V LUKU.
Kun Hugh Ritson astui ulos ja saapui tielle, oli yö pimeä. Tultuaan juuri kapakan kellertävästä valosta hänen silmänsä tuskin erottivat jalkakäytävän tai näkivät pensaitten epäselvän mustan rivin. Ilma oli sumuinen. Kosteus keräytyi hänen kulmakarvoihinsa ja partaansa suuriksi pisaroiksi, ja pakkanen jäädytti ne puikoiksi. Oli pureva kylmä. Joesta nouseva höyry levisi kylmän viiman mukana yli suoperäisen aukeaman, joka levisi oikealle ja vasemmalle tiestä. Synkällä tiellä oli paksulti puoliksi jäätynyttä liejua.
Hugh Ritson napitti takkinsa vieläkin tiukemmin ja riensi kuin henkensä edestä.
"Hetkeäkään ei ole hukata", hän ajatteli, "jos aion ehtiä asemalle siihen, kun juna pohjoisesta kulkee ohi. Olisin mielelläni tahtonut pitää herrasmiestäni silmällä. Olisin sen tehnytkin ilman sitä tytönlätykkää. 'Myöhästynyt', äh? Mitähän se oli, olisi hauska tietää. Siitä saattaisi olla hyötyä."
Myötätuuleen hän kiisi yhä tulisemmin, kun hänen silmänsä tottuivat pimeään. Hän ajatteli, että Bonnithornen sähkösanoma saattoi olla erehdyttävä. Kenties se oli sekoittunut johonkin toiseen. Olihan tuskin luultavaa, että Paul ja Greta olisivat joskus edes sattuneet kuulemaan Haukka-Haikaran nimeä. Ja mitä syytä heillä olisi yöpyä Hendoniin, vaikka ovat näin lähellä Lontoota?
Hänen ajatuksensa palasi Mercy Fisheriin. Juuri sinä hetkenä tyttö uneksi sulounia, miten onnelliseksi hän Hughinsa tekisi sangen pian. Hugh taas ajatteli harmitellen ja raivoissaan, että tyttö oli kiusallinen olento, joka asettaa hänet aivan erikoiseen suhteeseen cumberlantilaisiin. Niin, ja hän oli ainoa rengas, joka sitoi hänet kotiseutuun. Voisiko tämä Mercy kavaltaa? — Ei! Ajatus, että Mercy voisi saattaa hänet huonoon huutoon, oli liian raaka. Jos hän ehtisi asemalle, ennenkuin pohjoinen juna pysähtyy, hän voisi nähdä omin silmin, jäävätkö Paul ja Greta junasta pois. Jos he eivät jää, he ovat siis junassa, ja hän voi astua siihen ja saapua heidän kanssaan samalla junalla Lontooseen. Bonnithorne saattoi erehtyä.
Matka oli pitkä ja tie vaikeata kulkea. Se tuntui paljon pitemmältä kuin hän oli luullut. Aidan ja orapihlaja-pensaan suojassa hän raapaisi tikulla tulta ja katsoi kelloansa. Se oli juuri yksitoista. Liian myöhään, jos kello ei ollut enempää kuin yhden minuutin jäljessä.
Silloin hän kuuli junan vihellyksen ja tuulen tohinan välistä hän kuuli merkkisoiton. Liian myöhään, totisesti. Hän oli vielä neljännespenikulman päässä asemalta.
Yhä hän kuitenkin kiisi asemaa kohti vähääkään enää toivomatta, että joutuisi ajoissa.
Hän oli noin kolmensadan kyynärän päässä asemalta, kun hän kuuli julmaa räiskettä ja jyminää, johon samalla sekaantui inhimillisten äänten melua ja pauhinaa. Huudot, karjunta, valitus, itku, voivotus — sekoittuivat yhdeksi hirvittäväksi hätähuudoksi, joka yön pimeydessä herätti kammottavan kauhuntunteen.
Hugh Ritson juoksi kiireemmin.
Silloin hän näki säikähtäneitä miehiä ja naisia juoksevan edestakaisin, milloin ne ilmestyivät valaistulle paikalle, milloin taas katosivat pimeään. He näyttivät järjettömiltä kuin säikähtäneet hevoset.
Pohjoisesta tulevalle junalle oli tapahtunut onnettomuus.
Kymmenisen kyynärää asemalta veturi ja kolme etumaista vaunua oli suistunut kiskoilta ja lentänyt kauaksi pengermälle. Neljä takimmaista vaunua oli kuitenkin pysynyt raiteilla ja pysähtynyt saamatta mitään vaurioita.
Naiset, jotka oli saatu ulos nurinmenneistä vaunuista, hyökkäsivät lumivalkein kasvoin läpi aseman ja hävisivät lakeudelle yön pimeään. Miehetkin pakokauhu silmissään istuivat maahan kykenemättä mihinkään hyödylliseen toimeen. Jotkut järkevämmät olennot ryhtyivät arvelematta työhön koettaen saada vaunuja jälleen kiskoille. Asemalta tuli miehiä lyhdyt käsissä; he auttoivat loukkaantuneita ja panivat heidät pitkälleen vähän erilleen onnettomuuspaikasta.
Tapauksen näyttämö oli laaja ja kauhea ja kuitenkin vain kaksi tämän onnettomuuden uhreista on kertomuksemme aiheena. Kuvaus kaikista muista — huudosta, valituksesta, itkusta, melusta ja tuskasta — olisi tässä turhaa työtä.
Kohtalo oli tällä hetkellä heittänyt yhteen kolme miestä, joiden elämä tähän asti oli ollut erossa, mutta jotka tämän jälkeen olivat hyvässä ja pahassa sidotut toisiinsa.
Hugh Ritson juoksi edestakaisin kuin juopunut. Hän tirkisteli jokaisen kasvoihin. Hän otti lyhdyn, jonka joku oli heittänyt maahan ja hyökkäsi haavoittuneitten luo pimeään ja kurkisti jokaista silmiin, pysähtyi joskus ja valaisi punertavalla lyhdyllä särkyneitten vaunujen akkunoita.
Sinä hetkenä kaikki hänen jäätyneessä sielussansa tuntui sulavan. Nähdessään onnettomuuden tekemää tuhoa hänen oma sydämetön suunnitelmansa tuntui kauhealta ja meni rikki. Vihdoin hän näki ne kasvot, joita etsi. Silloin hän laski lyhdyn sivulleen ja käänsi lasin pois päin itsestänsä.
"Seiso tässä, Greta", sanoi ääni, jonka hän hyvin tunsi. "Minä palaan luoksesi pian. Anna minun koettaa auttaa noita tuolla."
Paul meni ihan veljensä ohi pimeässä. "Auttakaa!"
Hugh Ritson kuuli huudon pengermältä, johon haavoittuneet oli asetettu.
"Apua, apua! Minut ryöstetään — apua!" kuului pimeästä.
"Missä te olette?" kysyi toinen ääni. "Täällä, auttakaa, auttakaa!"
Hugh Ritson juoksi sinne päin, mistä ensimmäinen ääni kuului ja näki miehen kumartuneena jonkun maassa makaavan yli. Sinä hetkenä toinen mies hyökkäsi esiin ja tarttui voimakkaalla kädellä kumartuneeseen mieheen. Syntyi lyhyt, ankara ottelu. Molemmat miehet olivat yhtä suuret ja yhtä vahvat. Kuului repeävän vaatteen rasahdus. Seuraavana hetkenä toinen miehistä lensi pois kuin tuulispää ja katosi lakeuden pimeään. Mutta Hugh Ritson oli kohottanut lyhtynsä juuri, kun mies kulki ohi ja nähnyt selvästi hänen kasvonsa. Hän tunsi hänet.
