko hänen äitinsä nyt pahempi? Olisiko hän tunnoissaan? Miksi, Herran tähden, hän ollenkaan oli lähtenyt koko matkalle?

Hän saapui Lentävän Hevosen luo, ja siellä sidottuna johteeseen oli hevonen ja vaunut. Natt oli sisässä. Siellä se lurjus oli tulen ääressä ja nauraa hohotti lasi kuumaa likööriä kädessään.

Paul hyppäsi rattaille ja ajoi matkaansa.

* * * * *

Oli tuskin inhimillisen luonteen mukaista, että Natt olisi voinut vastustaa kiusausta osoittaa, mikä monitietoinen, nuori veitikka hän saattoi olla, jos tahtoi. Natt ei koskaan koettanutkaan vastustaa sitä.

"Onko se kuoleman enne?" hän kysyi silmää iskien, mutta säilyttäen arvokkaan ylemmyytensä, jolla oli toisia kohdellut.

"Se on kohtalo, minä sanon sinulle", sanoi Tuomas Kyttyräselkä imien kiivaasti piippuansa, ja toinen hento ääni — se oli pienen Jakob Berryn — kuului peremmältä selittävän koko tätä salaisuutta.

Ylpeä hymy väreili Nattin huulilla, kun hän halveksien armotta hylkäsi toisten yliluonnolliset selitykset.

"Säästäkää juttunne ja kummituksenne", sanon minä. "On kumma, että on sellaisia ihmisiä, jotka eivät usko omia aistejansa. Jos te voitte näyttää minulle, että tuo minun hevoseni voi olla kahressa paikassa samalla kertaa, minä ehkä uskoisin, että herra Paul voi olla sekä täällä että Lontoossa yht'aikaa. Sitä minä en kuitenkaan usko, sen sanon teille."

Tälle viisaalle päätelmälleen Natt nauroi, röyhisteli rintaansa ja maisteli kuumaa likööriänsä. Juuri sillä hetkellä Paul hyppäsi rattaille ja ajoi tiehensä.

"Sanokaa minulle, että hevoseni, jonka olen sitonut ruuviin, on tallissaan, ja minä alan uskoa, että olen erehtynyt."

Gubblum Oglethorpe tuli juuri sisään ja kuuli Nattin viimeisen lauseen.

"Mihinkä ruuviin?" hän kysyi.

"Mihinkä, tietysti talon eressä olevaan johteeseen."

"No, sitä vastaan minä nyt en voi väittää, sillä minä alan tulla likinäköiseksi, mutta jos tämän talon johteeseen on sirottu joku hevonen, niin minut saa hirttää."

Natt juoksi ovelle, ja tusina uteliaita silmäpareja seurasi häntä. Hevonen oli tiessään. Natt istahti paikalleen ja katseli ympärilleen kauhun ilme kasvoillaan.

"No, minut kyllä hirtetään!" hän sanoi.

Vihdoinkin kummitus oli tehnyt hänelle kepposet.

XIII LUKU.

Matkalla Ghylliin Paulin levottomuus oli kiihtynyt raatelevaksi tuskaksi. Ehk'ei se ollut muuta kuin mielikuvitusta, mutta hänestä tuntui, että sumupilvi leijaili talon yllä. Kun hän astui eteiseen, hänen askelensa kaikuivat kumeina hänen korvissaan, ja koko talo näytti tyhjältä kuin hauta. Surullinen ympäristö tuntui kokonaan masentavan hänen mielensä. Vanha Dinah Wilson tuli silloin keittiöstä ja katseli hämmästyneenä häntä. Ilmeisesti häntä ei oltu odotettu. Hänen teki mielensä kysyä tuhansia asioita, mutta kieli tuntui puuttuvan suuhun. Voimakas mies vapisi, ja hänen rohkeutensa tuntui lannistuvan.

Miksi tuo nainen ei puhunut? Kuinka säikähtäneeltä hän näyttikään! Paul aikoi hyökätä hänen ohitsensa yläkertaan, kun eukko ilmoitti vapisevalla äänellä, että hänen rouvansa oli mennyt.

Sanat lävistivät Paulin kuin teroitetut nuolet. "Mennyt! Miten mennyt?" hän huudahti. Olisiko mahdollista, että hänen äitinsä olisi kuollut?

"Mennyt pois", sanoi Dinah.

"Pois! Mihin?"

"Mennyt junalla, herra, tänä iltana."

"Mennyt junalla", Paul kertasi koneellisesti ja hajamielisesti.

"Sinne on jätetty kirje, herra. Se on hänen huoneensa pöydällä."

Hilliten itseänsä Paul harppasi ylös kolme porrasta kerrallaan. Hänen äitinsä huone oli tyhjä, takka oli kylmä, kuvat poissa seiniltä, pöytä paljaana, ainoat kirjat hyllyltä kadonneet — kaikki oli äänetöntä, hämärää, selittämätöntä.

Mitä tämä merkitsi? Paul seisoi hetkisen kynnyksellä nähden kaiken yhdellä silmäyksellä. Heti kun hän jaksoi hieman malttaa mieltänsä, hän huomasi kirjeen pöydällä. Hän otti sen vapisevin sormin. Osoite oli hänelle, äidin käsialaa. Hän avasi sinetin ja luki seuraavaa:

"Minä aion mennä katolisen kirkon suojaan. Olen kauan ajatellut tätä turvapaikkaa, mutta minä toivoin voivani odottaa sitä päivää, jolloin sinun onnesi olisi tullut täydelliseksi Gretan rinnalla. Taivas ei sitä suonut, ja minä jätän sinut ilman viimeisiä jäähyväisiä. Hyvästi, rakas poikani ja Jumala siunatkoon ja ohjatkoon sinua. Jos rakastat minua, älä sure minun tähteni. Rakkaudesta sinuun minä jätän sinut. Ajattele minua, kuten sellaista, joka on päässyt rauhaan, ja minä siunaan taivaassakin sinua. Jos joskus maailma pilkkaisi sinua äitisi nimellä, niin muista, että hän sittenkin on sinun äitisi ja rakasti sinua viime hetkeensä asti. Hyvästi, rakas Paul. Sinä et koskaan saa tietää päivää, milloin tämä erehtynyt ja surullinen sydän on lakannut sykkimästä ja kaipaava henki saa yhtyä iäiseen kiitosvirteen Hänen kunniakseen. Siitä hetkestä, rakkahin, kun luet tämän kirjeen, ajattele minua kuolleena, sillä minä olen kuollut maailmalle."

