Nyt sattui niin, että herra Bonnithornella oli muutamia papereita, jotka täytyi allekirjoittaa ja saatettuaan morsiamen kirkon ovella sulhasen luo hän lähti sakastiin täyttämään tätä velvollisuutta. Synkät varjot lepäsivät raskaina hänen kasvoillansa, kun hän astui kirkkoon. Se kirje, jota hän kiihkeästi oli odottanut, mutta jota ei ollut vielä saanut, antoi hänelle sietämättömästi huolen syytä. Ehkä kiihkeä kirjeen odotus sai hänet tarkasti silmäämään ympärilleen, jolloin hän heti keksi kirjeen kaminan reunalta, johon kirkkoherra oli sen viimeksi pistänyt. Ensi silmäyksellä herra Bonnithorne huomasi, että se on hänelle.

Tuomas Kyttyräselkä oli päässyt kirkkoon saattojoukon mukana. Hän näki herra Bonnithornen, joka kulki saattueen etupäässä, menevän sakastiin. Vaikka hän oli aivan likomärkä ja hampaat kalisivat, kohosi kuitenkin hiki otsalle. "Saakeli soi, mitä kyytiä minä nyt saan", hän mutisi itseksensä. Käyttäen ankarasti kyynärpäitänsä hän tunkeutui joukon läpi ja pääsi vihdoin sakastiin. Mutta hän saapui liian myöhään. Salamat sinkoilivat herra Bonnithornen silmistä vasten viuluniekan nöyriä kasvoja, kun loukattu virkamies pyysi selitystä. Arvelematta kysytty selitti asian. "Ja kuka on ollut tässä huoneessa sen jälkeen, kun sinä jätit sen?"

"Ei, ei kukaan, herra."

"Oletko varma siitä?"

"Ihan varma", sanoi Tuomas.

Herra Bonnithornen kasvot kirkastuivat. Hän oli lukenut kirjeen ja uskoen, ettei kukaan muu kuin hän ollut sitä nähnyt; hän oli tyytyväinen. Hän pisti sen taskuunsa.

"Ehkä minä saan lopettaa sen kuivaamisen", ehdotti Tuomas Kyttyräselkä.

Asianajaja katsoa murjautti häneen musertavasti ja pyörähti ympäri.

Kun Paul varmoin askelin asteli kuoriin, näytti hän virkeältä ja reippaalta. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, hänen silmänsä kirkkaat ja säteilevät ja hänen pehmyt ruskea tukkansa kaareutui taakse rauhalliselta otsalta. Greta Paulin rinnalla ei näyttänyt niin levolliselta. Pilvet yhä synkistivät hänen kasvojansa. Usein hänen silmänsä kääntyivät oveen aivan kuin hän olisi odottanut uutta tulijaa.

Juhlallisuus oli lyhyt, ja sen jälkeen kirkkoherra piti vaatimattoman, sydämellisen puheen. Siinä hän kertoi, miten maailman parhain piispa oli asettanut avioliiton ja sanonut, että se on maailman äiti ja kehoittanut heitä täyttämään maan, kaupungit ja kirkot sekä itse taivaan, jonka esihuone koko maailma oli. Sitten hän jatkoi:

"Minä en rakasta ulkonaisia juhlamenoja, sillä niiden suojassa harjoitetaan paljon pahaa. Älkää etsikö loistoa ja kunniaa maailman silmissä, vaan muistakaa, että rakkauden herra on liittänyt teidät rakkaudessa auttamaan toisianne."

Edelleen hän selitti, että vaikka ensimmäiset kristityt eivät tunteneetkaan vihkimämenoja ja vaikka Vanhassa Testamentissa ei niistä mitään puhuta, sillä siellähän Abraham "otti" Saaran vaimokseen ja Jakob "otti" Rakelin, oli kirkon toimittama vihkimys kuitenkin ihana hetki ihmisen elämässä ja selitti vertauskuvallisesti Kristuksen suhdetta omiinsa. Lopuksi hän puhui sekä morsiamen että sulhasen vanhempien tahrattomasta ja kunnioitetusta nimestä ja kehoitti heitä säilyttämään nimensä ja maineensa puhtaana, sillä "mitä hyödyttää hyvä syntyperä, jos jälkeläiset elämällään häpäisevät kuolleitten esivanhempiensa kunnioitetun nimen ja maineen?"

Greta taivutti nöyrästi päänsä alas, ja Paul seisoi koko puheen ajan silmät hajamielisesti luotuina edessään oleviin seinäkuvioihin silloinkin, kun koneellisesti lausui lupauksensa.

Hetkisen kuluttua toimitus oli päättynyt, allekirjoitukset vahvistetut, ja kellojen soidessa pienessä tornissa hääväki astui kirkosta ulos. Kirkko oli vanha, ruma puuhökkeli, jonka seinänraoista paistoi päivä ja jota tummuneissa lyijykruunuissa palavilla kynttilöillä valaistiin.

Saattojoukko kokoontui pyörättömien vaunujen luo, josta nyt puuseppä ja raudoittaja olivat tehneet jäälle soveliaan reen. Ajajan penkillä istui Tuomas Kyttyräselkä viuluineen, ja jääpuikot pian riippuivat hänen märän juhlatakkinsa helmasta. Morsian ja sulhanen saivat palata tällä verrattomalla ajopelillä, jota rautakenkiin puetut laakson nuoret miehet vetivät sileää jäätä pitkin. Päivän sankarit istuivat paikoilleen ja olivat juuri lähtemäisillään, kun Greta kutsui kirkkoherraa.

"Kirkkoherra Christian, kirkkoherra Christian!" kertasivat monet äänet. Kelpo kirkkoherra oli soittamassa kelloja, sillä hän oli itse kellonsoittaja. Äkkiä lakkasi pronssinen kello heilumasta, ja kirkkoherra ilmestyi.

"Täällä on teille paikka, kirkkoherra", sanoi Paul tehden tilaa.

"Ihan puoli vaunua", vastasi kirkkoherra vetäen taskustaan suuren avaimen ja lukiten kirkon oven, sillä hän oli samalla suntiokin.

Sitten hän nousi rekeen, määräys annettiin, viulu alkoi soida, ja niin he lähtivät jokirantaan. Minuuttia myöhemmin he kiisivät peilikirkasta jäätä aamuauringon ihanasti säteillessä ja soiton ja monien iloisten äänten hyväillessä heidän korviansa.

He kulkivat niittyjä pitkin ja saapuivat pappilaan yht'aikaa kuin vaunutkin, jotka olivat palanneet tietä myöten. Sitten seurasi aamiainen — herkullinen ateria, joka oli erittäin tervetullut tyydyttämään vuoriston ilmassa kiihoittunutta ruokahalua. Kirkkoherra Christian oli isäntänä salissa ja veli Peter keittiön puolella, ja väliovi oli auki. Edellinen hymyili ja säteili kuin huhtikuun aurinko, jälkimmäinen taas oli hapan kuin etikassa liotettu kurkku eikä tiennyt, "olenko koskaan nähnyt noin nälkäistä koiralaumaa."

Aamiaisen lopulla hypähti herra Bonnithorne ylös. Tämä herra oli lopultakin pudistanut harteiltaan kaiken huolten painon. Hän nauroi ja lörpötteli, lasketteli sukkeluuksia ja terästi joskus kieltänsä hienolla ivalla.

"Asianajajamme on toisella kymmenellä", kuiskasi eräs neitonen Gretan korvaan. "Hän on pian tukkihumalassa."

Herra Bonnithorne tahtoi esittää "herra ja rouva Ritsonin maljan". Aluksi hän lausui muutamia hiomattomia sukkeluuksia: "Miehet ovat huhtikuita kosiessaan, mutta joulukuita vihkimisen jälkeen." Sitä seurasi: "Tytöt ovat toukokuita tyttönä ollessaan, mutta taivas pilvettyy, kun heistä tulee vaimoja." Näitä sanontatapoja ei herra Bonnithorne kuitenkaan sanonut aivan tosiksi, sillä molemmista on poikkeuksia.

Paul kiitti seuraa muutamilla miehekkäillä ja hyvinvalituilla lauseilla, ja sitten hän astui keittiön ovelle ja pyysi niitä vieraita, joiden isäntänä Peter oli ollut, viettämään iltansa Ghyllissä.