Ihmisjoukko oli kerääntynyt loukkaantuneen ja hänen puolustajansa ympärille.
"Ettekö voinut roistoa pidättää?" kysyi joku.
"Minä pidin häntä, kunnes hänen takistaan jäi osa minun käteeni.
Katsokaa", sanoi toinen.
Hugh Ritson tunsi äänen.
"Kappale irlantilaista, karkeata takkikangasta, voisin väittää" (tunnustellen sitä).
"Teidän olisi pitänyt tarttua hänen ulsterinsa rinnukseen. Antakaa tämä minulle. Minä olen poliisikersantti. Mikä on teidän nimenne, herra?"
"Paul Ritson."
"Ja osoitteenne?"
"Minä olin matkalla Morleyn Hotelliin, Trafalgar Squaressa. Mikä paikka tämä on?"
"Hendon."
"Voiko tänne jäädä johonkin yöksi? Minulla on rouva mukana."
"Parasta on mennä kaupunkiin puoli yhden junalla, herra."
"Rouva on liian väsynyt ja säikähtynyt. Eikö ole jotakin hotellia, ravintolaa, yömajaa?"
Joku ovenvartija astui esille.
"Olen Haukka-Haikaran lähetti. Sinne on penikulma, herra. Drayton — se on sen omistajan nimi — hän on itsekin täällä jossakin — Drayton!" (huutaen).
"Voitteko toimittaa minulle ajurin, poikaseni?"
"Voin, herra."
Poliisikersantti liikahti.
"Minä voin siis tavata teitä Haukka-Haikarassa?" hän sanoi.
Hugh Ritson kuuli kaiken. Hän laski lyhdyn maahan. Pimeyden vuoksi ei voinut erottaa kenenkään kasvojen piirteitä.
Neljännestuntia myöhemmin Hugh Ritson hengästyneenä kolkutti mainitun kapakan ovelle. Kapakan emäntä askarteli puhdistellen oluttynnyreitä sisällä.
"Tulkaa, joutuin!" huusi Hugh.
Ovi avautui ja hän astui sisään likomärkänä hiestä.
"Onko poikanne palannut?" hän kysyi henkeänsä haukkoen.
"Palannut, herra? Ei, herra, on ihme, jos hän tulee kotiin ennen aamua, herra; hän ei millään tavalla —"
"Lakatkaa lavertelemasta. Tyttö on kai omassa huoneessansa. Menkää ja lukitkaa hänen ovensa."
Tämä tapahtui juuri sinä hetkenä, jolloin Mercy hetkisen odoteltuaan oli palannut hermot jännittyneinä kapakkahuoneeseen. Käännyttyään ympäri Hugh Ritson joutui silmä silmää vasten hänen kanssaan. Kun Hugh näki hänet, valahtivat hänen tuohtuneet kasvonsa vihasta valkeiksi.
"Enkö minä käskenyt sinun mennä vuoteeseen?" hän sanoi hiljaa, käheästi kuiskaten.
"Minä tulin hakemaan … tulin alas hakemaan … Hugh, älä suutu minulle."
"Mene sitten heti takaisin äläkä täällä seiso. Sukkelaan — ja lukitse ovesi."
"Kyllä minä menen. Ethän sinä ole vihainen minulle, ethän?"
"No, en, ehk'en. Mene nyt vain — kiireesti. Kuuletko? Miks'et sinä mene?"
"Minä tulin vain hakemaan … minä tulin vain …"
"Nyt on ihme! Mitä saakelin hullutusta tämä on? Tyttöjen oikuttelua.
Vähät siitä. — Tuossa, emäntä, ottakaa tuli. Näyttäkää tietä. Hän ei
ole liian raskas kantaa. Ylös nyt. Mikä kyhnys te olette, vanha eukko?
Mihin huoneeseen?"
Toinen koputus ulko-ovelle. Toinen koputus ja toinen kiireellinen touhu sisään laskemisessa.
"Minä tulen, minä tulen!" huusi kapakan emäntä yläkerrasta.
Hän lynkytti portaita alas niin pian kuin hänen kankeat raajansa ikinä sallivat, mutta ovelta kuului koputus uudestaan.
"Herra varjelkoon, herra varjelkoon, ja kuka se on?"
"Saatana, liikuta luitasi hieman ja päästä minut sisään."
Ovi lensi auki ulkopuolisen voiman ponnistuksesta. Kalmankalpeana, hikikarpalot otsalta tippuen, hengitys puuskuttavana, kaula paljaana ja paidankaulus sivulle kääntyneenä, pala ulsterista poissa ja punainen flanellivuori näkyvässä — Paul Drayton hyökkäsi sisään. Hän oli nyt selvä.
"Missä hän on?" kiroten.
"Minä olen täällä", vastasi Hugh astellen kapakan lattian yli kynttilä kädessä oikealla-olevaan huoneeseen. Drayton seurasi häntä koettaen nauraa. "Jouduinko ajoissa?"
"Tietysti jouduitte", raa'asti hymyillen.
"Minua peloitti, että myöhästyisin."
"Peloitti kai."
"Juoksin koko matkan."
"Juoksitte kai."
"Mitä te myöntelette ja mukisette?" kiroten uudestaan.
Hugh Ritson lopetti ivansa ja osoitti revittyä ulsteria ja epäjärjestyksessä olevaa paidankaulusta. Drayton vilkaisi pukuunsa kynttilän valossa.
"Juoksin lakeuden yli suoraan ja tartuin orjantappurapensaaseen", hän mutisi.
"Vaietkaa", sanoi Hugh Ritson, "nyt ei ole aikaa sellaiseen. Katsokaa,
Drayton, minä olen suoraluontoinen mies. Älkää yrittäkö minua pettää.
Kuten sanotte, se ei kävele. Sanonko teille, missä takki repesi ja
kaulus joutui epäkuntoon? Kappale on nyt poliisiasemalla."
Drayton liikahti harmistuneena ja katsahti raivokkaasti toiseen. Ei ollut erehdystä, mitä hän näki Hugh Ritsonin kasvoilla.
"Minulla on omat epäluuloni, miten ja mistä syystä se tapahtui", sanoi
Hugh.
Drayton värisi ja ikäänkuin vetäytyi kokoon.
"No, saatana! Nyt sen näkee, mikä te olette miehiänne. Te voitte epäillä minua vaikka mistä, mutta niinä sanon teille, että te valehtelette. Varas luulee, että kaikki varastavat. Te epäilette minua, ja mistä? Nyt minä teidät tunnen!"
"Älkää huoliko", sanoi Hugh kärsimättömästi, "te koetatte antaa ilkityölle liian kauniin kuoren. Minä en epäile teitä. Minä näin teidät juuri työssä. Riittääkö se?"
Drayton vaikeni.
"Te menette asemalle mainitun rouvan kanssa, kuten oli puhe. Herra menee Lontooseen minun kanssani. He tulevat sittenkin tänne, vaikka minun ensimmäinen tietoni oli väärä."
"Minä otan sen kaksikymmentä puntaa", mutisi Drayton.
"Joko nyt kelpaa? Me puhumme siitä myöhemmin." Drayton näytti hetkeksi kokonaan tyhmistyneen. Sitten hän kohotti raivostuneet kasvonsa ja puri hammasta. Hugh Ritson ymmärsi hänet täydellisesti.
"Ei mitään kepposia, minä sanon sen teille. Jos te ette vie rouvaa junaan — oikeaan junaan ja ole täällä takaisin huomenaamuna kello puoli kaksi, te joudutte viettämään ihania päiviä Vanhassa Baileyssä."
Drayton kohotti katseensa Hugh Ritsonin kasvoihin, mutta samassa se vaipui alas.