Paul piti kauan kirjettä edessään ja tuijotteli siihen nurinrevähtänein silmin. Kaikki tunteet näyttivät kuolleen. Ei ainoatakaan kyyneltä, ei huokausta, ei valitusta päässyt murtuneesta sydämestä. Kaikki tuntui pysähtyneen ja puutuneen. Siinä seisoi nyt murtunut, häväisty, onneton mies. Tuhat tuskaa hänen sielussaan tuntui muodostavan voimakkaan virran, joka tahtoi vajottaa hänet ammottavaan tyhjyyteen.

Ääneti hän kääntyi ympäri ja asteli ulos talosta. Äänettömät huoneet kaikuna kertasivat hänen raskaat askelensa. Hän kääntyi pappilaan johtavalle tielle, asteli katsomatta oikealle tai vasemmalle, tuijottaen suoraan eteensä ja kohottamatta kertaakaan katsettaan. Tie saattoi olla pitkä, mutta siitä hän ei välittänyt; yö voi olla kylmä, mutta kylmempi oli sydän hänen rinnassaan. Pilvet kiisivät taivaalla ja päästivät kuun kirkkaana valaisemaan maata, mutta hänelle oli elämä sysimusta yö.

Pappilassa unelmoiva takkatuli oli juuri riittymässä. Ryysyinen vieras oli johdettu vuoteeseensa, ja itse hyvä kirkkoherra teki tiliä maailman ja Luojansa kanssa päivän toimista. Greta istui hiipuvan hiilloksen edessä, ja sydäntä painoi sanoinselittämätön pelko.

Kun Paul avasi oven, hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen silmissään oli outo katse, mutta hän oli kylmä ja puhui hiljaa. Hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja luki äitinsä kirjeen. Hän luki sen lujalla äänellä, eikä ainoakaan värähdys ilmaissut sitä tuskaa, joka raateli hänen sieluansa. Sitten hän istui kauan ääneti eikä hänen henkensä voinut tajuta ajankulua.

Tuskin Gretakaan mitään virkkoi, ja vanha kirkkoherra puhui vähän. Miten voimattomilta tuntuivatkaan sanat tällaisessa surussa! Kuolemalla oli lohdutuksensa, mutta mikä voi lohduttaa elävältä kuolleen surevia omaisia?

Vihdoin Paul ilmoitti, että hän toivoi vihkimisen tapahtuvan heti — huomenna tai viimeistään ylihuomenna. Hän ilmaisi heidän aikomuksensa olevan lähteä Englannista, kertoi isänsä ystävästä, luovutuskirjasta, joka oli tehty hänen veljensä nimeen.

Vanha mies oli syvästi liikutettu, mutta hän oli mitä suurimmassa määrässä epäitsekäs olento. Hän ymmärsi sangen vähän siitä, mitä jo oli tehty tai tehtäisiin. Mutta hän sanoi: "Jumala siunatkoon teitä ja olkoon teidän kanssanne", vaikka hänen oma haavoitettu sydämensä vuosi verta. Greta polvistui hänen tuolinsa ääreen ja suuteli iän ja vaivojen uurtelemia kasvoja, jotka nyt uivat kyynelissä. Sovittiin, että vihkiminen tapahtuisi perjantaina. Nyt oli keskiviikon jälkeinen yö.

Paul nousi ja asteli ovelle, ja Greta seurasi häntä eteiseen.

"Teet hyvin, kun jätät kaikki veljellesi", hän sanoi.

"Emme puhu siitä nyt", vastasi Paul.

"Mitä teidän välillänne on tapahtunut?" kysyi Greta.

"Toisella kertaa, lemmittyni."

Greta muisti Hugh Ritsonin omituisen uhkauksen. Pitäisikö hänen ilmoittaa se Paulille? Hän oli melkein tekemäisillään sen, kun hän kohotti katseensa Paulin kasvoihin. Niiden murtunut, eloton ilme ehkäisi häntä. Ei nyt. Se olisi julmaa.

"Minä tiesin, että kummallisia enteitä oli olemassa", sanoi Paul, "ja nyt se kauhea on tapahtunut."

Hän astui yli kynnyksen ja saapui pihalle. Lumi peitti vielä maata ja pakkanen oli sen jäädyttänyt. Kävi vinha tuuli, joka humisi ja huokaili jäisissä, lehdettömissä puissa. Kuu pilkisti taas synkän pilven raosta. Samalla lankesi avoimesta ovesta takan punerva valo hänen kalpeille kasvoillensa.

Greta läähätti. Väristys kävi hänen lävitseen. Tuossa hänen edessään, silmä silmää vasten, olivat taaskin samat kasvot, jotka hän oli nähnyt Ghyllissä.

XIV LUKU.

Paul palasi kotiin murtunein sydämin ja masentunein mielin. Hän istahti alakuloisena tuolille ja kaikki tuntui tyhjältä. Kun palvelijat puhuivat hänelle, hän kohotti heihin kaksi surun sumentamaa silmää ja vastasi lyhyesti heidän kysymyksiinsä. Palvelijatar laittoi pöytään illallisen ja ilmoitti, että se on valmis. Kun hän palasi korjaamaan sitä pois, oli se koskematta. Paul nousi äitinsä huoneeseen ja istui kylmän takan ääreen. Kynttilä, jonka hän oli mukanaan tuonut, paloi loppuun.

Keittiössä palvelijat ja peltotyöläiset seurustelivat kauan ja keskustelivat ahkerasti. "Mikä Paul-herraa vaivaa?" "Tullut ehkä pettymyksiä rakkausasioissa." "Kuka niiden naisten oikkuja tietää?" "Mihin talon rouva on mennyt?" "Ehkä ostamaan uutta pukua." "Kukapa tietää, vaikka alkaisi vielä tytöksi pukeutua?" "Ekkös kuullut mitään kyyritessäs' rouvaa asemalle Reuben?" "En, en kerrassa mitään." "Ekkös sinä ollut kyyriss' asemall' tän' iltana?" "Enhän sanokkaan, etten ollut." "Tapasitko sinä herra Hughin tänä aamuna, Natt?" "Älkää kyselkö Nattilta, hänen kielens' on sirottu tän'iltana. Hän juttelee kaikk' ittelleen — kiroaa joskus ja mutisee omaan partaans'."

Kun palvelijat olivat käyneet levolle ja koko talossa oli hiljaista, Paul vielä istui äitinsä huoneessa. Ei kenkään muu kuin hän itse tiennyt, niitä hän kärsi sinä yönä. Hän koetti selvitellä sitä onnettomuutta, joka oli hänen osaksensa tullut. Miksi hänen äitinsä oli sulkeutunut luostariin? Miksi hänen rakkautensa poikaansa vaati häntä jättämään hänet? Koettaa etsiä vastausta näihin kysymyksiin oli samaa kuin kolkuttaa hautaholviin: ääni, joka olisi voinut vastata, oli vaiennut. Ei tullut mitään muuta vastausta kuin synkkä, raskas ontto kaiku hänen epävarmaan koputukseensa. Kaikkialla ammotti tylsä sokea tyhjyys, josta ei ollut ulospääsyä eikä kuulunut sanaakaan vastaukseksi.