Naiset olivat nousseet ja kantoivat Gretan salista pois valmistumaan matkalle. Silloin Gubblum Oglethorpe kohosi jaloillensa ja tahtoi välttämättä esittää "tyttärien maljan". Mitä Gubblumilla tällaisessa tilaisuudessa oli sanottavaa, ei meillä ole syytä muistiin merkitä. Hänen puheestaan oli vaikea sanoa, oliko se hullua vai viisasta, itsenäistä vai lainattua, mutta kaikissa tapauksissa se alkoi hautajaisjutulla.

"Muistan tässä", hän sanoi, "Adam Strangin ruumiinkantajat Gosforthin hautausmaalla melkein ummelleen vuosi sitten. He suorittivat sen kahress' vuoross' ja heillä oi' suuri pullo mukana ja he kallistelivat sitä ahkerasti — juu — tuollainen kuin tuolla vanhalla Peterillä tuolla pöyrän päässä, mutta jonka hän pitää vain ittellään. No, he kantoivat Adamia kaikella kunnialla talosta; kumpikin kantoi penikulman ja jätti sitten arkun jatkaen matkaa, kunnes toinen joukko tuli ja otti arkun ja vei sitä taas penikulman. Matkaa kirkko maalle oli yhreksän penikulmaa, niin että heirän täytyi vaihtaa yhreksän kertaa ja joka kerta he lämpimästi hyväilivät sitä suurta pulloa — kuljeta sitä tästä kautta, Peter. No, surukansa oikaisi polkuja peltoja pitkin, mutta kantajain täytyi käyttää valtatietä. Kaikki kävi hyvin kahreksan penikulmaa, jolloin toisen joukon oli taas määrä seurustella Adamin, toisen pullon kanssa. He jättivät arkun tien vieressä olevan talon seinustalla ja kulkivat erelleen. No, kun toinen ryhmä saapui paikalle, ei se sitä nähnyt — ne eivät sitä nähneet, se on tosi — yhtä vähän kuin Peter näyttää huomaavan minua. No niin, he menivät erelleen. Ja kun he sitten tulivat kirkkomaalle, oli siellä kirkkoherra valkeassa kauluksessaan, paljain päin ja suuri kirja auki. Mutta, nähkääs ruumista ei kuitenkaan ollut. Missä se oli? No, kas, se lepäsi kaikessa rauhassa huoneen seinustalla penikulman päässä."

Gubblum aikoi juuri sovittaa kertomuksensa Paulin ilmestymiseen palopaikalle silloin, kun luultiin hänen olevan Lontoossa, mutta silloin saapui Greta saliin turkkeihin käärittynä. Paul oli heittänyt ylleen pitkän ulsterin, ja kaikki nousivat jättämään viimeisiä jäähyväisiä. Seurueen keskellä seisoi vanha, hyvä Christian uurteiset kasvonsa uiden äänettömissä kyynelissä. Greta heittäytyi hänen syliinsä itkien ääneensä. Sitten kirkkoherra alkoi katsella ilmeisesti iloisena ympärilleen ja näytti joutuvan äkkiä verrattomalle tuulelle.

Hevonen ajettiin portaan eteen ja vaunuun oli ladottu monia matkalaukkuja ja laatikoita.

"Hyvästi, hyvästi, hyvästi!"

Vähän hyväilyä, pieni yritys nauraa, pidätetty huokaus, ankara itkunpurskahdus, ja he olivat ajaneet tiehensä.

Ihanhan he lensivät tietä! Aurinko hohti juuri vasten heidän silmiänsä.
Se punasi lännen taivaan ja sai itäiset vuoret välkkymään kullalta.
Heidän ympärillään kiitelivät luistelijat, ja iloiset äänet saattelivat
heitä, ja pehmeänä kertasi ne vuoriston kaiku.

Herra Bonnithorne istui Gretan ja Paulin kanssa.

"Missäs te sanoittekaan asuvanne Lontoossa?" hän kysyi.

"Morleyn Hotellissa", vastasi Paul.

Kuultuaan tämän vastauksen näytti asianajaja sanomattoman onnelliselta.

Matka asemalle kesti parisenkymmentä minuuttia. Juna porhalsi pian Lontoon raiteille. Paul ja Greta astuivat viimeiseen vaunuun, koska muut olivat täpösen täynnä. Hetkistä myöhemmin he olivat jättäneet laakson.

Herra Bonnithorne asteli suoraan sähkölennätinasemalle. Mutta hänen nauttimansa likööri teki hänelle kepposet. Hänen tyhmenneeseen kalloonsa iski, että hän oli erehtynyt Morleyn Hotellista. Eihän se ollut Paulin, vaan Hughin osoite. Niinpä hän sähkötti:

"Matkustaneet yhden junalla. Osoite: Haukka-Haikara."

Sitten hän palasi onnellisena kotiinsa.

Sinä iltana oli Ghyllissä suurenmoiset kemut. Ensiksi herkullinen ateria — pihviä, vasikkaa, lammasta, kinkkua, makkaraa ja kuumia torttuja. Sitten pidettiin tanssiaiset suuressa ladossa, johon oli puisiin jalkoihin pistelty pitkiä kynttilöitä, ja ontoiksi kaiverretut perunat toimittivat lampun virkaa. Musta olut ja sikaarit olivat vapaasti käytettävissä, ja kun lasit kilisivät ja savu kohosi, kaikui laulu:

"Se mies juo ja sille Luoja suo, jolla vaimona on järkevä nainen. Mutta vaikka mies raataa, niin vaimo hänet kaataa, jos vaimo on tuhlailevainen."

Sitä seurasi sokkoleikki. "Antoni, aimo poika, kutsun saat multa, kerran ma ostin juustoa suita. Tule, tule, etsi ja kiinni ota, siitähän seurata vois vaikka sota."

Loppujen lopuksi tavarat koottiin heinärintuuksen reunaan ja lattia lakaistiin puhtaaksi. Yhteen nurkkaan pystytettiin oluttynnyri, ja Tuomas Kyttyräselkä viuluineen istutettiin sen päähän. Tanssi keskeytettiin vain siksi aikaa, että saatiin juoda sekä olutta että viinaa, kunnes Tuomaan tahti alkoi käydä säännöttömäksi, jolloin Gubblum kävi häntä torumaan. Mutta Tuomaspa taiteilijan ylpeydellä mursi viulunkopan Gubblumin päähän ja Gubblum mursi nyrkillänsä viuluniekan nenän, ja sitten he pyörivät pitkin lattiaa yhdessä sykkyrässä, kunnes Gubblum vihdoin pääsi vaivoin ylös ja pudistaen pörröistä päätänsä virkahti:

"Mies-raasu on humalassa kuin pelimanni ainakin."

Pappila oli äänetön kuin yö. Kaikki vieraat, paitsi yhtä, olivat menneet. Kirkkoherra Christian istui hiipuvan takan ääressä. Vanha loordi Fisher istui hänen kanssaan. Kumpikaan ei puhunut. Äänettöminä he viettivät monta pitkää tuntia.

III KIRJA

KALTEVALLA PINNALLA

I LUKU.

Tien varrella, kuuden penikulman päässä Lontoosta, oli majatalo, jonka oven päällä riippui nimikilpi, mihin oli maalattu hopeinen haukka ja kultainen haikara. Se oli pieni matalakattoinen rakennus, jossa ulkoa tultaessa ensiksi oli kapakka ja siitä päästiin molemmilla sivuilla oleviin huoneisiin.

Vasemmalla olevan huoneen ovi oli suljettu, mutta sisältä saattoi kuulla lasten ääniä ja joskus taas heidän iloista nauruansa. Huone oikealle oli auki. Se oli savustunut paikka, jossa oli muutamia tuoleja, pitkä honkainen pöytä ja sen takana penkki, toisella seinällä rahi, seinillä piippuja, jotka riippuivat nauloissa, ja pyöreä kurkihirsi kannatti matalaa kattoa.

Suuri tuli roihusi avoimessa takassa, jossa ei ollut kupua eikä reunustaa. Sen edessä suunnattomassa tuolissa, joka oli kuin äsken puustaveistetty kanotti, loikoi huoneen ainoa asukas. Yllään hänellä oli vaalea, raidallinen puku. Hänen hattunsa oli vedetty syvälle, silmille suojaksi kuumuutta vastaan. Hän oli nukahtanut, sen huomasi ensi silmäyksellä.