"Jos minun on myönnyttävä, tapahtuu se hengen pelastamiseksi", hän mutisi. Hän tarkasti revittyä ulsteriansa. "Minun täytyy muuttaa pukua", hän sanoi.
"Ei."
"Rouva näkee sen."
"Sen parempi."
"Mutta sen näkevät myöskin ihmiset asemalla."
"Mitäs se haittaa? Te olette siellä Paul Ritson ettekä Paul Drayton."
Drayton alkoi nauraa — hykersi käsiään ja hohotti.
"Hush!"
Rattaan jyrinä kuului tieltä.
"Siinä ne ovat", sanoi Hugh Ritson. "Pysykää poissa näkyviltä, jos vapautenne on teille kallis. Kuuletteko? Pitäkää huoli, ettei herra saa teitä nähdä, eikä myöskään rouva saa nähdä teitä, ennenkuin herra on mennyt."
Drayton polki sisäisen voiman pakottamana lattiaa.
"Tässä on luukku, minä raotan sitä tuuman verran."
"Ei puolta tuumaa", sanoi Hugh puhaltaen kynttilän sammuksiin.
Sitten hän otti avaimen ja pisti sen oveen ulkopuolelta.
"Mitä? Olenko minä vanki omassa talossani?" sanoi Drayton.
"Minä panen avaimen luukkuun." kuiskasi Hugh. "Kun kuulette oven sulkeutuvan meidän jälkeemme, lähtekää täältä — mutta ei sekuntiakaan aikaisemmin."
Rattaat pysähtyivät oven eteen. Kuului ajajan hyppääminen kuskipukilta alas. Sitten koputettiin oveen.
Hugh Ritson palasi Draytonin luo ja kuiskasi:
"Tämä on sama mies, joka koetti ottaa teidät kiinni. Pitäkää varanne."
VI LUKU.
"Tätä tietä, herra; tätä tietä, rouva, Me tiesimme, että tulisitte, ja pidimme salin takassa lämpimän tulen. — Tätä tietä, hyvä rouva ja huomatkaa askelmat. Niin, siellä on pimeä ja kylmä, herra — niin, niin on, herra, mutta täällä on valoa ja lämpöä, herra."
Paul ja Greta seurasivat kapakan emäntää pimeän kapakkahuoneen läpi.
"Kyllä me osaamme, hyvä eukkoseni. Ah, ja miten kodikasta teillä täällä onkaan! Kuuma kuin tulistettu pätsi kylmänä yönä! Kiitos, kiitos — ja — me varmaankin hämmästytämme teitä. Sanoitteko te, että odotitte jotakin? Ah, siltä näyttääkin!"
Rouva Drayton peräytyi ovelle kalpein kasvoin ja kauhistunein ilmein hypistellen esiliinansa nauhaa. Päästyään kapakkahuoneeseen hän vapisi kiireestä kantapäähän.
"Minä en usko kummituksiin", hän mutisi itseksensä, "mutta jos minä uskoisin niihin ja pelkäisin niitä, en tiedä, enkö … Herra hyvästi siunatkoon! Kuka sanoikaan, että meidän Paul oli jonkun näköinen? Ja täällä on nyt joku, joka on aivan kuin meidän Paul. Ja kooltaankin aivan kuin kaksi olutpulloa, vain vähän notkeampi ehkä ja oppineempi."
"Mikä vanhaa rouvaa vaivaa?" sanoi Greta hiljaa.
Paul seisoi hetkisen ja nauroi.
"Merkillistä! Mutta me emme siitä välitä nyt. Mikä onni, että olemme nyt vahingoittumattomina turvassa!"
"Kauhea näky, minä en koskaan, koskaan unohda sitä", sanoi Greta peittäen kasvonsa.
Paul astui ovelle. Ajuri toi juuri matkatavaroita sisään.
"Jättäkää tavarat kapakkahuoneeseen, ajuri — siihen, siinä ne kyllä säilyvät. Montako niitä on? Oikein. Tässä teille itsellenne. — Kas, varjelkoon, kukas tuo on? Mitä, Hugh, sinäkö se olet!"
Hugh Ritson astui huoneeseen kylmänä ja hymyilevänä, ojensi kätensä
Gretalle ja sitten veljelleen.
"Tulin junalle tapaamaan teitä", hän sanoi vastaukseksi toisten kysyvään katseeseen.
"No, siinä teit ystävällisesti. Tietysti tiedät, mitä on tapahtunut.
Kuinka sinä löysit meidät täältä?"
"Kuulin asemalla, että eräs rouva ja herra olivat lähteneet
Haukka-Haikaraan."
"Ja sinä seurasit jäljestä? No, minun täytyy sanoa, Hugh, että se oli veljellisesti tehty kaikesta huolimatta. —. Eikös ollutkin, Greta?"
"Oli, rakkaani", sanoi Greta hiljaa, ja hänen äänensä vapisi.
Paul huomasi hänen mielenliikutuksensa. "Tyttöparkani, sinä olet vieläkin poissa suunniltasi. Sitä minä en ollenkaan ihmettele. Sinun täytyy mennä levolle. Hugh, sinun pitää antaa hänelle anteeksi. Se oli kauhea näky, tiedäthän. — Meidän uusi elämämme alkaa järkyttäen sinua sydänjuuria myöten, Greta. Mutta älä siitä välitä. Se tarkoittaa vain, että kirkkaat päivät ovat meillä edessä."
Paul astui taas ovelle ja kutsui rouva Draytonia.
"Kuulkaa emäntä, ottakaa minun vaimoni ja viekää hänet huoneeseensa."
Kapakan emäntä nilkutti saliin.
"Huoneeseen, herra, huoneeseen? Herra ei sanonut mitään —"
"Viekää rouva parhaimpaan huoneeseenne yläkertaan", sanoi Hugh tehden merkitsevän ilmeen.
Greta lähti. Hänen askelensa olivat hitaat ja epävarmat.
"Etkö sinä sano hyvää yötä, Greta?" kysyi Hugh.
"Hyvää yötä", sanoi Greta niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.
Veljekset katsoivat hänen jälkeensä.
"Jumala häntä siunatkoon!" sanoi Paul lämpimästi. "Hänen tulevien päiviensä täytyy olla kirkkaampia, jos minä ne voin sellaisiksi tehdä."
Hugh Ritson sulki oven.
"Paul", hän sanoi, "sinä ja sinun vaimosi ette saa enää koskaan tavata toisianne."
Paul Ritson karahti punaiseksi ja sitten tuhkanharmaaksi. Silmäluomet värähtivät tuskin huomattavasti, sitä seurasi iloinen nauru ja juhlallinen totisuus.
"Mitä sinä tarkoitat, mies?" hän sanoi sekavin katsein.
"Istu ja kuuntele", sanoi Hugh hänkin istuen ja kohennellen tulta.
"Heti, sano minulle, mitä se on", sanoi Paul uudestaan.
"Paul, älä kiivastu. Me molemmat olemme pohjaltamme kuumaverisiä", sanoi Hugh, ja hänen silmänsä kääntyivät läpitunkevan tutkivina veljeen.
"Älä katso minuun tuolla tavalla", kuohahti Paul. "Älä koeta pelotella minua. Puhu suoraan ja heti."
"Pysy tyynenä", sanoi Hugh.
"Vai niin! Sinä talutat minut silmät sidottuina jyrkänteen partaalle ja sanot: 'Pysy tyynenä!'"
"Sinä erehdyt. Minä löysin sinut sieltä ja koetan poistaa siteen silmiltäsi", väitti Hugh.
"Pian, mitä se on? Kohta minun kärsivällisyyteni on lopussa."