Tästä horroksesta hänet herätti harhanäky, joka tänä yönä monta pitkää tuntia poltti hänen aivojaan kuin sulatettu lyijy. Kasvot, jotka Greta oli nähnyt ja varmaankin olivat ilmestyneet hänen äidilleen, näyttivät nyt kohoavan hänen eteensä, kun hän siinä istui yksinäisessä huoneessa. Hän näki omat kasvonsa, kuin olisi katsellut niitä peilistä. Ei edes yön pimeys voinut salata sitä. Selkeänä ja kirkkaana kuin päivällä se hohti ja hehkui tässä pimeässä huoneessa. Hän sulki silmänsä karkoittaakseen sen pois, mutta yhä se oli hänen edessään. Se oli hänessä itsessään. Se oli tulella poltettu hänen aivoihinsa. Hän vapisi pelosta, hän, joka ei koskaan ennen ollut tiennyt, mitä pelko on. Se vaikutti häneen, kuten hänen oma kummituksensa.

Hän tiesi, että se oli vain mielikuvitusta, mutta mitkään mielikuvat eivät koskaan ole olleet niin kauheita. Hän nousi ylös paetaksensa sitä, mutta se seisoi hänen edessänsä silmä silmää vasten. Hän lysähti taas istumaan, ja se istahti hänen luokseen kasvot vasten kasvoja.

Sitten se muuttui. Hetkeksi se katosi värisevään usvaan, ja hänen tuijottavan katseensa jännitys laukesi. Miten siunattu olikaan tämä hetken lepo! Hänen ajatuksensa kääntyivät äitiin. "Jos joskus maailma pilkkaisi sinua äitisi nimellä, niin muista, että hän vieläkin on sinun äitisi, joka rakasti sinua viime hetkeensä saakka." Rakas, pyhä sielu, vähän on pelkoa siitä, että hän sen unohtaisi! Vähän on pelkoa, että viisas maailma koskaan saisi tahrata tätä pyhää rakkautta! Hellyyden kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja niiden sumun läpi hän oli näkevinään äitinsä edessään. Hänen päänsä oli painunut, ja kaikki kuluttava häpeä näytti nostavan punan hänen kalpeille kasvoilleen. Sitten hänelle selvisi, että äitiin tuijottivat toiset silmät, tuijottivat sydämen syvimpiin kätköihin ja säikyttivät hänet kuoliaaksi, pitäen auki raskaat silmänluomensa, jotka eivät koskaan sulkeutuisi uneen. Hän katsahti ylös — hänen oma varjonsa tuijotti ääneti heihin molempiin.

Paul hypähti seisoalleen ja juoksi ulos huoneesta. Varmaankin äidin henki yhä asui tässä hylätyssä asunnossa. Varmaan tuo oli se varjo, joka hänet oli pois karkoittanut. Suuret vesikarpalot juoksivat hänen otsaltansa. Hän meni ulos talosta. Raskaat, mustat pilvet purjehtivat taivaalla myrskyn mukana. Niiden takaa pilkahtivat silloin tällöin kuun kalpeat kasvot.

Hän kulki Caledalen juurella metsässä ja kuunteli, kuinka tuuli huokaili ja kohahteli jäisissä oksissa. Joka toisella askelella hän katsahti taaksensa. Mutta vihdoin hän näki sen, mitä oli katsellut: se kulki askel askelelta hänen rinnallaan.

Hän asteli hitaasti pois metsästä eikä uskaltanut juosta. Vuori kohosi melkein äkkijyrkkänä hänen edessään päättyen epätasaisiin jäätikköihin, joiden välillä ammotti synkkiä kuiluja. Hetkisen valaisi sitä kuu ja sen valossa hän näki kaikki selvänä. Ajattelematta; mitään hän alkoi ilman päämäärää kiivetä. Työ oli vaivalloista minä aikana tahansa ja niillekin, jotka olivat tottuneet vuorille kiipeämään. Vaiva ja valppaus karkoittivat harhakuvan, ja vapautunut ajatus kääntyi Gretaan. Mitä olisi nyt elämä ilman Gretan rakkautta? Sarja toisiaan seuraavia onnettomuuden päiviä. Greta oli hänen menetetyn elämänsä pelastaja, hänen elämänsä kevät ja päivänpaiste, Ihmeellinen hellyyden puuska yllätti hänet ja sydämessään hän siunasi häntä. Täällä vuorella hän oli näkevinään lemmittynsä sivullansa, mutta heidän välilleen, erottamaan heitä kohosi samainen aave.

Itäpuoli taivasta oli pimeä, mutta kaukaisista hiilihaudoista välkkyi valoa. Lepuuttamatta jalkojaan Paul asteli valoa kohden. Ja hänen kasvojensa varjo asteli hänen rinnallansa. Kun tuuli puhalsi, se vihelsi hänen korvissaan, ja se kuului tässä autiudessa kuin hänen rinnallaan kulkevan olennon hiljainen itku.

Vanha loordi Fisher oli entisessä toimessaan, ja hiilloksesta hohtava valo toi nähtäville hänen kuluneitten kasvojensa monet poimut ja uurteet.

"Ootteko se te, herra Paul?" hän kysyi henkeänsä haukkoen ja yskien savun seassa ja huutaen niin, että se kuului tuulen pauhinan yli.

Hänen seistessään siinä ei Paulia harhakuva enää vaivannut. Se oli ollut heräävä kuvitelma, joka oli saanut alkunsa Gretan kertomuksesta ja vahvistunut siitä hermokiihoituksesta, jonka hänen äitinsä pako oli synnyttänyt. Matthewin läsnäolo auttoi karkoittamaan sitä. Ukon nöyrä ulkomuoto kuvasi hänen murtunutta mieltänsä. Myrsky oli repäissyt irti maasta hänen ainoan juurensa. Hän oli vain paljas, ruhjottu runko, joka oli heitetty maahan ja jolla ei ollut enää voimaa juurtua uudestaan. Hän oli vanha eikä hänellä ollut mitään toivoa. Sittenkin hän eli ja teki nöyrästi työtä. Paulin oma asema oli toinen. Kohtalo oli heittänyt hänen purtensa tuntemattomalla merellä salakallioihin. Mutta hän oli nuori, hänen suonissaan virtasi elämänvoima, ja rakkaus antoi tukea. Häntä oli vain kiusannut turha kuvitelma, kiduttanut pelon herättämä tuska.

"Hyvää yötä, Matthew!" hän huudahti yli tuuleni kohinan ja katosi yöhön.