Jos huonetta olisi valaissut muu kuin takkatuli, se olisi näyttänyt synkältä ja ilottomalta, mutta tässä valossa tämä mukavuuksia vailla oleva suoja pani sydämen lämpimästi sykähtämään. Rusohohtoiset liekit leikittelivät nukkujan pörröisellä tukalla, hiekkaisella lattialla ja räikeillä kuvilla koristetuilla seinillä. Ne loivat varjoja ja hävittivät ne samassa, kurkistivat ulos pienestä, pölyisestä akkunasta ja hymyilivät, kun sininen yö seurasi niitä sisään.

Vanha vaimo, keltainen kasvoiltansa ja tavattoman ryppyinen, tarjoili kapakassa. Pari kolme kulkevaa kaupustelijaa istui penkeillä keskustellen keskenään. Eräs näistä arvoisista vieraista virnisti oikeaa suupieltänsä ivalliseen hymyyn.

"Vaikka minut hirtettäisiin, on minusta verraton onni omistaa sellainen poika, joka ei hetkeäkään suvaitse tehrä työtä!"

Vanha vaimo nosti silmänsä.

"Kas niin, kylliksi siitä!" hän sanoi ja nyökäten päätään oveen päin, josta kuorsaus kuului, jatkoi: "Hän saa kyllä kohta työtä heittäessään teidät ovesta ulos, ainakin jotkut, kuten heitti viime sunnuntaita vasten nuoren Bobbyn."

"Vaikka vain! Ei hän kumminkaan tierä, millä puolen hänen leivästään on voi, sitä hän ei tierä."

"Hänen leivästään?" sanoi toinen, vanha maankiertäjä, kiihkoisasti ja halveksien hymähtäen. "Tarkoitat kai hänen vanhan äitinsä leipää. Etkös ole koskaan nähnyt ihmisiä, jotka aina syövät toisten leivän eivätkä koskaan omaansa, eivätkä voi erottaa enempää kuin lapset, kummalla puolen leivästä on voi?"

"Hillitse kieltäsi, Luke Sturgis", kivahti vanha vaimo. "Sinulla ei ole ollenkaan syytä sotkeutua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu."

"Älkää nyt kimmastuko, rouva Drayton. On eräs toinen asia, johon tahtoisin sangen mielelläni sekautua ja se on tuon teirän kelpo poikanne sikaarivarasto, vaikkapa ette sitten antaisikaan mitään juotavaa. Minä korvaan sen kyllä sopivassa tilaisuuressa."

Raukeasilmäinen mies, jonka jaloissa koira leikitteli, virkkoi:

"Ollut Lunnossa taaskin", ja osoitti piippunysällänsä sinne, missä nukkuva mies lojui. "Saanut Lunnon hajua vaatteisiinsa. Minä aina tunnen sen neljänkymmenen kyynärän päästä."

"Silloin te erehdytte, herra Tietäväinen", sanoi vanha vaimo, "hän ei ole saanut vaatteihinsa Lunnon hajua, ainakaan tällä kertaa. Hän on ollut siellä, missä ei ole hajua enempää kuin Hendonissakaan, lukuunottamatta vuoriston tuoksuja, sillä hän on nähnyt vesiputouksia ja lammaslaumoja."

"Vuoriston? Ja onko herra Paul ollut vuoristossa?"

"On, Cummerlannissa. Se on vuoristoa, ja suurenmoistapa onkin, kuten olen kuullut."

"Cummerland? Eiks' se ol' se paikka, josta tää nuori rouva on kotoisin?"

"Ehk' on. En tahdo väittää, ettei ole."

"No, nyt ne asiat selviävät, eiks' selviäkin?" Puhuja päästi merkitsevän vihellyksen ja käänsi sitten pahaamerkitsevän katseensa tovereihinsa. "Minä aina sanon eukolleni: 'Oles vaiti', sanon minä, 'ja vielä se tulee ilmi', ja eikös se nyt ole niin käynyt?"

Ravintolan emäntä kuohahti.

"Ja minä aina sanon sinun rouvallesi: 'rouva Sturgis', sanon minä, 'minua aina suututtaa nähdä miehen sekaantuvan toisten asioihin, juoruavan ja levittävän häväistysjuttuja — se on paha vika naisessa, jolta te ette parempaa odotakaan, kuten sanat kuuluvat, mutta miehelle sellainen ei ollenkaan sovi — ja minä toivon, että te pidätätte miestänne', sanon minä, 'pistämästä nokkaansa, kuten te aina sanotte, toisten ihmisten asioihin.' Kas siinä, mitä minä aina sanon sun eukollesi."

"Siinä teette vallan viisaasti", sanoi arvoisa puhuteltu jutellen hyväntuulisesti, niinkuin se, joka ei minkään anna rauhaansa häiritä. "Etteks' tahro nyt tutkia, eikö siellä olisi mulle tupakkaa?" hän kysyi pannen pennyn pöytään.

Niinpä kapakan emäntä otti hyllyltä tupakkatötterön, koppasi pennyn pöydältä ja heitti sen laatikkoon.

"Ei sitä tartte kieltääkään, väitän minä, ettei herra Draytonilla olisi sormensa sen nuoren neiti-rouvan sopassa."

"Kas niin — kylliksi siitä! Minä sanon teille, ettei hän ole vilahdukseltakaan nähnyt koko naista, ennenkuin sunnuntaista toista viikkoa sitten."

Kaksi naista tuli kannuineen kapakkaan.

"Ja mitenkäs se rouvuus jaksaa?" tiedusteli vanhempi naisista — kuultuaan, mistä oli kysymys — kapakan emännän täyttäessä hänen kannuaan.

"Tuolla hän on", vastasi kapakan emäntä vastahakoisesti ja nyökkäsi päällänsä vasemmalla olevaan suljettuun oveen.

Sinä hetkenä kuului sisältä lasten naurua.

"Hän on siitä kuitenkin iloinen, vaikka olen kuullut kuiskattavan", sanoi vanha nainen, "että hän syödessään ruokkii kahta, kuten sanotaan."

Miehet nauroivat.

"Sehän on naisten tehtävä", sanoi joku, kun akka kulki ohi.

"Sellaista väkeä ei toki pitäisi ottaa asumaan kunniallisten ihmisten luo", sanoi toinen, nuorempi nainen, joka oli sitonut hattunsa korealla silkkinauhalla leuan alle.

"Ja se onkin enemmän kuin armeliaisuus käskee", sanoi toinen eukko. "Mutta tietysti jokainen osoittaa laupeutta toiselle, joka on samanlainen kuin itsekin."

"Uteliaisuus on tämän maailman suurin synti", sanoi raukeasilmäinen mies. "Ihmiset puhuvat kaikenlaisista paheista ja vaivoista; joku pitää pahimpana juoppoutta, toinen rahanhimoa, joku taas reumatismia tai jotain muuta, mutta minä sanon, että kaikista kiusallisinta on naisten uteliaisuus. Sanokaa minulle joku, joka ei ole utelias, niin saatte nährä, ettei hän pistä nokkaansa joka paikkaan."

"Tietysti ei", sanoi se herra, jota oli sanottu Luke Sturgikseksi. "Ja osoita minulle mies, joka ei ole utelias", hän jatkoi silmää iskien, "niin minä näytän sinulle miehen, joka on hyvä kyntäjä, verraton ojankaivaja ja airanpanossa arvokkaampi kuin painonsa kultaa, kun taas kovin tieronhaluiset ihmiset syövät ja hävittävät maakunnan pahemmin kuin ilkeinkin sota."

II LUKU.

Vasemmalla olevassa huoneessa istui Mercy Fisher leikkien lasten kanssa, nauroi, kun he nauroivat ja koetti unohtaa, ettei hän ollut yhtä nuori kuin he, ei yhtä onnellinen eikä vapaa raskaista ajatuksista, ei voinut elää kuten he hetkestä hetkeen katumatta menneisyyttä, toivomatta mitään tulevaisuudelta, eläen kokonansa nykyhetkessä. Mutta hän oli muuttunut eikä ollut enää lapsi, vaikka hänen lapsensydämensä ei koskaan tuntunut vanhenevan, vaan oli vieläkin täydelleen lapsellinen, huolimatta siitä, että täyden naisen kuorma oli pantu sen kannettavaksi ja naisen surut sumensivat hänen elämäänsä — hän oli tullut vain hieman vanhemmaksi, ehkä hieman viisaammaksi, kasvot olivat käyneet vähän surullisemmiksi ja silmät ajattelevammiksi.