Hugh Ritson nousi kankeasti seisoalleen.
"Paul, sanoitko sinä Gretalle, että hän meni naimisiin äpärän kanssa?"
Tuskan ilme kasvoillaan Paul lysähti kokoon vavisten ja äänetönnä.
"Sanoitko sen hänelle?" kysyi Hugh kauheasti kiihkoissaan.
Paulin silmät olivat luodut lattiaan ja pää painui alas. Hän oli vaiti.
"Minä ajattelin, ettet sinä aikoisikaan hänelle sanoa", jatkoi Hugh kylmästi. Hänen silmänsä tuijottivat lakkaamatta Paulin painuneeseen päähän. "Niin minä ajattelen vieläkin."
Paul ei puhunut mitään, mutta saattoi tuskin hengittää. Hugh katseli häntä yhä tarkemmin.
"Mennä vihille naisen kanssa ja olla olevinaan toinen kuin on — onko se kunniallisen miehen teko? Onhan se petos? Anna sitten sille mikä nimi tahansa."
Paul nousi ylös. Hänen yhteenpuristetuille huulilleen ilmestyi hymy.
"Siinäkö kaikki?" hän kysyi. "Miksi sinä et sanonut hänelle?" sanoi Hugh. "Koska minä olin vannonut ja luvannut olla ilmaisematta sitä kenellekään. Ymmärrät kai tämän salaisuuden, kuten olet ymmärtänyt toisenkin." Hugh hymyili.
"Sano mieluummin, ettet uskalla sanoa sitä, sillä jos olisit ilmaissut sen hänelle, hän ei ikinä olisi tullut sinun vaimoksesi."
Paul naurahti ontosti.
"Sen saamme nähdä. Minun omat huuleni ovat suljetut, mutta sinun ovat vapaat. Sinä voit tahrata isämme muiston ja mustata äitimme kunnian. Sinä saat häväistä minua ja ryöstää minulta vaimoni rakkauden — jos tahdot ja voit." Tämän sanottuaan Paul astui kiireesti ovelle, heitti sen auki ja huudahti: "Greta! Greta!"
Hugh seurasi häntä ja tarttui hänen käteensä.
"Mitä sinä aiot tehdä?" hän sanoi käheästi kuiskaten. "Ole vaiti, minä sanon sinulle, ole vaiti."
Paul käännähti ympäri.
"Sinä sanot, että minua peloittaa ilmoittaa se hänelle. Sinä soimaat minua, että olen ottanut hänet puolisokseni. Sinä saat kertoa hänelle — nyt, tässä, ja minun silmäini edessä."
"Tule sisään ja sulje ovi", sanoi Hugh.
"Siitä ei olisi mitään hyvää, mutta jotakin pahaa siitä saattaisi olla.
Ei hätää, sinä saat kertoa hänelle. Minä vaadin sinua kertomaan."
"Tule sisään ja kuuntele minua", sanoi Hugh pahaenteisesti ja asettuen oven ja Paulin välille hän veti oven kiinni. "Tässä on kysymys enemmästä kuin Gretan tunteista", hän lisäsi. "Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle?"
Paulin kuohuva kiihko tyyntyi äkkiä. "Minä olen korvannut sinulle kaiken", hän sanoi hiljaa ja heittäytyi tuolille.
"Korvannut!"
Hugh Ritson hymyili katkerasti.
"Kun palaat, saat nähdä", sanoi Paul, ja katse painui taas maahan.
"Sinä ajattelet luovutuskirjaa — minä olen siitä jo kuullut", sanoi
Hugh. Kylmä hymy leikki hänen yhteenpuristetuilla huulillaan.
"Se oli kaikki, mitä minä voin tehdä", sanoi Paul, ja hänen äänensä oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Hänen voimakas henkensä oli lannistunut ja hänen uhmansa kuollut.
"Sinä olet ryöstänyt minulta minun perintöni, kylmästi ja tunnottomasti. Sinä olet ollut minun paikallani. Sinä olet siinä vielä. Ja sinä annat minulle viheliäisen luovutuskirjan korvaukseksi."
Musta uhkan pilvi ilmestyi Hughin kasvoille.
"Korvaus! Eikö sinua hävetä sellainen ivanteko? Mikä korvaus voi tällaisen teon hyvittää?"
"Minä tein niin paljon kuin voin. Jumala tietää, että minä tein parhaani", sanoi Paul ja hänen päänsä painui pöytään.
Hugh Ritson seisoi vieressä kalpeana pidätetystä vihasta.
"Oliko parasta pitää minun paikkani niin kauan kuin se oli pitämisen arvoinen ja jättää se sitten takaisin tyhjänä jalomielisyyden osoituksena? Lahjakirja! Mitä oikeutta sinulla on otaksua, että minä ottaisin sen sinulta? Ottaa omani takaisin mieheltä, joka on sen ryöstänyt minulta ja ottaa se vastaan polvillani! Ottaa se lahjana, jolloin sinä olet jalomielinen lahjoittaja ja minä viheliäinen vastaanottaja!"
Ankara väristys kävi Paulin lävitse.
"Minä olin avuton, minä olin avuton!" hän sanoi.
"Ymmärrä oikein todellinen asemasi — sinun laillinen asemasi. Sinä olit äitisi laiton poika —"
"Minä puolustin hänen kunniaansa!"
"Sinä tarkoitat — peitit hänen häpeäänsä."
"Kuten tahdot. Minä olin voimaton ja menettelin parhaani mukaan."
Hugh Ritsonin kasvot synkistyivät.
"Oliko parasta olla valapattoinen valehtelija?" hän kivahti.
Paul läähätti, mutta ei vastannut.
"Oliko parasta olla varas?"
Paul hypähti seisoalleen.
"Jumala, anna minulle kärsivällisyyttä!" hän mutisi.
"Oliko parasta olla petturi?"
"Vait! Jumalan tähden vaikene!"
"Oliko parasta olla elävä, personoitu valhe — ja kaikki vain kunnian vuoksi? Kunnia, totisesti! Ovatko väärä vala ja ryöväys kunnian kulmakivet?"
Paul harppasi yli lattian äänettömänä ja tuhkan harmaana, kasvot kauhean rumiksi vääntyneinä. Sitten kasvojen jännitys laukesi ja murtuneella äänellä hän virkkoi:
"Hugh, minä olen tehnyt nyt jo liian paljon vääryyttä sinulle. Älä aja minua pitemmälle. Älä, älä, minä pyydän sinua."
Hugh naurahti lyhyesti — ääni kaikui onttona: äänettömässä huoneessa.
Kuullessaan tämän sydämettömän äänen kaikki jalo Paulissa tuntui jäätyvän. Hän ei hävennyt enää, vaan kohotti päänsä ja astui varmasti jalkansa lattiaan.
"Olkoon niin", hän sanoi, ja tuskan pilvi poistui hänen otsaltansa. "Minä sanon, että säästääkseni äitini hyvän nimen tahrattomana minä suostuin tekemään, kuten tein."
"Suostuit?" sanoi Hugh kulmiansa kohottaen.
"Etkö sinä usko minua? Ole uskomatta, sitä en voi auttaa. Sinä sanot, että minun hyvitykseni on ivantekoa. No, hyvä, sanokaamme, että se on sitä. Sinä sanot, että minä olen pitänyt sinun paikkasi, kunnes se ei enää ollut pitämisen arvoinen. Sinä tarkoitat, että minä olen vähentänyt kiinteimistöjesi arvoa. Se ei ole totta, ja sinä tiedät, ettei se ole totta. Jos maita on pantattu, olet sinä saanut rahat."
"Ja kenellä niihin olisi parempi oikeus?" kysyi Hugh uudestaan nauraen.