Hän tahtoi mennä kotiin nukkumaan, niin että kuume häviäisi hänen suonistaan. Hän astui tielle, ja kaivosten koneitten yksitoikkoinen ääni vähitellen lakkasi kuulumasta hänen korviinsa. Hän kulki kylän ohi. Tiet olivat tyhjät, ja kumeina kaikuivat hänen askelensa. Suuret varjot lankesivat häneen, kun kuu silloin tällöin vapaasti pääsi paistamaan pilvien takaa Eräästä akkunasta loisti tuli. Siellä rouva Truesdalen kärsivä henki kamppaili viime hetkiänsä. Tuuli tyyntyi ja vinkui taas ja joskus se kuului lapsenitkulta hänen korvissaan yön yksinäisyydessä.

Hän asteli harvakseen tai hyökkäsi kiivaasti pimeää tietä yhä eteenpäin. Etäältä Ghyllistä kuului koirien haukuntaa. Omituiset pilvenmöhkäleet leijailivat taivaalla, ja ajoittain pilkisti kuu esille. Koko taivas oli kuin musta tukka, johon oli siroteltu sinne tänne hopeasuortuvia. Mutta yhdellä kohtaa tiellä kuu paistoi kirkkaana ja valoisana. Se oli kuin johtotähtenä hänen edessään. Hän kiiruhti askeleitaan, kunnes tuli sinne kuun valaisemalle kohdalle. Sitten se valo muuttui toiseen paikkaan: nyt se valaisi kirkkomaata. Hänen isänsä hauta oli vain muutamien askelten päässä tieltä.

Mikä näkymätön voima oli ajanut häntä tänne? Tahtoiko tämä johtaa häntä ymmärtämään, että kaikki kohlut, joita kohtalo on hänelle varannut, ovat tutkimattomalla tavalla seurauksia hänen isänsä teoista? Hänen mieleensä muistui taas hänen isänsä kuolinyö. Hän ajatteli äitinsä tunnustusta — tunnustusta, joka oli kauheampi tehdä ja musertavampi kuunnella, kuin mikään äiti oli koskaan tehnyt tai poika kuunnellut. Ja tämän yön kärsimykset, olivatko ne vain yksi rengas ihmeellisessä kohtalon ketjussa?

Älköön ihminen luulkokaan, että saisi jättää leikkaamatta ne ohdakkeet, jotka hänen isänsä elämässään on kylvänyt. Jos Jumalan viha ei kohtaisikaan häntä kaikessa ankaruudessaan, maailma pahuudessaan ei kuitenkaan unohda, että isäin pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen.

Paul läheni pientä porttia ja astui kirkkotarhaan. Yökastepisarat hänen kasvoillaan eivät olleet kylmemmät kuin hänen kyyneleensä, kun hän polvistui isänsä haudalla. Sinä hetkenä hän kirosi maailman ja sen julmat lait. Sitten hänen sydämeensä salaa hiipi ajatus, joka myrkyllään turmeli hänen rakkaimman muistonsa: hän ajatteli katkeruudella isäänsä.

Silloin ihmeellinen kammo käsitti hänen mielensä. Hän näki, vaikka vielä muistonsa silmillä, että hirviö oli palannut. Hän tiesi, että se seisoi yötaivasta vasten kuin aavemainen hautapatsas. Mutta kun hän kohotti katseensa, näki hän vieläkin kauheampaa. Kasvot olivat hänen edessään, mutta nyt ne olivat kuolleen kasvot. Hän näki oman ruumiinsa oikaistuna isänsä haudalle. Hänen päänsä retkahti kylmälle turpeelle. Hän makasi hautapengermällä kuin kuollut. Silloin hän tiesi, että ylhäällä oli määrätty, että hänen isänsä synnin tuli luoda ikuinen varjo hänen elämäänsä. Kaikissa elämänsä vaiheissa tuli hänen kulkea kantaen orjana synnin kuormaa, joka ei johtunut hänen omista töistänsä. Syntiperintö oli hänen kohtalonsa, ja synnin palkka on kuolema.

Oliko ihme, että hetkellä, jolloin hänen elämänsä tie näytti kulkevan synkinten varjojen kautta — kun isän ihana muisto, jonka oli äidin sylissä leikkiessään sieluunsa saanut, oli vain katkera harhakuva, joka kantoi kostoa povellaan — oliko silloin ihme, että rauha laskeusi kuin kyyhkynen taivaasta hänen sieluunsa?

Hänen tuntiessaan itsensä orvoksi, joka ei kuitenkaan vielä ollut orpo — joka oli tuomittu tuskassa kiemurtelemaan kuin maan mato maailman liejussa, mies heräsi hänessä ja hän kerralla karkoitti pois pelon, joka häntä kidutti.

Tämän voiman hän sai siitä tiedosta — hänhän oli karu ja oppimaton mies, vaikka omasikin voimakkaan hengen — että on olemassa korkeampi voima kuin kohtalo, että myrskyisimmälläkin merellä on mestarinsa, että kulkuri, jonka hyökylaine on heittänyt oudolle rannalle, ei ole joutunut sinne sattumalta eikä yksin.

Ja Jumalan enkeli tuntui kuiskaavan hänen sydämeensä Hagarin ja hänen poikansa tarinan — kuinka poika oli isänsä esikoinen ja kuinka toiseksi syntyneestä tuli perillinen — kuinka vaimo ja poika ajettiin pois ja kuinka he olivat menehtyä kurjuuteen — kuinka vihdoin kuului taivaasta huuto: "Jumala on kuullut pojan rukouksen, ole hyvässä turvassa."

Harhakuvan synnyttämä kauhu oli hävinnyt. Se ei enää koskaan tulisi takaisin. Paul asteli kotiin takaisin, sulkeutui omaan huoneeseensa ja nukkui rauhallisesti.

Kun hän heräsi, säteili talvinen aurinko noustessaan punaisena ja keltaisena Ankerias-kallion huipuissa. Alasimen kalke kuului yli laakson. Lampaat kiipeilivät jäätyneen tunturin rinteillä. Kirveiden kalke kuului metsästä ja yhtyi kuulakassa aamuilmassa luonnon mahtavaan kuoroon. Koleasti jyrisivät Nattin rattaat jäisellä tiellä. Punarinta-satakieli istui akkunan ulkonemalla päästellen kurkustaan riemukkaita aamusäveleitä. Viime yö oli siirtynyt ikuisuuteen eivätkä sen kauhut koskaan enää voineet palata. Hänen edessään oli päivä, maailma, elämä.

XV LUKU.

Tänä päivänä — häiden edellisenä päivänä — olivat kaikki juorujen kielet Newlannissa aamusta iltaan ahkerassa toimessa. Natt oli lähetetty kiertämään ympäri laaksoa ja kutsumaan maanviljelijöitä, heidän vaimojaan, poikiansa ja tyttäriänsä. Kirkkoherra Christian itse kulki kutsujana köyhien kodeissa.