Eräs naapurinvaimo, joka oli mennyt vieraisille viiden penikulman päähän, oli tuonut lapsensa ja pyytänyt "nuorta rouvaa" pitämään niistä huolta hänen poissaollessaan. Nelivuotias poika pyöri Mercyn polvella, kun taas hänen kuusivuotias sisarensa seisoi tuolin vieressä katsellen, miten neulintikut somasti kilahtelivat tädin niitä ahkerasti liikutellessa. Samalla lävisti moni lapsen viaton huomautus kuin nuoli Mercyn sydämen. Nuori herra johti alituiseen puheen siihen, mikä Mercyn mieltä painoi.

"Ja jot tinulla oliti pieni poika, antaititko tinä hänelle makeitia utein, — myötäätä — makeitia ja piparkakkuja — antaititko?"

"Antaisin, joka päivä, lemmikkini. Minä antaisin hänelle makeisia ja leivoksia ihan joka päivä."

"Minä tykkään tinutta. Ja antaititko tinä ten mennä leikkimää itojen poikain kanta ja toititko linnunpetiä ja tavaroita, toititko?"

"Toisin, linnunpesiä ja marjoja ja vaikka mitä."

"Minä tykkään tinutta, minä tykkään. Ja antaititko tinä mennä itiä vattaan, kun te illalla tulee kotiin ja rattattaa telättä?"

Varjo laskeutui tytön sieville kasvoille, ja seurasi hiljaisuus.

"Antaititko? Häh? Ja nottaititko itin telkään, nottaititko?"

"Ehkäpä, lemmikkini."

"Ah!" Pikku veitikka ilmaisi tällä ainoalla sanalla korkeinta ihastustaan.

"Mitä tinä teet?"

"Neulon, ystäväni. Kas niin, istupas nyt hiljaa siinä minun polvellani."

"Mitä tinä neulot — tukkia pikku pojalleti?"

"Ei minulla ole pikku poikaa, sydänkäpyseni. Näistä tulee rannikkaat eräälle herrasmiehelle."

"Voi, kun vahinko! Mille herratmiehelle?"

"Eräälle miehelle, rakas. Herra Drayton on herrasmies, tiedäthän."

"Oh!" Sitten hetken miettimisen jälkeen: "Minä tiedän — lurjut."

"Willy!"

"Itä tanoo niin."

Tällä ajalla pikku neiti Mercyn rinnalla oli miettinyt omaa problemiansa.

"Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi pieni tyttö?"

"No, katsotaanpas. Minä opettaisin häntä neulomaan ja ompelemaan ja laittaisin hänen tukkansa hyvin sieväksi ja tekisin hänelle silkkimekon, johon ompelisin tupsuja, ja, oh, niin ihanan hatun hänelle ostaisin!"

"Ai, kuinka hauskaa! Ja ottaisitko sinä hänet torille ja kirkkoon ja katsomaan rouva Bickersin akkunassa olevia nukkia?"

"Ottaisin, rakas, ottaisin."

"Etkö milloinkaan antaisi häntä selkään?"

"Minun pikku tyttöni olisi oikein, oikein hyvä, ja oh, niin sievä!"

"Ja antaisitko sinä hänen mennä isoäidin luo, milloin hän haluaa etkä kieltäisi isoisää antamasta puolipennisiä, antaisitko?"

"Kyllä … rakas … kyllä … ehkä."

"Ovatko sinun silmäsi hyvin kipeät tänään, Mercy? Ne ovat niin punaiset."

Mutta pikkumies ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän keskustelun käänteeseen. "No, mikti tinulla ei ole pientä poikaa?"

Kuolemanhiljaisuus.

"Etkö tinä tatto, etkö?"

Willy oli pantu lattialle. "Lauletaan jotakin. Pidätkö sinä laulusta, sydänkäpyseni?"

Ihastuneena kiipesi poikanen uudestaan hänen syliinsä. "Minä laulan, minä laulan. Mamma on opettanut mulle laulun. Minä otaan."

Ja kursailematta pikku veitikka lauloi kirkkaalla lapsenäänellänsä vienon kehtolaulun.

Mercy oli oppinut tämän saman laulun kauan aika sitten, kun hänen äitinsä oli liekutellut häntä unen helmoihin. Hän tunsi, niinkuin muistojen, rakkauden ja katumuksen hyökylaineet olisivat tahtoneet hänet alleen haudata. Oli vaikea hillitä kyyneleitä puhkeamasta Pienet, viattomat kasvot oli kohotettu kattoa kohti kun suloinen ääni lauloi tutut sanat.

* * * * *

Kapakkaan oli saapunut uusi vieras. Se oli Hugh Ritson puettuna pitkään ulsteriin, jonka päähineellä hän puoliksi salasi kasvonsa. Hän astui suoraan kapakan emännän luo, joka niiasi syvään myymäpöytänsä takana. "Hän on siis palannut?" kysyi tulija tervehtimättä millään tavalla.

"On, herra, hän on tullut takaisin, herra. Hän saapui kotiin iltapäivällä, herra."

"Te ette sanonut mitään, että joku on häntä etsinyt?"

"En, herra — oikeastaan, herra — en suoraan, herra — vaan mainitsin — juuri mainitsin, herra, että —"

Hugh Ritson hymyili kylmästi. "Tietysti — kiertelemättä. Tottahan olitte järkevämpi tytön suhteen?"

"Olin, herra, kun te kielsitte minua virkkamasta siitä neidille —"

"Poika nukkuu, kuten näen."

"Niin, herra; hän oli tuskin haukannut palan leipää ja vähän soppaa, kun hän heittäytyi tuoliinsa, samaan, jossa näette hänet, herra, eikä ole sen jälkeen virkkanut sanaakaan. Hän on varmaankin matkustanut läpi yön."

"Eikö hän mitään selittänyt?"

"Oi, ei, herra! Hän tahtoi vain kylmää lihaa ja olutkannunsa, herra, ja —"

"Huomatkaa, herra, hänen vanha äitinsä ei mitenkään ole hänen uskottunsa", virkkoi eräs kulkija penkiltä.

"Ettekä te minun, ystäväni", sanoi Hugh Ritson silmäten ympärilleen. Kääntyen uudestaan kapakan emäntään hän virkkoi: "Sanokaa hänelle, että joku tahtoo puhutella häntä. Tai odottakaa, minä menen itse hänen luokseen."

Hän astui siihen huoneeseen, jossa mies nukkui ja sulki oven jälkeensä.

"Luke Sturgis", kuohahti kapakan emäntä raivoissaan, "minä sanon sulle, että sinulla ei ole oikeutta tulla sanomaan sellaisia vastenmielisiä asioita — ja vielä minulle, hänen äidilleen. Ja mitä te sanotte? Että hän on kelvoton? Hän olisi maailman hienoin herrasmies, jos olisi enemmän oppia saanut — ulkomuodoltaan hän kelpaa kenen rinnalle tahansa."

III LUKU.

Päästyään nukkuvan miehen kanssa kahden Hugh Ritson seisoi katsellen häntä tarkasti. Tuli oli palanut, niin että jäljellä oli vain liekitön, punainen hiillos. Huoneessa ei ollut mitään muuta valoa.

Nukkuja alkoi raotella silmiään ja venytellä, kuten ihminen, jonka äkkiä valtaa ilkeä tunne, että joku tuijottelee häneen. Sitten hän päätään pudistaen ja olkiansa ravistaen nousi tuolillensa istumaan. Hän työnsi hatun otsaltansa takaraivolle, ja tupsu aaltomaisia, ruskeita hiuksia vierähti sijalle. Pää oli painunut alas ja silmät olivat suunnatut tuleen. Hugh Ritson astui hänen luokseen ja laski toisen kätensä hänen olalleen.

"Paul Drayton", hän sanoi, ja hätkähtäen mies kohotti silmänsä häneen.

Heidän katseensa yhtyivät, ja Hugh Ritson sai nähdä, kuten oli odottanutkin — Paul Ritsonin kasvot. Tässä heikossa, punertavassa valossa jokainen piirre oli sama. Ensi hetkenä saattoi olla vakuutettu, että se oli juuri sama mies eikä kukaan muu — aivan kuin Paul Drayton ja Paul Ritson olisivat olleet sama mies.