Paul heilautti kättänsä ja hillitsi vihan, joka tahtoi kuohahtaa esille.
"Sinä olet tehnyt elämäni helvetiksi. Itse hyvin tiedät, minkä katkeran maljan olet valmistanut minun juotavakseni. Jos minä maailman silmissä olen ollutkin isäni perijä, sinä kuitenkin olet syönyt koko perinnön. Vaikka isäni talo oli minun, minä kuitenkin olin siinä kuin kerjäläinen. Minä olen ollut varjo ja sinä päämies. Tuuma tuumalta sinä olet kaivanut pohjan minun jalkaini alta."
"Ja kuitenkin minä olen ollut äänetön kuin hauta", sanoi Hugh ja taaskin nauroi kaikuvasti.
"Jumala sinun tarkoituksesi tietää — ilman sinä et mitään tee", sanoi Paul. "Mutta minä yksin en ole kärsinyt. Oletko ajatellut, että tuo kaikki on tapahtunut meidän äitimme silmäin edessä hänen näkemättä sitä?"
Hugh Ritson hymähti ivallisesti.
Paulin kasvot kävivät kauhean juhlallisiksi.
"Kun isämme kuoli, äitimme kunnia vaati minua lupaamaan vaitioloa. Minä sain siinä sovittaakseni isäni syntiperinnön. Taivas hänelle anteeksi suokoon. Minä en epäröinyt. Mutta siitä hetkestä oli äitini kohtalo ratkaistu ja hänet ajettu pois."
"Onko se minun syyni?" kysyi Hugh.
"Taivas tietää ja taivas tuomitkoon teidän välillänne", sanoi Paul.
"Hän ei jaksanut sitä enää kestää", Paulin ääni vapisi, kun hän lisäsi:
"Nyt hän on mennyt."
Seurasi hetken äänettömyys. Oli kuin enkeli olisi itkien liidellyt heidän ohitsensa.
"Minä tiedän sen", sanoi Hugh kylmästi. "Hän on pukeutunut nunnaksi.
Minä olen tavannut hänet sen jälkeen."
Paul kohotti katseensa.
"Hän on katolisessa Westminsterin luostarissa", lisäsi; Hugh.
Paulin kasvot värähtelivät.
"Onneton mies! Kuinka onnellinen hän olisikaan saattanut olla ilman sinua!"
"Erehdyt", sanoi Hugh. "Hän joutui sinne oman — ja sinun rikoksesi vuoksi."
Paul hyökkäsi kohoitetuin käsin veljeänsä kohti.
"Ei enää sanaakaan siitä", hän sanoi kähisevällä äänellä.
"Kuinka hän saattoi tutkia omaatuntoansa ja olla onnellinen? Hän on pannut petturin minun isäni perijän asemalle", jatkoi Hugh.
"Hän on pannut siihen isäni ensiksi-syntyneen pojan", sanoi Paul.
"Se on valhe! Hän on pannut siihen toisen miehen kanssa saamansa äpärän!"
Kauhea äänettömyys. Paul seisoi hetkisen paikoillaan niin kamalan tuskan raatelemana, että hetkeksi Hugh Ritsonkin lannistui sen edessä.
"Jatka" sanoi Paul käheästi ja lysähti tuoliinsa.
"Sinun äitisi oli jo ennen naimisissa", jatkoi Hugh, "ja hänen avioliittonsa laittomana purkautui. Siitä yhdistyksestä syntyi yksi lapsi."
Paul kohotti päänsä.
"Sitä minä en usko."
"Se on tosi — ja sinä saat uskoa sen."
Tuska puristi Paulin sydämen kokoon.
"Sinun isäsi meni uusiin naimisiin ja sai tyttären. Sinun äitisi meni myöskin naimisiin ja sai pojan. Sinun isäsi tytär on elossa. Sanonko sinulle, kuka hän on? Hän on sinun vaimosi — nainen, jonka kanssa tänään olet vihitty."
Paul hypähti seisoalleen.
"Se on valhe!" hän huudahti.
"Katso itse", sanoi Hugh Ritson ja vedettyään papereita taskustaan hän heitti ne pöydälle. Ne olivat samat todistukset, jotka Bonnithorne oli hänelle hankkinut.
Paul luki ne levottomin ilmein, lysähti tuolillensa, painoi päänsä pöytään ja valitti ääneen.
"Oi, Jumala! Voisiko se olla mahdollista?"
"Kun äitisi sanoi sinulle, että olit laiton poika, hän unohti sanoa, minkä isän kanssa saatu. Se oli häneen nähden luonnollista, mutta raakaa sinua kohtaan. Minä tiesin totuuden alun pitäen."
"Silloin sinä tunnustat itsesi roistoksi", huusi Paul.
Hugh pudisti keveästi päätään ja koetti hymyillä.
"Minä tiesin, miten hän on kulkenut miehen sylistä toiseen. Minä tiesin, minkä arvoinen hänen kunniansa oli. Ja kuitenkin minä olin vaiti. Vaiti, vaikka vaietessa menetin syntymäoikeuteni. Sano nyt, jos suvaitset, kumpi meistä — sinä vai minä — on ollut todellinen äitimme kunnian suojelija."
Paul nousi taas ylös nöyränä ja muserrettuna, ja hänen jokainen jäsenensä vapisi.
"Mies, mies, älä järsi minun sydäntäni. Peruuta sanasi. Sääli minua ja sano, että se on valhe — musta, kauhea valhe. Ajattele, kuinka hirveää se olisi — ajattele sitä ja sääli minua."
"Se on tosi."
Silloin Paul lankesi polvillensa ja tarttui veljensä käteen.
"Hugh, Hugh, veljeni, tunnusta, että se oli valhe. Älä anna minun kauhusta menehtyä. Älä saata minua kadehtimaan kaikkia kuolleita, jotka uinuvat rauhassa haudoissansa! Sääli häntä, ellet tunne sääliä minua kohtaan."
"Minä tahdon pelastaa sinut suuresta synnistä."
Paul nousi seisoalleen.
"Nyt minä tiedän, että se oli valhe", sanoi hän ja sinä hetkenä masentava nöyryys oli hänen olennostaan kuin pois puhallettu.
Hugh Ritsonin kasvot lensivät hehkuvan punaisiksi.
"Minulla on täällä", sanoi Paul hipaisten päätänsä ja painaen kätensä sydämelleen, "ääni, joka sanoo, että se on valhe."
Hugh hymyili kylmästi ja hillitsi täydellisesti itsensä.
"Minun äitini tiesi kaikki. Jos Greta olisi ollut minun sisarpuoleni, olisiko hän seisonut meidän rakkautemme äänettömänä todistajana?"
Hugh teki kädellään torjuvan liikkeen.
"Äitisi oli sukulaisuudesta yhtä tietämätön kuin te itsekin. Robert Lowther oli kuollut, ennenkuin äitisi, asettui Newlandiin. Hän ei tiennyt mitään entisestä rakastajastaan. Entisen, onnettoman avioliiton salaisuus oli haudattu hänen kanssaan."
"Sallimus olisi estänyt sen, sillä kohtalo kulkee omaa rataansa ja lopulta kääntää kaikki hyväksi", sanoi Paul.
"Niin, kohtalo kääntää asioitasi nyt", selitti Hugh, "tässä paikassa ja minun kauttani. Tässä on pysäkki, johon elämänne polku on teidät johtanut. Te yhdytte tässä — ja eroatte."
Paulin tuhkanharmaille kasvoille ilmestyi hymy.