"'Köyhät teillä aina ovat', mutta kaikkialle niitä ei kutsuta eikä aina ole Galilean Kaanaan häitä", oli hän lähtiessään Gretalle sanonut.

Eikä seutukunnan asukkailla suinkaan ollut mitään juhlaan kokoontumista vastaan. "Parhainta onnea vihittäville!" he sanoivat. "Älköönkä runsauden sarvi koskaan vuotamasta laatko."

Koko laaksossa ei tehty paljoa työtä sinä päivänä. Seudun rikkain perijätär aikoi mennä naimisiin laakson rikkaimman tilanomistajan kanssa. Sellaisessa tapauksessa oli työtä kylliksi, kun pistäysi Lentävään Hevoseen tekemään toisten kanssa laskelmia. Pääasia selvisi yksinkertaisella yhteenlaskulla — nimittäin, paljonko olisi Paul Ritsonin arvo sitten, kun hän on mennyt naimisiin Greta Lowtherin kanssa. Ja useammin kuin kerran sinä päivänä kaksikertaa kaksi teki viisi.

Pakkanen kesti yhä ja tiet olivat jäässä. Ennen pakkasia oli ollut ankaria sateita, ja joki, joka juoksi laakson halki, oli tulvinut ja peittänyt niityt tien kahden puolen. Nyt se muodosti viiden penikulman levyisen lasisileän jääsillan, jota myöten saattoi kulkea suoraan kuin nuoli.

Abraham Strong, puuseppä, oli saanut muuttaa suunnattomat nelipyöräiset vaunut taiviajopeleiksi siten, että otti pois pyörät ja laittoi niihin puusta jalakset. Tämän vaunureen oli seppä raudoittanut ja sitä aiottiin käyttää hääjuhlallisuuksissa.

Varhain sinä aamuna oli veli Peter lähetetty kaupunkiin kutsumaan herra Bonnithornea. Neljän penikulman jalkamatka tuntui hänestä vaikeammalta ponnistukselta kuin koko asia olisi ansainnut.

"En ymmärrä, mikä sitä likkaa vaivaa ja mitä hän; on vailla", hän murisi äkeästi astellessaan tietä. "Mitä hän miehellä tekee? Eikö hänellä nytkin ole kaksi kappaletta? Minä itse palvelen häntä kylliksi. Mutta tytöt ovat merkillisiä tuulihattuja."

Herra Bonnithorne sai tarpeeksi Peterin sanoista: "En tierä, eikö siellä lie vihkiminen tekeillä", ymmärtääkseen, mistä oli kysymys. Hugh Ritson oli poissa kotoa, ja hänen veljensä Paul kiirehti hänen poissaollessaan häämenojen toteuttamista.

Näissä mietteissä herra Bonnithorne oli lähtenyt kaupungista matkalle. Mutta ennenkuin hän ehti pappilaan, hän tapasi itsensä Paulin, joka oli matkalla hänen toimistoonsa. He lausuivat toisilleen muutamia sanoja. Tietysti nuori tilanomistaja oli maallikko eikä muuta. Hän kykeni selittämään huonosti tilannetta, mutta sen sijaan hän antoi jotakin, joka sanoi kaiken ja antoi asianajajan hävyttömyydelle ankaran iskun. Paul antoi asianajajalle ilman lähempiä selityksiä ne luovutuskirjat, jotka oli tuonut Lontoosta. Herra Bonnithorne tarkasti niitä, pisti ne taskuunsa ja hymyili. Hänen mielestään Paulin merkitys vaarallisena vastustajana aleni sinä hetkenä mitättömiin. He erosivat pitemmittä puheitta.

Illan tullen palasi kirkkoherra Christian kotiin kuolemanväsyneenä. Hän tapasi asianajajan odottamassa häntä. Avioliitto hänen silmissään oli kuvastunut koko päivän suurenmoisena ja kaikki muut asiat olivat vähäpätöisyyksiä sen rinnalla.

"Te annatte hänet siis pois, herra Bonnithorne", hän sanoi ilman pitempiä kursailuja.

"Minä — minä?" ihmetteli herra Bonnithorne kulmiansa kohottaen.

"Kenellä siihen olisi suurempi oikeus?" kysyi kirkkoherra.

"No, tiedättehän, te — te —"

"Minä! Ei, minun täytyy vihkiä heidät. Muut velvollisuudet kuuluvat teille."

"Katsokaahan, herra Christian, jos ajattelette, minä olen — minä olen —"

"Te olette hänen isänsä vanha ystävä. Kas niin, Pidetään se asia päätettynä."

Herra Bonnithorne näytti haluttomalta. "Tjaa, toden sanoakseni, herra
Christian, — minä en — minä en mielelläni tahtoisi."

Vanha kirkkoherra kohotti kaksi ihmettelevää silmää ja katsoi sankalasiensa yli herra Bonnithorneen. Asianajajan nolous yhä lisääntyi. Silloin kirkkoherra Christian muisti, että vain joku aika sitten herra Bonnithorne oli esittänyt syitä, miksi Paul ei saisi mennä Gretan kanssa naimisiin. Ne olivat liian maallisia, ne samaiset syyt, mutta ne olivat antaneet hänelle Gretan perheen ystävänä vakavaa ajattelemisen aihetta.

"Paul ja Greta aikovat matkustaa pois", virkkoi kirkkoherra.

"Niin olen kuullut."

"He asettuvat Victoriaan maanviljelijöiksi", lisäsi kirkkoherra.

"Gretan rahoilla", iski asianajaja.

Kirkkoherra Christian katsahti taaskin lasiensa yli. Silloin hän taas huomasi omituisen hymyn väreileväni asianajajan huulilla. "Tiedättekö", hän sanoi, "milloinkaan ei minun vanhaan tyhmään kallooni ole johtunut epäillä, eivätkö perinnöt ole paremmat rehellisen työmiehen kuin keinottelijan käsissä."

Herra Bonnithorne hätkähti. Yksinkertainen, vanha kallo saattoi joskus olla terävämpi kuin hänen oma viisas päänsä.

"Siihen katsoen, että minun tulee vihkiä heidät, varmaankin odotetaan, että Paul saisi hänet teidän kädestänne, mutta jos teillä on jotakin vastaan —"

"Vastaan?" keskeytti herra Bonnithorne. "En luule, että minun tunteeni siinä suhteessa ovat niin vakavaa laatua."

"Jätetään se siis siihen, ja te saatte huomenna päättää", sanoi kirkkoherra Christian.

Siihen asia jäikin, ja herra Bonnithorne, perheen rakas ystävä, riensi kiireesti sähkölennätinasemalle ja lähetti Hugh Ritsonille Lontooseen seuraavan sähkösanoman: "Heidät vihitään huomenna. Jos sinulla on jotakin tärkeätä sanottavaa, niin kirjoita tänä iltana — tai tule."