Kömpelösti nousi Drayton jaloilleen, ja sinä hetkenä harhakuva oli hävinnyt. Hän potki paksuilla kengillänsä hiiltyviä hiiliä kasaan, ja räiskyen ne syttyivät ja leimahtivat ilmi liekkiin. Kirkas valo lankesi hänen kasvoillensa. Piirteet olivat hienot, mutta säännötön elämä näytti ne veltostuttaneen. Kasvot olivat voimakkaat, miehekkäät ja ilmeikkäät. Mitä Jumala oli tehnyt, oli sangen hyvä; mutta silmät olivat sameat, huulet värittömät ja ilme, jonka olisi pitänyt olla ystävällinen, oli juro ja yrmeä.

"En ihmettele, että olette väsynyt matkanne jälkeen, olihan se aika pitkä", sanoi Hugh Ritson. Hän koetti esiintyä vapaasti, mutta ääni kuitenkin hermostuneesti vapisi. "Te läksitte aikaisella junalla Penrithistä", hän virkkoi, veti penkin takan luo ja istahti siihen.

Drayton tarkasti puoliksi epäillen vierastansa ja virkkoi sitten:

"Saakeli vie, etteköhän lie se sama lurjus, joka jo ennemmin on ollut täällä tutkistelemassa meidän vanhaa eukkoa. Sanokaa meille nimenne."

Ääni oli karkea, mutta siitä huolimatta siinä oli jotakin Paul Ritsonin äänensoinnusta.

"Se lienee tarpeetonta", vastasi Hugh Ritson hilliten täydellisesti itsensä. "Me olemme tavanneet ennenkin", hän lisäsi hymyillen.

"No, saakeli, olemmeko — missä?"

"Te olitte yötä Laiskassa Hevosessa Keswickissä, eikä siitä ole vielä viikkoakaan kulunut", sanoi Hugh.

Drayton ei osoittanut vähintäkään hämmästystä.

"Viime lauantai-iltana te olitte sammutustyössä vanhan myllyn palossa
Newlannissa."

Draytonin jurot kasvot olivat liikkumattomat.

"Ohimennen sanoen", jatkoi Hugh kohottaen ääntänsä ja siinä helähti lämmin sointu, "minä olen omasta puolestani teille käynnistänne kiitollinen. Mitä te juotte? — Viinaa?"

Mennen ovelle hän pyysi pullon viinaa ja lasit.

"Sitten maanantai-iltana", hän lisäsi palaten huoneeseen, "te teitte minulle sen kunnian, että vierailitte talossani."

Drayton seisoi yhä.

"Minä tunnen teidät", hän virkkoi. "Sanonko teidän nimenne?"

Hugh hymyili hyväntuulisesti. "Sehän on tarpeetonta", hän sanoi riisuen hitaasti käsineensä.

"Mitä te tahdotte? Minulla ei nyt juuri ole aikaa juopotella."

"Hyvä niin, katsotaan. Kello on juuri kymmenen", sanoi Hugh Ritson vetäen kellonsa esille. "Minä tahtoisin antaa teidän ansaita kaksikymmentä puntaa ennen puolta yötä."

Herra Draytonin suu vetäytyi epäilevään naurunirvistykseen.

"Tietysti sen voi tehdä, mutta millä ehdoilla. Te itse tahdotte ansaita kaksisataa ennen kahtatoista."

Herra Drayton vilkaisi syrjäsilmällä Hughiin, ja viekkaus välähti hänen katseestaan.

Hugh Ritson kohotti kulmiaan ja pudisti päätänsä.

"Raha ei ole minun tarkoitukseni."

"Oh, eikö, no? Hyvä, minä en pelkää sanoa teille, että — minun tarkoitukseni on pääasiassa se", ja herra Drayton väänsi uudestaan suunsa irviin.

Rouva Drayton astui sinä hetkenä huoneeseen tuoden viinan, kaksi lasia ja vesipullon, jotka hän asetti honkaiselle pöydälle.

"Sallikaa minun tarjota teille vähän virvoitusta", ja Hugh otti pullon kaataen lasit puolilleen.

"Kiitti, kiitti."

"Vettä? Sanokaa, koska."

Mutta herra Drayton esti sekoituksen kokonansa siepaten lasinsa käteensä. Hänen käytöksensä oli aivan muuttunut. Villielukan varovaisuus oli hävinnyt ja sijalle oli ilmestynyt häikäilemättömyys ja uhma, jotka olivat valmiit millaisiin sopimuksiin tahansa.

"Mistä siis on kysymys?" hän kysyi nauraa hohottaen täyttä kurkkua.

"Saattaa erästä rouvaa Kentish-kaupungin asemalle ja toimittaa hänet turvallisesti puolen yön junaan — siinä kaikki."

Drayton nauroi taaskin.

"Tietysti se käy", hän sanoi.

"Rouva on täällä vähää ennen puolta yötä."

"On kai, kun niin sanotte."

Hymy katosi Hugh Ritsonin kasvoilta.

"Älkää naurako noin — en voi sietää sitä."

Herra Drayton otti viinapullosta toisen ryypyn ja sitten nojasi tuolinsa selustan yli Hugh Ritsoniin päin.

"Katsokaahan", hän sanoi, "elokuussa oli kulunut juuri kolmekymmentä vuotta siitä, kun minun äitini sitoi minut kapaloon ja laittoi minut vankilaan, josta en vielä ole vapaaksi päässyt."

"Mitä te tarkoitatte, ystäväni?" sanoi Hugh.

Drayton nauroi pilkallisesti.

"Puhukaa selvästi", hän sanoi. "Antakaa työlle oikea nimi. Minä en säikähdä, olkoon se mikä tahansa. Mies ei anna kahtakymmentä puntaa turhan vuoksi. Ei, jos työ on kunniallinen, kuten minäkin. Minä olen oikeutettu ravintoloitsija ja herrasmies — niin, se minä olen, jos haluatte tietää."

Hugh Ritson kieltäytyi kuitenkin osoittamasta tarpeetonta uteliaisuutta, mutta herra Drayton näki hyväksi terästää miehuuttaan ja vaatimuksiansa, jonka vuoksi hän haki vielä apua viinapullosta ja kysyi sitten: "Ja minä te itseänne pidätte?"

Hugh ei heti tyydyttänyt herra Draytonin uteliaisuutta.

"Vähät siitä, herra Drayton", hän sanoi. "Teidät minä tunnen täydellisesti. Sanonko teille, mitä varten olitte Cumberlannissa?"

Huomauttaen, että oli helppo kerrata vanhan vaimon juoruja, herra Drayton otti taskustansa vuohennahkaisen tupakkakukkaron ja alkoi tukkia täyteen merenvahaista piippuansa, josta maali oli kokonaan kulunut pois.

"Kolmekymmentä vuotta sitten", alkoi Hugh Ritson, "eräs nuori nainen koetti hukuttaa itsensä ja lapsensa. Hänet pelastettiin ja pantiin turvakotiin. Lapsi, poika, annettiin erään hyvän naisen hoitoon, jonka luona hän on asunut tähän päivään asti."

Herra Drayton keskeytti: "Kiitoksia paljon, mutta se asia on nyt jo selvä."

Hugh Ritson nyökkäsi ja jatkoi herra Draytonin ahkerasti tupakoidessa: "Sen hetken jälkeen ette ole kuullut mitään äidistänne; mutta eräänä päivänä kuulitte siltä nuorelta naiselta, jonka kohtalo on heittänyt teidän kasvatusäitinne hoitoon, että Cumberlannin vuoristossa elää toinen mies, joka hämmästyttävässä määrässä on teidän näköisenne. Se kiihoitti teidän uteliaisuuttanne. Teillä oli syytä otaksua, että jos äitinne vielä eläisi, hän varmaankin on rikas. Mutta onnettomuudeksi te satutte olemaan köyhä."

"Enkä minä pelkää sitä, että kaikki sen tietävät", keskeytti herra Drayton. "Tulkaa suoraan itse asiaan. Katsokaahan, me olemme kuin kaksi hyenaa, jotka eräänä päivänä näin eläintarhassa. Toinen sai ruokinta-aikana luun hampaihinsa ja odotteli, ties kuinka kauan, eikö toinen tulisi riistämään sitä siltä."