"Sitten olisi luonto estänyt sen", hän sanoi. "Jos tämä olisi totta, luuletko, että me emme olisi sitä tienneet — hän ja minä — sydämemme sykinnästä? Kun uskolliset sydämet yhtyvät, silloin täyttää ne pyhä rakkaus ja suloinen ääni kuiskaa, että se on hyvä. Siinä on taivaan suostumus. Ei maailman pyhitys, ei mainen laki eikä maailman avioliitto ole mitään sen rinnalla, sillä sen on asettanut luonto itse. Meidän sydämemme ovat yhtyneet, hänen ja minun, ja sama luonto on pyhittänyt meidän rakkautemme ja avioliittomme. Ja vastoin tätä ensimmäistä ja viimeistä ja korkeinta tuomaria sinä tahdot minut saada uskomaan noita viheliäisiä papereita? Pois ne!"
Paulin katse oli kirkas, hänen kasvoiltansa olivat kaikki varjot kadonneet.
"Se on epäilemättä hyvin kaunista", sanoi Hugh merkitsevästi hymyillen.
"Mutta minä kehoitan sinua olemaan varuillasi."
"Minua ei pelota", vakuutti Paul.
"Sinun täytyy pitää totena minun kertomukseni, samoin kuin nämä paperitkin — tai väittää molemmat vääriksi."
"Ne ovat vääriä."
"Ota kuitenkin asioista selvä. Jätä vaimosi tähän taloon täksi yöksi ja mene itse jonnekin muualle."
"Mitä?"
"Jos sinä olet rikkonut Gretaa vastaan —"
"Minä en ole rikkonut mitään häntä vastaan", sanoi Paul tulistuen.
"Minä sanon, että jos sinä olet rikkonut häntä vastaan ja tahdot säilyttää mahdollisuuden korjata sen, teidän täytyy viettää tämä yö erossa."
"Hugh!" huusi Paul raivoissaan, nousten taas seisoalleen. "Sinä olet kiduttanut minua ja murtanut äitini sydämen. Sinä olet ajanut minut pois kodistani ja hänet koko maailmasta. Sinä olet tunkeutunut minun ja sen naisen väliin, joka minua rakastaa; ja nyt kun sinä olet. riistänyt minulta kaiken, paitsi tämän naisen rakkautta, ja minä olen tyhjin käsin muukalaisena lähdössä vieraaseen maahan, sinä tahdot ottaa hänetkin minulta pois ja jättää minut aivan alasti."
"Minä tahdoin varjella sinua kauheasta synnistä", sanoi Hugh Ritson vielä kerran.
"Pois tieltä", huusi Paul käskevällä äänellä ja kohotti puristetun nyrkkinsä.
"Ole varuillasi, minä sanon sinulle", kähisi Hugh.
Paul oli raivoissaan. Hänen otsansa painui syviin ryppyihin, hänen läähättävä hengityksensä löi Hughin kasvoihin.
"Taivaan rakkauden nimessä, pois tieltä!"
Samana hetkenä hänen voimakas nyrkkinsä putosi sellaisella raivolla, että Hugh Ritson kellahti maahan.
Samassa kohotti Paul jalkansa astuaksensa hänen rinnalleen, mutta horjahti kauhusta takaisin aivan kuin tuntoihinsa tullen, kasvot olivat kalmankalpeat ja silmät punaiset kuin veri. Seurasi äänettömyys, ja Paul läähätti kauhusta.
"Nouse ylös! Nouse ylös! Hugh, Hugh, nouse ylös!"
Hän hyökkäsi ovelle ja heitti sen auki.
"Tulkaa tänne, tulkaa tänne; tulisiko joku tänne?" hän huusi.
Kapakan emäntä oli aivan lähellä. Hän oli seisonut, kuunnellut ja vavissut oven takana.
Seuraavana hetkenä Greta riensi portaita alas ja asettui Paulin rinnalle.
Paul nojasi seinään kasvot käsiin painuneina.
"Viekää hänet pois", hän ähkyi, "ennenkuin kiroan sen päivän, jolloin hänet ensi kerran näin."
Hugh Ritson nousi seisoalleen.
"Paul, mitä on tapahtunut?" huusi Greta.
"Viekää hänet pois."
Ja yhä Paul peitti kasvonsa päästäkseen näkemästä, mitä oli tehnyt ja mitä oli aikonut tehdä.
"Hugh, mitä se on?"
Hugh Ritson astui ovelle.
"Kysy mieheltäsi", hän sanoi hammasta purren ja jäädyttävän kylmästi.
"Ja muista tämä yö. Sinä et milloinkaan unohda sitä."
Sitten hän hoiperteli ulos huoneesta.
VII LUKU.
Hugh Ritson astui kapakan toisella puolen olevaan huoneeseen. Oven ripa ei kääntynyt, vaikka hän koetti sitä vääntää. Drayton piti sitä sisäpuolelta ja painaen päänsä avaimen reikään hän koetti kuunnella.
"Kuka se on?" hän kuiskasi, kun Hugh Ritson väänsi lukon auki ja työnsi ovea.
"Päästäkää minut sisään", sanoi Hugh jurosti.
"Epäileekö hän?" kuiskasi Drayton, kun ovi jälleen sulkeutui. "Seurasiko hän minua? Mitä aiotte pojalle tehdä? Saatana, minä näytän hänelle!"
Ja Drayton hapuili tyhjässä huoneessa, kopeloi sammunutta liettä ja sai käteensä hiilihangon.
"Hullu!" sanoi Hugh hiljaisella äänellä. "Pankaa se pois."
"Eikö hän ole seurannut minua? Luuletteko, että ne ottavat minut kiinni? Antaa hänen tulla tänne, niin näkee."
Drayton käveli pimeässä, ja lattia kolisi hänen raskaitten saappaittensa alla.
"Liikkukaa hiljemmin, te heittiö", kuiskasi Hugh äreästi. "Hän ei tiedä mitään teistä, hän ei ikinä ole kuullut teistä sanaakaan. Olkaa hiljaa. Kuuletteko?"
Ovelta kuului kevyt, hermostunut koputus.
"Kuka siellä?" sanoi Hugh.
"Se on vain minä", kuului ulkopuolelta rouva Draytonin ääni ja läähättävä hengitys — hän oli kuin henkensä hädässä.
Hugh Ritson avasi oven, ja kapakan emäntä astua sisään.
"Herra hyvästi siunatkoon, mikä tuota herraa vaivaa! Oi, oi, hän on kuin sinä, Paul, ilmetty itse, mustassa puvussa. Minä olen niin kauheassa tuskassa ja vapisen tyhjän tähden. Oletko sinä, Paul, siellä pimeässä? En ikinä ole nähnyt ketään, joka olisi niin sinun näköisesi, siitä olen varma."
"Vait! Lakatkaa lavertelemasta. Mitä hän sanoo?" sanoi Hugh.
"Herrako? Hän sanoo ja sanoo ja sanoo, ettei mikään, ei mikään, mikään saa häntä jättämään rouvaa tänä yönä."
"Hän kyllä tulee parempiin ajatuksiin."
"Ja mihinkä minä voin ne panna, kun minulla on vain oma huoneeni Paulin huonetta lukuunottamatta? Eikä ole lakanoita, ei lämmitetty eikä mitään. Se minua niin huolettaa."
"Hillitkää kielenne! Pankaa rouva poikanne huoneeseen. Teidän poikanne ei tänä yönä huonetta tarvitse."
"Sinnehän minä hänet panin."
"Se on hyvä. Jättäkää hänet sinne."
"Ja herra myöskin, sinnekö sekin?"
"Herra lähtee pois minun kanssani. Lähtekää täältä."
"Hyvä, hyvä. Mutta kun sitä ei ole tuuletettu eikä puhdistettu ja minä sanon, että minua niin peloittaa —"
Hugh Ritson oli ottanut kapakan emäntää olkapäistä ja työnsi häntä ulos huoneesta.