Yleisessä hyörinässä ja pyörinässä tapasivat Paul ja Greta toisiansa vain viitisen minuutin ajan, ja muutamat sanat, jotka he ehtivät vaihtaa, olivat pohjaltaan ylen vakavat. Samalla kun heidän sydämessään kaikui riemulaulu, kuului siellä pohjasävelenä viiltävä epäsointu, eikä kumpikaan tiennyt toisensa hädästä.

Greta ajatteli Hugh Ritsonin salaperäistä uhkausta. Olisiko Hughilla voimaa estää heidän avioliittonsa, oli Gretalle vähemmän tärkeä kuin kysymys, pitäisikö hänen kertoa Paulille, mitä kaikkea Hugh oli hänelle sanonut. Päivän kuluessa hänen epävarmuutensa tuli tuskalliseksi. Jos hän puhuisi, hänen samalla täytyisi kertoa, mitä hän tähän asti oli osiksi salannut, Hughin tungettelevasta ja veljeyttä häpäisevästä rakkaudesta. Hänen täytyisi siis tuottaa uutta mielipahaa Paulille, jolla oli surua kylliksi äitinsä menettämisestä. Todennäköisesti ei Paul voisi ymmärtää veljensä omituista esiintymistä ja hävyttömiä puheita. Ja jos hän ei voisi niitä selittää, sitä enemmän ne kiusaisivat häntä. Ehkäpä Hughin uhkaus ei ollut mitään muuta kuin kiihtyneen mielen ajattelematon ilmaus, raivoa, jonka täytyi saada purkautua. Sittenkin Gretan hermostus yltyi, eivät järkisyyt, eivätkä saivartelut voineet sitä estää. Hän oli kuin sokea, joka ilmavirrasta tuntee tulleensa teitten risteykseen eikä voi päättää, kumpaa olisi lähdettävä kulkemaan.

Paulilla puolestaan oli ankarampi kysymys ratkaistavana. Hän ajatteli, olisiko kunniallisen miehen soveliasta mennä Gretan kanssa naimisiin tämän tietämättä, ettei hän ollut isänsä laillinen poika. Sitä hän ei kuitenkaan voinut koskaan ilmaista hänelle. Vala, jonka hän oli vannonut isänsä ruumiin ääressä, sulki ainiaaksi hänen huulensa. Hänen äitinsä kunnia oli kietoutunut yhteen tähän valaan. Jos rikkoi toisen, tuli toinenkin salaisuus heti julki. Totta kyllä, se tarvitsisi ilmaista vain Gretalle ja Greta ja hän olivat yhtä. Sekin oli totta, että hänen äitinsä oli kuollut maailmalle. Mutta vala oli rikkomaton —:

"Vanno, ettet koskaan ilmaise ainoallekaan inhimilliselle olennolle sanoin etkä viittauksin isäsi tekoa etkä äitisi häpeätä." Hän oli vannonut sen ja hänen täytyy se pitää. Tunteiden ristiriita oli hirveä. Rakkaus veti häntä toiselle ja rakkaus toiselle tielle. Kunnia kehoitti ja kunnia kielsi. Hänen sydämensä ensimmäinen ajatus oli ilmaista Gretalle kaikki — ei salata mitään häneltä, jonka sydämen jokainen ajatus oli hänen. Mutta sitten hän päätti, että hänen syntynsä salaisuuden täytyi ainiaaksi olla lukittuna hänen omaan poveensa.

Ei ollut kunnianmiehen työ mennä Gretan kanssa naimisiin ilman, että hän tietäisi hänen syntymästään — oli vain yksi keino pelastua kunniattomasta teosta: jättää koko avioliitto sikseen. Vaikka hän menisikin naimisiin, hänen täytyisi kuitenkin valansa pitää. Jos vala olisi pidettävä, avioliitto olisi kunniaton — se ei olisi se sielujen sopusointuinen liitto, jolloin sydän yhtyy sydämeen, ajatus ajatukseen — kuten oikeassa avioliitossa tuli tapahtua. Tällainen oli samaa kuin olla uhraavinaan lahjansa alttarille ja kuitenkin säilyttää osa itselleen.

Paul ei ollut mikään teräväpäinen mies — silloin tällaiset ajatukset olisivat järkyttäneet häntä liian syvästi. Rakkaus hänen sielussaan oli yli kaiken, ja jättää Greta oli aivan mahdotonta. Jos ihminen ilman omaa syytä joutui kovan kohtalon kynsiin, eikö hänen pitänyt kaikesta huolimatta koettaa kääntää sitä hyväksi? Kaiken uhallakin Paul päätti mennä Gretan kanssa naimisiin. Ja itse asiassa, mitä tällä kunniankysymyksellä oli tämän kanssa tekemistä? Sehän oli vain kuvittelua. Mitä se Gretaan koskisi, onko hän syntynyt laillisessa tai laittomassa avioliitossa? Rakastaisiko hän häntä senvuoksi enemmän tai vähemmän? Olisiko hän senvuoksi arvoton hänen puolisokseen? Ja miten oli hän synnyltänsä äpärä? Ei ainakaan Jumalan edessä, sillä Jumala oli kuullut Hagarin pojan rukouksen. Vain maailman silmissä. Ja mitä se merkitsi? Siellä se merkitsi sitä, että olkoon syntyperä millainen tahansa, siellä yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän avioliittoa solmittiin rahojen vuoksi silloin, kun yhdessä oli kysymys henkisistä ominaisuuksista. Mistä olivat puolet maailman ihmisistä alkunsa saaneet? Ei suinkaan, kuten hän, isästään ja isänisästä, vaan etevimmästä rakastajasta.

Näin miettien Paul ratkaisi asian. Oliko hän täysin oikeassa vai täysin väärässä, tai osiksi oikeassa ja osiksi väärässä, ei kuulu meihin ollenkaan. Oli luonnollista, että sellainen mies, sellaisessa paikassa ja sellaisella ajalla päätti olla virkkamatta Gretalle sanaakaan koko asiasta. Luonnollista kuitenkin oli, että tämä vaikeneminen palaisi vielä monella monituisella tavalla mieleen.

Kävi siis niin, ettei virketty sanaakaan siitä, mikä lähinnä kummankin sydäntä painoi.

XVI LUKU.

Aamu oli kirkas — säteilevä, uusi päivä, jollaiseksi vain pohjolan talviyö voi valjeta. Aurinko hohti valkoiselle lumelle. Ilmassa oli auteretta siksi, että vuorien ääriviivat näkyivät jyrkkinä, ja salaperäinen sädekiehkura näytti ympäröivän jokaista huippua, vieläpä leikkivät säteet puidenkin huurteisilla oksilla.