"Hyvä", lisäsi Hugh Ritson epävarmasti hymyillen, mutta savupilvi esti hänen toverinsa huomaamasta sitä, "te olette mies, joka tunnette jonkun verran maailmaa, olette perinyt ajatuskyvyn, vaikk'ei muuta — vanhemmiltanne, jotka eivät jättäneet teille mitään muuta kuin —"

Herra Drayton ojensi kätensä. "Minulla on ravintolanpito-oikeus ja minä olen herrasmies, vaikk'ei ulkomuotoni olekaan loistava", hän sanoi puolustellen. "Minä en voi sitä auttaa, kun en ole käynyt kouluja — te kyllä voitte ymmärtää sen." Ja herra, jonka ulkomuoto ei ollut loistava, pudisti sydämellisesti sen herrasmiehen kättä, jolla oli kaikki ulkonaiset edut.

"Aivan oikein, herra Drayton, aivan oikein", sanoi Hugh Ritson. Hän vaikeni katsellen Draytonia tarkasti. Tämä arvon herra oli ottanut piippunysän hampaistaan ja katsoa toljotti tyhmin silmin, suu auki tuleen.

"Matkallanne ette löytänyt mitään."

"Mistäs sen tiedätte?"

"Teidän kasvonne tällä hetkellä ilmaisevat sen."

"Puh! Älkää te kierrelkö täällä urkkimassa asioita, jotka eivät teille kuulu. Minä en ollenkaan ole tottunut teidänlaisianne tekemään uskotuikseni."

Hugh Ritson nauroi.

"Teistä ja remusta täytyy tulla ystävät, herra Drayton", hän sanoi. "Mutta oppikaamme ensin ymmärtämään toisiamme. Ajatuksenne, että voisitte löytää vanhempanne Cumberlannista, oli turha otaksuma."

"Häh! Miksi?"

"Koska teidän äitinne on kuollut."

Drayton pudisti hetkeksi viinanhöyryt päästänsä ja osoitti tavatonta mielenkiintoa.

"Sen turvakodin luettelo, johon hänet otettiin itsemurhayrityksen jälkeen, sisältää ilmoituksen —"

"Mutta hän karkasi", keskeytti Drayton.

"Sisältää ilmoituksen, että hän karkasi ja pääsi turvaan — kuoli. Hänen ruumiinsa saatiin joesta ylös, tunnettiin mainituksi henkilöksi ja haudattiin hänen nimellänsä."

"Millä nimellä?" kysyi Drayton.

Hugh Ritsonin ilme muuttui äkkiä.

"Mitäs sillä on väliä", hän sanoi, "olen sen unohtanut."

"Todellako unohtanut?" epäili Drayton. "Eikö se olisi voinut olla
Ritson, häh?"

Hugh iski nyrkkinsä pöytään.

"Totisesti ei — hänen nimensä ei ollut Ritson."

Ääni suututti herra Draytonia Hän katsoi Hugh Ritsoniin ikäänkuin sanoen, että tämä sai kiittää luojaansa, joka oli tehnyt hänen toisen jalkansa hervottomaksi, niin että hän nilkutti.

Hugh Ritson tyynnytti häntä selittämällä, että jos hän oli utelias tietämään, mikä hänen äitinsä nimi oli, hän kyllä voi sen saada selville ja lisäsi: "Mitäpä nimi silloin hyödyttää, jos teidän äitinne kerran on kuollut?"

"Se on totta", sanoi Drayton, joka nyt oli tyyntynyt ja alkoi tulla vakuutetuksi, että hänen vaivannäkönsä oli ollut turha.

"Saatte olla varma, että teidän isänne, missä hän nyt lieneekin, on aika lurjus", sanoi Hugh Ritson.

Drayton nousi jaloillensa ja kävi edestakaisin laahustavin askelin. Äkkiä lensi eräs ajatus hänen mieleensä. "Se nainen, joka otettiin ylös virrasta, saattoi olla joku toinenkin. Sellaisesta olen kyllä kuullut."

"Mahdollista kyllä, mutta vaikka se olisi erehdyskin, ei se kuitenkaan teitä hyödyttäisi." Tätä sanoessaan Hugh näytti neuvottomalta, mutta Drayton ei sitä huomannut.

"Pah! Mitäpäs siitä?" sanoi Drayton ja päättäen olla enää vaivaamatta aivojansa tällä asialla hän lähestyi viinapulloa ja joi vielä puoli lasia. Heidän suhteensa muuttui nyt perin ystävälliseksi.

"Sanokaa minulle", pyysi Hugh, "mitä tapahtui Ghyllissä maanantai-iltana?"

"Ghyllissä? Maanantaina? Se oli se ilta, jolloin satoi lunta. Mitä tapahtui? Ei mitään."

"Mitä te siellä teitte?"

"Halusin nähdä teidän äitiänne. Näin teidän veljenne eräänä myöhäisenä iltana pappilan ovella. Näin teidät tulipalossa. Olittehan tulipalossa? — tietysti. Seisoin kymmenen kyynärän päässä, kun se nuori pukki, tallimies, palasi rattaineen taloon. Mitä syytä käyntiini? Hittoko ne kaikki syyt tietää! Minä koputin eikä ketään kuulunut. En tiedä, kuinka kauan seisoin ja palellutin jalkojani ovella. Sitten minä näin valoa muutamasta ensimmäisen kerroksen huoneesta, mutta minä menin ylös ja koputin. 'Sisään', sanoi joku. Minä menin sisään. Harmaahapsinen vanhus nousi ylös. Mustassa puvussa ja rukousnauha kaulassa, tiedättehän. Mutta ennenkuin minä ehdin puhua mitään, hän pyörtyi kuin kana ja lyyhähti lattialle. Jumal' avita, ellei se vanha tyttö pitänyt minua aaveena." Herra Drayton nosti kulmiansa ja lisäsi: "Minä lähdin tieheni."

"Ja tullessanne te säikytitte käytävällä erästä nuorta naista, joka, kuten minun äitinikin, luuli teitä minun veljekseni Pauliksi. No niin, tämä nuori nainen on tänään mennyt naimisiin minun veljeni kanssa. He ovat nyt matkalla Lontooseen. He aikovat jättää Englannin ensi keskiviikkona, ja nyt he ovat päättäneet viettää ensi yön teidän ravintolassanne."

Herra Draytonin kulmat kohosivat taaskin.

"Sitä tietenkin on sangen vaikea ymmärtää, mutta katsokaa", ja Hugh Ritson antoi Bonnithornelta saamansa sähkösanoman Draytonille. Tämä herra katseli ja käänteli sitä minuutin ajan sumein ja hämmästynein silmin ja sitten kääntyi vieraaseensa saadakseen selvitystä.

"Tämä nainen ei saa lähteä Englannista", sanoi Hugh.

Drayton koetti kaikin voimin hallita tasapainoansa ja näyttää hämmästyneeltä.

"Sieluni kautta te saatte minun vereni kiehumaan", hän sanoi. "Mitä minun pitää tehdä saadakseni teidän kaksikymmentä puntaanne? Puhukaa selvästi. Minä en ole lurjus, en. Minä olen oikeutettu ravintoloitsija ja herrasmies —"

"Mitäkö on tehtävä? Teidän on vain lähetettävä se nainen takaisin kotiin ensimmäisellä junalla."

Drayton alkoi nauraa.

"Kuten näette, ei ollut mitään pelästymisen syytä", sanoi Hugh viattomasti hymyillen.

Draytonin nauru tuli äänekkääksi.

"Minun on toimitettava se nuori rouva pois uskottelemalla hänelle, että olen hänen miehensä, vai?"

"Herra Drayton, te olette sukkela veitikka."

"Ja mitäs sanoo siihen oikea aviomies — eikö hänkin ole sukkela veitikka?"

"Jättäkää hänet minulle. Hetken tultua älkää viivytelkö. Älkää puhuko tarpeettomasti mitään. Käyttäkää tuota ulsteria, joka teillä nyt on. Puhukaa niin vähän kuin mahdollista — eikä mitään muuta kuin välttämätöntä. Viekää rouva vaunuun, joka odottaa tässä ovella, ajakaa asemalle, ostakaa piletti Keswickiin, toimittakaa hänet junaan viime hetkessä ja rientäkää sitten viivyttelemättä tiehenne. Yöjuna ei koskaan pysähdy ennen Bedfordia."