"Vielä hetkinen", hän kuiskasi ja veti emännän takaisin. "Onko yläkerrassa mitään tekeillä?"
"Yläkerrassa? — vuode — tuuletus —"
"Tyttö? Eikö hän ole pitänyt mitään ääntä? Onko hän valveilla?"
"Ei niin paljon kuin minä tiedän. Minä menin ylös ja kuuntelin ja kuuntelin enkä kuullut mitään ääntä. Siunatkoon ja varjelkoon, minua niin peloittaa —"
"Menkää uudestaan ylös ja pankaa korvanne oveen."
"Minä pelkään, että hän sai kauhean kolauksen, kun häntä tuolla tavalla ja hän on vielä siinä tilassa ja —?"
Sinä hetkenä kuului pimeältä tieltä lähenevää rattaanpyörien jyrinää. Hugh Ritson työnsi kapakan emännän ulos, veti oven kiinni ja väänsi sen lukkoon.
"Mitä se on?" kysyi Drayton karkeasti kuiskaten. "Mitä ne tahtovat?
Ettehän vain tahdo kavaltaa poikaa, häh?"
"Ne ovat ne vaunut, joiden on vietävä teidät ja rouva asemalle", sanoi
Hugh. "Vait — kuulkaa!"
Ajuri koputti oveen piiskansa perällä ja huusi paikaltansa: "Hei, hei! Hei, hoo! Kyyti asemalle valmis. Puoli tuntia sitten löi kello yksitoista." Sitten hänen kuultiin käsiään heiluttaen hakkaavan ruumistaan pysyäkseen lämpimänä.
"Hullu!" mutisi Hugh, "eikö hän voi pitää kitaansa kiinni?"
"Aivan oikein", huusi rouva Drayton kimeällä äänellä työntäen päänsä akkunanpielestä ihan ruutuun kiinni. "Herra on varmaan kutsunut sen itselleen", hän päätti ja lähti kynttilä kädessä nousemaan portaita.
Vasemmalla olevan huoneen ovi avautui, ja Paul Ritson astui ulos. Hänen suuri voimansa näytti hänet jättäneen — hän horjui kuin juopunut.
"Kapakan emäntä", hän sanoi, "milloin menee viimeinen juna Lontooseen?"
"Puoli yksi", vastasi rouva Drayton portailta.
"Voinko minä saada ajurin, parahin eukkoseni, tähän aikaan yöstä?"
"Ajuri on ovella, herra — se tuli juuri."
Paul palasi huoneeseen, johon hän oli vaimonsa jättänyt.
Kaksi miestä vastaisella puolella olevassa huoneessa kuunteli henkeä pidättäen.
"Nyt pitäkää varanne", kuiskasi Hugh Ritson. "Minä tiedän, että hän muuttaa päätöksensä. Hän lähtee. Te pysytte hiljaa. Viiden minuutin kuluttua te ajatte rouvan kanssa asemalle. Hän tulee jalan minun kanssani. Sinä hetkenä kuin me suljemme oven jälkeemme, te menette rouvan luo ja sanotte: 'Minä olen muuttanutkin päätökseni. Meidän täytyy mennä yhdessä. Tule.' Ei sanaakaan enempää. Viekää hänet kiireesti vaunuihin ja ajakaan tiehenne."
"Helpommin sanottu kuin tehty, sanon minä."
VIII LUKU.
Jäätyään yksin Gretan kanssa Paul suuteli häntä hellästi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Voimakas mies oli nyt heikko kuin lapsi. Hän oli sortunut mies. "Musta valhe on kuin myrkky minun veressäni", hän valitti.
"Mitä se on?" kysyi Greta ja koetti rauhoittaa häntä.
"Törkein valhe, mitä milloinkaan on lausuttu tätä ennen — raa'in, luonnottomin valhe."
"Mitä se on, rakkahin?" kysyi Greta uudestaan painautuen hartaana ja osaaottavana lähemmä.
"Minä tiedän, että se on valhe — minun sydämeni sanoo, että se on valhe: yksin kivetkin huutavat, että se on valhe."
"Sano minulle, mitä se on", pyysi Greta ja syleili häntä hellästi.
Mutta vaikka Paul koetti vapautua myrkyllisestä sanasta, se yhä hallitsi häntä. Ankarasti väristen hän työnsi vaimonsa luotansa, aivan kuin hänen läheisyytensä olisi kiusannut häntä.
Gretan rinta aaltoili. Hän katseli luottavasti hänen kasvoihinsa. "Jos se ei ole totta", hän sanoi, "mitä se sitten lieneekin, miksi sen sitten tarvitsee kiusata sinua?"
"Totta puhut, lemmikkini", virkkoi Paul pudistaen pois pelkonsa, ottaen
Gretan syliinsä ja koettaen vapautuneesti nauraa. "Miksi, todellakin?
Miksi sen tarvitsee kiusata minua?"
"Etkö sinä voi sanoa sitä minulle?" kysyi Greta kohottaen rukoilevasti katseensa ylös. Hän ajatteli, niitä Hugh oli sanonut heidän avioliittonsa esteistä.
"Miksi minä sanoisin sinulle sellaista, mikä ei kuitenkaan ole totta?"
"Meidän on siis vapauduttava siitä ajatuksesta"! sanoi Greta lohdutellen.
"Niin, tietysti, rakkaani, meidän on vapauduttava: siitä", ja Paul päästi äänekkään, onton naurun. Hänen otsansa oli hiessä. Greta pyyhki pois kylmät pisarat. Hänen ohimonsa polttivat. Greta hyväili niitä viillyttävillä sormillaan. Hän oli vain entisen olemuksensa hylky — turmioon joutunut mies. "Jospa minä voisin!" hän mutisi itseksensä.
"Sano minulle", pyysi Greta. "Minun oikeuteni on saada se tietää. Minä olen nyt sinun vaimosi —"
Paul vetäytyi erilleen. Greta painui lähemmä. "Meidän välillämme ei saa olla mitään salaisuuksia, armahin. Mitään emme saa salata."
"Taivainen Isä!" huudahti Paul nostaen tuskan runtelemat kasvonsa.
"Ellet sinä voi vapautua siitä, älä kuitenkaan anna sen jäädä meidän välillemme", sanoi Greta. Olisiko mahdollista, että sittenkin oli olemassa jokin este?
"Rakkahin, siitä ei ole mitään hyvää, jos minä sen sinulle sanon. Kun minä otin sinut vaimokseni, minä lupasin juhlallisesti puolustaa sinua ja tehdä elämäsi onnelliseksi. Pidänkö minä silloin lupaukseni, jos minä raskautan sinun sieluasi mustalla valheella ja karkoitan päivänpaisteen sinun elämästäsi? Katso minuun, katso minuun!"
Gretan rinta kohoili, mutta hän hymyili suloisesti ja osaaottavasti, kun hän kohotti kätensä hänen rinnalleen ja sanoi: "Ei, kun sinä olet minun, mikään valhe ei voi sitä tehdä."
Paul ei vastannut. Kauhea puheentulva pysähtyi hänen kielellensä. Hiljaisuuden keskeytti haikean itkun ääni. Oli kuin joku naisraukka olisi itkenyt sydämen rinnastaan jossakin yläpuolella.