Ghyllissä oltiin aikaisin jalkeilla ja joka sopessa ja nurkassa keskusteltiin kiihkeästi.

"Jaa, asiat toteutuvat varmasti." "Siinä eivät juorut auta." "Niin, ja suin päin, ei edes odoteta rouvan paluuta." "Mitä iloa rouvasta olisi? Hänhän on kaiken ilon surma. Häistä tuskin tulisi mitään, jos hän olin kotona." "No, se minua kummastuttaa, ettei hän orota eres Hugh-herraa — hänen omaa veljeään, tieräthän." "Olkoon hän siellä, miss' on, tyttö. Vai tahtoisitko astua hänen kanssaan saman askelen?" "Ja entäpä jos tahtoisin, olisiko se niin maailman ihme?" "No, enpä tahro väittää, että pyrkisit liian korkealle, sillä muistan erään tyttörääsyn, jota sanottiin Mercy Fisheriksi, ja hänellä sanottiin olevan suhteita erään kanssa." "Pirä suus' sellaisest' asiast', äläkä pahenna juoruill' mun mieltäin."

Loistaen sinisessä verkanutussaan, vaaleissa raidallisissa housuissaan, keltaisissa, kukallisissa silkkiliiveissään ja valkoisessa hatussaan Natt kiisi milloin portaita ylös Paulin huoneeseen ja milloin sieltä taas alas. Paulia itseään ei vielä ollut näkynyt. Sanankuljettaja keittiössä oli kertonut, ettei herra vielä ollut suvainnut pukeutua eikä edes pessyt itseään. Enemmän kuin kerran Natt oli lausunut julki ajatuksensa, että hänen herransa aikoi paitahihasillaan mennä vihille. Hän ei ole koko aamuna pyytänyt mitään muuta kuin "paperia, kyniä, lakkaa ja semmoista."

Pappilan edustalle oli kokoontunut kirjava joukko. Siellä oli John Proudfoot, seppä, tavattoman hienona hännystakissaan ja suurissa käsissään niin valtavat kissannahkarukkaset, että ne olivat kuin riippuvat pilvet hänen pajansa yllä. Dick-mylläri oli siellä myös Giles Raisleyn hevosmiehen kanssa, ja Job, kivenhakkaaja — matkalla sopimaan uusista urakoista — oli poikennut juhlille myöskin ja suori Gubblum Oglethorpen ponin pörröistä harjaa. Lapset kiipeilivät aidoille, naiset kerääntyivät portille ja koirat kisailivat käytävillä. Gubblum itse oli ollut sisällä ja palasi nyt veli Peter Wardin kanssa tuoden suunnattoman oluthaarikan, joka kaikkien tyydytykseksi kierteli miehestä mieheen.

"Eikö se viheliäinen miehennahjus ikinä saavu?" sanoi Gubblum lipoen huuliansa ja tarkasti tuijotellen tielle.

"No, siinä hän tuleekin niin pulleana ja punakkana, että vallan."

Rientäen kuin henkensä edestä saapui Tuomas Kyttyräselkä läähättäen puettuna hännystakkiin, jonka helma melkein viisti maata, toisessa kädessä joku paperi ja toisessa viulu.

"No, vihroinkin olet täällä, Tuomas ukkoseni. Kaara häneen joku lasi,
Peter, että päästään matkalle."

"Nähkäähän, minussa on kaksi miestä", sanoi pikku mies puolustellen. "Minun täytyy aluksi kantaa kirjeeni, tierättehän, että työ ennen huvia."

"Huvi ennen työtä, sanon minä", huudahti Gubblum. "Älä koskaan tee mitään, jos muuten tulet toimeen — se on minun ohjeeni."

Kahdet kuomuvaunut ajettiin silloin esille valmiina lähtemään matkaan.

John Proudfoot otti kursailematta soittaja-postimiestä niskasta ja toisella kädellään juhlapuvun hännän alta ja heitti hänet viuluilleen päivineen ponin satulaan ja piti häntä siinä hetkisen, kuten avosuista säkkiä, että hän ehti vakaantua.

"Istu sinä siinä nätisti ja kiltisti kuin laulava kana ja anna nyt viulun vinkua", sanoi seppä.

"Mutta minun täytyy ensin pistäytyä sisässä", väitti soittaja. "Minulla on kirje herra Bonnithornelle."

"Kirjeestä viis! Matkalle nyt! Anna se hänelle kirkon ovella."

Ja niin sitä lähdettiin, Tuomas Kyttyräselkä ratsastaen edellä ja
Gubblum astellen ponin rinnalla pitäen ohjaksia.

"Anna soira!" karjaisi Job-kivenhakkaaja. "Eks' sinä ikänä voi alkaa?"

Silloin soittaja kohotti viulun leuallensa, ja ensimmäiset häämarssin pitkät sävelet kaikuivat laaksossa.

Naiset ja lapset seurasivat joukkuetta muutamia satoja kyynäriä ja palasivat sitten katsomaan morsiusparin astumista vaunuihin.

* * * * *

Pappilassa sisällä oli melua ja hälinää. Greta vain oli tavattoman hiljainen ja valmis purskahtamaan itkuun milloin hyvänsä. Eräs laakson suloinen impynen, kevyt kuin kärppä, keikkui sukkelana hänen ympärillään koettaen saada häntä vaihtamaan ruskean atlaspuvun vaaleansiniseen silkkiin, ottamaan muutamia kasvihuoneen kukkasia tukkaansa tai ainakin kiinnittämään hunnun kiharoilleen.

"Ja säilytä rohkeutesi, rakas, ja puhu selvästi vastauksesi — ja, rakkahin, älä vain itke, ennenkuin pappi on sanonut: 'Jumala teitä siunatkoon!'"

Kiittäen Greta otti vastaan nämä neuvot. Hän näytti kuuntelevan ja oli hyväksyvinään ne, vaikk'ei ollenkaan tajunnut, mitä toinen puheli. Huolten pilvet leijailivat hänen kasvoillaan. Hän tuskin ymmärsi omaa pelkoansa, mutta joka kerta, kun ovi avautui ja uusi vieras astui huoneeseen, hän odotti jotakin sydän kurkussa.

Kirkkoherra Christian pysytteli lähellä häntä silkkihousuissaan ja takissa, joka oli ollut vanhamuotinen jo hänen nuoruudessansa. Mutta hänen kaunis, harmaa päänsä ja hienot piirteensä, joilla aina kuvastui sydämen hyvyys ja lapsellinen yksinkertaisuus, olivat viehättävät puvusta välittämättä. Hän hyväili joskus Gretan päätä, kuten kiitollinen isä viettäessään rakastetun lapsensa kanssa viimeistä päivää.