Drayton löntysti yli lattian ääneen nauraen. "He, he, he, kuinka, kuinka — minun on jätettävä hänet asemalle, häh? Nuori raukka — minulla ei ole sydäntä, ei ole voimaa olla niin raaka. Ei, ei, minä en voi olla sellainen aviomies-roisto, he, he, voi, voi, ja vielä tyttöparan hääpäivänä."

Hugh Ritson hypähti seisoalleen.

"Jos te menette tuumankaan pitemmälle kuin asemalle, saatte katua sitä elämänne loppuun", hän kivahti iskien vielä kerran nyrkkinsä pöytään.

Tämä teki Draytonin naurun ja hyväntuulen vieläkin äänekkäämmäksi ja hän selitti, että olisi tarpeen tilata toinen puolikas viinaa, joka huuhtoisi pahan halun pois hänen suustaan.

Sitten hänen naurunsa asettui.

"Katsokaa, te tahdotte saada minut tekemään työn, johon kykenee vain yksi ainoa elävä olento. Ja mitä te tarjoatte siitä minulle? Kaksikymmentä vaivaista puntaa. Pitäkää nekin", hän sanoi, "se ei kävele, herra."

Tuli oli kokonaan riittynyt. Iloton huone oli melkein pimeä ja ilma sakea savusta ja tukahduttavan ummehtunut vanhasta tupakan ja viinan hajusta. Drayton napitti pitkän takkinsa kurkkuun asti.

"Minä olen myöhästynyt", hän sanoi, "hyvää yötä."

Lasten ääniä kuului kapakasta. Pienokaiset olivat matkalla kotiin.

"Hyvää yötä, neiti, ja kiitoksia paljon", sanoi naisääni.

"Hyvää yötä, Mercy", huusivat lapset.

Drayton aikoi avata oven.

"Ajatelkaa tarkemmin", sanoi Hugh. "Teille ei ole siinä mitään vaaraa.
Yksitoista ja neljäkymmentä viisi täsmälleen sen tulee tapahtua."

IV LUKU.

Kun Drayton meni ulos, asteli Hugh Ritson kapakkahuoneeseen. Vieraat olivat menneet. Kapakan emäntä vain yksin hääräili myymäpöytänsä takana. Vasemmalle menevä ovi oli nyt auki.

"Rouva Drayton", sanoi Hugh, "oletteko te koskaan ennen nähnyt näitä kasvoja?"

Hän otti medaljongin taskustaan ja piti sitä auki vanhan vaimon edessä.

"Herra hyvästi siunatkoon!" huudahti kapakan emäntä. "Sehän on juuri hän itse — ihan ilmetty itsensä — paitsi tuota nunnan huntua."

"Onko tämä se nainen, joka asui teidän luonanne Pimlicossa — Paulin äiti?"

"Totisesti, totisesti! Herra nähköön, on. Ja ajatelkaa, se nuori armas raukka on nyt kuollut ja mennyt sinne. Siitä on nyt kolmekymmentä vuotta, mutta se panee minut itkemään. Ja minun mieheni — hänkin on mennyt. — Minun mieheni sanoi minulle: 'Martha', hän sanoi, 'Martha' —"

Kapakan emännän livertelyn lopetti riemukas: "Hugh, Hugh!"

Mercy Fisher seisoi ovella silmät iloisesta hämmästyksestä auki revähtäneinä ja rinta nousten ja laskien.

Sinä hetkenä onneton pikku raukka oli hyökännyt yli lattian Hughin syliin, jossa vapisi kuin säikähtänyt lintu.

"Oi, minä tiesin, että tulisit — minä olin varma, että sinä tulisit", hän sanoi kuivaten silmänsä, taas itkien ja kuivaten ne uudestaan ja kohotti värisevät huulensa suudeltaviksi.

Hugh Ritson ei osoittanut vähintäkään tunteellisuutta. Tyytymättömyyden varjo levisi ensin hänen kasvoilleen, mutta katosi pian. Hän koetti näyttää ihastuneelta ja taivuttaen päänsä kosketti kevyesti verettömiä huulia.

"Sinä näytät riutuneelta, pikku raukka", hän sanoi hiljaa. "Mikä sinua vaivaa?"

"Ei mikään — ei mikään nyt, kun sinä olet tullut. Sinä vain olit tulematta niin kauan, niin hirveän kauan."

Hugh koetti keksiä jonkun lohduttavan sanan.

"Mutta näethän, että minä pidän sanani, sinä tyttöhupakko", hän sanoi ja hymyili nyökäten hänelle iloisesti päätänsä.

"Ja sinä olet vihdoinkin tullut minua katsomaan! Koko tämän pitkän matkan katsomaan minua, pikku raukkaa?"

Raskas surumielisyys, joka tähän asti oli kuvastunut hänen kasvoillaan, häipyi ja sijalle ilmestyi loistava hymy.

"Täytyyhän tehdä jotakin sen hyväksi, joka on uskaltanut niin paljon toisen vuoksi", virkkoi Hugh hieman naurahtaen.

"Ah!"

Kun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli ohi, ei seuraavana ilon hetkenä puhelahja kyennyt tunteita tulkitsemaan. Tytön kädet kiertyivät Hughin kaulaan ja ääneti Mercy katseli hänen kasvojansa, ja silmät kirkastuivat kirkastumistaan.

"Ja sinusta tuntui aika pitkältä ja ikävältä?" kysyi Hugh.

"Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut, puhua", vastasi
Mercy teeskentelemättömästi.

"Ai, sinä kiittämätön pikku olento, olihan sinulla hyvä rouva Drayton ja hänen poikansa ja kaikki sievät Hendonin pojat, jotka tulevat tänne kapakkaan juomaan ja puhumaan monia hauskoja asioita pienelle kapakkaneidille ja —"

"Ei se ole sitä! Minulla ei ollut ketään, joka olisi tuntenut sinut", sanoi Mercy laskien äänensä kuiskaukseksi.

"Mutta menethän sinä joskus ulos — kylään — Lontooseen?" kysyi Hugh.

"En, minä en milloinkaan mene ulos — en koskaan nyt."

"Ovatko sinun silmäsi sitten todellakin pahemmat?"

"Ei se ole minun silmäini vuoksi. Mutta sillä ei väliä. Oi, minä tiesin, ettet sinä unohtaisi minua. Vain joskus iltaisin, kun hämärä hiipi sisään ja minä istuin ihan yksin takan ääressä, minä ajattelin: 'Hän ei välitä minusta. Hän ei tule minua hakemaan.' Mutta se ei ollut totta, eihän?"

"Kas, no ei, tietysti ei."

"Ja sitten kun lapset tulivat — tuon naapurin lapset — ja minä panin niitä nukkumaan ja ne pikku lemmikit lukivat siunauksensa, ja minä koetin myöskin rukoilla, niin silloin, silloin" — hän katsahti arasti ympärilleen ja kuiskasi — "oli kuin joku olisi sanonut: 'Miksi hän jättää minut yksin — olinhan minä niin onnellinen?'"

"Sinä olet sairas, pikku raukka, mutta sinä tulet vielä onnelliseksi — olethan sinä onnellinen nyt, etkös olekin?" sanoi Hugh.

Tytön silmät, sumeat ja punaiset, kirkastuivat ja niistä loisti hellä rakkaus, kun hän käänsi ne häneen, ja koko olemus kertoi täydellisestä onnesta.

"Ah!" hän sanoi ja painoi kauniin päänsä hänen rintaansa vasten

"Mutta sinun olisi pitänyt kävellä — tehdä pitkiä, terveellisiä ja onnellisia kävelymatkoja", puheli Hugh.

"Teinhän minä — kun ruusut kukkivat ja tuhatkaunot kukoistivat, ja minä kokosin niistä monta sitä varten, että sinä tulisit, kokosin metsäruusuja ja valkoruusuja, mutta sinä olit niin kauan tulematta, ja ne kuihtuivat. Ja sitten minä en voinut niitä heittää pois, koska ymmärräthän — ne olivat sinun — niinpä minä kuivasin ne sen kirjan välissä, jonka minulle annoit. Tule, anna minä näytän ne sinulle."

Hän riensi sivuhuoneeseen, ottaen riemumielin pöydältä pienen kultareunaisen kirjan. Hugh seurasi häntä konemaisesti tuskin käsittäen hänen onnellista sirkutustansa.

"Ja eikö ollut Hendonissa nuorukaisia, jotka olisivat tehneet nuo sinun ikävät matkasi hauskemmiksi?"