"Rakkahin, kun kaksi sydäntä on tullut yhdeksi avioliitossa, ne ovat todella tulleet yhdeksi", sanoi Greta vienolla äänellä. "Sen jälkeen toisen ajatukset ovat molempien ajatuksia, toisen onni on molempien onni, toisen suru on molempien suru. Mitään ei saa tulla väliin. Ilo on kaksinkertainen, kun molemmat sen jakavat ja suru on paljon helpompi, kun kaksi sitä kantaa. Yksin kuolemakin, julma, armoton kuolema, kuolemakin lujittaa vain tuota liittoa. Päivänpaisteessa ja myrskyssä tässä ja tulevassa maailmassa side on aina sama. Puhtainkin ystävyyden liitto on löyhä tähän liittoon verraten. Eipä veren sidekään ole niin luja."
"Oi, Jumala taivaassa, tämä on liian paljon", sanoi Paul.
"Paul, jos ajatukset ja tunteet ilossa ja surussa ovat samat avioliiton alusta eikä kuolemakaan voi tätä yhteyttä lopettaa, pitäisikö meidän nyt, kun olemme avioliittomme kynnyksellä, rikkoa sitä vastaan?"
Ankara tuskan puuska puisti Paulin jokaista jäsentä. "Minä en voi sanoa", hän huusi, "minä olen vannonut valan."
"Valan?" Silloin varmaankaan tämän hetken suru ei johtunut yksistään
Hughin ilkeydestä.
"Greta, jos meidän liittomme jotakin merkitsee, merkitsee se luottamusta. Luota minuun, rakkaani. Minä olen voimaton. Minun kieleni on sidottu. Minä en tohdi puhua — ei, en sullekaan — tuskin taivaan Jumalalle."
Sitä seurasi hetken äänettömyys.
"Se on kylliksi", sanoi Greta hyvin hellästi, ja kyyneleet juoksivat nyt hänen poskiansa pitkin. "Minä en enää kysy, minä en tahdo sitä tietää. Unohda, että minä olen sitä kysynyt. Tule, rakkahin, suutele minua. Älä enää ajattele sitä. Tule nyt." Ja hän veti hänen päänsä omaansa kiinni.
Mutta Paul heittäytyi tuolille. Koko hänen olentonsa oli äärettömän nöyrä.
"Tule, rakkahin", pyysi Greta, "ole mies."
"Saattaa tapahtua vieläkin pahempaa, jos tulen," huokasi Paul.
"Mitä se haittaa?" sanoi Greta hymyillen. "Minua ei mikään peloita, kun sinä olet minun rinnallani."
"Minä en jaksa enempää kestää", valitti Paul. "Eikä sitten voisi tehtyä korjata."
"Ei, rakkahin, mikään ei voi olla sellaista."
"Greta, sinä sanoit, että kuolema sitoo meidät lujemmin yhteen, mutta tämä riistää meidät eroon."
"Ei, rakkahin, sitä se ei tee — sitä se ei voi tehdä."
"Eikö mikään voi meitä erottaa?" kysyi Paul päätänsä kohottaen.
"Ei mikään. Vaikka maailma meidät erottaisikin, me sittenkin kuuluisimme yhteen."
Taas kuului äänekäs nyyhkytys yläkerrasta.
Paul nousi seisoalleen, ei enää murtuneena miehenä. Hänen nöyrä ilmeensä oli pudonnut pois kuin naamio. "Enkö minä sanonut, että se on valhe?" hän mutisi kiihkeästi. "Greta, minua hävettää", hän sanoi, "sinun rohkeutesi saattaa minut häpeämään. Katso, miten surkuteltavan raukan sinä olet ottanut mieheksesi. Sinä olet ollut merkillisen heikkouden todistajana. Mutta se oli viimeinen kerta. Jumalan kiitos, minä olen nyt sama mies kuin eilenkin."
Gretan kyyneleet vierivät yhä, mutta hänen silmänsä olivat hyvin kirkkaat. "Mitä sinä tahdot minun tekemään?" hän kuiskasi. "Eikö ole mitään, mitä minä voin tehdä?"
"On, rakkahin. Oikein sanoit, että toisen ajatukset ovat molempien."
"Mitä se on?"
"Kauhea asia."
"Sillä ei väliä. Minä olen täällä tehdäkseni sen. Mikä se on?"
"Sinun täytyy erota minusta täksi yöksi — vain täksi yöksi — vain huomisaamuun."
Gretan kasvoilta paistoi tällä hetkellä kauneuden aurinko täydeltä terältä.
"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.
"Rakkaimpani", sanoi Paul sulkien hänet lämpimästi syliinsä ja suudellen vapisevia huulia. "Minun täytyy viedä sinua pimeitä teitä, jossa et näe tuumaakaan eteesi."
"Mutta minä pidän sinun kädestäsi, puolisoni", kuiskasi Greta.
Puhe oli liian heikkoa tulkitsemaan tämän suuren hetken tunteita. Taaskin sydäntäsärkevä nyyhkytys häiritsi hiljaisuutta. Silloin Paul auttoi päällystakin Gretan ylle ja napitti oman ulsterinsa. "Nyt on vähän yli puolen yön", hän sanoi levollisesti. "Ajuri on ovella. Me ehdimme viimeiseen Lontoon junaan. Siellä minulla on sinulle pesä, rakkahimpani."
Sitten hän astui kapakkahuoneeseen. "Kapakan emäntä", huudahti Paul, "minä tulen huomenna takaisin hakemaan matkatavaroitamme. Antakaa niiden olla niin kauan täällä, elleivät ne ole teidän tiellänne. Me olemme pitäneet teitä myöhään valveilla, vanha rouva. Tässä, ottakaa tämä — ja kiitoksia paljon."
"Kiitos, ja tavarat ovat täällä hyvässä turvassa, herra. Kiitos."
Paul avasi kadulle-vievän oven ja tervehti iloisesti ajajaa. "Kylmä, sateinen yö, poikaseni. Te saatte ajaa aika vauhtia."
"Kyllä, herra. Oli kylmä ja ikävä orottaa, varsinkin kun tiesi, että pian voi myöhästyä."
"Hyvä, minä pistäyn vain sisässä ja silloin lähdemme, poika."
"Hyvä on, herra."
Kun Paul palasi sisään, hän tapasi Gretan lukemassa papereita. Hän oli ottanut ne pöydältä. Ne olivat samat jäljennökset syntymätodistuksista, jotka Hugh Ritson oli jättänyt. Tuskankohtauksensa aikana Paul oli ne kokonaan unohtanut. Hän koetti ottaa ne lukemattomina takaisin, mutta se oli liian myöhäistä.
"Tämä", sanoi Greta pitäen kädessään toista, "ei ole sinun syntymätodistuksesi. Tämä henkilö, Paul Lowther, on epäilemättä minun isäni kadonnut poika."
"Epäilemättä", sanoi Paul painaen päänsä alas.
"Mutta hän on kolmenkymmenen vanha — katso. Sinä et ole enempää kuin kaksikymmentäkahdeksan."
"Jos sen voisi todistaa, se olisi kylliksi", huokasi Paul.
"Minä voin sen todistaa ja minä teen sen", vakuutti Greta.
"Sinä! Miten?"
"Odota huomiseen, niin saat nähdä", vastasi Greta.
Paul kiersi toisen kätensä hänen vyötärelleen ja aikoi viedä hänet vaunuun.
Greta pysähtyi. "Nyt minä arvaan, mikä se musta valhe oli", hän kuiskasi.
"Nyt, ajuri, matkalle ja aika vauhtia."
"Oliko se Kentish-kaupungin asemalle?"
"Ei, lähiasemalle, 12,30 junalle."
Vaunun ovi avattiin ja suljettiin. Silloin kuului katkera itku yläkerrasta kadulle asti läpi pimeän yön.
"Tyttöraukka, mikähän häntä vaivaa? Minusta tuntuu tuo ääni tutulta", sanoi Greta.
"Emme voi enää viipyä", vastasi Paul.