Herra Bonnithorne saapui aikaisin valkeissa liiveissänsä ja kukkia takin rinnassa. Hänen loistava ulkomuotonsa tuskin soveltui siihen huolenilmeeseen, joka kuvastui hänen kasvoillansa. Hän ei voinut hetkistä kauemmin istua paikoillansa. Hän nousi ja istahti jälleen, kävi edestakaisin katsellen ulos akkunoista ja kaivellen papereita taskuistansa.

Kulkue, jonka etupäässä Tuomas Kyttyräselkä vaelsi, oli päässyt vähän matkaa, kun määräys annettiin ja juhlan päähenkilöt astuivat vaunuihin. Silloin naiset portilla muodostivat kunniakujan ja monta viisasta huomautusta tehtiin molemmin puolin.

"Voi, voi, kyllä hän saa totisesti suloisen tytön."

"Monet surulliset kokemukset saattaa tyttöressulla olla kestettävänä."

* * * * *

Kylä oli puolimatkassa kirkon ja pappilan välillä, ja kun seurue iloista marssia soittaen kulki siitä ohi, ilmestyi uteliaita katselijoita ovet ja akkunat täyteen. Tuomas Kyttyräselkä istui mahdollisimman suorana ponin satulassa pontevasti soittaen, ja kun Lentävän Hevosen eteen kokoontunut juopposakki osoitti innokkaasti suosiotansa, piti Tuomas sen seurauksena soitostansa ja nyökäytti päätään soveliaan arvokkaasti osoittamatta sopimatonta tuttavallisuutta, aina muistaen, että taide voittaa ystävyyttä, ja todellinen taiteilija on oikeutettu nauttimaan siitä.

Kerran tai pari poni kompastui jäisellä tiellä, ja Tuomaan täytyi keskeyttää soitto tarttuakseen käsin satulaan ja tehdäkseen samalla vaikuttavan voimisteluliikkeen eteenpäin.

Kaikki kävi kuitenkin hyvin, kunnes seurue saapui viitisenkymmenen askelen päähän kirkon ovesta, jossa virta kulki poikki tien. Kun se oli syvä ja vuolas, oli se päässyt ryöstäytymään pakkasen sormien lävitse. Tien toisella puolella oli porras sen yli, ja soittajan jäljessä kulkevat miehet käyttivät sitä hyväksensä yli käydessään.

Gubblum heitti ohjakset ja seurasi heitä. Mutta kun portaat eivät ole poneja varten, Tuomas oli pakotettu poneinensa kahlaamaan virran yli. Lopettamatta hetkeksikään marssiansa hän antoi ponille potkun jaloillansa, ja se astui vastahakoisesti etujaloillansa virtaan. Mutta tuskin se oli ottanut kahta askelta ja vettä tullut polveen asti, kun se, joko kylmän vuoksi, tai astuttuaan pyörivälle kivelle, tai pelästyneenä soittajan potkusta, tai viisaitten kielellä suorastaan ilkeydestä, heilauttaen takapuolensa koholle ja samalla painaen päänsä alas heitti musikantin päänsä yli virtaan.

Raikuvan ilon vallitessa Tuomas Kyttyräselkä vedettiin likomärkänä vastaiselle rannalle, ja viulu pelastettiin myöskin lekottelemasta myötävirtaan.

Nyt tämä odottamaton seikkailu johti soittajataiteilijan ihastuttavasta tehtävästä ajattelemaan jokapäiväisempiä postinkantajan velvollisuuksia. Hän pisti kätensä taskuunsa, tunsi kuin olisi pistänyt sen ankeriaskonttiin ja veti esille asianajajan kirjeen. Se oli ihan märkä, ja päällekirjoituksen muste oli alkanut arveluttavasti levitä.

Tuomas Kyttyräselkä lähti juoksemaan. Säikähdyksissään hän jätti kiusalliset ystävänsä, kiiruhti kirkkoon, hyökkäsi sakastiin, jossa tiesi tulen palavan, ja alkoi kuivata kirjettä. Vesi oli liottanut liiman, ja kuori oli avautunut.

"Helpomminpahan kuivaa", ajatteli Tuomas, veti arvelematta kirjeen ulos ja alkoi kuivata sitä tulen edessä. Paperi höyrysi, kuten Tuomaskin, kun hän kuuli vaununpyörien jyrinää tieltä, ja yleinen huuto ja karjunta ilman kursasteluja mainitsi hänen oman nimensä: "Mihin se soittaja, tomppeli, katosi?" tai jotakin muuta yhtä vaikuttavaa.

Tuomas tiesi, että hänen täytyisi olla portilla ottamassa morsianta iloisin sävelin vastaan. Mutta kirje ei ollut vielä kuiva. Hetkeäkään ei saanut hukata. Tuomas levitti kirjeen ja kuoren kaminan reunalle aikoen pian palata niitä hakemaan ja hyökkäsi viuluineen ulos täyttämään taiteilijavelvollisuuttaan.

Tuomas Kyttyräselän lähdettyä sakastista saapui sinne kirkkoherra Christian. Kirkkoherra näki paperit uunin korvalla, otti ne käteensä ja kaikessa viattomuudessaan luki ne. Kirje oli näin kuuluva:

"Morleyn Hotelli. Trafalgar Square, marrask. 28 p:nä.

Rakas Bonnithorne! Mies, joka silloin oli Newlannissa, on Paul Lowther, Gretan velipuoli. Paul Ritson on minun oma veljeni, minun isäni poika. Pidä tämä omana tietonasi, kuten suojelet sielusi autuutta,; kunniaasi tai kukkaroasi, tai mitä muuta tahansa, jota pidät suurimmassa arvossa. Sähkötä minulle heidän hotellinsa nimi, jossa he aikovat Lontoossa asua ja junan aika, jolla he lähtevät etelään sekä ilmoita, kuka jos joku on heidän kanssaan. Sinun

Hugh Ritson.

P.S. Mercy-tyttönen alkaa tulla kiusalliseksi."

Kirkkoherralla tuskin oli aikaa tajuta, mitä luki, kun hänenkin oli pakko jättää sakasti. Morsian ja sulhanen olivat kohdanneet toisensa kirkon ovella. Viuluniekan tehtävä oli hetkiseksi päättynyt. Kirkkoherra Christian ei voinut antaa viulun kuulua kirkossa. Siellähän tarvittiin arvokkaampi soittokone. Kirkko oli kuitenkin liian köyhä omataksensa urut, eikä sillä ollut edes varaa ylpeillä oikeasta harmoonista. Mutta jonkinlainen hanurin ja harmoonin välimuoto sillä oli ja eräs kirkkoherran seurakuntalaisista osasi sitä käyttää. Niinpä tämä riisuen liinan päästään, astui kirkkoon, istahti paikalleen, nosti soittokoneen hyllyltä, jossa sitä säilytti ja alkoi soittaa.