Mercy avasi juuri kirjaansa hermostunein sormin, mutta pysähtyi ja katsoi häneen hämmästynein silmin.

"Eikö? Eikö kaunista nuorta miestä, joka olisi kuiskannut sinulle, että sinä olit sievä pikku olento, jolla ei ollut oikeutta kulkea yksin ja surren kuihduttaa kauneuttansa? Ei ketään? Häh?"

Mercyn entinen tuskanilme alkoi palata.

"Kuule, Mercy, sano minulle totuus, sinä sukkela pikku olento, häh?"

Mercy hypisteli hermostunein sormin kuihtuneita ruusujansa. Hänen kurkkuansa kuristi.

Hugh katsoi hänen surullisiksi muuttuviin kasvoihinsa ja mutisi kuin itsekseen: "Minä sanoin Bonnithornelle, että tämä pesä ei olisi oikea paikka tytölle. Hänen olisi pitänyt viedä hänet Lontooseen."

Tytön sydän kävi sairaaksi. Kirja oli suljettu ja pantu jälleen pöydälle.

"Ja nyt, Mercy", sanoi Hugh Ritson, "minä tahdon, että sinä olet järkevä pikku nainen ja teet, kuten minä pyydän etkä puhu sanaakaan. Teethän?"

Lapselliset kasvot kirkastuivat, ja Mercy nyökkäsi päätään, mutta toisesta silmästä vierähti hereä kyynel. Sinä hetkenä hän pisti kätensä esiliinansa taskuun, veti sieltä esille parin rannikkaita ja koetti niitä vetää Hughin käteen. Hugh katsoi lahjaan ja hymyili sanoen: "Minä en tahdo niitä käyttää — en tänään, tarkoitan. Katso, minullahan on valkeat kalvostimet. Näes minä tahdon säilyttää lahjasi ja pistän ne taskuuni. Mitä sinä murheellinen pikku raukka — itketkö sinä taas?"

Mercyn kauniit unelmat kuolivat toinen toisensa jälkeen. Hän kohotti hennon kätensä, kunnes se keveänä lepäsi Hughin rinnoilla.

"Kuuntele. Minä menen nyt ulos, mutta tulen pian takaisin. Minun täytyy puhua rouva Draytonin kanssa, minullahan on jotakin maksettavaa, tiedäthän."

Hento käsi putosi sivulle.

"Kun minä tulen takaisin, minun mukanani on ehkä ystäviä, eräs rouva ja herra, ja minä tahdon tavata niitä yksin, aivan yksin, enkä minä tahdo, että ne saavat nähdä sinua — ymmärrätkö?"

Äänetön, raskas murhe tuntui painuvan Mercyn sydämeen.

"Mutta ne menevät pian, ja huomenna sinä ja minä puhumme uudestaan ja koetamme järjestää asian, niin ettei sinulla olisi aivan niin yksinäistä, vaan että voisit katsella ympärillesi ja etsiä silmillesi tohtorin apua ja tulisit terveeksi ja voisit unohtaa —"

"Unohtaa?" virkahti tyttö tuskin kuuluvasti. Kurkkua kuristi niin, että sieltä vaivoin lähti mitään ääntä.

"Minä tarkoitan — se on — minä toivoin — tietysti, minä tarkoitan, että unohtaisit kaiken ikävän Cumberlannissa tapahtuneen. Ja nyt, mene vuoteeseen, kuten pieni hyvä tyttö ainakin. Minun täytyy mennä. Ah, miten myöhä — katso, kello on viittätoista vailla yksitoista ja minun kelloni on jäljessä."

Hän astui kapakkahuoneeseen napittaen takkinsa leukaan asti. Tyttö seurasi häntä hajamielisenä. Rouva Drayton pesi laseja myymäpöytänsä takana.

"Tahdottekos lähettää tämän minun pikku ystäväni vuoteeseen sangen pian", sanoi Hugh kapakan emännälle. "Katsokaa, miten punaiset hänen silmänsä ovat. Ja pankaa hyvä tuli takkaan tuolla vasemmalla olevassa salissa — te saatte vieraita. Teidän ei tarvitse huolehtia vuoteista — ne eivät ole kauan. Näyttäkää minulle, mihin aikaan menee viimeinen yöjuna kaupunkiin."

"Lontooseen? Viimeinen lähtee puoli yksi", sanoi kapakan emäntä.

"Hyvä on. Minä tapaan teitä vielä, rouva Drayton. Hyvää yötä, Mercy, ja pidä kasvosi iloisina. Kas niin — suutele minua. Nyt, hyvää yötä — mikä hullu, rakastava pikku hanhi sinä oletkaan — ja muista, että olet vuoteessa ja nukut, ennenkuin minä palaan, muuten minä julmasti suutun, niin aivan varmaan. Sinä et ole koskaan nähnyt minua suuttuneena. No niin, älä siitä välitä. Hyvää yötä!"

Ovi avautui ja sulkeutui. Mercy palasi takaisin huoneeseensa. Se oli iloton ja tyhjä eikä lasten onnellisia ääniä enää kuulunut. Tytön sydäntä kivisti — se ei ollut raatelevaa tuskaa, vaan synkkää äänetöntä tyhjyyttä, johon ei pilkottanut pienintäkään valoa, ja hän tunsi olevansa yksin.

"Ehkäpä hän laski leikkiä sanoessaan, että kävellessäni minulla olisi pitänyt olla joku toverina ja että pitäisi koettaa unohtaa", hän ajatteli. "Niin, tietysti hän hullutteli, koska hän tiesi, miten minä odotin ja odotin."

Sitten hän otti taas kirjan, johon Hugh tuskin oli silmiänsä luonut. Se aukesi siltä kohdalta, jossa oli kuivunut valkoinen ruusu. Sen sydämen mahla oli painanut lehteen kellertävän merkin.

"Niin, tietysti hän puhui leikkiä", hän sanoi ja naurahti vähän, ja silloin tipahti suuri pisara kirjan lehdelle ja kuolleelle kukalle.

Sitten hän koetti olla hyvin urhoollinen.

"Minä en saa itkeä. Se tekee minun silmäni, oi, niin kipeiksi! Minun täytyy hoitaa niitä hyvin ja saada ne terveiksi — niin, niin. Minun täytyy olla terve ja vahva, kun — kun — se tapahtuu."

Hän kohotti päätänsä seistessään paikoillaan, ja hymy, kuten kevyt, kesäinen tuulahdus tyynellä vedellä, väreili hänen huulillaan. "Hän suuteli minua", hän ajatteli, "ja tuli katsomaan minua koko tämän pitkän — pitkän matkan."

Autuaallinen ilme kohosi nyt hänen kasvoilleen.

"Ja ellei hän tulisi takaisin, ennenkuin — ennenkuin sitten — hän on hyvin iloinen — oi, hän on niin hirveän iloinen!"

Ajatus tulevasta hetkestä, jolloin jokin tekisi tämän pikku raukan rikkaaksi, kuvastui hänen kasvoillansa suloisena ja suurena. Tuo aarre olisi kaikista rakkain sen vuoksi, ettei se olisi yksin hänen omansa. Hän palasi kapakkahuoneeseen ja sytytti kynttilän.

"Jaa, tuoko se onkin teidän sulhasenne — eikä se olekaan se asianajaja, häh?" virkkoi rouva Drayton askarrellessansa.

"Minun ei tarvitse peittää kasvojani nyt ei nyt, kun hän on tullut eihän?" kysyi Mercy.

"Niin niin, hän ei näytä välittävän rahasta, ja minä olen toivonut, että hän antaisi niitä teille, sillä kun asiat käyvät hullusti, ovat ne ainoa, mitä jää lohdutukseksi."

Mercy näytti kuin iskun saaneelta: ääneti hän lähti sänkykamariinsa. Mutta hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia, että hän olisi voinut nukkua. Hän tutki kasvojaan peilistä ja hymyili ja punasteli, sillä hänestä ne olivat kauniit. Ne olivat hänen omasta mielestään nyt kauniimmat kuin koskaan ennen. Puolisen tunnin kuluttua hän muisti, että hän oli unohtanut kirjansa salin pöydälle ja lähti alakertaan hakemaan sitä. Kun hän oli viimeisillä portailla, hän kuuli kiireistä koputusta ulko-ovelle.

Sinä hetkenä kaikki hänen unelmansa hävisivät kuin tuhka tuuleen.